Alkuasukkaiden aika

Tänään kannoin kaksi kassillista tyhjiä pulloja ja tölkkejä lähikaupan pullonpalautukseen. Kauhistelijoille mainittakoon, että vaikka asun itäisessä lähiössä, yli puolet niistä oli sisältänyt alkoholittomia juomia. Alkoholilliset kuten viinini hankin nimittäin pääsääntöisesti ulkomailta eikä niistä siksi yleensä saa panttirahoja. Silti pyrin nekin viemään tyhjinä lasin- ja tölkinkeräyksiin, lähinnä siksi, että maailma aivan tarpeettomasti hukkuu muutenkin roskaan.

Tarpeettomasti siksi, että rahanarvoisia materiaalejahan roskakin suurimmaksi osaksi on. Kyse on vain keräämisestä ja lajittelusta. Ihmiset voi saada siihen osallistumaan, jos heillä on asiaan jokin omasta edusta lähtevä kannuste, kuten palautuspantti. On turha kuvitella, että ihmiset näkisivät ympäristönsä puolesta vaivaa, jos siinä vain menettää itse - aikaa, vaivaa tai rahaa.

Palatessani lähikaupasta kaksi kassiani täynnä kauppatavaraa ja hyvästellessäni kassan venäläisen myyjättären, oli pihalla neljän-viiden joukko kymmen-yksitoistavuotiaita pikkupoikia, joiden rotupiirteet ja vaaleanruskea iho viittasivat siihen, että kaikkien tai ainakin suurimman osan vanhemmista toinen oli Afrikan sarven alueelta peräisin olevaa alkuperää, toinen taas europidi, luultavimmin suomalainen tahi itä- tai etelänaapuristamme, joiden osuus asuinalueellamme niin ikään on sangen suuri.

Lasten rotutaustaa koskeva huomio on kuitenkin vain pohjustus siihen, että tullessani täysien kassien kanssa kaupan ovista, riehuivat he paraikaa ovien edessä, tukkien tien. Tällöin huudahti yksi heistä puhtaalla suomen kielellä: "Hei varokaa tota alkuasukasta."

Käytän joskus itse alkuasukas-termiä ironisella tavalla, mutta tämä lienee ensi kerta, kun kuulen sitä käytettävän itsestäni, vieläpä äänensävyn kuulostaessa täysin epäironiselta. Tarkoitus oli varmaankin ihan viaton; hän varoitteli tovereitaan, jotka leikkimisellään tukkivat kaupan asiakkaiden ulospääsyä. Ja lapset siirtyivätkin juosten pyörätelineiden luo jatkamaan nyrkkihippasiaan.

Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Tulisikö triggeröityä ja kokea kohdanneeni viime aikoina kuuluisaksi tullutta "käänteisrasismia", joka kuulemma kohdistuu valkoisiin lihaa syöviin heteromiehiin? Pitäisikö mennä Suomen Sisun terapiakokoontumiseen, jossa sorretut valkoiset miehet väkevästi todistavat heihin kohdistetusta epäoikeudenmukaisuudesta pahojen suvakkien ja kulttuurinrikastajien taholta, joiden perimmäisenä tarkoituksena kuuluu olevan vaihtaa Suomen väestö ja perustaa Suomeen heidät itsensä kieltävä shariavyöhyke?

Vai pitäisikö alkaa huolestua, että vanhetessani näytän ulkoisesti yhä enemmän lähiöiden perusasukkaalta enkä ironisesti itseäni ilmaisevalta urbaanilta hipsteriltä?

*   *   *

Kävin ostoskasseineni syömässä valkosipuliperunakebabin ja juomassa kokiksen seudun ainoassa ruokaa tarjoilevassa paikassa, jota tietenkin pitävät kurdit. Paikalla oli kokoontuneina useita alkuasukkaita rahapelien ja oluttuoppien ääreen. Yksi nurkkapöytä keskusteli ikävästä kohtelusta terveyspalvelujen piirissä. Jukeboksin virkaa toimittavasta läppäristä tuli Led Zeppeliniä ja Uriah Heepiä.

En ehtinyt viimeistellä ateriaani, kahvin tilaamisesta puhumattakaan, kun vastapäätä istuutui elämää nähnyt setä, jolla oli jo kolme tyhjää tuoppia pöydällä ja neljäs, täysi, noudettuna. Setä pyysi minua lainaamaan lukemaani Mikael Karvajalkaa ja sanoi olevansa kaukaista sukua Waltarille. Hän sanoi haluavansa lukea kirjasta kaksi ensimmäistä lausetta. Hän luki ne, nyökytteli päätään, ja ojensi kirjan sitten takaisin minulle, kertoen löytäneensä itsensä jo kirjan ensimmäisestä lauseesta.

Kirjan kaksi ensimmäistä virkettä kuuluvat näin:

"Olen syntynyt ja kasvanut kaukaisessa pohjoisessa maassa, jonka kosmografit tuntevat nimellä Finlandia. Tämä laaja ja kaunis maa on sivistyneelle yleisölle tuntematon, ja jos siitä kerrotaan tarinoita, niin ne sekoitetaan pohjoisempana sijaitsevaan lappalaisten asumaan maahan, jossa aurinko kesäisin ei koskaan laske, ja jossa talvisin eletään ikuisen pimeyden vallassa käyttäen ajojuhtana haarasarvista peuraa eli poroa."

*   *   *

Kevät on lopultakin koittanut tähän pohjoisen routaiseen maahan. Viikko ja kaksi päivää sitten, perjantaina, oli se suuri ryntäys, kun maamme yhtäkkiä täyttyi saapuvista muuttolinnuista. Lehdettömät metsät täyttyivät rastaista, peipoista ja punarinnoista, västäräkit ilmaantuivat pihoille ja rannoille, kurjet ja töyhtöhyypät pelloille, koskelot, telkät ja sorsat alkoivat näyttäytyä jäätyneiden sisävesien ensimmäisillä jäättömillä sulilla.

Viikko sitten viikonloppuna kävin eräillä suosikkilintupaikoillani pääkaupunkiseudulla ja totisesti olivatkin lukuisat muuttolinnut jo saapuneet, vaikkei vielä yksikään leskenlehti ollut puskenut maasta eivätkä koivut saaneet hiirenkorvia. Punarinnat, punakylkirastaat, laulurastaat ja rautiaiset lauloivat jo metsissä. Musta- ja räkättirastaita on täällä talvellakin, mutta nyt niiden määrät ovat moninkertaistuneet etelämpää tulleista täydennyksistä. Hanhet ylittivät maisemaa kaakattaen, kyhmyjoutsenet mykkinä siivet viuhuen. Sulaville mutarannoille oli ilmaantunut tyllejä, pikkutyllejä ja metsävikloja, kymmenittäin naurulokkeja ja töyhtöhyyppiä.

Tänä viikonloppuna kävin puolestani Lopella, jossa osallistuin erään suvun vanhimman ja nuorimman jäsenen merkkipäiviin. Vanhin täytti 75 vuotta ja nuorin sai nimensä. Minäkin sain yhden kummityttären lisää. Toivon eläväni niin kauan, että minusta kummisetänä on jotain hyötyä vielä niillekin, jotka nyt ovat vasta sylivauvoja.

Telkkiä ja isokoskeloita oli saapunut niihin kohtiin järviä, jotka saavat lähteistä elinvoimansa ja ovat ensimmäisiksi sulia. Rastaat ja peipot kansoittivat jo metsiä Hämeessäkin. Mannerheim ei metsästysmajallaan Punelianjärvellä enää omistanut aikaansa toiselle suurista intohimoistaan, metsästykselle, vaan se oli hänelle enemmänkin lepopaikka, kuten oli ollut asianlaita myös majan alkuperäisellä sijaintipaikalla, miehityksen alle jääneellä Lieksajärvellä.

Pääsiäinen Tunisiassa ja Maltalla

Tiistaina kävellessäni metrolle kuulin peipon laulavan lehdettömässä koivikossa. Tänä aamuna kuulin taivaalta kiurun - mikä yllätti minua, sillä seutu ei niin böndeä tai niin avomaata ole. Vanhan kansan viisauksien mukaan näistä pitäisi päätellä kesän olevan joko puolen kuun tai kuun päässä.

Pitkänäperjantaina pakkaset ja lumimyrskyt jo hieman hellittivät ja näin matkalla lentokentälle töyhtöhyyppiä pellon pälvellä. Olen silti iloinen, että pakenin pakkastalvea pääsiäisten väliviikoksi Pohjois-Afrikkaan, jossa kevät oli jo kääntynyt alkukesäksi, vuoden vihreimmäksi ajaksi. Tänä vuonna läntisten kirkkojen pääsiäinen oli viikkoa ennen itäisten kirkkojen pääsiäistä. Käytin ensin viikon rengasmatkaan pitkin Tunisiaa ja palatessani piipahdin kahdeksi päiväksi Maltalle. Malta oli viimeinen Euroopan maa, jossa en ollut vielä käynyt.

Tunisiassa sen sijaan olin käynyt pidemmällä kierroksella jo kahdesti aiemmin, ensin 90-luvun lopulla ja viimeksi kuusi vuotta sitten, silloinkin huhtikuussa, vuonna 2012. Jälkimmäisestä matkasta kirjoitin arabikevään jälkitunnelmissa peräti viisi blogikirjoitusta, jotka löytyvät täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

*   *   *

Kuusi vuotta sitten matkustin Tunisiaan syyrialaisen ystävän kanssa, joka teki matkalta arabikevään jälkeisen ajan seurantaan liittyvää dokumenttiaineistoa. Tällä kertaa matkakumppanini olivat pidempään netistä tuntemiani tunisialaisia, jotka nyt tapasin ensimmäistä kertaa kasvotusten. He olivat mitä mainiointa väkeä, parikymppisiä ja sen alle olevia opiskelijoita, jotka monin tavoin taas palauttivat uskoani nykynuorisoon. Heidän kanssaan oli hienoa ja hauskaa matkustaa. Suurin huoleni oli se, etteivät toverini olisi sallineet minun maksavan mitään omista kuluistani - tämä oli minulle ongelma siksi, että tiesin hyvin heidän olevan vähävaraisia opiskelijoita, kun taas minulla sentään on vakaat tulot.

Olen yhä liikuttunut siitä, kuinka paljon vierailuni merkitsi nuorille ystävilleni. Jos ajattelen omaa nuoruuttani, niin ensimmäinen ajatukseni hauskanpidosta ei olisi ollut lähteä autolla aavikoille ja rannikoille vasta ensimmäistä kertaa tapaamani keski-ikäisen ulkomaalaisen miehen kanssa. Toisaalta, samanikäisenä minäkin hankin ensimmäisiä yhteisistä kiinnostuksista syntyneitä ystävyyksiä paljon itseäni enemmän maailmaa nähneiden ja kokeneiden aikuisten kanssa, ja matkustelin ainakin yhden sellaisen kanssa myös pitkin Itä-Eurooppaa. Ehkä nämä tunisialaiset nuoret näkevät minut vähän samalla tapaa kuin itse näin aikanaan eräitä käveleviä ensyklopedioita, jotka opettivat minulle paljon Itä-Euroopasta ja Lähi-idästä.

Toinen tekijä on se, että minä tarjosin heille tekosyyn, jolla päästä pois tavanomaisesta tylsästä arjesta. Isästä, joka lakkaamatta nalkutti huonoista tenttituloksista, rehellisiin töihin menemisestä ja seuraavaksi epäilemättä naimisiin menosta. Samoissa kahviloissa istumisesta samojen kavereiden, jalkapallon ja vesipiipun ääressä. Samojen pelien pelaamisesta aika ajoin jumittavalla nettiyhteydellä. Vaikka Tunis on monin tavoin vapaamielinen kaupunki (ainakin verrattuna muuhun Tunisiaan), heille ei tulisi kuuloonkaan tulla tavatuiksi oluen tai viinipullon äärestä kotikulmillaan, jossa kuka tahansa voisi kannella vanhemmille. Pois päästäessä sellaiset estot karisivat heistä nopeasti.

*   *   *

Tunisin kaupungilla hengailtuamme ensimmäinen ulkopaikkakunta oli tuttu ja lähellä sijaitseva Sidi Bou Said, jossa paikalliset käyvät muutenkin lähimatkailemassa. Sen jälkeen uskaltauduimme jo ajelemaan maan halki eteläiseen Sfaxiin. Tuossa eteläisessä suurkaupungissa meidät majoitti tunisialaista ystävääni Instagramissa fanittava tyttö - jonka hän oli tavannut vain kerran aiemmin. Tämäkin tyttö asui yhä vanhempiensa luona, mutta nämä auliisti majoittivat meidät sohvilleen ja päästivät tyttärensä pizzeriaan kanssamme.

Lähdimme yliystävällisten majoittajiemme luota aamuvarhain Sfaxin eteläpuolella sijaitseville Thynan suola-altaille, jotka ovat merkittävä lintupaikka. Ystävilleni jo ensimmäinen minervanpöllö, joka katseli kiikariin keltaisine silmineen, oli hämmästyttävä luonnonilmiö, puhumattakaan suola-altaiden tuhansista flamingoista, kapustahaikaroista ja kaitanokkalokeista.

Jatkoimme sieltä maaseudun halki Bou-Hedman kansallispuistoon, joka levittäytyy afrikkalaistyyppisinä, akaasiaa ja silkkisarvea kasvavina savanneina jylhänkarujen vuorimassiivien ympärille. Kansallispuistossa elää äärimmäisen uhanalaista berberilammasta samoin kuin gaselleja ja keihäsantilooppeja, joskin kaikki nämä lajit lienevät uudelleenistutuskantoja, samoin kuin kansallispuiston strutsit ja helmikanat. Vuorenjyrkänteillä elää harvinaisina maakotka, keltapäähaukka ja aavikkohuuhkaja. Vaikka olin luvannut löytää ystävilleni skorpionin, tämä tavoite epäonnistui - sen sijaan he olivat tohkeissaan, kun esittelin heille muurahaisleijonan kuopan ja saalistustekniikan.

Koska Bou-Hedman savannimaasto oli tähän vuodenaikaan rehevimmillään, halusivat koskaan aiemmin aavikolla käymättömät ystäväni nähdä oikeaa aavikkoa, joten suuntasimme sellaisten halki Kébilin keidaskaupunkiin. Ensin pitkin valokuvauksellisia kanjoneita, sitten suuren suola-aavikon valkean autiuden yli. Suola-aavikko oli yhä heti pinnan alta kostea, joten siellä lienee tänä talvena ollut kartoissa näkyvä ajoittainen järvi.

*   *   *

Kébilissä syötyämme suuntasimme suoraa tietä kohti Gabèsia, Sfaxia ja lopulta takaisin Tunisiin, sillä seurueemme nuorimmalla, pääystäväni 17-vuotiaalla pikkuveljellä, oli seuraavana aamuna tentti. Saimme hänet siihen ja hän läpäisi tenttinsä kunnialla. Koko matkan ajan poika haastoi minut pelaamaan kanssaan šakkia, sitkeästi kuin paarma, vaikka hävisi ottelunsa päivästä toiseen. Vitsailin hänelle, että tyylikkäintä olisi voittaa aivan viimeinen peli ennen kuin lentäisin Maltalle. Eikös hän sitten lopulta onnistunut voittamaan - ei aivan viimeistä mutta toiseksi viimeisen pelin. Hän vaati siitä julkisen dokumentaation someen sekä muistutti, että voisin nyt Maltan matkaosuudella koko ajan miettiä hänen voittoaan. Viimeisistä viimeinen peli pelattiin kuitenkin vielä lentokentällä ja siinä sain moisesta hävyttömyydestä revanssin.

Ajomatkoilla kuunneltiin runsaasti tunisialaista räppiä, joka on sangen hauskaa kuunneltavaa, sillä se on pääosin tunisianarabiaa, joukossa paljon ranskaa lainasanoina ja fraaseina, mutta tietyt sanat, kuten nigga, bitch, fuck, homies jne. ovat englanniksi. Tässä mitä mainioin esimerkki. Shakkia pelaava poikakin väsäilee paraikaa omaa ensimmäistä räppivideotaan. Humoristisesti tunisialaiset kutsuvat myös toisiaan niggoiksi, vaikka ovat suurimmalta osalta yhtä valkoisia kuin meren toisella puolella olevan Sisilian asukkaat. Ehkä kyseessä on négritude fanonilaisessa merkityksessä.

On aina myönteistä kun ihmisillä on harrastuksia. Pääkutsujani on kirjoitellut fantasiaa ja säännöllisesti lukenut ja kommentoinut omaa käsikirjoitustani. Hänellä oli kuolemanläheinen kokemus (sukellusonnettomuus) ja sen jälkeen syvä masennus, joka johti ylivirittyneeseen kiinnostukseen pimeyttä kohtaan, mutta hän veti itsensä sieltä ylös, kiinnostui kristinuskosta ja nyttemmin on moraalisesti harvinaisen autonominen ja vahva yksilö. Kuten ne usein ovat, jotka tuntevat pimeyden mutta ovat päättäneet tuoda valoa muille. Hän on myös kiinnostunut kodittomien koirien adoptoinnista ja suojelemisesta. Kuten monilla aidosti hyvillä ihmisillä, hänellä on luontaisesti hyvä vaikutus eläimiin. Ilmeisesti koirat näkevät hänessä sen, mikä on ihmisiltä salattu. Hänen šakkia pelaava ja räppiä laulava pikkuveljensä puolestaan on kiinnostunut taloustieteistä ja sijoittamisesta. Hyvin voimakastahtoinen ja päämäärätietoinen yksilö, jolle ennustan pitkälle pääsyä.

*   *   *

Ehätin kuitenkin šakin kautta asioiden edelle. Nimittäin vietimme vielä pari päivää Cap Bonin (Ras at-Tibin) niemimaan kauniilla välimerellisillä rannikoilla, Qorbusin uinuvassa kylässä, joka on syntynyt kuumien lähteiden ympärille, sekä niemen äärimmäisessä kärjessä Hawariyassa. Ensimmäinen päivämme Cap Bonilla oli sopivasti pilvinen ja tuulinen, mikä tarkoitti sitä, että rannikolta käsin näki paljon välimeren- ja idänpikkuliitäjiä samoin kuin talven jäljiltä viivytteleviä suulia ja joitain pesiviä karimetsoja. Qorbusia ympäröivät metsät ja macchia olivat täynnä lintuja, esimerkiksi samettipääkerttuja, töyhtökiuruja, sinirastaita, sepelleppälintuja sekä kaikkia kolmea paikallista tiaislajia. Pitkät kävelyt pensaikkomaiden halki kätkettyihin poukamiin, jossa kukaan ei vielä ollut kansoittanut rantoja (paikallisille liian kylmää vielä) olivat mieltä vilvoittavia kuin yli käynyt mieto tuuli.

Pikkukylistä ei yleensä saa haraameja juomia, joten ajoimme viimeiseksi vielä Hammametin suosittuun rantakaupunkiin Cap Bonin eteläpuolella, jotta toverini saivat kylmät tuoppinsa. Itsehän olin ratissa, joten matka oli pääosin kuiva. Illaksi taas Tunisiin, ja sieltä lentokentälle palauttamaan vuokra-autoa ennen toimistonsa sulkeutumista. Kaksi veljestä valvoi vielä kanssani puoleenyöhön, sillä Maltan-kone lähti vasta pikkutunneilla.

*   *   *

Maltalle saavuin neljän jälkeen aamulla, nukuin, ja lähdin sitten tutustumaan viimeiseen itseltäni puuttuneeseen Euroopan maahan, aloittaen pääkaupungista Vallettasta. Malta on jännä sekoitus arabialaista (muistuttaen eniten tunisialaista), italialaista ja brittiläistä menoa, kuten maltan kielikin, joka on kuin tunisianarabiaa, johon on sekoitettu runsaasti italiaa ja vähäsen englantia. Myös kulttuurisesti saari on jotain sellaista, mitä Tunisia luultavasti olisi, jos olisi kristitty.

Toisena Maltan-päivänäni matkustin bussilla saaren pohjoispäähän Bugibbaan ja kävin sieltä käsin Melliehan pohjoispuolisessa, suojellussa Ghadiran kosteikossa. Siellä näin suurimman osan Maltalla kaiken kaikkiaan näkemistäni 25 lintulajista, joista yleisinä esiintyneet pensasvarpunen, heinäherttu ja silkkikerttunen lienevät olleet suomalaisittain eksoottisimmat. Tosin lampareessa kahlaili myös nuori flamingo.

Olin matkustanut Tunisiin Pariisin kautta, mutta palasin Finnairin suoralla lennolla Maltalta Helsinki-Vantaalle. Lentokentän portilla oli jotenkin omituista olla yhtäkkiä suomalaisten ympäröimä. Suorassa lennossa on kuitenkin puolensa, sillä sain koko lastin maltalaisia viinejä mukaan, ja Deus vult -tunnelmissa päästiinkin jo samana iltana korkkaamaan pullo Medinaa grillatun siankasslerin kera.