Ylitin salmen Balilta Jaavalle lautalla, jollaiset liikennöivät taajaan Gilimanukin ja Banyuwangin väliä. Ilma oli seesteinen ja istuin kannelle nähdäkseni matkalla joitain merilintuja. Kuten Aasiassa on tapana, teinit halusivat tehdä tuttavuutta, vaikkeivät osaisikaan englantia - mutta ei se mitään, koska tiedän heidän haluavan lähinnä selfieitä länkkärin kanssa.
Tärkein kohteeni Itä-Jaavalla oli Baluranin kansallispuisto, joka sijaitsee Jaavan koillisnurkassa. Baluranin maisemat ovat muistutus ajasta, jolloin savanni oli sademetsän ohella toinen hallitseva maisematyyppi Kaakkois-Aasiassa. Metsien katoamisesta puhutaan nykyään paljon, mutta savanneja sama kohtalo kohtasi itse asiassa jo paljon aiemmin, sillä sivilisaatiot asettuivat ensimmäiseksi juuri savannia kasvaville tasangoille ja raivasivat ne viljelysmaiksi, kyliksi ja kaupungeiksi. Savanneja asuttaneet suurnisäkkäiden laumat korvautuivat kesytetyillä naudoilla, vesipuhveleilla ja muilla kotieläimillä.
Baluranissa jaavanhirvien, villien vesipuhvelien ja bantengien laumat yhä käyskentelevät perin afrikkalaisessa maisemassa. Jaavanhirvi (eli timorinhirvi) on Sundasaarten vastine intialaiselle sambarhirvelle ja yleisin suurnisäkäs. Lisäksi kansallispuiston alueella on tiheitä metsiä ja rannikolla mangroverämeitä.
Linnuston osalta Baluran on niin ikään paratiisi. Savannin näyttävin lintu on epäilemättä viherriikinkukko, Intian niemimaalla elävän tavallisen riikinkukon kaakkoisaasialainen vastine, joka on tavallista riikinkukkoa isompi ja nimensä mukaisesti väriltään vihreä eikä sininen. Baluran on viimeisiä paikkoja, joissa viherriikinkukko on vielä yleinen. Kyseessä on myös maailman suurin fasaanilaji.
Baluranista löytyvät myös molemmat paikalliset villikanalajit. Kesykanan alkumuoto, punaviidakkokana, esiintyy metsissä, viherviidakkokana puolestaan suosii savannimaastoa, ja olin jo ehtinyt nähdä lajia Balin puolella Länsi-Balin kansallispuistossa. Molemmissa kansallispuistoissa on myös viimeisiä kantoja erittäin uhanalaista jaavankottaraista.
Baluran on erinomainen paikka nähdä sarvinokkia. Jaavan kaikki kolme sarvinokkalajia esiintyvät Baluranissa, ja itse näin niistä kaksi, intian- ja uurresarvinokan.
Tarkoitukseni oli siirtyä seuraavaksi Floresille, joten otin junan Banyuwangista Itä-Jaavan suurkaupunkiin Surabayaan. Kaakkois-Aasiassa olen havainnut parhaaksi ottaa junissa ja linja-autoissa aina kakkosluokan paikka (ellei kyse ole yöjunasta, jossa on tarkoitus nukkua), koska ykkösluokka on lähes poikkeuksetta liian hyvin ilmastoitu. Trooppisessa Aasiassa ajatellaan, että kylmyys on luksusta, jonka vuoksi julkisissa kulkuneuvoissa ja ostoskeskuksissa vilustuu helposti ilmastointilaitteiden hyytävästä viimasta, kun ulkona on neljäkymmentä astetta.
Kakkosluokan vaunussa olikin mukavaa, ilmastointi pelasi kohtuullisuudella ja ihmiset käyttäytyivät sivistyneesti. Junassa ei kuljetettu mukana lampaita eikä kanoja eikä kukaan tullut kerjäämään, kuten Etelä-Aasiassa. Ikkunan ohi soljuivat loputtomat riisipellot ja välillä kylät ja kaupungit. Sen verran pitkä matka kuitenkin oli, että ehdin lukaista kannesta kanteen Outi Pakkasen dekkarin Musta aurinko, joka kertoi suomalaisten ekspättien perheahdistuksesta Abu Dhabissa suomalais-filippiiniläisen lastenhoitajan näkökulmasta.
Surabayassa ehdin katsella kaupunkia vain jonkin aikaa, kun jo löysin sopivat lennot kännykästä (joka ei vielä ollut hajonnut lopullisesti, vaikka oireilikin). Menin lentokentälle, lensin takaisin Balille ja sieltä seuraavana päivänä Floresille, josta kertoo seuraava kirjoitus.
Tärkein kohteeni Itä-Jaavalla oli Baluranin kansallispuisto, joka sijaitsee Jaavan koillisnurkassa. Baluranin maisemat ovat muistutus ajasta, jolloin savanni oli sademetsän ohella toinen hallitseva maisematyyppi Kaakkois-Aasiassa. Metsien katoamisesta puhutaan nykyään paljon, mutta savanneja sama kohtalo kohtasi itse asiassa jo paljon aiemmin, sillä sivilisaatiot asettuivat ensimmäiseksi juuri savannia kasvaville tasangoille ja raivasivat ne viljelysmaiksi, kyliksi ja kaupungeiksi. Savanneja asuttaneet suurnisäkkäiden laumat korvautuivat kesytetyillä naudoilla, vesipuhveleilla ja muilla kotieläimillä.
Baluranissa jaavanhirvien, villien vesipuhvelien ja bantengien laumat yhä käyskentelevät perin afrikkalaisessa maisemassa. Jaavanhirvi (eli timorinhirvi) on Sundasaarten vastine intialaiselle sambarhirvelle ja yleisin suurnisäkäs. Lisäksi kansallispuiston alueella on tiheitä metsiä ja rannikolla mangroverämeitä.
Linnuston osalta Baluran on niin ikään paratiisi. Savannin näyttävin lintu on epäilemättä viherriikinkukko, Intian niemimaalla elävän tavallisen riikinkukon kaakkoisaasialainen vastine, joka on tavallista riikinkukkoa isompi ja nimensä mukaisesti väriltään vihreä eikä sininen. Baluran on viimeisiä paikkoja, joissa viherriikinkukko on vielä yleinen. Kyseessä on myös maailman suurin fasaanilaji.
Baluranista löytyvät myös molemmat paikalliset villikanalajit. Kesykanan alkumuoto, punaviidakkokana, esiintyy metsissä, viherviidakkokana puolestaan suosii savannimaastoa, ja olin jo ehtinyt nähdä lajia Balin puolella Länsi-Balin kansallispuistossa. Molemmissa kansallispuistoissa on myös viimeisiä kantoja erittäin uhanalaista jaavankottaraista.
Baluran on erinomainen paikka nähdä sarvinokkia. Jaavan kaikki kolme sarvinokkalajia esiintyvät Baluranissa, ja itse näin niistä kaksi, intian- ja uurresarvinokan.
Tarkoitukseni oli siirtyä seuraavaksi Floresille, joten otin junan Banyuwangista Itä-Jaavan suurkaupunkiin Surabayaan. Kaakkois-Aasiassa olen havainnut parhaaksi ottaa junissa ja linja-autoissa aina kakkosluokan paikka (ellei kyse ole yöjunasta, jossa on tarkoitus nukkua), koska ykkösluokka on lähes poikkeuksetta liian hyvin ilmastoitu. Trooppisessa Aasiassa ajatellaan, että kylmyys on luksusta, jonka vuoksi julkisissa kulkuneuvoissa ja ostoskeskuksissa vilustuu helposti ilmastointilaitteiden hyytävästä viimasta, kun ulkona on neljäkymmentä astetta.
Kakkosluokan vaunussa olikin mukavaa, ilmastointi pelasi kohtuullisuudella ja ihmiset käyttäytyivät sivistyneesti. Junassa ei kuljetettu mukana lampaita eikä kanoja eikä kukaan tullut kerjäämään, kuten Etelä-Aasiassa. Ikkunan ohi soljuivat loputtomat riisipellot ja välillä kylät ja kaupungit. Sen verran pitkä matka kuitenkin oli, että ehdin lukaista kannesta kanteen Outi Pakkasen dekkarin Musta aurinko, joka kertoi suomalaisten ekspättien perheahdistuksesta Abu Dhabissa suomalais-filippiiniläisen lastenhoitajan näkökulmasta.
Surabayassa ehdin katsella kaupunkia vain jonkin aikaa, kun jo löysin sopivat lennot kännykästä (joka ei vielä ollut hajonnut lopullisesti, vaikka oireilikin). Menin lentokentälle, lensin takaisin Balille ja sieltä seuraavana päivänä Floresille, josta kertoo seuraava kirjoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti