Suomi on merkillinen maa, erityisesti näinä martaisen kolkkouden kuukausina, jotka levittäytyvät marraskuulta molempiin suuntiin kuin Dagorladin kuolleet suot. Kronos muuttuu topokseksi tässä pysähtyneisyyden tilassa, jossa tila on ajaton ja aika tilaton. Maaton enemmän kuin maallinen.
Vaellan pimeyden laaksossa, jossa alati sataa tihkua ja on pimeää kuin kotona iltahämärissä, missä koti sitten onkaan. Tämä konkretisoitui viime yönä palatessani kävellen kahden ja puolen kilometrin matkan yhdestä itähelsinkiläisestä lähiöstä toiseen, pitkin märkinä kiilteleviä kävelyteitä, joita kukaan ei kulkenut. Ympärilläni olisi voinut olla metsiä, ei niitä olisi puilta nähnyt, mutta tiesin, että kyseessä olivat vain kerrostalorykelmiä, teollisia komplekseja ja autottomia valtaväyliä reunustavat varjometsät.
Näin matkalla kokonaista viisi elävää sielua. Kaksi niistä oli jäniksiä. Ei edes tavanomaisia urbaaneja rusakoita (Lepus europaeus) vaan oikeita metsäjäniksiä (Lepus timidus), yhä ruskeita. Ne ilahduttivat. Loput kolme kätkeytyivät kaikki huppujensa alle, mistä lievät olleet tihkussa palaamassa. Yksi yksinään, tiemme ristesivät ja saman tien erkanivat. Katseita ei vaihdettu. Toiset kaksi polttivat kannabistuotteita tihkulta suojassa, graffitoidun alikulun alla, johon en kääntynyt.
Herätin illan emännän pahennusta lukemalla vieraiden läsnä ollessa Samarkandin kultaista taloa, vaikka minun olisi kaiketi pitänyt aktiivisesti seurustella. Nyt kun yritän löytää oman kopioni, en löydä. Olisin juuri tänään halunnut vertailla, mitkä muut kuin pari huomaamaani yksityiskohtaa siinä poikkesivat hiljattain näkemästäni italialaisesta animaatioversiosta. Viikossa on oltava edes yksi päivä, jolloin en kohtaa ketään muuta kuin itseni, niin kuin Corto dervissien koulussa Adanassa vai oliko se vasta Vanissa.
Aiemmin tuona iltapäivänä istuin tornitalon kattobaarissa, josta avautuu näkymä yli sataman. Tapasimme vierailulla olevaa länsimaista toimittajaa. Sinne kävellessäni, Jätkäsaaren kävelyreittejä turhaan blokkaavia työmaa-aitoja väistellessäni, muistin varhaisimman muistoni Ruoholahdesta. Silloin kävelin halki kylmän viiman ja hyytävien kanavanrantojen päästäkseni kalliisti maksamaani kielikokeeseen. Minun piti saada sertifikaatti, joka vaadittiin, koska minun vielä sillä hetkellä piti lähteä opiskelemaan Australiaan. Lopulta aikarajat eivät menneetkään niin kuin niiden olisi pitänyt ja päädyin jonnekin ihan muualle. Turhaa sekin sertifikaatti. Ironista kyllä, sellaista ei vaadittu kielestä, jota vielä silloin puhuin huomattavasti englantia huonommin.
Elämäni näyttäisi varmaan kovasti toisenlaiselta, jos olisin silloin nuorena lähtenyt Australiaan enkä jäänyt kiertelemään Itämerta ja Itä-Eurooppaa. Ainakin se olisi muodostunut poliittisesti viattomammaksi. Pelkään, että jos olisin varttunut ja viettänyt elämäni tosilännessä enkä rajamailla, olisin kasvanut ottamaan lännen itsestäänselvyytenä.
Aurinko nousee idästä, mutta toisaalta sieltä nousevat myös pedot ja valoa kantavat pettäjät. Pohjoisessa ovat pimeä ja kylmä, mutta myös avaruus ja sitä halkovat revontulet. Etelä on idästä nousseen auringon pysyvä koti, lintukoto. Peto ei ole sieltä kotoisin, mutta siellä se lakkaamatta riehuu, vaihtaen paikkaa sitä mukaa kun se jostain torjutaan.
Ilmansuunnista länsi on kuitenkin aina vapauden suunta. Aurinko aina lopulta laskee sinne. Länsi on reunan takana, valtameren rannikko ja merentakainen maa. Tuo maa kutsuu, ei uhkaa. Sen yli ei tullut koskaan Eurooppaan valloittajia, vain vastentahtoisia vapauttajia, ja hekin omia lapsiamme, jo varttuneina. Jos länteen katsotaan Aasian itärannikoilta, siellä ovat Keski-Aasian mittaamattomat arot ja autiomaat, omansalainen villi länsi, kuin Arizona ja Uusi-Meksiko.
Lauantaina avautui länsimetro, tuo oranssi elämänsuoni, ja kansa lähti sankoin joukoin safariksi kutsutulle pyhiinvaellukselle, katsomaan, miltä länsi näytti. Minäkin olin aikonut tehdä niin, mutta lauantaihin latautui liian monta tapahtumaa, että olisin ehtinyt - ja niiden välillä kulkiessani huomasin, ettei olisi kannattanutkaan. En ole koskaan nähnyt Helsingin metroa niin tupaten täynnä.
Toisaalta tuossa ihmispaljoudessa ja sen mukanaan tuomassa karnevaalitunnelmassa oli jotain lohdullista. Suuri osa ihmisistä vaatii liikkeelle lähteäkseen, että muutkin lähtevät. Niinpä länsimetron avajaispäivästä tuli heille ylimääräinen taiteiden yö: lupa lähteä ulos ja kerrankin kokea kaupunkimme olevan yhteisö. Minusta näytti siltä kuin poikkeuksellisen moni kaupunkilainen olisi myös kommunikoinut tuntemattomien kanssa.
Nuoriso, joka normaalisti tuijottaa kännyköidensä ruutuihin, kulki nyt joukoissa asemalta toiselle ja ihmetteli, kuin olisivat olleet ulkomailla, sitä kaupunkimaisemaa, joka oli aina ollut heidän ulottuvillaan. Jostain Töölöstä tai Kulosaaresta lähteneet keski-ikäiset tädit, höyhenenkevyessä valkoviinimaistissa, tuijottivat ja ihmettelivät puolestaan ympärillään näkemäänsä kansaa. Lauantaina maailmat kohtasivat. Sitä soisi tapahtuvan pimeyden laaksossa useamminkin, eikä välttämättä aina vain kesäaikaan kalenteriin merkityissä päihteisissä puisto-orgioissa.
Omalta osaltani länsimetron tutkimusmatkailu jää tulevaan, ja luultavasti nopeasti pudonneisiin kansankerääntymiin. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että nyt Laajalahden Maarin tornillekin pääsee kätevästi vaikka suoraan työpäivän jälkeen.
Vaellan pimeyden laaksossa, jossa alati sataa tihkua ja on pimeää kuin kotona iltahämärissä, missä koti sitten onkaan. Tämä konkretisoitui viime yönä palatessani kävellen kahden ja puolen kilometrin matkan yhdestä itähelsinkiläisestä lähiöstä toiseen, pitkin märkinä kiilteleviä kävelyteitä, joita kukaan ei kulkenut. Ympärilläni olisi voinut olla metsiä, ei niitä olisi puilta nähnyt, mutta tiesin, että kyseessä olivat vain kerrostalorykelmiä, teollisia komplekseja ja autottomia valtaväyliä reunustavat varjometsät.
Näin matkalla kokonaista viisi elävää sielua. Kaksi niistä oli jäniksiä. Ei edes tavanomaisia urbaaneja rusakoita (Lepus europaeus) vaan oikeita metsäjäniksiä (Lepus timidus), yhä ruskeita. Ne ilahduttivat. Loput kolme kätkeytyivät kaikki huppujensa alle, mistä lievät olleet tihkussa palaamassa. Yksi yksinään, tiemme ristesivät ja saman tien erkanivat. Katseita ei vaihdettu. Toiset kaksi polttivat kannabistuotteita tihkulta suojassa, graffitoidun alikulun alla, johon en kääntynyt.
Herätin illan emännän pahennusta lukemalla vieraiden läsnä ollessa Samarkandin kultaista taloa, vaikka minun olisi kaiketi pitänyt aktiivisesti seurustella. Nyt kun yritän löytää oman kopioni, en löydä. Olisin juuri tänään halunnut vertailla, mitkä muut kuin pari huomaamaani yksityiskohtaa siinä poikkesivat hiljattain näkemästäni italialaisesta animaatioversiosta. Viikossa on oltava edes yksi päivä, jolloin en kohtaa ketään muuta kuin itseni, niin kuin Corto dervissien koulussa Adanassa vai oliko se vasta Vanissa.
Aiemmin tuona iltapäivänä istuin tornitalon kattobaarissa, josta avautuu näkymä yli sataman. Tapasimme vierailulla olevaa länsimaista toimittajaa. Sinne kävellessäni, Jätkäsaaren kävelyreittejä turhaan blokkaavia työmaa-aitoja väistellessäni, muistin varhaisimman muistoni Ruoholahdesta. Silloin kävelin halki kylmän viiman ja hyytävien kanavanrantojen päästäkseni kalliisti maksamaani kielikokeeseen. Minun piti saada sertifikaatti, joka vaadittiin, koska minun vielä sillä hetkellä piti lähteä opiskelemaan Australiaan. Lopulta aikarajat eivät menneetkään niin kuin niiden olisi pitänyt ja päädyin jonnekin ihan muualle. Turhaa sekin sertifikaatti. Ironista kyllä, sellaista ei vaadittu kielestä, jota vielä silloin puhuin huomattavasti englantia huonommin.
Elämäni näyttäisi varmaan kovasti toisenlaiselta, jos olisin silloin nuorena lähtenyt Australiaan enkä jäänyt kiertelemään Itämerta ja Itä-Eurooppaa. Ainakin se olisi muodostunut poliittisesti viattomammaksi. Pelkään, että jos olisin varttunut ja viettänyt elämäni tosilännessä enkä rajamailla, olisin kasvanut ottamaan lännen itsestäänselvyytenä.
* * *
Aurinko nousee idästä, mutta toisaalta sieltä nousevat myös pedot ja valoa kantavat pettäjät. Pohjoisessa ovat pimeä ja kylmä, mutta myös avaruus ja sitä halkovat revontulet. Etelä on idästä nousseen auringon pysyvä koti, lintukoto. Peto ei ole sieltä kotoisin, mutta siellä se lakkaamatta riehuu, vaihtaen paikkaa sitä mukaa kun se jostain torjutaan.
Ilmansuunnista länsi on kuitenkin aina vapauden suunta. Aurinko aina lopulta laskee sinne. Länsi on reunan takana, valtameren rannikko ja merentakainen maa. Tuo maa kutsuu, ei uhkaa. Sen yli ei tullut koskaan Eurooppaan valloittajia, vain vastentahtoisia vapauttajia, ja hekin omia lapsiamme, jo varttuneina. Jos länteen katsotaan Aasian itärannikoilta, siellä ovat Keski-Aasian mittaamattomat arot ja autiomaat, omansalainen villi länsi, kuin Arizona ja Uusi-Meksiko.
Lauantaina avautui länsimetro, tuo oranssi elämänsuoni, ja kansa lähti sankoin joukoin safariksi kutsutulle pyhiinvaellukselle, katsomaan, miltä länsi näytti. Minäkin olin aikonut tehdä niin, mutta lauantaihin latautui liian monta tapahtumaa, että olisin ehtinyt - ja niiden välillä kulkiessani huomasin, ettei olisi kannattanutkaan. En ole koskaan nähnyt Helsingin metroa niin tupaten täynnä.
Toisaalta tuossa ihmispaljoudessa ja sen mukanaan tuomassa karnevaalitunnelmassa oli jotain lohdullista. Suuri osa ihmisistä vaatii liikkeelle lähteäkseen, että muutkin lähtevät. Niinpä länsimetron avajaispäivästä tuli heille ylimääräinen taiteiden yö: lupa lähteä ulos ja kerrankin kokea kaupunkimme olevan yhteisö. Minusta näytti siltä kuin poikkeuksellisen moni kaupunkilainen olisi myös kommunikoinut tuntemattomien kanssa.
Nuoriso, joka normaalisti tuijottaa kännyköidensä ruutuihin, kulki nyt joukoissa asemalta toiselle ja ihmetteli, kuin olisivat olleet ulkomailla, sitä kaupunkimaisemaa, joka oli aina ollut heidän ulottuvillaan. Jostain Töölöstä tai Kulosaaresta lähteneet keski-ikäiset tädit, höyhenenkevyessä valkoviinimaistissa, tuijottivat ja ihmettelivät puolestaan ympärillään näkemäänsä kansaa. Lauantaina maailmat kohtasivat. Sitä soisi tapahtuvan pimeyden laaksossa useamminkin, eikä välttämättä aina vain kesäaikaan kalenteriin merkityissä päihteisissä puisto-orgioissa.
Omalta osaltani länsimetron tutkimusmatkailu jää tulevaan, ja luultavasti nopeasti pudonneisiin kansankerääntymiin. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että nyt Laajalahden Maarin tornillekin pääsee kätevästi vaikka suoraan työpäivän jälkeen.
2 kommenttia:
Pimeä ja sateinen on ollut marraskuu täällä takametsissäkin. Lueskelin tuossa Samarkandin Kultaisen Talon, masentavaa kun näkee kuinka samalainen tilanne oli jo tuolloin. Bolsevikit ja kemalistit löysivät yhteiset intressit 1918 ja ensinmainitut rahoittivat sitten Kemalia käymään sotaansa muun muuassa Armeniaa vastaan ja siihen päälle niin Georgian ja Azereitten toimet, länsimaitten heikkous ja päättämättömyys; Armennialla ei olut paljoa mahdollisuuksia. Tuo Enver Pashan yritys oli vain jälkiepisodi, kansojen kohtalo oli ratkaistu siinä vaiheessa ja Moskovan kauttahan hän sinne Turkestaniin päätyi. Kurdeilla vastaava kohtalo.
Nyt Moskova aseistaa niin Armeniaa kuin Azerbaidzania ja Syyriassa ja Irakissa kurdit ovat jäämässä yksin kun Moskova, Ankara ja Teheran merkitsevät etupiirejään, länsimaat heikkoja ja päättämättömiä.
Lopulta Suomi oli melkoinen poikkeus niiden maiden joukossa jotka yrittivät itsenäistyä Venäjän vallan alta
Arvostan suuresti blogiasi. Olisiko hyviä kirjallisuusvinkkejä koskien geopolitiikkaa ja erityisesti Venäjän voimapolitiikkaa (sen sisäistä logiikkaa. ) Lähi-itä on myös muuttumassa maiden sisäisten ja ulkoisten tekijöiden voimasta , näistä mahdollisesti myös.
Israel on selvinnyt tuossa paikassa , miten. (Fi,se,en,fr,es,ger käy.) suomeksi ei ensin mainitsemistani asioista oikein enää kirjoiteta , ainakaan kirjoja.
Lähetä kommentti