perjantai 5. toukokuuta 2017

Totuus, valta ja viha

Venäjällä totuus ei ole kovin korkeassa arvossa. Korkein arvo on valta, joka edellyttää puolestaan voimaa. Todellisuus ei saa sitä horjuttaa. Venäjä ei halua tulla totuuden kolonisoimaksi. Totuudella on ilmeisesti jotain tekemistä kadehditun Lännen kanssa.

Onhan kirjoitettu, että paholainen on nimenomaan kateuden ruumiillistuma, ja kateus ilmenee aina arvonkieltona. Länsi on sitä, mitä Venäjä eräällä tavoin haluaisi olla, mutta tietää, ettei ole, joten Lännen arvo ja kunnia on kiellettävä. Tämä tehdään perikateellisten perinnekeinoin: vähättelemällä, herjaamalla, ilkkumalla – ja valehtelemalla. Totuuteen suhtaudutaan samalla tavoin. Valta ulotetaan yli totuuden siten, että valta kolonisoi totuuden eikä päinvastoin.

Tämä on taustalla, kun venäläinen luonto niin kiivaasti vihaa angloamerikkalaista terävää suorapuheisuutta – totuus tekee kipeää – ja saksalaista järjestelmällisyyttä – myös toden tekeminen tekee kipeää. Venäläisellä totuudella on vähän jos lainkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Totuus on suorastaan jotain todellisuudelle vastakkaista – sen tehtävä ei ole kuvata todellisuutta vaan kolonisoida se.

Suomalainen ymmärtää venäläistä ehkä varsinaislänttä paremmin, sillä merkittävällä osalla suomalaisista – ainakin itäisemmällä haploryhmällä – tuntuu olevan sama taipumus kuin venäläisillä. Kun suomalainen puhuu ”tosiasioiden tunnustamisesta”, hän ei puhu tosiasioista länsimaisessa, objektiivisessa merkityksessä, vaan hän puhuu voima- ja valtasuhteista. Venäläisestä totuudesta. Se iskostettiin suomalaisten päihin isonvihan, pikkuvihan, sortokausien ja suomettumisen aikoina. Kuka ties se oli siellä alun alkaenkin, lauloihan Väinämöinenkin kerskailevan Joukahaisen suohon ja nai Aino-tyttösen tosiasioista sen kummemmin piittaamatta.

Ja pilkka – tuo kauhea, hirveä, Edgar Allan Poen lattialautojen alla kuvitteellisesti sykkivä sydän, jonka alati olemme kuulevinamme kantautuvan Ruotsista ja viime aikoina Virostakin – pohjaa sanana puun kylkeen kirveellä iskettyyn kuolinmerkkiin. Pilkattu on tuomittu kaadettavaksi, vähän kuin laumastaan eroon joutunut gnu leijonien kansoittamalla afrikkalaisella alkuarolla. Suomalainen pelkää pilkkaa kuin ruttoa.

*   *   *

Venäjän valtiaat – tai Valta, kuten sitä itäslaavilaisittain kutsutaan – ei taivu totuuden edessä, vaan totuuden on taivuttava. Kun totuus ei taivu vallan edessä, sille tehdään kuten Venäjällä yleensäkin tehdään taipumattomille: tapetaan. Venäläinen on sitkeä, todellisuuden edessä hän ei taivu, mutta ”tosiasioiden” edessä hän on aina taipuisa ja vääntyy Vallan ailahtelevien oikkujen mukaan vaikka mutkalle. Suomen kansallisperimän itäisemmässä aineksessa tämä taipumus (!) on niin ikään selvästi nähtävissä.

Suomen todellisen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna suuriruhtinaskunnan säätyläisjohtajat kokoontuivat jälleen Porvooseen hyllaamaan tsaaria ja pokkuroimaan hänen lähettiläälleen, aivan kuin Suomi ei olisikaan itsenäistynyt sata vuotta sitten Venäjän imperiumista vaan runsaat kaksisataa vuotta sitten Ruotsista, säätyläisjohtajien edeltäjien pettäessä kuninkaansa heittäytyäkseen rähmälleen itämaisen tyrannin jalkojen juureen Porvoon maapäivillä 1809.

Vielä koomisempaa on, että uutisointi keskittyy puolestaan ylistämään johtajien neroutta ja nälvimään länsi- ja etelänaapureidemme (useimmiten kuvitteellisia) pilkkaääniä. Suomalaiset eivät taida tajuta, etteivät ruotsalaiset ja virolaiset meitä pilkkaa – vaan ovat syvästi huolissaan. Heille Suomi on jotain, mitä se ei koskaan tule olemaan Venäjälle: rakas ja arvostettu naapurimaa, jonka halutaan olevan siellä, olemassa.

Suomalaisten kannattaisi muistaa, ettei valtiollinen ja varsinkaan suurvaltapolitiikka ole mitään sentimentaalisten eleiden taidetta, vaan kovien realiteettien laskelmointia ja usein päähänpinttymiksi asti väännettyjen intressien ajamista. Suomalaisten kannattaisi aina pitää mielessään, keiden intresseissä Suomen itsenäisyys on – ja keille sillä ei ole juurikaan väliä (tai pahimmillaan se on suorastaan epätoivottava asia, joka on ikävästi suurpolitiikan suurpiirteisten linjanvetojen tiellä). Maailman kaikista maista Ruotsi ja Viro ovat ne, joilla on konkreettisin intressi välittää Suomen itsenäisyydestä.

*   *   *

Viikonloppuna tulee tiedettäväksi, saako Eurooppa jatkoaikaa vai peittääkö taivaanrannan pedon koitto. Mielipidemittaukset toki lupaavat Emmanuel Macronille voittoa, mutta se on oikeastaan osa ongelmaa. Länsimaiset tolkun ihmiset eivät näytä oppineen oikein mitään Trumpin voitosta. Jokainen hehkutus Macronin varmasta voitosta sataa Marine Le Penin ja siis Putinin laariin.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus ylistää Macronin olevan kansainvälinen, eurooppalaismielinen, kosmopoliitti tai liberaali, menettää Macron lukemattomia äänestäjiä eikä saa yhtäkään lisää. Vaikka Macron on todellisuudessa ranskalainen patriootti ja pragmaattinen uudistaja, hänet leimataan vanhan ihanan järjestelmän ylläpitäjäksi.

Ongelma tässä on se, että kaikki ne, jotka ajattelevat samoin kuin nuo pääkirjoitukset, olisivat äänestäneet Macronia joka tapauksessa – kun taas kukaan noita asioita vastustava ei tule häntä äänestämään siksi, että päin heidän kasvojaan hierotaan Macronin olevan juuri sitä, mitä he inhoavat. Asiat, jotka normaalilla maailmankuvalla varustetulle ihmiselle ovat myönteisiä ja kertovat ehdokkaan kyvykkyydestä, todistelevat käänteistodellisuudessa elävälle kansalle hänen olevan Rothschildien, Bilderbergin ja globaalin juutalais-vapaamuurarillisen salaliiton edustaja. Washingtonin lakeijaksi häntä ei oikein enää voi kehystää, kun Trump istuu Valkoisessa talossa, mutta ajatus pysyy samana - jotain hämärää kohinaa atlantisteista ja globalisteista.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus kauhistelee Le Penin olevan ksenofobinen fasisti, hän ei menetä ainuttakaan ääntä, koska hänen äänestäjänsä äänestävät häntä juuri siksi, että hän on ksenofobinen fasisti.

Sama tapahtui Trumpin kohdalla ja nyt se on tapahtumassa Le Penin kohdalla ilman että mitään on opittu. Lisäksi Venäjälle kysymyksessä on niin iso asia, että olisi suoranainen ihme, jos lauantaina ei tapahtuisi terrori-iskua – jota ei tietenkään saada ennen sunnuntaita vielä selvitettyä, vaan paras disinformaation masinoija sanelee sen, mihin hysteeriset äänestäjät uskovat. Ei ole epäilystäkään siitä, mikä koneisto on maailmassa paras disinformaation masinoija. Eikä se edes operoi yksin, vaan runsaan amerikkalaisen ja brittiläisen mediatuen tukemana.

Pelkään myös vahvasti, että Macron on aivan liian hyvä mies suurvallan johtoon meidän aikanamme. Justin Trudeau vielä meni läpi, mutta hän taivuttelikin totuutta paljon lahjakkaammin kuin politiikan ulkopuolelta tuleva teknokraatti Macron. Ei ole epäilystäkään, että juuri Macronin kaltaista johtajaa Ranska ja Eurooppa tosiasiallisesti tarvitsisivat. Mutta me emme nyt elä tosiasioiden aikaa vaan totuudenjälkeistä aikaa, jota luonnehtii pikemminkin suomalaistyyppinen ”tosiasioiden tunnustaminen”.

*   *   *

Eurooppa, Venäjä, Turkki, Yhdysvallat ja moni muukin maailmankolkka on vihaisten ihmisten vallassa. Nämä ihmiset eivät missään tapauksessa halua valita johtajikseen sellaisia ihmisiä, jotka ovat heitä parempia. Aivan toisenlaisina aikoina ihmiset tekevät niin – he haluavat sankareita ja johtajia, jotka antavat heille toivoa ja johdattavat johonkin uuteen. Nykyiset vihaiset ihmiset eivät halua sellaista. He haluavat sen sijaan tuhoojan. Siksi he kannattavat mieluummin roistoja, huijareita ja vaikka pellejä. Eivät siksi, että he haluavat tulla murskatuiksi, huijatuiksi ja ilkutuiksi, vaan koska he haluavat toisten tulevan.

Kansa ei tällä hetkellä halua rakentajia, vaan tuhoojia. Eivät vihaiset ihmiset halua rakentaa mitään – joka sellaista ehdottaa väärällä hetkellä, saa vihat paitsi itsensä myös rakennushankkeensa niskoille. Vihaiset ihmiset haluavat rikkoa ja särkeä paikkoja, korottaa ääntään ja huutaa niin kauan kunnes toinen ymmärtää olla hiljaa (vasta sen jälkeen he saattavat ehkä tajuta, etteivät oikeastaan sanoneet mitään). Jos tuo kansa vielä vähän pääsee ulos sitä ahdistavien moraalisääntöjen kuoresta, se haluaa itse asiassa valtaan kansantuhoojia – verta, keskitysleirejä ja joukkokarkotuksia. Mitä tahansa, mikä kohdistuu ”toisiin”, ei tietenkään koskaan heihin itseensä. Niinhän he kuvittelevat, ja ovat sitten vasta jälkeenpäin järkyttyneitä ja pettyneitä, kun tulivat rikkoneeksi kaiken sen, mikä olisi suojellut ”toisten” lisäksi heitä itseään.

Eivät Putin ja hänen lakeijansa lietso vihaa ja vainoa homoja, jehovantodistajia ja luonnonsuojelijoita vastaan siksi, että nämä ihmisryhmät olisivat heidän mielikuvituksessaan oikeasti vaarallisia. Vähemmistöjä vainotaan siksi, että he ovat vähemmistöjä – ja ärsyttävät monia enemmistön edustajia silkalla olemassaolollaan. Saati että näkyisivät ja saisivat ääntään kuuluviin. Enemmistö suhtautuu heidän vainoamiseensa joko myötämielisesti tai välinpitämättömästi. Välinpitämättömät ajattelevat, ettei tuo koske minua. Niinhän saksalaisetkin ajattelivat, kun tultiin hakemaan ensin juutalaisia, sitten vasemmistolaisia, sitten ties keitä muita. Myötämieliset puolestaan ajattelevat, että saavatpahan kerrankin kokea olevansa ylempää ja etuoikeutettua kansaa.

Noiden jälkimmäisten myötäilijöiden joukossa tuntuu kautta maailmanhistorian aina olevan monia vähemmistöjen edustajia, jotka koettavat olla enemmistöläisempiä kuin enemmistö itse. Sekin on kai osa ihmisluonnon irvokkuutta. Suomi ensin -liikkeessä vaikuttaa ties minkälaista ulkomaanelävää, jotka kai saavat siitä tunteen, että ovatpahan ainakin ylempiä kuin muslimit. Monet äänekkäät homofobit ovat itsensä kieltäviä kaappihomoja. Hitlerillä oli juutalaisia juuria eikä hän muutenkaan ollut saksalainen vaan itävaltalainen. Sen sijaan suursotiin mieltynyt Katariina Suuri oli saksalainen. Stalin ja Beria olivat georgialaisia, Surkov syntyjään tšetšeeni.

torstai 4. toukokuuta 2017

Laskeumia

Kiovan kesä alkoi viime viikon keskiviikkona. Sitä ennen oli koleaa, kymmentä astetta. Sitten yhdessä päivässä tuli 23 astetta, seuraavana päivänä hevoskastanjapuut olivat jo täydessä lehdessä ja kukassa.

Samaan aikaan kun Pohjois-Ukrainan metsät ovat täyttyneet kirjosiepoista, sirittäjistä ja mustapääkertuista, löytyi tällä viikolla Sofian luostarin suurten puiden mistelipehkoista tilhiparvi sirisemästä siperialaista ikäväänsä, kun Suomen ja Luoteis-Venäjän ankarat ilmasto-olosuhteet lumimyrskyineen ja raekuuroineen lienevät estäneet böömiläisten vahasiipien paluun taigavyöhykkeelle, jossa niiden kaiken järjen mukaan jo tähän aikaan keväästä pitäisi olla.

Ennen matkustamistani Espanjaan ja Ranskaan ehdin käydä Kiovan läänin Bojarkassa metsäntutkimuslaitoksessa, jossa käsiteltiin metsämaan ja puiden oikeaa määrittämistä metsäkorruption hillitsemiseksi samoin kuin harvinaisten pesimälajien, kuten mustahaikaran, kiljukotkan ja monenlaisten kämmeköiden tunnistamista ja raportointia. Liito-oravaa ei tietääkseni Ukrainasta saakka löydy - sitä elää Euroopassa vain Suomessa, Virossa ja Venäjällä. (Idässä sen levinneisyys tosin ulottuu Hokkaidolle saakka.)

Viime viikonloppuna kävin Tšernobylin suljetulla vyöhykkeellä. Olin lapsi, kun tuo ydinkatastrofi sattui. Valtava alue Pohjois-Ukrainassa ja rajan takana Valko-Venäjällä on yhä kiellettyä vyöhykettä, joskin radioaktiivisuus on nykyisin suurimmaksi osaksi sitoutunut maaperään ja nousee sieltä vaarallisesti vain mikäli sattuu esimerkiksi metsä- tai maastopalo.

Laskeuma-alue vastaa suurelta osin tunnettuja Pripjatin soita, jotka kilpailevat yhdessä Karpaattien pohjoismutkan kanssa slaavien alkukodin asemasta. Soistuneet metsät ja metsäarot ovat nyt ihmisen vetäydyttyä alueelta muuttuneet yhdeksi Euroopan tärkeimmistä luonnonsuojelualueista. Esimerkiksi susi- ja karhukannat ovat tällä Ukrainan ja Valko-Venäjän rajaseudulla nykyisin Euroopan tiheimpiä. Alueelle on uudelleenistutettu mm. visenttejä ja villihevosia, jotta ne voisivat jossain elää rauhassa.

Vaikka baabuškoja on palannut laittomasti kielletylle vyöhykkeelle miehittämään entisiä kotitalojaan ja Tšernobylin kaupungissa samoin kuin voimala-alueella jatkavat työtään ne ihmiset, joiden tehtävänä on pitää sarkofagiin suljettua ydinvoimalaa aisoissa tulevien satojen tai tuhansien vuosien ajan, suurimmaksi osaksi on luonto ottanut takaisin hylätyt kompleksit, neuvostosotilastukikohdat, Lännen turmioksi rakennetun valtavan radioaaltoja keskittävän salaisen aseen ja Pripjatin aavekaupungin.

Linnut lauloivat Tšernobylin metsissä. Kaikkialla kantautui peippojen ja punarintojen laulu, johon sekoittui mustapää- ja hernekerttuja, tiltaltteja, sirittäjiä, pähkinänakkelin huutoja ja palokärjen raivokasta rummutusta. Niitty- ja ruskosuohaukkoja lensi tien yli, kanahaukkakin näyttäytyi. Aavekaupungin raunioiden lomassa liikehtivät närhiparvet. Valtavat monnit ovat palanneet alueen vesistöihin, saavuttaen useiden metrien mitan ilman että kukaan kiskoo niitä vedestä. Hämmästyttävää, kuinka suuri vaikutus ihmisen poissaololla on.

Paluumatkalla piipahdimme kansan virkistysalueeksi muutetulla Mežyhirjan palatsilla, jonka suomalaiset rakensivat korruptiokeisari Janukovitšin yksityiskäyttöön. Ukrainalainen kertoi, että Janukovitšilla oli Mežyhirjan Honka-palatsin lisäksi kuusi muutakin vastaavanlaista palatsia - "useimmat edustaen samaa tyyliä", ts. kansalle keskisormea näyttävää pompöösiä pröystäilyä, johon venäläisen, arabialaisen ja latinalais-amerikkalaisen maailman diktaattorit ovat niin kovin mieltyneet. Kolme näistä seitsemästä palatsista olisi kuulemma ollut suomalaisten rakentamia. Kysyin tietysti, missä ne kaksi muuta ovat. Yksi on nykyisin Venäjän miehittämällä alueella Donetskissa, mutta toisen pitäisi olla jossain päin Kiovan lääniä, ilmeisesti nykyään valtiollisessa valvonnassa.

Kiovassa tuntuu olevan taukoamaton sarja juhlia ja joukkotapahtumia. Ne alkoivat hyvissä ajoin ennen pääsiäistä, eikä pääsiäiskojuja ja -koristeita ole edes vaivauduttu korjaamaan pois, kun vuorossa jo olivat vappu (venäläisittäin pervoje maja tai ukrainalaisittain perše travnja) ja seuraavaksi euroviisut. Viikonloppuna eri vierasporukoiden kanssa Kiovan ravintoloita ja baareja kiertäessä kävikin selväksi, että kaupunki on täynnänsä musiikkibisneksessä työskentelevää porukkaa kaikkialta Euroopasta. Pöytäseurueissa puhuttiin kielillä. Suomenkin joukkue on kuulemma jo saapunut kaupunkiin.