tiistai 28. helmikuuta 2017

Villihanhien matkassa

On talven viimeinen ilta, huomenna koittaa kevät. Vaikkei siltä vielä näyttäisi, ilmassa on jo ollut kevään merkkejä. Virallisesti kevätkauden katsotaan Itä-Euroopassa alkavan naistenpäivästä eli vasta ensi viikolla.

Helmikuun puolivälin puolin ja toisin olin taas toisella puolen Tonavan. Kansanlaulun sanoin sinne on paljon poikia haudattuina Balkanin santaan. Mutta mikä vielä tärkeämpää omalta kannaltani, Mustanmeren rannikkovyöhykkeen järvet Romaniassa ja Bulgariassa toimivat miljoonien tundralta ja taigalta saapuvien hanhien talvehtimisalueena. Oli aika lähteä villihanhien perään, ei tosin peukaloisena vaan pitkässä harmaassa afgaanitakissa ja tryzubilla varustetussa pipossa, jeepin ja kaukoputken kera.

Yleisiä hanhilajeja ovat tundrahanhi ja merihanhi. Pääkohteinani olivat kuitenkin kaksi maailmanlaajuisesti erittäin uhanalaista lajia, kiljuhanhi ja punakaulahanhi. Belgialainen lintuharrastajatuttuni ehätti alueelle ensin ja kertoi minulle suurimman osan punakaulahanhen maailmankannasta olevan talvea viettämässä Bulgariassa, Burgasin kaupungin kupeessa sijaitsevan Vajajärven ympäristössä. Talvehtivista kiljuhanhista sen sijaan näkyi raportteja sekä Bulgariasta että Kreikan puolelta Evroksen suistosta.

Suuntasin Kiovasta etelään Odessan valtatietä varsin arktisissa tunnelmissa. Lumi viuhui ympärillä ja nietokset olivat korkeita. Talvehtivia piekanoita näkyi talven tunturimaisiksi muuttamissa maisemissa useita runsaampien hiirihaukkojen joukossa. Lisäksi räkättirastaiden ja urpiaisten talviparvia siellä täällä. Pulmusia ei näkynyt; lievätkö jo suunnanneet pohjoista kohti.

Vasta Odessan ympäristössä alkoi näkyä paljaampia maita. Pakkanen silti paukkui ja tuuli puhalsi mereltä hyytävänä. Ukrainan puolella Etelä-Bessarabiassa käytännössä kaikki järvet olivat vielä jäässä, mutta eräille jokisuulahdille oli kerääntynyt suuria massoja talvehtivia arktisia vesilintuja, varsinkin telkkiä, puna- ja tukkasotkia, isokoskeloja ja uiveloja.

Etelä-Bessarabian peltomailla liikkui suurina talviparvina mm. peippoja ja järripeippoja, kottaraisia, räkätti- ja punakylkirastaita, tiklejä, viherpeippoja ja urpiaisia, kelta- ja harmaasirkkuja. Hiirihaukkoja ja piekanoita täälläkin. Taivaan pimentäviä mustavaris- ja naakkaparvia, pienempinä kerääntyminä sepel- ja uuttukyyhkyjä.

Moldovan rajalla virkailijatar ei ensin millään tajunnut kuka olen, joten jouduin seisomaan porteilla ja soittamaan aikani auton ikkunasta rajavartiostolle Tin Sontsjan kappaleita Sontsetšolovik ja Kosari, ennen kuin asia lopulta juolahti hänelle mieleen ja pääsin jonojen ohi. Minulla nimittäin oli jo kiire Galaţin kantapaikkaani Ca Jouhun, mättämään lihaa ja viiniä erinomaisen edullisesti. Tuntee itsensä aurinkoisemmaksi.

Minua miellyttävät Romanian vähemmän matkailijoiden suosimat itäiset rajakaupungit, kuten Iaşi, Galaţi ja Brăila. Turistit keskittyvät Romaniassa Transilvaniaan, Karpaateille ja Bukarestiin, kesäisin myös muutoin alikehittyneelle Mustanmeren-rannikolle. Silti mainitut kaupungit ovat hämmästyttävän vilkkaita ja miellyttäviä, eivätkä todellakaan hinnoilla pilattuja. Galaţissa ja Brăilassa oman viehätyksensä tuo myös se, että ne ovat Tonavan jokisatamia. Ehkä olen muodostanut myönteisen tunnesiteen näihin paikkoihin myös siksi, että ne – samoin kuin Puolan Lublin – ovat usein toimineet ensimmäisinä portteinani Ukrainasta EU:n ja NATO:n alueelle.

Galaţista ei ole kuin kolmen tunnin ajomatka Bukarestiin, mutta melkein saman verran aikaa tuhrautui parkkipaikallisen hotellin löytämiseen miljoonakaupungin autoruuhkissa. Sopiva löytyi lopulta läheltä Gara de Nordia. Vietin Bukarestissa kaksi päivää, oppaanani korruptiota ja kaikkea pahaa vastaan taisteleva sankarillinen toimittaja-historianopiskelija. Suurmielenosoitukset olivat tosin laantuneet pienemmäksi päivystykseksi Piaţa Victorieilla. Bukarestkin on hintatasoltaan käsittämättömän edullinen kaupunki, ja pääsin perehtymään myös kirjakauppojen tarjontaan.

Bukarestista jatkoin Bulgarian jokisatamaan Ruseen, poimin kaksi belgialaista mukaan ja jatkoin sitten kohti Varnaa. Bukarestin päivieni aikana kevät alkoi jo näyttää naamaansa, vaikka lunta riitti Bulgariaan saakka. Tämä talvi on ollut ankara, ja alun perin pelkäsinkin, että kilju- ja punakaulahanhet olisivat lentäneet Kreikkaan, Turkkiin tai peräti Irakiin saakka, kuten ne kylmimpinä talvina tekevät. Ensimmäisten lämpimämpien päivien jälkeen tilanne kuitenkin eteni nopeasti päinvastaiseen suuntaan ja osa hanhimassoista alkoi asteittain siirtyä pohjoiseen, kohti Romaniaa.

Ajoin Varnan kautta kohti Burgasia ja kohtasin jo rannikon tulvittuneilla pelloilla joitakin tuhansia tundra- ja merihanhia, laulujoutsenia ja joukosta löytyi yksi metsähanhikin, joka etelässä on harvinainen, suurin osa kannasta kun talvehtii Länsi-Euroopassa. Lisäksi löysin suuria parvia töyhtöhyyppiä ja kapustarintoja, sinisuohaukan ja useamman arohiirihaukan sekä Romanian että Bulgarian puolelta. Kulttuurikohteena pysähdyin Nesebarin historiallisessa pikkukaupungissa, joka oli aavemaisen autio näin talvella. Toi silti hieman mieleen Bybloksen. (Nesebar on muinainen kreikkalainen siirtokunta Mesembria.)

Tärkein operaatiotoimialueeni sijaitsi molemmin puolin Burgasia. Pohjoispuolella on parissa paikassa suola-altaita, joilla olin hämmästynyt löytäessäni – jo helmikuussa – pieniä parvia suosirrejä samoin kuin yksittäisiä eri lajien vikloja, mustajalkatyllejä, tundrakurmitsoja ja isokuoveja. Näytti, että kahlaajat ovat jo liikkumassa kovasti pohjoista kohti, vaikka samaan aikaan oli lunta maassa.

Vajajärvi on varsin imponeeraava paikka, puhuttiinpa sitten järvellä lepäilevistä vesilintulautoista tai järveä ympäröivillä kumpuilevilla peltomailla laiduntavista sadoistatuhansista hanhista, joista ylivoimaisesti suurin osa tundrahanhia. Tuhansien hanhien takana laidunsi laulujoutsenia ja niiden joukossa pikkujoutsenia, joten totuin jo pitämään hanhien joukossa olevia suuria valkoisia lintuja joutsenina.

Kun sitten skannasin järvellä kelluvia yli miljoonaa tundrahanhea etsiäkseni joukosta harvinaisia kilju- ja punakaulahanhia, ajattelin mielessäni niiden takana kelluvien valtavien valkeiden lintujen, joiden päät olivat piilossa siiven alla, olevan kyhmyjoutsenia, joita oli järvellä paljon. Linnut kuitenkin osoittautuivat kiharapelikaaneiksi. Sittemmin laskin Burgasin ympäristön järviltä ja kosteikoilta yhteensä parikymmentä kiharapelikaania.

Järven etelärannalla Gorno Jezerovon kylässä jouduin keskelle mitä merkillisintä näytelmää. Kaduilla juoksi keppien kanssa lapsia pelottelevia piruja ja zombeja, joita lapset yrittivät puolestaan lyödä kepeillä, mutta useimmiten pelkäsivät liikaa ja säntäsivät viime hetkillä karkuun. Tästä groteskista karnevaalista läpi pääsemiseksi minulta vaadittiin lahjuksia. Onneksi symbolinen kolikkokasa kelpasi.

Vajajärven eteläpuolella oleva Mandrajärvi oli yhä melkein kokonaan jäässä – toisin kuin pääosin sula Vajajärvi – mutta senkin ympäristöstä löytyi runsaasti talvehtivia vesilintuja, etenkin Podan kosteikosta, jossa on myös lintukeskus; ystävällinen mies opasti kaikkien lähistöllä oleilevien harvinaisuuksien koordinaateille, näytti mistä löytyivät mustapäälokit ja kovin aikainen mustaviklo.

Lopulta lomaviikkoni kääntyi päätökseensä ja alkoi paluumatkani, ei tosin ilman, että ehdin katselemaan hanhia, joutsenia ja sorsamassoja myös Romanian puolella Constanţan alueella. Vietin viimeisen matkayön Constanţassa ja ajoin sitten sieltä yhdessä päivässä Galaţin ja Odessan kautta Kiovaan. Mukaan tuli laatikoittain ja kanistereittain hyviä viinejä Bulgarian, Romanian ja Ukrainan Mustanmeren-puoleisilta tiloilta – odottamaan viimeistä kevättäni Kiovassa ja siivittämään loppurutistukseensa ehtinyttä romaanikäsikirjoitusta.

torstai 23. helmikuuta 2017

Uudesta-Seelannista II

Lähdettyäni ajamaan takaisin etelän suuntaan, vierailin Waitakeren suojelualueella, joka on melko laaja metsäalue lähellä Aucklandia ja siksi usein myös täynnä kotimaisia vierailijoita Suur-Aucklandin alueelta. Koska aluetta ei ole puhdistettu nisäkäspedoista, lintulajisto ei sisällä harvinaisempia endeemejä. Yleisempiä, kuten kereruja, tuita, peukaloissieppoja ja tiaisviuhkoja, sen sijaan on runsaasti tarjolla.

Pysähdyttyäni ostoksille Aucklandiin jatkoin sitten sieltä etelään Whangamarinon soille, jossa tarkoitukseni oli nähdä paikallisia vesi- ja kosteikkolintuja. Näistä suurin osa ei ole endeemisiä, vaan samaa lajistoa Australian kanssa. Mustajoutsen, täplätavi ja australianlapasorsa olivat yleisiä. Uuden-Seelannin yleisin sorsa on sen sijaan valitettavasti nykyään istutettu sinisorsa, joka on sulauttanut itseensä oseanialaisen vastineensa juovanaamasorsan. Uudessa-Seelannissa näkee erittäin paljon näiden kahden risteymäkantojen edustajia, jotka usein näyttävät juovanaamasorsilta naamajuovineen, mutta joita ei pidetä puhtaina lajinsa edustajina. Komea paratiisisorsa - Uuden-Seelannin vastine Euraasian ruostesorsalle - on sen sijaan sekä endeeminen että hyvin yleinen. Ruostesorsan tavoin senkin löytää usein kaukana vedestä, esimerkiksi pelloilta, niityiltä tai nummilta.

Majoituin Hamiltonin kaupunkiin, jossa oli runsas vaikkakin kovin varhain ovensa sulkeva ravintolatarjonta. Varsinainen kohteeni oli kuitenkin kaupungista kaakkoon sijaitseva Maungatautari, suojeltu ja petokontrolloitu sademetsän peittämä vuori, jonne harkitaan jopa kakapon palauttamista - kakapo löytyy luonnossa nykyään vain kolmelta eristyneeltä ja suljetulta pikkusaarelta, joista kaksi, Codfish- ja Anchor-saaret, sijaitsevat kaukana etelässä ja yksi, Little Barrier Island, pohjoisesta. Mihinkään niistä ei pääse ilman erityislupaa kuten osallisuutta biologiseen ekspeditioon.

Kakapottakin Maungatautari oli sangen antoisa kohde endeemisiä luontokappaleita etsivälle. Parin tunnin luontopolkujen kävelyn jälkeen muistivihossani oli kolmisenkymmentä lajia, mikä ei kuulosta paljolta, mutta Uudessa-Seelannissa edustaa korkeaa diversiteettiä. Täällä kohtasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi kakan, pronssinhohtoisen suuren metsäpapukaijan. Paikallisetkin suhtautuivat kateudella siihen, että onnistuin valokuvaamaan aikuisen kiiltokäen, joka useimpien kohdalla jää vain kuulluksi, ei nähdyksi lajiksi. Peukaloissieppoja ja pohjoissaarensieppoja oli runsaasti, samoin tiaisviuhkoja, hopearillejä ja uudenseelanninmalureja. Vierailijakeskuksen myymälässä oli hyvä valikoima kirjallisuutta.

Ajoin sitten pitkän matkan Pohjoissaaren sisäosien halki, Taupon ja Turangin kauniiden maisemien ja useiden luontopysähdysten kautta Whanganuihin ja edelleen Kapitin rannikolle kohti Wellingtonia. Vietin uudenvuodenaaton Foxtonin ja Levinin pikkukaupungeissa. Sää kurjeni merkittävästi ja johti seuraavina päivinä siihen, että suunnitelmani vierailla Kapitin suojellulla saarella peruuntui. Viestin sen sijaan tihkusateisen päivän tiiraillen runsaita kahlaajamassoja Foxtonin rannikolla - pääosissa punakuirit ja isosirrit, mutta sieltä löytyi runsaasti myös kieronokkatyllejä ja uudenseelannintyllejä ynnä kaikenlaista muuta.

Kun seuraavakin päivä oli myrskyisä ja kaikki alukset peruttu, vietin sadepäiviä Wellingtonissa, joka ei ollut lainkaan hullumpi kaupunki. Löysin muutaman hyvän pubin ja kirjakaupan. Kävin Zealandian kansallispuistossa, joka on perustettu yhteen Wellingtonin laaksoista ja puhdistettu vieraspedoista. Se tarjoaa hyvän mahdollisuuden nähdä läheltä ja valokuvata monia endeemisiä lajeja. Ja kun ylimääräistä aikaa jäi alkuperäisten suunnitelmieni peruuntumisesta, kävin Wellingtonin itäpuolella, lahden toisella puolella sijaitsevalla Baringin niemimaalla, jossa oli houkuttelevan kuuloinen Khybersolan alue. Kauniita maisemia, mutta sisämaalinnusto pääasiassa vieraslajeja. Rannoilla sentään kaikenlaista.

*   *   *

Pohjoissaaren ja Eteläsaaren välillä liikennöi kaksi lauttalinjaa, jotka kulkevat Cookinsalmen yli Wellingtonista Pictoniin. Cookinsalmen ylitys on erinomainen tilaisuus nähdä paljon valtamerilintuja, joten aluksella kannattaa hankkiutua johonkin yläkansille, mieluiten ulkoilmaan, ja asettua tähystämään merta. Pian näkyviin tuleekin lähellä rannikkoa viihtyviä uudenseelanninliitäjiä ja myrskysukeltajia, salmen keskiosissa runsaina parvina liitäjiä, viistäjiä, prioneja ja useita albatrossilajeja, varsinkin isoalbatrossia lensi mennen tullen paljon.

Saavuttaessa Eteläsaaren ensimmäisille kalliosaarille ja Marlborough'n salmiin, kannattaa tähyillä rantajyrkänteillä pesiviä merimetsoyhdyskuntia - siellä voi nähdä myös harvinaisen maorimerimetson, joita on muutama yhdyskunta paljon yleisempien kaunomerimetsojen ja partamerimetsojen ohella. Myös kihuja näkyy lähempänä rannikkoa. Iltaisin voi nähdä sinipingviinien alkavan saapua mereltä pesimärannikoilleen.

Pictonin pikkukaupunki on ensimmäinen paikka Eteläsaaren puolella ja itsessään varsin viehättävä, ei vähiten sen vuoksi, että sijaitsee erinomaisen luonnonkauniilla alueella Marlborough'n salmien ja Kuningatar Charlotten väylän päässä. Kaikkiin suuntiin Pictonista on hienoja rannikoita, etelään voi jatkaa Marlborough'n viinilaaksoihin, pohjoisen suuntaan taas Abel Tasmanin kansallispuistoon. Pictonista pääsee myös veneellä Motuaran suojellulle saarelle.

Luonnonystävän kannalta keskeinen kohde on Kaikouran pikkukaupunki Eteläsaaren koillisella rannikolla. Siitä on kehittynyt valaiden, delfiinien ja pelagisten merilintujen katselemisen mekka. Valitettavasti hiljattainen maanjäristys tuhosi sekä Pictonista Blenheimin kautta Kaikouraan kulkevan tien että aiheutti sen, että moni matkailuyrittäjä sulki ainakin toistaiseksi ovensa.

Oli tehtävä pitkä kierros, ensin sisämaan ylänköjen halki Saint-Arnaudin vuoristokylän ja Bullerinsolan kautta länsirannikolle, jossa vierailin Paparoan kansallispuistossa ja pääsin näkemään ensimmäiset vekani sateisessa säässä. Veka on suuri lentokyvytön luhtakana, joka on yhä Eteläsaarella paikoin yleinen - Pohjoissaarella hyvin harvinainen. Jatkoin sitten edelleen Lewisinsolan kautta kulkevaa reittiä ja sisämaatietä pitkin Kaikouraan.

Kaikourassa rannikon luontopolut tarjosivat paljon merimetsoja, merikarhuja ja lokkiyhdyskuntia. Useammasta niemenkärjestä pystyi myös näkemään tuhansia tummapikkuliitäjiä, jotka pesivät Kaikouran ympäristön kukkuloiden lakiosissa, sekä merellä pyyhältäviä isomyrskyliitäjiä ja albatrosseja. Pelagisia retkiä merelle kuitenkin lykättiin lykkäämistään myrskyvaroitusten vuoksi. Palasin Kaikouraan vielä myöhemmin Arthurinsolassa käytyäni siinä toivossa, että nyt käynnistäisivät luvatut ja jo maksetut pelagiset matkansa, mutta lopputulos oli usean päivän odottelun jälkeen vain rahat takaisin.

Arthur's Passin kansallispuisto oli sen sijaan hieno elämys itsessään. Siellä pääsee melkoisella varmuudella tutustumaan läheisesti Eteläsaaren vuoristojen tyyppilajiin, keaan, joka on viekas ja utelias suuri papukaija. Varansa kannattaa pitää, sillä kea näyttää mieltyneen autojen tiivisteisiin ja kaikenlaisten asioiden hajottamiseen jykevällä nokallaan. Arthurinsolan vuoristoissa pääsee myös samoilemaan etelänpyökkien muodostamissa ikimetsissä, jotka ovat niitä samoja enttimetsiä, joissa Sormusten herran elokuvatrilogiaa on kuvattu. Varsin taianomainen tunnelma niissä olikin, etenkin kun ympärillä hyörii koko ajan metsävilistäjiä, peukalois- ja eteläsaarensieppoja ja muita jänniä pikkulintuja, ja pipipi huuteli puista.

Alueen vuoristojärviltä löytää istutettujen sinisorsien ja kanadanhanhien lisäksi myös alkuperäistä silkkiuikun eristynyttä populaatiota samoin kuin yleisenä esiintyvän uudenseelanninsotkan. Vuoristopuroissa elää harvinainen vuorisorsa. Kirjokiivi huutelee öisin alueen metsissä. Lewisinsolan maisemissa vastaani tuli myös uudenseelanninhaukka.

Sahattuani pari päivää vuoristojen ja Kaikouran väliä, oli aika lopulta suunnata kohti kotimatkaa. Kaikouran komplikaatioiden vuoksi Eteläsaaren eteläosat jäivät tällä kertaa näkemättä, mutta ainahan on hyvä, että on syitä palata takaisin Uuteen-Seelantiin. Silmiini sattui Ataraussa majoitusta tarjonnut eristynyt paikka, jonka nimi oli Villikiivilooži. Sen omistaja osoittautui eläkkeelle jääneeksi paikallisen luonnonsuojeluorganisaation veteraaniksi, lintuharrastajaksi, valokuvaajaksi ja paikallishistorioitsijaksi, jolla oli oma suojeltu kiivimetsänsä kärpän- ja kusunkestävien aitojen ympäröimänä. Emme onnistuneet yöllä kiivejä näkemään, mutta uudenseelanninpöllö ja suuri joukko vekoja näyttäytyivät sentään.

Paluumatkalla kävin jälleen Paparoassa ja tapasin nuorenparin, joka oli muuttamassa tytön kamoja Eteläsaaren eteläosista Aucklandiin pojan luo. Molemmat olivat luontoharrastajia ja ainoa harmi olikin, että kohtasin heidät vasta tässä vaiheessa, paluumatkani jo alettua, koska sain monta hyvää vinkkiä varmoiksi paikoiksi niiden lajien osalle, joita en tällä matkalla onnistunut näkemään.

Niin ikään kävin Pictonin ympäristössä, näin mm. sinipingviinejä ja merikihuja. Ja Cookinsalmen ylitys sujui erinomaisessa kuvaussäässä, joten sain lopulta kasan niitä albatrossikuvia, joita en myrskysään vuoksi Kaikourasta saanut. Seurana lautalla oli pari bussilastillista partiolaisia matkalla jamboreehen.

Wellingtonista ajoin Pohjoissaaren halki Aucklandiin, käväisin Turangissa, jossa tulivat vastaan ensimmäiset mainat, ja yritin ehtiä vielä ennen auringonlaskua Mirandan kahlaajarannoille. Viimeksi mainitussa tavoitteessa laskelmani - tai ehkä Uuden-Seelannin nopeusrajoitukset - menivät kuitenkin pieleen, joten aurinko oli ehtinyt laskea, ja suuntasin sitten Aucklandiin viimeiseksi Uudessa-Seelannissa vietetyksi yöksi.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Uudesta-Seelannista I

Kiovassa on palattu siperialaissävytteisiin pakkasiin. On aika kirjoittaa Uudesta-Seelannista, koska ellen sitä nyt tee, se jää yhtä kirjoittamattomaksi kuin taannoisista maantiematkoistani parhaimmat, esimerkiksi Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan suuntautuneet, tai hiljattaisempi puolen Argentiinan kierto. Joistakin menneistä matkoista on olemassa rikkoutuneen läppärin uumenissa piileviä päiväkirjoja, toisista ehkä muistivihkoja, mutta niin monet muistot tulevat häviämään kuin kyyneleet sateeseen, kun minusta aika jättää.

Mainitsin yhdeksi syyksi viettää kaksi viikkoa Uudessa-Seelannissa sen, että halusin vilkaista kyseistä saarivaltiota näkökulmasta, jotta olisiko se varteenotettava paikka peräti tulevana kotimaana jonain päivänä. Tuohon kysymykseen voisin vastata, että olisi. Uusi-Seelanti oli vähän kuin subtrooppinen Skotlanti, hyvässä ja pahassa. Vähemmän eurooppalainen kuin Iso-Britannia mutta kuitenkin eurooppalaisempi kuin Australia, Yhdysvalloista puhumattakaan.

Ihmiset muistuttavat geneettisiltä ja luonteenpiirteiltään enimmäkseen pohjoisenglantilaisia ja eteläskotlantilaisia, joskin paikka paikoin esimerkiksi saksalainen ja hollantilainen vaikutus oli yllättävän näkyvää. Valkoiset ovat poimineet rusinoita myös maorikulttuurin pullasta ja maorien perintö näkyy runsaana paikannimistössä. Muun Tyynenmeren ja muunkin maailman maahanmuuttajat sen sijaan keskittyvät erittäin voimakkaasti Suur-Aucklandiin. Uusseelantilaiset urputtivat tongalaisista ja samoalaisista samaan tapaan kuin yhdysvaltalaiset urputtavat meksikolaisista ja eurooppalaiset arabeista.

Kuten toinen saarivaltio, viime kesän matkakohteeni Islanti, myös Uusi-Seelanti on onnistunut maantieteellisestä eristyneisyydestään huolimatta tekemään turismista itselleen keskeisen tulonlähteen. Sekä edut että haasteet ovat hyvin samankaltaisia kuin Islannilla ja Suomella. Maa on kaukana, kallis ja harvaan asutettu. Palvelukulttuuri ei ole luonnostaan ihmisten verissä, vaan väki on kansanluonteeltaan hyvinkin kulmikasta. Turistit tunkevat kuitenkin puoliväkisin paikalle nähdäkseen ihmeellistä luontoa, kauniita maisemia, ja saadakseen sellaisia rajaseudun elämyksiä, joita eivät saa ensimmäisestä etelänkohteesta tai tunnetuimmista kulttuuripääkaupungeista.

Islanti ja Uusi-Seelanti ovat onnistuneet. Suomi on epäonnistunut. Mikä siis mättää? Miksi Suomi ei pystyisi siihen, mihin Islanti ja Uusi-Seelanti ovat pystyneet? Jätän tämän nyt tähän, koska olen asiaa käsitellyt jo aiemmin.

*   *   *

Saavuin saarten suurimpaan kaupunkiin Aucklandiin aikaisin aamulla. Vuokra-autoni oli odottamassa ja pienten alkujonojen ja herätyskahvilla käymisen jälkeen suuntasin ensimmäiseksi pohjoiseen. Kohteeni oli Whangaparaoan niemimaa, ei kovin kaukana Aucklandista, sillä olin etukäteen varannut matkani alkajaisiksi matkan Tiritiri Matangin saarelle, johon pääsee yhteysaluksella joko Aucklandin satamasta tai - kuten minä - Gulf Harbourista edellä mainitulta niemimaalta.

Uudessa-Seelannissa elettiin uudenvuoden molemmin puolin suurinta lomasesongin aikaa, joten lähes kaikki oli hyvä varata etukäteen. Usein en tee etukäteisvarauksia matkoillani, muun muassa koska sattumanvaraisuus vähentää itseeni kohdistuvia spesifejä turvallisuusuhkia. Vapaus muuttaa koko ajan suunnitelmia painaa vaakakupissani enemmän kuin se keinotekoinen turvallisuudentunne, jonka etukäteen tehdyt sitoumukset luovat, varsinkin kun jälkimmäiset johtavat tarpeettomaan aikataulupaineeseen ja rajoittavat mahdollisuuksia hyödyntää kohtalon eteen saattamia mahdollisuuksia. Sesongin aikana oli kuitenkin välttämätöntä tehdä monia majoitus- ja laivavarauksista etukäteen.

Olin hyvissä ajoin niemimaalla ja löysin vaikeuksitta majapaikkani. Vietin iltapäiväni ja pitkälle iltaan Shakespearin suojelualueella niemimaan kärjessä, jossa tulin tutuiksi monien tyypillisten uusseelantilaisten lintulajien kanssa, kuten tuin, uudenseelanninkyyhkyn, pohjoissaarensiepon ja pukekon. Löysin myös harvinaisen ruskotavin. Maisemat olivat hienoja: notkojen pohjilla sai ensikosketuksen uusseelantilaisiin subtrooppisiin metsiin, ylhäällä taas oli ruohostomaita ja niiltä avautuvia tuulisia merinäköaloja Haurakinlahdelle.

Seuraavan päivän vietin kokonaan Tiritirillä. Laivamatkakin oli sangen hyödyllinen, sillä sen aikana näki useampia liitäjä- ja viistäjälajeja samoin kuin lokkeja, tiiroja ja australiansuulia. Tiritiri Matangi on yksi lukuisista suojelluista pikkusaarista, jollaisia on pitkin Uuden-Seelannin rannikkoja. Näiltä saarilta on pyritty hävittämään ihmisen tuomat vieraslajiset nisäkäspedot, ja suojellut saaret ovatkin nykyisin usein ainoita paikkoja, joissa Uuden-Seelannin alkuperäinen lintulajisto, samoin kuin alkuperäiset skinkit ja wetat, ovat hyvin säilyneet.

*   *   *

Tähän yhteyteen on selvitettävä, että Uuden-Seelannin linnusto jakautuu karkeasti neljään ryhmään. Ensimmäisen niistä muodostavat meri- ja rantalinnusto. Uusi-Seelanti on maailman parhaimpia paikkoja nähdä lukuisia valtamerilintuja, kuten albatrosseja, liitäjiä, viistäjiä, ulappakeijuja, myrskysukeltajia ja eräitä pingviinilajejakin. Rantalinnusto on samoin melko runsasta, koostuen sekä paikallisista endeemeistä että kaukaa saapuneista muuttolinnuista - mm. Itä-Siperian ja Alaskan kahlaajista, jotka viettävät pohjoisen pallonpuoliskon talvea eteläisen pallonpuoliskon kesässä.

Toisen ryhmän muodostavat Uuden-Seelannin alkuperäiset maalinnut. Lähes kaikki niistä ovat metsälintuja, ja lukuun ottamatta muutamaa hyvin menestynyttä lajia, kuten tui, tiaisviuhka, uudenseelanninmaluri ja uudenseelanninkyyhky, melkein kaikki ovat uhanalaisia ja harvinaisia, esiintyen usein ainoastaan suojelluilla alueilla, joissa tulokasnisäkkäät on hävitetty tai niiden määriä on ainakin rankasti rajoitettu. Mainitut neljä lajia lienevätkin yhä yleisiä lähinnä siksi, että niiden alkuperämuodot ovat levinneet Uuteen-Seelantiin vasta myöhemmin alueilta, joissa ne ovat jo tottuneet nisäkäspetoihin. Niinpä ne tekevät pesänsä paikkoihin, jotka ovat ainakin jotenkuten suojattuja rotilta, kärpiltä ja kettukusuilta.

Kolmannen ryhmän muodostavat eurooppalaisten siirtolaisten tarkoituksella lähinnä 1800-luvulla saarille tuomat lintulajit, joista suurin osa yleisiä eurooppalaisia lajeja. Nykyisin Uuden-Seelannin yleisimpiä lintulajeja ovatkin varpunen, kottarainen, mustarastas, laulurastas, peippo, tikli, viherpeippo, rautiainen, kiuru ja keltasirkku. Jatkoksi on tuotu tai saapunut itse laivojen mukana muutamia lajeja Aasiasta, kuten Pohjoissaaren pohjoisosat valoittaneet pihamaina ja aasianturturikyyhky, sekä Australiasta, josta ovat peräisin nykyisin yleiset isohuiluvaris ja valkokurkkurosella.

Vieraslajien suunnattoman menestyksen takana on kaksi seikkaa: ensinnäkin, ne ovat alkuperäisillä asuinseuduillaan tottuneet nisäkäspetoihin ja pesärosvoihin ja ovat siten kärpän-, lumikon- ja rotankestäviä. Toiseksi, ne ovat valloittaneet elinympäristöjä, jollaisia Uudessa-Seelannissa ei juuri ollut ennen ihmisten tuloa. Nimittäin ennen ihmistä saaret olivat lähes kauttaaltaan subtrooppisten ja lauhkeiden lehtimetsien peitossa, ja ainoita avohabitaatteja löytyi rannoilta ja vuorten tuulisilta tupasheinänummilta, joille vain muutama laji, kuten uudenseelanninkirvinen, kea ja takahe, oli sopeutunut.

Neljännen ryhmän muodostavat lajit, jotka ovat omin avuin kolonisoineet Uuden-Seelannin lentämällä sinne Australiasta ja leviämällä sitten lähinnä ihmisten muokkaamiin avoimiin tai puoliavoimiin habitaatteihin. Monet näistä lajeista ovat nisäkkäänkestävinä ja sopeutuvaisina muutamissa vuosikymmenissä nousseet Uuden-Seelannin yleisimpien lintulajien joukkoon - esimerkiksi hopearilli, australianpääsky, pyhimyskalastaja, naamiohyyppä ja australiansuohaukka tulevat vastaan joka puolella. Näiden lajien myöhäistä saapumista Uuteen-Seelantiin osoittaa se, että ne yhä edustavat samoja alalajeja kuin Australiassa, kun taas hieman vanhemmat saapujat, kuten viuhka ja maluri, ovat lajiutuneet jo erilleen.

*   *   *

Palatakseni Tiritiri Matangille, tuo maaginen majakkasaari on erinomainen paikka nähdä monia toisen ryhmän lajeja, eli uusseelantilaisia endeemejä. Saarella elävät yleisinä paitsi tui, tiaisviuhka ja uudenseelanninkyyhky eli kereru, myös esimerkiksi pääsaarilta lähes kadonneet pohjoissaarentiiki, hihi ja korimako, harvinaisempana pohjoissaarenkokako. Metsissä tapaa pohjoissaarensieppoja ja metsävilistäjiä, pensaikkomailla ja nummilla uudenseelanninviherkaijoja ja uudenseelanninkerttusia. Sinne on tuotu pieni kanta takaheja ja hämärissä on mahdollisuus kuulla pikkukiivejä.

Maoriperäiset nimet eivät ehkä sano paljoa monelle. Tui on uusseelantilainen iso musta mesikko, joka on myös laulutaituri ja ilahduttavan yleinen kaikkialla saarilla. Toinen mesikkolaji, korimako, joka paikallisesti tunnetaan myös kellolintuna, on harvinaisempi ja löytyy enimmäkseen suojelualueilta.

Aiemmin myös paljon harvinaisempaa hihiä pidettiin mesikkona, mutta nykyisin se sijoitetaan yksilajiseen vanhaan heimoon, jonka lähimpiä sukulaisia ovat Uuden-Seelannin endeemiset helttalinnut. Helttalintuja on jäljellä enää neljä lajia, pohjoissaarentiiki ja eteläsaarentiiki sekä pohjoissaarenkokako ja eteläsaarenkokako, näistäkin viimeksi mainittu mahdollisesti jo kokonaan kadonnut. Toinen kokonaan Uudelle-Seelannille endeeminen varpuslintuheimo ovat mohuat, joita on kolme lajia, näistä valkopäämohua yleinen Tiritirillä. Kaksi muuta lajia esiintyvät vain Eteläsaarella.

Tuin lisäksi yleinen ja hyvin menestynyt alkuperäislaji on sulttaanikanan australialais-polynesialainen versio, pukeko. Pukekoja käyskentelee Uudessa-Seelannissa lähes kaikentyyppisillä avomailla ja ne ovat myös pelottomia ja usein uteliaita. Paljon harvinaisempi, jo sukupuuttoon kuolleeksi luultu, jättimäinen ja lentokyvytön takahe on niin ikään sulttaanikanoista kehittynyt ja sen väritkin ovat yhä samoja kuin pukekolla: metallinsininen yleisasu, vihertävät siivet ja valtava punainen nokka. Viimeiset takahet löytyivät elossa Eteläsaaren vuoriston tupasheinänummilta ja niitä on sittemmin istutettu suojelluille vyöhykkeille, kuten Tiritiri Matangille, jollaisissa suojapaikoissa kanta on hyvin hitaasti elpynyt.

*   *   *

Palattuani Tiritiri Matangilta seuraavat kohteeni sijaitsivat ensin Wenderholmin suojelualueella, sitten lähinnä Northlandin läänin alueella, luoteeseen osoittavalla suurella niemimaalla. Läänin ainoa varsinainen kaupunki on Whangarei, joka osoittautui varsin miellyttäväksi. Siitä pohjoiseen on monia erinomaisia rantalintu- ja metsäkohteita, ja alue tarjoaa monta paikkaa, joissa on mahdollisuus nähdä Pohjoissaaren yleisin kiivilaji, ruskokiivi.

Sitäkin enemmän alueella tuli yllätyksekseni vastaan aamu- ja iltahämärissä villikalkkunoita ja fasaaneja. molemmat kanalinnut istutuslajeja. Keretajärven ympäristössä voi nähdä Pohjoissaaren molemmat uikkulajit, uudenseelanninuikun ja australianuikun, ja rannikolla on hyviä paikkoja useiden merimetso- ja tiiralajien näkemiselle.

Whangareissa kotimajoitusta pitävä pariskunta halusi kuulla minulta tilanteesta Euroopassa, joka heidän mielestään oli alkanut näyttää uhkaavalta, varsinkin Ukrainan ja Suomen kaltaisissa paikoissa. He totesivat Uuden-Seelannin onneksi sijaitsevan kaukana Venäjästä. Heille oli syntynyt tiedotusvälineistä sellainen käsitys, että Eurooppa on jo hukkunut valtaviin maahanmuuttajien laumoihin, minkä vuoksi Uuden-Seelannin pitäisi sulkea rajansa. Ainakin itäeurooppalaisilta, kiinalaisilta ja polynesialaisilta, heitä kun oli jo liikaa.

Polynesialaiset maorit tosin ovat saarten alkuperäisasukkaita, mutta suottakos yksityiskohtiin takertumaan. Maorien yhteisomistusmaat olivat uusseelantilaisten mielestä ongelma, koska ne estävät ihmisiä myymästä maitaan - sen sijaan vuokratuloilla voi laiskotella ja olla tuottamattomia.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Päivän epistola

Kiovan kelit lämpenivät. Perjantaina ja tänään on liikuttu nollan molemmin puolin, mikä on tuottanut tämän seitsemälle kukkulalle rakennetun kaupungin kaduille infernaalisen liukkaita olosuhteita. 

Kanadalainen kollegani kävi palauttamassa lainaamiaan Krajewskeja ja otti puolestaan lainaan Janwillem van de Weteringin Mainen viikatemiehen, kun mainostin kirjailijan olleen ennen kirjailijaksi ryhtymistään rotterdamilainen poliisi ja zeniläinen munkki. Sitä paitsi Maine on melkein Kanadassa. Itseäni miellytti Mainen viikatemiehessä erityisesti se, millaisia rooleja eläimet saivat, joukossa myös oma toteemieläimeni ja henkioppaani korppi. (Seikka on vahvistettu autenttisella antropologisella eksperimentillä muinaisessa nuoruudessani.) Nyt lukemassani Akuninin eeppisessä meriromaanissa valvojalinnun rooli on varattu kuolemattomuuden saavuttaneelle japanilaiselle erakkopapukaijalle.

Ajattelin sunnuntaina kirjoittaa Uudesta-Seelannista. Yksi syy, miksi päätin jouluna matkustaa sinne ja kiertää läpi molempia pääsaaria, oli se reaalinen uhka, että joutuisin vielä aktiivi-iälläni hakeutumaan pois Euroopasta. Ei niin, että minulla olisi mitään sitä vastaan, että kuolen rintamalla isänmaan tai vapaan Euroopan puolesta, mutta sen sijaan mitään autoritääristä Mordorin vasallia en ryhdy omalla panostuksellani tukemaan. Yhdysvallat ei enää tule kyseeseen. Kanadassa on kylmä. Australia on merkittävästi vaikeuttanut maahanmuuttoa. Uusi-Seelanti näyttäytyi siis varteenotettavana vaihtoehtona ja sijaitsee myöskin riittävän kaukana eristyksissä, kaikilta puolilta valtamerten ympäröimänä. Mutta enemmän siitä sunnuntaina.

Muuan toinen kollegani kirjoitti minulle pari päivää sitten näin:
"Gorki sanoi, että 'ihminen, joka ei antaudu, tuhotaan.' Grossmann sanoi, että 'ihminen, joka pysyy uskollisena totuudelle, säilyttää ikuisesti sielunsa koskemattomuuden.'
Toivotaan, että Ukraina menee jälkimmäiseen suuntaan. Joka päivä tulee laskennallisesti satoja uusia veteraaneja. Ehkä heitä jonain päivänä on riittävästi."
Vaikea sanoa, tarkoittiko hän muistuttaa minua tuhon vaarasta vai omaako asemaansa pohti, Ukrainan kohtalon lisäksi.

Vastasin hänelle näin:
"Ota huomioon, että myös ihminen, joka antautuu, tuhotaan. Hänet vain tuhotaan toisella tavalla.
Tolkienin eepoksessa Frodo inisi toivovansa, ettei olisi joutunut elämään niin synkkää aikaa, ja Gandalf, vanha velho, totesi siihen jotain tähän tapaan: 'Niin ajattelevat useimmat, jotka sellaiseen aikaan syntyvät. Mutta me emme voi valita aikaa, jona elämme. Voimme valita vain sen, mitä teemme osaksemme tulleella ajalla.'
Taistelu on se, mikä jatkuu - tie pikemmin kuin päämäärä - ja sen varaan moraalinen maailma rakentuu. Moraalin edellytys on, että on hyvä ja paha, joista valita. Se on elämän pohja, sillä elämää erottaa kuolleesta tahto valita oikein paremman ja huonomman välillä. Mikä tahansa 'lopullinen ratkaisu', jollaista moni toivoo, ja jota kohti raivolla rämmitään, on itse asiassa vain kuolema. Missä ei valita paremman ja huonomman välillä, siellä on vain avaruutta, kiveä ja luonnonlakien mukaan viuhuva tuuli. Elämän perusta on tahto. Siitä luopuminen on tuhoutumista.
Ei minusta ole lainkaan huono elämä sellainen, joka on eletty merkittävänä, kohtalokkaanakin aikana, ja käytetty sellaisena aikana hyvin. Ruumis saakoon haavat vaan, kuulat käykööt kulkuaan - sielu jääpi perinnöksi syntymämaan.
Loppujen lopuksi tuhoutuminen on kuitenkin yksilötasolla varma asia. Siksi on ymmärrettävä olla ehdollistamatta omaa elämäänsä ja pelastuksen etsimistä sellaiseen epärealistiseen odotukseen kuin lopullisen voiton näkemiseen omana elinaikanaan. Kukin sukupolvi kulkee vuorollaan tuhoonsa näkemättä valkeuden voittoa, mutta se ei olekaan heidän tehtävänsä - heidän tehtävänsä on vain pitää liekkiä yllä ja siten evätä pimeydeltä sen voitto.
Toisaalta samasta syystä, tuhoutumisen varmuudesta johtuen, ihmisten on tarpeetonta ehdoin tahdoin kiirehtiä kuolemaan. Arvokkaampia he kuitenkin ovat asialleen elävinä, sillä kummitusjutut ovat satua eikä omaa muistoaan pääse enää jälkeenpäin editoimaan."

Toinen asia, jonka viime viikolla tein, oli testamenttini uusiminen. Se tuntui ajankohtaiselta, ja edellinen versio olikin jo vuosikausien takaa. Paljon ehti sen jälkeen vettä virrata Kabuljoessa ja Dneprissä.

Hyvin monet ystäväni ja tuttavani ovat viime viikkoina nähneet merkillisen realistisia unia, jotka yleensä tavalla tai toisella liippaavat sotaa, ja joissa on yhteisenä piirteenä se, että jokin tuttunsa - yleensä ei edes lähimmästä päästä - nousee teoillaan tai sattuman kautta merkittävyyteen. Itse olen nähnyt tällaisia unia jo monta sarjassa.

Tämä kertoo siitä, että ihmisten alitajunnat askartelevat öisin uhkaavan maailmantilanteen parissa. He muistavat niitäkin ihmisiä, joita eivät ehkä ole päivittäin tulleet ajatelleeksi. Mitä noille ihmisille kuuluu? Mitä he tekevät sitten kun? Unieni perusteella eräästä intialaisesta ystävästäni ja hänen kaveristaan tuli merkittäviä teknologiajohtajia. Eräs pakistanilainen ystäväni lähti vapaaehtoiseksi sotakirurgiksi ja pelasti ihmishenkiä pommitetun Kiovan lentokentällä. Muuan suomalainen teknokraatti, minulle tuntemattomista syistä, lavasti Kyproksella oman kidnappauksensa.

Eletään kummallisia ja pelottaviakin aikoja. Ne ovat aikoja, jotka ovat osaksemme tulleet. Jokaisella voi sellaisina aikoina silti olla merkittävä rooli, jota ilman maailma olisi pahempi paikka. Ei sen roolin tarvitse olla ylimaallisen jumalsankarin rooli. Lähimpiensä auttaja tai neuvokas selviytyjä riittää mainiosti.

Minä yritän kirjoittaa eskapistisen romaanini loppuun ennen kuin tapahtumat sen keskeyttävät. Vaikka se on venynyt aiottua pidemmäksi, olen jo loppusuoralla, ja tänä viikonloppuna valmistuu taas kaksi lukua.