lauantai 28. tammikuuta 2017

Vaikuttamisesta

Blogikirjoitukseni eivät ratkaise maailman eivätkä Suomen ongelmia. Parhaimmillaan ne antavat joitain ajatuksia harvalle joukolle ihmisiä tai kertovat joillekin, etteivät he ole yksin ajatuksinensa, tai että noita ajatuksia voisi uskaltaa sanoa ja kirjoittaa myös ääneen. Jos siis haluaa niillä olevan jotain vaikuttavuutta.

Pahimmillaan kirjoitukseni kuitenkin passivoivat - ja tämä tuntuu olevan jotenkin uniikki suomalainen ilmiö. Ihmiset alkavat kuvitella, että hyvä, joku muu sanoo ja huolehtii asioista, sitä voikin itse mennä nimettömän kirjoittajan selän taa ja esiintyä maltillisempana tai peräti paheksuvana tolkun ihmisenä. Ja sitten myöhemmin esittää, että kyllähän minä tuota mieltä olin jo kauan sitten. Palaan kuitenkin tähän kysymykseen kirjoituksen lopussa.

*   *   *

Ihmiset jakaantuvat monilla tavoilla, mutta yksi jakolinja tuntuu kulkevan niiden välillä, jotka haluavat itseään rakastettavan ja huomioitavan, ja niiden, jotka haluavat vaikuttaa. Maailma on täynnä kaikenlaisia menestymisen oppaita, mutta ennen kuin mitään oppeja kannattaa ryhtyä seuraamaan, on hyvä tietää, kumpaa näistä ryhmistä itse edustaa. Se nimittäin ratkaisevasti sanelee, mikä on "menestystä".

Jos olet ihminen, joka mittaa menestyksensä toisilta saatavana suosiona, silloin ylivoimainen tapa menestyä on opetella kameleontiksi. Omat mielipiteet ovat häiriötekijä ja ellei niitä kykene mielestä poistamaan, ne kannattaa ainakin kätkeä. Silmänkääntäjien ja hypnotisoijienkin tuntema tosiasia on, että yksi parhaista menetelmistä saada ihmiset - tutut tai ventovieraat - nopeasti pitämään itsestään, kunnioittamaan ja kuuntelemaan, on toimia kuin peili tai kuin kaiku: syöttää ihmisille näiden omat ajatukset ja sanat takaisin. Tällöin toinen ihminen vakuuttuu - kuinkas muuten - että olet ehdottoman viisas ja vielä lisäksi sympaattinenkin.

Menetelmä toimii tietysti erityisen hyvin ihmisillä, jotka ovat saaneet syntymälahjanaan kauniin tai komean ulkomuodon. Tällaiset ihmiset myös toisinaan oppivat menetelmän käytön kokemuksen kautta jo niin varhain, että he ovat aikuisikään ehtiessään luontaisia kameleontteja, ja myös tottuneita saamaansa suureen suosioon, joka silloin tällöin erehdyttää heidät luulemaan, että he ovat siinä sivussa myös voimakkaita vaikuttajia ja siksi oikeutettuja niihin johtaviin asemiin, joihin kanssaihmiset heidät mielellään asettavat.

Olennaista on havaita, että ensimmäisen tyypin ihminen mittaa menestystään ennen kaikkea sisäänpäin tulevana palautteena. Arvonanto alkaa vanhempien rakkaudesta, etenee kavereihin, sukupuolisuhteisiin ja abstrahoituu sitten omaa statusta koskevaan arvostukseen, jota voi mitata rahassa, prestiisissä, lööpeissä tai vaikka ulkoisesti tunnustetussa hyveellisessä elämäntavassa.

*   *   *

Toisen tyypin ihminen sen sijaan mittaa menestystään itsestään ulospäin lähtevässä vaikutuksessa. Jotta sellaisessa olisi menestyksekäs, paras tie lähtee siitä, että tietää mahdollisimman hyvin, mitä haluaa ja mihin haluaa vaikuttaa. Tässä katsannossa sillä, kuinka paljon ihmiset rakastavat tai ihailevat, on korkeintaan välinearvo - antaa toki välineitä vaikuttamiselle mikäli on arvostettu tai ihailtu.

Jotta tietäisi, mihin haluaa vaikuttaa, on pakko olla mielipiteitä asioista. Ne taas eivät yleensä ottaen tee ihmistä suosituksi, paitsi tietysti niiden keskuudessa, joilla on samat mielipiteet, sillä heidän kohdallaan peili- ja kaikuvaikutus toteutuu. Vaikuttaminen, joka tähtää ihmisten mielipiteiden muuttamiseen, on huomattavasti vaikeampaa kuin ihmisten suosion saaminen, johon helpoimman ja yksinkertaisimman taktiikan kuvasin jo edellä. Mielipidevaikuttamiseenkin on olemassa monia hyvin toimivia menetelmiä. Ne vain yleensä vievät enemmän aikaa ja edellyttävät taktiikan lisäksi strategiaa.

Yksinkertaisimpia tapoja on toisto, joka on siksi mainonnan ja propagandan peruskauraa. Ihmiset suhtautuvat skeptisesti siihen, mistä kuulevat ensi kertaa. Se ei vaikuta kiinnostavalta, ei oleelliselta eikä välttämättä edes todelta. Sen sijaan, jos se saa jonkin kellon kilkattamaan muistissa - jos siinä on jotain tuttua - silloin ihminen heristää heti korviaan toisella tavalla. Samalla tavoin kuin ihminen rakastuu siihen, joka syöttää hänelle takaisin sanasta sanaan omat sanansa, ihminen kokee kiinnostavaksi, oleelliseksi ja todeksi sen, mikä kuulostaa tutulta.

Suosituissa hiteissä toistetaan viitteitä entuudestaan tuttuihin. Hyvä retoriikka herättää muistikuvia, kuulostaa tutulta ja luotettavalta. Ja syötetyt tosiasiat menevät läpi toisella, kolmannella tai sadannella kerralla, kun ihminen on kuullut ne samat aiemmin jostain muualta - mieluiten niin, ettei ainakaan heti osaa yhdistää kahta lähdettä toisiinsa eikä siten epäile yhteistä agendaa niiden takana.

*   *   *

Toinen tärkeä asia on omistajuus. Ihmiset uskovat siihen, minkä kokevat omakseen. Sitä he puolustavat silloinkin, kun se on aukottomasti osoitettu vääräksi - he päinvastoin ottavat tuon todistuksen silloin hyökkäyksenä itseään vastaan. Ihmisten omistajuutta erilaisiin asioihin on varsin helppo manipuloida - markkinamiehet, poliitikot ja propagandistit tietävät mainiosti monta menetelmää.

Yksi tehokkaimmista keinoista on paketoida asioita identiteetin osaksi. Ihmiset kaipaavat vaistomaisesti itselleen monenlaisia identiteettejä. He vetävät ne ylleen suojaksi, mutta päätyvät suojaustensa puolustajiksi, usein verissä päin, kun identiteetistä tulee se, mitä ihmiset kuvittelevat todella olevansa. Suomalaisia, eurooppalaisia, valkoisia, mustia, kristittyjä, muslimeja, ateisteja, naisia, miehiä, heteroita, homoja, ruotsinkielisiä, vammaisia, kasvissyöjiä, rokkareita, pakolaisia, vasemmistolaisia, porvareita, kansallismielisiä, eläkeläisiä, insinöörejä, Barcelonan kannattajia ja mitä tahansa muuta.

Identiteetit ovat hieno asia, varsinkin jos niitä ymmärtää yhdistellä. Ne antavat pääsyn ja tunnussanoja heimoihin. Ihminen tuntee vaistomaista vetoa kuulua heimoihin, olla omiensa parissa. Jokainen identiteetti tuo kuitenkin mukanaan kokonaisen paketin oheisasioita, jotka vaikuttavat ihmiseen monella tasolla: hänen puheestaan ja pukeutumisestaan käyttäytymiseen, arvoihin ja mielipiteisiin.

Tyypillinen tapa tehdä propagandaa mielipiteen puolesta on liittää se erottamattomana osana johonkin identiteettiin, jolloin kyseisen identiteetin kantajat omaksuvat sen kritiikittä osaksi itseään ja puolustavat sitä silloinkin kun se on osoitettu objektiivisesti ja uskottavasti vääräksi. Useimmat ihmiset ovat valmiita valehtelemaankin, kunhan valhe palvelee sitä "suurempaa asiaa", jonka heidän identiteettinsä muodostaa. Vielä voimakkaammin he ovat valmiita valikoivaan totuuteen tai epäselvien asioiden ratkaisemiseen identiteetin pohjalta. Ja niitä asioitahan riittää.

*   *   *

Identiteettien rakentaminen ja muokkaaminen vaatii vaikutusvaltaa ja aikaa. Nopeampiakin tapoja tuottaa omistajuutta on. Ihmiset esimerkiksi uskovat huomattavasti paremmin sellaisia totuuksia, jotka kuvittelevat itse löytäneensä, kuin sellaisia, jotka on heille syötetty opettavaisessa tai pahimmillaan nöyryyttävässä väittelytarkoituksessa. Tähän kai perustuu se, että Suomessa on alettu siirtyä syöttävästä opettamisesta oppimisen ohjaukseen.

Ongelmana on se, että mikäli tiedon löytäminen on oppilaan itsensä vastuulla, sieltä voi löytyä ihan mitä vain - ja löytyykin, siitä pitävät mainostajat ja propagandistit huolen. Mitä hyvän opettajan pitäisi tässä tilanteessa tehdä? Antaa mahdollisimman hyviä välineitä, joilla löydettävän tiedon laatu paranee? Ehkäpä.

Ihmiset oppivat myös kokemuksista, mutta ongelmallista on se, että voimakkaimmin opitaan yleensä kielteisistä kokemuksista, eikä sellaisia ole oikein eettistä järjestää niille, joita haluaisi opettaa. Kun niitä kuitenkin tulee, ei yleensä saa kovin paljon suosiota sanomalla vahingoniloisesti "mitäs minä sanoin". Joka niin tekee, se lasta vihaa. (Mukailen vanhaa sananlaskua, koska tuttuuden tunne on tehokas vaikutuskeino ja vaikuttaa siinäkin tapauksessa, että lukija mielessään protestoi mielikuvaan sisällytettyä ristiriitaa.)

Muuan menestyksellinen vaikuttamiskeino on esimerkki. Sekin pohjaa identifikaatioon. Mestari opetuslapsineen muodostavat hyvinkin kiinteän heimon. Mestariksi ei tietenkään kelpaa kuka tahansa, vaan se vaatii poikkeuksellisia tietoja, taitoja, karismaa tai kaikkia näitä. On niitä, joiden mielestä hyveellisen esimerkin jäljittely on aina ensimmäinen vaihe tiellä, ja vasta sen luoman kurinalaisuuden jälkeen noviisi alkaa kehittää mallin pohjalle uutta ja omaa.

Niin varmaankin on - mutta se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, ja tämä on syytä ottaa huomioon. Nykyaikana myös tuntuu, ettei mestareita ja sankareita ole oikein tarjolla kuin fiktiivisessä maailmassa. Fiktiivisyys ei tosin lainkaan sulje pois vaikuttamismahdollisuuksia. Monet vaikuttavimmista roolihahmoista eivät koskaan ole olleet olemassa fyysisessä todellisuudessa.

*   *   *

Minulle sanotaan usein, ettei ihmisiä voi muuttaa. No, se on puppua. Tiedän, että voi. Kysymys on lähinnä siitä, mitä voi muuttaa ja mitä ei. En esimerkiksi usko, että ihmisistä voi - saati kannattaa - yrittää poistaa heidän luontaisia biologisia ominaisuuksiaan, joihin kuuluu aimo annos itsekkyyttä, aggressiota, mukavuudenhalua, aineellisen hyvän, vallan ja seksin himoa, ja monia muita sellaisia asioita, joita erilaiset ihmisten hyveellistämiseen tähtäävät opit pyrkivät hillitsemään. Vietit on tarkoitettu meidän selviytymiseksemme ja suvunjatkamiseksemme, eikä niitä kannata yrittää ihmiskunnasta tai itsestään poistaa tai edes demonisoida. Sen sijaan niitä kannattaa oppia hallitsemaan ja kanavoimaan mielekkäästi, sillä sitä on sivistys niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

Yhteiskuntiakin voi muuttaa. Itse asiassa, ne muuttuvat koko ajan ja niitä muutetaan koko ajan. Ei aina parempaan suuntaan. Paraikaa on menossa suuren luokan muutos - ei suinkaan spontaani vaan voimakkaalla tahdonvoimalla ja valtavilla resursseilla ohjattu - huonompaan suuntaan, pois länsimaiseksi ajattelemastamme sivistyksestä ja kohti niitä arvoja, jollaiset vallitsevat kovuutta ja julmuutta ihailevissa alakulttuureissa kuten salaisissa poliiseissa, järjestäytyneessä rikollisuudessa ja totalitäärisissä poliittisissa liikkeissä.

Länsimaiseksi ajattelemamme elämäntavan, avoimen yhteiskunnan, demokraattisen järjestelmän ja liberaalin yhteisöllisyyden arvostajien tulisi ymmärtää olevansa suurimman hyökkäyksen kohteena sitten natsi-Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton aikojen. Se, miksi tähän on tultu, ei johdu niinkään vihollisten ylivertaisuudesta - sitähän ne eivät missään tapauksessa ole - vaan länsimaisten liberaalien omasta velttoudesta. Jo muutaman vuosikymmenen ajan länsimaat ovat keskittyneet lähinnä rahan jakamiseen oikoksessa ja puheakteihin poliksessa. Se, että tehtäisiin totta, on jäänyt kauas taakse.

Viimeisten vuosien aikana on viimein alettu havahtua siihen, ettei punainen viiva muutu sanoista teoiksi ilman että tehdään tai ollaan ainakin valmiita tekemään. Siihen on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin, ettei kaikkia maailman ongelmia voi ratkaista rahalla. Kehitysmaihin syydetty raha ei muutu yhteiskunnallisiksi reformeiksi - ei varsinkaan, jos edes vastaanottajia ei edellytetä sellaisia toteuttamaan.

*   *   *

Blogikirjoituksetkaan eivät muutu kirjoituksista yhtään miksikään ilman, että joku lukija niiden vuoksi muuttaa ajatuksiaan tai vieläpä tekee jotain, vaikkapa äänestää toisin kuin olisi muussa tapauksessa äänestänyt. Blogikirjoitusten kirjoittajan kannalta kirjoitukset auttavat purkamaan ajatuksia päästä näyttöpäätteelle ja järjestämään niitä, mutta muutoin niiden kirjoittaminen olisi ajanhukkaa ja pois todeksi tekemisestä. Puolustuksekseni voin todeta, että blogikirjoittelu on omien harrastusteni kokonaisuudessa lähinnä marginaalinen sivutuote, joka osaltaan heijastaa kaikkea muuta tekemääni ja tuon kaiken muun herättämiä ajatuksia.

Saadessani viestejä, joissa kysytään, miksen ole kirjoittanut lisää - tai miksen kirjoita sinne tai tänne, omalla nimelläni, tärkeämpiin julkaisuihin, ja vaikka mitä - niin heittäisin tämän kysymyksen takaisin: Miksette itse ole? Jos kerran jo tiedätte, mitä haluaisitte minulta lukea, miksette itse kirjoita? Olette jaksaneet lukea minun pitkiä ja usein puuduttavia kirjoituksiani, ettekä silloin ole kirjallisen ilmaisun suhteen ummikkoja. Mikäli silti jostain syystä epäilette kirjoittamiskykyjänne niin kirjoittaminenhan on vain yksi lukemattomista tavoista viestiä (ja siten vaikuttaa) - ja nykytrendien valossa hiipuva sellainen. Voihan sitä puhua, käyttää kuvakieltä tai vaikka performansseja.

Ja ennen kaikkea, voi opettaa (tai ohjata oppimaan) lapsia ja nuoria, joissa kuitenkin ovat toivo ja tulevaisuus. Muutenkin heihin kannattaisi panostaa - ei antaa heille sitä kuvaa, että maailma on valmis eikä heillä ole siihen oikein sijaa. Muuten käy niin, että lapsemme eivät ole lapsiamme. Vihollinen nimittäin panostaa heihin vaikka me emme sitä tekisi.

3 kommenttia:

EK kirjoitti...

"Muutenkin heihin kannattaisi panostaa - ei antaa heille sitä kuvaa, että maailma on valmis eikä heillä ole siihen oikein sijaa."

Niinpä. Ehkä uhkakuvien keskellä pitäisi nähdä myös asioiden toinen puoli - se, mikä on tavoittelemisen arvoista ja hyvää ja minkä vuoksi negatiivisia kehityskulkuja kannattaa vastustaa.

Elämme ehkä tunnetun historian mullistavinta murroskautta. Muutosten mittakaavaa ja nopeutta on kuitenkin vaikea nähdä jos ajatuksia dominoivat arkiset huolet. Myös muutosten pelko ja päälle puskevat uutiset negatiivisista kehityskuluista kapeuttavat helposti näkökenttää. Positiiviset kehityskulut jäävät noteeraamatta. Iso kuva on mielestäni tämä:

1. Vaikuttamisen tarve on polttavampi kuin koskaan
2. Vaikuttamiseen tarjolla olevat mahdollisuudet ovat paremmat kuin koskaan.
3. Jokaisella teolla on vaikutuksia, pieniä tai suuria.
4. Myös tekemättä jättäminen on teko.

Ihmiskuntaa odottaa loistava tulevaisuus mikäli osaamme välttää horisontissa häämöttävät katastrofit (kuten ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset ja/tai maailman ajautumisen autokraattien ja diktaattoreiden temmellyskentäksi). Jokainen voi vaikuttaa omalta osaltaan siihen, että tulevaisuus ei ole dystopia toimimalla näitä kehityskulkuja vastaan ja/tai parempien kehityskulkujen puolesta.

Kun katsoo maailman tilaa kuvaavia lukuja (siis lukuja, ei mutuja), niin viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut valtavia positiivisia muutoksia. Ja vielä valtavampia muutoksia on edessä.

1. väestönkasvun vauhti on hidastunut ja väestöhuippu ohitetaan kohta
2. jako kehittyneisiin ja kehittymättömiin maihin alkaa olla ohi, puolet maailmantaloudesta on euroopan ja pohjois-amerikan ulkopuolella.
3. ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan, globaali eliniän odote on noussut 70-vuoteen
4. äärimäinen köyhyys on puolittunut vuoden 1980 2 miljardista yhteen miljardiin ja positiivinen kehitys nopeutuu jatkuvasti.
5. lapsikuolleisuus on puolittunut
6. teiniraskauksien ja aborttien määrä on puolittunut
7. globaalisti tytöt käyvät koulua lähes yhtä monta vuotta kuin pojat (tytöt 7, pojat 8)
8. jne. jne. jne.

Globaalin mittakaavan sosiaalinen pessimismi on apatiaan johtavaa itsepetosta. Sen sijaan realisti näkee tapahtuneen huiman positiivisen kehityksen ja motivoituu hoitamaan työn loppuun.

Tieteen ja teknologian kiihtyvä kehitys on johtanut mm. informaation ja teknologian demokratisaatioon.
- 40% maailman väestöstä pääseen nettiin (2016) ja seuraavan kymmenen vuoden kuluessa lähes 100%.
- periaatteessa kaikki ihmiskunnan tieto on kaikkien saatavilla
- kynnys merkittävien asioiden tekemiseen on madaltunut. Yritykset tekevät asioita joihin aiemmin vaadittin valtion resurssit. Yksittäiset ihmiset tai pienet ihmisryhmät tekevät asioita joihin aiemmin vaadittiin suurehkon yrityksen resurssit.

Ihmiskunta levittäytyy aurinkokuntaan seuraavan 100 vuoden aikana ja ensiaskeleet otetaan jo 2020-luvulla (ellei katastrofi). Kun nykyiset koululaiset ja opiskelijat jäävät eläkkeelle, Marsissa on yli miljoonan asukkaan siirtokunta, asteroivyöhykkeellä harjoitetaan kaivostoimintaa, ihminen on vieraillut ulkoplaneettojen kuissa ja lähimpien tähtien planeetoista on saatu luotainten lähettämiä kuvia jne.. Nykyiset koululaiset ja opiskelijat ovat osa tätä kaikkien aikojen suurinta seikkailua - tavalla taikka toisella.

Negatiivisia kehityskulkuja kannattaa siis vastustaa... maailma menee parempaan suuntaan jos emme heittäydy sivustakatsojiksi vaan teemme oman pienen osamme paremman tulevaiduuden puolesta.

Observer kirjoitti...

Erittäin väkevästi todistettu.

Katastrofejakin luultavasti tulee, mutta osa vaikuttamisesta on aina valmistautumista ja siten katastrofeista selviytymisen kyvyn kohottamista. Sodista, diktatuureista ja ympäristötuhoista voi toipua niin kauan kuin tuho ei ole totaalista, ja kun niistä halutaan ja yritetään tosissaan toipua. Sitä parempi on tietysti aina, mikäli edes osa tuhosta pystytään ennalta ehkäisemään.

Yletön pessimismi ja yletön optimismi ovat kumpikin luonteelaan deterministisiä ajattelukuvioita ja siten taipuvaisia passivoimaan ihmiset. Senpä vuoksi ne ovat älyllisesti laiskalle niin helppoja. Samasta syystä niitä tulisi yrittää välttää.

Realismi samaistetaan liian usein joko pessimismiin ('turha yrittää jotain naurettavaa idealismia kun kaikki menee kuitenkin huonosti') tai toiveajatteluun ('ei tässä mitään hätää, turha hötkyillä'). Molemmat tulkinnat 'realismista' ovat vääriä. Realismi on kykyä hahmottaa todellisuutta mahdollisimman todenmukaisesti. Tulevaisuuteen asetetut tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi tarvittavat keinot on johdettava hahmotetusta todellisuudesta.

Olen huomannut monien haaskaavan aikaansa tulevaisuuden ennustamiseen sen sijaan että pyrkisivät vaikuttamaan tulevaisuuteen. Heidän kannattaisi panna aikansa menneisyyden opiskelemiseen ja nykyisyyden realistiseen arviointiin, minkä jälkeen heillä voi olla eväitä vaikuttaa tulevaisuuteen. Tulevaisuus on se osa aikajanaa, johon voimme vaikuttaa.

Vähintäänkin realistin on syytä ennustaa useita vaihtoehtoisia skenaarioita, hahmottaa niihin johtavat kausaaliketjut, ja tehdä itselleen selväksi, minkä skenaarion toteutumisen puolesta tai mitä skenaariota vastaan haluaa vaikuttaa. Jos arviot ovat oikeita, silloin pitäisi olla jo hyviä hahmotelmia niistä kausaaliketjuista, joihin vaikuttaminen kannattaa suunnata.

Anonyymi kirjoitti...

Ruotsalainen historian professori kirjoittaa lehdessä opetuksen/oppilaiden osaamisen tason laskusta: "Den svenska högre utbildningen har havererat."
http://www.svd.se/dick-harrison-hogre-utbildning-ar-ett-haveri

Oppimisen ja opiskelun arvostuksen nostaminen vie aikaa. Vuosia vähintään. Pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä. On mahdollista, että internetin kautta jatkuvasti käsillä oleva tieto on rapauttanut halun syvempään tiedonhakuun ja tiedon käsittelyyn paljon pahemmin kuin vielä tajuammekaan.