tiistai 15. elokuuta 2017

Reflektioita suomalaisesta olotilasta

Ennen poislähtöäni Kiovasta vitsailin tuttaville, ettei pienestä depressiosta kannata huolestua, koska alakulo on osa suomalaisena olemista. Kahden viikon Suomessa olon jälkeen asia on kaikkea muuta kuin vitsi. Ja nyt pitäisi sentään vielä olla kesä - valoa riittää yhä iltaisin yli iltayhdeksän ja aurinko herättää aamuisin jos herätyskello ei. Masennus olisi epäilemättä paljon lohduttomampi jos olisin landannut tänne loka-marraskuussa.

Kahden viikon aikana olen nähnyt auringon ainakin neljänä päivänä. Se on luultavasti enemmän kuin suomalaiset näkivät kesä- ja heinäkuiden aikana, joten minun pitäisi vain olla tyytyväinen ja hiljaa. Niillä on erivapaus valittaa, jotka ovat eläneet lottovoitossa koko kesän, eivätkä hilluneet jossain vehreämmän ruohon mailla tahi etelän auringossa. Jossain, missä hedelmät roikkuvat puissa ilmaisina eikä ihmisen tarvitse raataa aamusta iltaan veronsa ja pakolliset velkansa maksaakseen.

Tosiasia nyt vain on, että elämänlaatu on lähes kaikkialla, missä olen asunut, yleisesti ottaen parempaa kuin Suomessa. No, Afganistan oli ehkä poikkeus, ja ehkä Etiopiakin. Sen sijaan Beirut, Kiova ja Tartto - tai mikä tahansa paikka Länsi-Euroopassa - pesevät Helsingin mennen tullen, ainakin jos on palkkatuloilla ja pieninvestoinneilla elävä keskiluokan jäsen. Tämän toteaminen on sikäli epäreilua, että korkeampi elämänlaatu on helppo saavuttaa länsimaiselta työnantajalta palkkansa saavalle ekspätille, muttei niille, joiden paikallinen palkka riittää vaivoin pieneen luukkuun huudeilla ja päivittäiseen metromatkaan töihin ja takaisin.

Siinä ehkä on ongelman ydin. Asia kun on niin, että Suomessa mahdollisuus keskiluokkaiseen elämään on vain yläluokalla ja ylimmällä keskiluokalla. Alempaa keskiluokkaa edustava enemmistö kansasta elää elämää, joka useimmissa länsimaissa identifioituu alaluokkaiseksi: kädestä suuhun, kahdeksan tuntia töissä ja pari tuntia työmatkoilla, sitten televisiota ja itse tehty halpa-ateria kotona. Päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, kunnes lopulta pääsee sairaana eläkkeelle katsomaan televisiota ja syömään itsetehtyjä halpa-aterioita.

*   *   *

Miksi elämä Suomessa on niin kurjaa, vaikka tilastojen mukaan suomalaisten pitäisi olla mitä onnellisinta ja hyvinvoivinta kansaa? Syyt suomalaiseen kurjuuteen eivät ole mikään mysteeri. Niitä on kolme: ilmasto, hintataso ja suomalainen kulttuuri.

Ilmasto on mitä on. Suomalaiset voivat ylpeillä sivilisaation reunalla elämisestä, ja ovat niin ammoin tehneetkin. Silloin kun vielä ymmärsivät olevansa rintamamaa, takanaan Länttä ja Eurooppaa. Edessään pohjoisesta nouseva kenraali talvi ja idän aroilta puhaltava tuuli, jossa voi kuulla Iivana Julman haamun nauravan. Suomalainen osasi vielä elää metsässä ja metsästä, osasi ja sai yrittää, ja rajamaiden elämässä ymmärrettiin epävarmuus normaalitilaksi. Kukaan ei vielä ajatellut, että koko kansa pitäisi kurjistaa alati paisuvien etuisuuksien takaamiseksi - samalla kun koko valtakunnan tulevaisuuden turvatakuut jätettiin itsepintaisesti hankkimatta.

Missään muualla maailmassa kansakunnan ja kansantalouden ydin ei pyöri yhtä kylmissä olosuhteissa. Kanssamme muuten samoilla pohjoisilla leveysasteilla sijaitsevien valtioiden, kuten Ruotsin, Norjan, Venäjän ja Kanadan yhteiskunnista ja taloudesta suurin osa sijaitsee paljon Suomea eteläisemmillä tai atlanttisemmilla seuduilla. Suomalaiset voisivat aiempaa enemmänkin sisäistää tämän erityislaatuisuutensa ja yrittää jopa hyötyä siitä - sen sijaan, että yritetään elää kuin keskieurooppalaiset aivan toisenlaisissa luonnonoloissa.

*   *   *

Hintataso on vain osittain seurausta arktisesta ilmastosta. Ilmasto on vaikuttanut asumisen kalleuteen. Veronmaksajien kukkarosta ammennetut tukiaiset leipävehnän viljelyyn Lapin perukoilla saakka samoin kuin puolivaltiolliset tukkurit ja kartellit ovat vaikuttaneet keskeisesti ruoan hintaan. Mutta suurin osa Suomen ylikorkeasta hintatasosta ja siten siitä, että suomalaisilla ihmisillä on yksi Euroopan alimmista ostovoimista, johtuu verotuksesta. Erityisen pahasti elämänlaatuamme tuhoavat palveluja kurjistava arvonlisävero sekä yksityisen työllistämisen ja pienyrittämisen työmarkkinalliset esteet.

On jotenkin huvittavaa, kuinka ihmiset muualla maailmassa olettavat tilastouutisten ja suomalaisen henkselienpaukuttelun harhauttamina, että suomalaisilla nyt ainakin on varmasti varaa asua isoissa ja kauniissa asunnoissa, kuten saksalaiset ja amerikkalaiset, tai syödä joka päivä ravintolassa, kuten espanjalaiset ja kreikkalaiset. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmiset yhtenään olettavat, että Suomessa meillä on tietysti kymmeniä palvelijoita joka kotitaloudessa, koska olemme niin rikkaita - ja koska Lähi-idässä ja Afrikassa jo alemman keskiluokan perheessä on yleensä vähintään yksi palvelija (sen lisäksi, että vaimot ovat kotona palvelijoiden työnjohtajina). Suomalaisena tällaiselle voi lähinnä hymähdellä.

Mutta onhan Suomi sentään niin rikas, että valtio takaa kansalaisilleen kaikki mahdolliset palvelut ihan ilmaiseksi, joten mihin palvelijaa enää tarvitaan? Turha sitten yrittää selittää, ettei ensinnäkään maksuttomuus tee suomalaisesta koulutuksesta tai suomalaisesta terveydenhuollosta ilmaisia - puhumattakaan siitä, etteivät julkiset palvelut Suomessa yleisesti ottaen ole edes maksuttomia, vaan niistä saa maksaa korkeampia asiointimaksuja kuin yksityiset palvelut halvemman hintatason maissa maksavat. Jos tarvitsen hammaslääkäriä, minun kannattaa ottaa lennot Ukrainaan pelkästään hammaslääkärikeikkaa varten. Se maksaa itsensä takaisin.

Suomalaisen elämän törkeä hinnoittelu johtaa kaikilla elämänalueilla kurjuuteen ja epävarmuuteen. Asiat jäävät tekemättä, koska ovat liian kalliita. Niissä maissa, joissa hintataso on yhtä kallis kuin Suomessa - esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä - ovat palkatkin selvästi suomalaisia parempia, joten kalliimpiin hintoihin on ihmisillä varaa. Näin ei ole Suomessa. Siksi suomalaisella ei ole varaa palkasta käteen jäävillä rippeillä elää samanlaista elämää kuin tavallinen saksalainen, belgialainen ja tanskalainen pystyvät elämään.

*   *   *

Suomalainen kulttuuri on kolmas olennainen syy Suomessa elämisen ankeuteen. Se on osittain reflektiota ilmasto-oloista ja ylikorkeiden hintojen sääntelyjärjestelmästä. Esimerkiksi suomalaisten katujen ja kaupunkiympäristöjen autius on seurausta sopeutumisesta ilmasto-oloihin, joissa suurin osa vuodesta vietetään automaattisesti kotioloissa eikä kukaan vapaaehtoisesti lähde hengailemaan ulkotiloihin.

Sääntely on karsinut suomalaisten elämästä edulliset pienet palvelut. Suomessa aivokirurgikin joutuu käyttämään aikansa itse itsensä palvelemiseen sen sijaan että ostaisi palvelut lukemattomilta pieniltä yrityksiltä ympäröivästä urbaanista tilasta. Nykysuuntaus ajaa suomalaisia yhä enemmän siihen, että se, mitä ei voida tehdä kokonaan itse, ostetaan roboteilta netissä.

Suomalainen kulttuuri on siis osaltaan tulosta niistä ilmasto- ja sääntelyolosuhteista, joissa se joutuu elämään. Toisaalta hinnat ja sääntely heijastelevat suomalaisten kulttuurisia ominaispiirteitä. Keskinkertaisuuden ja eleettömyyden suorastaan nihilististä yliarvostusta yhdistettynä uudempien aikojen psykokulttuuriseen kyvyttömyyteen hallita riskejä ja epävarmuutta.

Suomalaisen arjen ymmärtämisen syväkulttuurisia avaimia ovat olettaminen, odottaminen ja pettymys. Ne yhdistyvät suomalaisten käyttäytymistä hallitsevaan häpeäkulttuuriin.

Suomi on olettamisen ihmemaa. Suomalainen olettaa aina mieluummin kuin kommunikoi. Hän olettaa olettamisensa olevan jonkinlainen keino ohjata todellisuutta odotustensa mukaiseen suuntaan sen sijaan että todellisuus pitäisi kohdata esimerkiksi kysymällä toiselta ihmiseltä. Suomalainen odottaa asioita, eikä kyse ole englannin käsitteestä wait niinkään kuin käsitteestä expect. Se, että suomen kielessä nämä kaksi asiaa ilmaistaan samalla sanalla, kertoo paljon.

Suomalainen odottaa, ja olettaa yhteiskunnan tai yleisen todellisuuden vastaavan odotuksiinsa. Olisi häpeä joutua ilmaisemaan odotuksensa esimerkiksi kommunikaation keinoin, joten olettaminen on aina turvallisempaa. Valitettavasti kausaaliketju johtaa vääjäämättä pettymykseen, joka hallitseekin suomalaisen suhdetta todellisuuteen. Suomalainen olettaa ja odottaa, mutta kun todellisuus ei vastaakaan oletuksia ja odotuksia, hän tuntee syvää pettymystä.

Yleinen pettymyksen tunne luo alakuloa kaikkialle - sinnekin, missä suomalaisen pitäisi kaikella järjellä ajatellen nähdä ilonaiheita ja hyvää. Mutta ei. Suomalainen avioliitto päättyy yleensä avioeroon. Paras keino ehkäistä tätä on erota jo seurusteluvaiheessa. Tai olla seurustelematta, sillä vain ajatustenlukija voi oikeastaan vastata suomalaisen oletuksiin ja odotuksiin ilman että suomalainen joutuu pettymään ja alentumaan häpeälliseen kommunikaatioon (toki vasta siinä vaiheessa kun asioita on jo vatvottu hiljaisesti ties kuinka kauan).

Ei niin, etteikö suomalaisella ole syytäkin pettymykseensä. Onhan hän todennäköisesti uhrannut kaikki unelmansa, paiskinut ikävää työtä ohi elämänsä, yrittänyt olla mieliksi ympärillään oleville läheisolettajille ja läheisodottajille, eikä ole koskaan saanut - eikä koskaan tule saamaan - tästä kaikesta oikein minkäänlaista palkintoa. Ei elämänlaadun selvänä nousuna. Ei muiden suomalaisten arvostuksena. Suomalaisen on vaikea olla pettymättä omaan elämäänsä kun kaikki ympärillä ovat pettyneitä häneen. Eivät he sitä ehkä sano kuin kännissä, mutta olettavat kumminkin. Suomalainen odotti elämältä enemmän, mutta yhtäkkiä se on vain ohi.

Edes suomalaisen elämänsä aikana Moolokin kitaan mättämät veromiljoonat eivät näy missään. Kaikki kadut ovat yhä remontissa, julkiset terveyspalvelut sitä surkeampia mitä suuremmiksi valtion terveys- ja sosiaalimenot paisuvat, eikä kukaan arvosta suomalaista hänen maksamiensa verojen tähden. Päinvastoin, arvostusta saa todennäköisemmin jos on viettänyt elämänsä saamapuolella. Verorahat ovat menneet valtionvelan ja alati kasvavan julkisen tukitaakan kasvattamiseen, eivät niiden keventämiseen.

Ei ihme, että suomalaisia katuja mittaillessa on tunnelma autio ja ankea. Autius on ehkä hyväkin asia. Suomalainen tarvitsee yksinäisyyttä, sillä eihän toisten suomalaisten iänikuista pettymystä ja valitusta jaksa kantaa päivät pääskytyksen. Siitä saa aivan riittävän annostuksen siellä, missä ihmisiä on pakko oletusarvoisesti kuunnella - työpaikoilla, kapakoissa, tekopirteiden harrasteiden parissa. Sporassa ja dösässä on sentään oikeus olla vaiti ja tuijottaa eteensä mitään näkemättä, mitään kuulematta. Kuin viisas apina. Paitsi että kännykkään se ei päde, ja ihmisten puhuessa kännyköihinsä heidän valituksensa joka tapauksessa huokuu vastaan. Onneksi kimmeltävät sadepisarat kätkevät ikkunan takana olevan harmaan maailman.

*   *   *

Ulkomailla eläessäni en tainnut käydä kertaakaan Flowssa. En enää muista muuta kuin että sitä ennen taisin käydä siellä monena vuonna peräkkäin. Nyt menin lähinnä viedäkseni kasvattilapsen sinne. Flow kun on vain kerran vuodessa. Sen piti piristää.

Piristihän se vähän, vaikkemme olleetkaan festareilla pahimpaan hirmumyrskyaikaan, vaan vasta sunnuntaina. Erityisesti minua ilahdutti se, miten paljon kaikenlaista ironista ihmiset olivat pukeneet päälleen. Vieläpä retroironista. Ei sentään niin retroa, etteikö enemmistö olisi kuitenkin pitäytynyt converseihinsa ja paljaisiin nilkkoihinsa, mutta silti yritystä saavuttaa olemisen ironinen keveys oli nähtävissä.

Minua on myös piristänyt nähdä valkoposkihanhia ja meriharakoita käyskentelemässä Helsingin rannoilla ja nurmilla. Heti nähdessäni ensimmäisen parven valkoposkihanhia Puotilan ja Rastilan välisestä metrosta matkallani Vuosaareen, tunsin iloa ja kaipauksen täyttymystä. Koko neljän vuoden aikana en nähnyt Ukrainassa ainuttakaan valkoposkihanhea. Kuinka kaunis ja hyödyllinen lintu onkaan kyseessä! Niiden parvet muuttavat hyödytöntä ruohon liikakasvua ilmaisesti - ja ilman koneellista parturointia - ravitsevaksi lihaksi ja arvokkaaksi lannoitteeksi.

Suomalaisille se ei tietenkään kelpaa. Suomalaisten luontosuhde on nykyisen sen kaltainen, että jokainen näkyvä laji pitäisi hävittää. Puut uhkaavat ihmisiä kaatumalla autojen päälle ja valkoposkihanhet häiritsevät koirien, kissojen ja juoppojen paskottamista puistoissa.

*   *   *

Olen uuden asunnon omistaja, mutten pääse muuttamaan sinne. Lopulta, säästääkseni ystäväperhettä, jonka sohvilla asuimme, muutin tavarani ja lapsen uuteen väliaikaiskämppään. Se on masentava läävä, mutta mitään muuta ei löytynyt keskusta-alueelta kohtuuhintaan alle kuukaudeksi. Suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan tapaan mitään palveluja ei tietenkään ole. Kaikki pitää tehdä netitse, eikä mikään luvattu päde. Haussa rastitin yksityisen kylpyhuoneen ja vessan, mutta ne ovat jaetut tuntemattomien kanssa. Pesukone on rikki. Kaikki jaetut tilat olivat siivottomassa kunnossa. Tämä on kai sitä suomalaista laatua, josta maksetaan samoja hintoja kuin hyvässä hotellissa asumisesta muualla.

Muualla Euroopassa - muusta maailmasta puhumattakaan - ei tällaisessa paikassa asuisi kuin narkkareita tai laittomia siirtolaisia. Kuka tietää vaikka naapurini sellaisia olisivatkin, eihän heitä juuri näe - tosin äänistä päätellen luulen heidän olevan lähinnä ulkomaisia turisteja ja pysyvämpää kämppää odottelevia opiskelijoita. Lontoo on ehkä poikkeus, siellähän hyvätuloisetkin asuvat tällaisissa läävissä ylipöhöttyneen hintatason vuoksi. Missään muussa maailman maassa ei tulisi kysymykseenkään, että maksavan asiakkaan odotetaan siivoavan vessoja ja korjaavan itse yhteiskäytössä olevia pesukoneita. Suomessa sen sijaan yhteydenottoihin vastaavat vain kalliit maksulliset pimpelipom-robotit ja viestiä "palaamme asiaanne aivan kohta" seuraa päiväkausien syvä hiljaisuus. Suomalaiset lienevät ainoa kansa maailmassa, jonka mielestä tällainen on jotenkin hienoa, koska se on edistystä: ihmiset on kokonaan korvattu toimimattomilla teknologisilla ratkaisuilla.

Mutta hiljaisuus, se on ehkä sittenkin parasta, mitä Suomella on tarjota, kun satakielet ovat vaienneet eivätkä valkoposkihanhetkaan kaakata lähistöllä.

lauantai 12. elokuuta 2017

Örön ihmeitä

Viime viikonloppuna sain ilon tutustua Örön entisen linnakesaaren merihenkisiin olosuhteisiin biologisen ekspedition merkeissä. Saaren elämysmatkailu on saanut oman nimensäkin - örötiikka. Örötiikka alkoi varustetäydennyksellä Perniössä ja jatkui pitkällä odottelulla Kasnäsin satamassa, kun yhteysaluksen aikataulu oli muistettu hieman pieleen.

Sukulaiseni on toteuttanut Öröllä vuodesta 1990 saakka entomologista tutkimusta, josta on karttunut runsaasti tietoa esimerkiksi ilmaston lämpenemisen vaikutuksista. Pohjoinen lajisto on vetäytynyt, eteläinen puolestaan levittäytyy Suomeen siten, että ilmaantuu ensimmäiseksi Suomenlahden saarille. Puolustusvoimain luovuttua tästä aarresaarestaan, on tullut merkityksellisesti havainnoida niitä lajistomuutoksia, joihin saaren siviilihallinto ja virkistyskäyttö johtavat.

Vanhoissa armeijan rakennuksissa on nykyään matkailijoille suunnattuja palveluja, kuten majoitusta, kauppa ja ravintola. Torstaina ja perjantaina saarella oli vain vähän muita vieraita, mutta viikonloppuna sen pääväylät täyttyivät eläkeläisistä, koululaisista ja tavallisista ulkoilijoista, mikä tuntui alkuun oudolta entisellä suljetulla saarella.

Örö on yhä suojeltu ja sen suomalaisittain harvinaisista elinympäristöistä, kuten kedoista, nummista ja avoimista ruohokasvuisista hiekkarannoista yritetään pitää huolta, jotta ei kävisi kuten monille muille linnakesaarille. Niillä Puolustusvoimain suojelevan vaikutuksen poistuttua on heti alettu "hoitaa" metsiä ja muuttaa niittyjä nurmikentiksi, mikä tehokkaasti tuhoaa saarten herkät erityisolosuhteet ja tekee niistä minkä tahansa mannersuomalaisen taimitarhan tai esikaupunkialueen kaltaisia köyhiä ympäristöjä.

Vietimme Öröllä kolme yötä ja neljä päivää. Rutiiniin kuului päiväajan käyttäminen varsinaiseen rysienkokemistyöhön, iltaisin puolestaan grillattiin kasslerlihaa ja nautittiin asianmukaisia virvoikkeita. Päivän loppupuolella rantakallioilla syötiin peuran kankkua raakana. Yksi valkohäntäpeura nähtiin yöllä otsalamppujen loisteessa myös saaren keskellä olevassa metsässä.

Retkikunnassamme oli neljä jäsentä. Mitä tuloksiin tulee, jo saaressa oltaessa löytyi ainakin yksi saarelle uusi mittarilaji - ja muutama muu on sittemmin löytynyt aineiston analysoinnin yhteydessä. Saarella on tällä hetkellä ennätys perhoslajien määrässä, joskin se johtunee osittain siitä, että siellä on ollut käynnissä systemaattinen tutkimus.

Lintujakin oli nähtävissä varsin hyvin. Elokuun alkupuoli on yleensä lintumaailmassa hiljaista aikaa, koska monilla linnoilla on silloin lentopoikaset maastossa kasvamassa eivätkä ne pidä ääntä itsestään ennen kuin kuun loppua kohti alkavat kerääntyä muuttoparviksi.

Arktisten kahlaajien ensimmäisen aallon muutto oli kuitenkin jo käynnistynyt. Saaren rannoilla oli sadoittain suosirrejä, ja joukossa iso-, kuovi- ja pikkusirrejä, tyllejä, valko-, punajalka- ja metsävikloja, liroja, rantasipejä, punakuireja, tundrakurmitsoja ja meriharakoita. Myös naurulokkeja sekä kala- ja lapintiiroja näkyi paljon muutolla. Kova tuuli oli ajanut kahlaaja- ja lokkiparvet saaren rannoille paikallisiksi, mikä mahdollisti hyvän havainnoinnin ja valokuvauksen.

Örön sisäosissa lintuja oli vähänlaisesti. Metsän pikkulintujen sekaparvia kuitenkin liikkui saaren eri osissa, koostuen pääasiassa peipoista, tali-, sini- ja töyhtötiaisista, harmaasiepoista ja pajulinnuista. Yksi nuori sirkku aiheutti jonkin verran päänvaivaa kunnes lopulta arvioin sen keltasirkuksi. Rannikon pensaissa oli pensaskerttuja, kallioiden katajoissa hernekerttuja ja tervaleppälehdoista löytyi kultarinta. Pikkukäpylintuja, hemppoja, tiklejä ja viherpeippoja liikkui pitkin saarta pienissä parvissa.

Nummella, jolla on takavuosina pesinyt mm. Suomessa harvinainen nummikirvinen, oli nyt läsnä kangaskiuru. Se käyttäytyi alkuun kovin lyhytvarvaskiurumaisesti, mutta istahdettuaan lopulta puuhun ei lajinmäärityksestä jäänyt epäselvyyttä. Rantaniityillä peuranperää järsiessämme tuli saaren paikallinen korppipariskunta tervehtimään meitä aikuisen poikasen kanssa. Varmaankin voimaeläimeni Hugin ja Munin taas raportoivat näkemästään.

Öröltä yhteysalus Ejskärillä poistuessamme näyttäytyi merikotka. Komea laji on runsastunut Suomen saaristoissa, ryhtyen vähentämään merimetsojen ja valkoposkihanhien kasvaneita kantoja, mutta siinä sivussa sen yleistyminen on ajanut haahkat ulkosaaristosta sisäsaaristoon. Tämä tosiaan piti paikkansa: nuorien haahkojen parvia oli lähinnä sisäsaariston puolella, ulkosaaristossa näkyi vain isokoskeloita ja pilkkasiipiä.

Lueskelin Öröllä Ilkka Hanskin Tutkimusmatkoja saarille. Erittäin suositeltavaa kirjallisuutta. Kasnäsiin palatessamme havaittiin, että yhden retkikuntalaisen autosta oli hajonnut jäähdytin ja sitä piti hoidella Taalintehtaalla vielä ennen kuin jatkoimme Tvärminneen, jossa pimeys lankesi. Helsingissä oltiin vasta puolenyön jälkeen.

torstai 3. elokuuta 2017

Paluu Pohjolaan

Tämä kesä ei ole vielä päättynyt, mutta minun osaltani viimeinen Kiovan kesä tuli päätökseensä. Löydän nyt itseni tihkusateisesta Helsingistä ihmettelemästä suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan lukemattomia hankaluuksia, ja niiden hintaa.

Kiovassa kesä oli kuten se tapaa olla: kuuma ja etupäässä aurinkoinen, ajoittaisten äkillisten ukkoskuurojen kylvettämä. Heinäkuu oli hektinen, kuten ajatella saattaa. Tuhat asiaa vaati tekemistä ennen kuin sulkisin sekä toimistoni että turvataloni ovet viimeisen kerran. Oli valmistettava auto vientiä varten - ja Suomihan ei tunnetusti ole niitä ystävällisimpiä maita ajoneuvon maahantuojaa kohtaan. Oli hankittava muuttofirma ja lähetettävä viisikymmentä laatikollista viimeisten viiden vuoden aikana kertynyttä tavaraa matkalleen kohti Suomea - siitäkin huolimatta, että huonekalut päädyin jälleen joko myymään tai lahjoittamaan. Oli hankittava uusi työpaikka. Oli järjestettävä sarja jäähyväisiä ja kunnioitettava toisten lähtijöiden järjestämiä.

Kiovan kesä oli tapahtumia täynnä. Hreštšatyk viikonloppuisin kävelykatuna ja Maidanilla koko ajan konsertteja ja muuta. Truhanivin saari muuttuu kesäisin suureksi festari- ja bilepaikaksi uimarantoineen ja bändiständeineen. Se oli hyvä, sillä kunhan olin kerran vienyt lapsen sinne katsomaan, hän alkoi viihtyä siellä päivisin rannoilla ja iltaisin konserteissa, samoin kuin Closer-klubin loputtomissa teknoöissä. Mikä taas tarkoitti sitä, että minä pystyin vielä öisin puristamaan lisää lukuja romaanikäsikirjoitukseeni ennen kuin muuttamisesta seuraisi väistämätön katkos ja inertian jakso.

Silloin kun mikään ei edennyt, luin uudelleen ammoin lapsena ammentamani Astrid Lindgrenin kirjat, Veljeni Leijonamielen ja Mion, poikani Mion, ensin mainitun alkukielellä ja jälkimmäisen käännöksenä suomeksi. Kuten Tove Janssoneista, niistäkin löytyy aikuislukemisella aivan uusia ulottuvuuksia.

Perjantaina koitti aamuja nolla, ja töiden jälkeen auton viimeinen pakkaus. Kuinka täyteen auto näillä jämätavaroillakin saatiin, oli uskomatonta - aivan kuin tavaran tilavuus jotenkin itsestään lisääntyisi jos sen jättää muutamaksikin päiväksi odottamaan. Ei sinne olisi kolmatta matkustajaa enää mahtunutkaan, ellei lasketa mukana seurannutta hiljaista henkiolentoa, jonka maallinen asumus mahtuu nyrkin sisään. Suojelijaansa puhtain aikein asennoituvia kohtaan se on suopea, vihamiehille ja petollisille pahanpuhujille leppymätön, ja kykenevä tunkeutumaan näiden uniin, mihin menivätkin.

Lihaa ja verta oleva kolmas matkustaja olisi ollut, mutta hän ei saanut omia hankkeitaan siihen pisteeseen, että olisi voinut. En tiedä, tuleeko hän koskaan tulemaan. Mieleni on asiaa kohtaan leuto, odotan ja otan sen, mikä on tuleva. Hän oli odottamatta ilmaantunut syleilemään oveani vain minuutteja sen jälkeen, kun olimme lapsen kanssa ajaneet ulos nelivuotiselta kotikadulta.

Ensimmäinen matkailta oli sateinen ja päättyi yöksi Ljubomliin lähelle Puolan rajaa. Matkalla näimme maalaiskrouvin televisiosta, mikä Helsingissä odotti: Putin oli karkottanut yli 700 amerikkalaista diplomaattia käytyään ensin suuriruhtinaskunnan pokkuroitavana, ja suomalainen putinoidi oli ajanut Jaguarilla ihmisten yli keskellä Helsinkiä. Lait eivät kuulemma koskeneet miestä ja syy oli aina muissa - ei ihme, että hän oli löytänyt poliittisen kotinsa Venäjältä.

Seuraavana aamuna Jahodynin raja-asemalla kaikki sujui yllättävän hyvin. Veihän se aikaa, mutta kun kaikki paperit oli etukäteen valmisteltu, mistään ei tehty lopulta ongelmaa. Sama Puolan puolella. Sitten saimmekin matkustaa ongelmitta Euroopan halki ja kohdata omituisia asenteita ja kohtelua vasta Helsingissä.

Toinen matkapäivä kattoi pitkän taipaleen Ljubomlista Puolan itärajaa pitkin pohjoiseen, Terespolin ja Siemiatyczen kautta Białystokin, Augustówin ja Suwałkin sivuitse kulkevalle korpitaipaleelle. Liettuan puolella ajoimme edelleen aina Kaunasiin saakka, josta tuli tämän matkan kulttuuripysähdys ja yöpymispaikka.

Vaikka olen kymmeniä kertoja ajanut Via Balticaa pitkin Kaunasin ohi, on kertynyt todella kauan siitä, kun viimeksi pysähdyin kunnolla viettämään aikaa tuossa Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa ja vanhassa pääkaupungissa, jonka puolankielinen nimi on Kowno. Muistin Nemunaksen ja Neriksen idylliset rannat, vanhan linnan ja piknikit linnaa ympäröivissä puistoissa, mutten ollut tiedostanut kuinka viehättävä ja eläväinen Kaunasin vanhakaupunki tätä nykyä on, lukuisine ravintolakatuineen ja Vilnaakin selvästi edullisimpine hintoineen.

Asuimme vanhankaupungin yläpuolisella kukkulalla Babilonas-hotellissa eli Babylonissa, jossa ravintolankin oviaukkoa vartioi muinainen haukanpäinen jumalolento. Kävely sieltä vanhaankaupunkiin ja takaisin vei hiljaisten puutalokatujen kautta, sekä hylätyltä kartanolta vaikuttavan kukkulan, joka kasvoi vanhoja lehtipuita ja pitkää heinää, ja jota reunusti pöllöpatsailla vartioitu aita.

Kolmantena matkapäivänä ajoimme Kaunasista Tallinnaan, pysähtyen matkan varrella ostoksille Bauskaan ja Pärnuun ja niiden välissä piknikille Itämeren rantaan, jossa lapsi kirjoitteli jälleen rantahiekkaan kryptisiä sanomiaan maailmankaikkeudelle. Tallinnan majoituksen otimme keskiaikaisesta linnasta, kun sellainen kerran oli edullisesti tyrkyllä.

Neljäs matkapäivä muodostui Suomenlahden ylittämisestä, tullin ja rajavartioston epäluuloisiin kysymyksiin vastailemisesta, sitten ystäväperheen asunnon avainten noutamisesta sukulaiseni luota ja majoittumisesta mainittuun paikkaan. Suomessa satoi tihkua ja oli harmaata ja kaduilla autiota. Jos kukaan tuli vastaan, oli hän suurella todennäköisyydellä joko maahanmuuttaja tai kotimainen laitapuolen kulkija. Lähdimme kuitenkin etsimään elämää lähitienoolta ja päädyimme ainoaan auki olevaan pubiin yksille ja sateensuojaan, mikä masensi entisestään. No, maanantai-ilta ei ollut paras mahdollinen hetki rantautua kotimaahan. Onneksi on edes kesä, vaikka legendaarisen kylmä ja sateinen sellainen. Kuinka ahdistavaa olisikaan kotiutua tänne marraskuussa.

Tiistaina oli sentään aurinkoa. Muutin sadantuhannen euron edestä investointeja rahaksi toisen mokoman kylkeen, ja pian ne muuttuvat puolestaan asunnoksi, josta on tuleva lähitulevaisuuden tukikohta ja viimeisin sarjassa turvataloja. Heti kun netti toimi, lapsen mieliala parani; kuolemisen pohdinnan sijaan hän alkoi soittaa pianoa ja leikkiä ystäväperheen lasten leluilla. Hyvä, siitä se lähtee. Oma mielialani parani mm. Modesty Blaisen ja Kuroshitsujin albumien hankkimisesta suomeksi, samoin kuin hiljattain edesmenneen suurmiehen Ilkka Hanskin teoksen Tutkimusmatkoja saarille.

Otan sen mukaan tutkimusmatkalle eräälle saarelle, jossa minun on jo pitkään pitänyt käydä.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Karpaateilla, Kaukasuksella, Kahetiassa ja Ammanissa

Keskiviikkoiltana minä ja svani-kun muutimme takaisin Mikaelinkadun asuntooni, vietettyämme runsaan viikon ensin majatalossa ja sitten virolaisen kollegani luona evakossa. Toimme Megamarketista autolastillisen uusia tyynyjä, peittoja ja lakanoita, pesuaineita ja muita perustarpeita, sekä täytimme jääkaapin kaikenlaisella kivalla, jotta olisi jotain, mikä ilahduttaisi mieltä. Vähitellen elämä alkaa asettua takaisin uomiinsa, kun nettiyhteyskin saatiin tänään palautettua. Mökkijuhannusta muistuttava mutta mielleyhtymiltään epämiellyttävä savusaunan haju alkaa viimein hälvetä.

Toissapäivänä pesula palautti afganistanilaiset, kashmirilaiset ja persialaiset mattoni sekä itämaiset istumatyynyni. Verrattuna siihen alkajais-alakuloon, joka svani-kunin palon jälkeen, turvatalon turvallisuuskuplan puhjettua valtasi, on hän hämmästyttävällä tehokkuudella pessyt koneellisen toisensa jälkeen nokisia ja savunhajuisia vaatteita, pyyhkeitä ja sen sellaista. Kamppailemme kuitenkin yhä aikaa vastaan, sillä Kiovan kauden loppu häämöttää.

Kun peruasiat on täten saatu takaisin raiteille, on kirjoitettava kesäkuun vilkkaasta matkailusta. Se alkoi heti kuun alkajaisiksi Ukrainan Karpaateilta, jatkui Georgiassa Ison-Kaukasuksen vuorilla ja sitten Kahetian aroilla. Georgian matkaa seurasi edelliskirjoituksessa kuvattu palaneen asunnon löytäminen, mutta se ei estänyt minua käymästä vielä viikko sitten etukäteen ohjelmoidulla viikonloppumatkalla Ammanissa.

*   *   *

Jeeppini pohjasta on irronnut suojalevyjä, jotka alkoivat roikkua ajaessani lomani alkajaisiksi kuuden tunnin matkan Kiovasta galitsialaiseen Ivano-Frankivskiin (Stanislau, Franek). Olisin halunnut viedä autoni huoltoon Suomeen tuontia varten, koska olen päätellyt sen käyttöarvon itselleni olevan paljon korkeampi kuin sen myyntiarvon. Ukrainassa ei kukaan halua maksaa niin vanhasta autosta käypää hintaa - minua se sen sijaan palvelisi vielä hyvin ja pitkään. Ikävä kyllä kiivas aikataulu ei jättänyt korjaamolle aikaa ennen kuin ensi viikoksi.

Asia ei kuitenkaan estänyt matkasuunnitelmia. Lauantaina kävin ystävättäreni kanssa Halytšissa, josta koko Galitsia on aikoinaan saanut nimensä. Tutustuimme sekä kulttuuriperintöön että piirikunnan eri osiin jakautuvan luonnonsuojelualueen kohteisiin. Kontaktimme esitteli meille haavoittuneiden ja takavarikoitujen villieläinten rehabilitaatiokeskusta, jossa oli mm. kilju- ja merikotkia, arohiirihaukkoja, lehto-, sarvi- ja viirupöllöjä, katto- ja mustahaikaroita, susi, saksanhirvi ja kasapäin kettuja. Suurin osa linnuista ja eläimistä oli haavoittunut tuliaseista. Käsittämätön ja irrationaalinen pöllöviha elää edelleen pitkin itämaita.

Halytšin suojelualueen kosteikko-osassa kuljimme veneellä halki ruovikoiden, joista lehahtivat ilmaan jalo-, silkki-, harmaa- ja yöhaikaroiden parvet. Silkkiuikuilla, härkälinnuilla ja nokikanoilla oli poikasia, punasotkat polskivat avovedessä. Kumpuilevassa länsiukrainalaisessa aromaastossa kuljimme halki kukkaketojen, katselimme pensastaskuja ja pikkulepinkäisiä hyönteisjahdissa. Sukelsimme lehtimetsiin ja vierailimme metsään kätkeytyvässä harmaahaikarayhdyskunnassa. Illalla kävimme Franekissa pitkällä viini-illallisella ystävättäreni äidin ja veljen kanssa.

Seuraavana päivänä ystävättäreni äiti halusi mukaamme ekskursiolle ja esitti, että eihän Synevyr-järvelle ole kovin pitkä matka. Järvi on luonnonkaunis ja romanttinen paikka vuorilla, Transkarpatian puolella. Ajoimme siis Karpaateille ja päivästä tulikin mitä viehättävin. Järvi oli kiistattomasti kaunis paikka, ja mitä sopivin šamppanjapiknikillemme - joskin kuskina minä jouduin jättämään šamppanjat väliin. Matka Franekista Synevyrille ei kuitenkaan ollut ihan pikkujuttu vaan kuutisen tuntia. Siihen tosin sisältyi matkalla erämaatuvassa nautittu pitkä karpaattilainen ateria, minun osaltani juomavalintana vain ukrainalaiskansallinen ruokajuoma uzvar (kuivahedelmistä tehty ei-makea mehu).

Lisää pysäkkejä pidettiin maisemissa, joissa silmä lepäsi. Näimme jopa karhun. Ystävättäreni äiti kiljaisi yhtäkkiä, että karhu, ja selitti sitten nähneensä aivan varmasti karhun laskeutuvan alas rinnettä tien oikealla puolen metsässä. Minä ja ystävättäreni (joka on tiedenainen, ei mikään vellihousu) ryntäsimme tietysti heti autosta rinteeseen nähdäksemme karhun elävänä. Näimmekin. Tosin se osoittautui yhdeksi mustalaisilta takavarikoituja laittomia sirkuskarhuja rehabilitoivan keskuksen karhuista, ja tien ja rinteen välissä oli aita, joka erotti meitä nyt purossa hilpeästi polskivasta mesikämmenestä.

Lähdimme Synevyr-järveltä vasta, kun aurinko alkoi painua mailleen. Ensin ajoin sieltä pitkän matkan Franekiin, johon pääsimme yhdeltä yöllä, ja sitten Franekista eteenpäin Kiovaan, koska maanantaina puoleltapäivin olisi lento Georgiaan. Aamu valkeni lähestyessäni Kiovaa. Se paistoi aamuviidestä alkaen silmiini, sillä ajoin itää kohti. Kiovassa olin seitsemältä aamulla, nukuin pari tuntia, herätin sitten svanin, pakkasin tavarani ja lähdimme lentokentälle.

*   *   *

Georgian-matkalla oli useampia tarkoituksia. Oli viimeinen mahdollisuus käyttää hyväksi Ukrainan ja Georgian välisiä edullisia lentoyhteyksiä. Svani-kunin oli hyvä käydä Tbilisissä tapaamassa ystäviään ja noutamassa yhden näistä luota omistamiaan asioita, kuten kirjoja ja levyjä, ennen kuin edessä olisi muutto kauas pohjoiseen.

Minulla taas oli Georgiassa kaksi erittäin spesifiä tavoitetta: kaukasianteeri ja kaukasianlumikana. Molemmat ovat periaatteessa nähtävissä missä tahansa osassa Ison-Kaukasuksen alpiinisia vyöhykkeitä. Kaukasianteeri viihtyy rhododendron-niityillä, kun taas lumikana jylhillä paljakkajyrkänteillä. Paras aika nähdä niitä on varhaiskeväällä, kun ne jo soidintavat mutta huipuilla jatkuvan talven vuoksi ovat pakotettuja laskeutumaan hieman alemmille rinteille. Aikaisemmilla seitsemällä Georgian-matkallani olin nähnyt melkein kaikki muut Kaukasuksen erikoisuudet, mutta aina missannut nämä kaksi näyttävää kanalintua.

Matkani osui hieman myöhäiseen ajankohtaan, sillä kesäkuu on Kaukasiassa jo ydinkesää ja linnut vähemmän näkyviä kuin vielä toukokuussa. Niinpä päätin turvautua asiantuntija-apuun, georgialaiseen lintuharrastajaan ja biologian opiskelijaan, joka on 11-vuotiaasta saakka työskennellyt vapaaehtoisena elämäntyökseen muodostuneessa Tbilisin eläintarhassa. Pari vuotta sitten, kun tuhotulva kohtasi kyseistä eläintarhaa, hän oli paikalla eläimiään pelastamassa. Netistä löytyy videoita, joissa virtahepoa talutetaan Tbilisin kaduilta. Mainittu virtahepo selvisikin koettelemuksesta hengissä, toisin kuin ihmisten hädissään ampumat leijonat, sudet ja muut pedot.

Olimme päättäneet, että ensin olisi yksi ilta vapaata Tbilisissä, seuraavana aamupäivänä lähdettäisiin ajamaan ylös Kaukasukselle. Kotonani asuva svani-kun tulisi mukaan, sillä vaikka hän on Georgiasta kotoisin, hän ei ollut vielä koskaan käynyt Kazbegissa. Kolmen vuoristopäivän jälkeen palaisimme laaksoon, jättäisimme svani-kunin Tbilisiin omia asioitaan hoitamaan, ja minä jatkaisin ornitologin kanssa itäisille aroille, Kahetian maakunnan Dedoplistskaron alueelle.

*   *   *

Vuoristomatkamme oli kaikin puolin onnistunut. Šamanistiset voimaeläimeni, kaksi korppia, näyttäytyivät jo heti Gudaurin ja Kazbegin suuntaan käännyttyämme, kun tulimme alarinteiden kalkkikivikukkuloille. Varmaankin samat, jotka vakoilevat kuolevaisia Odinin laskuun - nimiltänsä Hugin ja Munin, ajatus ja muisti.

Pian korppien jälkeen laskeuduimme taianomaiseen maailmaan, joka olisi voinut olla portti aliseen. Kesäkuun alun ihmeellinen vihreys ympäröi meitä Ananurin järvikirkon takaisten kukkuloiden vehreissä lehtimetsissä, joista etsimme pikkusieppoja ja harvinaisempia tikkoja, mutta löysimme sen sijaan eteläisimpiä pesiviä pajulintuja samoin kuin kasapäin tavanomaisia eurooppalaisia lehtimetsälintuja. Pikkusiepot eivät olleet äänessä, käpytikka kylläkin, ja kuusitiaisilla oli paljon poikueita.

Dzvarisolan alpiinisissa maisemissa, joissa olen useaan kertaan löytänyt lumivarpusia, punavarpusia, vuorihemppoja ja tunturikiuruja, oli nyt äänessä etenkin vuorikirvisiä. Siellä, missä vesi on valuttanut rinteeseen merkillisen mineraalimuodostelman, kiipesimme harjanteelle ja näimme sieltä käsin vastakkaisen rinteen yläpuolella leijailevan partakorppikotkan.

Hienoimpien näköalojen ylle rotkon huipulle rakennetun pömpelin lähimaisemissa oli tavalliseen tapaan alppivariksia ja alppinaakkoja. Alppirautiainen pomppi jaloissa kuin varpunen ikään. Ornitologi houkutteli Collinsin mainion lintuoppaan kännykkäsovelluksen ääninäytteillä kaukasiantiltaltin aivan viereen valokuvattavaksi. Sama temppu onnistui myöhemmin lukuisien muidenkin lajien kohdalla. Rinteestä löytyi sen päivän ensimmäinen uusi laji Georgian lajilistalleni, nimittäin pensastasku.

Ehdimme hyvissä ajoin ennen iltaa majapaikkaamme, saksalais-georgialaisen pariskunnan pitämään alppimajaan Stepantsmindan yläpuolisessa rinteessä. Svani-kun ei uskaltautunut vielä tässä vaiheessa kanssamme kylään, joten kävin aterialla ornitologin kanssa ja siinä sivussa kokeilimme menestyksellä Collinsin ääninäytteitä joenvarren laululintuihin, saaden erinomaisia kuvia esimerkiksi kaukasianuunilinnusta. Majataloamme ympäröivillä niityillä raakkuivat ruisrääkät, sepelrastas vihelteli kilpailevat säkeensä kylän mustarastaiden päälle. Aidanseipäillä istuskeli kivitaskuja, hemppoja, punavarpusia ja pikkulepinkäisiä.

Ennen hämärää nousimme Stepantsmindan oikealla puolella, majatalomme takana, kohoaville rinteille, ehtiäksemme ennen kuin sumu laskeutuisi lumihuipuilta valuen kohti laaksoa. Olimme onnekkaita, sillä löysimme kohta rhododendronvyöhykettä kaukoputkilla tähyillen ensimmäisen kaukasianteeren ja pian toisenkin. Valokuvausetäisyydelle emme koskaan päässeet, mutta kaukoputkista pääsimme seuraamaan, kun kaksi koirasta otti vielä yhteen eräänlaisen jälkisoitimen merkeissä, hätyytellen toinen toistaan vielä pitkään putkiemme katseissa. Kaiken kruunasi vielä ensimmäinen äänihavainto huutelevasta lumikanasta. Ensimmäinen vuoristopäivä oli siten varsin hyvin pulkassa ja saatoimme päättää illan pullolliseen saperavia.

*   *   *

Seuraavana aamuna lähdin auringonnousun aikaan ornitologin kanssa alueen parhaaseen lumikanapaikkaan. Kuten kaukasianteeret, kaukasianlumikanatkaan eivät juuri päästä lähestymään kameraetäisyydelle - siihen tarvittaisiin yö teltassa korkealla, piilokoju ja kosolti onnea. Aamuauringon valaisemalta alppiniityltä meille aukeni kuitenkin hyvä näkymä lumikanojen suosimille luoksepääsemättömille jyrkänteille ja kuulimme aika ajoin etäältä niiden kuovimaisia tai paksujalkamaisia huutoja. Tapasimme noissa maisemissa samalla asialla olevan ryhmän hollantilaisia lintumiehiä.

Lumikanat olivat jo vetäytyneet korkeuksiinsa, mutta aamun aikana saimme putkeen kaksi hyvin näyttäytynyttä koirasta, kummatkin ihmisille saavuttamattomissa olevissa paikoissa, ja varmaankin hyvä niin. Näimme myös kivikkorastaita ja vuorikirvisiä, useita itäkaukasialaisia tureja (vuorivuohia) sekä öisiltä askareiltaan tupasheinärinnettä alas jolkottelevan ketun.

Onnistuneen aamun jälkeen koimme pienen takaiskun, kun löysimme automme rengas tyhjänä. Ajoimme sen kuitenkin varovasti alas majatalolle, jossa ensin herätimme svani-kunin, söimme aamiaisen, ja vasta sitten vaihdoimme tilalle vararenkaan. Alhaalla kylässä renkaan korjaus ja vaihto kestivät parikymmentä minuuttia ja maksoivat naurettavat kymmenen laria. Siinä odotellessa katselimme rinteessä kaartelevia hanhikorppikotkia ja lohkareilla laulavaa kivikkorastasta.

Koska olimme nähneet molemmat viralliset kohdelajini, kaukasianteeren ja kaukasianlumikanan, ja päässeet niitä niin lähelle kuin se tähän aikaan vuodesta oli mahdollista, päätimme ottaa lopun päivän rennosti ja katsella, mitä kaikkea muuta Kazbegin lähitienoolta löytyisi. Olin hyvin vaikuttunut paitsi oppaani taidoista, myös hänen joviaalista ja empaattisesta asenteestaan sekä eläimiin että ihmisiin. Hän oli myös svani-kunin suhteen mitä rennoin ja hyväntahtoisin. Svani-kun oli vuoristossakin oma ajoittain lapsellinen mutta viihdyttävä itsensä, ja opas, joka oli hänen ikätoverinsa samasta kaupungista, antoi hänelle humaaneja ja viisaita elämänneuvoja.

Stepantsmindan yläpuolisista tyrniä kasvavista rinteistä emme enää näin kesäkuussa löytäneet kovinkaan paljon erikoista - tosin kultahemppoja pyöri maisemissa pikkuparvina, tavallisempien lajien jatkoksi. Talvisin nämä tyrnipensastot ovat täynnään korkeuksistaan laskeutuvia rakkapunavarpusia ja vuorileppälintuja. Nyt enemmänkin tavallisia punavarpusia ja mustaleppälintuja. Sen sijaan Stepantsmindan alapuolisista joenrantapensaikoista löytyi monenmoista, laulavina esimerkiksi lehtokerttu ja kirjokerttu, puronvarsilta pesivinä rantasipi ja pikkutylli.

Kävimme Gveletin - suomeksi 'käärmemaan' - vesiputouksilla, jonne kulkevalla polulla näkee takuuvarmuudella paljon hanhikorppikotkia (ja joskus myös muita korppikotkalajeja). Peukaloiset, rautiaiset, mustapääkertut ja kaukasianuunilinnut laulelivat rotkon tiheiköissä. Vesiputoukselta alas virtaava puro on yleensä myös takuuvarma koskikarapaikka.

Kuten vuoristossa usein sattuu, sää muuttui iltaa kohti nopeasti sateiseksi ja sumuiseksi, ja toinen vierailumme lumikanapaikkaan olikin lumikanojen suhteen tulokseton. Monenlaista muuta toki näimme, ennen kuin hämärän myötä alas vyöryvä sumurintama ajoi meidät takaisin majatalollemme. Siellä illasti kovaääninen seurue svaabeja.

Kolmantena vuoristopäivänämme suuntasimme Truson laaksoon, jota aikoinaan en päässyt kulkemaan luostareille saakka, koska Moskovan tukemat ossetialaiset bandiitit olivat tuolloin tehneet laittomasti miehitetyltä vyöhykkeeltä käsin hyökkäyksiä kohti vuoristokyliä. Tällä kertaa oppaamme selvitti paikallisilta tarkalleen, kuinka pitkälle voisimme edetä joutumatta vahingossa pimeälle puolelle, minkä jälkeen saatoimme tutkiskella alueen maisemia hieman huolettomammin. Tuloksena oli paljon hanhikorppikotkia, kaksi maakotkaa sekä rinteellä kirmaileva lauma gemssejä.

*   *   *

Jätimme svani-kunin Saburtaloon ja jatkoimme ornitologin kanssa itään, viineistään ja romanttisesta Sighnaghista tunnettuun Kahetiaan. Kohteinamme eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet kahuriviinit sen enempää kuin punakattoisen Sighnaghin mukulakivikujat, vaan Dedoplistskaron pikkukaupungin takana avautuvat laajat aro- ja kanjonialueet, jotka ulottuvat pitkälle Azerbaidžaniin. Pari vuotta sitten syksyllä kävin katsastamassa näiden arojen Azerbaidžanin puoleisia osia.

Dedoplistskaron nimi merkitsee kuningattarenlähdettä, viitaten 1100-1200-luvulla eläneeseen legendaariseen naishallitsijaan, kuningatar Tamaraan. Meitä odotti kylässä majatalo, jonka emännälle ei riittänyt panna pöytää koreaksi heti saavuttuamme, vaan aina lähtiessämme kentälle hän latasi mukaamme kasseittain georgialaisia ruokia, kanankoivista viininlehtikääryleisiin ja munakoiso-pähkinä-mezzeihin.

Vašlovanin kansallispuisto on saanut nimensä harhakäsityksestä, että aroa siellä täällä täplittävät, varsin paljon oliivipuuta ulkoisesti muistuttavat paikalliset ikivanhat puut olisivat omenapuita. Siellä missä puita kasvoi tiuhemmin, saattoi maisemaa luonnehtia puusavanniksi. Alazanin jokilaakson tasangoilla ja joenvarsilla oli hienoja metsiäkin. Toisissa osissa pensasaro ympäröi jylhiä kalkkikivijyrkänteitä, tai komea kukkaketoinen ruohoaro levittäytyi silmänkantamattomiin.

Kaikkialla lauloivat aron lukuisat laululinnut, ohdakkeiden ja pensaiden latvoissa valokuvauksellisesti istuen. Runsaimpia lajeja olivat harmaa- ja mustapääsirkku, arotasku, töyhtö-, aro- ja lyhytvarvaskiuru, mustaotsa- ja punapäälepinkäinen, pensas- ja kalliovarpunen, ruusukottarainen ja mehiläissyöjä. Varsinkin heinäsirkkajahdissa aroa pyyhkivät valtavat ruusukottaraisten parvet olivat eurooppalaisittain eksoottista nähtävää. Heinäsirkat maistuivat myös runsaina esiintyville sininärhille ja pikkutuulihaukoille. Pienellä arojärvellä oli muutama poikue ruostesorsia ja pitkäjalat kahlailivat sen rannoilla.

Aroalueet ovat yleensä lupaavia petolintujen saalistusapajia, ja näiden arojen jyrsijöitä metsästämässä olikin taajaan idän- ja arohiirihaukkoja, tuulihaukkoja ja käärmekotkia. Majesteetillinen keisarikotka pesii alueella usean parin voimin, ja oppaani vei minut yhdelle sähkötolppaan rakennetulle pesälle, josta poikaset olivat tosin lähteneet, vaikka molemmat aikuiset löytyivätkin putkeen pienen etsinnän jälkeen. Vähän myöhemmin löysimme nuoren keisarikotkan tähystämästä toisesta tolpasta, mustaotsalepinkäisten hätyytellessä sitä hädissään. Myöhemmin päivällä näimme myös nuoren maakotkan sekä illemmalla läheltä yli lentäneen vanhan keisarikotkan.

Arojen alkuperäiset suurnisäkkäät - saigat ja gasellit - ovat valitettavasti kadonneet metsästyksen myötä, samoin kuin niitä metsästänyt leopardi (josta on enää hajahavaintoja useiden vuosien väliajoin) ja - hämmästyttävää kyllä - aron yleisimpiin lintuihin aiemmin kuulunut peltopyy. Nyt Vašlovanissa on meneillään hanke gasellien palauttamiseksi läheisestä kansallispuistosta Azerbaidžanista, josta oli jo saatu alkukanta gaselleja. Valitettavasti itsepintainen salametsästäjä murtautui yöllä gaselliaitaukseen ja vei vielä satelliittilähettimen mukanaan kotiin, josta riistanvartijat tulivat paikantimen osoittamina miestä myöhemmin kyselemään.

Alazanin jokilaakson kosteikkometsässä elää Georgiassa harvinainen mustafrankoliini, josta oppaani on ajatellut omaa tutkimustyötään. Soittelimme frankoliineille Collinsin ääninäytteitä, ja vaikka niiden kevätkriikkuminen olikin jo loppunut, vastaili muutama uros meille silti. Löysimme kaikenlaista muutakin kivaa, kuten kuhankeittäjiä, vaaleakultarintoja, etelänsatakieliä, kuningaskalastajan, osmankäämikerttusen ja idänorfeuskertun.

Toisena aropäivänämme kiipesimme Kotkarotkona tunnettuun paikkaan Dedoplistskaron lähellä. Maisemat olivat hulppeat eikä paikan nimi tuottanut pettymystä. Täällä oli tosiaan nähtävissä hämmästyttävä tiheys petolintuja parin jyrkännerotkon muodostamalla alueella. Vaikeapääsyiset jyrkänteet toimivat turvallisena pesäpaikkana linnuille, jotka hakevat ravintonsa paljon laajemmalta reviiriltä, kohottuaan päivän aikaan jyrkänteiden ylle nousevien ilmavirtausten myötä korkealle taivaalle.

Ensimmäiseksi näyttäytyi vanha pikkukorppikotka, pian sen perään mehiläishaukka, sitten idänhiirihaukka, arohiirihaukka ja pikkukotka. Kolme nuorta muuttohaukkaa kisaili kiljahdellen jyrkänteiden seinämiä viistäen. Pian ympärillä kaarteli useita hanhikorppikotkia ja löysimme ensimmäiset istumasta pesiltään, samoin pesivän pikkukorppikotkan ja lopulta kaksi mustahaikaroiden pesää. Euroopassa mustahaikara pesii yleensä soisilla korpimailla puuhun, mutta Georgiassa, samoin kuin Turkissa, lajin löytää usein kalliojyrkänteiltä.

*   *   *

Palatessamme Tbilisiin asetuin tällä kertaa Avlabariin ajatuksenani seuraavana päivänä helppo ajoreitti lentokentälle jeeppiä palauttamaan samoin kuin lähistön edulliset viinikaupat, joista täytin varastojani halvemmalla kuin keskustan kaupat olisivat maksaneet. Kävin seuraavana päivänä tutustumassa oppaani elämäntyöhön, uudelleenrakennettuun Tbilisin eläintarhaan. Päätimme myös onnistuneiden vuoristo- ja aromatkojemme pohjalta, että tälle seuraisi jatkoa, kenties yhdistäisimme jatkossa voimamme Andeille, Kinabalulle tai Kilimandžarolle. Tämä nuorukainen kun ei ollut vielä koskaan käynyt muualla ulkomailla kuin kerran Armeniassa (kaspianlumikanaa ja kaspianrautiaista näkemässä, tietysti).

Palasin svani-kunin kanssa Ukrainaan ja löysimme asuntoni siitä masentavasta tilasta, jota edellinen kirjoitus käsitteli. Suuri osa työn ulkopuolisesta ajasta sittemmin kuluikin tulipalon seurausten korjaamiseen.

Ehdin kuitenkin käväistä jordanianirakilaisen ystäväni Ketun 18-vuotispäivillä Ammanissa. Siellä vietettiin ramadania, minkä olin unohtanut, mutta se ei estänyt meitä lounastamasta kumpanakin päivänä oluen kera Jabal Ammanin ensimmäisen liikenneympyrän Buffalo Wingsissä. Kävimme myös asekaupassa ja pariin otteeseen hyvyyden sanomaa julistavassa kirjakaupassa. Ystäväni suunnittelee lähtevänsä opiskelemaan Saksaan, minkä ei pitäisi olla mahdotonta ainakaan sen perusteella, että hän sai jotakuinkin kaikista oppiaineista korkeimmat mahdolliset pisteet lukion päästötodistukseensa.

Tilapäisestä masennuksesta kärsineelle ystävälleni vierailuni oli iso asia, mikä on hyvä. Tyhjensimme pullon vapautetun Artemivsken šamppanjaa ennen kuin aamuyön lento toi minut takaisin Kiovaan ja suoraan maanantaiaamuksi töihin.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mustat siivet

Lähdön lähestyessä tulevat mustat linnut ja kaartelevat taivaalla yhä sakeampina parvina. Silloin, kun olisi muutenkin liikaa tehtävää, räjähtävät asiat yksi toisensa jälkeen. Milloin auto, milloin asunto, milloin työhakemukset, milloin joku läheinen ihminen, milloin joku byrokraattinen ongelma. Ja kaiken sen keskellä - juuri kun haluaisi saada edes jonkin yksinkertaisen asian kokonaan pois pöydältään - mikään ei tule valmiiksi eikä mistään ole mahdollista tehdä päätöksiä. Tiedän vain, että lähden. En tiedä mihin enkä mitä tekemään.

Eino Leino kirjoitti:
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.
Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?

On kuvaavaa, että edelliskerralla, kun blogissani siteerasin samaa runoa, oli silloinkin lähdön aika lähestymässä. Silloin tosin vasta puolen vuoden päässä. Varsinaiset jäähyväiset jätin heinäkuun lopussa, ja silloin elettiin ramadania kuten nyt. Ennen näitä ulkomailla vietettyjä viittä vuotta pohdin lähdön tematiikkaa myös Suomessa, Zarathustran unen merkeissä. Noilla kirjan paljastamilla viisauksilla onkin sittemmin ollut paljon syvempi merkitys kuin silloin arvasin. Olisin kokeillut samaa menetelmää nytkin, mutta kirjanen Zarathustran opetuksista on kateissa, kun ukrainalainen ystävättäreni lainasi sen pari vuotta sitten eikä koskaan palauttanut.

*   *   *

Kaikki oli kohtalaisen hyvin vielä kaksi viikkoa sitten, kun suuntasin Galitsiaan ja Karpaateille, ja sen jälkeen hyvin onnistuneelle matkalle Kaukasukselle. Hyvää ei ilmeisesti saa olla liikaa. Ollessani onnellinen muualla iski paha kotiini.

Palatessani svani-kunin kanssa Georgiasta, meitä tervehti eteisessä kitkerä savun haju, ja löysimme turvataloni noen peitosta. Liekit olivat maalanneet keittiön seinään mustan enkelin kuvan ojentuneine siipineen. Palo oli alkanut keittiön sähkölaitteista, sillä tuhoalueen ydin kattoi yhden tepselirivin ja kaikki niihin yhdistetyt viritykset, nimittäin vedenkeittimen ja rivin vuokraisäntäni asentamia spottivaloja. Samalla olivat tuhoutuneet täysin kokoelma muistikirjojani, muutama isompi lehtiö, pari kirjaa samoin kuin viimeisin osa Lynx-kustantamon suuresta maailman lintulajien käsikirjasarjasta.

Viimeksi mainittu kirja oli omista menetyksistäni todennäköisesti rahallisesti arvokkain. Tosin puhdistuskustannukset noussevat siitäkin yli, sillä koko asunto ja kaikki irtaimistoni, joka ei ollut mukanani Georgiassa, on mustaa, noen ja savunhajun peittämää. Omituinen ahdistus seuraa siitä, että omaisuuteni on olemassa eikä ole tuhoutunut, mutta silti en voi käyttää sitä. Yksinkertaisimmat tavarat hoituvat pesulalla tai käsipelillä puhdistamalla, mutta monimutkaisemmat vaativat enemmän. Kaikki on vasta alussa - kuin sisyfolainen kivenvieritys. Miksi yrittää, kun jotain kuitenkin taas tapahtuu?

Itselleni muistiinpanojeni menetys oli ikävintä. Romaanikäsikirjoitus oli turvassa eetterissä, mukanani kulkeneella läppärillä sekä muutaman lukijani hallussa. Sen sijaan kaikki sitä koskevat muistiinpanot tuhoutuivat. Oli karttoja, henkilöiden luonnosteluja sekä runsain mitoin valmiita kohtauksia ja dialogeja käsikirjoituksen jäljellä oleviin lukuihin. Nyt joudun onkimaan ne kaikki uudelleen päästäni, mikä on ahdistavaa, sillä minua riivaa koko ajan alitajuinen tunne, että alkuperäinen keksintöni olisi ollut parempi, ja se, mihin joudun nyt turvautumaan, on jonkinlainen laimea korvike. En osaa selittää tätä tunnetta, mutta se on hyvin voimakas.

Lisäksi häiritsee ajatus, että käsikirjoituksen salattu historia on kadonnut tuhkaksi. Kukaan muu kuin minä ei nyt tule tietämään, mitkä asiat johtivat toiseen; mitä eri vaihtoehtoisia ratkaisuja olisi ollut olemassa ennen kuin ne putosivat pois lopullisesta käsikirjoituksesta; millä tavoin henkilöt ja heidän roolinsa vaihtuivat prosessin kuluessa. Minun päässäni sitä tietoa vielä olisi, mutta tiedän jo nyt, etten tule sitä enää koskaan kirjaamaan. Vihaan asioiden tekemistä useampaan kertaan.

*   *   *

Vaikka tuhot ja vahingot ovat harmillisia, on väistämättä kiinnitettävä huomiota niihin ihmeisiin, jotka pelastivat meidät paljon pahemmalta. Kuten todettu, palo oli saanut alkunsa keittiön työpöydän sähkötöpseleistä - paikasta, jossa minulla oli tapana työskennellä käsikirjoitukseni samoin kuin luonnontieteellisten muistiinpanojeni parissa. Kyseisessä paikassa olivat olemassa niin pöytätaso, sopiva valaistus kuin myös riittävä määrä töpseleitä.

Kesän alettua talossa asuvat ihmiset alkoivat tapansa mukaan käyttää ilmastointilaitteita, joiden kuormitus aiheutti jatkuvia romahduksia talon sähköjärjestelmiin. Sähkövirta heittelehti, lamput särisivät aavemaisesti ja sähkökatkoista tuli jokapäiväisiä. Nämä todennäköisesti rikkoivat joko sähköviritykset tai niihin kytketyt laitteet, aiheuttaen oikosulun, joka puolestaan aiheutti tulipalon. Sulake oli napsahtanut pois päältä, mutta liian myöhään. Olen jokseenkin varma, ettei mikään sähkölaitteista jäänyt päälle, sillä tarkastimme ne aina lähtiessämme, tavallisinakin päivinä. Lähtiessämme ei myöskään ollut sähkökatkoa, joka olisi myöhemmin sähköjen palatessa voinut palauttaa päälle jääneet valot tai vedenkeittimen päälle, sillä muistan kuinka menimme alas hissillä.

Siihen nähden, miten totaalinen tuho oli kohdannut keittiön työpöytää ja sähköjohtojen lähellä olleita asioita, on hämmästyttävää, ettei palo levinnyt. Esimerkiksi verhoja roikkui erittäin lähellä pahinta palopesäkettä. Poroksi palaneen puisen pöytätason yläpuolella oli lasinen taso, joka on kuumuudesta haljennut ja romahtanut - sen päällä olleet romaanikäsikirjoitukseni suomenkielinen ja englanninkielinen versio olivat kuin ihmeen kautta säilyneet täysin palamattomina. Mustuneet vain hivenen reunoista. Ne, samoin kuin kasa lasitasolla olleita kirjoja, ovat ilmeisesti romahtaneet palon päälle, mutta eivät enää siinä vaiheessa syttyneet.

Emme jättäneet ainoatakaan ikkunaa auki, minkä ansiosta palolta lienee loppunut happi. Jos ikkunoita olisi ollut auki, koko asunto - kenties jopa koko talo - olisi hyvin saattanut palaa maan tasalle. Hälytin, jota neljä vuotta luulin palohälyttimeksi, osoittautui vain varashälyttimeksi tai miksi lie mikrofoniksi. Vakuutuksia ei vuokraisäntä sen enempää kuin työnantajanikaan ollut ottanut.

Keittiön tasojen yläpuolella oli pieni kirkkoa esittävä savi-ikoni, jonka muuan nuori elokuvaohjaajatar antoi minulle muutama vuosi sitten, sanoen vielä antaessaan, että laita se keittiöön, koska se suojelee keittiötä. Tuo ikoni oli säilynyt hämmästyttävästi täysin vahingoittumattomana, ja palo on ikään kuin väistynyt sen molemmin puolin, jättäen sen ylle täysin valkeana hohtavan alueen, kun sen molemmin puolin ovat nuo mustan enkelin siiviltä näyttävät tuhot.

Maallisempana esimerkkinä vedenkeitin on tuhoutunut ja sulanut täysin, mutta sen vieressä pöydällä ollut Stepan Bandera -muki seisoi paikallaan täysin vaurioitumattomana. Pöytä on palanut hiiliksi sen ympärillä, mutta mukin pinnan kuvat eivät ole edes kupruilleet. Kummallista. Olohuoneen toisella puolella, keittiön ja eteisen suuntaan katsoen, irvisteli suojelushengen sisältävä grönlantilainen valaanluutoteemi - joka suojelee hyvää tahtovia vieraitani mutta tulee kummittelemaan painajaisiin pahaa tahtoville - kuin olisi halunnut kertoa todistamaansa hyvän ja pahan kamppailua turvataloni näyttämöllä.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Taas sinne ja takaisin

Tallinnassa vuosittain pidetyn Pohjois-Euroopan parhaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen konferenssin yhteydessä oli jälleen aika suorittaa automatka Kiovasta kaukaiseen pohjoiseen ja takaisin. Kuten edellisvuosina, käytin tilaisuutta käymiseen myös kotimaassa Suomessa.

Valko-Venäjä kautta kulkisi lyhin reitti Kiovan ja Helsingin välillä, mutta siellä on tullut pakolliseksi suomalaisten kehittämän maksullisen jäljityslaitteen ottaminen autoon matkan ajaksi, mistä syntyy ylimääräistä vaivaa. Liian tarkka reaaliaikainen seuranta on aina tarpeeton turvallisuusriski, mahdollistaen vihollisen provokaatiot ynnä muut ikävyydet. Niinpä reitiksi valikoitui tällä kertaa sekä meno- että paluumatkalla lännen kautta koukkaava reitti Kiovasta Kovelin tietä Puolaan, sitten Itä-Puolaa pitkin ja Suwałkin käytävän kautta Liettuaan, Via Balticaa pitkin Kaunasin ja Riian kiertäen sekä Pärnussa pysähtyen Tallinnaan. Laivalla Helsinkiin. Suomessa ehdin pääkaupungin lisäksi käydä Forssassa ja parissa pääkaupunkiseudun lintupaikassa.

Georgialaiset saivat jo keväällä viisumivapauden Schengen-alueelle kun taas ukrainalaiset joutuvat odottamaan ensi kuun puoliväliin. Muitakaan tulijoita ei ilmaiselle autokyydilleni Euroopan halki ja takaisin tällä kertaa tullut, joten otin kotikaukaasini mukaan ja suuntasimme kohti Kovelia ja Puolan rajaa. Tämä hyväkuntoinen ja leveä mutta rauhallinen pohjoinen väylä kulkee halki metsäisen Pohjois-Ukrainan ja neljän oblastin – Kiovan, Žytomyrin, Rivnen ja Volynian. Kovelin jälkeen raja saavutetaan kohdassa, jossa Puolan puolella on vastassa Chełmin historiallinen kaupunki.

*   *   *

Ennen Kovelia tie katkesi kuitenkin mystisesti, sillä pimeydessä keskellä korpitaivalta oli bussitettu paikalle mielenosoittajia, jotka olivat katkaisseet tien marssimalla sankkana kaksoisrivinä edestakaisin suojatietä pitkin. Liikenne seisoi; läpi päästettiin vain salaperäisiä rekkoja ja mafia-autoja. Erityisesti ulkomaalaisten autojen, kuten meidän ja paikalle juuttuneiden liettualaisten, puolalaisten ja romanialaisten, piinaaminen tuntui tuovan huligaaneille erityistä mielihyvää. Partiopoliisit seurasivat vierestä apaattisina länsimaiden maksamine uusine partioautoineen, tekemättä elettäkään tien avaamiseksi.

Mielenosoittajat vaikuttivat maksetuilta, sillä he eivät millään tavoin tehneet tiettäväksi syitä protestilleen ja koostuivat suurelta osin eläkeläisistä. Volynian ja Rivnen alueilla on kehittynyt perinteitä tämänkaltaisille protesteille – välillä ovat ukrainalaiset kansallismieliset toimeenpanneet saartoja venäläisiä rekkoja vastaan, välillä taas venäläismieliset yrittäneet haitata kaikin tavoin Ukrainan ja Puolan suhteita. Paikalliset laittomat meripihkanlouhijat – joiden aarnivalkeita savusi varsinkin Rivnen läänin pohjoisosissa – ovat niin ikään masinoineet tiesulkuja protesteiksi toimintaansa kohdistuneille viranomaistoimille.

Vasta jälkeenpäin muuan informantti kertoi, että motiivina oli ollut protestoida kuolleiden kotieläinten dumppaamista Kovelissa sijaitsevasta laitoksesta piirikunnan maille. Epäselväksi jäi, miksi Kovelin paikallisviranomaisia vastaan suunnattu protesti suunnattiin viattomia Puolaan pyrkiviä yksityisautoilijoita vastaan. Tapahtuma vaikutti masinoidulta, etenkin kun se sattui samaan aikaan lukemattomien muiden, voitonpäivän imperialistiseen uhoon liittyvien vihamielisten provokaatioiden kanssa, jolloin poliisin voimat olivat muutenkin äärimmilleen viritettyjä. Miksi kuolleesta lehmästä kiivastuneet vanhukset muka olisivat erityisesti halunneet terrorisoida kansainvälistä rengasliikennettä – kieltäytyen kertomasta kysyjille, mistä teiden tukkimisessa oli kyse?

Meiltä kului neljä tuntia turhaa aikaa ensin odotteluun siinä toivossa, että tiesuluista olisi päässyt läpi mielenosoittajien osoitettua mieltään (kuten poliisi meille ensin kertoi), ja sitten siihen, että piti kiertää 200 km lenkki Lutskin kautta – vain kohdataksemme jälleen uuden tiesulun Kovelin eteläpuolella. Täällä partiopoliisin edustaja oli kuitenkin hieman avuliaampi ja sai meidät lopulta läpi erään rekan vanavedessä. Jäimme yöksi motelliin Ljubomliin epätietoisina siitä, pääsisimmekö seuraavana aamuna ylittämään Puolan rajan Starovoitovessa.

*   *   *

Seuraavana aamuna ongelmat olivat kaikonneet ja Puolan raja tervehti meitä ystävällisin hymyin, jotka kertoivat meidän saapuneen länsimaista sivistystä edustavan pohjoisatlanttisen sotilasliittouman alueelle. Seuraavan kerran jättäisimme turvatakuut ja läntisen turvallisuuskehän vasta siirtyessämme Virosta laivalla Ukrainan tavoin rajamaaksi asettuneeseen Suomeen. Kukaan ei kysellyt georgialaiselta viisumia, joten nyt on käytännössä testattu, että viisumivapaus on totta ja toimii.

Emme tällä kertaa pysähtyneet Chełmiin (jossa sielläkin on hieno vanhakaupunki), emmekä aivan vielä suunnanneet lyhintä reittiä pohjoiseen, vaan ajoimme kulttuuripysähdykselle Lubliniin, joka on komea keskiaikainen kaupunki Itä-Puolassa. Tai siis sen vanhakaupunki on keskiaikainen, ympärillä levittäytyy uudempia ja matkailijan kannalta vähemmän näyttäviä kaupunginosia. Kiersimme Lublinin kuvauksellisia mukulakivikatuja, kävimme Lublinin uusgoottilaisessa linnassa, jossa on myös kaupunginmuseo, sekä syömässä ja kahvilla ravintola Magiassa, koska matkakumppanini on innostunut taikuuteen, taruihin ja satuihin.

Lublinista jatkoimme halki Itä-Puolan pohjoiseen. Päivä oli pilvinen mutta muuten kaunis. Lublinista Lubartówiin oli matkan ainoa mateleva ruuhka, mutta siitä selvittyämme matkanteko oli jouhevaa. Pysähdyimme Sarnakissa ja Siemiatyczessä, jatkoimme Bielsk Podlaskiin ja kohti Białystokia. Tähän asti kaikki hyvin. Białystokin jälkeisissä metsissä tehtiin pari metsäretkeä ja näin mm. palokärjen ja kanahaukan. Edellisiltana Ukrainan puolella olin saanut lehtokurpan Ukrainan listalleni ja lisäksi näimme paljon nisäkkäitä: kettuja, rusakkoja, siilejä ja mäyrän. Nisäkkäiden suhteen ei Puolan puolella ollut tuona iltana onnea, koska pian Augustówia lähestyttäessä alkoi yllättäen lumimyrsky, taivas muuttui harmaaksi ja pian pimeäksi ja maat peittyivät lumihankiin. Suuret rakeet kopsahtelivat auton kattoon.

Näissä äärimmäisissä olosuhteissa jatkoimme kuitenkin sankarillisesti eteenpäin kohti arktista päämääräämme, luonnonvoimia uhmaten, ja pysähtyen välillä huoltoasemalle jossain Suwałkin käytävässä ihmettelemään olimmeko vahingossa saapuneet Siperiaan vai jonkinlaiseen aikapoimuun, joka oli heittänyt meidät Kiovan ja Lublinin kesästä keskelle ydintalvea. Saavutimme kuitenkin aavemaisen tyhjänä häämöttävän Liettuan rajan, ja kun Kalvarijassa ei ainoa tielle asti näkynyt motelli näyttänyt olevan lainkaan asuttu, päätimme poiketa maantieltä Marijampolėn kaupunkiin. Siellä asetuimme ensimmäiseen löytämäämme hotelliin, joka antoi meille avuliaasti alennuksen, koska luonnonolosuhteet olivat niin ankarat.

*   *   *

Seuraavana aamuna astuessamme aamiaisen kautta ulos, henkisesti valmistautuneina kaivamaan autoni hangesta, löysimme auringonpaisteisen kaupunginaukion skeittailevine lapsineen. Marijampolėsta ulos ajaessamme pellot viheriöivät ympärillä seesteisessä aamussa eikä edellisyön lumimyrskystä näkynyt jälkeäkään.

Matka taittui näissä aurinkoisissa tunnelmissa halki Liettuan, Kaunasin ja Panevėžysin sivuitse ja Latvian rajalle. Latvian puolella Bauskassa pysähdyimme matkaostoksille jo tutuksi käyneessä marketissa, sitten kohti Iecavaa ja Väinäjoen patojärvelle, padon ja Salaspilsin kautta Riian ohitustielle ja Via Balticalle. 

Parissa paikassa Saulkrastin ja Salacgrīvan rannikolla pysähdyimme Itämeren hiekkarannoille. Oli yhä koleaa, mutta näkymät olivat kauniit ja rannat tyhjiä ihmisistä. Matkatoverini puuhasi jotain rantavedessä ja nähdessäni lopputuloksen hän oli kirjoittanut hiekkaan sanan Happy. Hänellä on tapana ilmaista itseään epäsuorasti, piirtäen, kirjoitellen paperilapuille tai soittamalla tiettyjä lauluja, mieluummin kuin avoimesti kertoen.

Joten jatkoimme matkaa. Koska itse olin menossa tärkeään konferenssiin eikä matkatoverini ollut tavoittanut ainoaa Tallinnassa tuntemaansa kaveria, olin Marijampolėssa varannut hänelle hostellipaikan vanhastakaupungista ja sunnuntai-iltapäiväksi laivan, jolla ylittäisimme Suomenlahden, kun konferenssini olisi ohi.

Ajomatkalle Kiovan ja Tallinnan välille mahtuu yleensä vähintään kaksi kunnollista kulttuuripysähdystä, ja kun Lublin oli ollut ensimmäinen, toiseksi valikoitui tällä kertaa Pärnu. Pärnussa oli omituisen autiota – oli vielä huhtikuisen tuntuista, koleaa, eikä väki vielä ollut lähestynytkään rantoja. Pällistelimme vähän ympärillemme, söimme sitten päivän lämpimän aterian ja jatkoimme loput matkasta Tallinnaan.

Sekä Latviassa että Pärnun seudulla oli yhä pelloilla paljon tundra- ja metsähanhia. Kurkiakin siellä täällä.

*   *   *

Tallinnan konferenssi on vuodesta toiseen ollut vuoden paras. Viron presidentti oli tällä välin vaihtunut, mutta taso ei siitä laskenut. Uuden nuoren naispresidentin persoona näkyi silti jonkin verran erilaisena tyylinä ja kutsulistakin oli laajentunut uusiin suuntiin. Kuten Ilves, myös Kersti Kaljulaid minglasi hyvin epämuodollisesti vieraiden joukossa, osallistui itse rohkeasti väittelyihin ja kukkui yötä myöten konferenssin kuuluisissa yöpöllösessioissa.

Suomeen näytettiin kiinnitettävän erityistä huomiota monessa yhteydessä konferenssia – kiiteltiin ja ylistettiin läheisyyttä Suomen kanssa, muistettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, ja kunniapuhujana oli Suomen presidentti, jota en ollut edellisinä vuosina konferenssissa nähnyt.

Lennart Meri -konferenssissa on parasta se, että siellä elää aitona ja konkreettisena läntisen yhteisöllisyyden henki. Alustukset ja keskustelut eivät juuri koskaan ole juhlallista pönötystä eivätkä kankeita kirjauksia siitä, minkä kaikki jo tietävät – no, tähän on nähty pari poikkeusta, mutta ne ovat poikkeuksia. Sen sijaan kun 90 % osanottajista on jo valmiiksi samalla peruslehdellä, aikaa ei tarvitse tuhlata siihen, että jouduttaisiin selittämään aivan perusasioita tai kiistelemään siitä ovatko kaikkien tietämät tosiasiat tosiasioita vai eivät. Aikaa ei tuhlata siihen, että tasapuolisuuden vuoksi muistettaisiin aina kerrata valheet ikään kuin tasaveroisina vaihtoehtototuuksina tosiasioiden rinnalla. Tämä ei silti tarkoita, että konferenssissa vallitsisi puuduttava konsensus. Ei suinkaan. Siellä kiistellään ja väitellään rohkeasti ja avoimesti, kuten länsimaiseen sivistysperinteeseen kuuluu. Paneelit on aina rakennettu siten, että niissä syntyy selviä ristiriitoja ja poliittisia näkemyseroja. Panelistit näykkivät toisiaan ja heittelevät ironisia huomautuksia, mutta eivät huuda, eivät marssi ulos ovet paukkuen.

Kaljulaidin rohkeutta – ehkä jopa hullunrohkeutta – osoitti se, että keskusteluihin osallistuivat myös Kremlin polit-teknologinen äänitorvi ja Kiinan valtion edustaja, ilman että näiden läsnäolo mitenkään muutti keskustelua varovaisemmaksi tai vähemmän informatiiviseksi. Kiinalainen oli asiaankuuluvan hillitty, mutta kremloidi tykitti propagandaansa niin, että hänet tavallisesti piti vaientaa keskeyttämällä. Silti hänen läsnäolonsa oli erinomaisen informatiivista – kuultiinhan suoraan hevosen suusta, että Venäjä haluaa palauttaa suurvalta-asemansa ja etupiirijaon Eurooppaan, että se katsoo itselleen kuuluvan sellaisen aseman, jossa ainoa tasa-arvoinen pelaaja Venäjän kanssa on Yhdysvallat, ja että tämä näkemys pohjaa ydinaseiden käyttövalmiuteen. Jännää kyllä, kukaan länsimaisista pehmentelevistä Venäjän ymmärtäjistä ei alkanut kiistää venäläisen näkemyksiä. Realistisen koulukunnan Nato-haukat tuntuivat olevan hänen kanssaan paljon paremmin samalla aaltopituudella.

Panin ilahtuneena merkille suomalaisosanottajien määrän lisääntymisen. Ehkä se johtui presidenttimme läsnäolosta, mene ja tiedä, tai ehkä Virossa on huomattu kiinnittää huomiota myös nuorempiin alan harrastajiin, kuten turpobloggareihin. Silti moni sellainen suomalainen, jonka soisi olevan paikalla, asiantunteva ja periaatteessa oikeamielinen, loisti yhä poissaolollaan. Kumma juttu, kun Tallinna on ihan vieressä ja konferenssi yleensä viikonloppuna. Osa sessioista on suljettuja ja vain kutsuvieraille, mutta hyvin suuri osa avoimia (edellyttävät toki ilmoittautumista ja rekisteröitymistä).

*   *   *

Konferenssin päätyttyä poimin georgialaisen taas kyytiin ja ylitimme Suomenlahden iltaiseen mutta yhä valoisaan Helsinkiin. Suomessakin talvi oli onneksi tuohon mennessä päättynyt eikä lunta näkynyt enää pääkaupunkiseudulla.

Kuten aina käydessäni Helsingissä, täysin vapaita hetkiä ei juuri ollut eikä romaaninikaan siten edistynyt. On niin paljon tavattavia ihmisiä, ja tällä kertaa lisäksi käytännön asioita, joita piti hoitaa liittyen asunto- ja omaisuusjärjestelyihin. Ehdin kuitenkin käydä ystäväperheen ja kummilasten kanssa Korkeasaaressa sekä tietysti useammilla lounailla ja pitkillä iltaoluilla. Tällä kertaa kaupunginosista tulivat keskustan lisäksi oleilun kohteiksi Myllypuro, Kurkimäki, Marjaniemi, Itäkeskus, Pukinmäki ja vielä rakenteilla oleva Jätkänsaari.

Riihimäellä kirjatukun myyjä kysyi, olemmeko kaukaa matkalta tulossa, ja vastasin, että itse asiassa olemme täällä matkalla, koska toistaiseksi asun Ukrainassa. Hän siihen, että voi kun itsekin voisi asua ulkomailla. Suomea paratiisina pitävä georgialainen oli tästä järkyttynyt. Minä ymmärsin neidin huomautuksen ilmastollisen kontekstin ja lohdutin, että eiköhän tästä pari viikkoa eteenpäin jo ala tuntua siltä, että Suomi on ihmiselämälle sopiva paikka.

Forssasta palatessa käväisin katsastamassa sekä Finnoon että Laajalahden Otaniemen puoleisen Maarin tornin pään. Edellisessä oli hyviä valokuvausmahdollisuuksia – telkkiä, tukkasotkia, lapasorsia ja mustakurkku-uikkuja aivan hollilla. Jälkimmäisessä taas oli lietteillä paljon tyllejä ja lapinsirrejä, ruokokerttusia ja pajusirkkuja äänessä, tervapääskyjä jo taivaalla ja muutama keltavästäräkki saapuneina.

*   *   *

Ylittäessämme Suomenlahden jälleen etelään päin liittyi seuraamme Liepājaan matkalla ollut suomalainen ystävämme, joka missasi Riian-bussinsa, koska ei olisi ehtinyt ajoissa satamasta bussijaamaan. Hän ei ollut käynyt aiemmin Tartossa, joten sitä suuremmalla syyllä päätimme varioida reittiä paluumatkan osalta niin, että tavanomaisen Via Baltican sijaan ajoimmekin illaksi Tarttoon, jossa perjantai-ilta kului rattoisasti syöden ja juoden.

Seuraavana päivänä jatkoimme Tartosta Valgaan, kävimme Valkan latvialaisella puolella tien varteen jäävillä saksalaisella ja juutalaisella hautuumaalla, ja ajoimme sitten Liivinmaan Sveitsin hienoja maisemia pitkin kohti Riikaa. Päivän kulttuuripysähdys oli Cēsisin keskiaikaisessa kaupungissa, saksaksi Wenden ja viroksi Võnnu. Jätimme suomalaisen matkatoverimme Baltezersin pikkukaupunkiin ja jatkoimme Riian ohitustielle, koska Riikaan sisään ja sieltä ulos ajaminen on runsaan liikenteen vuoksi aina hidasta puuhaa, napsaisten helposti tuntikausia pois matkanteosta.

Riian eteläpuolelle päästyämme matka jatkui tuttua reittiä Iecavan ja Bauskan ostospisteen kautta Liettuaan ja siellä maalaismaisemien halki Marijampolėen, jossa teimme visiitin menomatkalla käyttämäämme hotelliin, koska olimme vasta Tallinnassa huomanneet georgialaisen kadottaneen johonkin nahkatakkinsa. Se oli luultavasti kännykän ohella hänen kallisarvoisin omistamansa asia, joten kannatti yrittää. Ihme ja kumma, se tosiaan oli jäänyt juuri Marijampolėen (minulla on yhä jonkin verran päättelytaitoa jäljellä) ja rehellinen hotellihenkilökunta oli laittanut sen talteen ja luovutti meille. Voi riemua.

Ilta lankesi Kalvarijan tienoolla ja auton tuulilasiin ja kattoon alkoi taas kopsahdella jytkyjä, aivan kuin menomatkan lumi- ja raemyrsky olisi palannut. Mutta niinhän ei voinut olla, koska ulkona oli kuuma, suorastaan helteinen kesäyö. Ilmassa sinkoili suuria hyönteisiä, joiden ensin oletin olevan vaelluksella olevia gammayökkösiä tai jotain vastaavaa – sen verran massana niitä tuli. Vasta seuraavana aamuna Suwałkissa yövyttyämme saatoimme nähdä metsäosuuksien läpi kulkevilla teillä tuhansittain kuolleita saksan- tai kastanjaturilaita. Melolonthien parveilu jatkui myös Itä-Puolan taipaleellamme, myös päiväsaikaan, vaikka autoa päin iskeytyi niitä nyt paljon vähemmän kuin Etelä-Liettuassa.

*   *   *

Viimeinen matkapäivämme kattoi yli tuhat kilometriä ajomatkaa Suwałkista Kiovaan saakka, Itä-Puolan ja Pohjois-Ukrainan halki, mutta onni oli myötäisemme. Ei tarvinnut pitää erityistä kiirettä ja taukojakin pidimme lukuisia, sekä huoltoasemilla, kahviloissa että luontokohteissa, ja silti ehdimme mukavasti illaksi Kiovaan, jonne pikkuveljeni oli lentänyt jo edeltä asuntoani miehittämään.

Olimme onnekkaita myös nisäkäshavaintojen suhteen, sillä matkan varrella näimme useamman metsäkauriin, yhden saksanhirven ja pellonlaitaa jolkottavan suuren koiraeläimen, joka näytti erittäin paljon kultašakaalilta. Kenties se olikin se, sillä laji on viime aikoina levittäytynyt pohjoiseen ja tavattu aina Virosta saakka.

Sarnakin kohdalla poikkesimme menomatkan reitistämme ajaen itään kohti Biała Podlaskaa ja Włodawaa, joka tie kulkee ajoittain aivan Valko-Venäjän rajaa hipoen. Löysin reitin varrelta erinomaisen, itselleni aiemmin tuntemattoman kosteikon, jossa lauloivat rastaskerttuset ja ruokosirkkalinnut, ja sain uusina Puolan-listalleni mm. kaulushaikaran ja luhtakanan, läheisestä metsästä myös harmaapäätikan.

Heti kun Ukrainan raja oli ylitetty, siihenastinen seesteinen kesäpäivä päättyi ja alkoi sade, mutta silti Ukrainassakin oli jo kesä, kaikki puut täydessä lehdessä ja – valitettavasti – myös hyttyset sankoin parvin liikkeellä pohjoisella, Pripjatin soihin rajoittuvalla metsätaipaleella. Kiovaan ehdimme juuri kun aurinko oli painunut mailleen.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Totuus, valta ja viha

Venäjällä totuus ei ole kovin korkeassa arvossa. Korkein arvo on valta, joka edellyttää puolestaan voimaa. Todellisuus ei saa sitä horjuttaa. Venäjä ei halua tulla totuuden kolonisoimaksi. Totuudella on ilmeisesti jotain tekemistä kadehditun Lännen kanssa.

Onhan kirjoitettu, että paholainen on nimenomaan kateuden ruumiillistuma, ja kateus ilmenee aina arvonkieltona. Länsi on sitä, mitä Venäjä eräällä tavoin haluaisi olla, mutta tietää, ettei ole, joten Lännen arvo ja kunnia on kiellettävä. Tämä tehdään perikateellisten perinnekeinoin: vähättelemällä, herjaamalla, ilkkumalla – ja valehtelemalla. Totuuteen suhtaudutaan samalla tavoin. Valta ulotetaan yli totuuden siten, että valta kolonisoi totuuden eikä päinvastoin.

Tämä on taustalla, kun venäläinen luonto niin kiivaasti vihaa angloamerikkalaista terävää suorapuheisuutta – totuus tekee kipeää – ja saksalaista järjestelmällisyyttä – myös toden tekeminen tekee kipeää. Venäläisellä totuudella on vähän jos lainkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Totuus on suorastaan jotain todellisuudelle vastakkaista – sen tehtävä ei ole kuvata todellisuutta vaan kolonisoida se.

Suomalainen ymmärtää venäläistä ehkä varsinaislänttä paremmin, sillä merkittävällä osalla suomalaisista – ainakin itäisemmällä haploryhmällä – tuntuu olevan sama taipumus kuin venäläisillä. Kun suomalainen puhuu ”tosiasioiden tunnustamisesta”, hän ei puhu tosiasioista länsimaisessa, objektiivisessa merkityksessä, vaan hän puhuu voima- ja valtasuhteista. Venäläisestä totuudesta. Se iskostettiin suomalaisten päihin isonvihan, pikkuvihan, sortokausien ja suomettumisen aikoina. Kuka ties se oli siellä alun alkaenkin, lauloihan Väinämöinenkin kerskailevan Joukahaisen suohon ja nai Aino-tyttösen tosiasioista sen kummemmin piittaamatta.

Ja pilkka – tuo kauhea, hirveä, Edgar Allan Poen lattialautojen alla kuvitteellisesti sykkivä sydän, jonka alati olemme kuulevinamme kantautuvan Ruotsista ja viime aikoina Virostakin – pohjaa sanana puun kylkeen kirveellä iskettyyn kuolinmerkkiin. Pilkattu on tuomittu kaadettavaksi, vähän kuin laumastaan eroon joutunut gnu leijonien kansoittamalla afrikkalaisella alkuarolla. Suomalainen pelkää pilkkaa kuin ruttoa.

*   *   *

Venäjän valtiaat – tai Valta, kuten sitä itäslaavilaisittain kutsutaan – ei taivu totuuden edessä, vaan totuuden on taivuttava. Kun totuus ei taivu vallan edessä, sille tehdään kuten Venäjällä yleensäkin tehdään taipumattomille: tapetaan. Venäläinen on sitkeä, todellisuuden edessä hän ei taivu, mutta ”tosiasioiden” edessä hän on aina taipuisa ja vääntyy Vallan ailahtelevien oikkujen mukaan vaikka mutkalle. Suomen kansallisperimän itäisemmässä aineksessa tämä taipumus (!) on niin ikään selvästi nähtävissä.

Suomen todellisen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna suuriruhtinaskunnan säätyläisjohtajat kokoontuivat jälleen Porvooseen hyllaamaan tsaaria ja pokkuroimaan hänen lähettiläälleen, aivan kuin Suomi ei olisikaan itsenäistynyt sata vuotta sitten Venäjän imperiumista vaan runsaat kaksisataa vuotta sitten Ruotsista, säätyläisjohtajien edeltäjien pettäessä kuninkaansa heittäytyäkseen rähmälleen itämaisen tyrannin jalkojen juureen Porvoon maapäivillä 1809.

Vielä koomisempaa on, että uutisointi keskittyy puolestaan ylistämään johtajien neroutta ja nälvimään länsi- ja etelänaapureidemme (useimmiten kuvitteellisia) pilkkaääniä. Suomalaiset eivät taida tajuta, etteivät ruotsalaiset ja virolaiset meitä pilkkaa – vaan ovat syvästi huolissaan. Heille Suomi on jotain, mitä se ei koskaan tule olemaan Venäjälle: rakas ja arvostettu naapurimaa, jonka halutaan olevan siellä, olemassa.

Suomalaisten kannattaisi muistaa, ettei valtiollinen ja varsinkaan suurvaltapolitiikka ole mitään sentimentaalisten eleiden taidetta, vaan kovien realiteettien laskelmointia ja usein päähänpinttymiksi asti väännettyjen intressien ajamista. Suomalaisten kannattaisi aina pitää mielessään, keiden intresseissä Suomen itsenäisyys on – ja keille sillä ei ole juurikaan väliä (tai pahimmillaan se on suorastaan epätoivottava asia, joka on ikävästi suurpolitiikan suurpiirteisten linjanvetojen tiellä). Maailman kaikista maista Ruotsi ja Viro ovat ne, joilla on konkreettisin intressi välittää Suomen itsenäisyydestä.

*   *   *

Viikonloppuna tulee tiedettäväksi, saako Eurooppa jatkoaikaa vai peittääkö taivaanrannan pedon koitto. Mielipidemittaukset toki lupaavat Emmanuel Macronille voittoa, mutta se on oikeastaan osa ongelmaa. Länsimaiset tolkun ihmiset eivät näytä oppineen oikein mitään Trumpin voitosta. Jokainen hehkutus Macronin varmasta voitosta sataa Marine Le Penin ja siis Putinin laariin.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus ylistää Macronin olevan kansainvälinen, eurooppalaismielinen, kosmopoliitti tai liberaali, menettää Macron lukemattomia äänestäjiä eikä saa yhtäkään lisää. Vaikka Macron on todellisuudessa ranskalainen patriootti ja pragmaattinen uudistaja, hänet leimataan vanhan ihanan järjestelmän ylläpitäjäksi.

Ongelma tässä on se, että kaikki ne, jotka ajattelevat samoin kuin nuo pääkirjoitukset, olisivat äänestäneet Macronia joka tapauksessa – kun taas kukaan noita asioita vastustava ei tule häntä äänestämään siksi, että päin heidän kasvojaan hierotaan Macronin olevan juuri sitä, mitä he inhoavat. Asiat, jotka normaalilla maailmankuvalla varustetulle ihmiselle ovat myönteisiä ja kertovat ehdokkaan kyvykkyydestä, todistelevat käänteistodellisuudessa elävälle kansalle hänen olevan Rothschildien, Bilderbergin ja globaalin juutalais-vapaamuurarillisen salaliiton edustaja. Washingtonin lakeijaksi häntä ei oikein enää voi kehystää, kun Trump istuu Valkoisessa talossa, mutta ajatus pysyy samana - jotain hämärää kohinaa atlantisteista ja globalisteista.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus kauhistelee Le Penin olevan ksenofobinen fasisti, hän ei menetä ainuttakaan ääntä, koska hänen äänestäjänsä äänestävät häntä juuri siksi, että hän on ksenofobinen fasisti.

Sama tapahtui Trumpin kohdalla ja nyt se on tapahtumassa Le Penin kohdalla ilman että mitään on opittu. Lisäksi Venäjälle kysymyksessä on niin iso asia, että olisi suoranainen ihme, jos lauantaina ei tapahtuisi terrori-iskua – jota ei tietenkään saada ennen sunnuntaita vielä selvitettyä, vaan paras disinformaation masinoija sanelee sen, mihin hysteeriset äänestäjät uskovat. Ei ole epäilystäkään siitä, mikä koneisto on maailmassa paras disinformaation masinoija. Eikä se edes operoi yksin, vaan runsaan amerikkalaisen ja brittiläisen mediatuen tukemana.

Pelkään myös vahvasti, että Macron on aivan liian hyvä mies suurvallan johtoon meidän aikanamme. Justin Trudeau vielä meni läpi, mutta hän taivuttelikin totuutta paljon lahjakkaammin kuin politiikan ulkopuolelta tuleva teknokraatti Macron. Ei ole epäilystäkään, että juuri Macronin kaltaista johtajaa Ranska ja Eurooppa tosiasiallisesti tarvitsisivat. Mutta me emme nyt elä tosiasioiden aikaa vaan totuudenjälkeistä aikaa, jota luonnehtii pikemminkin suomalaistyyppinen ”tosiasioiden tunnustaminen”.

*   *   *

Eurooppa, Venäjä, Turkki, Yhdysvallat ja moni muukin maailmankolkka on vihaisten ihmisten vallassa. Nämä ihmiset eivät missään tapauksessa halua valita johtajikseen sellaisia ihmisiä, jotka ovat heitä parempia. Aivan toisenlaisina aikoina ihmiset tekevät niin – he haluavat sankareita ja johtajia, jotka antavat heille toivoa ja johdattavat johonkin uuteen. Nykyiset vihaiset ihmiset eivät halua sellaista. He haluavat sen sijaan tuhoojan. Siksi he kannattavat mieluummin roistoja, huijareita ja vaikka pellejä. Eivät siksi, että he haluavat tulla murskatuiksi, huijatuiksi ja ilkutuiksi, vaan koska he haluavat toisten tulevan.

Kansa ei tällä hetkellä halua rakentajia, vaan tuhoojia. Eivät vihaiset ihmiset halua rakentaa mitään – joka sellaista ehdottaa väärällä hetkellä, saa vihat paitsi itsensä myös rakennushankkeensa niskoille. Vihaiset ihmiset haluavat rikkoa ja särkeä paikkoja, korottaa ääntään ja huutaa niin kauan kunnes toinen ymmärtää olla hiljaa (vasta sen jälkeen he saattavat ehkä tajuta, etteivät oikeastaan sanoneet mitään). Jos tuo kansa vielä vähän pääsee ulos sitä ahdistavien moraalisääntöjen kuoresta, se haluaa itse asiassa valtaan kansantuhoojia – verta, keskitysleirejä ja joukkokarkotuksia. Mitä tahansa, mikä kohdistuu ”toisiin”, ei tietenkään koskaan heihin itseensä. Niinhän he kuvittelevat, ja ovat sitten vasta jälkeenpäin järkyttyneitä ja pettyneitä, kun tulivat rikkoneeksi kaiken sen, mikä olisi suojellut ”toisten” lisäksi heitä itseään.

Eivät Putin ja hänen lakeijansa lietso vihaa ja vainoa homoja, jehovantodistajia ja luonnonsuojelijoita vastaan siksi, että nämä ihmisryhmät olisivat heidän mielikuvituksessaan oikeasti vaarallisia. Vähemmistöjä vainotaan siksi, että he ovat vähemmistöjä – ja ärsyttävät monia enemmistön edustajia silkalla olemassaolollaan. Saati että näkyisivät ja saisivat ääntään kuuluviin. Enemmistö suhtautuu heidän vainoamiseensa joko myötämielisesti tai välinpitämättömästi. Välinpitämättömät ajattelevat, ettei tuo koske minua. Niinhän saksalaisetkin ajattelivat, kun tultiin hakemaan ensin juutalaisia, sitten vasemmistolaisia, sitten ties keitä muita. Myötämieliset puolestaan ajattelevat, että saavatpahan kerrankin kokea olevansa ylempää ja etuoikeutettua kansaa.

Noiden jälkimmäisten myötäilijöiden joukossa tuntuu kautta maailmanhistorian aina olevan monia vähemmistöjen edustajia, jotka koettavat olla enemmistöläisempiä kuin enemmistö itse. Sekin on kai osa ihmisluonnon irvokkuutta. Suomi ensin -liikkeessä vaikuttaa ties minkälaista ulkomaanelävää, jotka kai saavat siitä tunteen, että ovatpahan ainakin ylempiä kuin muslimit. Monet äänekkäät homofobit ovat itsensä kieltäviä kaappihomoja. Hitlerillä oli juutalaisia juuria eikä hän muutenkaan ollut saksalainen vaan itävaltalainen. Sen sijaan suursotiin mieltynyt Katariina Suuri oli saksalainen. Stalin ja Beria olivat georgialaisia, Surkov syntyjään tšetšeeni.

torstai 4. toukokuuta 2017

Laskeumia

Kiovan kesä alkoi viime viikon keskiviikkona. Sitä ennen oli koleaa, kymmentä astetta. Sitten yhdessä päivässä tuli 23 astetta, seuraavana päivänä hevoskastanjapuut olivat jo täydessä lehdessä ja kukassa.

Samaan aikaan kun Pohjois-Ukrainan metsät ovat täyttyneet kirjosiepoista, sirittäjistä ja mustapääkertuista, löytyi tällä viikolla Sofian luostarin suurten puiden mistelipehkoista tilhiparvi sirisemästä siperialaista ikäväänsä, kun Suomen ja Luoteis-Venäjän ankarat ilmasto-olosuhteet lumimyrskyineen ja raekuuroineen lienevät estäneet böömiläisten vahasiipien paluun taigavyöhykkeelle, jossa niiden kaiken järjen mukaan jo tähän aikaan keväästä pitäisi olla.

Ennen matkustamistani Espanjaan ja Ranskaan ehdin käydä Kiovan läänin Bojarkassa metsäntutkimuslaitoksessa, jossa käsiteltiin metsämaan ja puiden oikeaa määrittämistä metsäkorruption hillitsemiseksi samoin kuin harvinaisten pesimälajien, kuten mustahaikaran, kiljukotkan ja monenlaisten kämmeköiden tunnistamista ja raportointia. Liito-oravaa ei tietääkseni Ukrainasta saakka löydy - sitä elää Euroopassa vain Suomessa, Virossa ja Venäjällä. (Idässä sen levinneisyys tosin ulottuu Hokkaidolle saakka.)

Viime viikonloppuna kävin Tšernobylin suljetulla vyöhykkeellä. Olin lapsi, kun tuo ydinkatastrofi sattui. Valtava alue Pohjois-Ukrainassa ja rajan takana Valko-Venäjällä on yhä kiellettyä vyöhykettä, joskin radioaktiivisuus on nykyisin suurimmaksi osaksi sitoutunut maaperään ja nousee sieltä vaarallisesti vain mikäli sattuu esimerkiksi metsä- tai maastopalo.

Laskeuma-alue vastaa suurelta osin tunnettuja Pripjatin soita, jotka kilpailevat yhdessä Karpaattien pohjoismutkan kanssa slaavien alkukodin asemasta. Soistuneet metsät ja metsäarot ovat nyt ihmisen vetäydyttyä alueelta muuttuneet yhdeksi Euroopan tärkeimmistä luonnonsuojelualueista. Esimerkiksi susi- ja karhukannat ovat tällä Ukrainan ja Valko-Venäjän rajaseudulla nykyisin Euroopan tiheimpiä. Alueelle on uudelleenistutettu mm. visenttejä ja villihevosia, jotta ne voisivat jossain elää rauhassa.

Vaikka baabuškoja on palannut laittomasti kielletylle vyöhykkeelle miehittämään entisiä kotitalojaan ja Tšernobylin kaupungissa samoin kuin voimala-alueella jatkavat työtään ne ihmiset, joiden tehtävänä on pitää sarkofagiin suljettua ydinvoimalaa aisoissa tulevien satojen tai tuhansien vuosien ajan, suurimmaksi osaksi on luonto ottanut takaisin hylätyt kompleksit, neuvostosotilastukikohdat, Lännen turmioksi rakennetun valtavan radioaaltoja keskittävän salaisen aseen ja Pripjatin aavekaupungin.

Linnut lauloivat Tšernobylin metsissä. Kaikkialla kantautui peippojen ja punarintojen laulu, johon sekoittui mustapää- ja hernekerttuja, tiltaltteja, sirittäjiä, pähkinänakkelin huutoja ja palokärjen raivokasta rummutusta. Niitty- ja ruskosuohaukkoja lensi tien yli, kanahaukkakin näyttäytyi. Aavekaupungin raunioiden lomassa liikehtivät närhiparvet. Valtavat monnit ovat palanneet alueen vesistöihin, saavuttaen useiden metrien mitan ilman että kukaan kiskoo niitä vedestä. Hämmästyttävää, kuinka suuri vaikutus ihmisen poissaololla on.

Paluumatkalla piipahdimme kansan virkistysalueeksi muutetulla Mežyhirjan palatsilla, jonka suomalaiset rakensivat korruptiokeisari Janukovitšin yksityiskäyttöön. Ukrainalainen kertoi, että Janukovitšilla oli Mežyhirjan Honka-palatsin lisäksi kuusi muutakin vastaavanlaista palatsia - "useimmat edustaen samaa tyyliä", ts. kansalle keskisormea näyttävää pompöösiä pröystäilyä, johon venäläisen, arabialaisen ja latinalais-amerikkalaisen maailman diktaattorit ovat niin kovin mieltyneet. Kolme näistä seitsemästä palatsista olisi kuulemma ollut suomalaisten rakentamia. Kysyin tietysti, missä ne kaksi muuta ovat. Yksi on nykyisin Venäjän miehittämällä alueella Donetskissa, mutta toisen pitäisi olla jossain päin Kiovan lääniä, ilmeisesti nykyään valtiollisessa valvonnassa.

Kiovassa tuntuu olevan taukoamaton sarja juhlia ja joukkotapahtumia. Ne alkoivat hyvissä ajoin ennen pääsiäistä, eikä pääsiäiskojuja ja -koristeita ole edes vaivauduttu korjaamaan pois, kun vuorossa jo olivat vappu (venäläisittäin pervoje maja tai ukrainalaisittain perše travnja) ja seuraavaksi euroviisut. Viikonloppuna eri vierasporukoiden kanssa Kiovan ravintoloita ja baareja kiertäessä kävikin selväksi, että kaupunki on täynnänsä musiikkibisneksessä työskentelevää porukkaa kaikkialta Euroopasta. Pöytäseurueissa puhuttiin kielillä. Suomenkin joukkue on kuulemma jo saapunut kaupunkiin.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kataloniassa ja Oksitaniassa

Huhtikuu alkoi varsin hyvillä säillä mutta taantui sittemmin takatalveksi. Edelleen eletään kylmää jaksoa, varsinkin sisätiloissa, kun lämmitykset katkaistiin kaikista taloista. Ei sentään lumimyrskyssä, kuten Suomessa näyttää olevan.

Pääsiäisenä - joka tänä vuonna oli läntisillä ja itäisillä kirkoilla samaan aikaan - tein rengasmatkan Koillis-Espanjaan ja Lounais-Ranskaan, tosin Barcelonasta otetulla vuokra-autolla, koska aika ei riittänyt siihen, että olisin ajanut Kiovasta kohdealueelle ja takaisin. Jos olisi, olisin toki preferoinut oman auton käyttöä ja nähnyt enemmän Eurooppaa. Näkihän sitä näinkin.

Lomille lähtöä edeltävä viikko on aina kiireistä aikaa ja tällä kertaa se oli niin hektistä, ettei minulle jäänyt juuri aikaa matkaani valmistella. Vielä myöhäisillalla, hetkeä ennen lentokentälle lähtöä, muuan ukrainalaiskontakti tuli luokseni noutamaan miniatyyrikaupunkikuviaan. Yö meni lentäessä. Ja kun aamulla tupsahdin Barcelonan kentälle, minulla ei ollut mitään valmiina odottamassa. Eräällä tavoin se on miellyttävä olotila, mikäli on resursseja - kuten nettiyhteys - ja vapautta improvisoida.

Niin tein, ja muutamassa minuutissa oli minulla sekä majapaikka että auto. En ollut edeltävinä vuorokausina kovin paljon nukkunut, joten löydettyäni navigaattoriohjelmalla majapaikkani, uhrasin pari tuntia orastavasta päivästä nukkumiseen, vaikka toisessa olotilassa olisin lentokentältä ajanut suoraan viereiseen Llobregatin jokisuistoon. Tai kenties Barcelonan kaupunkiin.

Majapaikkani oli Barcelonan eteläpuolisessa pikkukaupungissa Castelldefelsissä, koska se oli samalla puolella suurkaupunkia kuin lentokenttä ja Llobregatin suisto, joten säästäisin itseni metropolin ruuhkissa navigoimiselta. Barcelonan kaupungin nähtävyyksiin, ravintoloihin, baareihin ja kirjakauppoihinkin olen tutustunut jo aiemmilla matkoilla, joten tällä kertaa keskityin tietoisesti Katalonian luontokohteisiin sekä niihin kulttuurisiin ja kulinaarisiin elämyksiin, joita pikkukaupungeilla ja kylillä oli tarjottavanaan. Toinen syy moiseen oli se, että kaksi eri henkilöä, suomalainen ja ukrainalainen, joiden oli alun perin pitänyt tulla matkalle mukaan, peruivat eri syistä tulonsa. Useimmiten matkaillessani käy niin, että jos matkustan toisten kanssa, keskittyy matka sosiaalisiin ja kulttuurisiin kohteisiin kun taas yksin matkustaessani pääpaino on luontokohteissa.

*   *   *

Llobregatin suistoon ehätin samana iltapäivänä. Lajikirjoltaan varsin vaikuttava kosteikkoalue aivan Barcelonan miljoonakaupungin lähistöllä toimii varsinkin muuttoaikoina todellisena magneettina Katalonian rannikkoa etelästä pohjoiseen seuraaville muuttolinnuille, minkä lisäksi siellä talvehtii suuri määrä pohjoisia sorsalintuja. Kataloniassa ei ollut saapuessani vielä kesä, vaan ensimmäisinä päivinä päällystakkikeli. Monet myöhäisimmät saapujat, kuten kuhankeittäjät ja taiturikultarinnat, puuttuivat vielä, mutta toisaalta laguuneilla oli vielä jäljellä arktisia muuttajia, kuten haapanoita ja jouhisorsia.

Monet ruovikoiden kerttuset eivät vielä olleet saapuneet - tosin tulevina päivinä niitä tuli vastaan yksittäisinä ensisaapujina - mutta sen sijaan paikalliset tyyppilajit heinäherttu ja silkkikerttunen olivat omnipresenttejä. Useampi pronssi-iibis ja sulttaanikana olivat mukavia havaintoja, joskaan eivät nekään minulle uusia Espanjan-pinnoja, koska aikoinaan jo kolusin läpi Andalusiaa ja Extremaduraa, löytääkseni kaikki suomalaisesta näkökulmasta maan eksoottisimmat lajit. Leimallista olikin, että suurin osa uusista maapinnoistani oli triviaaleja eurooppalaisia lajeja, kuten pikkuvarpunen ja pajulintu, jotka olen aiemmin Espanjassa joko missannut tai unohtanut kirjata.

Castelldefelsissä ei tuntunut olevan kovin paljon muuta turistia kiinnostavaa kuin kukkulalla oleva linnake, josta paikka on saanut nimensä, mutta ehkä juuri siksi pikkukaupunki oli sovelias tukikohta. Ei turisteja, paitsi jokunen sinnekin eksynyt brittiteini kaupungin keskusaukiolta lähtevän kävelykadun terasseilla.

*   *   *

Seuraava kohteeni oli Barcelonasta etelään Katalonian rannikkoa pitkin sijaitseva Ebren eli kastiliaksi Ebron suisto. Sielläkin majoituin vähemmän merkitykselliseen pikkukaupunkiin, Sant Carles de la Ràpitaan. Toisin kuin varsin kompakti, Barcelonan lentokentän ja Castelldefelsin rantojen puristuksiin jäävä Llobregatin suisto, Ebren suisto muodostaa valtavan alueen Tortosanniemen molemmin puolin. Tortosan kaupunki Ebren varrella jää kauas sisämaahan, mutta suistoalueella sijaitsee useampia kyliä, joista suurimmassa osassa löytyy jonkinmoista majoitusta. Ilman omaa autoa Ebren suistoalueen moniin kohteisiin tutustuminen on kuitenkin vaikeaa.

Aloitin systemaattisesti pohjoisista laguuneista ja kävelin joenvarsilehtoja ja muita reittejä niin paljon, että sain jalkani rikki. Mutta alueelta löytyvä vesi-, ranta- ja avomaalinnuston kirjokin oli sen arvoista. En ollut aiemmin käsittänyt pronssi-iibiksen olevan niin yleinen. Muutenkin alueelta löytyivät melkein kaikki Euroopassa löydettävissä olevat haikaralinnut. On oma viehätyksensä ajella suistoalueen peltoaukeiden halki merkitsemättömiä pikkuteitä eri laguuneille löytääkseen, koskaan tietämättä mitä tien päästä löytyisi. Toisaalta tuottavimmat alueet löytyvät suistoalueen eteläisen osan suurten laguunien väliin jäävältä kannakselta, jonne on myös asennettu lintutorneja.

*   *   *

Kolmas merkittävämpi kohteeni sijaitsi jälleen Barcelonasta pohjoiseen, Katalonian pohjoisimmassa osassa lähellä Ranskan rajaa. Kyseessä oli Aiguamolls de l'Empordà, laaja kosteikoista ja niiden sisämaapuolella levittäytyvistä macchia- ja gariguealueista muodostuva luonnonsuojelualue, joka sijaitsee Figueresin kaupungista itään, Castelló d'Empúriesin pikkukaupungin lähellä. Majoituin Castelló d'Empúriesissa, joka osoittautui keskiaikaiseksi kreivikunnan pääpaikaksi kapeine mukulakivikujineen, ja majapaikkani paikallisen tavernan yläkerraksi.

Aiguamolls de l'Empordà oli fantastisen hyvä lintupaikka, ja lisäksi erittäin hyvin vierailijoita ajatellen organisoitu, sillä autot on jätettävä suojelualueen keskuksen parkkipaikalle ja sen jälkeen lukuisat luontopolut johdattavat vierailijaa paikasta toiseen. Viettäessäni siellä aamusta alkuiltaan lajilista kohosi lähelle kahtasataa, sillä alue kattaa niin laguuneja ja ruovikoita kuin myös aromaisia avomaita, lehtoja, laitumia ja sisämaan puolella kuivaa piikkipensaikkoa. Kesäkin alkoi jo tulla, joten myöhäisiä saapujia alkoi näkyä ja kuulua tipoittain.

*   *   *

Ranskan puolella ensimmäinen varsinainen kohdealueeni muodostui Perpignanin ja Narbonnen väliin jäävien laguunien ja gariguekukkuloiden muodostamasta luontoalueesta, joka edustaa ibeerisintä luontoaluetta Ranskassa. Nämä historiallisen Rousillonin kreivikunnan ja nykyisen Auden läänin alueet ovat muutoinkin kaunista seutua lukuisine kataareista muistuttavine keskiaikaisine linnoinensa. Itse asiassa vieraillessani Salsesin ritarilinnassa löysin sitä ympäröivistä metsiköistä ja pensaikoista mitä vilkkaimman keskittymän edellisyönä taivaalta pudonneita muutolla olleita varpuslintuja, varsinkin sieppoja, kerttuja ja muita hysyjä.

Narbonnen ja Leucaten laguunit olivat sitä vastoin yllättävän tyhjiä vesi- ja rantalinnuista. Yksittäisiä kyllä, mutta hyvin pieniä määriä. Minut ohjattiin Port-la-Nouvellesta luonnonsuojelualueeksi muutetulle Sainte-Lucien saarelle, jonka kiersin kävellen ympäri ontuvasta jalastani huolimatta, näkemättä siellä juurikaan muita erityisen mielenkiintoisia lajeja kuin tavattoman yleisenä esiintyneen ruskokertun.

*   *   *

Illalla ajoin Montpellier'n kautta Camargueen eli Rhônen laajalle suistoalueelle, joka on vuosikausia ollut yksi haavekohteistani Euroopassa. Ehdin sinne, kun aurinko oli painumassa mailleen ja heti alueelle saavuttuani aloin nähdä flamingoja laskevan auringon ruusunpunaisessa valossa lukuisilla pienillä laguuneilla, joiden halki tie kulki pikkukylästä toiseen. Päädyin lopulta valitsemaan yösijaksi Aigues-Mortesin pikkukaupungin, koska sen nimi kuulosti hauskalta - "kuolleet vedet" - ja koska ajattelin, että majoittuminen sisämaassa olisi edullisempaa kuin rannikkoa reunustavissa resorteissa.

Aigues-Mortes osoittautui keskiaikaiseksi, muurien ympäröimäksi ristiretkeläiskaupungiksi, ja vieläpä majoituspaikkanikin oli ristiretkeläisittäin nimetty. Laitoin siis pöydän koreaksi sianlihalla ja punaviinillä, sillä seuraava päivä kuluisi ajellessa laajaa suistoaluetta ristiin rastiin.

Niin tapahtui. Jo aamutunteina sain plakkariin käytännössä kaikki Euroopan haikaralinnut lukuun ottamatta mustahaikaraa, jonka löytää paremmin Pohjois-Ukrainan korpimailta. Camarguen ytimessä sijaitsee erityinen "ornitologinen puisto", joka on käytännössä useiden ruokailevien flamingojen suosimien laguunien muodostama alue, jonka ympäri kiemurtelee tähystyskojuilla varustettuja luontopolkuja. Keskellä sijaitsee valokuvaamisen kannalta erityisen otollinen monen eri haikaralajin sekayhdyskunta.

Camarguen ihmeitä ei kuitenkaan kannata jättää flamingoihin ja haikaroihin. Alueelta löytyy lukuisia välimerenlajeja, kun vähän jaksaa ajella pikkuteitä ja kulkea kosteikkojen laitapolkuja. Löysin esimerkiksi paksujalan ja harakkakäen melkein vahingossa. Sen sijaan suola-aroilla elävät pikkutrappi ja jouhihietakana jäivät löytämättä - pikkupensaskerttuja ja ruskokerttuja kyllä löytyi.

Seuraavana aamuna ristiretkeläishostellin rouva, joka oli pitänyt minua saksalaisena, tiedosti matkustajakorttiin merkitsemäni ukrainalaisen osoitteen ja tiedusteli minulta, eikö Kiovassa ole hirveän vaarallista. Sanoin, että vaarallistahan voi olla missä vain. Rintamalinja on satojen kilometrien päässä Donbasissa, mutta sotaa käydään Kiovassa siinä missä Pariisissa tai Aigues-Mortesissa. Eikös Ranskassa ole tulossa juuri vaalit? Rouva pyöritteli silmiään - että pitikin siitä kauhistuksesta muistuttaa. Sanoin siihen, että ne vaalit eivät koske vain Ranskaa vaan koko Euroopan tulevaisuutta, niin että älkää nyt ainakaan toistako näissä vaaleissa brittien jo kansanäänestyksessään tekemää petosta.

Camarguen jälkeen olen laskujeni mukaan tutustunut kaikkiin Euroopan tärkeimpiin laajoihin jokisuistoihin, lukuun ottamatta Donin ja Volgan suistoja, jotka kummatkin sijaitsevat nykyisen Venäjän federaation eteläosissa, vaikkakin ovat historiallisesti tataarien, kasaarien ja kasakoiden alueita.

*   *   *

Kasaareista kataareihin. Olin ajatellut, että pitkänäperjantaina olisi hyvä käydä kataarien pääpaikaksi muodostuneessa Carcassonnessa aistimassa näiden gnostilaisen marttyyriuden henkeä. Kataarien kansanmurha muodostui Ranskan ja ylipäätään katolisen kirkon mustaksi jaksoksi 1200-luvulla. Kun vielä sata vuotta kansanmurhan jälkeen katolinen kirkko pyrki hävittämään kaikki kataareista muistuttaneet pyhät asiakirjatkin, oli sitä taustaa vasten merkillistä havaita, kuinka nykyaikana koko Languedocin ja Oksitanian länsiosa suorastaan korostaa omaa kataarilaista perintöään. Hyvähän sitä nyt on, kun katalaanin sukuinen oksitaanin kieli viruu henkihieverissä ranskalaisen assimilaation ikeessä (toisin kuin Espanjassa, jossa alueelliset kielet ovat hyvissä voimissa), ja kataarien perin olennaiset uskonnolliset opetukset on pyyhitty pois teologisista opeista.

Oli kuitenkin virhe seurata Jeesuksen henkisiä jalanjälkiä Carcassonneen tuona nimenomaisena päivänä, sillä puoli Oksitaniaa näytti saaneen saman ajatuksen. Ensin juutuin tuntikausiksi ruuhkaan Narbonnesta Carcassonneen johtavalla tiellä, ja lopulta Carcassonneen saapuessani sain havaita, ettei kaupungissa ollut ainuttakaan parkkipaikkaa. Teiden varsia reunustivat laittomasti paikoitettujen autojen rivit jo pari kilometriä kaupungin ulkopuolella. Tapahtui siis kuin Dubrovnikissa taannoin elokuussa 2007, jolloin lähin parkkipaikka oli viiden kilometrin päässä kaupungista eikä sekään mikään parkkipaikka vaan tienlaita.

Onneksi suurin osa väestä tungeksi nimenomaan Carcassonnen kaupunkiin, ja heti kun keksin etsiä alueen henkeä pikkukaupungeista ja kylistä, johti Via Dolorosa huomattavasti seesteisemmille taipaleille. Montréal ja Fanjeaux olivat käytännössä tyhjiä paikallisistakin turisteista, ihmiset mitä ystävällisimpiä ja jotenkin kataarien henki eli väkevämpänä kuin turistikohteeksi muuttuneessa Carcassonnessa. Mirepoix oli mitä miellyttävin keskiaikainen kataarikaupunki.

Ajellessani Ariègen idyllisissä maisemissa yhä korkeammalle Pyreneille liikuin myös kesäisestä säästä takaisin varhaiskevääseen, kunnes korkealla vuoristometsissä ja paljakalla oli maa lumen peitossa ja viuhui vuoristotuuli.

*   *   *

Korkean-Ariègen maisemista saavuin Pas de la Casan kautta Andorraan, joka olikin toiseksi viimeinen Euroopan maa, jossa en ollut vielä käynyt. (Viimeinen jäljellä oleva on Malta.) Andorran halki vie yksi mutkitteleva valtatie, jonka yksi pää on korkealla Pas de la Casan paljakalla ja toinen pää laaksossa, joka johtaa Espanjaan. Samassa laaksossa sijaitsee myös kääpiövaltion pääkaupunki Andorra la Vella, jossa vietin iltani ja yöni.

Andorra oli vähän kuin iberialainen versio San Marinosta. Kaikki, mikä Espanjassa tai Ranskassa on säänneltyä ja kallista, oli Andorrassa joka liikkeen ikkunassa - aseita, absinttia, hamppua. Kalliit asiat olivat verottomia ja halpoja, halvat asiat, kuten majoitus ja ulkona syöminen, taas kalliita. Koska suurimmassa osassa Andorraa oli yhä vasta alkukevät, paikka oli täynnä espanjalaisia talviurheiluturisteja samoin kuin ostosmatkalaisia. Siellä täällä kuuli venäjää ja arabiaa, mikä on muillekin Euroopan kääpiövaltioille ominaista, niissä kun rahojen alkuperää ei kysellä.

*   *   *

Espanjan Pyreneillä pääkohteeni sijaitsi Aragonian puolella, korkealla vuoriston keskiosissa, Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuistossa. Muuan suomalainen biologi oli neuvonut minua hakeutumaan Bestuén kylään, jossa partakorppikotka - eli espanjaksi quebrantahuesos, se-joka-rikkoo-luita - tykkäsi lennellä ympäröivien pahtojen ja harjanteiden yllä.

Päätin hakeutua sinne pikkuteitä pitkin saadakseni parhaat palat Pyreneiden luonnosta. Valitettavasti pyreneidenvuorivuohi, joka tapasi elellä juuri Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuiston alueella, kuoli sukupuuttoon vuonna 2000. Korppikotkat ovat kuitenkin yhä elossa. Matkan varrella näinkin lukuisia hanhikorppikotkia, mutta saman päivän aikana myös kaikki kolme muuta Euroopan korppikotkalajia, samoin kuin maakotkan, käärmekotkia, vuorikotkia ja pikkukotkan.

Melkein heti kun olin pysäköinyt uteliaiden mummojen silmien alle Bestuén kylässä, ylleni kaartoi komea vanha partakorppikotka, kuin katsomaan tulijaa. Olin kylässä ainoa matkailija ja majatalokin oli suljettu, joten majoituksen jouduin hakemaan paljon etelämpää Grausin pikkukaupungista. Sitä ennen ehdin nähdä useamman partakorppikotkan, kaksi pikkukorppikotkaa, kymmeniä hanhikorppikotkia ja yhden munkkikorppikotkan, parvittain haarahaukkoja ja useita isohaarahaukkoja, pikkukotkan ja kaikenlaista muuta mukavaa.

Palatessani vuorilta liftasi Minerva-niminen tyttö kyytiini Escalonan kylän ulkopuolella olevan ravintolan edestä kotikaupunkiinsa Aínsaan. Hän oli vuoristolainen, puhui lähinnä katalaania, mutta osasi myös kastiliaa ja vähäsen ranskaa. Englantia ei juurikaan. Lisäksi hän osoittautui olevan täysin humalassa, mikä yllätti minua, koska hän vaikutti kunnolliselta tytöltä, mutta tajusin pian, että joka kylä alueella oli tuossa vaiheessa iltaa humalassa - täällä nimittäin laskettiin Kristuksen nousseen jo kolmannen päivän aattona.

Samalla ilmiöllä oli ikäviä seurauksia Grausissa, sillä majatalon lupaamaa parkkipaikkaa ei ollutkaan - ilmeisesti koko lähiseutu oli ajanut pikkukaupunkiin juomaan ja syömään, hillui humalassa pitkin kylänraittia ja oli täyttänyt kaikki täytettävissä olevat tilat autoillaan. Ei ollut muuta paikkaa kuin täyteen ahdettu epämääräinen takapiha, ja siellä epämääräisen vaijerin päässä roikkuva metallitörppö murskasi autostani takaikkunan. Koska pääsiäispyhät olivat päällä, vuokrafirma ehdotti, että sinnittelisin rikkinäisellä ikkunalla loput lomaani siihen asti kunnes saisin auton heille Barcelonan lentokentälle, ja hakisin myöhemmin korvauksia vakuutusyhtiöltä. Koska vaihtoehtona oli olla autotta keskellä vuoristoa, näin oli tehtävä. En antanut sen pilata pääsiäistäni, tai matkani jatkumista.

*   *   *

Viimeinen täysi matkapäiväni koostui Pyreneiden alarinteistä ja sitten laajoista viljelysmaita ja macchiaa käsittävistä tasangoista, jotka viettävät Katalonian keskiosien halki Välimeren rannikkoa kohti, ennen Montsant- ja Montserrat-vuoriketjujen ylittämistä. Tein lukuisia pysähdyksiä linnustollisesti mielenkiintoisiin maastoihin ja havaitsin ilokseni useimpien viimeistenkin myöhäissaapujien nyt ilmaantuneen ääneen tai näkösälle.

Kävin viimeisellä suurella pääsiäisillallisellani Montblancin keskiaikaisessa pikkukaupungissa ja jatkoin sitten viimeiseksi illaksi jo tutuksi tulleeseen Castelldefelsiin. Seuraavana päivänä Kiovaan lentäessäni oli täällä tullut eräänlainen takatalvi ja löysin asuntoni hyytävän kylmänä. Sitä on jatkunut sittemmin.

Kirjallisesti en ole ollut kovin tuottoisa. Romaanini on juuttunut kuudenteenkymmenenteen lukuunsa, vaikka tarina on lähellä loppuaan - seitsemättäkymmenettä ei enää pitäisi tulla. Muuan ystävällinen sielu oli kuitenkin jättänyt minulle viestinä koordinaatit siitä, kuinka löytää valkopäätiaisia Rivnen ja Volynian läänien pohjoisosien soisista metsistä, joten jonain tulevista viikonlopuista ottanen tuosta neuvosta vaarin ja katsastanen aluetta, jonka muutenkin tiedän mainioksi: siellä tulee vastaan saksanhirvien ja villisikojen lisäksi visenttejä, ja mustahaikara ja kiljukotka ovat yleisiä pesimälajeja.