sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Lännestä

Minun on jo parin viikon ajan ollut tarkoitus kirjoittaa blogikirjoitus aiheesta Länsi, mutten ole kerennyt sitä tekemään. Töissä on eletty kiireisiä aikoja, vapaa-aikana lapsen kasvattaminen ja romaanin kirjoittaminen ovat pitäneet minua poissa tästä tärkeästä tehtävästä.

Jo viikkoja sitten kopsahti postilaatikkooni Jukka Jouhkin ja Henna-Riikka Pennasen toimittama tuore kirja, Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva, jonka on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden seura ja vertaistarkastanuttanut Suomen historiallinen seura. Kirja odottaa yhä kannesta kanteen lukemistani, mutta ensisilmäilyn perusteella vaikuttaa siltä, että suurin osa sen kirjoittajista seuraa ns. postmodernia traditiota eli dekonstruoi käsitteellisesti Länttä ja sitä koskevia puhetapoja. Kirjassa näytään myös ainakin Pekka Korhosen artikkelissa luotavan katsaus siihen, kuinka Länttä on tarkasteltu eräältä sen ulkopuoliseksi mielletyltä alueelta, Itä-Aasiasta käsin.

Itsenäisyyspäivän viikolla pyöri entisessä kotiyliopistossani Jyväskylässä konferenssi, jossa kysyttiin, onko Suomi osa Länttä. Aiheellinen kysymys pohdintaan, ja nimenomaan pohdintaan enemmän kuin kategoriseen vastaamiseen. Konferenssin esitelmöitsijöiltä ilmestyi hiljan Suomen antropologissa kolme englanninkielistä artikkelia oksidentalismista ja Lännen ideasta Helsingin Sanomien uutisissa, Lähi-idän arabinuorten ajatuksissa sekä suhteessa Kreikan kriisiin. Noista kommentoin tässä alun perin toisaalle osoittamassani ja jonkin verran editoidussa kirjoituksessa Jouhkin artikkelia Global Issues, Western Foci. Hän näyttää toisaalle kirjoittaneen artikkelin myös Länsi-puheesta Helsingin Sanomain Ukrainan kriisiä koskevassa uutisoinnissa.

Jyväskylä on pitkään edustanut postmodernia, käsitehistoriallisesti orientoitunutta yhteiskuntatieteilyä, jossa on aina olennaista määritellä ja tutkia, mitä sanoilla ja käsitteillä oikeastaan tarkoitetaan. Tulin aikoinaan tuntemaan tuon puhetavan varsin hyvin, vaikka sittemmin olen luisunut kauhisteltuun essentialismiin monilla elämänalueilla ja olen aina mitä kiinnostunein paitsi siitä, mitä ja miten jostain puhutaan, myös siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Kuinka se oikeasti oli. Postmoderni diskurssi ei aina avaudu oppialan ulkopuolisille ja saa nämä ihmettelemään retoriikan vatvonnan relevanssia, mutta on siinä kiistämättä oma tajuntaa avartava pointtinsa. Kyseisessä diskurssissa on täysin mahdollista argumentoida myös muuten kuin yksipuolisen länsikriittisen "anti-imperialistisesti" - jos niin ei tapahdu, on vika silloin tutkijoiden yksipuolisen kriittisessä oksidentalismissa.

Yleensä lukiessani kyseisen tutkimustradition hengessä kirjoitettuja analyysejä, jään siihen tuntemukseen, että jotain mielenkiintoista on avattu, mutta sitten kirstu jätetty auki ja lähdetty pois. On dekonstruoitu, muttei ole rekonstruoitu. Mitä tahansa tekstiä voidaan analysoida kriittisesti, pilkkoa se palasiksi ja osoitella käsitteiden ja ilmaisujen sumeutta, semanttista kohinaa ja kaiken banaalisuutta. On hyvä, että näin tehdään, varsinkin teksteille, jotka ovat minkäänlaisessa vaarassa tulla otetuiksi annettuina itsestäänselvyyksinä. Kirjoittajat tekisivät kuitenkin hyvin ehdottaessaan tilalle jotain, vaikka haurastakin rekonstruktiota, sillä emmehän me maailman ymmärtämistä yhä yrittävät ihmiset halua sitä, että ajatuksemme vain revitään kappaleiksi ja niille ilkutaan, vaan pitäisi myös saada jotain, mitä itse voimme puolestamme koetella ja kritisoida tiedossamme olevalla empirialla.

*   *   *

Kuten lukijat lienevät huomanneet, käytän itse aktiivisesti Länsi-käsitettä isolla alkukirjaimella (erotukseksi ilmansuunnasta), ja teen tämän tietoisesti ja tahallani. Käytän Lännen käsitettä paljon enemmän Jouhkin tarkoittamassa rituaalisessa ja yhteisöllisyyttä tukevassa tarkoituksessa kuin mitä artikkeleissa käsitellyt banaalit retoriset lännettäjät tekevät. Tarkoitan Lännellä poliittista ja institutionaalis-yhteisöllistä Länttä, jota yhdistävät liberaalidemokraattinen poliittinen järjestelmä ja erityisen tiiviit institutionaaliset suhteet. Jälkimmäisiä voi halutessaan vaikka kvantifioida teknisen ja keskitason kokousten määrinä länsimaiden monentasoisten instituutioiden kesken. Nämä suhteet/yhteydet eivät rajoitu eksklusiivisesti ns. länsimaihin, mutta hahmottuvat silti suurena synaptisena tihentymänä, kun taas tihentymän ulkopuolella mainitunlaiset suhteet/yhteydet harvenevat.

Niinpä näen supranationalistiset konstruktiot luonteeltaan asteittaisina pikemmin kuin kategorisina. Kun jo käytin synapsimetaforaa, siihen sopii hyvin myös puhe ytimistä ja periferioista. Ydinlänsi käsittää sellaisia maita ja instituutioita, joissa toteutuvat kaikki Lännen tunnusmerkit. Tästä tihentymästä ulommas Länsi vaihettuu asteittain ja näkökulmasta riippuen ei-länneksi tai erilaisiksi ei-länsiksi (sillä eiväthän ei-lännet muodosta yhtä kokonaisuutta, there's the West and there's the rest).

Ydinlänttä lienevät ne maat ja kansat, joiden länsimaisuutta juuri kukaan ei koskaan yritä aktiivisesti kiistää. Lännen periferioissa kiistanalaisuus on jo hyvinkin selvää. Se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka suomalaiset, vaikka toisaalta pitävät Suomea banaalisti länsimaisena, puhuvat silti usein Lännestä ja Euroopasta ikään kuin ne olisivat omasta kansallisesta identiteetistä erillisiä asioita - tai suorastaan se "toinen", johon omaa kansallista identiteettiä peilataan. Eihän suomalainen tavallisesti vaivaudu peilaamaan itseään Afrikkaan eikä Itä-Aasiaan. Venäjäänkin peilaaminen, joka taannoin oli relevanttia ja määritti koko Suomen olemassaoloa, ehti sodan jälkeen haalistua ja muuttua 90-luvun nuorten ajattelussa irrelevantiksi, kunnes lopulta Ukrainan tapahtumat muuttivat diskurssia Suomessa ja muualla Euroopassa, palauttaen sen takaisin tilanteeseen, jossa "islamilaisen maailman" lisäksi myös Venäjä oli äkkiä relevantti peilauskohde läntisyydelle.

Lännen periferian lisäksi ovat olemassa "länsimaisittain orientoituneet ei-länsimaat", esimerkiksi Japani, Korea, Israel ja Turkki. Jotkut pitävät näitä implisiittisesti osina Länttä. Itse kuljetan niitä usein mukana tahallisesti. Mutta on toisia, jotka pitävät niitä - tai osaa niistä - itsestäänselvästi ei-länsimaisina, eli niiden läntisyyden kiistanalaisuus on hyvin suurta.

Matkailu avartaa ja sen vuoksi mietin usein mielessäni, miksi vaikkapa Libanon, Filippiinit tai Georgia eivät useimpien maailmankuvassa ole mitenkään osa Länttä, vaikka niissä eletään monin tavoin länsimaista elämää, ollaan (suurelta osin) kristittyjä, eikä esimerkiksi Libanon jää elintasossaan jälkeen Itä-Euroopasta. Ovatko erilaiset "ei-lännen" konstruktiot yksinkertaisesti niin vahvoja - siis kuvitelmat "arabimaailman", "Aasian" ja "itäblokin" inherentistä ei-länsimaisuudesta?

Hahmottuu joka tapauksessa Ydinlännen ympärille jäsentynyt hierarkkinen ja asteittain epälänsimaistuva Länsi, johon kuuluminen kiistattomasti näyttää edellyttävän useiden kriteerien yhtäaikaista toteutumista: englannin kieltä, tai jonkin muun liittoutuneiden puolella toisessa maailmansodassa olleen Länsi-Euroopan maan kieltä, esim. ranska, hollanti, skandinaaviset kielet ja (myöhemmin) italia tuntuvat kelpaavan automaattisesti, espanja ja portugali vasta näiden maiden demokratisoitumisen ja euroatlanttisen integraation jälkeen; valkoihoista enemmistöä; kristittyä enemmistöä; taloudellista vaurautta; sekä sitä, etteivät maat ole olleet kylmän sodan aikana kommunistisia.

Ydinlännen sijaintipaikoiksi kelpaavat Pohjois-Amerikka, Länsi-Eurooppa ja Oseania. Muualla, esimerkiksi Karibianmerellä, Etelä-Amerikassa, Itä-Euroopassa tai Lähi-idässä sijaitseminen on kummallista, mikä kuvastaa kilpailevien ei-länsi-kuvitelmien mielikuvavoimaa. Toisin sanoen, maa X ei ole Länttä, koska se on mielikuvallisesti osa jotain tiettyä ei-länttä, ja tuossa ajatelmassa juuri kausaaliolettama herättää kysymään "miksi".

Sisemmälle ydintä ympäröivälle kehälle mahtuvat myös ne Euroopan maat, jotka toisen maailmansodan jälkeen liittoutuivat poliittisesti Ydinlänteen. Saksa ei ollut "Länttä" ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen, mutta kylmän sodan alettua saksankieliset maat ovat alkaneet näyttäytyä itsestäänselvänä osana Länttä, kylmän sodan jälkeen myös Itä-Saksa, joka suoran inkorporaationsa ansiosta vältti joutumisen "entisten kaalimaiden", "entisten sosialistimaiden" tai "uuden Euroopan" epäsuotuisiin diskursseihin, joilla Itä-Eurooppaa on siitä saakka vähätelty ja ei-läntistetty, eikä tästä Itä-Eurooppaa toiseuttavasta puheesta ole edelleenkään päästy eroon. Ironista kyllä, ainoa Itä-Euroopan maa, josta Länsi-Euroopassa säännöllisesti puhutaan kunnioittavasti, on Lännestä voimakkaasti irtisanoutuva Venäjä.

Käytin edellisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä tietoisesti sanaparia "poliittisesti liittoutuneet", sillä se tuntuu pitävän paikkansa: Irlanti, Itävalta, Sveitsi, Ruotsi ja häilyvämmin jopa Suomi on hyväksytty yleisesti osiksi Länttä. Sotilaallinen liittoutuminen on merkinnyt vähemmän, kuten havaitaan täysin erilaisessa suhtautumisessa naapurimaihin Kreikkaan ja Turkkiin. Turkki on ollut monipuoluedemokratia ja markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista, mukaan lukien Etelä-Euroopan entiset sotilasdiktatuurit. Kuitenkin "islamilainen maailma" kuvitellaan niin voimakkaasti ei-länneksi tai jopa antilänneksi, ettei Turkin reformeilla ja liittoutumisella tunnu olleen merkitystä. Vaikka turkkilainen poliittinen järjestelmä, talousjärjestelmä, kansainväliset suhteet ja turkkilaisten arkielämä ovat paljon lähempänä Kreikkaa ja peräti perieurooppalaisia Saksaa ja Ranskaa kuin Saudi-Arabiaa, Afganistania ja Sudania, Turkki niputetaan suuren yleisön mielikuvissa jälkimmäisten joukkoon, ei länsimaiden. Niin vahva "toisen" konstruktio islamista on rakennettu.

Lännen ulkokehillä, joilla läntisyys riippuu jo sangen paljon puhujan mielikuvista ja kontekstistä, on Länteen päästetty mukaan myös ne Euroopan entiset sosialistimaat, jotka ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi, samoin kuin sekalainen joukko perinteisesti ei-länsimaisiksi ymmärrettyjä maita, mikäli ne ovat rikkaita (kuten Singapore) ja poliittisesti joko demokraattisia tai kapitalistisia tai mielellään molempia. Jotkut, varsinkin kultturistiset puhujat, tuntuvat näkevän Latinalaisen Amerikan osana Länttä, vaikka tätä harvoin korostetaan ibeerisiä kieliä puhuvan maailman ulkopuolella. Jännää on se, ettei Latinalaisen Amerikan maiden välisiä suuria eroja poliittisissa ja taloudellisissa järjestelmissä sekä liittosuhteissa Länteen usein vaivauduta ottamaan huomioon, vaan niitä käsitellään kuin blokkia, joka joko on kokonaan mukana tai kokonaan ulkona. Aasiasta on Länteen luettu usein vähintään Japani ja Etelä-Korea, joskus muitakin poliittisesti ja/tai taloudellisesti Ydinlänteen kytkeytyneitä maita.

Ei-länttä näyttää olevan ruskea tai tumma iho, islaminusko (muut ei-kristityt uskonnot saati ateismi eivät näytä eksklusoivan Lännestä lainkaan samalla tapaa), kommunismi (ja vielä aiemmin fasismi), köyhyys sekä kuuluminen mielikuvissa Venäjän etupiiriin. Mielenkiintoista sen sijaan on, että esimerkiksi kulttuurinen omaleimaisuus tai entinen siirtomaa-asema (esim. Irlanti) eivät tunnu haittaavan Länteen lukemista, ellei kulttuurinen omaleimaisuus sisällä islaminuskoa tai siirtomaaisäntä ole ollut Venäjä. "Läntisten" kolonialistien entiset siirtomaat kelpuutetaan, Venäjän vallan alla olleista maista vain Itä-Saksa ja Suomi melko kiistattomasti, joukko muita siinä tapauksessa, että ne ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi.

Venäjän etupiirikonstruktion lisäksi myös Balkan näyttää olevan vahvasti ei-länsimaistava, toiseuttava mielikuva. Onneksi Balkanin niemimaalla sijaitseva Kreikka ei selvästikään ole Balkania, olipa sen talous kuinka kuralla tahansa.

*   *   *

Kun nyt olen jotenkin päättänyt, mitä Lännellä minusta tarkoitetaan, reflektoin muita ajatuksiani alussa mainitusta artikkelista.

Lukiessani ajattelin usein mielessäni sitä, millä tavoin arabit ja itäeurooppalaiset puhuvat Lännestä. Olen asunut pitkiä aikoja Syyriassa, Libanonissa, Virossa, Ukrainassa, Pakistanissa, Afganistanissa ja Etiopiassa. Kuuntelen luonani asuvan georgialaisen päivittäistä puhetta "Lännestä" ja "Euroopasta". Sosiaalisissa verkostoissani on runsaasti aktiivisesti "Lännestä" puhuvia pohjoisafrikkalaisia, irakilaisia, turkkilaisia, filippiiniläisiä, intialaisia, kolumbialaisia ja monia muita oletusarvoisesti "ei-länsimaisia" ihmisiä, jotka puhuvat "Lännestä" useimmiten siten, että eksklusoivat itsensä siitä ja peilaavat itseään sitä vasten.

Kuunnellessani ja miettiessäni näiden ihmisten oksidentalistista puhetta, tajuan usein, etteivät he oikeastaan juuri lainkaan ajattele maantieteellistä Länttä. Osa heistä, varsinkin tuntemani aasialaiset ja osa arabeista, ajattelevat aktiivisesti rotua. Jokunen ajattelee uskontoa, mutta he ajattelevat sitä lähinnä oman kotiseutunsa valtauskonnon näkökulmasta, koska heidän Länsi-puheensa ei yleensä puhu kristinuskosta, vaan Lännen sekularistisesta järjestelmästä.

Eniten uskontoa näyttävät ajattelevan Lähi-idän kristityt, joille asia tuntuu olevan paitsi heitä pinnallisesti Länteen yhdistävä tekijä ("olemme länsimaalaisempia kuin nämä muut täällä"), myös merkittävä katkeruuden aihe ("Länsi ei välitä meistä, vaikka olemme kristittyjä"). Filippiiniläiset ja kolumbialaiset, joista suurin osa on katolisia kristittyjä, eivät juuri koskaan käytä uskontoaan argumenttina sen puolesta, miksi Lännen pitäisi erityisesti välittää heistä. Tämä on mielenkiintoista. Ehkä se kertoo siitä, ette he enemmistöasemastaan johtuen ottavat kristinuskonsa oletusasetuksena eivätkä läntisenä ominaisuutena, kun taas Lähi-idän kristityt vähemmistöasemansa vuoksi koko ajan uusintavat kristillistä identiteettiään uhanalaisuuden narratiivien kautta.

Eksplikoitujen rotu- ja uskontopuheiden alla näkyy poikkeuksellisen vahvana implisiittinen puhe kosmopoliittisista kaupungeista. Eiväthän "Lännestä" puhuvat arabit, turkkilaiset tai filippiiniläiset oikeastaan koskaan puhu Iowan maissipelloista, Skotlannin ylämaista eivätkä Alppien kylistä, eivät Pihtiputaasta eivätkä edes Prahasta ja Budapestistä. Heidän "Läntensä" on New York, Lontoo tai Pariisi - suurten "länsimaisten" kaupunkien elämäntapa, kulttuuri ja usein epärealistisesti ladatut mielikuvat, joita populaarikulttuuri joka päivä välittää. Tämä muistuttaa siitä, kuinka suomalaiset puhuvat "suuresta maailmasta", ajatellen suurkaupunkeja, eivät muita osia länsimaiden maantieteestä.

Mielenkiintoista tässä on se, että onhan "idässäkin" kosmopoliittisia ja rikkaita suurkaupunkeja, kuten Hongkong ja Dubai. Nämä kaksi esimerkkiä ovat tuttuja monille koulutetuille ja kansainvälisille työmarkkinoille integroituneille ei-länsimaalaisille. Istanbul ja Moskovakin ovat hyvä esimerkki: en koskaan kuule ei-länsimaisten puhuvan niistä länsimaisina kaupunkeina, vaikka niissä jonkin aikaa asuva länsimaalainen nopeasti löytää niistä New Yorkin, Lontoon ja Pariisin kaltaisia piirteitä. Varmasti enemmän kuin suomalaisesta tai edes keskiverrosta ydinläntisestä pikkukaupungista.

Silmiini pisti artikkelissa lause: "Orientals have rarely seen themselves as the Orient as strongly as Westerners see themselves as the West." Tämä ei oikein vastaa omaa kokemustani. Esimerkiksi arabit ja venäläiset, jossain määrin myös ukrainalaiset, georgialaiset ja turkkilaiset (jopa suomalaiset) mielestäni jatkuvalla puheella konstruoivat omaa "itäisyyttään" ja peilaavat jatkuvasti itseään "Länteen". Tämä koskee niitäkin (tai ehkä varsinkin niitä), jotka koettavat perustella omaa henkilökohtaista ei-orientaalisuuttaan ja läntisyyttään, tyypillisesti haukkumalla ja vähättelemällä kotimaataan, sen takapajuisuutta, korruptoituneisuutta, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja milloin mitäkin "itäistä" ominaisuutta, heilutellen ihanteellistettua kuvaa "Lännestä" ja jakaen tuon käsityksen tueksi usein kyseenalaisia anekdootteja siitä, kuinka "Lännessä" palvelut ovat ilmaisia, kaikki ihmiset hyvin koulutettuja ja suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, kauniita ja vaaleahiuksisia.

Jotakuinkin yhtä epärealistisesti konstruoivat omaa Orienttiaan lännenvihaajat, esimerkiksi putinistit ja islamistit, jotka paitsi rakentavat demonisoitua kuvaa Lännestä (ts. läntisten suurkaupunkien kosmopoliittisesta rappiosta), toistavat jatkuvasti tämän vastapainoksi täysin kuvitteellista ja utopistista kuvaa oman kulttuurinsa kauniista konservatiivisista, yhteisöllisistä ja kunniantuntoisista arvoista. Tosiasiahan on, että heidän kulttuurialueensa suurkaupungit muistuttavat paljon enemmän vihatun Lännen kaupunkeja kuin heidän luomiaan orientalistisia kuvauksia. Ihmisten arkielämää jäsentävät arvot edustaisivat lueteltuina todennäköisesti hyvin pitkälle samanlaista hajontaa kuin läntisissä yhteiskunnissa. (Arvoja ei toki pidä sekoittaa identiteetteihin. Kyselytutkimuksissa saadaan aivan eri tulos, mikäli ei kysytäkään arvoja vaan identifioitumista tiettyyn uskontoon, kansallisuuteen tms.)

*   *   *

Suosikkikirjailijani Felipe Fernández-Armeston neuvoa seuraten tulee rajamaihin usein kiinnittää tarkempaa huomiota, koska ne paljastavat, hankaavat ja kohtaavat "toisen" paremmin kuin mielikuvien varassa operoivat sydänmaat.

Ukrainalaiset puhuvat itseään eurooppalaisiksi usein korostamalla moskoviittien ja (varhaisempina aikoina) turkkilaisten kansojen aasialaisuutta. Kokonainen tutkimustraditio pyrkii todistelemaan, miksi ukrainalaiset ja Kiovan Rus kytkeytyvät Eurooppaan, kun taas Moskovan valtakunta on mongolien perillinen. Näitä historiallisen narratiivin näkyvimpiä piirteitä mielenkiintoisempaa ja paljastavampaa on itse asiassa se, miten ukrainalaiset suhtautuvat vähättelevästi länsinaapuriinsa Moldovaan sekä monissa asioissa kohtalontoverinaan olleeseen Georgiaan.

Olen kuullut yllättävän monta kertaa ukrainalaisten valittavan sitä, kuinka Länsi ei välitä Ukrainasta kylliksi, vaikka ukrainalaiset ovat eurooppalaisempia kuin moldovalaiset ja georgialaiset. Kontekstinä on jo kymmenisen vuotta ollut se, että Moldova ja Georgia ovat viime vuosiin saakka edistyneet Ukrainaa paremmin reformeissaan ja siksi esimerkiksi moldovalaiset saivat himoitun viisumivapauden "Eurooppaan", kun taas ukrainalaiset eivät sitä lukuisista lupauksista huolimatta edelleenkään ole "Euroopalta" saaneet.

Mutta-mutta: Kuinka Moldova voisi olla "itäisempi" kuin Ukraina, kun se sijaitsee Ukrainasta länteen? Kuinka Georgia voisi olla vähemmän kristillis-historiallinen kuin Ukraina, kun se oli kristitty kuningaskunta ja korkeakulttuuri jo satoja vuosia ennen Ukrainaa, Venäjästä puhumattakaan? Loppujen lopuksi ukrainalaisten asenteet palautuvat ristikuulusteltaessa ihmisten ulkonäköön ja kieleen. Ukrainalaiset ovat slaaveja ja heidän mielikuvituksessaan slaavius on eurooppalaisuutta. Tämän vuoksi ukrainalaishistorioitsijoilta kuulee yhtenään todisteita siitä, miksi moskoviitit eivät ole "oikeita slaaveja" eivätkä "oikeita ortodokseja" vaan puoliverisiä finnougreja ja tataarilaisia pakanoita. Romaniankieliset moldovalaiset nähdään balkanilaisina, georgialaiset kaukasialaisina, ja näiden vähätelmien perustana on ensisijaisesti se, että romanialaiset ja georgialaiset ovat keskimäärin tummempia, välimerellisten rotuominaisuuksien kantajia, kuin verrattain vaaleat ukrainalaiset.

*   *   *

Lopulta kommentoin kohdeartikkelin Helsingin Sanomain juttuja käsitteleviä osia. Suhtaudun intuitiivisellä epäilyksellä läpi artikkelin toistettuun väitteeseen, että banaali Länsi-puhe olisi rituaali, jonka tarkoituksena on luoda ja uusintaa kuvitteellista yhteisöä. En ole tästä vakuuttunut. Minusta tuntuu pikemminkin, että Lännestä banaalilla tavalla kirjoittavat eivät yksinkertaisesti tunne ei-länttä tarpeeksi, ja kokevat sen siksi myös epärelevanttina.

Esimerkiksi Saudi-Arabiaa koskevassa uutisessa toimittaja tuskin on tiennyt, pohtinut tai yrittänyt ottaa selvää, millaisia viikonloppujärjestelmiä Aasiassa on. Hän viittaa Länteen siksi, ettei tiedä, ei tule ajatelleeksi, tai vaikka tulisi ajatelleeksi, ei vaivaudu etsimään tietoa muusta maailmasta. Jos hän olisi asiaa pohtinut, hän olisi huomannut, että muslimienemmistöisten maiden ja arabimaidenkin viikonloppukäytännöt poikkeavat paljon. Monessa muslimimaassa viikonloppu on vain perjantai, joissain se on torstai-perjantai, mutta useimmissa se taitaa olla perjantai-lauantai. Joissain, joissa on merkittävä kristitty vähemmistö, se on perjantai ja sunnuntai, muttei lauantai. Ja joissain, kuten Libanonissa, on pragmaattis-kaupallisista syistä siirrytty kristilliseen ("länsimaiseen") lauantai-sunnuntai -viikonloppuun.

Zimbabwesta artikkelia kirjoittanut toimittaja on todennäköisesti nähnyt englanninkielisessä alkuperäislähteessään viittauksen vain "läntisiin" vaalitarkkailijoihin. Kyseessä ovat useimmiten silloin länsimaihin tehokkaasti viestimään kykenevät järjestöt, joiden jäsenet eivät suinkaan rajoitu Länteen. Ilmeisesti kuitenkin ollessaan vaikkapa EU:n, YK:n tai jonkin suuren kansainvälisen kansalaisjärjestön palveluksessa, muuttuvat afrikkalaisetkin vaalitarkkailijat "länsimaisiksi". Todennäköinen peilauskohta on sellainen järjestö, joka on sallittu samaan aikaan kun "läntiset" järjestöt on kielletty, eli jonka tarkkailutulokset on voitu olettaa tai ohjelmoida Zimbabwen vallanpitäjien kannalta suosiollisiksi. Mieleen tulee lähinnä Afrikan unioni, mutta en vaivautunut (kuten ei ilmeisesti toimittajakaan) tätä tietoa esille kaivamaan. Se kuitenkin selittäisi "Lännestä" puhumisen tässä kontekstissä paremmin kuin oletus, että toimittaja yrittää rituaalisesti luoda ja uusintaa kuvitteellista Länttä, edes tiedostamattaan.

Oikeastaan siis "läntistä" on käytetty merkityksessä "ei-afrikkalainen", ja jos Zimbabwen hallituksella on ollut retorista pelisilmää, se on todennäköisesti propagandassaan käyttänyt juuri tuonkaltaista dikotomiaa: "afrikkalaiset vaalit ovat afrikkalaisten asia, joten ei-afrikkalaisia vaalitarkkailijoita ei tarvita". Retoriikasta riippumatta kohteena lienevät tosiaan olleet nimenomaan ne järjestöt, joiden on kuviteltu edistävän demonisoidun Lännen agendaa esimerkiksi raportoimalla vaaleista kriittisesti ja häiritsemällä demokratiateatterin rituaalinäytelmää, jonka lopputulokset on vakauden nimissä etukäteen käsikirjoitettu.

Kuuntelin aikoinani Afrikan unionin huippukokouksessa Libyan suuren kansandemokraattisen jumhuriyyan veljellisen everstin Muammar al-Qaddafin puhetta, jossa hän todisteli sitä, kuinka afrikkalaista demokratiaa on suojeltava länsimaisilta keksinnöiltä. Esimerkiksi oppositio oli täysin tarpeeton asia Afrikassa, jonka demokratiaan kuului se, että vahva isähahmo johti ja muut tottelivat. Sattumoisin kuuntelin aikoinani saman miehen puhetta myös Arabiliiton huippukokouksessa, jossa demokratian kriteerinä tuntui olevan ennen kaikkea Palestiinan vapauttaminen. Ennen sitä demokratia ei voisi toimia.

On hyvä kiinnittää huomiota Länsi-puheen vastinparina esiintyvään islam-puheeseen. Räikein epäsymmetria Länsi ja islam -retoriikassa on se, että tässä puheessa Länttä edustaa aina normaalius, eivät suinkaan ääriliikkeet eivätkä eksoottiset ihmeellisyydet. Sen sijaan "islamilaista maailmaa" - jolla yleensä tarkoitetaan muslimienemmistöisiä valtioita, mutta niitäkin ydin- ja ulkokehä-periaatteella siten, että Länsi-Afrikka, Sundasaaret, Albania ja Turkestan yleensä jäävät vähemmälle huomiolle kuin Arabia, Iran ja kulloisetkin sotatantereet - ei koskaan edusta mainittujen yhteiskuntien normaali elämä, vaan ääriliikkeet ja muut kummallisuudet. Näin on asianlaita jopa silloin, kun islamista tai muslimienemmistöisistä yhteiskunnista halutaan puhua myönteiseen tai suvaitsevaan sävyyn.

Mainitunlaisen orientalismin vastinparina on lännenvihaajien, kuten putinistien ja islamistien, harjoittama oksidentalismi, jossa itäisestä yhteiskunnasta luodaan mytologista kuvaa, kun taas Länttä edustavat homot, huorat, huumeet ja hävyttömyys.

Olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka koomisella tavalla esimerkiksi länsimaisten uusfasistien ja itämaisten islamistien tekstit ja arvomaailmat muistuttavat toisiaan. Kummatkin luovat mytologisia kuvia omasta identiteetistä ja demonisoituja olkinukkeja vihatusta, kuvitellusta vastapuolesta. Olennaisessa sisällössään ne kuitenkin vaativat samoja asioita: kuria ja järjestystä, kunniaa, vanhempien ihmisten ja perinteisten sukupuoliroolien kunnioittamista, konservatiivisia ja sotilaallisia hyveitä ja sen sellaista. Jos näistä teksteistä ja puheista poistaa kaiken puhtaasti identiteetillisen ja symbolisen ja redusoi ne pelkästään arvoihin ja käytännön elämää koskeviin vaatimuksiin, ne muistuttavat toisiaan erittäin paljon.

Artikkelin viimeiselle sivulle päästessäni pohdin mielessäni, mitä olisi tapahtunut jos sana "Länsi" olisi jätetty pois kaikista esimerkkitapauksista. Eikö se olisi oikeastaan tehnyt retoriikasta vielä länsisentrisempää? Olisi puhuttu banaalisti "tunnetusta maailmasta" mutta tarkoitettu kuitenkin mediassa ja pop-kulttuurissa näkyvää Länttä, ikään kuin se olisi koko maailma. Lännen mainitseminen sentään korottaa hieman tietoisuuden astetta. Toimittaja sen mainitsemalla ikään kuin tuo esille sen, että tietää Lännen ulkopuolisenkin maailman olemassaolosta, mutta tunnustaa tietojensa vajavaisuuden ja siksi katsoo paremmaksi olettaa, että sanomansa pätee vain "tuntemaansa maailmaan" eli Länteen.

Tästä päästään toiseen kysymykseen eli siihen, missä määrin toimittajat, saati heidän lukijansa, tuntevat edes Länttä.