Takatalven jälkeen kevät on viimein lyömässä läpi Kiovassa. Sama oli asiainlaita länsiukrainalaisissa Galitsiassa ja Volyniassa, joissa kävin neljän päivän automatkalla läntisten kirkkojen pääsiäisen kunniaksi. Ukrainalaiset ja useimmat muut ortodoksit viettävät pääsiäistä vasta toukokuun alussa. Matkaseuraksi otin georgialaisen vieraani, ukrainalaisilla kun ei ollut lomaa.
Historialliset Galitsia ja Volynia jakautuvat kumpikin nyt useampaan ukrainalaiseen oblastiin. Volynia on tänä päivänä sen läänin nimenä, jonka pääkaupunkina on Lutsk, mutta oikeastaan myös itänaapurilääni Rivne samannimisine pääkaupunkeineen sekä läntisin osa Žytomyrin lääniä ovat Volyniaa. Historiallinen Volynia ulottui suurimmillaan Puolan puolelle Lubliniin ja nykyiseen valkovenäläiseen Brestiin.
Galitsian pääkaupunki oli aikoinaan nykyisessä Halytšin pikkukaupungissa, josta se siirtyi Lviviin kaupungille nimensä antaneen ruhtinas Leo I:n aikana. Hänen isänsä, ruhtinas Danylo, oli nimennyt Lvivin poikansa mukaan - kaupungin nimet kaikilla kielillä (Lviv, Lwów, Lvov, Lemberg, Leopolis) viittaavat leijonaan. Galitsiakin jakautuu nykyään Puolan puolella olevaan Länsi-Galitsiaan (ulottuen Lubliniin ja Przemyśliin, suurimmillaan Krakovaan saakka) sekä Ukrainan puolella olevaan Itä-Galitsiaan, jonka yleensä katsotaan sisältävän nykyiset Lvivin, Ivano-Frankivskin ja Ternopilin läänit.
Itä-länsi-suuntaiset päätiet ovat Ukrainassa pääosin hyvässä kunnossa (toisin kuin kuulee usein valitettavan) ja nopeita ajaa, joten olimme taittaneet pitkän matkan Kiovasta polesialaisten tasankojen halki Rivneen jo aamupäivän aikana. Rivne (puol. Równe, ven. Rovno) toimi saksalaismiehityksen aikana Ukrainan valtakunnankomissariaatin pääkaupunkina, mikä on osittain syynä siihen, että kaupunki on nykyään huomattavasti muita länsiukrainalaisia lääninkeskuksia tylsempi. Se nimittäin tuhoutui pahoin toisessa maailmansodassa ja uudelleenrakentaminen tapahtui neuvostovallan toimesta - opaskirjan sanoin "ainoalla tyylillä, jonka neuvostoliittolaiset osasivat". Kävimme siellä kuitenkin kaupunkikävelyllä ja lounaalla. Löysin parinkymmenen euron hinnalla kaiken mahdollisen kattavan kannettavan työkalusetin, jollainen Suomessa maksaisi vähintään kymmenkertaisesti.
Varsinainen kohteemme perjantaina oli Volynian läänin pääkaupunki Lutsk (puol. Łuck), johon liittyy kaksi tilastoseikkaa: Ensinnäkin, kyseessä on Transkarpatian (Užhorod) ja Krimin (Simferopol) ohella ainoa ukrainalainen lääni, jonka virallinen nimi ei ole sama kuin läänin pääkaupungin. Toinen merkittävä seikka oli, että Lutsk oli yksi kolmesta viimeisestä lääninpääkaupungista Ukrainassa, jossa en ollut vielä käynyt. Ne toiset kaksi, Donetsk ja Luhansk, taitavat jäädä minun elinaikanani käymättä (Donetskin läänin satamakaupungissa Mariupolissa olen käynyt).
Lutskissa vietettiin ilmeisesti läntisen kalenterin mukaista pitkääperjantaita. Muuten ei ollut oikein selitettävissä, miten hiljainen paikka se perjantai-illasta huolimatta oli. Vaikka useampi ravintola ja oikein mukiinmenevä viinibaari olivat kyllä auki, niissä oli hyvin tyhjää. Lutskin linnaksi nykyään kutsuttava Lubartin keskiaikainen linna on Lutskin vanhankaupungin näkymää hallitseva rakennus. Siellä hallitsi 1300-luvulla Suur-Liettuan ruhtinas Gediminaksen poika Liubartas Demetrijus.
Lauantaina matkasimme Lutskista lounaaseen Lviviin, jossa majoituspaikkamme sijaitsi aivan kaupungin ytimessä, ruhtinas Potockin palatsin luona ja korttelin päässä vanhastakaupungista. Lutskin hiljaisuuteen verrattuna Lviv kuhisi lauantaina elämää aamuyöhön saakka. Kaupunki on mitä viehättävin ja Pohjois-Bukovinan pääkaupungin Tšernivtsin ohella Ukrainan kaunein. Sen arkkitehtuuri muistuttaa Puolan ja Itävalta-Unkarin valtakausista. Paitsi visuaalisesti, myös henkisesti Lviv on eräällä tavoin paitsi Ukrainan ukrainalaisimpia kaupunkeja, myös Ukrainan eurooppalaisin kaupunki. Siellä oli pitkään mittavat puolalais-, juutalais- ja saksalaisväestöt, joista toinen maailmansota ja Puolan siirtäminen länteen tekivät kuitenkin selvää. Suuri osa Lvivin puolalaisväestöstä siirrettiin nykyisen Länsi-Puolan Wrocławiin eli entiseen Breslauhun, joka puolestaan oli liitetty Saksalta Puolaan.
Kaupungin katselemisen lisäksi tarjolla oli katudraamaa ja -musiikkia (jopa Musea soitettiin vanhassakaupungissa kadulla) ja ostoksia viini- ja suklaaerikoisliikkeissä. Sunnuntaiaamuna kaupungilla oli vaisumpaa, mutta se sopi lisäostoksiin ja kirjakaupoissa käymiseen. Georgialainen vieraani hankki kirjan tähtitieteen uusista saavutuksista, joten ehkä siitä lähtee tie NASA:an.
Sunnuntaina kohteenamme oli Ivano-Frankivsk, alkuperäiseltä puolalaiselta nimeltään Stanisławów (ukr. Stanyslaviv, saks. Stanislau), joka Lvivin tavoin on ehtinyt kuulua Puolaan ja Itävalta-Unkariin ennen alueen neuvostomiehitystä. Ukrainalaisen runoilija-kirjailijan Ivan Frankon mukaan uudelleennimetty kaupunki on nykyään Ukrainan ukrainalaisimpia ja alati leimallisesti isänmaallinen. Majoituksemme oli uniaattikatedraalin ja kaupungintalon välissä Galitsiankadulla. Kiersimme läpi vanhankaupungin minulle jo vuosien varrella sangen tutuiksi tulleet nähtävyydet, unohtamatta ostostelua ja hyvin syömistä tässä suomalaiseen hintatasoon nähden absurdin edullisessa kaupungissa. Lvivkin on erittäin edullinen, mutta siellä sentään käy runsain määrin puolalaisia, saksalaisia ja brittiläisiä turisteja, joita paljon harvemmin eksyy Franekiin.
Kävimme sankarihautausmaana toimivassa puistossa. Kerroin viime kesänä Roman Hurykin haudasta - kaupungin oman opiskelijan, joka kuoli Maidanilla helmikuussa 2014 yhtenä taivaallisista sadasta, eli venäläisten tarkk'ampujien surmaamista mielenosoittajista. Nyt valokuvista, runoista, kypäristä ja muusta rekvisiitasta improvisoidun sankarialttarin tilalla oli kokonainen valtava patsas Hurykille. Sankarikultti sen kuin kasvaa. Poikaparka on saanut myös oman kadun Frankivskin keskustaan.
Tuoreemmat haudat viime ja tänä vuodelta kertoivat surullista tarinaansa siitä, että Putinin hyökkäyssota Ukrainaa vastaan jatkuu edelleen, surmaten lisää Ukrainan puolustajia Donbasin rintamalla joka viikko. Samaa tarinaa kertoivat kaupunkien keskusaukioiden laidoilta löytyvät yhä uusien sankarivainajien muistotaulut Rivnessä, Lutskissa, Lvivissä ja myös pienemmissä paikoissa, joissa pysähdyimme kahville automatkojen varrella, esimerkiksi Frankivskin läänin Rohatynissä ja eräässä Ternopilin läänin kylässä, jossa jouduimme keskelle marttyyrihautajaisia. Ikävänä seurauksena ukrainalaisten mielialat muuttuvat katkerampaan ja nationalistisempaan suuntaan - uskottavuutensa moskoviittisen aggression edessä menettävät niin Porošenkon hallinto kuin käsiään vääntelevät länsimaatkin.
Vaikka oli sunnuntai, ilta oli mitä vilkkain Frankivskissa, jonka ravintolat ja baarit olivat nuorisoa täynnä. Ajauduimme yötä kohti metallikonserttiin, jossa tapasimme runsaasti paikallisia nuoria patrioottisine mielipiteineen ja Pohjoismaiden ihailuineen (Suomen ja Norjan ihaileminen tuntuu aina kulkevan käsi kädessä metallimusiikin kuuntelemisen kanssa). Joukossa tapasimme myös Tukholmasta tupsahtaneita hollantilaisia yliopisto-opettajia ja erään kybersota-asiantuntijan.
Maanantaina suuntasimme hiljalleen Ivano-Frankivskista kohti Ternopiliä. Tämä ajo-osuus lukeutuu alueen kauneimpiin - perinteistä kumpuilevaa maaseutua, jota täplittävät syvästi uskonnolliset kylät ja pikkukaupungit mahtipontisine kirkkoineen. Hevosia käytetään yhä laajalti sekä työssä että kulkuvälineinä ja mummoilla on huivit tiukasti päissään. Neuvostomonumentit ovat kadonneet ja tilalla on ukrainalaisittain ymmärrettäviä mutta naapurikansojen kulmia kohotuttavia muistomerkkejä UPA:lle, Stepan Banderalle ja muille sota-aikojen vastarintajohtajille.
Kevään saapumisen havaitsi linnustosta: Puistoissa lauloivat jo kaikkialla kottaraiset ja peipot, pelloilla oli parvittain töyhtöhyyppiä, kiuruja ja räkättirastaita. Haikaranpesät olivat pääosin vielä tyhjillään, mutta ensimmäisen saapuneen kattohaikaran näimme eräässä kylässä Ivano-Frankivskin läänissä nokkaansa kalisuttamassa. Ternopilin läänissä kaarteli muutolla olevia hiirihaukkoja ja Žytomyrin läänissä tuli vastaan harmaahaikara.
Ternopilissä kävimme vanhassakaupungissa myöhäisellä lounaalla ja jatkoimme sitten hyväkuntoista ja suoraa valtatietä illaksi Kiovaan.
Historialliset Galitsia ja Volynia jakautuvat kumpikin nyt useampaan ukrainalaiseen oblastiin. Volynia on tänä päivänä sen läänin nimenä, jonka pääkaupunkina on Lutsk, mutta oikeastaan myös itänaapurilääni Rivne samannimisine pääkaupunkeineen sekä läntisin osa Žytomyrin lääniä ovat Volyniaa. Historiallinen Volynia ulottui suurimmillaan Puolan puolelle Lubliniin ja nykyiseen valkovenäläiseen Brestiin.
Galitsian pääkaupunki oli aikoinaan nykyisessä Halytšin pikkukaupungissa, josta se siirtyi Lviviin kaupungille nimensä antaneen ruhtinas Leo I:n aikana. Hänen isänsä, ruhtinas Danylo, oli nimennyt Lvivin poikansa mukaan - kaupungin nimet kaikilla kielillä (Lviv, Lwów, Lvov, Lemberg, Leopolis) viittaavat leijonaan. Galitsiakin jakautuu nykyään Puolan puolella olevaan Länsi-Galitsiaan (ulottuen Lubliniin ja Przemyśliin, suurimmillaan Krakovaan saakka) sekä Ukrainan puolella olevaan Itä-Galitsiaan, jonka yleensä katsotaan sisältävän nykyiset Lvivin, Ivano-Frankivskin ja Ternopilin läänit.
Itä-länsi-suuntaiset päätiet ovat Ukrainassa pääosin hyvässä kunnossa (toisin kuin kuulee usein valitettavan) ja nopeita ajaa, joten olimme taittaneet pitkän matkan Kiovasta polesialaisten tasankojen halki Rivneen jo aamupäivän aikana. Rivne (puol. Równe, ven. Rovno) toimi saksalaismiehityksen aikana Ukrainan valtakunnankomissariaatin pääkaupunkina, mikä on osittain syynä siihen, että kaupunki on nykyään huomattavasti muita länsiukrainalaisia lääninkeskuksia tylsempi. Se nimittäin tuhoutui pahoin toisessa maailmansodassa ja uudelleenrakentaminen tapahtui neuvostovallan toimesta - opaskirjan sanoin "ainoalla tyylillä, jonka neuvostoliittolaiset osasivat". Kävimme siellä kuitenkin kaupunkikävelyllä ja lounaalla. Löysin parinkymmenen euron hinnalla kaiken mahdollisen kattavan kannettavan työkalusetin, jollainen Suomessa maksaisi vähintään kymmenkertaisesti.
Varsinainen kohteemme perjantaina oli Volynian läänin pääkaupunki Lutsk (puol. Łuck), johon liittyy kaksi tilastoseikkaa: Ensinnäkin, kyseessä on Transkarpatian (Užhorod) ja Krimin (Simferopol) ohella ainoa ukrainalainen lääni, jonka virallinen nimi ei ole sama kuin läänin pääkaupungin. Toinen merkittävä seikka oli, että Lutsk oli yksi kolmesta viimeisestä lääninpääkaupungista Ukrainassa, jossa en ollut vielä käynyt. Ne toiset kaksi, Donetsk ja Luhansk, taitavat jäädä minun elinaikanani käymättä (Donetskin läänin satamakaupungissa Mariupolissa olen käynyt).
Lutskissa vietettiin ilmeisesti läntisen kalenterin mukaista pitkääperjantaita. Muuten ei ollut oikein selitettävissä, miten hiljainen paikka se perjantai-illasta huolimatta oli. Vaikka useampi ravintola ja oikein mukiinmenevä viinibaari olivat kyllä auki, niissä oli hyvin tyhjää. Lutskin linnaksi nykyään kutsuttava Lubartin keskiaikainen linna on Lutskin vanhankaupungin näkymää hallitseva rakennus. Siellä hallitsi 1300-luvulla Suur-Liettuan ruhtinas Gediminaksen poika Liubartas Demetrijus.
Lauantaina matkasimme Lutskista lounaaseen Lviviin, jossa majoituspaikkamme sijaitsi aivan kaupungin ytimessä, ruhtinas Potockin palatsin luona ja korttelin päässä vanhastakaupungista. Lutskin hiljaisuuteen verrattuna Lviv kuhisi lauantaina elämää aamuyöhön saakka. Kaupunki on mitä viehättävin ja Pohjois-Bukovinan pääkaupungin Tšernivtsin ohella Ukrainan kaunein. Sen arkkitehtuuri muistuttaa Puolan ja Itävalta-Unkarin valtakausista. Paitsi visuaalisesti, myös henkisesti Lviv on eräällä tavoin paitsi Ukrainan ukrainalaisimpia kaupunkeja, myös Ukrainan eurooppalaisin kaupunki. Siellä oli pitkään mittavat puolalais-, juutalais- ja saksalaisväestöt, joista toinen maailmansota ja Puolan siirtäminen länteen tekivät kuitenkin selvää. Suuri osa Lvivin puolalaisväestöstä siirrettiin nykyisen Länsi-Puolan Wrocławiin eli entiseen Breslauhun, joka puolestaan oli liitetty Saksalta Puolaan.
Kaupungin katselemisen lisäksi tarjolla oli katudraamaa ja -musiikkia (jopa Musea soitettiin vanhassakaupungissa kadulla) ja ostoksia viini- ja suklaaerikoisliikkeissä. Sunnuntaiaamuna kaupungilla oli vaisumpaa, mutta se sopi lisäostoksiin ja kirjakaupoissa käymiseen. Georgialainen vieraani hankki kirjan tähtitieteen uusista saavutuksista, joten ehkä siitä lähtee tie NASA:an.
Sunnuntaina kohteenamme oli Ivano-Frankivsk, alkuperäiseltä puolalaiselta nimeltään Stanisławów (ukr. Stanyslaviv, saks. Stanislau), joka Lvivin tavoin on ehtinyt kuulua Puolaan ja Itävalta-Unkariin ennen alueen neuvostomiehitystä. Ukrainalaisen runoilija-kirjailijan Ivan Frankon mukaan uudelleennimetty kaupunki on nykyään Ukrainan ukrainalaisimpia ja alati leimallisesti isänmaallinen. Majoituksemme oli uniaattikatedraalin ja kaupungintalon välissä Galitsiankadulla. Kiersimme läpi vanhankaupungin minulle jo vuosien varrella sangen tutuiksi tulleet nähtävyydet, unohtamatta ostostelua ja hyvin syömistä tässä suomalaiseen hintatasoon nähden absurdin edullisessa kaupungissa. Lvivkin on erittäin edullinen, mutta siellä sentään käy runsain määrin puolalaisia, saksalaisia ja brittiläisiä turisteja, joita paljon harvemmin eksyy Franekiin.
Kävimme sankarihautausmaana toimivassa puistossa. Kerroin viime kesänä Roman Hurykin haudasta - kaupungin oman opiskelijan, joka kuoli Maidanilla helmikuussa 2014 yhtenä taivaallisista sadasta, eli venäläisten tarkk'ampujien surmaamista mielenosoittajista. Nyt valokuvista, runoista, kypäristä ja muusta rekvisiitasta improvisoidun sankarialttarin tilalla oli kokonainen valtava patsas Hurykille. Sankarikultti sen kuin kasvaa. Poikaparka on saanut myös oman kadun Frankivskin keskustaan.
Tuoreemmat haudat viime ja tänä vuodelta kertoivat surullista tarinaansa siitä, että Putinin hyökkäyssota Ukrainaa vastaan jatkuu edelleen, surmaten lisää Ukrainan puolustajia Donbasin rintamalla joka viikko. Samaa tarinaa kertoivat kaupunkien keskusaukioiden laidoilta löytyvät yhä uusien sankarivainajien muistotaulut Rivnessä, Lutskissa, Lvivissä ja myös pienemmissä paikoissa, joissa pysähdyimme kahville automatkojen varrella, esimerkiksi Frankivskin läänin Rohatynissä ja eräässä Ternopilin läänin kylässä, jossa jouduimme keskelle marttyyrihautajaisia. Ikävänä seurauksena ukrainalaisten mielialat muuttuvat katkerampaan ja nationalistisempaan suuntaan - uskottavuutensa moskoviittisen aggression edessä menettävät niin Porošenkon hallinto kuin käsiään vääntelevät länsimaatkin.
Vaikka oli sunnuntai, ilta oli mitä vilkkain Frankivskissa, jonka ravintolat ja baarit olivat nuorisoa täynnä. Ajauduimme yötä kohti metallikonserttiin, jossa tapasimme runsaasti paikallisia nuoria patrioottisine mielipiteineen ja Pohjoismaiden ihailuineen (Suomen ja Norjan ihaileminen tuntuu aina kulkevan käsi kädessä metallimusiikin kuuntelemisen kanssa). Joukossa tapasimme myös Tukholmasta tupsahtaneita hollantilaisia yliopisto-opettajia ja erään kybersota-asiantuntijan.
Maanantaina suuntasimme hiljalleen Ivano-Frankivskista kohti Ternopiliä. Tämä ajo-osuus lukeutuu alueen kauneimpiin - perinteistä kumpuilevaa maaseutua, jota täplittävät syvästi uskonnolliset kylät ja pikkukaupungit mahtipontisine kirkkoineen. Hevosia käytetään yhä laajalti sekä työssä että kulkuvälineinä ja mummoilla on huivit tiukasti päissään. Neuvostomonumentit ovat kadonneet ja tilalla on ukrainalaisittain ymmärrettäviä mutta naapurikansojen kulmia kohotuttavia muistomerkkejä UPA:lle, Stepan Banderalle ja muille sota-aikojen vastarintajohtajille.
Kevään saapumisen havaitsi linnustosta: Puistoissa lauloivat jo kaikkialla kottaraiset ja peipot, pelloilla oli parvittain töyhtöhyyppiä, kiuruja ja räkättirastaita. Haikaranpesät olivat pääosin vielä tyhjillään, mutta ensimmäisen saapuneen kattohaikaran näimme eräässä kylässä Ivano-Frankivskin läänissä nokkaansa kalisuttamassa. Ternopilin läänissä kaarteli muutolla olevia hiirihaukkoja ja Žytomyrin läänissä tuli vastaan harmaahaikara.
Ternopilissä kävimme vanhassakaupungissa myöhäisellä lounaalla ja jatkoimme sitten hyväkuntoista ja suoraa valtatietä illaksi Kiovaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti