sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Iranissa

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, olin viiden päivän matkalla Iranissa, jota olen nimittänyt Sarumanin valtakunnaksi siinä missä moskoviittinen valtakunta ansaitsee lisänimen Mordor. Ukrainan valtion lentoyhtiö tarjosi suoria lentoja Kiovasta Teheraniin ja takaisin 165 eurolla, joten päätin varata matkat yhdessä kolmen kollegani kanssa - yhden virolaisen ja kahden ranskalaisen.

Seuraavaksi jännitimme, mahdammeko saada viisumeja, kun kukin meistä on ollut kaikenlaisissa töissä myös niillä alueilla, jotka ovat islamistihallinnon silmätikkuina. Viisumit kuitenkin irtosivat suuremmitta ongelmitta pienen odottelun ja 50 dollarin maksun (halusivat nimenomaan Amerikan valuuttaa) jälkeen. Sitten töistä suoraan kentälle ja yölento Teheraniin, jossa olimme keskellä torstain ja perjantain välistä yötä.

Teheran on valtava sekä väestöllisesti että alueelliselta levittäytymiseltään. Sekä paisuva keskiluokkainen Pohjois-Teheran että köyhempi eteläinen vanhakaupunki etelään levittäytyvine lähiöineen ovat ahmaisseet metropolin kitaan lukuisia Teherania aiemmin ympäröineitä kyliä ja pikkukaupunkeja. Ja viidentoista miljoonan asukkaan suurkaupunki sen kuin jatkaa paisumistaan. Pohjois-Persian ylängöllä sijaitsevana se on myös yksi maailman korkeimmalla sijaitsevia suurkaupunkeja, joskaan ei vedä siinä suhteessa vertoja La Pazille tai Addis Abeballe.

Teheran on vasta viimeisin Persian valtakunnan monista peräkkäisistä pääkaupungeista. Siitä tuli pääkaupunki vasta 1700-1800-lukujen taitteessa qadžaarien dynastian kaudella. Ennen Teherania valtakunnan pääkaupunki oli Shirazissa, safavidien kaudella Isfahanissa, Qazvinissa, Täbrizissä ja vielä muinaisempina aikoina Hamadanissa (Ekbatana), Persepoliksessa ja Pasargadaissa.

Vietimme pari päivää Teheranissa ja matkustimme sitten sieltä Shiraziin sekä 55 kilometrin päässä Shirazista sijaitseville Persepoliin raunioille. Shirazissa vietetyn illan ja päivän jälkeen matkustimme Isfahaniin puolessa välissä Shirazin ja Teheranin välillä ja lopuksi jälleen yöllä lensimme Teheranista Kiovaan.

Teheranissa hotellimme oli keskustassa pohjoisen ja etelän välimaastossa, lähellä surullisenkuuluisaa entistä Yhdysvaltain suurlähetystöä, josta on tehty islamilaisen vallankumouksen nuorisokaartien tukikohta. Sen muureja ja ympäristöä koristaa loputon Amerikan-vastainen propaganda. Teheranin keskusta-alueiden ulkopuolella kyseisenlaista propagandaa näki paljon vähemmän. Sen sijaan kaikkialla liehuivat Huseinin marttyroitumisesta muistuttavat mustat liput, sillä oli vasta hiljattain vietetty šiiojen ašurajuhlaa - pyhää, jona šiiamuslimit rypevät marttyyriudessa ja jotkut kirjaimellisesti omassa veressään. Muutenkin tosin marttyyrit ja marttyyrius hallitsivat katukuvaa kaikkialla Iranissa, kadunnimistä julisteisiin ja banderolleihin.

Vastapainona Venäjän kanssa liittoutuneen islamistihallinnon, Sarumanin mullien, läpitunkevalle länsivastaiselle ja omien kansalaistensa uhriveressä piehtaroivalle eetokselle vastaanotto tavallisten iranilaisten puolelta ei voisi olla ollut kauempana siitä. On melkeinpä klišee sanoa mistä tahansa maasta, että parasta siellä ovat ihmiset, ja kehua kuinka ystävällisiä kaikki ovat. Iranin kohdalla minun on kuitenkin välttämättä sanottava näin ja korostettava erikseen, että tarkoitan joka sanaa.

Iran on avautunut matkailulle, mutta siellä ei edelleenkään nähdä massaturismin ihmislaumoja. Iranilaiset ovat edelleen eräänlaisessa viattomuuden tilassa suhtautumisessaan länsimaisiin matkailijoihin. He ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä me heistä ajattelemme. Lähes kaikkialla, mihin menimme, vastaan tuli aina muutama ihminen, useimmiten nuorison edustajia, jotka halusivat spontaanisti jutella kanssamme, kysellä länsimaiden kuulumisia, mielipiteitämme politiikasta ja Iranista yleensä, sekä varmistuttuaan siitä, että olimme kunnon ihmisiä emmekä hallituksen tukijoita, avautua meille siitä, mitä itse ajattelivat omasta hallituksestaan ja sen sotapolitiikasta. Kanssamme puhuneiden nuorten näkemykset olivat poikkeuksetta hallituksensa harjoittaman politiikan suhteen kriittisiä tai erittäin kriittisiä.

Pari kertaa törmäsimme ihmisiin, jotka eivät halunneet puhua kanssamme politiikasta tai historiasta. Näistä yksi sanoi suoraan, ettei pidä länsimaalaisista, ja lopetti keskustelun sikseen. Oletamme, että nämä, jotka eivät halunneet puhua kanssamme, olivat hallituksen tukijoita. Ne monet, jotka puolestaan halusivat puhua kanssamme, olivat samalla tavalla avoimen länsimielisiä ja uteliaita kuin itäeurooppalaiset 90-luvun alussa, libanonilaiset seetrivallankumouksen aikaan vuonna 2005 tai arabikevään nuoret vuonna 2011, ennen niitä lukuisia pettymyksiä, joita länsimaat kaikille vuorollaan tuottivat.

Lisäksi oli sellaisia ihmisiä, joista kapinahenki nykyjärjestelmää kohtaan tuli esille subtiilimmalla tavalla. Esimerkiksi Teheranin hotellimme aulassa soittanut pianisti alkoi meidän läsnä ollessamme soittaa pianostaan Led Zeppelinin Stairway to Heaveniä, ovela hymy huulillaan. Metallinen ja muutoin paheellinen rockmusiikki on Iranissa periaatteessa laitonta, mutta ehkäpä uskonnollisen poliisin urkkijat eivät ymmärrä tunnistaa kappaletta lounge-versiosta.

Olin myös erittäin yllättynyt siitä, kuinka hyvin Iranissa osattiin englantia. Varsinkin nuoremmat sukupolvet puhuivat sitä usein hyvinkin sujuvasti - paljon paremmin kuin valtaosa turkkilaisista, ukrainalaisista, venäläisistä, syyrialaisista tai afgaaneista. Sitä selvästi voi oppia ja opitaan kouluissa. Nettiyhteydet ovat nopeita, ja vaikka Facebook, Twitter, Youtube, useimmat blogialustat ja lukuisat länsimaisten tiedotusvälineiden sivustot ovat kiellettyjä ja blokattuja, nuoriso hallitsee proksien käytön ja on myös erittäin halukasta verkostoitumaan tapaamiensa länsimaalaisten kanssa. Heidän avoimuudessaan ja ystävällisyydessään on aito ja spontaani tuntu - kukaan uusista tuttavistamme ei matkamme aikana eikä sen jälkeen pyytänyt rahaa tai kutsua viisumin saamiseksi, jollaiset pyynnöt olisivat tavallisia jos kyse olisi monesta muusta maasta.

Vaikka iranilaiset koulutetut kaupunkilaisnuoret eivät selvästikään yhtään pidä omasta hallituksestaan ja sen järjestelmästä, ja suhtautuvat siksi kriittisesti myös Iranin sotaseikkailuihin Venäjän rinnalla Syyriassa, Irakissa, Jemenissä ja Afganistanissa, samalla on mainittava, että iranilaisten käsitykset maailmanpolitiikasta kärsivät heidän informaatioeristyksestään. Prokseja käytetään lähinnä sosiaalisen elämän ja nuorten mielten normaalien tarpeiden tyydyttämiseen - ei niinkään ulkopoliittisten analyysien lukemiseen jostain muualta maailmasta.

Iranin valtiolliset kanavat (esimerkiksi Press-TV, joka on kuin iranilainen kopio Venäjän valtiollisista propagandakanavista) ovat täysin obsessoituneita ulkopoliittisessa uutisoinnissaan kolmeen asiaan: Yhdysvaltoihin, joista kerrotaan kaikkea pahaa ja yleensä vahvalla apokalyptisella painotuksella; Palestiinaan, jonka asukkaiden uhriveri virtaa vuolaana siionistien julmasti lahtaamista lapsista; ja Irakiin, jonka kohdalla sulautuvat jotenkin oudosti yhteen iranilaisten kärsimykset Iranin-Irakin sodan aikana ja Yhdysvaltain johtama sota, vaikka jälkimmäisessä syöstiin vallasta nimenomaan se sama diktaattori, joka oli Iranin vihollinen Irakin-Iranin sodassa. Tällaisessa uutisympäristössä on ymmärrettävää, ettei valveutunutkaan nuoriso ole saanut kovin tasapainoista kuvaa siitä, mitä Syyriassa, Jemenissä tai Afganistanissa tapahtuu - puhumattakaan Ukrainasta tai Suomen pakolaistilanteesta.

Mieleeni tulee, että länsimaiden tulisi viipymättä käynnistää mittavia tiedotus- ja opiskeluvaihto-ohjelmia Iranin nuorisolle - samoin kuin tietysti Turkin, arabimaiden, Pakistanin ja muiden keskeisten muslimimaiden. Sen sijaan, että kunniallisia iranilaisia potkitaan päihin ja syljetään kasvoihin Schengen-viisumeilla ja yhä korkeammilla muureilla, pitäisi heille järjestää edullisia opintomatkoja, stipendejä ja ulkopuolelta tuotettua laadukasta mediasisältöä, jota Teheranin ja Moskovan hallinnot eivät pääse blokkaamaan.

Mutta ei. Muuan tapaamani parrakas nuorimies Isfahanin historiallisella sillalla oli poikkeus siihen yleiseen trendiin, että useimmat kanssamme puhuneet nuoret halusivat haukkua hallitustaan ja osoittaa pitävänsä amerikkalaisista ja eurooppalaisista. Tämäkin nuorukainen oli kaikin puolin ystävällinen ja puhui hyvää englantia, mutta hänen partainen ulkomuotonsa ja seuranaan ollut mustakaapuinen äitinsä viittasivat voimakkaammin islamilaiseen profiiliin. Hän teki tiettäväksi, että Venäjä ja Turkki olivat hyviä maita, kun taas EU oli valitettavasti rasistinen ja syrjivä. Venäjä ja Turkki eivät nöyryyttäneet iranilaisia Schengen-säännöillä, vaan niihin pääsi matkustamaan.

Venäläiset olivat hiljattain järjestäneet kyseisen nuorenmiehen ja ilmeisesti jonkin isomman ryhmän kiertomatkalle oppimaan Venäjän ihmeellisyydestä. Kiertomatkan pääkohteena oli ollut Muurmanni, jossa nuorukainen kertoi asuvan todella paljon muslimeja. Hän kertoi muistakin, paljon vähemmän tunnetuista arktisista satamista Kuollan niemimaalla, sekä Kirkkoniemestä, jota hän tuntui pitävän jo osana Venäjää, ja jonne venäläiset olivat järjestäneet pääsyn ilman viisumeja. Lisäksi matkaohjelmaan oli kuulunut Donetsk. Siellä miehelle ei ollut tullut mieleenkään, että se olisi osa Ukrainaa eikä Venäjää.

Tapaamiemme joukossa tämä mies edusti poikkeusta, mutta hänenlaisiaan on epäilemättä hyvin paljon. Olen jo jonkin aikaa sanonut, että saadessaan Afganistanista Välimeren itäpohjukkaan ulottuvan vyöhykkeen hallintaansa Venäjä tulee tuomaan Afganistanista, Iranista, Irakista ja Syyriasta nostatetut edulliset ja miesvoimaiset armeijat myös tekemään ikäviä operaatioita Euroopan rintamalle, tämä kun on Venäjän imperiumin vuosisatainen perinne - etulinjoihin heitetään aina alusmaista nostatettuja joukkoja ja etnisiä vähemmistöjä. Kehitysmaista rekrytoitavien ammattivallankumouksellisten kouluttaminen hybridisotaan on sekin käynnistetty uudelleen lähimenneisyyden Lumumba-yliopiston hengessä, mutta uusin aattein ja vaattein. Helppoa rahaa ei näiltä ohjelmilta tule puuttumaan, siitä energiaraaka-aineiden monopolihallinta laajalla alueella Euraasiassa pitää huolen.

Sillä välin eurooppalaiset vääntelevät käsiään, tunkevat päitänsä strutsipuolustukseen ja öyhöttävät parempaa elämää etsivistä siirtolaisista, vaikka syytävätkin näille veronmaksajien rahaa toimettomuuden tukemiseksi sen sijaan että ottaisivat hyötykäyttöön näiden ihmisten Eurooppaan tuomat voimavarat.

Mutta palataanpa matkamme muihin kokemuksiin. Teheranissa kävimme basaareissa ja palatseissa - ensin Etelä-Teheranissa, jossa sijaitsevat suurimmat basaarit sekä ruusutarhain Golestan-palatsi, ja toisena päivänä Pohjois-Teheranissa, jossa kävimme basaarien lisäksi viimeisen šaahin modernissa Niyavaranin palatsissa. Palatsien ja puistojen plataanien varjostamissa puutarhoissa kiljahtelivat isokauluskaijat ja pihamainat. Kävimme myös modernin taiteen museossa ja Lale-puistossa, jossa nuoriso harjoitti seurusteluaan, syömässä Valiasrin varrella ja hipsterikahvilassa Hafta do Hashtissa.

Mirdamadissa kävimme tapaamassa muuatta pilapiirtäjää ja vaimoaan, sitten palasimme Taleghanille ja Honar Mandan -puiston taiteilijain talolle, johon mahtuu sekä kirja- ja musiikkikauppa, pari galleriaa että useampi kahvila.

Shirazissa aloitimme aamumme ennen suurimpia turistivirtoja Persepoliksen ja Naqsh-e Rostamin raunioilta. Persian muinaishistorian lisäksi kohteissa saattoi nähdä mustapukuisten koulutyttöjen laumoja, jotka suhtautuivat kovin kevytkenkäisesti kikattaen ulkomaalaisiin, ja lausuivat joukolla Shirazin suuruuksien kuten Hafezin ja Sa'din runoja. Raunioilla oli myös munkkitaskuja, sinirastaita ja vuorinakkeleita. Tapasin pari läheisestä pikkukaupungista kotoisin olevaa mutta Shirazissa opiskelevaa IT-opiskelijaa, jotka jo saman keskustelun aikana onnistuivat lähettämään minulle kaveripyynnöt, vaikka itse olin puhelimessani blokissa.

Kun Shirazissa kävelimme hotelliltamme puiston läpi keskustaan, nuoriso olisi halunnut kutsua meidät vesipiipulle ja piknikille. Kävimme kaupungin linnassa ja muissa kohteissa ja tapasimme illalla kaupungissa asuvan intialaisen kollegan, jolla oli kansainvälisten järjestöjen työntekijöiden etuihin kuuluva reservi kiellettyjä juomia ja lukemattomia juttuja politiikan, talouden ja työasioiden alueilta. Virolaisen ystäväni kanssa lähdimme vielä puoleenyöhön Koraaninportin takana olevaan vesipiiputtamoon polttamaan ja juomaan turkkilaista kahvia.

Seuraavana päivänä jatkoimme Shirazin ihmeiden ihmettelyä: moskeijoja ja šaahien aikaisia palatseja, ruusutarhain ja bulbulien (jotka virheellisesti käännetään satakieliksi) täyteisiä puistoja ja paviljonkeja, persialaisen runouden suurten nimien hautamuistomerkkejä.

Iltapäivällä lähdimme ajomatkalle kohti Isfahania, jonne kulkeva tie ylitti Zagrosvuorten jylhät mutta karut maisemat. Ehdimme Isfahaniin illaksi ja kävimme syömässä majesteetillisen keskusaukion luona olevassa perinneravintolassa. Sen jälkeen tapasimme suihkulähteillä neljä opettajiksi opiskelevaa nuortamiestä, jotka osoittautuivat myös melkoisiksi kirjallisuuden, runouden ja elokuvan asiantuntijoiksi. Ranskalainen ystäväni - hyvin sivistynyt renessanssimies - oli kovin häkeltynyt, kun pojat tuntuivat tietävän ranskalaisesta elokuvasta häntä enemmän.

Seuraavana päivänä menimme Isfahanin armenialaiskortteleihin, joissa yhä asuu vakaa ja elinvoimainen noin viidentuhannen hengen armenialaisyhteisö. Tapasimme taideopiskelijoita, kävimme armenialaisessa Vankin katedraalissa ja sen luona olevassa kahvilassa, jossa ei kaihdettu kutsumasta turkkilaista kahvia turkkilaiseksi. Muutenkin Iranin armenialaisilla näytti olevan paljon terveempi ja rennompi suhtautuminen turkkilaisiin kuin monilla muilla ulkoarmenialaisilla. Kansanmurhasta propagoitiin varsin vähän - toki paikalliseen museoon oli näemmä hiljattain lisätty oma osio, joka oli laadittu venäläisen narratiivin mukaan. Oletan iraninarmenialaisten verrattain neutraalien asenteiden johtuvan siitä, että he ovat hyvin vanhaa armenialaisyhteisöä, joka ei joutunut aikoinaan osalliseksi Venäjän ja Osmanivaltakunnan välisiin konflikteihin eikä siten myöskään vihollisen asemaan.

Käytyämme läpi muutaman palatsin, moskeijan ja madrasan, jouduin virolaisen kanssa vedetyksi mattokauppaan. Vapaaehtoisesti kylläkin, sillä mielessäni oli koko matkan käynyt, että olisi sääli lähteä Iranista ostamatta persialaisia mattoja. Nuoruudestaan huolimatta myyjillä oli ammattimaiset otteet. Pojat selvästi nauttivat tinkimispelistä kanssamme. Saimme myös kuulla jälkeenpäin tarjonneemme yllättävän kovan vastuksen, kun "yleensä skandinaavit ja suomalaiset maksavat helposti korkeimpia hintoja". Kiovan-kokoelmani afgaani- ja kashmirilaismatot saivat nyt seurakseen yhden kurdilaisen ja yhden Mashhadin läheltä tulevan.

Myös Isfahanista löytyi mukavia hipsterikahviloita - kaikki toki alkoholittomia - ja kirjakauppoja. Valitettavasti vieraskielinen tarjonta oli yleensä varsin niukkaa, ja persian kieliopintojeni keskeydyttyä Kabulissa en ole sillä tasolla, että hankkisin vielä kirjastooni persiankielisiä teoksia. Yhden kaksikielisen runokokoelman sentään hankin siltä varalta, että jos joskus...

Öinen paluumatkamme Isfahanista Teheraniin, Imaami Khomeinin lentokentälle, kulki maanalaisten ydinohjelmien kotikaupungin Natanzin, illallispaikkanamme toimineen Kashanin sekä mullien pyhän kaupungin Qomin kautta. Kuljettajamme kuului matkan kielitaidottomimpiin tuttavuuksiin ja oli muutenkin hyvin haasteellinen yksilö kommunikaation suhteen. Mutta sujui se niinkin, lentomme lähti aamuviideltä ja Kiovassa menimme suoraan kentältä töihin intensiivistä mutta antoisaa matkaa rikkaampina.

Ei kommentteja: