keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Suomalaisittain lustraatiosta

Suomessa ilmestyi tänä vuonna mielenkiintoinen kirjanen Lustraatio, jonka ovat kirjoittaneet kirjailija ja aktivisti Jukka Mallinen, toimittaja Martti Puukko sekä Venäjän-tutkija Arto Luukkanen. Kirjan on toimittanut nuori kustannusyrittäjä Pekka Virkki. Nykyisestä kotimaastani Ukrainasta käsin oli mielenkiintoista lukea suomalaisten ajatuksia lustraatiosta ja periaatteen soveltamisesta suomettumisen pesänsiivoukseen tai sen tarpeeseen.

Lustraatio on sana, joka on tullut parin vuoden aikana tutuksi Maidanin mielenosoittajien vaatimuksista ja Ukrainan arvokkuusvallankumouksen jälkimainingeista, sikäli kuin sana ylipäätään on suomalaisille tuttu. Sana on johdettu antiikin Rooman puhdistautumisriiteistä, mutta sitä käytettiin aktiivisesti Itä-Euroopassa kommunististen regiimien kaatuessa ja yhteiskuntien halutessa tehdä tiliä menneisyytensä kanssa.

Esimerkiksi Baltian maiden, Puolan ja Tšekin lustraatioprosesseissa oli tarkoitus puhdistaa virkakoneistoja ja valtiollista eliittiä KGB:n ja sen paikallisten sisarorgaanien kätyreistä. Syntien tunnustaminen antoi usein vapautuksen rikossyytteistä, kun taas salattu toiminta salaisen poliisin kätyrinä johti erottamiseen. Lustraatio oli tärkeää myös korruption kitkemisen kannalta - se kun liittyi useimmiten suoranaisesti entisen kommunistihallinnon ja varsinkin sen turvallisuusorgaanien valtasuhteisiin. Näin salaisuudet eivät myrkyttäisi yhteiskunnan ja valtion jälleenrakentamista demokraattisiksi, eurooppalaisiksi avoimiksi yhteiskunniksi.

Kirjan toinen avainkäsite on suomettuminen, alkujaan länsisaksalaisen lehdistön antama nimi Suomen harjoittamalle kummalliselle Moskovan mielistelylle, jonka puitteissa maamme poliittinen eliitti itse rajoitti Suomen itsenäisyyttä ja yhteiskunnallista vapauttamme. Tiedotusvälineet ja akateemiset piirit taas oppivat itse sensuroimaan itseään, syrjimään väärin ajattelevia ja ehdollistamaan ajattelunsa Moskovalle mieleiseksi.

Ongelmana kirjassa nähdään se, että toisin kuin monissa Itä-Euroopan maissa, Suomessa ei ole kylmän sodan jälkeen selvitetty poliittisen, byrokraattisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliittimme kytköksiä ja kompromettaatiota Neuvostoliiton turvallisuuspalvelujen otteessa. Salailu myrkyttää edelleen Suomen yhteiskuntaelämän puhdistumista ja on antanut aseet Venäjällä uudelleen valtaan palanneen KGB:n käsiin. Venäjän tiedetään ryhtyneen jälleen käyttämään KGB:n hankkimia kiristysruuveja Suomen ja muiden Euroopan maiden vaikuttajiin.

On myönnettävä, etten ollut vielä ehtinyt lukea kirjaa kokonaisuudessaan, kun mielenkiintoani sitä kohtaan lisäsivät eräiden suomalaisten tahojen oudohkot älähdykset. Yksi tällainen oli professori Vihavaisen vihjaileva kommentaari blogissaan, jossa ei rohjennut suoraan nimetä kirjaa eikä sen kirjoittajia. Toinen oli Kansallisarkiston johtajan Nuortevan yhtä kummeksuttava avautuminen Luukkasen arkistotutkimuksia vastaan arkistolaitoksen asiakaslehdessä Aktissa - ydinajatuksena kaiketi se, että Ukrainan arkistojen avaaminen oli ukrainalaisilta epäviisasta ja jos suomalaistutkija tutkisi niitä, voisi yhteistyö Venäjän turvallisuuspalvelun arkistojen kanssa vaikeutua. Jos jostain, tällaiset reaktiot kertovat siitä, mikä Suomen ilmapiirissä suomettumisen ajan käsittelyn suhteen on pielessä.

Mallisen, Puukon ja Luukkasen Lustraatio-kirja keskittyy käsittelemään suomettumisen perinnön selvittämistä - tai pikemminkin selvittämisen puutetta - Suomessa. Esille vieritetään kuitenkin runsaasti taustoittavaa historiallista analyysiä sekä Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista että nykylustraation taustoiksi Puolan 1990-luvun kokemuksista. Luukkanen heittelee ilmaan esimerkkejä myös Saksan menneisyydenhallinnasta (Vergangenheitbewältigung) ja Etelä-Afrikan totuuskomissiosta.

Puukko kirjoittaa Puolan lustraatiokokemuksista, joita on ollut todistamassa aikalaisena. Ukrainassa ja paljolti Suomessakin on tavattu ajatella, että nimenomaan Puola on ollut suuri menestystarina järjestelmänsä lustroimisessa ja uudistamisessa eurooppalaiseksi demokratiaksi. Puukon ansiokas osuus muistuttaa kuitenkin, ettei se ihan näin mennyt.

Meiltä unohtuu usein ajan kuluminen: Puolalla oli kivuliaaseen menneisyys- ja reformityöhönsä aikaa 1990-luvun alusta alkaen, ja tuolloin Venäjällä oli vielä vallassa Jeltsinin hallinto, joka itsekin pyrki reformoitumaan eurooppalaisempaan suuntaan. Vuosikymmen myöhemmin, Putinin tullessa valtaan Venäjällä, Puola oli jo saanut kriittisen etumatkan länsi-integraatioon. Ukrainalla tällaista etua ei ollut, sillä oranssivallankumous tapahtui siellä vasta vuoden 2004 lopussa. Sen jälkeen mentiin vielä vuonna 2010 takapakkia Janukovitšin valtaan, josta pääsemiseksi tarvittiin uusi vallankumous. Jälkimmäinenhän alkoi kansannoususta marraskuussa 2013 ja huipentui vallankumouksen toteutumiseen helmikuussa 2014.

Parempi vertauskohta Ukrainalle voisikin olla toinen iso itäeurooppalainen maa, Romania, joka 1990-luvulla jäi aluksi selvästi jälkeen Puolasta ja muusta itäisestä Keski-Euroopasta. Securitaten arkistoissa tapahtui Ceauşescun kukistumisen jälkeen mystisiä tulipaloja, joissa kriittistä aineistoa tuhoutui, ja vanha valta sinnittelikin aina vuosien 1995-1996 suurmielenosoituksiin, joiden siivittämänä valta vaihtui ja lustraatio sai alkunsa. Muistan kuitenkin, kuinka vielä 90-luvun lopulla monet valittelivat minulle Romanian surkeaa tilaa, korruptiota, ja sitä, kuinka siitä ei voi siksi ikinä tulla EU:n jäsentä. Toisin kävi. Ja vaikka Romania ja Bulgaria ovat yhä EU:n köyhimpiä jäsenmaita, ovat reformit niissä toteutuneet ja maat muuttuneet merkittävästi siitä mitä olivat vielä 90-luvulla.

Puukko kertoilee joka tapauksessa vakuuttavasti siitä, mitä ongelmia puolalaiselle yhteiskunnalle koitui kommunistiperinnön käsittelyn puutteista, lustraation heikkoudesta, Lech Wałęsan taustan varjoisempien puolten salailusta ja siitä, että kommunistisen turvallisuuspalvelun edustajat pystyivät hyötymään vanhoista valtasuhteista ja ihmisiä koskevista tiedoistaan. Olisi ollut kiva lukea Puukon näkemyksiä myös nyky-Puolasta, Puolan aktiivisesta roolista Kroatian, Georgian ja Ukrainan tapahtumissa sekä Smolenskin lentoturmasta.

Mallisen tyylikäs esseeosuus hahmottelee jonkinlaista kulttuurista ruumiinavausta suomettumiselle ja sen historiallisille taustoille, jotka ulottuvat tsaarinajan autoritäärisiin perinteisiin. Luukkanen koskettelee samaa aihepiiriä esimerkiksi kuvatessaan piispa Jacob Tengströmin (1755-1832) elkeitä Venäjän hyödyllisenä yhteystoimintamiehenä ja Suomen suomettajana jo ennen kuin termiä tunnettiin. Suomettuneessa Suomessa rakennettiin jälkiviisaasti perusteluja sille, miksi Tengströmin toiminta piti nähdä myönteisesti - ajoihan hän Venäjän asiaa - vaikka objektiiviselta kannalta katsoen hän toki toimi maanpetoksellisesti Ruotsin valtakuntaa vastaan.

Esseessään Asioiden pakosta yleisiin syihin Mallinen jäljittää suomettumisen tsaristisia juuria Porvoon maapäiville, jossa Suomen säätyläiset - maanpetoksellisesti silloista kotimaataan Ruotsia kohtaan - hyllasivat tsaaria, sekä Ruotsin kuninkaaksi istutetun marsalkka Bernadotten tapaamiseen tsaarin kanssa Turussa 1812, jossa Napoleonin marsalkka suomalaisilta kyselemättä lupasi, ettei Ruotsi enää tavoittele Itämaan palauttamista. Uussuomettajat ovat kuitenkin ylistäneet "vuoden 1812 politiikkaa" Suomen aseman ikuisena perustana - ilmeisesti he haluavat palauttaa Venäjän etupiirirajan Pohjanlahdelle.

Mallisen katsaus muistuttaa siitä, kuinka maan myöntyväisyysmielinen eliitti takoi tsaarinajalta alkaen suomalaisten päihin Pietarin ja sittemmin Moskovan tahtoa välttämättömyytenä, joka myöhemmin opittiin tuntemaan monilla muillakin kiertoilmauksilla, kuten yleiset syyt, maantiede tai ystävälliset suhteet. Vasta sortokaudet herättivät todenteolla kansan vastarintaan, joka loi liikevoimaa kansakuntaan. Mallisen kuvaukset suomettumisen ilmentymistä suomalaisessa tiede- ja kulttuurielämässä ovat suoranaisesti kiusallista luettavaa. Valitettavasti lukuisat esimerkit kertovat karua tarinaansa siitä, kuinka samoihin elkeisiin on palattu Putinin aikana.

Kirjassa ei valitettavasti tehdä viittauksia siihen aineistoon, jonka toimittaja Juha-Pekka Tikka kokosi Cambridgessä KGB-loikkari Vasili Mitrohinin arkistosta, koskien KGB:n kontakteja Suomessa. Tikka raportoi löydöksiään mielenkiintoisessa sarjassa artikkeleja Verkkouutisissa pitkin loppukesää ja syksyä 2014. Vaikka Mitrohinin arkiston aineisto olisi ollut suomalaistenkin tutkijoiden saatavilla jo pitkään, sitä ei jostain syystä ole haluttu Suomessa kunnolla käsitellä. Niin ikään kirjassa ei ole sivuttu itsekin vasemmistotaustan omaavan tiedusteluhistorian tutkijan Kimmo Rentolan käsittelemiä tietoja, jotka osittain pohjasivat Tikan paljastuksiin.

Olisi niin ikään ollut paikallaan noteerata Alpo Rusin mittava työ ja artikkelituotanto, jonka sysäyksenä toimi hänen oma kiirastulensa vakoiluepäilyjen kohteena - epäilyjen, joista oikeus hänet sittemmin vapautti. Rusi on julkaissut viime vuosien varrella runsaasti löytöjä KGB:n itäsaksalaisen filiaalin arkistoista. Hänen tapauksensa toimii myös hyvänä muistutuksena siitä, etteivät kaikki KGB:n tai Stasin arkistoihin kontakteiksi tai kehittelykohteiksi kirjatut tehneet mitään väärää, vaan saattoivat päätyä sinne, koska olivat esimerkiksi työnsä kautta kiinnostavia vieraan valtion tiedusteluorgaaneille. Tämän seikan ei pitäisi kuitenkaan estää tekemästä rehellistä selkoa KGB:n penetraatiosta Suomeen - päinvastoin, asioiden selvittämättömyys jättää epäluottamuksen varjot kummittelemaan.

Se Suomessa usein hoettu asia, että Suojelupoliisista ei suomettumisen vuosikymmeninä (eikä sen jälkeen) paljastunut ainoatakaan itävakoojaa, ei ole hyvä uutinen. Paino on sanalla paljastunut. Tikan paljastukset viittaavat Supon johtotason kompromettoitumiseen, mitä myös Rentola käsitteli artikkelissaan Tieteessä Tapahtuu -lehdessä. Tämä herättää kieltämättä ajatuksia siitä, miksi Suomessa maanpetosjutut näyttävät osuneen lähinnä tunnettujen länsimielisten uran tuhoamiseen tai muutenkin palaneisiin tai työnantajansa kannalta harmillisiksi koituneisiin kontakteihin, samalla kun arkistojen kautta itäblokin agenteiksi paljastuneet ovat tuntuneet yhä nauttivan koskemattomuutta.

Kirjasta hahmottuu se suomalainen perinne, että Suomen poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat tehneet diilin paholaisen kanssa. Eliitin edustajat ovat saaneet tästä itselleen etuja, rahaa ja rauhaa, mutta Suomen kansakunnan sielu on prosessissa vaurioitunut useaan otteeseen. Suomalaisen poliittisen kulttuurin patologiat ja fetissit ovat tästä sielunvauriosta oireita.

On vaiheita, jolloin yksi paha on auttanut Suomea vapautumaan toisesta, tai rauhasta on oltu valmiita maksamaan järisyttävän kova hinta. Tästä ei kuitenkaan pidä erehtyä vetämään johtopäätöstä, että Aleksanteri II, Kerenski, Lenin tai Hitler olisivat olleet suuria hyväntekijöitä ja Suomen-ystäviä. Suomen asia vain sattui tietyillä hetkillä sopimaan näiden johtajien valtapoliittisiin laskelmiin.

Suomi voi hyötyä tiettyyn rajaan asti pelistä ja tasapainoilusta isompien välissä. Ajatus aidalla istumisesta on saanut pelottavassa määrin suosiota nykyisessäkin valtionjohdossa. Se vain pitäisi muistaa, että tyhmä ei tällaisessa pelissä saa olla. Muuten sama peli vie nopeasti sotaan - tai vielä pahempaan, Suomen kansakunnan perikatoon. Suomalaisten osaksi on "ystävien" taholta jo useaan otteeseen kaavailtu kansanmurhaa, Siperiaan siirtämistä, sulauttamista "merkittävämpään" kansakuntaan - tai vain yksinkertaisesti puskuriksi ja rintamaksi muuttamista.

Suomalaisten on pelattava vapaudestaan ja olemassaolostaan kuten afgaanit, tšetšeenit ja georgialaiset ovat tehneet vuosituhansia isompien imperiumien puristuksissa - jo kauan ennen kuin sama peli, ja ylipäätään sivistys, oli tullut pohjoisiin metsiimme. Pelissä ei auta olla sinisilmäinen eikä tyhmä. Toisaalta ei kannata luulla liikoja omasta oveluudestaan, koska oveluus voi tuoda vain taktisia voittoja - strategiassa jylläävät yhä resurssit ja voima.

Suomi on kompuroinut ja nöyristellyt tavoilla, joilla kansakunnan tulevaisuus on jo useaan otteeseen joutunut vaakalaudalle. Suomella on saattanut olla onnea matkassa, mutta sen varaan ei geopolitiikassa kannata paljoa laskea. Ei auta luottaa tyhjiin: sopimus, eto tolko bumaga, kuten todettiin Helmikuun manifestissa. Ei auta kumarrella kruunupäitä ja muita toteemieläimiä, kuten eräät akateemiset pönöttäjät, kunniamerkkien ja suosionosoitusten lumossa. Eikä varsinkaan auta luottaa sokeasti poliittiseen ja taloudelliseen eliittiimme, joka on osoittanut olleensa jo monta kertaa valmis uhraamaan kansansa vapauden omien lyhytaikaisten etujensa alttarille.

Vapaiden aseistettujen talonpoikien ansiosta on Suomi sen sijaan paljolta pahemmalta säästynyt. Samantapaisista asioista, hivenen eri olosuhteissa, saavat georgialaiset ja tšetšeenitkin kiittää sitä, että ovat yhä kansoina olemassa.

Lustraatio-kirjan toimitustyö on ollut kelvollista, mutta olisi voinut olla huolellisempaa. Artikkeleihin ja varsinkin Luukkasen osuuksiin on jäänyt luvattoman paljon kirjoitus-, sananpuuttumis- ja translitterointivirheitä, jotka viimeistään kustannustoimittajan olisi pitänyt käydä läpi ja korjata. Asiavirheitä kirjasta löytyy paljon vähemmän. Tosin Tanskassa opiskelijoidensa vakoilemisesta Venäjän tiedustelupalvelun hyväksi vakoilutuomion saanut Timo Kivimäki ei tullut tuomionsa jälkeen tietääkseni pestatuksi Aleksanteri-instituuttiin vaan Maailmanpolitiikan laitokselle.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Hersonin läänin luontokohteita

Olin yötä keskiaikaisen ritariromantiikan henkeen järjestetyssä majatalossa keskellä maaseutua Mykolajivin ja Hersonin puolivälissä, Ševtšenkoven kylän liepeillä. Jatkoin sitten matkaani Hersonin ohi ja Dneprin mutkan eteläpuolelle.

Päivä oli tällä kertaa aurinkoinen ja silloin kun maisemaa eivät hallinneet viljelymaat, maasto koostui suurimmaksi osaksi hiekkapohjaisesta puuarosta, jossa kasvoi suuria tammia ja muita jaloja lehtipuita ruohokasvien täyteisten ketojen lomassa. Välillä dyynejä oli suorastaan näkyvissä. Tällaisesta maastosta löysi samalla kertaa sekä lauhkean lehtimetsävyöhykkeen lajeja, kuten tiklejä, turturikyyhkyjä, nokkavarpusia ja mustapääkerttuja, että aromaisen avomaaston tyyppilajeja, kuten arokiuruja, sininärhiä ja kaikkialla siriseviä harmaasirkkuja. Vanhojen puiden läsnäolon ansiosta harjalintu ja käenpiika olivat yleisiä.

Nähdäkseni enemmän taurialaista luonnonaroa, matkustin Askania Novan suojelualueelle pidempää reittiä Tškaloven seisakkeen kautta. Askania Novasta enemmän, mm. historiallisesta taustasta, voi lukea tästä aiemmasta kirjoituksestani. Matkalla oli tietä reunustavissa vanhojen lehtipuiden riveissä valtavia mustavarisyhdyskuntia ja niissä viihtyviä punajalkahaukkoja. Arolla lauloivat runsain määrin harmaasirkut ja arokiurut, yli pyyhki tuulihaukkaa ja muuttava kiljukotka.

Poimin tien varresta kyytiin liftaavan ornitologin, joka osoittautui suojelualueella töissä olevaksi biologiksi ja samalla paikallisen luonnonsuojelu- ja ekoturismiyhdistyksen nuorisojaoston puheenjohtajaksi. Kommunikoimme taas venäjäksi ja korvasimme vaikeat lajispesifit nimet latinankielisillä nimillä. Itä-Euroopassa ne onneksi kuuluvat alan koulutukseen toisin kuin tieteelliset nimet säännöllisesti unohtavissa anglosaksisissa maissa. Ornitologi oli kaksikielinen ja ukrainalainen patriootti. Hän kertoi suojelualueella pesivän nykyisin tusinan verran arohiirihaukkoja, joiden tieltä tavallinen hiirihaukka on saanut pienempänä lajina väistyä - sille sopivia peltomaisemia Etelä-Ukrainassa riittää kyllä yllin kyllin, arohiirihaukka taas on Euroopassa uhanalainen. Sen sijaan arokotka ei ole enää moneen vuoteen pesinyt suojelualueella, mutta esiintyy yhä läpimuuttavana.

Erityisen kiinnostukseni kohteena olivat trapit, joita en ole vielä onnistunut näkemään Euroopassa muualla kuin Espanjassa. Ornitologi kertoi, että pikkutrappeja saattaa pesiä arolla muutamia vuodessa - hyvin harvinainen ja vaikea nähdä. Sen sijaan isotrappi on joinakin vuosina runsas talvehtija, kun linnut kerääntyvät Itä-Ukrainan ja Venäjän aroilta tänne ja Kertšin niemimaalle Krimillä. Kesäaikaan joutuisin trappeja nähdäkseni matkustamaan yhä itään, Melitopolin ja Asovanmeren välisille alueille, ja sielläkin niiden näkeminen voisi olla vaikeaa.

Kiitokseksi biologin kyyditsemisestä Askania Novan suojelualueen keskukseen sain ilmaiseksi sekä sisäänkäynnin että opastetun ornitologisen kierroksen lintupuiston takana oleville lammille ja kurganeille (aluetta taannoin asuttaneiden iraanisten ja turkkilaisten kansojen hautakummuille), joista oli hyvä näköala seeprojen, villiaasien, antilooppien ja biisonien laiduntamalle arolle. Suurten sorkka- ja kavioeläinlaumojen lisäksi aron kosteissa osissa oli vielä parvittain kurkia, joukossa yksi neitokurki. Niitä oli kuulemma vielä pari viikkoa aiemmin ollut enemmän. Pysähtyivät täällä nykyisin vain läpimuuttajina. Tavallinen kurki oli ylivoimaisesti yleisempi.

Ruostesorsa on alueella runsas, ja useimmat lintupuistossakin hengailevista ovat villejä. Sen sijaan hanhet ja joutsenet ovat Friedrich Falz-Feinin peruja. Lampareiden reunamilla kahlaili arojen kahlaajalajistoa, kuten pitkäjalkoja ja pikkutyllejä.

Iltapäivällä alkoi uudelleen sataa kaatamalla, joten päätin ajaa Askania Novasta takaisin kohti Hersonia ja lähemmäs seuraavan päivän kohdettani Mustanmeren biosfäärinsuojelualuetta, joka sijaitsee Hersonista etelään ja lounaaseen, varsinaisen rannikon ja Krimin välissä länteen työntyvällä Kinburnin niemimaalla. Yövyin majatalossa Tsjurupynskin laidalla - pikkukaupunki on alkuperäiseltä nimeltään Oleški, mutta nimetty neuvostoaikana sieltä kotoisin olleen kommunistin Aleksandr Tsjurupan mukaan. Tällaisista nimistä voisi uusien kommunistilakien myötä palata takaisin kaupunkien vanhoihin nimiin, varsinkin kun sekä Tsjurupa että metropoli Dnipropetrovskille neuvostonimensä antanut Grigori Petrovski osallistuivat aktiivisesti Ukrainan kansanmurhan, tahallisen nälänhädän holodomorin, aiheuttamiseen.

Seuraavana aamuna lähdin jo varhain ajamaan kohti Kinburnin niemimaata (Kinburnska Kosa). Niemimaa kuuluu muuten Hersonin lääniin, mutta jostain syystä sen uloin kärki, jossa sijaitsee kolme tuppukylää upottavien hiekkateiden päässä, kuuluukin lahden toisella puolen olevaan Mykolajivin lääniin. Kinburn on ilmeisesti saanut nimensä niemenkärjessä aiemmin olleesta turkkilaisesta Kılburunin linnoituksesta, jonka Venäjän keisarikunta valtasi vuonna 1787 (valtaajana legendaarinen Suvorov), ja jossa taisteltiin uudelleen Krimin sodan loppuvaiheessa vuonna 1855, sillä kertaa Venäjä vastaan brittiläis-ranskalainen laivasto.

Jo matkalla Hola Prystanin kautta Rybaltšeen on paljon linnustollisesti mielenkiintoisia kohteita. On lampia ja ruovikkoisia lahtia, lehtoja ja kuivia hiekkapohjaisia nummia, joilla lauloivat kangaskiurut. Seutu muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi matkalla Rybaltšesta eteenpäin kohti Herojivskeä, joka on viimeinen kylä, johon niemimaalla pääsee asfaltoitua tietä pitkin. Siitä eteenpäin en suosittele henkilöautolla yrittämään - minun jeeppini sen sijaan selvisi upottavista hiekka- ja mutateistä vallan mainiosti, aina niemimaan kärkeen Pokrovskeen saakka.

Mustanmeren suojelualueeseen kuuluvat osat niemimaasta ovat maisemallisesti yllättäviä. Voisi luulla olevansa jossain Lapin erämaissa, ellei tunturijärviltä näyttiven lampien rannoilla kahlailisi jalohaikaroita ja pitkäjalkoja, ja elleivät ilmassa leikkiä lyövät leivoset olisi arokiuruja. Ensimmäiset parvet mehiläissyöjiä olivat saapuneet muuttomatkoiltaan ja samoin mehiläishaukka. Hiekkapohjaisia nummimaisemia täplittivät milloin kolmen-neljän metrin korkuiset tunturikoivua erehdyttävästi muistuttavan koivulajin muodostamat metsiköt sekä paljon peippoa ja metsäkirvistä sisältävät mäntymetsät.

Lapin tunnelmaa lisäsivät runsaat sääskiparvet, joten alueella retkeillessä kannattaa varata hyttysmyrkkyä mukaan ja pitkälahkeisia vaatteita. Rannikoiden ruovikoista löytyi useita lajeja kerttusia ja sirkkalintuja, pussitiaisia ja muuta tyypillistä. Pikku- ja mustaotsalepinkäisiä väijyi joka puolella. Useaan kertaan suorittivat pienet ryhmät pelikaaneja näyttäviä ylilentoja, saaden harmaa- ja jalohaikarat näyttämään kovin pieniltä ja siroilta.

Samana iltana alkoi taas sataa, joten hylkäsin viimeisen kohteeni, jonka piti olla Mykolajivin läänin alueella sijaitseva suojeltu Jelanetsin aro, mutta alueelle päästessäni sää oli liian synkkä. Ajoin sieltä sen sijaan Kirovohradin kautta Kiovaan, ottaen matkan varrelta risteyksestä kaksi liftaria, englantia osaavan keski-ikäisen sedän ja ukrainaa puhuneen teinipojan. He olivat mielissään kun levykokoelmastani löytyi Okean Elziä. Jätin pojan marxilaisen kommunistisen etujoukon käsitteen mukaan nimettyyn Avangardin tuppukylään ja sedän Kirovohradin kaupunkiin. Söin illalliseni ravintola Huljai-Poljessa, joka on nimetty ukrainalaisen anarkistijohtajan Nestor Mahnon Zaporižžjan läänissä sijaitsevan synnyinpaikan mukaan. Ravintola sijaitsi kuitenkin Tšerkasyn läänin Smilan laitamilla. Kiovaan ehdin vähän ennen puoltayötä.

Sen pituinen on tämä matkakertomus, mutta eteläiseen Ukrainaan jäi vielä paljon luontokohteita, joita pitäisi käydä katsastamassa. Erityisesti tulevat mieleen Hersonin lääniä ja Krimiä erottava valtava marskimaa Sivaš, jonne voi tosin nyt olla vaikea päästä, kun se on rintamavyöhykkeenä laillisen hallinnon hallitseman Hersonin läänin ja vihollisen miehittämän Krimin välillä. Toinen alue, johon pitäisi tutustua, ovat Asovanmeren rannikon arot Melitopolista Mariupoliin, lähinnä Zaporižžjan läänin alueella. Mariupol on sekin tosin nyt rintamavyöhykettä, johon Venäjän tukemat terroristit tekevät jatkuvasti iskuja.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Tonavan suistossa

Aloitimme seuraavan matka-aamun Mykolajivista, jossa katselimme katedraalia ja lähdimme sitten ajamaan kohti Odessaa, tuota Mustanmeren helmeä, joka toukokuun ensimmäisellä viikolla oli täyttynyt ukrainalaisista lomaviikon viettäjistä. Söimme mittavan aterian miellyttävällä terassilla ja sitten heitin virolaisen matkatoverini Odessan lentokentälle, koska hänen piti palata siksi illaksi Kiovaan.

Jatkoin sitten yksikseni Odessasta Etelä-Bessarabiaan. Tuo mielenkiintoinen alue on nykyisin laiminlyöty läntinen osa Odessan lääniä, mutta historiallisesti se oli osa Romaniaa. Kun Bessarabia vallattiin ja muusta osasta tehtiin Moldavian neuvostotasavalta, etnisesti kirjava Etelä-Bessarabia liitettiin osaksi Ukrainaa. Alue on maatalousvoittoista, viinitarhat vuorottelevat viljapeltojen ja hedelmätarhojen kanssa. Ukrainan- ja venäjänkielisten slaavien lisäksi alueella on yhä etnisiä romanialaisia sekä lisäksi mm. tataareja, juutalaisia, saksalaisia mennoniittejä ja kristillistyneitä tataareja, joita kutsutaan gagauuseiksi. Varsinkin Tonavaan rajoittuvalla jokisuistoalueella slaavilaisen asutuksen tausta on vanhauskoisissa lipovaaneissa, jotka pakenivat tänne rajamaiden kosteikoille tsaarinajan vainoja.

Olen useimmiten ajanut Romanian rajalle rantaa seurailevaa hieman pidempää tietä, joka kulkee Zatokan rantalomapaikan ja muiden vastaavien kautta. Nyt otin pohjoisempaa kulkevan isomman tien, joka kulkee osittain Moldovan alueella. Moldovan valtionalueen alkaessa otetaan ukrainalaiselta rajavartijalta valmiiksi leimattu paperilappu, joka toistakymmentä kilometria myöhemmin annetaan toiselle. Jos tieltä poikkeaisi lähimpään moldovalaiseen kylään, pitäisi kulkea Moldovan rajatarkastuksen kautta. Teoriassa olisi tietysti mahdollista ylittää rajajoki soutuveneellä ja päästä laittomasti Moldovaan.

Etelä-Bessarabian maalaismaisemissa näki taas parvittain punajalkahaukkoja. Laji tuntuu olevan erittäin yleinen alueella. Mielellään ne pesivät mustavaristen yhdyskuntien joukossa. Varikset ilmeisesti suojelevat tehokkaasti pesiä ja kun haukkojen pesät ovat varisten joukossa, varisten pesänryöstämisvaisto ei jotenkin toimi. Periaate lienee sama kuin niillä nokikanoilla, sorsilla ja sotkilla, jotka mielellään pesivät naurulokkiyhdyskuntien sisällä.

Olin yötä piirikunnan keskuksena toimivassa Kilijan pikkukaupungissa, jonka kaksoiskaupunki Tonavan toisella puolen Romaniassa on Chilia Veche eli Vanha-Kilija. Pääkylänraitti oli teoriassa vaihtanut nimeään Leninasta joksikin muuksi, mutta vanhat kyltit olivat yhä paikoillaan. Katu päättyi puistoon, joka ei enää ollut nimeltään Lenininpuisto, ja suureen patsaanjalustaan, josta Lenin oli vallankumouksen myötä kaadettu. Kylän harvoissa baareissa kitattiin olutta, nuoretparit istuskelivat romanttisesti puiston penkeillä ja kehrääjä surrasi joen yllä. Satakielet, viitasirkkalinnut ja luhtakerttuset lauleskelivat. Aamulla puistossa lauloi kultarinta.

Tie Kilijasta Tonavan suiston viimeiseen pikkukaupunkiin Vylkoveen (romaniaksi Vâlcov) oli varsin kammottavassa kunnossa, kraatterien täyttämä, mutta jeepillä siitä selvisi. Mikä tärkeämpää, kyseinen tieosuus on lintutieteellisesti mitä hedelmällisin. Toisella puolen tietä on Tonava, ja rantaan pääsee joka paikasta. Kyläasutus on harvaa ja hiljaista. Peltomaisemaa täplittävät lehdot ja lammet, joiden rannoilla on kahlaajia. Tolppien päässä on kattohaikaroiden pesiä, joiden risulinnoissa puolestaan pensasvarpuset ovat rakentaneet omia yhdyskuntiaan. En tiennytkään, että pensasvarpusen levinneisyys ulottuu Etelä-Bessarabiaan saakka. Muutenkin alueella näkee runsaasti sellaista välimerellistä linnustoa, jota on vaikea nähdä muualla Ukrainassa. Tuon tuosta näkyy joen ylittäviä pelikaanien tai pikkumerimetsojen parvia. Sininärhi oli napannut käärmeen ja teloi sitä autoni edessä ensin maassa, sitten puhelinlangalla.

Vylkovessa pikkukaupunki uinui turismisesongin ollessa vasta edessä. Kansallispuiston paikallinen toimisto oli kiinni. Sen edessä rihkamaa myynyt mummo vakuutteli, että kannattaisi käydä kahvilla jossain ja tulla uudelleen, josko kansallispuiston edustaja olisi palannut. No, kävin kahvilla kanavan rannalla ja todistin siinä yhteydessä, kun juoppojen ohjaama jokivene yritti kiinnittäytyä laituriin sillä seurauksella, että sählääjistä kaksi oli lopulta joessa. Sieltä kantautui runsaasti sanoja bljad, suka ja niin edelleen, mutta lopulta keski-ikäiset sedät saatiin ongittua turvallisesti takaisin veneeseen.

Vylkovea kutsutaan joskus suureellisesti Ukrainan Venetsiaksi. Tämä johtuu siitä, että pikkukaupunki on rakennettu osittain Tonavan kosteikon kanavien varsille, jolloin siellä liikutaan puoliksi teitä pitkin, puoliksi taas veneillä kanavia pitkin. Alun perin kalastus on ollut alueen pääelinkeino ja on kai edelleenkin merkittävässä osassa, vaikka maatalous onkin suistoalueella toinen tärkeä tulonlähde. Romanian puolella jo merkittävä osa tuloista saadaan ekoturismista, mutta Ukrainan puolella asia on vähän niin ja näin.

Joka tapauksessa kyllästyttyäni odottelemaan kansallispuiston toimiston avautumista ajoin eteenpäin etsimään yksityisten yrittäjien tiloja ja löysinkin sellaisen. Tapasin pian siviiliammatikseen opettajana toimivan paikallisen lintuharrastajan, joka oli jo ehtinyt sopia opastuksesta hollantilaisille lintuharrastajille. Lyöttäydyin näiden seuraan ja kävi ilmi, että meillä oli yhteisiä tuttuja Filippiineillä. Kiitin hollantilaisia erityisesti siitä, että heidän ansiostaan lajilistani kasvaa jatkuvasti ilman että käyn edes linturetkillä - hollantilaiset kun ovat kovia splittaamaan lajeja uusimpien taksonomisten selvitysten mukaan.

Opettaja vei meidät pienveneellään jokea yläjuoksuun Jermakovin saarelle, jonka keskiosat on vallannut makeavetinen kosteikko. Siellä kellui parvittain paikallisia pesiviä kyhmyjoutsenia ja merihanhia poikueineen, uiskenteli ruskosotkia ja punasotkia. Kosteikon yllä lenteli parvittain valkoposki- ja mustatiiroja sekä ruskosuohaukkoja. Merikotka näyttäytyi useaan otteeseen. Muutama pelikaani siellä ja kiharapelikaani täällä ilahduttivat suuresti. Joenvarsilehdosta löytyi suuria määriä kyseisestä habitaatista pitäviä varpuslintuja sekä useimmissa rantautumispaikoissamme harmaapäätikkoja.

Seuraavana aamuna hankkiuduin seitsemäksi etukäteen sovittuun tapaamiseen paikallisen metsänvartijan kanssa, joka osasi vain venäjää, mutta tulimme toimeen venäjäksi ja lintujen osalta latinalaisilla nimillä. Hän vei minut suiston uloimpaan osaan Mustanmeren rannikolle, jossa kävimme hiekkasärkillä. Yleisten riuttatiirojen ja aroharmaalokkien yhdyskuntien lisäksi siellä pesi yhdyskuntina harvinaisempia mustapäälokkeja samoin kuin monia muita lajeja. Pelikaaneja ja kiharapelikaaneja, merimetsoja ja pikkumerimetsoja, ristisorsia ja avosetteja näkyi runsaasti.

Iltapäivällä ajoin Vylkovesta takaisin Odessaan ja edelleen kohti Mykolajivin lääniä, sillä sään parannuttua halusin uudelleen matkustaa Hersonin läänin alueella sijaitseville suojelualueille. Matkan varrella tein hyvin tuotteliaan pysähdyksen Odessan ja Mykolajivin läänien rajalla Koblevessa sijaitseville laguuneille, joilla kahlaili runsain mitoin kaikenlaisia kahlaajia pitkäjaloista mustavikloihin, suokukoista suosirreihin ja kuovisirreihin. Särkillä lepäili kaitanokkalokkeja ja suola-altaan rantaniittyjen yllä lauloi pikkukiuru.

torstai 14. toukokuuta 2015

Ruotsalaiskohtaloita Dneprillä

Hersonista ajoimme harmaassa ja tihkuisessa säässä Kahovkan piirikuntaan ja tarkemmin sanottuna nykyisin Zmijivkan nimellä tunnettuun kylään, joka oikeastaan koostuu kolmesta kylän osasta, kaikki peräkkäin Dneprin varrella. Ensimmäisenä tulee vastaan Schlangendorf, sitten Milosz ja kolmantena Gammalsvenskby.

Saavuimme Zmijivkan bussiseisakkeelle ja näimme pellon toisella puolen kovin protestanttisen näköisen kirkon, joten pysäköimme ja kävelimme peltoja erottavaa kannasta kirkolle. Kengät kastuivat, mutta tulimme paikalle parahiksi kuullaksemme kirkosta käytävälle purkautuvien mummojen puhuvan ruotsia. Olimme löytäneet ensimmäiset merkit Dneprin vanharuotsalaisista.

Lukijaa voi yllättää, että kaukana eteläisen Ukrainan peltoaukeiden keskellä on saksalaisia ja ruotsalaisia kyliä. Vastuussa näistä oli Katariina Suuri, joka valloitti aikanaan eteläisen Ukrainan sitä hallinneilta ukrainalaiskasakoilta ja krimintataareilta. Kasakat ja tataarit joutuivat laajamittaisten karkotusten ja kansanmurhan uhreiksi, mikä autioitti Euroopan hedelmällisimpiin maatalousalueisiin kuuluneita arotasankoja suuren joen molemmin puolin ja aina Mustaanmereen saakka.

Saksalaistaustaisen Katariinan suureellisiin suunnitelmiin lukeutui luoda eteläiseen Ukrainaan ja Krimille "Uusi-Venäjä" (Novorossija), jonka kulisseja rakentamaan hän saattoi suosikkinsa kreivi Grigori Potjomkinin. Olen sivunnut asiaa syksyllä 2013 Krimille ja Askania Novaan tekemäni matkan yhteydessä. Uuden-Venäjän piti toimia sillanpääasemana Katariinan vyöryessä valloittamaan Mustanmeren herruutta. Hän haaveili koko Turkin valloittamisesta, oman jälkeläisensä istuttamisesta keisariksi Konstantinopoliin ja Jerusalemin valloituksesta Venäjälle. Nämä haaveet eivät koskaan toteutuneet - Etelä-Ukrainan ja Krimin valloitus sen sijaan onnistuivat, ja ikävä kyllä Putinin hyökätessä Krimille ja Donbasiin Uuden-Venäjän haamu on palannut kummittelemaan Euroopan tietoisuuteen.

Uutta-Venäjää luotiin kansanmurhin, mutta myös rakentamalla tilalle uutta kansaa. Potjomkinin kulisseihin kuuluivat rannikolle perustettujen uusien kaupunkien valekreikkalaiset nimet, kuten Mariupol ja Simferopol, joille ei ollut varsinaista historiallista pohjaa. Turkkilaisperäistä paikannimistöä hävitettiin ja siitä onkin jäljellä vain rippeitä - ruoka- ja tapakulttuurista jäi toki jäljelle paljon enemmän jäänteitä, jotka jatkuvat alueella meidän päivinämme.

Uudelle-Venäjälle piti saataman myös uusi väestö. Katariina oli saksalainen ja suhtautui siksi skeptisesti hallitsemansa venäläisen rodun kykyihin maatalouden mittavan modernisoinnin alalla. Ei Katariina tässä tosin poikkeuksellinen ollut - maaorjuudessa ja yleisessä takapajuisuudessa eläneen keisarikunnan eliitti, joka itse jäljitteli länsimaiden hoveja ja puhui mieluummin ranskaa kuin venäjää, halveksui yleisesti valtakuntansa alamaista kansaa ja kadehti läntisiä kilpailijoitaan. Yksi Katariinan ajatuksista olikin siirtää germaanisen rodun edustajia kotiseuduiltaan eteläisen Venäjän ja Ukrainan aroille kehittämään valtakunnan maataloutta. Saksalaisia hän houkutteli maalaisaateliksi niin Volgalle kuin Etelä-Ukrainan valloitusmaillekin. Saksalaisilla oli yliedustus myös armeijan upseeristossa.

Venäjä oli valloittanut myös aiemmin Ruotsille, Tanskalle ja Saksalaiselle ritarikunnalle kuuluneet Viron, Liivinmaan ja Kuurinmaan. Viron valloittamisen yhteydessä Venäjän keisarikunta sai alamaisikseen etnisiä ruotsalaisia, jotka vielä tuolloin asuttivat Saarenmaata, Hiidenmaata ja muita Länsi-Viron saaria. Venäjän imperiumi harjoitti monien muiden imperiumien tavoin hajottamista ja hallitsemista - ja Venäjä teki sitä erityisen voimallisesti väestön pakkosiirroilla.

Tässä tapauksessa Viron saarten ruotsalaiset pakkosiirrettiin Krimille, eteläiseen Ukrainaan ja kolmannelle rintamalle Etu-Kaukasian kasakka- ja tataariaroille. Myös virolaisia päätyi näiden väestönsiirtojen myötä esimerkiksi Krimille, vallattuihin osiin sittemmin Kubanina tunnettua vanhan Tšerkessian rannikkoa ja Abhasiaan asti. Zmijivkan Gammalsvenskbyn ruotsalaiset eivät siis tulleet nykyisestä Ruotsista, vaan he tulivat Hiidenmaalta (viroksi Hiiumaa, ruotsiksi Dagö).

Näin ollen Dneprin ruotsalaisten kohtalot kiinnostivat minua ja virolaista matkakumppaniani. Suvuistamme löytyy ruotsalaista verta ja molemmat myös puhumme ruotsia ja olemme siellä aikanaan opiskelleet. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vielä Gammalsvenskbyn kirkko, vaan kylän saksankielisen osan Schlangendorfin saksalainen kirkko. Vanha ruotsalainen kirkko oli aikaa sitten muutettu ortodoksiseksi ja toimi nykyään kylän ukrainalaisena kirkkona. Venäläisillä oli omansa. Ja saksalainen kirkko toimi kaikkien protestantismissa pysyneiden perheiden kirkkona, eli ruotsalaisetkin kävivät nykyään saksalaisten kirkossa.

Meidät otettiin sydämellisesti vastaan, kestitettiin ja kahvitettiin kirkon tiloissa, sillä samaan aikaan kylässä sattui olemaan kylässä myös Skoonesta tulleita perinneyhdistyksen ihmisiä. Diakonina toimiva osin saksalaistaustainen nainen esitteli meille historiallisia papereita tilojen sijainneista ja kehotti sitten menemään kylänraitin "suomalaiseen taloon" erään vanhanrouvan puheille, joka kuulemma tietäisi eniten ruotsalaisten historiasta. Miksi talo oli "suomalainen", ei selvinnyt, mutta sinivalkoinen se oli, ja löysimme kuin löysimmekin 80-vuotiaan mummon. Paikallisen tavan mukaan taloon ei voi mennä tyhjin käsin, joten veimme kaiken mitä meillä autossa oli, vaatimattomia piknik-tarpeita, jotka olivat sateisen päivän vuoksi jääneet käyttämättä.

Mummo kertoili vanhalla ruotsilla omasta, sukulaistensa ja naapuriensa historiasta. Kuinka esivanhemmat oli tuotu tänne Katariinan aikana ja he olivat tyhjästä rakentaneet pellot, kirkon ja talonsa. Sitten ruotsalaisten osuus oli vähitellen huvennut saksalaisiin, venäläisiin, puolalaisiin ja ukrainalaisiin verrattuna. Sodasta oli selvitty, mutta Stalinin vainot olivat koskeneet: kahdeksantoista kyläläistä (seitsemäntoista miestä ja yksi nainen) oli viety pois, eivätkä he koskaan palanneet. Näille stalinilaisen tyrannian uhreille on nykyisin vanhan ruotsalaisen kirkon pihamaalla perinneyhdistyksen pystyttämä kivipaasi, jossa kaikki kahdeksantoista on nimetty: "Till minne av de oskyldiga svenska bybor som bortfordes och försvann - 1937-1938."

Mummo oli ollut kahdeksanvuotias tyttö, kun hänet ja suurin osa muista kyläläisistä oli viety Siperiaan ja jätetty neljänkymmenen asteen pakkaseen vailla talvivaatteita. Monet pienimmistä lapsista olivat kuolleet kuljetusten aikana tai perillä Siperiassa. Toisin kuin tšetšeenit, krimintataarit, volgansaksalaiset ja monet muut Stalinin karkotusten uhreiksi joutuneista kansoista, ruotsalaiset olivat ilmeisesti olleet sen verran pieni ja vaarattomaksi tulkittu vähemmistö, että heidän oli onnistunut palata kyläänsä jo ennen Stalinin kuolemaa. Kun Stalin kuoli, äiti oli antanut selkäsaunan, kun tyttö oli halunnut mennä muiden lasten tavoin julkisesti itkemään Isä Aurinkoisen kuolemaa. Jopa nyt vuonna 2015 mummon oli kuiskattava puheessaan sanat "oli hyvä, että hän kuoli". Asia, jonka hän oli oppinut vasta selkäsaunasta, koska Siperiassa asiasta ei saanut puhua.

Neuvostoliiton hajotessa moni saksalaisista oli muuttanut Saksaan. Ruotsissa oli nyt saanut käydä, mutta Ruotsilla ei ollut Saksan ja Suomen kaltaista paluumuuttajapolitiikkaa. Kuulemma Ruotsin Moskovan-suurlähetystössä ei ollut aluksi - elettiin Gorbatšovin aikaa - edes uskottu, että jossain Ukrainan aroilla asui etnisiä ruotsalaisia. Neuvostoliitto oli taitava hävittämään historialliset muistot länsimaidenkin tietoisuudesta - asia, johon myös nyky-Venäjä propagandassaan pyrkii.

Jatkoimme Schlangendorfissa asuneen mummon luota varsinaiseen Gammalsvenskbyhyn, kävimme entisessä ruotsalaiskirkossa ja muistomerkeillä. Puhuimme sielläkin paikallisten kanssa ja kohtasimme saman ilmiön kuin aiemmin miehitetyssä Karjalassa - kyliin asutetut venäläiset neuvostoihmiset eivät yleensä edes tienneet, välittäneet tietää tai halunneet tietää, että täällä asui ruotsalaisia. Neuvostoperinne eli lujassa: ei ollut hyvä tietää sellaisista asioista kuin vähemmistöt tai kielletyt osat historiaa.

Zmijivkan kyläkeskuksen baarissa katseltiin nyrkkeilymatsia. Alateini-ikäiset pojatkin vetivät kaljaa, vähän vanhemmat vodkaa. Joillain lapsilla näkyi yhä kummallisen skandinaavisia piirteitä, mutta nuoriso on pääosin kadottanut ruotsin ja saksan kielitaitonsa. Näitä kieliä puhuvat enää vanhukset. Se on sääli, sillä jos näistä lapsista osa joskus päätyy yliopistoon (lähin lienee Hersonissa, tosin Kahovkassakin on ainakin maataloustekninen korkeakoulu), he arvostaisivat varmaan ylimääräisen eurooppalaisen kielen taitoa.

Ajoimme viljelyseutujen halki yhä harmaassa säässä ja koska sellaisessa olisi ollut kurjaa tutustua Askania Novaan tai Mustanmeren suojelualueeseen Hersonin läänissä, päätimme lähteä etsimään aurinkoisempaa ilmanalaa lännestä, Odessasta. Söimme ja joimme matkan varrella Hersonin pohjoispuolella majatalossa, jolla oli strutseja puutarhassaan ja oma viinitarha. Illaksi ajoimme puolimatkaan Mykolajivin telakkakaupunkiin, käyskentelimme siellä joensuulahden rannoilla ja kävimme oluella.

Monet kadunnimet oli maidanisoitu, eli neuvostosymboliikan purku oli pantu alulle Mykolajivin kadunnimistössä. Tsaarinaikaiset nimet, kuten Potjomkinin, Makarovin ja muiden amiraalien mukaan nimetyt kadut, olivat kuitenkin ennallaan. Baarikatu taisi olla Puškinska, ellei sitten Ševtšenka. Kristillinen hotellimme (ei alkoholia) oli Euroopan neuvoston aukion laidalla ja lähellä oli myös paikallisten Maidanin marttyyrien muistomerkki, katedraali ja synagoga.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Muistin politiikasta

Kiovassa on kesä, lehmukset täydessä lehdessä ja syreenit kukassa. Maidanilla ja Hreštšatykillä on joka ilta paljon elämää, varsinkin viikonloppuisin, jolloin Hreštšatyk suljetaan autoilta ja siitä tulee suuri kävelykatu.

Viime vuonna tähän aikaan alkukesä meni pilalle sodan juuri kiihtyessä. Ihmiset kuitenkin tottuvat kaikkeen, sotaankin. Vaikka sen varjo häilyy jatkuvasti ukrainalaisten mielissä, elämän on jatkuttava. Sota näkyy kaukana Donbasia halkovalta rintamalinjalta lähinnä siinä, että asepukuisia nuorukaisia näkyy silloin tällöin katukuvassa rintamalta lomille päässeinä tai aamuisin hiljaisina, odottamassa kuljetusta, joka vie heidät sotaan.

Toisin kuin Venäjällä, jossa lauantain voitonpäivän spektaakkelit kuvastivat sitä kansallispsykoottista kuumetta ja mielettömyyden uhoa, jonka vallassa revanšistinen imperiumi on, Ukrainassa asiaan otettiin toinen näkökulma. Sotahan oli sama ja ukrainalaisista suurin osa taisteli siinä samalla puolella venäläisten kanssa, puna-armeijan riveissä Saksaa vastaan. Yhteensä miljoonia ukrainalaisia (kuten venäläisiäkin) taisteli kuitenkin myös muilla puolilla: saksalaisten SS-joukoissa, Ukrainan omissa itsenäisyyttä tavoitelleissa kansallismielisissä sissiryhmissä samoin kuin länsiliittoutuneiden ja Puolan vastarinta-armeijan joukoissa.

Kun Venäjän maailmankuvassa voitonpäivä merkitsee ennen kaikkea järjetöntä kansallisuhoa ja sodan glorifiointia, Ukrainassa muisteltiin perjantaina ja vielä lauantaina ennemminkin murheellisissa tunnelmissa sodan uhreja. Muistamisen aiheena oli se, että sota päättyi - ei kuten Venäjällä sotilaskunnian ja voiton fasistisluontoinen mytologisointi. Mutta Ukrainan osana ei toki sodan päättyessä ollut rauha, vaan stalinistisen terrorin ja joukkotuhonnan jatkuminen.

Monia länsimaalaisia - venäläisistä puhumattakaan - häiritsi se, että Ukrainan muistotilaisuuksissa haettiin kansallista yhtenäisyyttä esimerkiksi tuomalla sekä puna-armeijassa että ukrainalaisten nationalistijoukoissa UPA:ssa taistelleet veteraanit yhteen, puristamaan toistensa käsiä ja ymmärtämään toisiaan. Kyse ei ollut mistään fasismin rehabilitoinnista vaan pikemminkin kansallisen sovun etsimisestä sekä realistisemmasta näkökulmasta suuren sodan tragediaan, joka jakoi perheitä ja heitteli ukrainalaisia eri osapuolten joukkoihin ja eri rintamille. Neuvostoliittolaisen historiakäsityksen omaksuneille länsitoimittajillekin tämän käsittäminen tuntuu yhä olevan omituisen vaikeaa. Mutta eipä sitä ignoranttien länsitoimittajien saati vihollisen vuoksi tehtykään, vaan Ukrainan oman kansan, joka kyllä ymmärsi.

*   *   *

Muuan ukrainalainen ystäväni, yliopisto-opiskelija, oli eilen illalla kylässä, sen jälkeen kun olimme käyneet muutamalla tuopilla liettualaisessa Klaipeda-baarissa. Hän kertoi muutama vuosi sitten kuolleesta isoisästään, joka oli kuolinvuoteeltaan kertonut tyttärenpojalleen sota-aikojen kokemuksensa ja pyytänyt kirjoittamaan muistelmansa. Siinä määrin värikäs oli elämänsä. Isoisä oli syntyisin keskiukrainalaisesta Tšerkasyn oblastista, taistellut puna-armeijan riveissä, mutta joutunut saksalaisten sotavangiksi ja vankileirille.

Kokemukset olivat kuitenkin muuttaneet hänen mielipiteitään, kun vihollinen oli tavallisten ja epäpoliittisempien saksalaissotilaiden kautta osoittautunut inhimillisemmäksi kuin stalinistinen "vapauttaja". Ne, jotka olivat vapautuessaan menneet puna-armeijan luo, oli tuhottu tai lähetetty Siperiaan, kun taas ne, jotka olivat "vapauttajien" saapuessa paenneet metsiin, olivat jääneet henkiin, ja voineet myöhemmin vähin äänin palata kotikyliinsä. Elleivät liittyneet ukrainalaisiin vastarintamiehiin, jotka jatkoivat vastarintatoimintaa pitkälle 50-luvulle saakka.

Opiskelija oli mennyt Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n arkistoihin, jotka hiljattain parlamentin päätöksellä avattiin kokonaan tutkijoille ja kansalaisille avoimiksi neuvostoaikojen osalta, etsimään tietoja isoisänsä kertomista asioista, kuten NKVD:n soluttautumisesta ukrainalaisiin vapaustaistelijaryhmiin kylvämään terroria ja provokaatioita. Hän oli lähtenyt arkistoihin epäilevin mielin, mutta yllätyksekseen saanutkin entiseltä KGB:ltä luvat kaikkeen, mitä oli halunnut tutkia. Kyse on sen verran vanhoista asioista, että Ukraina on arkistot avaamalla osoittanut olevansa menneisyyspolitiikan osalta avoimempi kuin vaikkapa Suomi, jossa eräät tahot ovat julkisesti kehdanneet paheksua jopa Ukrainan päätöstä avata arkistonsa. Pelkäävät kaiketi, mitä kaikkea suomalaisvaltuuskuntien Kiovan ja Krimin matkoista sieltä löytyisi.

Opiskelijan projekti oli jäänyt toistaiseksi kesken, sillä hän, kuten suurin osa ukrainalaisista, kamppailee jokapäiväisen elämisen kanssa hryvnjan arvon romahdettua ja kaiken ollessa kallista. Töitä ei löydy lahjakkaillekaan, viisumeja on nuorenmiehen vaikea saada, jos yrittää kesätöitä etsimään Eurooppaan. Ymmärsin myös illan aikana, että hänellä oli oikeasti nälkä, ja jouduin käyttämään libanonilaisen laskutappeluperinteen kikkoja saadakseni maksetuksi edes hänen ruokansa puolestaan. Hänen isänsä on kävelykeppien varassa työkyvyttömänä. Ukrainassa ei elä työttömyysturvalla eikä opintolainoilla.

*   *   *

Voitonpäivää edelsi runsaalla viikolla toinen neuvostovallan perinteisesti glorifioima juhla, nimittäin vappu (venäjäksi pervoje maja eli toukokuun ensimmäinen). Minulla oli vapusta alkaen viikko etukäteen varattua vapaata, jonka vietin tällä kertaa Ukrainassa, koska edellisviikkojen kiireet eivät sallineet järjestää autolleni pakollista ulkomaanvakuutusta. Ja nähtäväähän riittää Ukrainassakin. Sain matkakumppaniksi erään virolaisen ystäväni ja lähdimme ajamaan Etelä-Ukrainan tasankoja kohti. Ne kun vielä ovat siellä - on mahdollista, että Venäjän hyökkäyssodan jatkuessa nuo alueet muuttuvat vielä tappotantereiksi ja miehityksen alaisiksi, jolloin sinne ei ole enää menemistä kuten ei nyt miehitetylle Krimille tai terrorihallinnon alaisiin osiin Donetskin ja Luhanskin läänejä.

Vapun hengessä ensimmäinen kohteemme oli Pervomaiskin kylän liepeillä sijaitseva ydinasemuseo - itse asiassa entinen Neuvostoliiton ydinasetukikohta, yksi lukemattomista, joista käsin totalitäärinen imperiumi uhkasi Eurooppaa. Ohjukset on tehty vaarattomiksi, kun Ukraina luopui neuvostoydinaseistaan sitä vastaan, että länsivallat ja Venäjä sitoutuivat ikiajoiksi takaamaan sen itsenäisyyden ja rajojen koskemattomuuden ns. Budapestin muistiossa. Venäjä veti sen vessanpytystä alas hyökätessään Krimille - ja osoitti samalla, ettei kansainvälisen oikeuden hurskaisiin lupauksiin ollut luottaminen, kun vastapuolella oli röyhkeä hyökkääjä.

Pervomaisk on tyypillinen neuvostopaikannimi - "vappula". Olisi suuri kulttuuriteko Ukrainan hallitukselta ja kansalta Leninin patsaiden kaatamisen lisäksi palauttaa kylille ja pikkukaupungeille niiden bolševismia edeltäneet nimet. Vaikka Ukraina tuhottiinkin maailmansodissa useaan otteeseen, on useimmille paikoille silti olemassa historiallisia nimiä - usein vieläpä monia nimiä: ukrainalaisia, puolalaisia, venäläisiä, itävaltalaisia, unkarilaisia, romanialaisia ja turkkilaisia. On ikävää, kun jok'ikisessä maakunnassa ja piirikunnassa on täsmälleen samannimiset kylät: Sovjetskoje, Pervomaiskoje, Komsomolskoje, Leninskoje, Kominternskoje ja niin edelleen. Ja kun vielä jok'ikisen kaupungin ja tuppukylän pääkadun nimi piti aina olla Lenina ja pääaukioiden nimet Leninin ja neuvostojen mukaan. Onneksi Hruštšov sentään hankkiutui eroon Stalineista jo neuvostoajalla. Nyt Stalinin katuja, aukioita ja patsaita on lähinnä Venäjän miehittämissä Transnistriassa ja Etelä-Ossetiassa, tosin myös Moskovassa on Stalin jälleen kovassa huudossa.

Pervomaiskin ydinasemuseon oppaina toimi aitoja entisiä neuvostoupseereja, jotka oli koulutettu ja indoktrinoitu ajatukseen jatkuvasti uhkaavasta länsi-imperialistisesta invaasiosta, johon tulisi vastata painamalla nappia. Se nappi ei oikeasti ollut punainen vaan harmaa. Puhelin, johon kohtalokas soitto olisi tullut, oli sen sijaan punainen. Sekä nappia että puhelinta pääsi syvällä maan uumenissa kokeilemaan - upseerit vakuuttivat, että ne toimivat yhä. Ohjukset (joiden sisältö toivottavasti on ajat sitten poistettu) samoin kuin panssarivaunut ja kuljetusrekat ruostuivat hiljalleen surullisina amerikkalaisten kunnostaman siilon pihalla, jossa heinikko valtasi alaa ja varpuset sirkuttivat alakuloisina.

Pervomaiskista jatkoimme Mykolajivin oblastin pohjoisosien halki, nähden Južnoukrajinskin ydinvoimalakompleksin lauhdevesistä höyryävät tekojärvet (jotka ehkä hohkaavat pimeässä, mene ja tiedä) ja päätyen illan hämärtyessä syömään ansaitut borssit ja šašlykit Voznesenskissä. Jatkoimme Nova Odessan ja Mykolajivin ohitustien kautta Hersoniin, jossa ehdimme vielä guljailla ja kallistella tuoppeja paikallisella pääpromenadilla, joka on nimetty tsaarinaikaisen valloittajakenraali Suvorovin mukaan. Asiakkaisto Suvorovan pubeissa oli mukavan tuntuista eikä lainkaan kallistuvaista putinistiseen kiihkoiluun, vaikka Herson on useimpien eteläukrainalaisten isompien kaupunkien tavoin pääosin venäjänkielinen.

Matka pitkin Etelä-Ukrainaa jatkui tästä eteenpäin kolmen eteläisen läänin - Odessan, Mykolajivin ja Hersonin - kulttuuri- ja luontokohteissa, mutta palatkaamme matkakertomukseen seuraavissa blogikirjoituksissa.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Onko Venäjä yllätys?

Kiovaan tuli huhtikuun loppupuoliskolla kunnolla kevät. Viime viikolla ilmat olivat jo perin kesäiset. Vuorivaahterat ja hevoskastanjapuut ovat täydessä lehdessä. Ihmiset kulkevat jo teepaidoissa ja šortseissa. Esimerkiksi Ševtšenkon puistossa ja Zoloti Vorotalla on jo täysi terassimeno päällä.

Mainitsinkin viime kirjoituksessa, että olin edellisviikonloppuna Tallinnassa, jossa järjestetään vuosittain mitä parhain turvallisuuspolitiikan alaan kuuluva konferenssi. Se on nimetty Viron entisen presidentin Lennart Meren mukaan, mutta nojaa suuressa määrin nykyisen presidentin Toomas Hendrik Ilveksen avoimeen tyyliin ja karismaan. Lennart Meri -konferenssissa vallitsee vuodesta toiseen tunnelma, jollaista ei löydä mistään suomalaisesta korkean tason tapahtumasta eikä kovin helpolla Länsi-Euroopastakaan. Osallistujat ovat alusta alkaen samalla lehdellä ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Aikaa ja energiaa ei tuhlata joutavan jauhamiseen eikä valheille anneta tasapuolisuuden nimissä tasa-arvoista sijaa tosiasioiden rinnalle.

Moni suomalaislukija varmaankin pelästyy nyt ja kuvittelee mieleensä jonkinlaisen russofobisten ekstremistien keskustelukerhon, jossa baltit ja puolalaiset nalkuttavat ja Venäjän ääntä ei välitetä kuulla. Todellisuus on oikeastaan juuri päinvastainen. On selvää, että Viron valtionjohdon voimakkaalla myötävaikutuksella Viron pääkaupungissa järjestettävässä konferenssissa kuuluu Viron diplomatian ääni. Viron ja muiden Baltian maiden näkemykset alueensa poliittisesta ja turvallisuustilanteesta ovat esillä. Seuraavaksi eniten ovat kuitenkin esillä muut lähimaat: Pohjoismaat, Puola ja Venäjä. Itäisestä Keski-Euroopasta on tullut paljon huippuasiantuntijoita, samoin Saksasta, Britanniasta ja Atlantin takaa Amerikasta. Kaukaisimpia vieraita edustivat tällä kertaa esimerkiksi pakistanilainen toimittaja, egyptiläinen aktivisti, turkkilainen professori, jokunen edustaja Japanista, Kiinasta, Italiasta ja Israelista. Mutta on selvää, että painopiste on ollut vuodesta toiseen Itämeren alueessa, Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Ja niin pitääkin. Maailma on täynnä konferensseja, joissa maailmaa tarkastellaan Washingtonin, Brysselin, New Yorkin tai Geneven näkökulmasta.

Kutsuvieraat on valikoitu taitavaa balanssia seuraten. Monet konferenssiin alun perin ihastuneet käyvät siellä joka vuosi. Heillä on tietty vahva tietoisuustaso alueen asioista ja siitä, missä maailmassa nyt mennään. Harvasta tilaisuudesta maailmassa voi yhtä aikaa löytää saman kriittisen massan ymmärrystä ja asiantuntemusta. Järjestäjät pitävät huolen siitä, että vetonauloina on joka vuosi tunnettuja nimiä politiikanteon, sotilas- ja turvallisuuselinten ja akatemian huipulta. Lennart Meri -konferenssin henkeen kuuluu, että presidentit, ministerit ja kenraalit käyskentelevät vapaamielisesti ja epämuodollisesti tavallisten kuolevaisten joukossa ja iltaisin kallistelevat näiden kanssa kuppia. Suuren yleisön päiväsessioiden lisäksi mielenkiintoista syvyyttä tarjoavat aamuvarhaiset ja yömyöhäiset, ryhmäkeskustelumuotoiset suljetut sessiot, joissa usein käsitellään spesifimpiä kysymyksiä kuten Venäjän tiedustelupalvelujen rahoitusta ja ohjausta Euroopan äärioikeistolle.

Konferenssin tasapaino muodostuu juuri siitä, että kriittinen massa osaamista on niin vahva, että sitä täydentävä suuri joukko vähemmän tärkeitä ihmisiä - rivitutkijoita, tutkivia journalisteja, virkamiehiä, upseereja, diplomaatteja, kansalaisjärjestöjen ja kansainvälisten järjestöjen edustajia - uskaltavat puhua ja olla mieltä, kun kerran presidentit ja kenraalitkin. Muodostuu ainutlaatuinen avoimuuden ja luottamuksen ilmapiiri, joka omalta osaltaan itse asiassa uusintaa juuri sitä läntistä arvoyhteisöä, jota niin moni konferenssin puhujista peräänkuulutti.

Kun kyselin, eikö tällaista pitäisi järjestää Suomessakin, useampi läsnä ollut suomalaisosallistuja totesi minulle, että olkaamme realisteja, Suomessa tällaista konferenssia ei voisi järjestää. Se joko kaatuisi alkuunsa politiikan huipuilta tulevaan puuttumiseen tai latistuisi tavanomaiseksi poliittisesti korrektien ja yleisellä tasolla liikkuvien latteuksien toisteluksi. Hoettaisiin sitä miten maailman toivotaan olevan, sen sijaan että lähdettäisiin siitä, miten asiat todella ovat, ja etsittäisiin realistisia ratkaisuja. Olen toki ollut Suomessakin monessa erittäin hyvässä ja oikeamielisessä tapahtumassa, mutta ne ovat paljon pienemmässä mittakaavassa, järjestäjät ja osallistujat tuntemattomia ja vailla vaikutusvaltaa valtakunnan asioihin. Joku merkkimies tai -nainen voi käydä pitämässä alustuksen ja pienessä ravintolakabinetissa uskaltautua puhumaan hyvinkin suoraan - mutta ei varmasti niin suurelle ja kansainväliselle joukolle kuin Lennart Meri -konferenssissa.

Tallinnassa vallitseva länsimaisten arvojen ja luottamuksen ilmapiiri on merkinnyt vuodesta toiseen sitäkin, että kyseisessä konferenssissa jopa ne samat puhujat, jotka Helsingissä tai Brysselissä käyttäisivät aivan eri kieltä ja redusoisivat esityksensä epäinformatiivisen yleisille tasoille, uskaltavat toisenlaisen konformismin vallitessa puhua lännen kieltä. Tämä on pätenyt myös suomalaispuhujiin. On surullista, että he eivät voisi antaa samanlaisia lausuntoja kotimaassaan. Heidäthän lynkattaisiin mediassa saman tien venettä keikuttaviksi hötkyjiksi ja myllytettäisiin korkeimpien poliittisten tahojen jyrähdyksin, samalla kun heidän sanomansa asia hautautuisi sävyihin ja sanoihin keskittyvän yhdentekevän kohkaamisen alle.

Viime vuonna keskustelujen keskiössä oli Ukraina, jonka tapahtumien kautta puhuttiin Venäjästä. Tänä vuonna Venäjä oli avoimesti keskiössä, Ukraina sen toimien ilmentymänä sivuosassa. Siinä sivussa puhutaan kaikesta muusta: Syyriasta, Irakista, Afganistanista, Kreikasta, Euroopan instituutioiden tilasta ja transatlanttisesta yhteistyöstä, Natosta, Etyjistä, kotimaisten ääriliikkeiden muodostamista uhista, öljystä, kaasusta ja korruptiosta. Venäjältä oli paljon osallistujia, lähinnä nimekkäämpiä ja vähemmän nimekkäitä oppositiovaikuttajia, tutkijoita ja toimittajia. Moskovassa murhatulle Boris Nemtsoville pidettiin liikuttava muistotilaisuus, jonka yhteydessä hänen puoluetoverinsa Venäjältä lupasi murtuvalla äänellä, että Putin joutuisi vielä maksamaan tästä. Muutoin kyseisenlaiset ymmärrettävän emotionaaliset reaktiot olivat harvinaisia. Lennart Meri -konferensseissa puhutaan tiukkaa asiaa - ei hötkytä emootioiden vallassa sanoja ja sävyjä kavahtaen kuten suomalaisessa turpo-keskustelussa.

Konferenssin ohessa ehdin käydä ostamassa itselleni uuden tietokoneen, tavanomaisella kirjakauppakierroksella ja pariin otteeseen konferenssin ulkopuolisissa baari-istunnoissa eräiden konferenssivieraiden kanssa. Verkostoituminen on yleensä tämänkaltaisissa tilaisuuksissa vielä tärkeämpi asia kuin varsinaisten esitelmien ja keskustelujen seuraaminen. Kävellessäni kadulla minua lähestyi nainen, joka katsoi naamaani ikään kuin huolissaan ja olisi kovasti halunnut ennustaa minulle. Kieltäydyin kunniasta, sillä ei minun tarvitse tietää etukäteen, mitä tuleman pitäisi. Hyvät ennustukset olisivat pelkkiä ennustuksia, koska en usko moiseen, kun taas pahat ennustukset jättäisivät kuitenkin jonkin alitajuisen varjon roikkumaan mieleeni. Kuolema on joka tapauksessa varma lopputulos, ja sitä ennen on vielä paljon tehtävää.

Ennustamisesta puheen ollen haastaisin kuitenkin lukijani miettimään paria asiaa. Ensinnäkin sitä hokemista, kuinka Venäjän ja Ukrainan tapahtumat olisivat muka olleet jonkinlainen yllätys. On totta, että keskuudessamme on runsaasti poliitikkoja ja asiantuntijoita, jotka ovat joko olleet koko ajan väärässä tai sitten valehdelleet huolimatta siitä, että ovat tienneet asioiden olevan toisin. Samanaikaisesti on kuitenkin varottava yleistämästä heidän harhojaan koskemaan kaikkia. Esimerkiksi omassa sosiaalisessa lähipiirissäni, joka käsittää toista tuhatta ihmistä, painottuen Eurooppaan ja Lähi-itään, tunnen vain varsin harvoja, joille Venäjän hyökkäys Ukrainaan tai Nemtsovin murha olisivat tulleet täydellisinä yllätyksinä.

Asioista on koko ajan tiedetty. On eri asia, että niistä ei ole haluttu tietää. Jälkimmäisestä on paljolti kyse siinä, miksi nyt jälleen - kuten Neuvostoliiton hajottua - hoetaan, että tapahtumat olisivat muka tulleet yllätyksenä. Lennart Meri -konferensseissa mikään nyt tapahtuneesta tuskin on tullut suurena yllätyksenä, sillä baltit, puolalaiset ja georgialaiset ovat varoitelleet järjestelmällisesti tästä kehityskulusta, joka on ollut ilmiselvästi nähtävissä viimeistään vuodesta 1999. Minä en ole mikään kovin merkittävä vaikuttaja, mutta myös tästä blogista on voinut sen alkuajoista lähtien lukea sudenhuutelua siitä, mitä tuleman pitää. Kirjoittelin asioista myös tasan vuosi sitten samaisessa konferenssissa oltuani.

Venäjän strategiset tavoitteet ovat olleet päivänselviä vuodesta 1999. Ne voi tiivistää kahteen asiaan: vallan vertikaali ja imperiaalinen ekspansio. Venäjä haluaa voittoa - se, miten siihen päästään, on toissijaista. Taktisella ja operationaalisella tasolla Venäjä toimiikin erittäin joustavasti. Siitä ei pidä erehtyä vetämään johtopäätöstä, ettei Venäjän valtaklikki tietäisi, mihin pyrkii, tai että Venäjä vain reagoisi siihen, että Länsi jotenkin provosoi sitä. Tosiasiassa tilanne on päinvastainen: Länsi haluaa rauhaa, kun taas Venäjä haluaa voittoa - kuten amerikkalainen asiantuntija Leon Aron asian tiivisti.

Lännen suhteen strategia ei ole lainkaan selvä - asioista puhutaan yleisellä tasolla ja tahtotila on jatkuvasti pikemminkin EU:n ja Naton laajentumista vastaan kuin sen puolesta. Lännen interventiot tapahtuvat vastahakoisesti ja vasta kun puuttumattomuuden hinta on noussut tähtitieteellisiin mittoihin ja katastrofi uhkaa levitä kaikkialle naapurustoon. Taktisella tasolla Länsi on äärimmäisen jäykkä. Se on sitonut itse itsensä mitä moninaisimmin tavoin niin, että seisoo usein neuvottomana tumput suorina, kun mitään käytettävissä olevia keinoja ei muka voi käyttää. Niinpä objektiivisilla mittareilla katsottuna paljon heikompi Venäjä jyllää mielensä mukaan, täyttää länsimaisenkin eetterin propagandallaan, ja nokittaa nokittamistaan pokeripelissä, jossa Länsi jatkuvasti vetäytyy, vaikka sillä olisi parempi käsi.

Se, mitä nykyisin on muodikasta kutsua hybridisodaksi, ei ole mitään uutta. Pikemminkin kyseessä on Venäjän vuosisatoja käyttämä toimintatapa, jota sovellettiin jo tsaarinaikana aluelaajennusten välineistöön, Balkanin sotien manipulointiin, Krimin ja Kaukasian etnisiin puhdistuksiin ja juutalaisvainojen toimeenpanoon. Neuvostoaika hioi menetelmät huippuunsa ja röyhkeimmilleen. On syytä muistaa, että Putinin esikuva Stalin valtasi puolet Eurooppaa loppujen lopuksi hyvin lyhyessä ajassa.

Venäjä haluaa uutta Jaltaa. Tässä ei pitäisi olla mitään yllättävää, sillä Venäjä on johtajiensa suulla sanonut asian julkisesti jo monta kertaa - aivan kuten Neuvostoliitto aikanaan markkinoi etupiirinsä legitimoinutta eurooppalaista turvallisuussopimusta, jollaisen se lopulta neljäkymmentä vuotta sitten sai solmituksi Helsingissä. Lännessä hyllataan yleensä sitä, että länsimaat saivat ihmisoikeudet ujutettua Helsingin loppuasiakirjoihin - mutta uskooko joku muka, että Neuvostoliitolla oli minkäänlaista aikomusta panna mainittuja kohtia toimeen hallitsemillaan alueilla? Ihmisoikeudet tulivat itäblokkiin vasta kun Varsovan liitto ja Neuvostoliitto hajosivat. Se oli viisitoista vuotta Helsingin huippukokouksen jälkeen.

Jotain uutta vähään aikaan edustaa nykytilanteessa se, että Eurooppa on viime vuonna lopulta herännyt. Ukraina on ollut niin iso ja niin lähellä, että herätyskelloja ei ole voinut enää yksinkertaisesti vaientaa. Jos herääminen olisi tapahtunut jo Balkanin tai Kaukasian sotien yhteydessä, Georgiassa, arabikevään yhteydessä, sen jälkeen Syyriassa tai hyvissä ajoin Ukrainassa, oltaisiin kaikelta nykyiseltä - Donbasin sodalta ja viikottaiselta ydinaseuhkailulta - todennäköisesti voitu välttyä. Valitettavasti Länsi nukkumisellaan viestitti heikkoutta, ja se jos mikä provosoi Venäjää vetämään etupiirihankkeensa yhä kauemmas länteen. Niin kauas kunnes todella osutaan punaviivan luuytimeen ja vastareaktio tulee.

Vahinko on jo niin mittavaa, että Lännen heräämisestä vaikkapa vain propagandarintamalla tulee kulumaan vuosia ennen kuin jonkinlainen pariteetti Venäjän kanssa on palautettu. Venäjän propaganda jyllää tällä hetkellä Euroopan lisäksi arabimaissa, Etelä-Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja monessa muussa maailmankolkassa, lietsoen länsivastaisuutta ja vääristäen maailmankuvaa valhein ja salaliittoteorioin. Tälle olisi pitänyt tehdä jotain vuosikausia sitten, muttei haluttu. Vasta viime vuonna on tapahtunut minkäänlaista heräämistä asiassa.

Propagandasodan volyymi on toinen asia, jota nykytilanteessa voi kutsua uudeksi. Venäjä panostaa propagandasotaansa enemmän taloudellisia, institutionaalisia ja inhimillisiä resursseja kuin mikään valtio maailmanhistoriassa on tehnyt tätä ennen. On pelottavaa kuvitella esimerkiksi mitä Euroopassa olisi tapahtunut, jos Goebbelsillä olisi ollut käytössään samat resurssit kuin Putinilla tänä päivänä. Tätä taustaa vasten on erittäin huolestuttavaa, että asiaan yhä suhtaudutaan Suomessa ja muissa länsimaissa jonkinlaisena alaviitteenä, ikävänä sivujuonteena, jolle "emme voi mitään", joten se pitää vain jättää huomiotta. Viitatakseni jälleen yhteen konferenssin avoimista istunnoista, Venäjän hyökkäys Krimille ja Donbasiin ei itse asiassa ole vielä globaali uhka, vaan vasta alueellinen, lähinnä Eurooppaa koskeva. Globaali uhka on sen sijaan Venäjän käymä propagandasota.

On ymmärrettävää, että Länsi haluaa välttää käsitystä, että olisi joutunut uuteen kylmään sotaan, ja siksi välttelee äärimmäisyyksiin asti myös kylmän sodan terminologian käyttöä nykytilannetta kuvailtaessa. Tässä aletaan kuitenkin olla vaarallisen harhaisia ja vaarallisen jäljessä todellisuudesta. Venäjä nimittäin katsoo käyneensä kylmää sotaa Länttä vastaan jo 90-luvun lopulta alkaen, ja se on asteittain muuttamassa tätä sotaa kuumaksi sotilaallisilla operaatioillaan ja jatkuvalla ydinaseuhkailulla.

Taustaksi on hyvä muistaa, ettei alkuperäinen kylmä sotakaan ollut kylmä kuin länsirintamalla. Lähi-idässä, Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa se oli mitä kuuminta, ja yhteensä siinä kuoli enemmän ihmisiä kuin toisessa maailmansodassa. Euroopan rintaman jäädyttämisestä maksoivat niiden kehitysmaiden kansalaiset, joissa ideologista kamppailua Vapaan Maailman ja sosialistisen diktatuurin välillä käytiin. Koska Venäjän näkemyksen mukaan olemme kylmässä sodassa, olisi länsimaalaistenkin tilanteen ymmärtämiseksi hyvä kaivaa uudelleen esille George Kennanin pitkä sähke ja Cliffordin-Elseyn raportti.

Uudessa kylmässä sodassa on kaksi rintamaa, joihin Lännen tulee erityisesti panostaa. Ensimmäinen niistä on totuuden hallinta. Venäjä käy tällä hetkellä propagandasotaansa totuuden vääristämiseksi, kun taas läntinen vastaus tähän on lapsenkengissään. Amerikkalaisilla on vielä olemassa joitain kylmän sodan pehmeistä instrumenteista, kuten Radio Free Europe, jonka senkin kohdalla on paljonpuhuvaa, että amerikkalaisten on pitänyt se tehdä eikä eurooppalaisilla ole vastaavaa. Suosittelen tutustumaan RFE/RL:ään, se nimittäin ei ole peilikuva venäläiselle propagandalle, vaan asiallinen ja luotettava lähde. Se ei kerro Itä-Euroopan asioista valheita, vaan vaikuttaminen tapahtuu lähinnä sen kautta, mitä asioita nostetaan esille. Jo kylmän sodan päivistä alkaen RFE/RL nosti esille esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja kansalaisyhteiskuntaan liittyviä teemoja, jollaiset eivät olisi kiinnostaneet valtamediaa. Mielestäni osoittaa tyhmyyttä ja tietämättömyyttä, että Suomessa on tullut tavaksi puhua RFE/RL:stä aina jotenkin halveksuvaan sävyyn, ikään kuin se olisi amerikkalainen versio RT:stä tai Sputnikista.

Toinen rintama, johon Lännen on pakosta jälleen alettava panostaa, on alueiden ja kohteiden fyysinen hallinta. Siihen tarvitaan sotilaallisen puolustuksen ja sisäisen turvallisuuden organisaatioita. Länsimaiden toimintatavat ovat ajautuneet liian kauas etäsotaan ja kohdennettuihin iskuihin, joiden jälkeen seuraa oman median tuomio ja sitten joko hätäinen pakeneminen kohdealueelta tai operaation muuntuminen kohtuuttoman kalliiksi resurssien tuhlaamiseksi asioihin, joiden tulisi olla autettavan maan ja hallituksen omalla vastuulla. Kehitysyhteistyöhön ja humanitääriseen apuun on omat organisaationsa, eikä noiden asioiden tulisi olla sotilaallisen toiminnan vastuulla.

Sen ymmärtämiseksi, mikä länsimailla on hakusessa kohteiden fyysisen hallinnan alalla, on syytä katsoa esimerkiksi, mitä Afganistanissa, Libyassa, Irakissa, Krimillä ja Donbasissa on tapahtunut. Miksi tuhlata mittavia voimavaroja kansainvälisen rahaliikenteen valvontaan jos vapaan maailman viholliset voivat yksinkertaisesti ottaa haltuunsa jonkin alueen pankit ja ottaa rahat niistä? Miksi tuhlata mittavia voimavaroja jonkin liittolaisarmeijan reformoimiseen, jos vihollinen voi yksinkertaisesti tulla ja ottaa näiden kaluston itselleen? Niin Krimin ja Donbasin valloitukset kuin myös Da'ishin valloitusretket Irakissa, Syyriassa ja Libyassa ovat sisältäneet olennaisena osanaan kohteiden fyysisen haltuunoton ja ryöstämisen. Ja tämä toiminta on hyvin tuotteliasta, kun ei tarvitse välittää länsimaisten oikeuslaitosten edessä edesvastuuseen joutumisesta. Voi keskittyä tulivoimaan ja voittoon tähtäävään toimintaan.

Voisin summata vielä kolmannen rintaman: psykologisen. Se on kuitenkin oikeastaan yhdistelmä mainituista ensimmäisestä ja toisesta, sisältäen totuuden ja fyysisten kohteiden hallussapidon kyvyn. Näistä yhdessä seuraa kunnioitus. Kunnioitus taas ehkäisee tehokkaasti törkeitä loukkauksia. Koulunpihalta tiedämme, että koulukiusaajaan ei tehoa löpinä säännöistä ja oikeuksista. Sen sijaan hänen toimintaansa ehkäisee hyvin tehokkaasti pelko kasvojen menettämisestä. Kasvot menettää yleensä häviämällä tappelun fyysisesti. Siksi jo pelkkä riski tällaisesta toimii yleensä tehokkaana pelotteena, edesauttaen kunnioitusta ja siten myös rauhaa. Joskus tappelun voi hävitä myös verbaalisesti tai sosiaalisesti - se tapahtuu esimerkiksi silloin jos sivullinen enemmistö ei yhdykään kiusaajan kanssa pilkkaamaan ja halveksimaan uhria, vaan asettuu määrätietoisesti uhrin puolustukseksi ja häpäisee kiusaajan. Sen sijaan jos yleisö toteaa, että tappeluun tarvitaan aina kaksi ja varmaan molemmissa osapuolissa on jotain syytä, on kiusaaja voittanut niin fyysisen oikeuden kiusata kuin myös sosiaalisen ja psykologisen rintaman.

Nykyisessä tilanteessa Euroopassa ongelma ei suinkaan ole se, että Venäjää ei ole kunnioitettu - vaikka tämä on juuri sellaista pötypuhetta, jota Venäjä ja sen vaikuttaja-agentit säännöllisesti syöttävät. Ongelma on se, että Venäjä ei enää kunnioita Länttä. Länsi ei ole enää automaattisesti se vahva hevonen, jota kannattaa veikata, ja jonka puolelle kannattaa pyrkiä. Tositoimillaan Venäjä nöyryyttää Länttä ja osoittaa paitsi uhreilleen, myös yleisönä seisoskelevalle muulle maailmalle, että Venäjä on se, joka määrittelee Euroopassa säännöt. Viesti toimii tehokkaasti paitsi Venäjän etupiireihin joutuville, myös esimerkiksi Kiinaan, Turkkiin, Intiaan, Saudi-Arabiaan ja jopa Israeliin, jotka kaikki ovat vähitellen menettäneet kunnioituksensa Länttä kohtaan.

Kunnioituksen menettäminen on erittäin vaarallista, sillä kunnia - asia, joka esimerkiksi suomalaisille alkaa jo olla lähes käsittämätön ilmiö ymmärtää, koska se kuulostaa niin isovanhempien aikaiselta - on rauhan tae. Kunniaansa voi kasvattaa rehellisyydellä ja oikeamielisyydellä, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Se edellyttää, että rehellisyyttä ja oikeamielisyyttä todella kunnioitetaan. Lähes varma tapa saada kunniaa on kuitenkin voittaa fyysisesti sodassa. Tämä on se tapa, johon Venäjä luottaa. Ja se tulee jatkamaan niin kauan kuin tappion eli kasvojen menetyksen uhkaa ei ole sen eteen asetettu.

Venäjän patoamiseksi ei tarvita kolmatta maailmansotaa. Riittää, että Venäjän patoamiseksi todella ryhdytään toimiin. Venäjä ei nimittäin voi sietää edes pieniä taktisen tason tappioita, joissa on kasvojen menetyksen vaara. Jos tällainen riski kasvaa suureksi, Venäjä pysähtyy ja keskittyy voittoihin siellä, missä niitä voi saada. Tällöin patoaminen on tapahtunut. Kylmän sodan aikana Lännessä oli johtajia - ja johtajuutta - jossa tämä ymmärrettiin. Tänä päivänä vallassa on sen sijaan sukupolvi, joka ei ymmärrä tosimaailmaa - sitä maailmaa, jossa on myös sotia, murhia ja inhottavaa propagandaa.

Lennart Meri -konferenssissa vilpitön huoli Euroopan tulevaisuudesta oli käsin kosketeltava. Se näkyi jopa eräiden korkea-arvoisten amerikkalaisten silmistä näiden todetessa, että kyllä, valitettavasti, Venäjä voi käyttää myös taktisia ydinaseita, mikäli nykytrendi jatkuu. Nykytrendi on siis se, että Venäjää ei padota, vaan se saa jatkaa käymänsä sodan eskalointia rankaisematta. Venäjän kannaltahan kyse ei ole Ukrainasta, vaan uudesta etupiirijaosta Euroopassa, kenties jopa uudesta maailmanjärjestyksestä. Venäjä haluaa etupiirirajan, uuden Jaltan, ja pariteetin Yhdysvaltoja vastaan, jossa sillä on vähintään kaikki se valta maailmassa, joka Lännellä yhteenlaskettuna. Nämä ovat tietysti täysin katteettomia vaatimuksia, mutta Venäjä ei kaihda käyttämästä niiden tueksi kiristystä, sotilaallisia keinoja ja silmitöntä uhkailua ydinsodalla.

Suomessa valitettavasti vallitsee toisenlainen ilmapiiri. Vaikka suomalaiset asioista perillä olevat tuntuvat olevan yhtä aidosti peloissaan kuin ruotsalaiset ja virolaiset kollegansa, heidän ulosantiaan hallitsee kieltäymys. Suomalaisten mielestä suurin ongelma tilanteessa ei suinkaan tunnu olevan se, että muuan suurvalta rikkoo röyhkeästi kaikkia kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja uhkailee meitä joka viikko ydinaseilla, vaan ongelma on se, että suomalaiset ja muut eurooppalaiset puhuvat asiasta. Että joku on kehdannut kutsua Venäjää haasteeksi tai uhaksi. Että sodasta puhutaan sodan termein. Ikään kuin Suomessa tai jossain muussa länsimaassa olisi parvittain haukkoja hinkumassa hyökkäämään Uraliin tai pommittamaan Pietaria, vaikka jokainen järjissään oleva ihminen ymmärtää, etteivät suomalaiset, virolaiset, ukrainalaiset eivätkä georgialaiset ole hyökänneet tai hyökkäämässä Venäjän vaan Venäjä heidän kimppuunsa.

Suomessa tunnutaan ajateltavan, että kun kaikki huoli ja huomio siirretään todellisesta maailmasta rinnakkaistodellisuuteen - käytettyihin sanoihin ja sävyihin - silloin karhu pysyy metsässään ja lakkaa oikeastaan olemasta olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Valitettavasti juuri tällä tavalla päädyimme edellisenkin kerran valmistautumattomina sotaan. Mikä sitten on paras tapa välttää sota? Vastaus tiedettiin jo muinaisessa Roomassa: se vis pacem para bellum. Paras tapa välttää joutuminen sotaan Venäjän kanssa on valmistautua siihen.