maanantai 1. syyskuuta 2014

Mihin kaikki tiet vievät II

Jonain normaalimpana aikana kokemattoman italialaisen ministerin Federica Mogherinin nimitys koko EU:n ulkoministeriksi olisi voitu ohittaa olankohautuksella - on ollut jonkinlainen lausumaton sääntö, että unionin johtotroikasta vähintään yhden pitää olla nainen, yhden eteläeurooppalainen ja yhden sosialisti. Mogherinissa yhdistyvät kaikki kolme irrationaalista pakkokiintiötä. Väliäkö sillä, että Euroopasta olisi löytynyt myös järkeviä ja kokeneita naisia (vaikkapa Baltiasta), järkeviä ja kokeneita eteläeurooppalaisia (vaikka nykyinen komission puheenjohtaja Barroso) ja järkeviä ja kokeneita sosialisteja.

Sekä Italia että Puola odottivat suurista maista vuoroaan, mutta olisin silti paljon mieluummin nähnyt Radek Sikorskin EU:n ulkosuhdehallinnon johdossa, vaikka sitten Herman van Rompuyn paikalle olisikin pitänyt ottaa joku latinonainen, toivottavasti vähän vahvemmasta päästä. Jos kielitaidottomaksi mainittu Donald Tusk seuraa edeltäjänsä jalanjäljissä, Mogherini saa rauhassa sooloilla oman edeltäjänsä esimerkin mukaan. Ne, jotka kuvittelivat, ettei Ashtonin jälkeen voida vajota alemmas, ovat ikävä kyllä erehtyneet rankasti. Mogherini oli mahdollisista ehdokkaista ylivoimaisesti venäläismielisin - ja pahinta hänen nimityksensä antamassa signaalissa on tietysti se, että hänen valintansa voidaan nähdä johtuvan juurikin hänen avoimesta venäläismielisyydestään.

Jotta Mogherinin nimityksen antama kohtalokas signaali ei jäisi ainoaksi, EU kannusti Putinia eskaloimaan sotaansa Ukrainassa myös takaamalla viikon lisää rankaisemattomuutta, tekipä Venäjä mitä hyvänsä. Sen jälkeenkin korkeintaan harkittaisiin symbolisia lisäsanktioita. Euroopan chamberlainilainen politiikka on osaltaan aiheuttanut sodan uuden eskaloitumisen, eikä Venäjä nyt selvän vihreän valon saatuaan takuulla pysähdy Ukrainassa - eikä jää Ukrainaan. Ukrainaa tulevat seuraamaan hyökkäykset Moldovan ja Georgian itsenäisyyden nopeaksi tuhoamiseksi, minkä jälkeen vuorossa on joko Naton ulkopuolelle itsepintaisesti jättäytyvä Suomi tai sitten Naton koetteleminen hajottamalla sen uskottavuus subversiivisella operaatiolla Baltiassa.

Myöskään Balkanin suuntaa Venäjä ei unohda. Romanian presidentti Traian Băsescun aktivoituminen reunavaltiopuheissa osoittaa tämän ymmärretyn Romaniassa, joka sijaitsee Venäjän hyökkäysrintaman ja Venäjän uskollisimman vasallin Serbian välissä. Venäjän jo aiemmin Belgradiin perustama alueellisen vaikuttamisen keskus keskittynee myyräntyöhön imperiumihankkeen hyväksi Balkanin alueella.

Naton huippukokouksesta Walesissä riippuu, kohdistuuko Venäjän aggressio seuraavaksi Suomen pakottamiseksi suomettumaan vai Naton hajottamiseksi, jolloin ensimmäiseksi kohteeksi valikoitunee joko heikoin lenkki Latvia tai sitten yllätysmomentin tai poliittisen tilaisuuden (esim. vaalien) turvin joku toistaiseksi asiansa vahvemmin hoitaneista rajamaista, kuten Viro, Liettua tai Romania. Puolaa vastaan Venäjä tuskin uskaltaa ensikädessä toimia.

Yksi parhaista tavoista estää uuden kylmän sodan eskaloituminen kuumaksi myös pohjoisella rintamalla olisi tietysti Suomen ja Ruotsin yhteinen ja pikainen liittyminen Natoon. Tätä tuskin tapahtunee, joten Itämeri ei enää lähivuosina tule olemaan rauhan meri, vaan yksi kolmesta Euroopan-rintamasta. On myös selvää, että Venäjä jatkaa tukeutumista eteläiseen liittolaiseensa Iraniin, suhteiden syventämistä Intian ja Kiinan kanssa vähintäänkin konfrontaation ehkäisemiseksi jälkimmäisen kanssa, sekä länsimielisten muslimihallitusten syöksemiseksi kaaokseen Lähi-idässä. Venäjällä on yhä mahdollisuus toimia Yhdysvaltoja vastaan myös Venezuelasta käsin latinalaisen Amerikan subversion edistämiseksi.

On surullista, ettei Lännessä ole opittu mitään myöntyväisyyspolitiikan tuhoisuudesta Hitlerin, Miloševićin ja Assadin tapauksissa. Chamberlainin "rauha meidän ajaksemme" johti vanhan Euroopan tuhoutumiseen ja totalitääriseen kahtiajakoon uudessa maailmansodassa, kun natsien patoaminen ajoissa olisi hyvinkin voinut sen estää. Sama virhe tehtiin myönnytyksillä Miloševićin politiikkaa kohtaan. Näyttämällä serbifasisteille vihreää valoa päädyttiin keskitysleireihin ja kansanmurhiin sekä lopulta vääjäämättömään länsi-interventioon Miloševićin pysäyttämiseksi. Kaikki olisi todennäköisesti voitu välttää, jos pysäyttäminen olisi tehty paljon pienemmin panoksin ja ihmishenkien menetyksin jo 90-luvun alussa.

Sama koskee Syyriaa, jossa nykyinen katastrofi ja Syyrian hallinnon tukeman totalitäärisen Da'ishin nousu olisi voitu estää, mikäli Assad olisi määrätietoisesti kukistettu jo vuoden 2011 lopulla tai viimeistään seuraavana vuonna. Sekä Serbian että Syyrian tapauksissa Lännen kyvyttömyys toimia johtui Venäjästä. Venäjä onnistui myös propagandallaan vääristämään länsimaisten yleisöjen käsityksiä sekä Balkanin sodista että arabikeväästä, mikä on johtanut tuhoisiin seurauksiin.

Nyt Länsi on kyvyttömyydellään ja päättämättömyydellään sekä Venäjän myötäilyllä aiheuttanut tilanteen, jossa Bosnian ja Syyrian tapahtumat uhkaavat toistua keskellä Eurooppaa - suuressa Eurooppalaisessa maassa. Eivätkä luultavasti jää Ukrainaan. The New York Timesiin kirjoittamassaan suorasanaisessa artikkelissa Ben Judah kertoo koruttomasti seurauksista, joita Lännen heikkoudella Ukrainan tilanteessa on ollut ja on:
"Vielä muutama kuukausi ilman merkittävää läntistä apua ja Ukraina on menettänyt armeijansa taistelukykyisen ytimen - samoin kuin intonsa Länttä kohtaan. Tämän korvaa petetyksi tulemisen tunne, eikä Ukrainan eurooppalaismielisillä liberaaleilla tule olemaan mitään mahdollisuutta selvitä vastareaktiosta. Nykyisin täysin laitaliikkeenä oleva äärioikeisto tulee ratsastamaan Kiovan parlamenttiin rintamalta kotiin palaavien sinkkiarkkujen siivityksellä. Ukrainasta tulee hävitetty konfliktivyöhyke: eurooppalainen Syyria tai kauhistuttavasti laajennettu Bosnia."

Judah esittää artikkelissaan, että Lännen on joko tuettava Ukrainaa tosissaan - kalustollisesti, tiedustelullisesti ja sotilaallisesti - tai vaihtoehtoisesti antauduttava, pakotettava Ukraina antautumaan Venäjälle ja unohdettava demokratian ja eurooppalaissuuntauksen mahdollisuudet Ukrainassa. Jälkimmäisestä, Euroopan chamberlainien ajamasta linjasta, tulee olemaan erittäin vakavat seuraukset koko maailmanjärjestykselle, aivan kuten Chamberlainin politiikasta Hitleriä kohtaan:
"Voisimme tällä tavoin säästää tuhansia [ukrainalaisten asevelvollisten] henkiä, mutta se olisi murskaava tappio Lännelle. Venäjä olisi silloin palauttanut itsensä imperiumiksi - entinen Neuvostoliitto jälleen Kremlin vallan alla. Länsi tunnustaisi silloin käytännössä, että Venäjä voi vapaasti miehittää tai anneksoida minkä tahansa näistä alueista, jos haluaa. Ja näissä maissa tulisivat silloin myöntyväisyysmiehet valtaan ja demokratia kuihtuisi. 
Venäjä olisi silloin saavuttanut riemuvoiton koko siitä maailmanjärjestyksestä, jonka Länsi toimeenpani Neuvostoliiton hävittyä kylmän sodan. Tämä merkitsisi Amerikan geopoliittisen pelotteen tuhoutumista. Amerikan viholliset Kiinasta Iraniin näkisivät tämän kutsuna etabloida omat etupiirinsä vanhan järjestyksen raunioille. 
Venäjä ei pysähtyisi tähän. Putin haluaa heikentää Natoa ja heikkouden haju houkuttelisi häntä varmasti jatkamaan. Olisi vain ajan kysymys, milloin Moskova käyttää hyväkseen Baltian maiden venäläisväestöjä masinoidakseen uusia 'jäätyneitä konflikteja'. Puola tuntisi itsensä pakotetuksi toimimaan ikään kuin Natoa ei enää olisi, luoden oman puolustusliittonsa balttien kanssa; ehkä jopa perustamaan puskurivyöhykkeen Länsi-Ukrainaan. 
Nyt ei ole enää helppoa tietä ulos. Emme kuitenkaan saa antaa tuhansien ukrainalaisten kuolla oman jahkailumme tähden. Meidän on oltava rehellisiä heille mikäli olemme valmiit taistelemaan uuden kylmän sodan Venäjän kanssa ukrainalaisten itsenäisyydestä. Mutta mikäli pakotamme Ukrainan antautumaan mieluummin kuin uhraamaan henkiä taisteluun, johon meillä ei ole kanttia, silloin meidän on hyväksyttävä, että kyse on myös Naton, Euroopan ja liberaalin demokratian antautumisesta sekä Amerikan maailmanlaajuisen johtajuuden lopusta. Tämä on se valinta, joka edessämme on."


*   *   *

Se maailmanpolitiikasta tällä kertaa. Matkamme kolmannesta Roomasta eli Kiovasta ensimmäiseen Roomaan, johon kaikki tiet vievät, jatkui viehättävästä eteläunkarilaisesta Pécsistä viheriöivien viiniviljelmien ja kypsyneiden auringonkukkapeltojen halki Kroatian kumpuileviin maisemiin. Ajoimme lukuisien punakattoisten kylien halki kohti pääkaupunkia Zagrebia ja hämmästelimme, kuinka siistiä ja eurooppalaista myös unionimme uusimmassa jäsenmaassa nykyisin oli.

Kroatia käyttää yhä kunaa rahayksikkönä eikä kuulu Schengeniin, mutta muuten näytti sielläkin kaikki jo olevan eurooppalaisella tolalla. Onkin sääli, ettei tätä hiljalleen edennyttä eurooppalaista menestystarinaa juuri koskaan näe kuvattavan medioissa. Eurooppa on ollut yli 20 vuotta suuri rakennustyömaa, ja Euroopan yhdentymien arvon ymmärtää Balkanilla ehkä kouriintuntuvammin kuin missään. Etenkin jos muistaa vielä, mitä kaikkea 90-luvulla tapahtui. Tämä on se Eurooppa, johon Ukraina, Moldova ja Georgia haluaisivat päästä osallisiksi. Tämän rakennustyön vastakohtana on se kuolinhaavansa parantanut pimeyden aate, jonka pohjalta Mordor rakentaa idässä imperiumiaan.

Vietettyämme aikaa Zagrebissa jatkoimme matkaamme länteen, ajaen Slovenian kauniiseen ja viihtyisään pääkaupunkiin Ljubljanaan. Slovenia oli jo 90-luvulla Itä-Euroopan rikkain maa, ja tämä pikkumaa eroaakin habitukseltaan selvästi muusta entisestä Jugoslaviasta. Vaikka slaavilaista kieltä sloveenitkin puhuvat, he ovat kulttuureineen ja maisemineen lähempänä Keski-Eurooppaa, melkeinpä alppimaa. Sloveniassa on jo pitkään käytetty euroa.

Ljubljanassa vietimme iltaa joenvarren kahviloissa ja ravintoloissa, söimme erinomaisen aterian paikallisella viinillä. Seuraavana aamuna kävimme boheemipaikoissa, torilla ja nousimme funikulaarilla ylös linnaan, josta avautuvat näköalat yli kaupungin ja laakson. Ljubljana oli matkan varrella ensimmäinen ja samalla myös viimeinen paikka, jossa törmäsimme suomalaisiin ja virolaisiin. Heitä suorastaan parveili kävelykaduilla ja baareissa. Minulle oli uutta, että Sloveniasta on tullut näin suosittu matkailumaa suomalaisille.

Valtaväylä, joka johtaa Belgradin suunnasta Zagrebin ja Ljubljanan kautta kohti Triesteä ja Villachia, oli yksi matkamme kansainvälisimmistä. Laskeskelimme useamman kymmentä eurooppalaista maata ohittamieni autojen rekisterikilvistä. Vain Pohjoismaat loistivat joukosta poissa, heidän lomakautensa kun ajoittuu jo heinäkuulle. Suurimmassa osassa muuta Eurooppaa elokuu on tärkein lomakuukausi, jolloin lähdetään Keski- ja Länsi-Euroopasta Välimeren ja Mustanmeren rannoille ja Balkanin maista puolestaan uuden viisumivapauden turvin tutustumaan Keski-Euroopan kaupunkeihin. Lukemattomat lännessä töissä olevat itäeurooppalaiset palaavat elokuussa kotiseuduilleen lännessä ansaitsemillaan autoilla. Balkanin valtaväylä yhdistää lopulta koko Eurooppaa Istanbulista Ranskaan ja Hollantiin ja käytännössä kaikkia kansallisuuksia tältä väliltä olikin liikkeellä.

Tien varrella Ljubljanasta Italian rajalle ovat muun muassa Poštojnan tippukiviluolat. Tie haarautuu sitten siten, että osa liikenteestä lähtee etelään Slovenian pienelle rannikkokaistaleelle ja mittaamattomasti pidemmälle, nykyisin Kroatialle kuuluvalle Istrian ja Dalmatian rannikolle. Osa lähtee puolestaan pohjoiseen kohti Italian Udinea ja Itävallan Villachia. Me jatkoimme keskimmäistä reittiä vuorten yli kohti Italian viimeistä saareketta Balkanilla, Triesteä, jonne avautuivat vuorilta näkymät Triestenlahden sinisessä pohjukassa samalla kun näimme Adrianmeren ensimmäistä kertaa. Olimme saapuneet Keski-Euroopan maailmasta Välimeren rantaan.

Triesten kaupungilla on mielenkiintoinen historia. Se on nykyäänkin toisaalta Balkanin portti Italiaan ja toisaalta Italian portti Balkanille. Kaupunkia ympäröivien kukkuloiden kylissä asuu paljon sloveeneja ja kroaatteja ja kyltitkin ovat usein kaksikielisiä. Trieste oli myös aikoinaan pitkään Itävalta-Unkarin hallinnassa ja toimi kaksoismonarkian viimeisenä satamakaupunkina Välimerelle, ennen kuin imperiumi menetti yhteytensä mereen. Seuraavana rannikolla olleen kaupunkinsa Fiumen (nykyinen Rijeka) Italia menetti Jugoslavialle ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Triestessä oli aikoinaan myös merkittävä juutalaisväestö, jonka muistona siellä on edelleen näyttävä synagoga.

Triestessä pääsimme heti ahmimaan odotettua Italian-kesäherkkua, prosciuttoa melonilla - vai pitäisikö sanoa melonia prosciuttolla. Sitä tulikin sitten syötyä joka ainoa päivä Italiassa matkailun ajan.

Ajaessamme halki Friuli-Venezia-Giulian kohti Venetoa valitsimme rantaa seurailevia pienempiä maanteitä maksullisten (varsin kalliiden) moottoriteiden sijaan, ja pysähtelimme viinitiloilla tekemässä ostoksia, joita matkan varrella kertyi jeeppiini aika määrä. Onneksi palasimme Italiasta pelkästään Schengen-maiden kautta, jolloin ainoa rajatarkastus oli Ukrainan rajalla.

EU-maissa näkyy parantunut asennoituminen etnisiin vähemmistöihin. Enää ei olla paranoidisen nationalistisia, kuten turvattomammissa itäisissä maissa ja Venäjän suorassa vaikutuspiirissä. Se näkyy esimerkiksi vähemmistökielten elpymisenä näkyväksi osaksi maisemaa. Italia on kielellisesti paljon monimuotoisempi kuin ulkomaalaiset sen mieltävät. Onhan niemimaa tietysti latinalaiskielten alkukoti.

Italiassa kaksikielisyys on nyt näkyvää ympäri maata. Kylttejä on friuliksi, venetsiaksi, Etelä-Tirolissa saksaksi, Triesten ympäristössä sloveeniksi ja Etelä-Italiassa sikäläisillä vähemmistökielillä, joita on sekä romaanisia italian sukukieliä että vanhaan albaaniin ja kreikkaan perustuvia, jokunen maurilaisperäinen maltaa muistuttava seemiläiskielikin sinnittelee kylätasolla. Italian vanha kristillinen albaaniväestö, arbereesit, avustivat aikanaan runsaasti Adrianmeren takaisia heimoveljiään Kosovon vapaustaistelussa.

Veneton puolella ajoimme Lido di Jesolon kynkäälle päästäksemme illaksi ja aamuksi rentoutumaan merenrantaan. Siellä oli harvinaisen ruuhkaista, kuten loma-ajalta saattoi odottaakin, mutta onnistuimme silti löytämään sekä majoituksen että parkkipaikan. Meriateriamme ei sen sijaan ollut lainkaan kallis, vaikka sitäkin runsaampi. Otimme perinteeksi päättää illat šamppanjalla, tässä tapauksessa Törleyllä, mutta jatkossa italialaisella proseccolla.

Seuraavana päivänä menimme Venetsiaan, sillä eihän sitä sovi jättää väliin. Kuten edellisellä käynnilläni laguunin päälle rakennetussa legendaarisessa Serenissimassa, myös tällä kertaa se oli tietysti tupaten täynnä, mikä rajoitti pääsyä Pyhän Markuksen katedraaliin, Herttualliseen palatsiin ja muihin päänähtävyyksiin. Kaduilta, ravintoloista ja veneistä käsin ei sen sijaan ruuhka estänyt Venetsiaa ihastelemasta. Kallista siellä toki oli, kuten aina: aterioista sai maksaa nelinkertaisia hintoja siihen nähden, mitä ne muualla Italiassa maksavat. Hyvänä puolena mainittakoon, että parkkitalo oli turvallinen eikä ylihinnoiteltu. Vesibussilinjoille kannattaa ostaa päivälippu - se maksaa itsensä nopeasti takaisin yksittäismaksuihin verrattuna.

Venetsia loi aikoinaan vauraan kauppamahdin, jonka symbolina toimivat pyhän Markuksen siivekkäät leijonat vartioivat Venetsian vallan alle langenneita Adrianmeren satamakaupunkeja, kauppatukikohtia ja siirtokuntia, jotka levisivät pitkin Italian ja Dalmatian rannikoita, ulottuen Kreikkaan, Lähi-itään ja Mustallemerelle. Vaikka maan johdossa oli suurherttua, doge, Venetsia oli valtiomuodoltaan tasavalta, jossa harjoitettiin vaaliruhtinuutta. Täältä lähti 1200-luvulla Marco Polo isineen ja setineen suurisuuntaisille Aasian-matkoilleen samoin kuin moni muukin tutkimusmatkaaja, idänkauppias ja palkkasoturi.

Venetsiasta matkamme jatkui etelään ja sisämaahan, iltakohteena tällä kertaa Ferrara, sekin aikanaan itsenäinen renessanssiruhtinaskunta. Koska Ferrara ei ole rannikolla eikä yhtä kuuluisa turistien keskuudessa kuin Venetsia, Milano tai Firenze, siellä oli mukavan paikallista, väljää ja edullista. Paikallinen piispanistuin osoitti solidaarisuuttaan Irakin assyrialaiskristityille, joita totalitäärinen Da'ish on vainonnut ja merkinnyt arabialaisella n-kirjaimella - nasrani, nasaretilainen, viittaa kristittyihin. Paikallisessa osteriassa saimme jälleen kerran aivan mainion aterian Sangiovesen kera. Ja tietysti melonin ja kinkun.

Ei kommentteja: