keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Asovanmeren suomalaissoturit

Istuin toisen kotikatuni taiteilijakahvilassa Café Experimentissä ja ihmettelin suomalaismedian suhteellisuudentajun puutetta. Putinin hallinto on juuri jäänyt savuava ohjuspatteri kädessään kiinni kolmensadan viattoman lentomatkustajan joukkomurhasta ja siinä sivussa hyökkäyssodastaan naapurimaan alueelle ja terrorismin harjoittamisesta, mutta Suomen media keskittyy kauhistelemaan sitä, onko joku suomalainen mahdollisesti huhujen mukaan saattanut matkustaa Ukrainaan laillisen hallituksen puolelle.

Venäjän propagandasodan normitemppuihin kuuluu projisoida toisiin se, mitä itse tehdään. Samalla käännetään julkinen keskustelu pois olennaisesta ja ohjataan marginaalisille sivupoluille, joista sitten jankataan mahdollisimman äänekkäästi.

Suomalaiset toimittajat säntäävät heti palvelemaan Venäjän propagandan käsikirjoitusta, kuinkas muuten. He vaikenevat kuoliaaksi Venäjän teot ja kouhkaavat nyt "palkkasotilaista". Tivatessaan vastauksia Venäjän yksinomaan propagandatarkoituksessa esittämiin vaatimuksiin he osallistuvat tahtomattaan Venäjän projektioon Suomea vastaan. Sen sijaan, että he vaatisivat selityksiä siihen, miksi Venäjä saa rankaisematta käydä hyökkäyssotaa naapurimaitaan vastaan, toimittaa joka päivä lisää panssarikalustoa, tykistöä ja ohjuksia terroristeille ja ampua alas matkustajakoneita, he vaativat selityksiä siihen, onko joku suomalainen mahdollisesti lähtenyt Ukrainan vapaaehtoisiin maanpuolustusjoukkoihin.

On jotenkin kuvaavaa, että suomalaistoimittajia ei kiinnosta se, että samaan aikaan eräät suomalaiset osallistuvat täysin julkisesti laittomien venäläisten asejoukkojen tukemiseen, propagandasotaan, hengailevat sotatoimialueella terroristijohtajien, ammattirikollisten ja Venäjän tiedustelupalvelujen "mustien everstien" kanssa, poseeraavat panssarivaunujen päällä, julkaisevat fanaattisen kiihkon sävyttämiä venäläisten fasisti-ideologien kirjoituksia imperiumin uudelleen pystyttämisestä ja julistavat itsensä laittomien aseellisten muodostelmien "virallisiksi edustajiksi" ja "suurlähetystöiksi" Suomessa. Mahtaako sellainen olla edes laillista?

Kukin voi muistella, millä kiireellä suomalaisviranomaiset riensivät kovistelemaan erästä suomalaista atk-miestä, kun tämä oli isännöinyt serveriä tšetšenialaiselle vastarintaliikkeelle ja avustanut pakolaisia. Ei tainnut tuo mies edes julistautua suurlähettilääksi, ei uhkaillut suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä, ei valehdellut Suomen asioista ulkomaisilla satelliittikanavilla eikä poseerannut sinkojen ja tankkien kera aseistettujen kavereidensa kanssa.

Nyt on sitten huolestuttu siitä, että Berlusconin omistama italialaislehti on nimettömänä esiintyvän seikkailijan juoruihin tietonsa pohjaten väittänyt suomalaisia lähteneen useiden muiden kansallisuuksien rinnalla mukaan Asovan pataljoonaan - yhteen Ukrainan laillista järjestystä puolustavista vapaaehtoispohjalta perustetuista aluepataljoonista.

Valistettakoon nyt suomalaislehtiä parista perusasiasta: Ukrainan kansalliskaarti ja aluepataljoonat ovat osa Ukrainan laillista maanpuolustusta. Vaikka niihin liitytään vapaaehtoisesti, ne ovat sisäministeriön ja kansallisen turvallisuusneuvoston alaisia ja niiden toimintaa ohjaavat parlamentissa demokraattisesti säädetyt lait kansalliskaartista ja terrorisminvastaisesta operaatiosta.

Ukraina joutui helmikuun lopusta alkaen naapurissa sijaitsevan suurvallan sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Sitä täydensi samaisen naapurimaan tuella pystytetty äärimmäisen väkivaltainen, aseistetuista ääriliikkeistä muodostuva kapinaliike. Kapinaliikkeen johtajat ja aseistus tulevat Venäjältä. Tähän tilanteeseen Ukraina joutui vain viikkoa vallankumouksen ja sen myötä demokraattista legitimiteettiä nauttivan järjestyksen palauttamisen jälkeen. Tilanteessa, jossa maa joutui sen itsenäistä olemassaoloa vakavasti uhkaavan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, oli Ukrainan välttämätöntä mobilisoida kaikki maanpuolustuksen voimavaransa puolustautumiseen Venäjän joukkoja ja laittomia aseryhmiä vastaan.

Läpeensä korruptoituneen syrjäytetyn hallinnon aikana puolustusvoimia oli heikennetty ja sisäisen turvallisuuden joukkojen lojaalisuutta isänmaata kohtaan rapautettu. Oli tärkeää nopeasti organisoida uusi maanpuolustuksen tukirakenne. Vararikon partaalla oleva maa onnistui siinä parhaiten vapaaehtoispohjalta toimineiden reserviläisjärjestöjen ja kansannousun aikana mielenosoittajien suojaksi muodostettujen suojeluskuntien käyttöön otolla. Nämä yhdistettiin uudelleen elvytettyyn kansalliskaartiin, jonka välittömässä käyttöönotossa virallisen maanpuolustuksen palvelukseen ei ollut mitään moraalitonta.

Kansalliskaarti ja aluepataljoonat eivät ole syyllistyneet sellaisiin ihmisoikeus- tai sotarikoksiin, jotka olisivat edes kalpeasti verrattavissa venäläisten laittomien aseryhmien hyvin dokumentoituihin ihmisoikeus- ja sotarikoksiin. Venäjän mediassa levitettävä propaganda perustuu valheille, väärennöksille sekä kierrätetylle kuva- ja videomateriaalille, usein uusiokäytettynä Venäjän vastaavista propagandakampanjoista Balkanin, Kaukasian ja Syyrian konfliktien kuvan vääristämiseksi.

On toki mahdollista, että ukrainalaisetkin joukot ovat tehneet Donbasin konfliktin aikana ylilyöntejä ja raakuuksia, vaikkei tällaisista olekaan vielä kovin uskottavan tuntuista todistusaineistoa. Toivottavasti kaikki sodan aikana tapahtunut vielä tutkitaan perusteellisesti ja käsitellään julkisesti. Varsinkin ammattitoimittajilta tulee kuitenkin vaatia suhteellisuudentajua sen ymmärtämisessä ja myös kirjoittamisessa avoimesti julki, millaiset mittasuhde-erot osapuolten tekemien rikosten välillä vallitsevat.

Vaikka Ukrainan kansalliskaartiin ja aluepataljooniin olisi lähtenyt mukaan monia radikaalisti kansallismielisiä ryhmiä, tässä ei ole mitään erikoista. On päinvastoin tavanomaista, että kansallismieliset ajatukset ja symbolit ovat paljon esillä vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan parissa puuhastelevissa piireissä kaikkialla maailmassa. Vasta äsken vallankumouksen tekemiseen osallistuneiden kansallismielisten nuortenmiesten maanpuolustustahdon nopea käyttöönotto viralliseen maanpuolustukseen on ollut parempi ratkaisu kuin että nämä olisi sysätty syrjäytymisen, katkeruuden ja uudenkin hallituksen vastustamisen tielle, samaan aikaan kun virallinen maanpuolustus kipeästi tarvitsi uutta puhtia.

Ukrainalaisten kansallismielisten radikalismi ei ole samassa suuruusluokassa kuin venäläispuolella riehuvat erittäin väkivaltaiset ääriryhmät, joista suurin osa on avoimesti äärioikeistolaisia. Esimerkeiksi käyvät puolisotilaallinen uusnatsijärjestö Russkoje natsionalnoje jedinstvo (RNE), mystis-fasistinen Sut vremeni, äärikansallinen Russki blok, stalinistis-äärikansallinen Vostotšni front, rikollisliigoihin pohjaava Oplot, sanoinkuvaamattomilla ihmisoikeusrikoksilla kunnostautunut Vostok-pataljoona, megalomaanista ekspansionismia edustava Novorossija, äärikansallismieliset Donin ja Kubanin kasakkaeskadroonat jne.

Donbasin laittomien aseryhmien komentajista Igor Girkin (Strelok eli Ampuja) ja Igor Bezler (Bes eli Demoni) ovat taustaltaan venäläisiä sotilastiedustelu-upseereja, Vladimir Antjufejev venäläinen tiedustelu-upseeri ja miehitetyn Transnistrian KGB:n päällikkö ennen siirtoaan Donetskiin. Nikolai Kozitsyn on äärikansallismielinen kasakka-atamaani, joka herätti huomiota äärioikeistolaisella aseellisella toiminnalla jo Kaukasiassa ja Balkanilla. Itsensä kansankuvernööriksi nimittänyt Pavel Gubarjov taas on ollut natsijärjestö RNE:n aktivisti. Aleksandr Borodain kerrotaan olleen FSB:n upseeri ja järjestäytyneessä rikollisuudessa kannuksensa ansainneen Krimin vallankaapparin Sergei Aksjonovin neuvonantaja. Lysytšanskin sotaherra Aleksei Mozgovoi on niin ikään järjestäytyneen rikollisuuden edustaja, joka nyt komentaa pahamaineista Aave-prikaatia. Nuoli-prikaatin komentaja Sergei Zdriljuk alias Abwehr on Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n maanpetturi. Sellaisia velikultia.

Kaikki ukrainalaisia pataljoonia kasanneet henkilöt eivät suinkaan ole mitään kirkasotsaisia partiopoikia. Joukossa on kaikenlaista vanhoista oikeistoradikaaleista ja nationalistisista nostalgikoista aseintoilijoihin, ex-sotilaisiin ja Afganistanin veteraaneihin, sekä tietysti paljon sellaisia, jotka ovat kunnostautuneet juuri sotilas- ja turvallisuusaloilla. He ovat kuitenkin varsin tavanomaista varhaisen konfliktivaiheen peruskauraa verrattuna siihen paatuneeseen örkkilaumaan, jonka Venäjä on päästänyt valloilleen Donbasia terrorisoimaan ja antanut kaupan päälle riittävästi järeitä aseita räjäyttämään kaupungit tuuskaksi ja ampumaan matkustajakoneet taivaalta.

Ukrainan laillista järjestystä puolustavia aluepataljoonia omassa läänissään ja sitä ympäröivillä alueilla tukenut ja rahoittanut Ihor Kolomoiski, taustaltaan venäjänkielinen juutalainen suurliikemies, on Dnipropetrovskin läänin kuvernööri. Hän on siis Ukrainan laillisen hallituksen edustaja. Hänen osallistuessaan kansallisen maanpuolustuksen järjestämiseen kyse ei ole oikeudettomista yksityisarmeijoista.

Toki voidaan kysellä, saako yksi kuvernööri nyt tilanteen vuoksi liikaa valtaa, mutta niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykylinjoilla ei Porošenkolla ja Kiovalla ole juuri vaihtoehtoja. Dnipropetrovskin apu on ollut korvaamatonta. Toivoa myös sopii, että jos ja kun järjestys joskus palautetaan Donbasiin ja Krimille, pataljoonat palaavat kasarmeilleen tai siviilielämänsä pariin. Ja mikseivät palaisi. Kansakuntien vaiheissa on niitä aikoja, jolloin sotureilla on paikkansa kansakunnan arjessa ja sydämissä, mutta kun vihollinen on torjuttu, koittaa taas jälleenrakentamisen aika.

Ukrainan aluepataljooniin aatteellisista syistä vapaaehtoisina liittyneitä ulkomaalaisia ei liene pilvin pimein. Donbasissa ei nimittäin patsastella missään leikkisodassa turvafirmojen rahoilla eikä räiskitä legioonalaista ylivoimaa täysin alivoimaisia tribaaleja vastaan, vaan siellä kuolee ihmisiä. Vihollisella on suurvallan tulivoima takanaan. Venäläisten vangeiksi jääviä kidutetaan julmasti eikä heidän kannata helliä toivoa pääsystä sotavankien kohtelua säätelevien kansainvälisten sopimusten suojiin.

Kuluneen vuoden aikana olen tavannut muutamia Ukrainan suojeluskuntien tykö tulleita ulkomaalaisia ja kuullut useista muista. Useimmilla on yhteys ukrainalaiseen diasporaan. Erityisen paljon ulkoukrainalaisia on entisen Neuvostoliiton alueen lisäksi esimerkiksi Kanadassa, Yhdysvalloissa, Puolassa, Israelissa ja Argentiinassa. Nuo kansalaisuudet olisivat vapaaehtoisiksi tulleiden keskuudessa paljon todennäköisempiä kuin Suomen.

Moni on palvellut aiemmin esim. YK-joukoissa, Yhdysvaltain tai Kanadan asevoimissa tai kansainvälisissä turvafirmoissa. Paljon on niitä, joiden kokemus on Neuvostoliiton ja Venäjän asevoimista. Tällaisten ihmisten osaamista tarvitaan erityisesti kouluttajina nuoremmille värvätyille - niille innokkaille mutta kokemattomille nuorukaisille, jotka värväytyivät kansannousun aikana suojeluskuntiin.

On joitain täällä asuneita ulkomaalaisia, jotka ovat syystä tai toisesta tarjonneet verensä Ukrainan käyttöön. Joukosta erottuu yksi erityinen ryhmä - valkovenäläiset, jotka ovat paenneet oman maansa diktatuuria eivätkä halua samaa uuteen kotimaahansa Ukrainaan. He ovat kulttuurisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti muutenkin läheisiä ukrainalaisten kanssa. On myös venäläisiä antiputinisteja, jotka ovat löytäneet Ukrainasta vaihtoehtoisen vapaamman Venäjänsä.

Harvat muualta Euroopasta tulleet vaikuttavat usein olevan maanpuolustus- ja turvallisuusasioiden harrastajia, joilla on laajentunut isänmaallinen vakaumus. On siellä varmaan joukossa ehtoja fasistejakin, mutta ne, joihin Maidanin aikana törmäsi, olivat enemmän sellaista periaatteellista "koska pojat jaetahan aseet" -tyyppiä. Suomalaisista en ole vielä kuullut, mutta en suoranaisesti ihmettelisi. Heihin yleensä ennemmin tai myöhemmin törmää millä tahansa sotatoimialueella. Balkanilla suomalaisia oli kaikilla puolilla muutamia. Lähi-idässä ja Kaukasiassa on seikkaillut erinäisiä.

Näillä ihmisillä on tarinansa. Kellä seikkailun etsintä, jonkinlainen kurinalaisen sotilaallisuuden tai yhteishengen, heimon kaipuu elämäänsä. Joillain aatteen palo. Usein taustalta löytyy nainen. Onpa tullut vastaan sitäkin, että on jäänyt maksettavaksi kunnianvelkaa virallisella missiolla kohdatulle (tai menetetylle) taistelutoverille. Tuskinpa ne motiivit Ukrainan kohdalla ovat oleellisesti erilaisia kuin jossain muualla. Eivät nämä ihmiset yleensä paholaisia ole eivätkä mitään yhdeksän mailin tuijotuksen zombeja. Mutta sitä sattuu, että kun on tullut opituksi harvinainen erityisosaaminen ja saatu kokemusta, siitä tulee itselle ura. Paluu rakennustyömieheksi tai teollisuusvartijaksi voi olla vaikeaa.

On muistettava, että suurin osa konfliktialueilla liikkuvista ei ole taistelijoita, vaikka nykyaikana esimerkiksi Syyriaan matkustaminen tuntuu altistavan kaikki epäilyksenalaisiksi. Suurin osa matkustaa omaisten vuoksi. Sitten on suuri ja kirjava joukko humanitäärisiä auttajia, toimittajia, valokuvaajia, liikemiehiä, tutkijoita, lähetyssaarnaajia ja dokumentaristeja. Se nyt vain on normaalia, että kaikissa näissä ihmisryhmissä on myös suomalaisia. Mukaan mahtuu aina epäilyttävämpiäkin tyyppejä: onnenonkijoita, asekauppiaita, salakuljettajia, vallankumouksellisia, agitaattoreita, vieraan vallan agentteja, ehkä joku terroristikin.

Suomalaisia liikkuu myös hämäräpoluilla ja alamaailmassa. Heidän jäljittämisensä on sitten poliisien ja tiedustelupalvelujen asia. Suomalaisia lusii vähin äänin mitä eksoottisimpien maiden vankiloissa ja lepää tietysti vieraiden maiden mullissa tai vieraiden merten aaltojen alla.

Niin on ollut kautta aikojen. Meillä on ollut hakkapeliittamme ja Gorni Dubnjakin vallimme, merirosvomme ja Myhrbergimme, SS-miehemme ja punakaartilaisemme, Rahjamme ja Törnimme, Luca Moconesimme ja Abu Ibrahimimme. Niin on varmaan vastakin. En ihmettelisi jos jossain Donbasin kulmilla kuljeskelisi muutama suomalainen metsäveli katselemassa kiväärinpiippua pitkin muutamaa suomalaista putinistia. Kunhan ei tarvitsisi nähdä heitä Haagissa vastaamassa syytteisiin sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Tästä tulemme pitkällisen polveilun myötä takaisin kysymykseen, pitäisikö suomalaisten olla erityisen huolissaan siitä, että joku on värväytynyt Asovan pataljoonaan, vai ovatko suuremmat huolenaiheet kenties muualla.

Nyt suomalaisviranomaiset eivät näytä osoittavan juurikaan huolta putinistipuolen alati apokalyptisemmiksi yltyviä harrastuksia kohtaan. Ei vaikka niiden johdonmukaisena päätepisteenä horisontissa voi nähdä joukon suomalaisia seinähulluja miehittämässä jotain itäsuomalaista kaupungintaloa ja poliisiasemaa läheisestä varuskunnasta anastetuilla tai itärajan takaa saaduilla aseilla. Julistamassa savokarjalaista kansantasavaltaa jonkin pienen putinoituneen venäläismaahanmuuttajajoukon suomalaisina keulamiehinä ja vaatimassa naapurimaan erikoisjoukkoja avuksi taisteluun Helsingin russofobista fasistijunttaa vastaan. Samalla kun maailma seuraa tunnekuohun vallassa uutisia venäläisvähemmistöä vainoavista, sydämiä syövistä ja lapsia ristiinnaulitsevista suomalaisista.

Emme onneksi voi kuvitellakaan tällaista, emmehän? Suomihan on täysin eri asia kuin Ukraina, Georgia, Latvia, Viro ja ylipäätään kaikki muut maat, etenkin Venäjän naapurimaat, joissa mainitunlaisia asioita tapaa tapahtua. Eihän Suomen parlamenttiin voi noin vain saapastella rynkkyjen kanssa muuttamaan poliittista tasapainoa lamauttavalla joukkomurhalla, kuten Armeniassa. Eihän Suomen maanpuolustuksellinen eliitti varmasti lentäisi samalla koneella yhtä aikaa, kuten puolalaiset tekivät Smolenskissa. Suomalaiset ovat niin paljon muita fiksumpia. He tietävät miten asiat oikeasti ovat.

Suomalaiset tietävät esimerkiksi, että ei Venäjä suinkaan ole uhka. Se ei ikimaailmassa käyttäisi hyväksi joidenkin sekopäiden palveluksia eikä nyt ainakaan antaisi marginaalisille ääriliikkeille järeää aseistusta tai valmiita operaatiosuunnitelmia. Tokihan Venäjä kunnioittaisi Suomen suvereenisuutta, kuten se kunnioitti Georgian ja Ukrainan suvereenisuutta. Ei se lähettäisi spetsnazeja valtaamaan lentokenttiä kuten Kosovossa ja Tadžikistanissa. Eivätkä lentokoneet ja helikopterit suinkaan putoaisi eivätkä ohjukset harhautuisi matkustajakoneisiin mystisisissä ilmailuonnettomuuksissa, vaikka koneissa olisi mukana merkittäviä KGB:n vastustajia, kuten joskus on tapahtunut Tallinnassa, Bahawalpurissa, Krasnojarskissa, Sevastopolissa ja Smolenskissa. Eivätkä varmasti sillat, rautatiet, metroasemat, öljy-, kaasu- ja vesiputket kohtaisi sabotaasillisia sattumuksia.

Yhteensattumia. Kuten traagiset myrkytystapaukset, palkkamurhat ja autopommi-iskut, joissa Venäjän toisinajattelijat ovat saaneet surmansa Moskovassa, Pietarissa, Gorissa, Istanbulissa, Wienissä, Latakiassa, Lontoossa ja Qatarissa. Aivan varmasti Venäjä ymmärtäisi vastustaa kiusausta räjäyttää pommeja siviiliasuintaloissa, kuten Moskovassa, Buinakskissa ja Volgodonskissa tapahtui ja Rjazanissa oli vähällä tapahtua.

Ei ja ei, Suomessa asiat takuulla olisivat aivan toisin, vaikka se pelleporukka valtaisikin pari poliisitaloa, varuskuntaa, kaupungintaloa ja Eduskunnan päärakennuksen. Olemme niin yhtenäisiä ja vastustuskykyisiä, etteihän nyt vieras valtio Suomessa voisi saada mitään tusinaa suurempaa kansanryhmää puolelleen, saati että toimittajia, kansanedustajia, upseereja, dosentteja, pastoreita, tutkijoita ja lakimiehiä. Ei nyt ainakaan vuorineuvoksia, heidän rahansa on aina isänmaallista. Sellaiset ajat kun oli toisin ovat kaukana takana.

Meidän ei siis missään nimessä pidä hötkyä eikä ainakaan varautua mihinkään tai parantaa omaa analyyttistä kapasiteettiamme tai yhteiskuntamme tiedollista vastustuskykyä. Koko maan kattava maanpuolustustoiminta on turha jäänne ja aseet pitäisi ehdottomasti kerätä maalaistaloista pois, ovathan ne uhka. Jos joku haluaisi vaikka julistaa Pihtiputaan kansantasavallan ja linnoittaa kunnan keskustan, muutama kansalainen voisi hötkyilyllään aiheuttaa hätiköityä vastarintaa. Virallinen valtiovalta hoitaa kyllä ongelmatilanteet muutamassa kuukaudessa, vaikka neuvottelemalla Moskovassa hallitusnimitysten alistamisesta Pihtiputaan kansankomitealle ja sen naamioituneelle edustajalle.

Olkaamme myös edelleenkin yksin, seesteisinä ajopuina lintukotomme helmeilevässä virrassa, ja laulakaamme lalalaa, niin mitään pahaa ei ikinä tapahdu. Annetaan yleisten syiden hallita infotilaamme ja sanavalintojamme, johtaa keskustelujamme ja etenkin sitä, mistä ei saa keskustella. Silloin ei ristiriitoja ilmene. Se on viisasta ja vastuullista.

Ei millään suurella naapurimaalla eikä varsinkaan isolla itäisellä sellaisella voi olla mitään ilkeitä suunnitelmia Suomen suhteen, eihän Suomi edes koskaan ole ollut osa sen imperiumia niin kuin kaikki nuo muut. Tai siis, ainakin siitä on niin kauan, että venäläiset ovat jo varmasti muuttaneet mieltään ja näkevät Suomen aivan eri lailla kuin miten näkevät muut naapurimaansa.

On russofobiaa ajatella, että Venäjä voisi haluta jotenkin loukata naapurimaidensa suvereniteettia. Eihän se ole hyökännyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kuin Tadžikistaniin, Azerbaidžaniin, Georgiaan, Ukrainaan sekä Pohjois-Kaukasian tasavaltoihin. Viroakin vastaan hyökättiin vain kybersodan keinoin, ei sotilasjoukoilla. No, Viro oli tosin Naton jäsen, mutta eihän se ole olennaista. Suomi on aivan eri asemassa. Olemmehan me melko lähellä Natoa. Ja Ruotsia, joka on ihan kuin me, joten ei meilläkään voi mitään huolenhäivää olla. Lalalaa!

Sitäpaitsi Amerikkakin hyökkäsi rauhaa rakastavia Kuubaa, Grenadaa, Miloševićiä, Saddamia, Talibania ja Qaddafia vastaan. Pommitti rauhaa rakastavaa al-Qa'idaa milloin missäkin - kysymättä etukäteen YK:n turvallisuusneuvostolta! Kun kerran Amerikka on tehnyt sellaista, kyllä Venäjällä on silloin oltava oikeus puolustaa etupiiriään Suomessa. Suomen on parasta vain hyväksyä se tai muuten... Mutta ei Suomen tarvitse pelätä ikinä joutuvansa painostuksen tai uhkailun kohteeksi, vaikka jäisikin suosiolla kaikkien länsimaisten turvatakuiden ulkopuolelle ikiajoiksi.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Venäläisterrorismi ja malesialaiskone

Viikon aikana sota kiihtyi, sillä länsimaat ja varsinkin Eurooppa ovat vakuuttaneet Putinin siitä, ettei hänen tarvitse pelätä seurauksia. Ukrainan laillisen hallinnon voitot Donbasissa - Slovjanskin, Kramatorskin, Kostjantynivkan, Družkivkan, Artemivskin ja Luhanskia ympäröivien alueiden vapauttaminen - saivat Venäjän eskaloimaan konfliktia. Joka päivä Venäjä siirsi lisää joukkoja ja kalustoa Ukrainan alueelle, ampuen tiensä läpi rajasta jatkuvalla ohjus- ja kranaattitulella. Osa tuosta tulituksesta on jo useaan otteeseen ammuttu Venäjän puolelta rajaa.

Venäjä on toimittanut terroristeille uusinta ohjuskalustoa. Yksi ukrainalainen Antonov-kuljetuskone ammuttiin ohjuksella alas Venäjän puolelta rajaa, vaikka kone lensi täysin Ukrainan ilmatilassa. Jo aiemmin venäläisjoukot ovat ampuneet alas mm. ukrainalaisen Iljušin-kuljetuskoneen ja Suhoi-hävittäjän. Venäläiset ovat myös jatkuvalla syötöllä tulittaneet Ukrainan raja-asemia ja laillisten ukrainalaisjoukkojen asemia Grad-ohjuksilla, usein Venäjän puolelta, jolloin Ukraina ei voi vastata tulitukseen, koska Venäjä tekisi siitä perusteen hyökätä avoimesti koko armeijansa voimalla.

Venäjän toimet ovat laittomia sotatoimia. Sen lisäksi Venäjä tukee avoimesti terrorismia ja käyttää erikoisjoukkojen ja irregulaarien lisäksi yhä enemmän regulaareja sotajoukkojaan Ukrainan alueiden miehittämisessä. Kansantasavalloiksi kutsuttujen bandiittihallintojen johdossa muodollisesti olleet muutamat ukrainanvenäläiset on syrjäytetty ja tilalle asetettu Venäjältä tulleita Venäjän kansalaisia, joista suurin osa on Venäjän sotilastiedustelun ja turvallisuuspalvelun upseereja. Esimerkiksi terroristijohtajat Igor Girkin (alias Strelkov), Igor Bezler (alias Bes), Aleksandr Borodai ja Nikolai Kozitsyn ovat kaikki venäläisiä Venäjän kansalaisia, jotka ovat osallistuneet Venäjän sotatoimiin myös Krimillä, Balkanilla ja Kaukasiassa.

Vaikka Venäjä on siis enenevässä määrin siirtänyt hyökkäyssotansa vastuuta ammattilaisten käsiin, sen joukkojen tähän asti suurimmasta virhearviosta vastaavat mitä ilmeisimmin irregulaarit, toki Venäjältä tulleet. Venäjä toimitti torstaina rajan yli Ukrainaan kehittyneen BUK-ohjusjärjestelmän, jonka reitin varrelta on jo useita vahvistettuja kuvia ja videoita, joten asiaa voidaan pitää hyvin dokumentoituna. Tätä ohjusjärjestelmää käytettiin jo samana päivänä - siihen tarkoitukseen, jota varten Venäjä oli sen Ukrainaan toimittanut eli ukrainalaisten koneiden alas ampumiseen.

Kun ukrainalaiseksi Antonoviksi uskottu kone oli saanut osuman ja pudonnut, Venäjän sotilastiedustelun GRU:n upseeri ja Donetskin kapinallisten sotilaskomentaja Girkin iloitsi internetissä jälleen yhden ukrainalaiskoneen pudottamisesta. Hän ei tiennyt, että tuona päivänä yhtäkään ukrainalaiskonetta ei ollut lennossa, sillä Ukraina oli antanut niille varoituksen sen vuoksi, että venäläiset olivat edellispäivinä ampuneet alas kaksi ukrainalaiskonetta Venäjän puolelta rajaa. Osuman sai sen sijaan malesialainen matkustajakone, joka oli lentämässä Amsterdamista kohti Kuala Lumpuria yli kymmenen kilometrin korkeudessa. Aiemmin venäläisohjuksilla alas ammutut ukrainalaiskoneet olivat olleet kuuden-seitsemän kilometrin korkeudessa.

Kun terroristit myöhemmin raportoivat Venäjän puolella olevalle Venäjän sotilastiedustelun valvojalleen, eversti Geraninille, heillä olikin selittelemistä. Bezler selitti Ukrainan viranomaisten sieppaamassa puhelussa Geraninille, että koneen ampuivat alas Kozitsynin alaiset kasakkajoukot, joiden valvomalle alueelle BUK-ohjusjärjestelmä oli sinä päivänä tuotu. Ukrainan turvallisuuspalvelu vuoti julkisuuteen kaksi muutakin puhelua, joista yhdessä kentällä olevat terroristit kuvaavat järkyttyneinä, että kone olikin siviilikone ja ympäriinsä lojui siviilien ruumiita. Yhdellä oli indonesialaisen opiskelijan paperit. Toisessa nauhoituksessa taas epäuskoinen Kozitsyn saa raporttia alaisiltaan ja tiuskii vastaukseksi: mitäs lensivät siellä, olivat varmaan kuljettamassa vakoojia.

Sitten alkoikin kiireen vilkkaa tavanomainen infosota. Girkinin ja muiden terroristijohtajien avautumiset katosivat nopeasti netistä, mutta sitä ennen lukemattomat netinkäyttäjät olivat jo ehtineet kuvakaapata ja levittää ne eetteriin. Venäjän propagandakoneisto alkoi syytää maailmalle valheita ja kokonaiskuvaa hämmentäviä, usein absurdeja salaliittoteorioita.

Vaikuttaja-agentit ja hyödylliset hölmöt aktivoituivat taas länsimaissa valehtelemaan ja manipuloimaan. Väitettiin, että Ukrainan joukot olisivatkin itse ampuneet länsimaista konetta voidakseen syyttää Venäjää. Että CIA oli lastannut koneen täyteen ihmisiä, jotka olivat valmiiksi kuolleita venäläisohjuksen osuessa siihen. Että CIA ja Mossad käänsivät näin huomion pois Israelin hyökkäyksestä Gazaan. Ja tietysti suomalaisetkin vaikuttaja-agentit riensivät syyllistämään kaikkia mahdollisia muita paitsi Venäjää: Ukraina ja Malesia olivat syyllisiä siihen, että kone lensi konfliktialueen yli. Ukrainaa ja EU:ta syytettiin siitä, että Venäjä oli joutunut hyökkäämään Donbasiin. Samaan aikaan tosin kiistettiin, että Venäjä olisi hyökännyt Donbasiin ja että Donbasissa mitään ilmatorjuntaohjuksia olisikaan.

Ikävä kyllä maailmassa on paljon riittävän sokeita ja hulluja uskomaan kaikkiin Venäjän ja sen vaikuttaja-agenttien syöttämiin salaliittoteorioihin ja erinäiset tavanomaiset tahot päivystävistä sotatieteentekijöistä suomalaisiin poliitikkoihin ja tärähtäneisiin putinoideihin tulevat viittaamaan näihin salaliittoteorioihin vaikka maailman tappiin. Ne puolestaan antavat kyynisille reaalipoliitikoille ja moraalittomille toimittajille mahdollisuuden väittää, että asiasta on monia vaihtoehtoisia käsityksiä eikä totuutta voida tietää.

Sama kuvio on toistunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan kaikkialla, missä Venäjä on ollut konflikteihin osallinen. Bosnialaiset muka ampuivat itse kranaatteja Sarajevon torille syyttääkseen siitä serbejä. Kosovon albaanit muka itse tekivät Raçakin verilöylyn syyttääkseen siitä serbejä. Georgialaiset muka hyökkäsivät Venäjälle ja ampuivat itse Ossetian puolelta itseään kranaattitulella saadakseen Naton sotkettua tilanteeseen. Syyrian oppositio muka murhasi omia kannattajiaan tuhansittain hermokaasulla syyttääkseen Assadia ja saadakseen lännen sympatiat. Maidanin aktivistit muka joukkomurhasivat tarkk'ampujien avulla omiaan voidakseen syyttää Janukovitšia. Donbasissa ja Odessassa ukrainalaiset muka ampuvat tämän tästä omia siviilejään syyttääkseen Venäjää. Ja nyt Ukraina muka ampui alas malesialaisen matkustajakoneen.

Valheet toistuvat konfliktista toiseen samoina - niin samoina, että on käsittämätöntä, etteivät suomalaiset toimittajat ikinä herää, vaikka jopa kuvamateriaali on kopioitu suoraan edellisiltä sotakentiltä. Olivatpa kyseessä bosnialaiset, kosovolaiset, tšetšeenit, georgialaiset, syyrialaiset tai ukrainalaiset, saamme kuulla heidän olevan terroristeja ja fasisteja. Meille syötetään kerta toisensa jälkeen samat tarinat naistarkk'ampujista, amerikkalaisista ja israelilaisista palkkasotilaista ja yksityisarmeijoista, elinkaupasta, sydänten syömisestä, lasten teilauksista ja ristiinnaulitsemisista.

Täysin epäuskottavaa ja absurdia, mutta hyvin tunteita herättävää. Tuhannet ja miljoonat lankeavat propagandaan heti, koska länsimaisilta toimittajilta puuttuvat moraali ja rohkeus sanoa ääneen, että Venäjä ja sen kätyrit valehtelevat. Että propagandasodassa kaikki osapuolet eivät ole yhtä syyllisiä, vaan yksi osapuoli on kerta toisensa jälkeen tolkuttoman paljon syyllisempi kuin muut yhteensä.

Bosnialaiset, kosovolaiset, tšetšeenit, georgialaiset, syyrialaiset ja ukrainalaiset eivät ole terroristeja eivätkä fasisteja. Terroristeja ja fasisteja ovat sen sijaan Putinin Venäjä liittolaisineen. Kaikki mieleeni tulevat Putinin Venäjän tukemat aseryhmät ovat joko terroristeja tai fasisteja tai molempia. Venäjän vaikuttaja-agentit, provokaattorit ja hyödylliset hölmöt ovat näin ollen todellisuudessa terrorismin ja fasismin tukijoita.

Nyt heidän käsissään ei ole vain Bosnian keskitysleirien ja Kaukasian joukkomurhien, Syyrian hermokaasuiskujen ja muiden sanoinkuvaamattomien sotarikosten veri, vaan myös lähes kolmensadan viattoman Malesiaan matkalla olleen lentomatkustajan veri. Jos kone olisi ammuttu alas vaikkapa Irakin kapinallisten toimesta, maailma kirkuisi terrorismia. Nyt kun koneen ampuivat alas venäläiset, media puhuu "onnettomuudesta" ja höpisee siitä, kuinka kukaan ei voi tietää, mitä tapahtui.

Surullisinta tässä on, kuten naapurini tänään totesi, että jos alas olisikin ammuttu taas yksi ukrainalainen lentokone ja esimerkiksi sata tai kaksisataa ukrainalaista nuortamiestä olisi saanut surmansa, maailma ei olisi välittänyt pätkääkään. Nyt kuitenkin malesialaiskoneessa oli hollantilaisia, muita eurooppalaisia, pohjoisamerikkalaisia ja aasialaisia. Sillä oli merkitystä. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla mukana tuolla lennolla. Pohtikaa sitä suvaitessanne ja ymmärtäessänne putinoidien riehumista.

Odessassa

Tänä viikonloppuna en ole tehnyt maakuntamatkaa, koska huoltotoimenpiteitä on niin paljon tehtävänä. Sen sijaan viime viikonloppuna olin Odessassa, useastakin syystä. Olin luvannut lähteä johonkin ystävättäreni kanssa pidennetyksi viikonlopuksi. Aika ei oikein riittänyt ulkomaanmatkaan, joten tarjosin Odessaa. Hän otti äitinsä mukaan.

Samoihin aikoihin libanonilaisen ystäväni sisar, joka on markkinointijohtajana kosmetiikka-alan yrityksessä Dubaissa, oli työmatkalla Odessassa. Dubaissa työskentelevät venäläiset työtoverinsa olivat yrittäneet estää matkan väittämällä, ettei Odessaan voinut matkustaa, koska ukrainalaiset fasistit tappoivat ja hakkasivat ihmisiä palasiksi, myivät heidän elimiään ja söivät sydämiä. Libanonitar kysyi minulta kauhuissaan, pitikö tämä paikkansa ja saattoiko Odessaan matkustaa turvallisesti. Annoin hänelle pikakurssin venäläisen propagandan luonteesta ja kuinka se on muuttanut tavallisiakin ihmisiä fanaattista agendaa ajaviksi putinoideiksi.

Vaikka edellisviikolla Kiovassa satoi ja ukkosti useana päivänä, matkallamme perjantaina Odessaan oli kuumaa ja aurinkoista. Pysähdyimme välillä lounastamaan azerbaidžanilaisen öljy-yhtiö Socarin huoltoasemalle. Tällä ketjulla on Ukrainassa parhaat huoltoasemat ranskalais-turkkilaisine kahvilamenyineen ja korkealaatuisine bensiineineen. Myyvät myös huokealla azerbaidžanilaisia viinejä huoltoasemillaan, Ukrainan oblastien karttoja ynnä muuta hyödyllistä.

Odessassa Mustameri välkehti sinisempänä kuin aikoihin, koska viime aikaiset tuuliolosuhteet olivat suosineet aluetta - Odessan sataman ympäristö on ikävä kyllä pahamaineisen saastunutta. Kaupungintalolta ja Puškinin patsaalta Odessan kuvernöörinä toimineen kreivi Vorontsovin palatsille ulottuvalla Primorski bulvarilla syyriantikat kiertelivät bulevardia varjostavain vanhojen plataanien runkoja.

Oli meneillään Odessan filmifestivaali, jossa esitettiin myös ranskalaisia ja brittiläisiä elokuvia. Joitain näytettiin suurella ulkoilmaskriinillä ilmaiseksi herttua Richelieun patsaalta alas satamaan laskeutuville Potjomkinin portaille kokoontuneelle nuorisolle.

Kävimme katsomassa Mannerheimin muistolaattaa hänen asuinpaikkanaan Odessassa toimineessa imperiaalisessa hotelli Londonskajassa, joka sijaitsee Primorski bulvarilla herttuan patsaan ja Puškinin välillä. Illalliselle menimme Arkadiaan, jonne uudet hotellit ja rantaresortit keskittyvät.

Illallistin ukrainattarien ja libanonittaren lisäksi erään mainituista libanonittaren venäläistyötovereista, Riiassa syntyneen venättären kanssa. Hänenkin asenteensa olivat kallellaan putinistiseen maailmankuvaan, vaikka asuikin Odessassa. Kävi tosin ilmi, että hän ei juuri poistunut hienostoalueelta. Ehkä hän pelkäsi fasisteja. Aikani vihjailuja kuunneltuani kysyin häneltä, oliko hän nähnyt jossain fasisteja. Hän kierteli ja kiemurteli, että ehkä niitä jossain lymysi, ja joka tapauksessa Amerikkakin varmaan valehtelee. Kai tämä pitää tulkita niin, että koska "Amerikkakin varmaan valehtelee", venäläisillä on paitsi oikeus, myös suorastaan velvollisuus valehdella fanaattisesti kaikesta. Tuohon vastaukseen tiivistyy oikeastaan aika paljon venäläismielisten ajattelusta.

Lauantaina kävelimme Odessan kaunista historiallista keskustaa ristiin rastiin, nauttien guljailusta ja veltosta viikonloppuelämästä. Koko kaupunki oli tupaten täynnä turisteja, mutta pääosin kotimaisia. Nuoriso hurjasteli iltaisin autoillaan pitkin Odessan katuja, väki tungeksi trendikkäissä ravintoloissa, mustamerellisissä kahviloissa, baareissa ja yökerhoissa. Kaikkialla oli varsinkin AA-rekistereillä varustettuja autoja. AA on Kiovan kaupungin tunnus - kaikilla ukrainalaislääneillä on kaksikirjaiminen rekisterikoodi rekisterinumeron alussa. Kiovalaiset eivät ole pelänneet mennä kesäviikonloppujaan viettämään Odessaan ja sitä ympäröivän maakunnan rannoille. Ne lienevät nyt Ukrainan parasta merenrantalomailualuetta, kun Krim on venäläisten miehittämää rikollisten temmellyskenttää.

Vaikka meidän mielestämme Odessa oli tupaten täynnä väkeä, kaikki tapaamamme odessalaiset valittivat, kuinka Krimin ja Donbasin tapahtumat ovat karkottaneet turistit. Kuinka muka kaupungilla on aivan tyhjää. Voimme vain kuvitella, kuinka paljon väkeä Odessassa on sitten normaaleina kesinä, jos tämä oli tyhjää. Tosin on totta, että nyt kaupunkia kansoittivat enimmäkseen ukrainalaiset. Muutama puolalainen, unkarilainen, liettualainen ja joku yksinäinen venäläinenkin auto tulivat siellä vastaan, mutta niistäkin moni kuuluu luultavasti noissa maissa asuville ukrainalaisille, jotka ovat tulleet kesäksi kotimaahan.

Söimme Salierin viehättävällä puistoterassilla, joimme šampanjaa ja poltimme vesipiippua, jota täälläpäin kutsutaan kaljaniksi. Se on yksi useammista orientaalisista asioista, jotka ovat levinneet kulovalkean tavoin osaksi ukrainalaisten ja venäläisten kulttuuria. Kuohuviiniksi oli tietysti valittu Artemivskeä, sen kunniaksi, että Ukrainan lailliset joukot olivat vapauttaneet kyseistä tuotetta tekevän Artemivskin kaupungin Donbasissa ja palauttaneet sinne järjestyksen.

Kukaan meistä ei pitänyt ajatuksesta uida Odessan kaupungin rannoilla, koska tiesimme liikaa tämän suurkaupungin saastevaikutuksesta mereen. Lähdimme siksi ajamaan ulos kaupungista Etelä-Bessarabian hiljaisemmille rannoille. Tuhannet odessalaiset näyttivät saaneen saman ajatuksen tuona lauantaina, mutta onneksi suurimmat ruuhkat suuntautuivat Iljitševskin rannoille lähimmäksi kaupunkia. Me ajoimme viidenkymmenen kilometrin päähän Zatokan kynkäälle, joka erottaa pitkänmuotoista Dnestrin jokisuulaguunia (Dnistrovski lyman) Mustastamerestä.

Ennen Zatokaa on Rokselanan ja Karolino-Bugazin kylät, jotka reunustavat lymania. Jokisuulahden vedet ovat varsinaista Mustaamerta lämpimämmät, minkä vuoksi monet menevät lahtien rannoille. Halusimme kuitenkin ehtaa valtamerta, ja siihen Zatokan kynkään aaltojen huuhtomat rannat tarjoavat hyvän mahdollisuuden. Ostimme piknikkiä varten ruokatarpeet lähikaupasta Zatokasta ja kyytipojaksi olikin jo valmiina azerbaidžanilaisia viinejä.

Etelä-Bessarabiassa vietetyn iltapäivän päätteeksi tulimme illaksi Odessaan ja söimme erinomaisessa italialaisessa ravintola Tavernettassa, joka sijaitsee Katerynynskalla. Runsaiden ruokien kanssa Valpolicellaa. Oikein hyvää. Sitten yön päätteeksi Bellinin terassille, joka on Odessan kenties kuuluisimmalla ravintola- ja kahvilakadulla Derybasivskalla. Lopuksi yömyssyksi absinttia baarissa lähellä Katariina Suuren patsasta.

Sunnuntaina jatkoimme aamupäivällä laiskaa elämäämme. Laskeuduimme myös Potjomkinin portaita ja kävimme tutustumassa Odessan satamaan. Aallonmurtajalla lepäilivät sadat merimetsot. Takaisin ylös funikulaarilla. Sitten runsaan neljänsadan kilometrin ajomatka takaisin pohjoisen Kiovaan seesteisessä säässä.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kaniv

Sunnuntaina vietettiin Suomessa suven, runon ja kansallisen profeettamme Eino Leinon päivää. Leinon puutteessa lähdin käymään Kanivissa. Dnepriä alajuoksuun ja Tšerkasyn läänin pohjoisosaan. Siellä, suurella virralla katsettaan lepuuttavalla kukkulalla lepää mäen mullissa Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenko, katsellen kaihoisasti Dneprille, kuullen sen pauhun ja odottaen joen muuttuvan punaiseksi vainolaisten verestä, joka viestisi Ukrainan olevan vapaa.

Oli verestettävä muistia sen suhteen, mitä Ševtšenkon kuuluisassa runossa sanottiinkaan:
Kun mä kuolen — leposija Ukrainassa suokaa,
aavan aron keskelle mun hautakumpuin luokaa.
Jotta Dneprin kohistessa nauttisin mä rauhaa,
jotta sinne kuulisin, kun joki vanha pauhaa.
Vihollisen verta alkaa virta viedä milloin,
Ukrainasta — haudastani minä nousen silloin.
Rukoilemaan Jumalan luo menen sitten vasta, —
siihen saakka välitä en minä Jumalasta.
Haudatkaa ja sorron kahleet lyökää voimain takaa.
Vihollisen kuumin hurmein arot pirskottakaa.
Ja kun yhteen yhtyy perhe uusi, suuri, vapaa —
muistolleni sana hellä, hyvä omistakaa.

Suomalaiset tuntevat hyvin oman kansallisrunoilijansa romanttiset runoelmat, ehkä muistavat myös hänen suomalais-isänmaalliset säkeensä. Vähemmän tunnettua Suomessa on, että Leino runoili aikanaan ahkerasti myös muiden reunamaiden oloista, samoin kuin imperiumin suomensukuisten kansojen. Viron, Karjalan ja Aunuksen lisäksi hän viittaili erityisen ahkerasti Permiin eli Permaan, komien maille. Opin vastikään Kiovan fennougristiikan luennoilla, että sana perma on seudun suomensukuisten kansojen vastine sanalle taiga, pohjoisille havumetsille. Ukraina oli yllättävän usein hänen runojensa aiheena.

Kesällä 1917 loihe Leino lausumahan Ukrainasta muun muassa näin:
Terve Ukraina! Kunnias soikoon,
Huutona huomenen valkenevan!
Voimasi, lempesi leimaus voikoon
vaatia, laatia maan vapahan!

Uljas Ukraina! Nyt älä horju!
Kerran se koittaa kansojen koi.
Tyynenä, vankkana vaarasi torju,
tai jos on tarpehen, niin salamoi!

Kaunis Ukraina, kansojen suola!
Sulla on lippu ja meillä on tie.
Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,
Myös Viro, Lätti ja Liettua lie.

Eespäin, Ukraina! Et ole orja,
itse jos toivot ja tahdot sa sen.
Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja
kuin meri kansojen kauhtuvien?

Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee!
Väljinä välkkyvät virtasi suut,
Vapauden purppurakukkihin puhkee
Mordva, Grusinia, Permi ja muut!

Hetki on Venäjän heimojen nousta;
katkoa kahlehet tsaarien yön.
Loista; Ukraina! Jännitä jousta,
valkaise tie tasavaltaisen työn!

Toisessa runossaan, jossa Leino otti kantaa maailmanpolitiikkaan, hän kiinnitti huomiota Woodrow Wilsonin julistamaan kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen:
Vielä muistan muutkin kansat:
kauniin Puolan heimon, maan,
itkenyt mi meidän kanssa
vuossadat on vapauttaan.
Muistan Lätin, Liettuankin,
Ukrainan myös urhean.
Tervetullut Suomen maahan
heimo heljän Gruusian.

Tervetullut, tähtilippu,
takaa meren myrskyisen!
Yhdyit meihin ystäväksi
aikaan suurten surujen.
Jää ei unhon järveen koskaan
täällä tähti Wilsonin,
kansakuntain veljeydestä
noussut verin, kyynelin.

Kun sitten Moskova teki mitä Moskovalla on tapana tehdä, Leino purki maailmanpoliittista epäoikeudenmukaisuuden tunnettaan runouteen:
Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
Ukraina, Puola ja Suomi ja Viro,
tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan
kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

Toisin kuin Suomi, Puola ja Baltian maat, jotka onnistuivat pitämään itsenäisyytensä toiseen maailmansotaan saakka, Ukraina lankesi punaisen ikeen alle. Vuonna 1924 oli Ukrainan kohtalo Leinon runoissa jo muuttunut uljaasta surumieliseksi.
Hiljaisna, seesnä joulu-yönä kerran
kokohon kutsui tahto taivaan Herran
maan laajan lapset heille aikoin antaa,
mit’ ihaninta maa ja taivas kantaa.

Sai Saksan lapset Hältä järjen jäisen,
Helvetia hengen kestiystäväisen,
Italia taiteen, Ranska sanain sulon,
Englanti turvallisen toimeentulon.

Pois poistuivat he. Paratiisin koloon
yks oli jäänyt orpoutensa oloon,
risainen, itkeväinen lapsi Luojan. –
“Ken? Mistä?” sattui sanat Armontuojan.

“Ukrainan uljaan olen poika, mutta
kun näyttää nuttuain mä kulunutta
en uskaltanut Jumalalle taivaan,
siks itse suistunut lien suureen vaivaan.”

Jumalan kauhistuu jo kaikkivalta:
Hän jakoi aarteensa jo yltä, alta,
Ukrainan lapsellekin pyysi Pyhä
tuo antaa armoaan, mi säilyi yhä.

Hän siksi antoi laulun lahjan tälle,
se että loisi lohdun elämälle,
mi saattaa olla satu vangin vaikee,
mut jonka alla asuu haave haikee.

Mutta jos Leino eläisi tänä päivänä, hän muistaisi ehkä sittenkin hämmästyttävän enteellisen runonsa vuodelta 1919 – en ole varma, mihin hän viittaa, mutta tähtilipun yhdistäminen aurinkoon tuo mieleen noina aikoina taipaleensa aloittaneen Paneurooppa-liikkeen johtajan, kreivi Richard Coudenhove-Kalergin, liikkeellensä suunnitteleman tähtilipun, jossa oli keskellä Apollon kultainen auringonkehrä ja sen päällä punainen risti. Myöhemmin aurinko ja risti poistettiin, kun Eurooppa-liikkeessä haluttiin mahdollistaa myös Turkin tuleva mukana olo, ja kun varsinkin ranskalaiset sekularistit korostivat maallista unionia kristillisen sijaan.

Voi toki olla, että Leino tarkoittaa tässäkin runossa tähtilipulla Yhdysvaltoja, mutta Yhdysvaltain lipun tähdet eivät ole väriltään kultaisia. Ehkäpä joku lukijani voi valaista tämän nimenomaisen runon taustaa tarkemmin.
Tähtilippu

On maailman yö, toki maailman yllä
yks' viiri on tähtinen, voitollinen,
viel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä,
nyt liehuu se lippuna lempeyden,
maan kansat se tahtovi yhtehen liittää,
nälän jäytävän jälkiä lääkitä pois,
sodat estää ja sorron, mi sortoa siittää,
kuin oikeuden korkeimman viitta se ois.

Sen tangossa viirin käsvarret on vankat,
eess' astuvi kuin pyhän auringon mies,
mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat,
joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies:
ei maailma nouse, jos nouse ei mielet
yli koston ja kaunan ja vainon ja yön,
jos kaiuta kansojen parhaiden kielet
ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.

Ja katso! Mik' eilen ol' laulajan unta
tai ennettä tietäjän verhouneen,
nyt päämäärä on, mihin ihmiskunta
kaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen,
ja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä
läpi loistaen kansojen kamppailevain,
yli maailman lippu se liehuvi pyhä
kuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.

Siis ollut ei unta kuin ennen me luultiin,
ett' oikeus valtiot ohjata vois,
siis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin,
väkivalta ett' ihmisten kunnia ois,
siis saa siitä haastaa myös runoniekka,
kun haastavat harmajat kansojen päät,
siis maan päällä kaikkea mahda ei miekka,
sen vierellä vienommat vallat jo näät.

Mut mies, joka juurella viirin sen kulkee,
min kourassa kansain nyt kohtalot on,
hän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee,
yli-ihmisen taakan hän ottanut on.
Kuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu?
Taas silloin on tähdetön eessämme tie.
Hän päältämme yösydän-peikkoja torjuu,
suvun suuremman hän lipunkantaja lie.

Siirtykäämme jälleen runoudesta takaisin Dneprin varsille. Ajoin Kiovasta Kaniviin Dneprin itäpuolta pitkin. Tuon taipaleen varrelle sijoittuu näyttävä etnografinen ulkoilmamuseo historiallisessa Perejaslav-Hmelnitskin kaupungissa. Vähän sen jälkeen tullaan lääninrajalle ja sen jälkeen käännytään länteen, ajetaan joenvarsien hietapohjaisten metsäarojen halki joen partaalle ja sieltä patoa pitkin Kaniviin.

Kanivissa Tarasinvuori oli helppo löytää. Kukkakauppiaiden kansoittamalta juurelta pääsee kiipeämään metsäistä vuorenrinnettä ylös Ševtšenkon muistomerkille ja museolle. Metsät kuuluvat Kanivin suojelualueeseen, joka jatkuu Kanivista etelään, näemmä käsittäen juurikin metsäisiä kukkuloita. Joen keskellä sijaitsevissa saarissa oli suuria merimetsojen yhdyskuntia paskottuine puineen. Täällä ne eivät tunnu häiritsevän ketään. Kellekään ei tule mieleen, etteivät ne muka kuuluisi Dneprin jokiluontoon.

Palasin Kanivista pohjoiseen joen länsipuolta pitkin ajaen peltojen ja maalaismaisemien halki Ukrajinkan pikkukaupunkiin, josta pääsee siltaa myöten Dneprissä sijaitsevalle saarelle. Ajoin sinne nähdäkseni Dneprin varren kosteikoita ja suojelualueen. Löysin valkoposkitiirojen, mustatiirojen ja pikkutiirojen yhdyskuntia. Ruovikoissa oli kolmenlajisia kerttusia, ruokosirkkalintuja ja pussitiaisia. Mehiläissyöjiä ja törmäpääskyjä pyöri joen äyräillä.

Dneprin saarilla sijaitsi myös toinen toistaan pompöösimpiä linnoja, joiden ympäröivät varustukset olivat kuin Afganistanista turva-aitoineen, piikkilankoineen ja aseistettuine vartijoineen. Tänne ovat kasanneet rikkauksiaan Janukovitšin valtakaudella oligarkkitaloudesta ökyrikastuneet, sopivasti Kiovan ja vihaisten mielenosoittajien ulottumattomiin.

Idästä kuului viikonlopun aikana pitkästä aikaa hyviä uutisia, kun Ukrainan lailliset joukot vapauttivat Slavjanskin, Kramatorskin, Kostjantynivkan ja Artemivskin bandiittijoukkojen ikeestä. Bandiitit ovat nyt linnoittautuneet Donetskin ja Luhanskin kaupunkeihin, Snižneen ja muutamiin muihin kaupunkeihin yhä pienenevällä alueellaan.

Ilman minkäänlaista kansansuosiota nämä ääriryhmät eivät tule kovin kauaa pärjäämään, ellei Venäjä lähetä raskasta sotilaskalustoa ja yhä lisää palkkasotilaita heidän tuekseen. Sitä taas Venäjän on vaikea tehdä enää salassa. Venäjä tuntuu nyt punnitsevan kannattaako sen lähteä avoimeen suoraan sotaan Ukrainaa vastaan. Se tunnustelee sekä Ukrainan että länsimaiden päättäväisyyttä. Heikkouden merkit kannustavat sen jatkamaan, periksiantamattomuus taas voi saada sen laskelmoimaan siten, että koko roskan voi sysätä tehtävässään epäonnistuneiden agenttien niskaan ja keskittyä Krimin miehityksen de facto hyväksyttämiseen rauhan ehtona.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Itä-Polesiassa

Viime viikonlopun maakuntamatkani suuntautui Itä-Polesiaan, Ukrainan pohjoisimpaan osaan, joka jakautuu Tšernihivin ja Sumyn läänien kesken. Matkan pääkohteet sijaitsivat Desnan tasangoilla oblastien välisellä rajaseudulla. Sain matkakumppaniksi ukrainalaisen ystävättäreni, joka on jatko-opiskelija ja Ruotsi-Suomen taannoisena liittolaisena taistelleen kuuluisan hetmannin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

Ajoimme ensin pohjoiseen samaa hyväkuntoista tietä, jota käytin käydessäni edellisviikonloppuna Tšernihivissä. Pysähdyimme matkan varrella hetkeksi Kozeletsissa ja aamiaislounaalla Krasnessa. Lukuisat kattohaikarat olivat jo kasvattaneet poikasensa Semipolkin, Syrain, Lemešin ja Kiptin kylien sähkötolppia koristavissa pesissään. Kattohaikara on Ukrainassa yhä hyvin yleinen, kiitos Euroopassa laajalle levinneen taikauskon, jonka mukaan haikarat tuovat onnea, erityisesti lapsionnea.

Tšernihivin kaupungin jälkeen alkoi pitkä maaseututaival Bereznan, Menan ja lukuisten pikkukylien kautta kohti Novhorod-Siverskiä, josta muuan Kiovassa käsiini saama lehdykkä totesi kaikenlaista ylistävää: kuinka Desna-joen viehättäviä kosteikkoalueita pääsee parhaiten tutkiskelemaan historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävästä ja ikivanhasta Novhorodista käsin.

Alue oli kuitenkin selvästi hyvin köyhää, minkä lisäksi silmään pisti ihmisten ja liikenteen lähes täydellinen puuttuminen. Loppumattomia peltoja rikkoivat paikoittaiset lehtosaarekkeet ja näennäisesti autioilta vaikuttavat kylät. Kiurut liversivät taivaalla, jokin kulkukoira jolkotti silloin tällöin pellonlaitaa. Ainoa ihminen eräässä ohittamassamme kylässä oli pahaenteisesti hautuumaan laitaa lampsiva viikatemies.

Novhorod-Siverskin pikkukaupunki oli selvästi ylimainostettu ”Ukrainan seitsemää luonnonihmettä” esittelevässä lehdykässäni. Siellä oli toki kaksi pikkuhotellia keskustassa ja ilmeisen uusi ja yökerhoilla varustettu iso hotelli luostarin kupeessa. Jäi epäselväksi, miksi ne siellä ovat. Novhorodin keskusta edusti neuvostoarkkitehtuuria, talot ja kaupat olivat rapistuneita, vesitornin kylkeä koristivat Leninin ja Stalinin kuvat ja hallintotalon seinällä luki yhä: ”Kaikki maailman proletaarit yhtykää!” Stalineja löytyi enemmänkin. Kaupunkiin johtavassa risteyksessä sentään seisoi Bohdan Hmelnitskin ratsastajapatsas ja keskusaukion ratsumies oli varustettu Ukrainan eikä Venäjä lipulla. Kaupungin asukkaat tuntuivat puhuvan lähinnä venäjää valkovenäläisellä korostuksella. Useimmat heistä olivat humalassa.

Vaikka muuten säät suosivat meitä, Novhorodissa ollessamme alkoi sataa kaatamalla, mikä pilasi käyntimme paikkakunnan ainoalta vaikuttavassa varsinaisessa nähtävyydessä, kuuluisassa luostarilinnoituksessa, joka todennäköisesti on syynä kaupungin hotelleihin ja ylistykseen opaskirjoissa. Paremmalla säällä luostari jykevine muureineen olisi varmasti ollut vaikuttava. Nyt suurin osa paikoista oli kiinni, satoi, ja ainoastaan uskonnollinen myymälä oli auki. Ostin kannatuksen vuoksi Jeesuksen, Marian ja arkkienkeli Mikaelin autooni. Hyvä niin, koska matkalaisia suojelevat Koraanin säkeet olivat jääneet edelliseen jeeppiini Etiopiaan - tarkoituksella, koska minusta tuntui, että ne kuuluivat auton eikä omistajan yhteyteen, ja uusi omistaja tarvitsi niitä Abessinian karjantäyteisillä serpentiiniteillä enemmän kuin minä Euroopassa.

Kävimme alhaalla Desnan partaalla sateen yhä piiskatessa maisemaa. Jatkoimme sitten kohti Sumyn oblastia ja sää onneksi selkeni jälleen, mahdollistaen Desnan kosteikoilla lintujen katselun. Siellä oli mustatiirojen ja valkosiipitiirojen yhdyskuntia, keltavästäräkkejä, törmäpääskyjä, ruoko- ja rytikerttusia ja monenlaisia muita kosteikkolajeja.

Lähestyessämme juustoistaan kuuluisaa Šostkan pikkukaupunkia alkoi kulttuurimaisema selvästi vaurastua. Tiet olivat nyt kunnostettuja, asuintalot maalattuja, ihmiset liikkuivat askareissaan vilkkaina ja selvin päin. Ero Novhorodiin oli kouriintuntuva. Ilmeisesti juustot ovat tehneet tehtävänsä. Muutakin taloudellista elämää Šostkassa näkyi olevan, samoin ravintoloita, kahviloita ja muuta sellaista.

Varsinainen kohteemme oli kartoissa näkyvä Desnan ja Stara Hutan kansallispuisto Ukrainan pohjoisimmassa kärjessä Venäjän rajoilla, mutta sinne piti kiertää Šostkan kautta, koska Novhorod-Siverskin pohjoispuolella yksikään silta ei ylittänyt Desnaa. Siellä oli vain Brjanskiin johtava raja-asema. Šostkasta pohjoiseen aina Znob-Novhorodskeen olivat tiet siinä määrin huonossa kunnossa, että meiltä meni noiden peltojen, metsäsaarekkeiden ja soiden ylittämiseen paljon aikaa. Ohitimme kauniita järvimaisemia ja ihmisiä ei näkynyt juuri missään.

Lopulta saavuimme Znob-Novhorodsken kylään, jossa varustauduimme paikallisesta kaupasta ja joimme kahvitkin paikalliselta kioskilta. Kyselimme kansallispuistosta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän siitä mitään. Karttoihin oli merkitty sille kohdin visentin kuva – zubr – mutta käsite ei tuntunut sanovan oikein mitään paikallisille. Ilmeisesti tämä kansallispuisto oli samanlainen kuin kahta viikkoa aiemmin Länsi-Polesian metsistä etsimäni Polissian suojelualue. Ne ovat olemassa, siellä on metsää, mutta ei teitä, ei opastauluja eikä karttoja. Ei vierailukeskusta. Länsi-Polesiasta onnistuin lopulta Seleznivkan kylän liepeiltä löytämään kyltin, jossa luki Polissian suojelualue – Znob-Novhorodskesta ei löytynyt sellaistakaan.

Mutta ei hätä tuon näköinen. Ostimme hyvän kokoelman paikallisia elintarvikkeita – juustoja, lihamakkaroita, sinappikastikkeita, viiniä, tuoremehua, tummaa täysjyväleipää ynnä muuta – ja suuntasimme hienon kosteikkojärven rannalle piknikille. Edessämme kuhisivat kahlaajat matalassa vedessä: liroja, metsävikloja, lampivikloja, lapinsirrejä, suosirrejä, suokukkoja. Takanamme taas oli suomainen aroalue, jonka ylittivät vuorotellen niittysuohaukka, mustahaikara ja haarahaukka. Kerttuset, punavarpuset ja pajusirkut lauloivat.

Aurinko laski, punaten taivaan. Oli aika lähteä pitkälle paluumatkalle. Ensin kohti Šostkaa, johon päästäessä oli jo tullut pimeä. Sitten edelleen Voronižiin, jossa navigaattori eksytti meidät pahanpäiväisesti. Oli aika taas luottaa vain silmiin ja kartanlukuun matkalla kohti Krolevetsiä. Ystävättäreni kertoi tien vasemmalle puolen jäävän Konotopin noidan kansantarun. Kuuntelimme koko paluumatkan Ljapis Trubetskoita, poliittiseksi heittäytynyttä valkovenäläistä artistia, josta on tullut Ukrainassa kovin suosittu sen jälkeen kun bändi muutti Ukrainaan ja alkoi tukea lauluillaan maidanilaisia. Jossain Baturynin peltoaukeilla pysähdyimme auton valoissa pimeälle taukopaikalle. Noitaa ei näkynyt, ruisrääkät sen sijaan rääkkyivät pelloissa.

Saavuimme joskus aamuyöstä Kiovaan ja koska oli niin myöhä, päätimme unen olevan heikoille. Muutaman šamppanjan jälkeen olikin jo kello kuusi aamulla. Menimme runsaalle aamiaiselle Maidanin kupeessa olevaan meksikolaispaikkaan.

Kiovan kuumassa kesässä odotellaan taas lisää sotaa. Kansallisen turvallisuusneuvoston pääsihteeri Andri Parubij on varoittanut kansakuntaa, että Venäjä saattaa valmistella avointa suurhyökkäystä parin päivän sisään. Se olisi looginen seuraava siirto, koska Ukraina lopetti yksipuolisen tulitaukonsa. Venäjä ei sitä koskaan kunnioittanut, vaan käytti tulitauon valtaamalla lisää strategisia kohteita Donbasissa, kuormaamalla rekkakolonnan toisensa jälkeen taistelijoita, aseita, ohjusjärjestelmiä ja panssarivaunuja Ukrainaan. Sen jälkeen, kun Ukraina käynnisti uudelleen lailliset maanpuolustustoimensa, venäläisterroristit ovat kuitenkin kärsineet tappioita ja menettäneet useita pienempiä paikkakuntia. Venäjän on edelleen eskaloitava konfliktia – muuten putinistiset rikollisjoukkiot savustetaan takaisin Venäjälle.

Euroopan toimet ovat ainoastaan rohkaisseet Venäjää jatkamaan, koska pieniäkään sanktioita ei haluta asettaa ja kaikki haluaisivat vain Ukrainan nopeasti katoavan uutisotsikoista, kuten Syyriallekin tapahtui. Sitä niitetään mitä on kylvetty: Irak vajoaa Da’ishin ikeeseen ja Syyriassa kansanmurha jatkuu. Tätä samaa on luvassa myös Euroopan rintamalla, ellei ryhdistäytymistä tapahdu.