tiistai 20. toukokuuta 2014

Kaksikymmentä myyttiä Ukrainasta

Kiovassa päivät ovat kesäisiä ja kuumia. Iltaisin tapaa tulla ukkosta ja sadekuuroja, jotka huuhtelevat lempeän lämmintä kaupunkia. Tervapääskyt kiertelevät kirkuen taivaalla. Poppelit karistavat kaikkialle valkoisten höytyväin siivittämiä siemeniään.

Keskustan kahvilat, baarit ja ravintolat vilisevät näinä päivinä ulkomaalaisia – iltaisin ulkona syödessä tai juodessa ei voi välttää kuulemasta kaikkialta englantia, ranskaa, saksaa, italiaa ja puolaa. Tunnelma olisi kaikin puolin seesteinen, elleivät niin monet noista keskusteluista käsittelisi Mordorin pitenevää varjoa, joka pahaenteisenä lankeaa Ukrainan ja koko itäisen Euroopan ylle.

Mustaoranssien nauhojensa mukaan koloradonkuoriaisiksi kutsutut örkit riehuvat esteittä itäisillä mailla, ryöstäen ja raiskaten. Mordorin taktiikkana Donbasissa ja Krimillä on lähinnä terrori. Ihmisiä hakataan, siepataan ja kidnapataan, mikäli he puhuvat julkisella paikalla ukrainaa tai krimintataaria. Mordorin terroristijoukkiot ovat asettaneet tarkk’ampujia asuinkerrostaloihin, joista käsin he kylvävät kuolemaa. Donetskin ja Luhanskin ruumishuoneet ovat täynnä venäläisen terrorismin uhreja.

Kiovassa ollaan tästä kaikesta kuitenkin kovin kaukana, joten täällä vallitsee kesäinen idylli. Maidanilla teltat ovat pystyssä, katusoittajat ja sirkuslaiset viihdyttävät ihmisiä, kahvi- ja jäätelökärryt palvelevat ulkona guljailevaa kansaa. Epätodellisen kauniit tyttöset ovat vähentäneet vaatetustaan; opiskelijapojat ja raavaat suojeluskuntalaiset yrittävät tehdä heihin vaikutusta. Monet ovat saaneet kutsuntakirjeen ja lähetetty rintamalle suojelemaan haurasta maatansa Mordorin kommandonaamioisia örkki- ja peikkoarmeijoja vastaan.

Banderolleissa pilkataan Mordorin mustaa ruhtinasta ja hänen vääräin profeettainsa absurdia propagandaa. Vieressä kertovat Maidanin uhrien, ensimmäisten neljän ja taivaallisen sadan muistotaulut surullista kieltään uhrauksista, joita Ukrainan kansan on täytynyt tehdä puolustaessaan vapauttaan - eikä koettelemuksille yhäkään näy loppua. Presidentinvaalien ja Kiovan kaupunginvaalien vaalimainosten iskulauseet koristavat tolppia ja mainostauluja. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen Ukrainassa käydään aitoa demokraattista vaalikampanjaa. Kiovassa on vielä ihmisten aika, Donbasissa riehuvat örkit.

*   *   *

Jotta emme unohtaisi kaikkia tähän asti levitettyjä valheita, kertaan tässä joitain yleisesti Ukrainan tilanteesta toistettuja myyttejä, joita joskus kuukausi sitten kokosin nyt löytämälleni ruutuvihon lehdelle.

1) Ukrainan kriisi oli EU:n tai Naton vika. Ei ollut. Ukrainan kriisi – kuten muutkaan Itä-Euroopan jännitteet – eivät suinkaan johdu EU:n ja Naton laajenemishaluista, vaan Venäjän laajenemishaluista. EU:ta ja Natoa voi pikemminkin arvostella haluttomuudestaan tukea riittävästi itäkumppanuusmaiden pyrkimystä vapauteen ja länsi-integraatioon.

Lännen haluttomuus on ajoittain viestittänyt Venäjälle, että sen kannattaa pyrkiä uudelleen jakamaan Eurooppaa etupiireihin. Suurten EU-maiden Georgialle antama kielteinen viesti Naton Bukarestin huippukokouksessa oli yksi suoranaisista syistä Venäjän hyökkäykselle Georgiaan, sillä Venäjä koki saaneensa tähän vihreän valon johtavilta länsivalloilta – ja pysähtyi vasta kun Yhdysvallat asetti punaisen viivan ja tuki sitä konkreettisilla sotilaallisilla teoilla.

2) Itäkumppanuus oli suunnattu Venäjää vastaan. Ei ollut. Venäjällekin tarjottiin itäkumppanuutta, ja Venäjä – ei EU – torjui tämän yhteistyön. Venäjä on kylläkin itse neuvotellut itselleen EU:lta samoja vapaakauppasopimuksia, jotka se haluaisi naapurimailtaan kieltää. EU ei ole missään vaiheessa pyrkinyt Venäjän eristämiseen. Sen sijaan Venäjä on johdonmukaisesti pyrkinyt EU:n sisään kiilaa lyömällä eristämään omat naapurimaansa, jotta voisi murentaa niiden suvereniteettia tulevaa ekspansiota varten.

3) Nato uhkaa Venäjää. Ei uhkaa. Natossa on hoettu koko kylmän sodan jälkeisen ajan, että se ei suuntaudu Venäjää vastaan, eikä Venäjä ole edes uhka. Natoon liittyneet Venäjän naapurimaat ovat turhaan yrittäneet saada näkökantojaan esiin ylimielisten länsivaltojen kabineteissa. Itse asiassa monet itä- ja keskieurooppalaiset ystäväni ovat viime aikoina todenneet, että jos jotain hyvää Ukrainan kriisissä haluaa nähdä, niin viimeinkin länsimaissa on alettu ymmärtää, mistä me olemme yrittäneet varoittaa.

Edes Venäjä ei usko Naton koskaan hyökkäävän kimppuunsa. Nato on puolustuksellinen instituutio, jonka voima on turvatakuulausekkeissa. Ne ennalta ehkäisevät aggressiivisen vihollisen hyökkäystä liittouman jäsenmaiden kimppuun. Juuri tätä ennalta ehkäisyä Venäjä pitää itselleen ongelmana, sillä se ehkäisee Venäjän hyökkäyksiä niihin naapurimaihinsa, jotka ovat ehtineet liittyä Natoon.

4) Itä- ja Etelä-Ukraina ovat täynnä venäläisiä, joten totta kai ne haluavat liittyä Venäjään. Ukrainan alueista vain Krimillä ja Donetskin läänissä venäjänkieliset muodostavat enemmistön väestöstä. Merkittävän vähemmistön venäjänkieliset muodostavat Harkovan, Odessan, Dnipropetrovskin, Zaporižžjan, Hersonin, Mykolajivin ja Kiovan lääneissä, mutta he keskittyvät ennen kaikkea teollisuussuurkaupunkeihin. Venäjänkielisiä on paljon myös eräissä läntisissä kaupungeissa, kuten Vinnytsjassa, Tšernivtsissä ja Užhorodissa, mutta näissä maakunnissa he ovat pieni vähemmistö.

Suurin osa Ukrainan venäjänkielisistä ei pidä itseään venäläisinä vaan venäjänkielisinä ukrainalaisina, samaan tapaan kuin suomenruotsalaiset eivät pidä itseään ruotsalaisina vaan ruotsinkielisinä suomalaisina. Suurimmalla osalla kaupunkien venäjänkielisistä on myös ukrainalaiset sukunimet ja sukutaustat. Etnisinä venäläisinä pidettäviä venäjänkielisiä löytyy enimmäkseen Krimiltä ja Donbasin alueelta, ja he ovat myöhään tsaarinajalla tai neuvostoajalla näille alueille siirrettyjä tai siirtyneitä. Erityisen paljon venäjänkielisiä ”neuvostoihmisiä” on idän suurissa teollisuuskeskittymissä.

Suurin osa ukrainalaisista on sujuvasti kaksikielisiä. Yksikielisiä ovat lähinnä vain Krimin ja Donbasin iäkkäät kouluttamattomat venäjänkieliset sekä osa Länsi-Ukrainan alle parikymppisistä ukrainankielisistä, jotka ovat käyneet kokonaan koulunsa itsenäisyyden aikana ja opiskelleet venäjän sijaan länsikieliä. Vaikka venäjä ja ukraina ovatkin aivan eri kieliä, ne ovat molemmat slaavilaisia kieliä ja varsinkin Keski- ja Itä-Ukrainassa niiden välillä on tapahtunut paljon sanastollista sekoittumista.

Valtaosalle ukrainalaisista kieli ei ollut poliittinen ongelmakysymys, ennen kuin Venäjä valehtelulla ja propagandalla teki siitä sellaisen. Vasta Venäjän toiminta on aiheuttanut lisääntyvää vihamielisyyttä venäjän kieltä kohtaan. Tästä huolimatta Ukrainassa viimeiset kolmesataa vuotta ukraina on ollut se kieli, joka on ollut jatkuvasti uhattuna. Venäjän kieleen ja sen puhujiin ei ole missään vaiheessa kohdistunut minkäänlaista uhkaa.

5) Ukraina on keinotekoinen valtio ja ukrainalaiset vain sekakansaa. Nämä väitteet pätevät huomattavasti paremmin Venäjään ja venäläisiin kuin Ukrainaan ja ukrainalaisiin. Väitteet, että ukrainalaiset olisivat puolalaistuneita venäläisiä tai Venäjältä aroille tullutta sekakansaa, ovat mahdollisia vain diletanteille, jotka eivät ole koskaan käyneet ukrainalaisessa Ukrainassa. Pikemminkin venäläiset ovat slaavien alkukodista Länsi-Ukrainasta pohjoisille suomalais-ugrilaisten ja Volgan turkinsukuisten alueille levittäytynyttä sekakansaa, joka on omaksunut jonkinlaisen kreolislaavin.

Ukraina on valtiona yhtä keinotekoinen kuin mikä tahansa muu valtio. Sen alueella on kuitenkin vankka valtiollinen perintö, sillä suunnilleen samoilla alueilla on myöhäisantiikin ajoista alkaen toistuvasti sijainnut niin arojen ratsastajakansojen, rannikon ja suurten jokien kauppiaskansojen kuin jokilaaksojen viljelijäkansojenkin perustamia alueellisia valtioita. Kiovalla on erittäin pitkä valtiollinen historia. Venäjä on huomattavasti uudempi ja keinotekoisempi imperiaalinen luomus.

6) Ukraina on aina kuulunut Venäjään. Ukraina on ollut moskoviittisen imperiumin alaisuudessa vain 1700-luvulta (Katariina Suuren valloitusretkistä) Neuvostoliiton hajoamiseen, jota sitäkin aikaa katkoi useampi yritys irtautua. Venäjä on syntynyt useiden slaavilaisten ruhtinaskuntien yhdistymisestä pääosin Mongolivaltakunnan alaisuudessa, jolloin mongolien vasallina toiminut Moskova vahvistui Kiovan ja Novgorodin kustannuksella. Ajatus, että itäslaavilaisten ruhtinaskuntien on välttämätöntä kuulua yhteen valtavaan imperiumiin, ja että nimenomaan Moskova on etuoikeutettu hallitsemaan yli kaikkien muiden, ei ole sen kummempaa kuin imperiaalista mytologiaa.

7) Venäjä syntyi Kiovassa. Kiovan Rus toimii myyttisenä alkuvaltiona nykyisille itäslaavien valtioille, Venäjälle, Ukrainalle ja Valko-Venäjälle. Kiovan perustivat lounaasta tulleet slaavit, siis aikansa ukrainalaiset, mutta sinne asettuivat myöhemmin hallitsijoiksi Novgorodin perustaneet skandinaaviset viikingit. He slaavilaistuivat Kiovassa ja Vladimir Pyhä toi jälleen etelästä, Mustaltamereltä, ortodoksisen kristinuskon valtakuntansa uskonnoksi. Moskova oli tuolloin vielä pitkään takametsää. Moskovalainen väite, että Ukraina kuuluu Venäjään, koska Rus syntyi Kiovassa, on samaa luokkaa kuin jos Yhdysvallat vaatisi Brittein saaria omistukseensa sillä perusteella, että anglosaksinen kulttuuri syntyi Englannissa, tai jos Brasilia vaatisi samoin perustein Portugalia omaisuudekseen.

8) Venäjällä on oikeus yhdistää kaikki ortodoksit alaisuuteensa, sillä se on ortodoksien keskusvalta. Huntington levitti tätä myyttiä 1990-luvulla, mutta se on kaiken kaikkiaan täysin oppimaton. Venäjä toki omaksui Kiovasta bysanttilaisen ortodoksisuuden ja myöhemmin siitä tuli suurin ja voimakkain yksittäinen ortodoksinen valtakunta, mutta oikeus hallita tällä perusteella koko ortodoksista maailmaa Romaniaan, Bulgariaan, Kreikkaan, Georgiaan, Lähi-idän ortodoksikristittyihin ja Etiopiaan saakka on megalomaanista imperialismia – hieman kuin nousukasvaltakunta Yhdysvallat vaatisi oikeutta hallita kaikkia protestanttisia (ja miksei myös katolisia) maita sillä perusteella, että on suurin ja vahvin läntisten kirkkojen dominoima maa.

Ja entä kaikki Venäjän alueella ja etupiireissä elävät ei-ortodoksit? Pitäisikö heidän sitten kuulua muiden imperiumien valtapiireihin? Miksi ainoastaan Venäjällä on erivapaus määritellä itselleen megalomaanisia etupiirejä, ikään kuin maailman suurinta maapinta-alaa hallitsevalla valtiolla ei olisi territoriota riittävästi omasta takaa.

Kunnon ortodoksit pitävät sitä paitsi Mordoria hyvin huonona isäntänä ortodoksisille kirkkokunnille, sillä nimenomaan Venäjän ortodoksikirkko on vuosisatojen ajan ollut vallanpitäjien käsikassara, alistettu toinen toistaan kyynisemmille ja epäkristillisemmille maallisille hallitsijoille.

9) Venäjällä on oikeus yhdistää kaikki slaavit alaisuuteensa, sillä Venäjä on slaavien kehto. Tämä venäläismielisten panslavistien nykyisin lähinnä Venäjällä ja Serbiassa levittämä väite on jokseenkin yhtä megalomaaninen kuin edellä mainittu vaatimus kaikkien ortodoksien hallinnasta. Venäjä on toki nykyään suurin slaavilainen valtio, mutta sekakansana venäläiset ovat slaavilaisen maailman rajamaata ja reunaa pikemminkin kuin sen ydin saati kehto. Slaavien alkukoti on jäljitettävissä pikemminkin Länsi-Ukrainan ja Slovakian seuduille, Karpaattien pohjoisosien ympärille, ja Venäjälle he levisivät suhteellisen myöhään Ukrainan ja Baltian kautta.

Kun Ukrainan väitetään kuuluvan Venäjän yhteyteen sillä perusteella, että se on Venäjän tavoin slaavilainen valtio, unohdetaan se, että suurin osa slaavilaisista maista on jo integroitunut länteen. Ukraina on vertaillut toisiinsa länsipuolellaan olevia slaavilaisia maita – Puolaa, Tšekkiä, Slovakiaa, Bulgariaa, Sloveniaa ja Kroatiaa – ja toisaalta pohjois- ja itäpuolellaan olevia slaavilaisia maita – Valko-Venäjää ja Venäjää. Ukraina kaipaa integraatiota pikemminkin ensin mainittuun joukkoon kuin jälkimmäiseen. Rajanaapurien puolalaisten ja slovakkien elintaso, vapaus ja normaali eurooppalainen elämä houkuttavat huomattavasti enemmän kuin diktatuurissa riutuva Valko-Venäjä tai kansallispsykoosissa kiehuva fasistihenkinen Venäjä.

10) Ukrainaa johtaa fasistinen hallitus. Ukrainan hallitus ei ole fasistinen eikä sillä ole oikein mitään fasistisuuteen viittaavia piirteitäkään. Muutenkin fasisteja tai sen kaltaista ideologiaa seuraavia on Ukrainassa vain sen verran tai jopa vähemmän kuin useimmissa läntisen Euroopan maissa – eivätkä he ole Ukrainassa vallassa kuten Venäjällä. Venäläisessä retoriikassa fasisti toki ei tarkoitakaan fasistia vaan Moskovan laajentumispyrkimysten vastustajaa.

Ukrainan nykyhallituksessa suurin vaikutusvalta on tämänhetkisellä pääministeripuolueella, Batkivštšynalla, jonka nimi tarkoittaa kyllä Isänmaata, mutta joka on poliittisesti lähinnä keskustavasemmistolainen tai keskustaoikeistolainen, riippuen siitä painotetaanko talouspolitiikkaa vai arvo- ja kansalliskysymyksiä.

Hallituksessa kolme ei kovin vaikutusvaltaista paikkaa on kansallismielisellä Svoboda-puolueella, jolla oli 90-luvulla fasismiin vivahtavia ylilyöntejä, joka sai edellisten parlamenttivaalien jytkyssään kymmenisen prosentin äänisaaliin (vähemmän kuin vaikkapa Ranskan tai Suomen laitaoikeisto), mutta joka on 2000-luvun ajan pyrkinyt määrätietoisesti tekemään itsestään hovikelpoisen valtavirtaisen nationalistipuolueen. Svoboda on nykyisin useimmissa poliittisissa kysymyksissä maltillisempi kuin useimmat Länsi-Euroopan äärioikeistopuolueista; se myös kannattaa sekä EU:ta että Natoa.

Ulkoparlamentaarisista ukrainalaismielisistä poliittisista ryhmistä fasistisena on pidetty lähinnä kansallismielistä Pravyi sektoria. Se muodostui heterogeenisten kansallismielisten ryhmien kattojärjestöksi, jonka jäsenryhmistä osa vaikutti kiistattomasti fasistisilta, mutta toiset puolestaan olivat lähinnä maanpuolustus- ja metsästysseuroja, aseista pitäviä miesporukoita, jalkapallofaneja, yksityisautoilun kannattajia ja lopulta keitä tahansa, usein vailla mitään poliittista taustaa olevia ihmisiä, jotka liittyivät järjestön organisoimiin suojeluskuntiin Euromaidanin ja vallankumouksen aikana.

Vallankumouksen toteuduttua Pravyi sektor jäi oppositioon, pitää yhä telttojaan Maidanilla protestiksi uudelle hallitukselle, on arvostellut jatkuvasti nykyhallitusta, mutta on kuitenkin tehnyt yhteistyötä isänmaan puolustamiseksi. Lähinnä Pravyi sektorista voidaan sanoa, että sen piirissä on tällä hetkellä kaikenlaista porukkaa, ja vasta järjestön tuleva osallistuminen demokraattisiin vaaleihin ja kannatus niissä (joka on luultavasti pois Svobodalta) tulevat näyttämään, mitä tämä porukka on oikeastaan miehiään.

Kun Svobodan kannatus on perinteisesti keskittynyt Länsi-Ukrainaan ja ollut luonteeltaan hyvin ukrainalaiskansallista, Pravyi sektor onnistui mobilisoimaan suuret määrät venäjänkielisiä mutta Venäjän politiikkaa vastustavia nuoria miehiä. Itä- ja Etelä-Ukrainassa Pravyi sektor on venäjänkielinen.

Vastapuolella sen sijaan fasistiryhmittymät ovat keskeisessä asemassa: lukuun ottamatta äärivasemmistolaista kommunistipuoluetta ja eräitä lähinnä järjestäytyneeseen rikollisuuteen kuuluvia ryhmittymiä, suurin osa Venäjän liittolaisista Ukrainassa on nimenomaan fasistisia ryhmittymiä. Myös Venäjältä rajan yli Ukrainaan riehumaan tulleet ääriryhmät ovat luonteeltaan fasistisia – esimerkiksi uusnatsistinen Russkoje natsionalnoje jedinstvo sekä Donin ja Kubanin kasakoiden Sudet. Itä-Ukrainassa toimivat Russki blok, gurginjanilaisten Ajanhenki ja fasistis-stalinistinen amalgaami Itärintama ovat kaikki ideologialtaan fasistisia ääriryhmiä.

11) Ukrainalaiset haluavat kieltää venäjän kielen. Tällaista ei ole milloinkaan tapahtunut. Ainoastaan ukrainan kieli on pyritty useaan otteeseen kieltämään Venäjän valtakausilla – ja on jälleen vainottu Venäjän miehittämillä alueilla Krimillä ja Donbasissa. Venäläiset pitävät fasismina sitä, että joku puhuu omaa ei-venäläistä äidinkieltään, tai että ukrainan kielellä on perustuslain turvaama asema maan virallisena kielenä. Venäläisten ei useimmissa tapauksissa ole tarvinnut käyttää ukrainaa edes virastoissa asioidessaan, elleivät ole halunneet.

Venäläismielisille ei näytä käyvän sekään, että ukrainaa opetettaisiin kouluissa. Krimillä laiton miehityshallinto sulki ensi töikseen Krimin ainoat ukrainankieliset koulut. Kun Ukrainan alaisuudessa Krimin parlamentilla oli ollut kolme virallista kieltä – venäjä, ukraina ja krimintataari – heti Venäjän miehitettyä niemimaan ukrainan- ja krimintataarinkieliset kyltit hakattiin pois. Venäläiset miehityshallinnot Krimillä ja Donbasissa pyrkivät kieltämään muiden kielten kuin venäjän käyttämisen. Ne ovat polttaneet ukrainankielisiä kirjoja rovioilla. Mitä tämä on muuta kuin fasismia? Venäjän kieli ei sen sijaan ole milloinkaan ollut uhattuna vapaissa osissa Ukrainaa.

12) Ukrainalaiset vainoavat venäläisiä. Venäläisiä ei ole vainottu missään Ukrainassa. Tämä on todettu jo kaikissa vähänkään vakavasti otettavissa kansainvälisissä ihmisoikeusselvityksissä Ukrainan viimeaikaisista tapahtumista. Turvallisuus- ja ihmisoikeustilanne Ukrainan hallitsemilla alueilla on kaikille vähemmistöille hyvä – ja monet pakenevat nyt näille alueille. Sen sijaan Venäjän miehittämillä alueilla turvallisuus- ja ihmisoikeustilanne ovat hälyttävästi romahtaneet, terrori vallitsee, ihmisiä vainotaan, tapetaan ja kidutetaan yleisesti, venäläiset ryöstelevät ja raiskaavat, terrorisoivat väestöä tarkk’ampujilla ja mielivaltaisilla kidnappauksilla. Erityisesti kohteena ovat eri vähemmistöjen edustajat, kuten idän ukrainankieliset, krimintataarit, juutalaiset, liberaalit ja opiskelijat.

13) Ukrainassa on sisällissotaa muistuttava kaaos. Keski- ja Länsi-Ukrainassa on täysin rauhallista ja turvallista. Kaaos vallitsee Venäjän miehittämillä alueilla, joissa väestöä pidetään terrorin avulla pelon vallassa; laittomat aseryhmät, bandiitit ja terroristit riehuvat, vallaten julkisia rakennuksia ja vainoten lainkuuliaisia kansalaisia. Sisällissodan asemesta kyse on ulkomaisesta invaasiosta, jonka tukena on joukko paikallisesti värvättyjä bandiittijoukkioita – lähinnä erilaisia fasistisia ääriryhmiä ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen linkittyneitä maksettuja joukkioita. Ukrainan turvallisuusvoimat ovat käyttäneet näitä vastaan laillista, oikeutettua voimaa, joskin erittäin varovasti ja rajallisesti – mikä on herättänyt paljon kritiikkiä, koska hallituksen joukot ovat näyttäytyneet niin epäluotettavina ja heikkoina maansa ja kansansa integriteetin puolustamisessa.

14) Maidan oli väkivaltainen vallankaappaus. Maidan oli rauhanomainen kansannousu, joka käytti rajoitettua voimaa ainoastaan puolustautumiseen syrjäytetyn hallinnon epälegitiimejä voimatoimia vastaan. Kansannousun varsinaisena sytyttäjänä oli Venäjän yritys toteuttaa epädemokraattisen presidentti Janukovitšin ja tämän korruptoituneen hallinnon avulla vallankaappaus, jossa valta keskitettiin presidentille, sananvapautta ajettiin alas, vaalit väärennettiin ja Ukrainasta pyrittiin tekemään Valko-Venäjän tapainen, Moskovan määräysvaltaan sidottu, autoritäärinen vasallivaltio. Tätä vallankaappausta ukrainalaiset ihmiset lähtivät kaduille torjumaan.

Hallitus yritti useaan otteeseen nujertaa kansannousun oikeudettomalla voimankäytöllä sekä maksetuilla rosvojoukoilla, joita kutsuttiin tituškeiksi. Lopulta Janukovitšin hallinto turvautui Venäjän avustuksella sumeilemattomaan joukkomurhaan rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan. Maan läntisen osan luisuttua Janukovitšin hallinnon kontrollista ja joukkomurhan järkytettyä yhteiskuntaa laajasti presidentin omat liittolaiset hylkäsivät hänet ja parlamentti erotti hänen voimaministerinsä, jolloin presidentti pakeni pääkaupungista. Mielenosoittajat ottivat rauhanomaisesti ja hallitusti vallan Kiovassa ja tämän jälkeen koko muussa Ukrainassa.

Vakauden laajeneminen myös Itä-Ukrainaan ja Krimille sai Janukovitšin hallintoa tukeneen Venäjän hyökkäämään Ukrainaan ja miehittämään laittomasti Ukrainan alueita. Venäjä pyrkii yhä syöksemään koko maata sekasorron tilaan, jotta Ukraina ei pystyisi järjestämään demokraattisia ja legitiimejä presidentinvaalejaan viikonloppuna, ja jotta Ukraina ei voisi vakautua itsenäiseksi demokraattiseksi valtioksi.

15) Länsimaat masinoivat Maidanin. Länsimailla ei ollut muuta tekemistä Maidanin kansannousun kanssa kuin olla olemassa – mallina paremmasta yhteiskunnallisesta järjestyksestä, johon suuri enemmistö ukrainalaisista halusi. Ukrainalaisille tosin EU oli lähinnä jonkinlainen esikuva ja selkänoja, sillä kansannousussa oli ennen kaikkea kyse Ukrainan pelastamisesta sitä odottavalta Valko-Venäjän kohtalolta. Länsimaat eivät olleet uskoneet todellista kansannousua syntyvän, vaan yrittivät tarjota Janukovitšin hallinnolle erilaisia raha- ja tukipaketteja, kunhan tämä toteuttaisi demokratiaa ja sananvapautta suojelevia ja korruptiota vähentäviä reformeja. Länsimaat eivät rahoittaneet eivätkä mobilisoineet Maidania, vaan rahoitus tuli varakkailta ja vähemmänkin varakkailta ukrainalaisilta. Sitä kerättiin myös ulkoukrainalaisten yhteisöistä. Maidanilla ei ollut pamppuja ja keppejä kummempia aseita, ennen kuin mielenosoittajien puolelle liittyi aseistautuneita poliiseja ja rauhanturvaveteraaneja.

16) Maidanilla ei ollut ukrainalaisten kannatusta, vaan se edusti marginaalista osaa väestöstä. Tämä väite ei pidä paikkansa, sillä kaikki mielipidemittaukset osoittivat Janukovitšin ja hänen puolueensa kannatuksen romahtaneen vuoden 2013 aikana kolmanneksesta viidennekseen. Länsi- ja Keski-Ukrainassa kansannousu nautti selvän enemmistön kannatusta, Itä- ja Etelä-Ukrainassa ja jopa Krimillä merkittävän vähemmistön (lähinnä nuorison ja koulutetumman väestön). Tavalliset kaupunkilaiset tukivat Maidania avokätisesti Kiovassa ja samoin kaikkialla Keski- ja Länsi-Ukrainassa. Venäläismielisten Antimaidan-tapahtumiin kokoontui sen sijaan parhaimmillaankin vain muutamia satoja ja hekin maksettuja ja ylhäältä ohjattuja.

17) Janukovitš oli demokraattisesti valittu presidentti. Janukovitš valittiin aikanaan presidentiksi laillisilla ja ilmeisesti hyväksyttävän demokraattisilla vaaleilla, joissa oranssikoalition ehdokas Julia Tymošenko kärsi niukan mutta selvän tappion. Tämän jälkeen Janukovitš ryhtyi kuitenkin järjestelmällisesti ajamaan alas demokratiaa ja oikeusvaltiota, runnoen läpi uuden presidentin valtaoikeuksia paisuttaneen perustuslain, väärentäen vaalit, heittäen poliittiset vastustajansa vankiloihin, varastaen valtion omaisuutta massiivisissa määrin, korruptoiden oikeuslaitoksen ja miehittäen turvallisuuselinten johdon venäläismielisillä, jakaen liike-elämän omaisuudet uudelleen suosikkioligarkeilleen ja pojalleen sekä kuristaen vapaata tiedonvälitystä. Toimenpiteidensä seurauksena Janukovitš ja hänen läpikorruptoitunut valtapuolueensa Alueiden puolue menettivät nopeasti väestön kannatuksen ja siten legitimiteettinsä. Janukovitšin vallassa ollessa ei järjestetty ainoitakaan vaaleja, jotka olisivat olleet rehelliset ja legitiimit.

18) Maidanin joukkomurha oli maidanilaisten omaa työtä. Tätä valhetta on Venäjän propagandakoneisto koettanut levittää länsimaissa toimivien vaikuttaja-agenttien ja hyödyllisten hölmöjen välityksellä. Kyse on oikeastaan toisinnosta, jollaista Venäjä yritti saada läpi Jugoslaviassa väärentäessään esimerkiksi serbien tekemästä Raçakin joukkomurhasta myyttiä, jonka mukaan albaanit olisivat ampuneet itse itseään saadakseen länsimaat tekemään intervention Kosovoon, tai yrittäessään väärentää serbien kranaattitulta Sarajevon torille bosnialaisten itsensä tekemäksi. Valheiden sylttytehtaat ovat tietysti molemmissa tapauksissa samoja. Niiden levittäjät ovat yleensä joko vaikuttaja-agentteja tai niin kutsuttuja hyödyllisiä hölmöjä.

Maidanin joukkomurhan salaliittoteorian todisteeksi esiteltiin sopivasti leikeltyä nauhaa Viron ulkoministerin väärinkäsityksistä, joita hän oli ilmeisesti saanut kuunnellessaan Maidanin aktivistia ja lääkäriä Olha Bohomoletsia. Bohomolets arvosteli noihin aikoihin hallitusta siitä, ettei se ollut vieläkään pidättänyt ja asettanut syytteeseen joukkomurhaan syyllistyneitä Janukovitšin venäläismielisten turvallisuuspalvelujen edustajia, vaikka Bohomoletsin aktivistitoveri, tiedusteluasioista hyvin perillä oleva Hennadi Moskal oli siinä vaiheessa jo esitellyt Janukovitšin hallinnon sisäministerin ja korkeiden turvallisuuspalvelun upseerien sekä Venäjän sotilastiedustelun osallisuuden joukkomurhaan todistavia dokumentteja julkisuudessa. Nauhalla annettiin se kuva, että Bohomolets olisi väittänyt virolaisministerille uuden hallituksen olevan sekaantunut joukkomurhaan. Bohomolets kiisti tietysti saman tien sanoneensa mitään tällaista, mutta hänen lausuntojaan ei tietenkään venäläistä valhetta levittämään pyrkivillä propagandasivustoilla otettu huomioon.

19) Krim on aina ollut osa Venäjää ja se on Venäjälle geostrategisesti välttämätön. Krimin vanhimpia tunnettuja asukkaita olivat skyytteihin ja sarmaatteihin liittyneet iraaniset kansat. Antiikin aikana niemimaan rannikoille asettui kreikkalaisia kauppasiirtokuntia, kun taas sisämaassa iraanisten kansojen paikan ottivat ensin gootit, myöhemmin turkinsukuiset tataarit. Krimintataarit perivät Kultaiselta Ordalta sen läntisimmän osan ja hallitsivat vuosisatojen ajan Krimiä keskuspaikkanaan pitänyttä Krimin kaanikuntaa, joka hallitsi Mustanmeren pohjoisosia.

Venäjän keisarikunta valloitti Krimin 1700-luvun lopussa Katariina Suuren etelälaajentumispolitiikan seurauksena. Niemimaata siihen asti hallinnut Krimin kaanikunta hävitettiin valloitusretken seurauksena perinpohjaisesti. Krimintataarit joutuivat kansanmurhan kohteiksi. Tämän jälkeen 1800-luvun mittaan Krimille asutettiin paljon venäläisiä ja jonkin verran ukrainalaisia. Slaavit ovat Krimin myöhäisimpiä asukkaita.

Venäjälle Krim oli geostrategisesti tärkeä, sillä sen piti olla sillanpääasema hyökkäyksille Turkkia vastaan ja Konstantinopolin valtaukselle. Konstantinopolista Venäjä olisi sitten jatkanut tuhoamalla koko Turkin sulttaanikunnan ja valloittamalla Lähi-idän ja Jerusalemin. Tämä Katariina Suuren lanseeraama ja Stalininkin myöhemmin seuraama ns. kreikkalainen suunnitelma ei koskaan tullut toteen. Mustanmeren herruus kuitenkin pitkälle toteutui, sillä Turkin laivasto suuntautui Välimerelle ja Venäjä rakensi Krimille Sevastopolin syvänmerensataman.

Väite, että Krim ja Sevastopol olisivat Venäjälle välttämättömiä, on silti väärä. Venäjällä on ilmankin Krimiä itsellään pitkä kaistale Mustanmeren rannikkoa, jossa sijaitsee muun muassa sen strategisesti tärkeä öljysatama Novorossijsk. Jos Venäjä olisi siirtänyt Mustanmeren-laivastonsa Novorossijskiin, se olisi ollut optimaalisesti Venäjän öljykuljetuksen suojana. Krimillä Venäjän laivaston ja armeijan tehtävänä onkin ennen kaikkea ekspansiopolitiikan tukeminen: niemimaa toimii sillanpääasemana hyökkäyksille Romaniaa, Bulgariaa ja Turkkia vastaan. Samalla niemimaan valtaus estää Ukrainaa hyödyntämästä omia kaasuvarojaan Mustallamerellä, jolloin Ukrainan ja Euroopan on vaikeampi saavuttaa riippumattomuutta venäläisestä maakaasusta.

Sattumoisin Ukrainan toiset kaasukentät sijaitsivat Donbasin alueella samoin kuin Slavjanskin alueelle sijoittuvat liuskekaasuesiintymät, joita kansainvälisen yhtiön oli määrä lähivuosina alkaa hyödyntää. Valtaamalla nämä alueet Venäjä ei taaskaan suojellut itselleen tärkeitä etuja vaan ennen kaikkea esti Ukrainaa ja Eurooppaa hyödyntämästä luonnonvaroja, jotka olisivat tarjonneet vaihtoehtoja Venäjän energiapoliittisille troijanhevosille.

Ukrainan uusi hallitus oli jo ilmoittanut jatkavansa sopimuksen mukaisesti Venäjän vuokraoikeutta Sevastopolin tukikohtaan. Sekään ei siis ollut Ukrainan taholta uhattuna.

20) Suomi on täysin eri asemassa kuin Ukraina, Georgia, Baltia, Puola ja Romania, joten meidän ei tarvitse huolestua. Me suomalaiset mielellämme ajattelemme näin. Sillä ei kuitenkaan ole juurikaan väliä, mitä me ajattelemme. Väliä on sillä, ajatteleeko Venäjä samalla tavalla. Venäjän näkökulmasta Ukraina ja Georgia ovat kaikkein suojattomimpia ja siten otollisimpia hyökkäyskohteita, koska ne ovat sekä sotilaallisesti heikkoja että Naton turvatakuiden ulkopuolella.

Baltian maat ovat sotilaallisesti heikkoja, mutta ne ovat Naton turvatakuiden piirissä. Puola ja Romania ovat sotilaallisesti kohtalaisen kyvykkäitä – toki paljon Venäjää heikompia – mutta nekin ovat Naton turvatakuiden piirissä. Suomella on edelleen jäljellä uskottava oma maanpuolustus, vaikkakin auttamattomasti Venäjää heikompi. Mikä tärkeintä, Suomi on täysin Naton turvatakuiden ulkopuolella, ja rinnastuu siten enemmän Ukrainaan ja Georgiaan kuin Baltiaan ja Puolaan.

Venäjän naapurina on parempi rakentaa turvallisuuspolitiikkaa realiteettien ja ennalta ehkäisyn varaan – siis liittyä mahdollisimman pian Natoon – kuin Venäjän hyväntahdon ja toiveajattelun varaan, ja itkeä sitten kun vahinko on jo tapahtunut. Ukrainaan ja Georgiaan verrattuna Suomi on – vielä – täysin eri asemassa lähinnä siinä suhteessa, että se halutessaan voisi yhä päästä Natoon varsin kivuttomasti. Toisin ovat asiat sitten, kun maanpuolustustamme on vielä entisestään alasajettu ja kun Mordorin punainen silmä kääntyy kunnolla Itämeren suuntaan. Siksi onkin sulaa hulluutta ja maanpetoksellista typeryyttä, että Natoon ei hakeuduta nyt hyvän sään aikana, vaan mieluummin uhkapelataan alueellisen rauhan ja kansakuntamme itsenäisen olemassaolon kustannuksella.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Amerikan-häissä

Kiovassa on kesä kukkeimmillaan. Hevoskastanjapuut täydessä lehdessä ja kukassa, eivätkä tunnu olevan ohridilaisen koin vaivaamia. Sen sijaan pohjoisesta palattuani täällä oli vielä koleaa ja jouduin ottamaan seuraavana aamuna päällystakin päälle, kun lähdin Boryspilin kentälle. Lomani oli jo melkein lopuillaan, mutta ehdin vielä käväistä Amerikassa.

Ensin oli pitkä seitsemän tunnin välilasku Münchenissä, joten ehdin mainiosti kaupungille. Otin kentältä junan Marienplatzille ja päädyin kuohuviiniä, mansikkarahkaa ja kaikenlaista sisältävälle aamiaiselle Viktualienmarktin Café Nymphenburgiin. Münchenissäkin hevoskastanjat olivat täydessä kukassa ja lehdessä, vaikka ilmanala oli sielläkin sangen kolea ja sateinen. Baijerissa ollaan kohteliaita ja tervehditään myös tuntemattomia, sanotaan Grüss Gott. Tuntemattomat vanhemmat tädit toivottivat minulle hyvää ruokahalua ja hyvästelivät poistuessaan vieruspöydästä.

Junassa kentältä kaupunkiin penkkiloošini tuli Neufahrnista täyteen noin kymmen-kaksitoistavuotiaita lapsia. Hyvätapaisia olivat he muuten, mutta varsin äänekkäitä. Melkein kaikki tuntuivat olevan siirtolaistaustaisia, vaikka puhuivat lähinnä saksaa. Kun olivat lähteneet opettajansa paimentamina, muuan viereisen loošin rouva äityi oitis valittamaan penkkikunnalleen, kuinka lapset pitivät meteliä ja puhuivat pelkkää turkkia.

Rouva ilmeisesti katseli ja kuunteli maailmaa jonkinlaisen baijerilaisen persun linssein, koska kovin monta turkinkielistä lausetta ei lasten muuten täysin saksankieliseen puheenpulinaan mahtunut. Nekin lienevät olleet liikaa. Lasten opettajakin käväisi silloin sanomassa, että hys vähän hiljempaa ja puhukaa saksaa. Opettajan piirteistä päätellen hänenkään vanhempansa tai isovanhempansa eivät olleet germaaneja. Yksi lapsista kehuskeli toisille käymisellään Istanbulissa ja tiesi Atatürkin saavutuksista. Toisille taisi Turkki olla yhtä eksoottinen kuin keskiverrolle saksalaislapselle.

Pitkällä lennolla Atlantin yli katselin tuoreita elokuvia. Vaikka omistan television, minulla ei juuri koskaan ole aikaa sitä katsoa - Afganistanissa näkyvien intialaisten satelliittikanavien ja puuttuvan yksityiselämän vuoksi taisin Kabulin kautena katsella elokuvakiintiön täyteen vähäksi aikaa, mutta Kiovaan muutettuani en ole ehtinyt vielä kertaakaan katsoa televisiosta mitään yksityiseksi huviksi. Mietin joskus, johtuuko television katsomattomuudestani, että tunnun usein näkevän maailman niin eri tavoin kuin suuri osa ihmisistä. Suomessa käydessä totesin tosin pienellä otoksella, että televisiosta tulee yhä lähinnä keskittymistä häiritsevää roskaa ja vahingollista propagandaa, joten en liene menettänyt paljoa hankkiessani tietoni enemmän tosielämästä, netistä ja painetusta sanasta.

Dullesin kentällä Virginiassa selvisin tällä kertaa ilman isompia komplikaatioita - no, tällä kertaa en ottanut tuliaisiksi karhunlihaa, joten ei ollut seliteltävää. Amerikkalaisten tunkeileva uteliaisuus tosin aina hämmentää. Ymmärrän kyllä, että he kyselevät eksoottisista leimoistani ja yrittävät saada selville, mitä amerikkalainen tuttavani tekee työkseen, mutta kun vastasin eksaktisti ja ilman ylimääräisiä lisätietoja, sain kuulla vastailevani kovin yleisellä tasolla. Mutta eivät vain viranomaiset, vaan myös taksikuskit, portieerit ja tarjoilijattaret kyselevät Amerikassa tarpeettoman yksityisistä asioista.

Sen sijaan pyörätuolissa istuva marokkolainen isoäiti joutui ongelmiin, kun amerikkalaiset virkailijat eivät ymmärtäneet häntä eikä hän heitä, ja amerikkalaiset luulivat, että mummon kielitaito paranisi, jos he puhuvat huutamalla. Mummo hätääntyi. Ensimmäinen kahdesta virkailijasta, musta mies, selitti, että jotain arabiaa se taitaa puhua, jolloin toinen kovalla äänellä englanniksi: "Mitä kieltä sitä puhutaan?" Ensimmäinen kyseli jonossa olevilta, osaako joku arabiaa. Minun piti sitten selittää rouvalle, mitä lippulappua virkailijat häneltä kaipasivat, ja virkailijoille, että joku on kentällä rouvaa vastassa. Olisin halunnut sanoa myös, että vanhoille rouville huutamalla (vaikka kuinka korrekteilla asiakaspalvelulauseilla) ei lisätä ymmärrystä siitä, mikä on ongelmana, vaan mummo kokee joutuneensa syytetyksi jostain hirveästä. Mutta en tietenkään sanonut. Minulta virkailija sen sijaan kysyi, mistä oikein olen - ja vastaukseeni, että Suomesta, että ai te osaatte arabiaa. Onneksi omat paperini oli siinä vaiheessa jo käsitelty.

Otin Dullesista taksin suoraan georgetownilaiseen ravintolaan, jossa amerikkalaisen ystäväni häitä edeltävien harjoitusten illallinen pidettiin. Kävi ilmi, että olin missannut vain ensimmäiset kaksi ruokalajia. Perjantaina puolestaan ehdin ensin tuhlata aikaani etsimällä adaptoria Rockvillen keskustasta sitä löytämättä, otin sitten puoleltapäivin metron Washingtoniin, sain sieltä heti adaptorini ja käytin päivän katselemalla nähtävyyksiä, koska siitä oli vuosikausia kun olen viimeksi käynyt Washingtonissa. Illansuussa meillä oli säädetyt drinkit W-hotellin kattoterassilla Valkoisen talon vieressä. Satuimmepa vieläpä näkemään presidentin helikopterin noutavan tai tuovan presidentin. Muutamia harteikkaita nappikorvia ilmaantui kattoterassillekin varmistamaan, ettei kukaan meistä ollut tuonut sinkoa, meitä kun ei mitenkään tarkastettu asemiin asettuessamme.

Jatkot olivat Washingtonin keskustan ravintoloissa ja baareissa ja kestivät pitkään. Onneksi häät alkoivat lauantaina vasta iltapäivällä Marylandin osavaltion Rockvillessä sijaitsevalla kartanolla. Ehdin viettää aamupäiväni metsässä. Sainkin plakkariin yli kuusikymmentä lintulajia, mukana kolme minulle uutta, kaikki yleisiä pohjoisamerikkalaisia myöhään saapuvia lehtimetsälintuja, jotka olen aiemmin missannut olemalla oikeissa paikoissa väärään vuodenaikaan tai väärissä paikoissa oikeaan vuodenaikaan. Metsästä löytyi myös Rockvillen latvialainen kirkko ja museo.

Amerikkalaisen ystäväni morsian on amerikanpersialainen, joten häät olivat erikoinen sekoitus kulttuureja, kuten Amerikka itsessäänkin. (Olen kirjoittanut edellisestä Yhdysvaltain-matkastani tästä alkavassa kirjoitussarjassa - silloin kävin Suurten järvien alueella.) Amerikkalaisittain epätavallisesti lähes kaikki uskonto oli riisuttu häistä pois, vaikka Jumalaan viitattiinkin useaan otteeseen ja morsiamen äiti oli vaivihkaa hivuttanut Koraanin mukaan peripersialaiseen hääseremoniapöytään. Sen tasapainottamiseksi oli vieressä Hafezin runoja. Varsinaista seremoniaa seurasivat libanonilaiset mezzet ja sitten tanssia ja varsinainen illallinen. Oli persialaista, libanonilaista, egyptiläistä ja tietysti amerikkalaista poppia.

Vieraat sekoittuivat varsin hyvin, vaikka jakautuivat alussa viiteen pääkontingenttiin. Suurimman muodostivat morsiamen ulkopersialaiset sukulaiset, joista suurin osa Amerikasta, mutta osa Lontoosta, Emiraateista, ja missä nyt persialaisia onkaan nykyään Iranista paossa. Perheet ovat heillä yhä suuria ja perhetilaisuudet tärkeitä, silloinkin kun tytär avioituu kristityn kanssa. Sulhasen amerikkalaiset sukulaiset muodostivat toisen kontingentin. Kolme muuta muodostuivat sulhasen ystävistä, koostuen kolmesta eri ajanjaksosta hänen elämässään: Chicagon yliopiston ystävistä, Beirutin aikaisista ystävistä sekä lopulta hänen nykyisistä ystävistään DC:n politiikanteon piireissä.

Minä kuuluin tietysti keskimmäiseen kontingenttiin. Moneen kertaan hämmästelimmekin, että meitä oli siellä enemmän kuin chicagolaisia tai washingtonilaisia. Sulhanen ei suinkaan ollut ainoa Beirutin-aikainen ystäväni, joka oli paikalla - siellä oli ainakin kymmenisen tuttuani, joita en ole nähnyt moneen vuoteen. Beirut on sellainen paikka. Se ruokkii ja juottaa laajoja, monimuotoisia verkostoja ja myös jättää ne elämään, koska kuten libanonilaiset itse, myös libanonilaistuvat ulkomaalaiset tottuvat siihen, että heidän verkostonsa tulevat ja menevät kaupungin kautta ja hajaantuvat taas pitkin Lähi-itää, Eurooppaa, Amerikkaa ja muuta maailmaa.

Häissä juotiin paljon - ainakin chicagolaiset ja beirutilaiset jatkoimme kauas aamuyöhön. Seuraavan päivän brunssi oli Gaithersburgissa, mutta sitä varten piti tavata Bethesdassa. Koko Washingtonia ympäröivä pikkukaupunkien massa sekä Marylandissa että Virginiassa muodostaa kuin valtavan puutarhan, jota halkovat paikka paikoin valtatiet ja jossa muodollisesti itsenäisten kaupunkien keskustat ovat varsin persoonattomia hallintorakennusten ja ostoskeskusten keskittymiä. Aluetta ei ole tehty jalankulkijoille. Onneksi jollain oli aina auto. Ajokunto oli sitten toinen asia, joten tilatakseja jouduttiin tilailemaan taajaan.

Amerikkalaisten mielialat ovat sellaisia, että Euroopan ja Lähi-idän pitäisi vihdoinkin kyetä itse hoitamaan asiansa eikä aina ruikuttaa Amerikkaa apuun, kun iso paha karhu uhoaa. EU olisi taloudellinen jättiläinen, mutta se on tieten tahtoen tehnyt itsestään poliittisen ja sotilaallisen kääpiön. Nyt väestöllisesti ja taloudellisesti paljon mitättömämpi Venäjä simputtaa sitä miten tahtoo, riehuen Lähi-idässäkin estoitta.

Muuan pöytätoverini, kylmän sodan veteraani, totesi minulle, että ainakaan seuraavien kolmen vuoden aikana on turha odottaa Yhdysvalloilta mitään konkreettista Euroopan saati Lähi-idän suunnalla. Republikaanit ovat tekemässä Obamasta ontuvan ankan, joka ei kohta kykene mihinkään vaikka yhtäkkiä ryhdistäytyisi. Republikaaneissa sen sijaan valtaa isolationismi yhä enemmän alaa.

Muuan toinen tapaamani vanhemman polven amerikkalainen kauhisteli sitä, kuinka ilmeistä Putinin toimien identtisyys Hitleriin on, ja kyseli, onko Obama alun perinkin ollut Mantšurian kandidaatti. Useimpien näkemys oli kylläkin, että kyse on vain inkompetenssista. Vanhan maailman liberaalien pettymys Obamaan on yhtä musertava kuin amerikkalaisten: muuan palestiinalainen totesi minulle, että vaikka hän ei koskaan pitänyt Bushista, nyt on tullut ikävä jopa häntä, koska Bush sentään tahtoi ja sai asioita tehtyä. Hän oli suurvallan poliittinen johtaja, vaikka kanssaan olisi ollut eri mieltä.

Britannia ojensi aikoinaan Vapaan maailman johtajan soihdun Yhdysvalloille (kyse oli Kreikan suojeluksesta), mutta nyt kun Yhdysvallat näyttää haluttomalta kantamaan soihtua, ei ole Vapaassa maailmassa ketään, joka sen ottaisi välillä kantaakseen. EU:n ryhdistäytymistä täytynee odotella vielä vuosikymmeniä, ja kuka tietää kuinka kauas länteen rautaesirippu jo silloin on siirretty.

torstai 8. toukokuuta 2014

Paluu Kiovaan

Vapun tapahtumat Ukrainassa palauttivat mieleeni Odessassa tapaamamme muotitoimittajattaren, joka hipsteristisessä Central-baarissa lähellä herttuan patsasta - haluttuaan alun perin kuulla meiltä tarinoita, mielellään romanttisia - kiihtyi kansalliseen ylpeydentuntoon. Hän oli venäjänkielinen, mutta luetteli molemman käden sormin kansoja, joiden verta hänen suonissaan virtasi. Toimittajatar totesi olevansa valmis vaikka ase kädessä puolustamaan kaupunkiaan moskoviittisia provokaattoreita vastaan. Jos Ukrainan armeijan ja poliisin miehet eivät sitä tee, naiset tekisivät.

Viikko pari sen jälkeen, kun olimme lähteneet Odessasta, moskalit pääsivät odotetusti taas kylvämään terroriaan sielläkin, Transnistriasta tuoduin erikoisvahvistuksin. Venäjä hankki oman Reichstagin palonsa ja osa länsimaisista tiltuista lähti oitis syyttämään Odessan tapahtumista ukrainalaisia fasisteja ja natseja. Nyt kuitenkin näyttää jälleen siltä, ettei Venäjä saa lisää Krimin tapaisia anneksaatioita ainakaan ilman verenvuodatusta ja virallisten joukkojensa lähettämistä. Siihen saatetaan Lännen heräillessä tarvita muutakin kuin estotonta valehtelua. Putin ei nimittäin halua julkisuuteen mitään, mikä näyttää venäläisjoukkojen tappiolta, ja tämä on hänen heikko kohtansa. Ihmisten tappaminen ja venäläisten asuintalojen räjäyttely onnistuu Kremlin bandulta lämpimikseen, mutta kasvojen menettämistä he aidosti pelkäävät, mafiamiehiä kun ovat.

Odessan tulipalosta seurannutta pöyristelyä on hyvä verrata siihen välinpitämättömyyteen, jolla samat tahot suhtautuivat, kun Venäjän nukkehallinto poltti Maidanin ammattiyhdistystalon ja lähetti pommeja aktivisteille. Kumman kauan on herääminen ilmeisiin tosiasioihin muutenkin kestänyt. Yhä puhutaan "Kiovan fasisteista" ikään kuin sellaisia olisi olemassa, ja vältetään kutsumasta Moskovan fasisteja fasisteiksi.

Aiemmin puolustettiin Janukovitšin roistohallinnon väkivaltaa "legitiiminä", vaikka vastassa oli demokratiaa vaativia rauhanomaisia mielenosoittajia, joilla oli astaloita korkeintaan itsepuolustukseksi. Nyt sen sijaan vastassa on Venäjän ohjaamia ja raskaasti aseistamia terroristeja, jotka eivät kaihda murhaamasta, kiduttamasta ja kidnappaamasta, mutta Kiovan laillinen hallinto ei muka saisi käyttää mitään toimia puolustaakseen kaupunkejaan ja kunnon kansalaisiaan silmittömästi terrorisoivilta venäläisiltä terroristeilta.

Ukrainan tapahtumien taustalla on Venäjän pyrkimys tuhota järjestelmällisesti naapureinaan olevien demokraattisten valtioiden suvereniteetti: Georgia, Ukraina ja Baltian maat eivät saisi käyttää laillista voimaa ekstremistejä ja provokaattoreita vastaan edes omilla alueillaan. Sen sijaan Venäjällä pitäisi olla oikeus niin voimankäyttöön kuin mihin tahansa mielivaltaiseen aseelliseen riehuntaan ja terrorismin tukemiseen paitsi omalla alueellaan, myös kaikkien muiden alueilla.

Jos seurattaisiin johdonmukaisia kansainvälisiä pelisääntöjä, Venäjän kaltaisella roistovaltiolla ei pitäisi olla mitään oikeutta suvereenisuuteen ja koskemattomuuteen edes omalla alueellaan niin kauan kuin se ei vähimmässäkään määrin kunnioita muiden suvereenisuutta ja koskemattomuutta.

Kiovan nykyhallinto on vaikeassa asemassa ja yksi puolue (Batkivštšyna) ei selvästikään yksin kykene Ukrainaa hallitsemaan, mutta Kiovan hallinto on silti legitiimi. Se myös pyrkii luotsaamaan Ukrainaa demokratiaan ja valitsemaan uuden demokraattisen presidentin rehellisillä vaaleilla, siitä huolimatta, että uusi presidentti kannatuslukujen perusteella todennäköisesti ei ole Batkivštšynan ehdokas Julia Tymošenko. Sen sijaan Venäjä pyrkii kaikin keinoin estämään Ukrainan demokraattiset vaalit.

Putinin hallinnolla ei ole senkään vertaa legitimiteettiä kuin Kiovan nykyhallinnolla. Putinin kannatuksesta voi esittää mitä tahansa väitteitä, mutta ainoa asia, jonka siitä varmasti tiedämme, on ettei hän ole vielä koskaan suostunut mittauttamaan omaa, hallintonsa tai politiikkansa kannatusta rehellisissä demokraattisissa vaaleissa. Tämän pitäisi jo kertoa paljon tuon hallinnon ja sen harjoittaman imperialistis-ekspansionistisen sotapolitiikan legitimiteetistä.

Putin on tullut valtaan epälegitiimisti, kun KGB vuonna 1999 pakotti Jeltsinin nimittämään hänet pääministeriksi. Heti nimityksen jälkeen KGB alkoi toteuttaa omaa visiotaan Venäjän politiikaksi, rikkoen Jeltsinin hallinnon Tšetšenian kanssa laatiman rauhansopimuksen. Päästäkseen hyökkäämään Tšetšeniaan KGB räjäytti tavallisten venäläisten asuttamia kerrostaloja Moskovassa ja Volgodonskissa ja jäi kiinni vielä yhden asuintalon räjäyttämisen yrityksestä Rjazanissa.

KGB on lähtökohdiltaan ja toimintatavoiltaan diktatorinen, rikollinen organisaatio, joka on vastuussa miljoonien venäläisten murhaamisesta ja sanoinkuvaamattomista rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Nimenvaihdoksesta huolimatta se on yhä sama organisaatio kuin neuvostopainajaisen punaisina vuosikymmeninä. Niin kauan kuin se on vallassa Moskovassa, Venäjä on mafiavaltio.

KGB harjoittaa estoitta ja rangaistuksetta salamurhia ja terrorismia myös länsimaiden alueilla. Tätä on koko kylmän sodan jälkeisen ajan katsottu läpi sormien, paitsi silloin, kun Venäjä on jäänyt kiinni poikkeuksellisen peittelemättömästi eikä murhien ja terrori-iskujen piiloon vaikeneminen onnettomuuksiksi, itsemurhiksi tai jonkun muun muka tekemiksi enää ole ollut mahdollista. Jos CIA tekisi jotain vähänkään vastaavaa (eikä vain ampuisi ohjuksia miehittämättömistä lentolaitteista Pakistanin ja Jemenin vuorilla), länsimaailmassa nousisi asiasta käsittämätön kohu.

On jostain syystä muodikasta olla demokratiakriittinen ja ainakin periaatteellisesti johtavia länsivaltoja ja niiden maailmanpoliittista roolia vastaan. Tästä ei ainakaan koskaan seuraa nykylänsimaissa kielteisiä seurauksia henkilölle - ei työpaikan menetystä, ei viisumikieltoja, eikä kukaan tule pimeällä kujalla hakkaamaan tai viiltele koulusta palaavan lapsen kasvoja viestiksi. Ei vaikka levittäisi mitä absurdeimpia valheita Amerikasta tai EU:sta tai hyllaisi maailmanhistorian pahimpia diktaattoreita ja massamurhaajia. Vaikka tämän vielä tekisi samassa lauseessa vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien näennäisen puolustamisen kanssa, siinä ei nähdä arvoristiriitaa.

Nämä länsimaita haukkuvat ja diktaattoreita hyllaavat länsikriittiset ihmiset saavat rauhassa esiintyä uskottavina poliitikkoina, toimittajina, tutkijoina tai kulttuurihenkilöinä. Heidän kanssaan eri mieltä olevat ehkä kritisoivat heitä, mutta minkäänlaista eristämistä tai julkista ajojahtia ei heihin kohdistu. Sen sijaan auta armias, jos joku erehtyy arvostelemaan Putinin Venäjää, Assadin Syyriaa tai vaikka vain puolustamaan heidän uhriensa oikeutta puolustautua. Silloin syntyy välitön mediakohu, ajojahti, hysteerinen hyssyttely; väärin ajattelevat saavat tappouhkauksia ja pahempiakin viestejä, vaikka luulivat elävänsä sananvapaudesta nauttivissa länsimaissa.

Jos uhkauksista tekee tutkintapyynnön, se jätetään tutkimatta - leimataan samaan kategoriaan kuin kremlobottien tehtailemat terroritutkintapyynnöt, "toiseksi ääripääksi". Länsimainen moraalirelativismi on siis edennyt vaiheeseen, jossa perustavaa laatua olevien länsimaisten arvojen ja ihmisoikeuksien puolustaminen nähdään "toiseksi ääripääksi" ja siten samanarvoiseksi kuin demokratian tuhoamiseen pyrkivä fasismi, terrorismi ja tappouhkailu.

Jostain syystä, vaikka ihmiset ovatkin heräilleet Ukrainan tapahtumista päivittelemään maailman menoa, Lännen arvojen ja yhtenäisyyden puolustamisesta ei vieläkään ole tullut muodikasta. Sellaiseen suhtaudutaan yhä kielteisellä selkäydinreaktiolla. Sen koetaan vievän uskottavuutta enemmän kuin diktaattorien ja massamurhaajien hyllaaminen tai järjestäytyneen rikollisuuden näkeminen normaalina yhteiskunnallisena toimijana.

Periaatteellisella tasolla anarkia on oikein - on aina epäilyttävää, että ihmisiä vaaditaan luopumaan itsemääräämisoikeudestaan ja integriteetistään, luovuttamaan suvereenisuutensa pienelle joukolle vallankäyttäjiä, joista vain perustuslaillinen oikeusvaltio sekä paremmin tai huonommin toimiva demokraattinen valvonta tekee parempia ja luotettavampia kuin autoritäärisen valtion kollegansa.

Valitettavasti vain niin kauan kuin elämme reaalimaailmassa, jossa on Venäjän ja Pohjois-Korean kaltaisia roistovaltioita, tarvitsemme paitsi kansallisvaltioiden puolustusvoimia, myös Lännen yhtenäisyyttä ja Naton kaltaista puolustusliittoa, jonka ansiosta Venäjä ei voi kohdella koko Eurooppaa samoin kuin se kohtelee Georgiaa ja Ukrainaa. Niin kauan kuin maailmassa rellestävät alati vallanhimoiset mafiat ja muut kiristäjät, tarvitsemme myös poliiseja ja sisäisen turvallisuuden orgaaneja.

Kansalaisten on kuitenkin aina oltava vigilantteina lainvalvojien suhteen. Muuten näistä tulee itsestään mafioita, kuten Venäjällä on tapahtunut. Demokratia ja siihen elimellisesti linkittyvät kansalaisvapaudet ja oikeusvaltio ovat toistaiseksi paras maailmanhistoriassa kehitetty keino valvoa ja rajoittaa vallankäyttäjiä.

Demokratia, kansalaisvapaudet ja oikeusvaltio ovat niin kutsuttuja läntisiä arvoja. Ne toteutuvat nykymitassaan vain länsimaissa. Itse asiassa niiden toteutuminen määrittää, mitkä maat ovat länsimaita. Esimerkiksi Japani ja Kanada ovat länsimaita siinä kuin EU:n jäsenmaat. Kun arvioimme, onko Turkki, Israel, Etelä-Korea tai Meksiko länsimaa, tulisi meidän arvioida juuri demokratian, kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion toteutumista - ei kaukasoidisia kasvonpiirteitä tai valtauskonnon pyhiä kirjoituksia. Idän ja Lännen välinen railo aukeaa Euroopassa siellä, missä nuo kolme loppuvat. Harmaavyöhyke on siellä, missä yksi tai kaksi kolmesta on vakavasti toteutumatta.

Luulisi olevan selviö, miksi läntisiä arvoja kannattaa puolustaa ja miksi niitä on puolustettava yhtenäisenä rintamana, läntistä integriteettiä menettämättä. Demokratia, oikeusvaltio ja kansalaisvapaudet ovat nyt suurimman, sofistikoituneimman ja järjestäytyneimmän hyökkäyksen kohteena sitten natsi-Saksan ja Neuvostoliiton. Tarvittaisiin kiireesti uusia George Kennanin pitkiä sähkeitä ja Cliffordin-Elseyn raportteja.

Kummatkin edelliset hyökkäykset onnistuttiin torjumaan ja Länsi saavutti vähintään torjuntavoitot, mutta hinta oli masentavan korkea. Vaadittiin toinen maailmansota natsi-Saksan pysäyttämiseen ja kylmä sota Neuvostoliiton patoamiseen. Näiden sotien aikana miljoonat menettivät henkensä, mutta vielä useammat riutuivat vuosikymmenestä toiseen julmien diktatuurien alamaisina, vailla mahdollisuutta sellaiseen elämään, jota me länsimaissa olemme alkaneet pitää normaalitilana, melkein itsestäänselvyytenä.

Usein kuvittelemme alitajuisesti, että länsimainen elämämme on etuoikeus, joka seuraa jotenkin rodustamme, uskonnostamme, kulttuuristamme tai maantieteellisestä asuinpaikastamme. Nyt on aika herätä noista unelmista. Länsimainen elämämme johtuu länsimaisesta poliittisesta järjestelmästä - vapaudesta, demokratiasta ja oikeusvaltiosta. Niiden kadotessa katoaa myös länsimainen elämämme. Maailmansodan ja kylmän sodan veteraanit taistelivat niiden puolesta ja heitä meidän on kunnioittaminen länsimaisesta elämästämme.

Läntistä poliittista järjestelmää on puolustettava samoin kuin länsimaista elämäämmekin. Jo Perikles lausui hautajaispuheessaan 431 eKr, että onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä. Jos rohkeus katoaa, katoaa ennen pitkää vapaus. Jos vapaus katoaa, katoaa ennen pitkää se onni, joka osaksemme on länsimaisen elämämme muodossa tullut, ja jota valitettavan moni ymmärtää arvostaa vasta, kun se on uhattuna.

Ukrainalaiset ja georgialaiset taistelevat nyt eturintamanamme samojen arvojen puolesta Mordorin leviävää pimeyttä vastaan. He ansaitsisivat kunnioituksemme, etenkin koska he joutuvat nyt taistelemaan suurelta osin siksi, että länsimaissa välillä laiskistuttiin, nukahdettiin ja lakattiin puolustamasta länsimaisia arvoja. Autettiinpa jopa Mordoria rakentamaan uudelleen mustan torninsa ja tuomaan punasilmäiset kristallipallot mediataloihimme ja kabinetteihimme.

Nyt edessä on uusi taistelu, koska emme ottaneet edellisistä opiksemme. Tämäkään koittava toistelu ei todennäköisesti ole mikään viimeinen taisto. Historialla on tapana jatkua, vaikka se julistettaisiin kuinka päättyneeksi. Mutta taistelu on kuitenkin taistelu, ja se tulee pitkälle määrittämään, millaista elämää me, lapsemme ja lapsenlapsemme elämme huomispäivän Euroopassa.

*   *   *

Mutta palataanpa Suomeen. Vapunpäivää seuranneeseen perjantaihin mennessä merkittävä osa automatkalla Ukrainasta Suomeen kootuista nestemäisistä tuliaisista oli jo huvennut Suomen-verkostojen ahnaisiin kitoihin. Perjantaista alkaen sää oli harmaa. Vuorotellen satoi vettä, räntää, lunta ja paistoi aurinkoa. Luonnonvoimia uhmaten lähdin kuitenkin perjantaina Helsingistä ja ajoin ensin Suomessa asuvan syyrialaisen ystävän kanssa Turkuun, jossa kävimme yliopistolla kantamassa kirjakasoja autoon ja sitten kahvilla Aurajoen partaalla Art Caféssa. Turku oli oma viehättävä itsensä.

Ajoin Turusta edelleen Pohjanmaalle, pysähtyen matkalla kuvaamaan pelloilla ruokailevia joutsenparvia. Kaskisissa kävin isäni kanssa katsastamassa saaren eri osissa sijaitsevia lampia ja niemenkärjen tuulisia kalliorantoja. Löytyihän sieltä jonkin verran vesilintuja: ainakin kolme paria mustakurkku-uikkuja ja lisäksi sinisorsia, taveja, tukkasotkia, telkkiä, haahkoja ja isokoskeloita. Tiirat olivat ilmaantuneet tänne asti sankoin joukoin. Ensimmäiset pajulinnut ja kirjosiepot virittelivät säkeitään vielä lehdettömissä metsissä. Pääskyt eivät Pohjanmaalle asti olleet vielä lentäneet, vaikka jo Liettuan tasalla niitä parveili kolmea lajia.

Koska ukrainalainen ystävätär ei aiemmista suunnitelmista poiketen tullutkaan vielä Suomeen (hän sai viisuminsa myöhässä ensimmäiseen aikaikkunaan ja on väitöskirjansa kanssa sidottu oman lomani loppuun saakka), ratkaisin amerikkalaisen ystäväni häihin liittyneen logistisen ongelman lähtemällä jo sunnuntaina ajamaan Pohjanmaalta kohti Kiovaa. Näin saisin autoni ja kaiken siihen Suomesta lastatun perille saakka itse ja ehtisin lentää Kiovasta Amerikkaan ja takaisin ennen lomani loppua. Häävieraissa on paljon toimittajia, aivoriiheläisiä ja policyntekijöitä, joten katson parhaaksi viedä sinne hieman Ukrainan, Romanian, Baltian ja Suomen terveisiä. Nykyisen propagandavyörytyksen keskellä henkilökontakteilla on yhä väliä sen suhteen, miten ihmiset maailman näkevät.

Lähdin siis puoleltapäivin ajamaan Pohjanmaalta Helsinkiin, pysähtyen matkalla Humppilassa lounaalla, kahvilla ja Suomi-ostoksilla, ja ehdin hyvissä ajoin Tallinkin puoli kahdeksan laivaan. Tallinnasta ajoin vielä yöksi Pärnuun, jossa yövyin. Maanantaiaamuna ehdin käydä Pärnussa mukavasti kaupassa, kirjakaupassa ja aamiaisella. Löysin Mart Laarin kirjan Georgian kesän 2008 sodasta - se on nyt entistä ajankohtaisempi. Yhä oli kylmä ja Pärnussakin satoi väliin räntää. Samat säävaihtelut jatkuivat matkallani läpi Latvian, minkä vuoksi en oikeastaan pysähdellyt kuin Salaspilsissä lounaalla ja Bauskassa ostoksilla. Bauska on kaunis pikkukaupunki Memelin varrella Zemgalessa.

Pohjois-Liettuassa ilmat olivat yhtä huonot kuin siihen asti, mutta Kaunasin jälkeen alkoi selkiytyä. Aikaa oli hyvin ehtiä seuraavaan kohteeseeni Vilnaan, joten tein yhden metsäretkenkin luonnonsuojelualueella. Matkalla Vilnaan sain kaksi uutta lajia Liettuan listalleni: mustahaikaran ja turturikyyhkyn. Asetuin varsin porvarilliseen hotelliin vanhaankaupunkiin ja vietin illan Vilnassa. Vilna nimittäin on hyvin miellyttävä kaupunki. Ei ihme, että siellä tuntui pyörivän brittien ja ranskalaisten lisäksi paljon suomalaisia matkailijoita.

Koska Vilna ei Pärnun, Riian ja Kaunasin tavoin ole Via Baltican reitillä Tallinnasta kohti Puolaa ja Saksaa, se ei usein ole automaattisesti reitin varrella Euroopassa matkailtaessa. Suosittelen kuitenkin siihen tutustumista. Siellä on hieno yliopisto ja kaunis vanhakaupunki, entisen Puola-Liettuan imperiumin historiaa riittää ja hinnat ovat paikoillaan.

Nuorena opiskelijana kävin siellä muutamia kertoja - järjestöasioissa, vaalitarkkailijana (jolloin tapasin Paksaksen ja Brazauskaksen) ja huvikseni. Opiskelijana minulla oli yleensä rahapula, mutta nykyistä paremmin aikaa ja mahdollisuuksia luoda niitä eurooppalaisia ja kansainvälisiä yhteyksiä, joiden varassa yhä pitkälle toimin. Opiskelijana kannattaa tehdä niin paljon kuin pystyy - opiskella kieliä ja mahdollisimman monia muita asioita, luoda verkostoja ja eritoten matkustaa - koska myöhemmin näihin ei välttämättä enää riitä aikaa. Budjettirajoituksetkin voi kääntää edukseen. Minä matkustin usein jo pelkästään siksi, että Itä-Euroopassa, Turkissa ja arabimaissa oli halvempaa elää kuin Suomessa.

Huomasin Vilnassa monia sieltä muistamiani asioita, kuten lietukkaiden laulavan aksentin, hyvät pienpanimo-oluet ja ihmisten kohteliaan pidättyväisyyden, vaikka kaikkialla puhutaankin politiikasta ja sodasta. Tiistaiaamuna lähdin ajamaan Vilnasta kohti Kiovaa, Valko-Venäjän halki. Minulla kului jonkin aikaa Vilnassa ja katsellessa vähän Minskiä. Kävinpä Valko-Venäjälläkin luonnonsuojelualueella ja katselin lisäksi tulviville laitumille tuhatpäin kerääntyneitä suokukkoja, joista urokset jo soidinvalmiissa sotisovissaan.

Matkantekoni taustanauhana toimi Segesta (Buddha Barin kokoelmalevyjä), johon liittyy erityinen nostalgia, sillä rakas ystäväni hankki sen minulle kahdeksan vuotta sitten Damaskoksessa vapaamielisten suosimasta musiikkikauppa Astartesta, joka vuosia myöhemmin joutui hallituksen sulkemaksi. Se oli osa hänen suunnitelmaansa muuttaa elämäni kaikenlaisilla pienillä (ja suuremmillakin) asioilla, jotka tekevät elämästä kauniimpaa ja parempaa. Musiikkikaupasta menimme ravintola Azariyaan, jossa hän sai tarjoilijan soittamaan koko illan samaa levyä. Elokuva Casablancan lentävä lause kauniin ystävyyden alusta oli lausuttu jo tuon vuoden keväällä Beirutissa, mutta sillä illalla Damaskoksessa, ennen maanalaisten runoilijoiden, dokumentaristien ja muiden tapaamista, oli syventävässä merkityksessä oleva kauaskantoiset vaikutukset elämiemme luonteen muodostumiselle.

Auringon painuessa mailleen taipaleella Homelia kohti oli aika vaihtaa jotain aggressiivisempaa, jollaiseksi kävi hyvin Galaţista huoltoasemalta löytynyt moldovalaisbändi Zdob şi Zdubin levy Basta Mafia. Mutta kun pitkä jonotus Valko-Venäjän puolella raja-asemalla ennen Ukrainaan pääsyä oli vaihtanut hämärän illaksi ja tulli ohitettu, oli aika vaihtaa taas Orest Ljutyin ukrainalaiskansallisiin rallatuksiin. Tšernihivin läänissä huoltoaseman pitäjä kyseli toiveikkaasti, olinko lehtimies ja tullut kertomaan maailmalle totuutta siitä, mitä moskalit tekevät. Jokien yllä leijaili sumua ja satakielet lauloivat.

Joidenkin kaupunkien sisääntuloväylillä valvoi yksin tai pieninä ryhminä parikymppisiä suojeluskuntalaisia taskulamppujen kera tai normaaleja miliisejä, mutta armeijaa ei näkynyt missään - ei Ukrainan omaa eikä vihollisen. Saapuessani Kiovaan soi Slava Ukraini. Oikaisin huonon tapani mukaisesti Podilista yläkaupunkiin öisin hiljaiseksi muuttuvaa Andrejevski uzvizia pitkin.

torstai 1. toukokuuta 2014

Vaarallinen vappu

Vappuaattona kello kuusi sijaitsin hyvin lähellä Havis Amandaa ja seurasin suomalais-virolais-syyrialais-brittiläisellä seurueella Mantan lakitusta. Liityimme sitten Runebergin patsaalle latvialaiseen seurueeseen, joka on Suomessa tekemässä reportaasia suomalaisesta vapusta perinteineen ja taustalla piilevine merkityksineen. Onnea heille tähän syvälliseen tehtävään, joka on vienyt heidät opiskelijoiden riennoista ja työväen marsseista valtiovaltamme kabinetteihin ja yrityselämään.

Ukrainasta kantautuvat uutiset jatkuvat uhkaavina. Mordor on vallannut lisää hallintorakennuksia Donetskin ja Luhanskin lääneissä. Ukrainan yhtenäisyyttä puolustaneita kunnon ihmisiä on hakattu, kidutettu ja tapettu. Myös Odessassa näkemiämme rauhanomaisia Ukrainan puolustajia vastaan on hyökätty väkivaltaisten provokaattorien toimesta. Turvattomuus ja väkivalta rehottavat kaikkialla, mihin Venäjä on tunkeutunut. Kiovassa ja Länsi-Ukrainassa on sen sijaan yhä rauhallista. Tilanne ei ole kuitenkaan menossa parempaan suuntaan - ei presidentinvaaleihin alle kuukauden päässä valmistautuvassa Ukrainassa eikä Euroopan turvallisuustilanteessa ylipäätään.

Venäjän propagandassa Länsi esitetään heikkona, naurettavana - kansainvälisten järjestöjen, fasistien, homoseksuaalien, juutalaisten, maahanmuuttajien ja vapaamuurarien salaliittona - kun taas Venäjä edustaa voimaa, militarismia, "suurenmoista suurvaltaa, joka ei pelkää eikä kumarra ketään". Asetelma toistaa lähes identtisenä natsien propagandaa 30-luvun lopun Euroopassa, paitsi että fasistinen Venäjä käyttää fasismi-sanaa demokraattisista voimista. Viimeksi mainittu sanankäyttö edustaa neuvostopropagandan perinteitä enemmän kuin natsien.

Höysteeksi on heitetty päälle kermakuorrutus tsaristista kimallusta, tosin monarkin paikalla kitši-ikoneissa on rujo KGB:n upseeri (mielellään paidattomana) ja kaksintaisteluissa ja muissa aateliston pönötyksissä viihtyneen ylimystön tilalla on maastopukuisia ja kasvonsa balaklavoihin kätkeviä turvallisuusorgaanien roistoja. Traagisten eliittikouluista kasvaneiden runoilijoiden ja intellektuellien tilalla on KGB:n infosodan opit omaksuneita propagandisteja ja imperialismin televangelistoja. Keisarikunnan modernisoimiseen ryhtyneiden saksalaisten ja brittiläisten kapitalistien tilalla on mafiosoja ja heidän öljy- ja kaasupilliensä soitolle tanssivia eurooppalaisia idänkaupparatsuja.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on, kuten Hitlerin Saksassa, Stalinin Neuvostoliitossa tai Assadin, Saddamin ja Qaddafin diktatuureissa, väkivallalla ja valheilla hallitsevien plebeijien roistovaltio, jonka korskeus on pelkkää päälle maalattua kulissia, hapantunutta kermakuorrutusta katkeran kakun peittona.

Olin viikonloppuna Tallinnassa mahdollisesti tähänastisen elämäni parhaassa konferenssissa. Siellä ei hukattu lainkaan aikaa suunpieksentään, vaan kaikki sadat osanottajat, jotka edustivat Pohjois-Euroopan maiden ulko- ja turvallisuuspoliittista eliittiä, parhaita asiantuntijoita, terävimpiä toimittajia ja lupaavimpia uusia kykyjä, olivat alusta loppuun samalla historian lehdellä. Kellään ei ollut harhaluuloja sen suhteen, mistä Putinin Venäjässä on kyse ja minkä uhan se muodostaa muulle maailmalle, erityisesti tietysti Itä- ja Pohjois-Euroopalle. Konferenssissa ei tarvinnut lainkaan selittää ihmisille perusasioita eikä kiistellä toinen toistaan naurettavimmista propagandafiktioista, joten väittelykin oli hedelmällistä lähtiessään suoraan tosiasioista ja keskittyessä hakemaan oikeimpia johtopäätöksiä ja vastauksia haasteeseen.

Suomalaisetkin osanottajat olivat nähdäkseni täysin järjissään, useat heistä esittivät huomattavasti rohkeammin tosiasiapohjaisia analyysejä kuin mitä Suomen tiedotusvälineissä on nähty. On surullista, että suomalaiset huippuasiantuntijat joutuvat matkustamaan ulkomaillle, olkoonkin että vain lahden yli, tullakseen kuulluiksi ja voidakseen antaa lausuntojaan suoraan tosiasiapohjalta sen sijaan, että joutuvat ottamaan kantaa täydellisiin typeryyksiin tai puolustamaan oikeuttaan ylipäätään sanoa mistään mitään.

Euroopan rintama ei ole ainoa maailmantilanteessamme uhanalainen rintama. Pelisäännöt ja vakaus tulevat olemaan yhtä lailla uhattuina Euraasian etelä- ja itälaidoilla. Turkki on Erdoğanin aikana liikkunut huolestuttavaan suuntaan. Kirjoitin jo vuosia sitten uhasta, että EU:n hylkimä nouseva talousmahti alkaisi lähentyä ideologisesti Venäjää ja Irania. Toki Turkki on edelleen monipuoluedemokratia ja markkinatalousmaa, jossa on periaatteessa avoin yhteiskunta ja oikeusvaltio. AKP on kuitenkin ollut vallassa jo hieman liian pitkään ja tehokkaan maaseudullisen vauvatuotannon ansiosta se näyttää edelleenkin porskuttavan vaaleissa, etenkin kun Turkin oppositio on yhä kyvytön yhteistyöhön ja tehokkaaseen vastaukseen.

Vielä suurempi uhka saattaa nousta idempää, sillä maailman suurimman demokratian Intian seuraavaksi vaalivoittajaksi ja pääministeriksi on nousemassa suoranaisesti fasistista ideologiaa edustava Narendra Modi, sama mies, joka johti Gujaratin osavaltiota tuhansien muslimien massamurhaamiseen johtaneiden pogromien aikana. Modin noustessa valtaan Intiasta tulisi jälleen Venäjän yhä läheisempi euraasialainen liittolainen ja syntyisi tiiviimpi Moskovan, Teheranin ja Delhin yhteistyö. Tämä saisi todennäköisesti taas Kiinan ja Pakistanin takajaloilleen. Vaikka Kiina ei pidäkään Venäjän uhosta, se uskoo silti autoritarismiin eikä sen siksi ole kovin luontevaa ryhtyä yhteistyöhön amerikkalaisten ja eurooppalaisten kanssa euraasialaisen uhan patoamiseksi.

Turkki ja Intia ovat suuria demokratioita, jotka ovat liikkumassa huolestuttavaan suuntaan ja saattavat siksi kääntyä pois lännestä ja Venäjän markkinoiman autoritaristisen imperialismin suuntaan. Suuri määrä muita Euraasian etelälaidan maita on jo valmiiksi autoritäärisiä. Venäjä onkin lisännyt runsaasti vaikutusvaltaansa ja neuvonantoaan demokratialiikkeiden murskaamiseksi arabimaissa ja Iranissa. Oireita Venäjän vaikutusvallan kasvusta saattaisivat olla esimerkiksi lavastukset ja länsimielisten aktivistien murhat Egyptissä, ottaen huomioon, että KGB:n kouluttamat Saddamin ja Assadin turvallisuuspalvelut suosivat samanlaisia taktiikkoja.

Eurooppa miettii nyt kuumeisesti energiariippumattomuutensa lisäämistä, jottei liian suuri osa öljystä ja kaasusta tulisi Venäjältä. Tärkeimpiä vaihtoehtoisia lähteitä olisi Algeriassa ja Azerbaidžanissa, mutta juuri tästä syystä nämä maat saattavat lähiaikoina joutua yhä voimakkaammin Venäjän painostuksen, kiristyksen ja erikoisoperaatioiden kohteiksi. Toisaalta Euroopan kunniaksi on todettava, että samat maat, joiden energiariippuvuus Venäjästä on kaikkein suurin, ovat (Suomea lukuun ottamatta) olleet eturintamassa vaatimassa päättäväisyyttä Venäjän aggression patoamiseen. Nämä maat ymmärtävät, ettei kiristäjän ote heltiä ottamalla siltä vastaan lisää namuja.

Keski-Aasiassa tilanne on monin tavoin Venäjälle ihanteellinen, sillä autoritäärisiä hallitsijoita on paljon helpompi kiristää tottelevaisiksi kuin "sekavia" demokratioita tai oligopolisia hallituskoalitioita. Kazakstan on syvästi tyytymätön riistoon, jonka kohteeksi se on joutunut tulliliiton jäsenyyden myötä, mutta presidentti haluaa yhä varmistaa mieleisensä vallanperimyksen ja tarvitsee siihen Kremlin tukea. Jopa perinteisesti Lännen ulkopoliittisessa leirissä ollut autoritäärinen Saudi-Arabia on lähentynyt Venäjään ja kuningaskunnan tiedustelujohtaja totesi katkeransävyisesti syyn olevan, että Amerikka näköjään on vetäytymässä Lähi-idästä.