lauantai 27. joulukuuta 2014

Laukkuja pakatessa

Aamunkajo on vievä minut mukanaan kohti tämän talven troopillisia osuuksia. Viime talvena tähän aikaan vietin pitkän toven ajelemalla autolla pitkin Argentiinan pampaa ja chacoa sekä Brasilian viidakoita. On sääli, etten koskaan ehtinyt kirjoittaa siitä kunnolla blogiini, koska Ukrainan tapahtumat etenivät loppuhuipentumiinsa heti palattuani. En nimittäin tiedä mitään terapeuttisempaa ja filosofisempaa kuin mittaamattomat ajomatkat halki harvaan asuttujen majesteetillisten maisemien, vapaudella pysähtyä juuri silloin ja juuri siellä kuin haluan. Harmi kyllä verkkoyhteys oli käytössäni vain satunnaisesti, joten en pystynyt reaaliaikaisesti bloggaamaan tuolta, kuten en niin monelta muultakaan matkalta.

Länsimaisen kalenterin mukainen joulu vierähti osaltani Kiovassa. Ukrainassa joulua vietetään itäisten ortodoksien kalenterin mukaisesti vasta tammikuun kuudentena, ja sitä edeltää uusivuosi pakkasukkoineen, joka on itäslaavilainen vastine joulupukista. Täällä tunnetaan kuitenkin katolisten keskieurooppalaisten vaikutuksesta Pyhän Nikolauksen päivä, jota vietetään 19. joulukuuta, ja jolloin lapset saavat lahjoja. Jo viikkoja sitten Sofianaukiolle pystytettiin keskieurooppalaishenkiset joulumarkkinat Esplanadin tapaan. Joulupäivän päivällisen söin italialaisessa ravintolassa ystävättären kanssa, joka sitten lähti Karpaateille uuttavuotta ja ortodoksista joulua viettämään.

Länsimaiden katoliset, protestanttiset ja kaupalliset jouluperinteet ovat vuosi vuodelta enemmän levinneet Ukrainaan, jossa ihmiset niitä vaihtelevasti yhdistelevät. Täkäläiset vähemmistöinä olevat katoliset ja protestantit sitäpaitsi viettävät joulua samaan aikaan suomalaisten ja muiden läntisten kirkkojen seuraajien kanssa. Suurin osa väestöstä keskittyy kuitenkin uudesta vuodesta alkavaan pyhien viettoon, joka huipentuu ortodoksiseen jouluun 6. tammikuuta.

Sitten edellisen postaukseni kävin muutaman päivän mittaisella matkalla Odessassa ja Iljitševskissä. Jälkimmäinen on lahden takainen satama- ja turistikaupunki Odessan länsipuolella. Siellä on yhä vallassa regionääreihin ja kommunisteihin linkittyviä oligarkkeja eikä keskusaukion Lenin ole vielä kokenut leninopadia. Iljitševsk on kuitenkin vauras huvilakeskittymä, josta löytyy myös muun teollisuuden muassa menestyvä ukrainalainen kahvitehdas. Mikä sen miellyttävämpää talvisen aamun apeassa auringossa kuin tuntea kahvin tuoksu Mustanmeren tuulisella rannalla.

Odessassa oli yllättävän leutoa ja täysin lumetonta - verrattuna kuun alun sääolosuhteita uhmanneisiin seikkailuihimme Mustanmeren-rannikon itäosissa Berdjanskissa ja Mariupolissa. Keväällä katsastamamme Bar Central, joka kesällä käydessäni oli remontissa, oli jälleen toiminnassa. Muuten Odessan iltaelämä veteli säästöliekillä - tosin odessalainen säästöliekki on yhä varsin vilkas, onhan kaupungissa ilmankin turistikautta vajaan miljoonan verran väestöä. Meribulevardilla oli tunnelmaa, kun katulyhtyjen kellervä valo sekoittui mereltä nousevaan sumuun nyt lehdettömien plataanien katveessa.

Tunnen jonkin verran huonoa omatuntoa siitä, etten ole aikoihin sivistänyt lukijoitani lukuisien tänä aikana esilukemieni mielenkiintoisten kirjojen arvosteluilla. Olisi pitänyt sanoa muutama sananen esimerkiksi vakoilukirjailijoiden Ukraina-profetioista, jollaisia olivat jo vuosia ennen Mordorin päähyökkäyksen käynnistymistä kirjailleet niin nimimerkki Alex Dryden (The Blind Spy) kuin alan ranskalainen gonzoklassikko Gérard de Villiers (Tuez Iouchtchenko!) - kumpaakaan ei liene suomennettu, joten etsikää alkukielillä. 

Suomalaisten kannalta vielä tärkeämpää lienee minulla paraikaa luettavana olevan teoksen tuleva käsittely. Nimittäin Alpo Rusin tänä vuonna ilmestynyt Etupiirin ote on luultavasti tärkein vähään aikaan ilmestynyt ulko- ja turvallisuuspoliittisen historian katsaus Suomeen, ja toivon - suorastaan edellytän - että jokainen asioista oikeasti kiinnostunut lukijani hankkii ja lukee sen näin joulun ja uudenvuoden hiljaisempina hetkinä.

Jouluaattoa edeltävänä yönä näin merkillisen unen, jossa olin eksynyt pienelle paikkakunnalle nimeltä Benhive. Sellaista ei löytynyt seuraavana päivänä Google Mapsistä, vaikka jokunen sen niminen ihminen näyttää maailmassa oleilevan. Ajoin pitkin tulvivia pikkuteitä, joiden molemmin puolin avautui vedestä kohoava sypressiräme, joten mahdollisesti paikka on jossain Floridassa tai Louisianassa. Kummassakaan osavaltiossa en ole vielä oikeassa elämässäni vieraillut, mutta uneni metsät vastaavat hyvin netistä löytyviä valokuvia. Matkantekoni siellä ei ottanut onnistuakseen, sillä jokaisella kokeilemallani tiellä eteen tuli tenkkapoo liian syväksi äityvän veden muodossa.

Lopulta ajoin ulos rämemetsästä ja tien päästä löytyi rykelmä kitšisiä valomainoksia sekä yksinäisen ja eristyneen näköinen hotelli - sen näköinen, että se oli parempina päivinään ollut hienompikin huvila. Pysähdyin sinne. Hotellin ovella seisoi tuntematon nainen. Tähän kohtaan valitettavasti heräsin, enkä ollut koko unessa puhunut vielä yhdenkään informantin kanssa (tai edes alligaattorin), joten emme koskaan saane tietää, mitä tietoa Benhivesta olisi tarjottu.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Ajan ja idän henkäykset

Suomen itsenäisyyspäivänä on hyvä kuunnella marssimusiikkia ja väliin rauhallisempina hetkinä Sibeliuksen Finlandiaa sekä suosikkivirttäni Jumala onpi linnamme, katsoa mustavalkoista Helmikuun manifestia sekä lueskella Sakari Topeliuksen maamme nuorisolle suuntaamaa testamenttia, Maamme kirjaa. Kaikkea tätä olen tänään tehnyt talven valkeaan vaippaan kietoutuneessa Kiovassa, jonka puistojen puut ovat muuttuneet lumikoralleiksi pimentyneessä mutta kelmeiden keinovalojen kultasävyihin valaisemassa illassa.

Aikaisempina vuosina olen kirjoittanut itsenäisyyspäivinä blogiini esimerkiksi kirja-arvosteluita ja elokuvasuosituksia. Tänään joudun kuitenkin jatkamaan surumielisemmillä teemoilla, sillä tämä saattaa olla viimeinen itsenäisyyspäivä, jota pääsemme näinkin näennäisessä huolettomuudessa viettämään. Me suomalaiset kun olemme kovapäistä kansaa, emmekä halua lainkaan ymmärtää, kuinka lähellä Ukrainaa loppujen lopuksi olemme niin historian, maantieteen kuin geopolitiikankin suhteen.

Se, että me uskottelemme itsellemme olevamme länsieurooppalainen Pohjoismaa, Ruotsin ja Norjan tapaan, on toki ymmärrettävää itsetuntomme pönkittämisen kannalta. Elämme arjessamme länsimaista elämää - sekin tosin kiitos sen, että saavutimme ajoissa itsenäisyytemme, voitimme sisällissodan vapaudelle ja onnistuimme toisen maailmansodan kauhujen keskellä sittenkin säilyttämään kansanvaltaisen, markkinataloudellisen yhteiskuntajärjestelmämme siinä määrin, että meidän ei 1990-luvun alussa tarvinnut aloittaa kaikkea aivan alusta.

Se, mitä me asemastamme ajattelemme, ei kuitenkaan ole suurpolitiikan maailmassa yhtä merkityksellistä kuin mitä siitä ajatellaan Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Brysselissä, Lontoossa ja Pariisissa. Meille on tänä päivänä suurta väliä silläkin, mitä siitä ajatellaan Tukholmassa tahi Nato-pöytien ääressä istuvissa Varsovassa, Tallinnassa ja Oslossa. Optiomme olemassaolo ei ole suomalaispoliitikkojen hokemista kiinni, vaan siitä, mitä tosimaailmassa tapahtuu. Juna kulkee eikä jää odottelemaan lakkautetun seisakkeen aidalla huutelevaa, joka ei ole huomannut kaikkien muiden jo nousseen viimeisiin vaunuihin.

Kuin Jumalan taivaista ojentamana lahjana on Suomelle vielä heitetty viimeinen oljenkorsi Ruotsin hallituskriisin muodossa. Ruotsin tapahtumat merkitsevät, että tulevina kolmena kuukautena ennen molempien maiden vaaleja hupenee loppuun jäljellä oleva etsikkoaikamme. Tarkemmin sanoen, Suomen etsikkoaika, sillä Ruotsi ei ole samassa asemassa Venäjän etupiiriinsä katsomana maana kuin Suomi. Jotta Suomi voisi pelastaa asemansa, tarvittaisiin kuitenkin poliittista johtajuutta. Ennen kaikkea sitä tarvittaisiin tasavallan presidentiltä, jonka pitäisi alkaa puhua kansalle totta ja perustella, miksi Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä juuri nyt eikä myöhemmin, jotta voisi säilyttää rauhan Pohjois-Euroopassa sekä oman suvereenisuutensa tulevina vuosina.

Toisin kuin meille, Venäjälle ratkaisevia asioita eivät ole itsepetokselliset hokemamme vaan mainitsemani historia, maantiede ja geopolitiikka. Historialle ja maantieteelle emme voi mitään, geopoliittisen asemamme me sen sijaan voimme osittain itse määritellä. Osittain. Tarvitsemme sen määrittelemiseen myös edellä mainittujen pääkaupunkien vakuuttamisen. Toistaiseksi Suomi ei vakuuta poliittisen johtonsa ristiriitaisilla viesteillä, Nato-vastaisuudellaan ja maansa tahallisella sitomisella Venäjän valtion energia- ja propagandarakenteisiin.

Niinpä tässä itsenäisyyspäivässä on jotain surullisen nostalgista. Huhtikuun vaalien jälkeen maamme suunta voi muuttua ratkaisevalla tavalla, josta ei ole enää mahdollista kääntyä takaisin länteen, mikäli Venäjällä ei tapahdu uutta 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun verrattavaa myllerrystä. Sekä itsenäisyytemme toteutuminen vuonna 1917 että pääsemisemme mukaan yhtenäisen Euroopan luomiseen 90-luvun alusta alkaen johtuivat Venäjän myllerryksistä, jotka avasivat runsaan vuosikymmenen kestäneet ikkunat vaikuttaa ratkaisevilla tavoilla maamme geopoliittiseen asemaan.

Osa mahdollisuuksista hyödynnettiin, minkä ansiota kaikki meille nykyisin suotu vapaus on. Toisaalta, osa mahdollisuuksista jätettiin hyödyntämättä ja riskeerattiin vastuuttomalla politiikalla, mikä johti maamme alttiiksi uusille hyökkäyksille. Toisen maailmansodan hyökkäyksestä selvisimme nipin napin elossa, mutta tuloksena oli vuosikymmenten verran suomettuneisuuden hämärää. Nyt käynnissä oleva hyökkäys on vasta alussa, mutta Suomi näyttää olevan siihen yhtä valmistautumaton kuin aikana, jolloin meillä uskottiin, että "niin hulluksi ei maailma sentään voi mennä, että tästä sota tulisi".

Suomella on ollut aikaa ottaa oppia siitä, mitä Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa on tapahtunut. Se olisi voinut ottaa oppia myös Baltian maiden ja Puolan kokemuksista ja ratkaisuista. Ikävä kyllä meillä on pikemminkin jälleen osoitettu, että Paasikivi oli tuskallisen oikeassa kirjoittaessaan: "Poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta."

On ironisesti kuvaavaa, että Suomessa paasikiveläiseen realismiin vedotaan yleensä täysin nurinkurisella tavalla. Meille on kylmän sodan ajan uskoteltu, että olisi olemassa Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka Paasikiven linja ja Kekkosen linja olivat toisistaan kaukana. Paasikivi edusti realismia maansa puolustamiseksi, Kekkonen taas oli valmis turvautumaan viholliseen oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka hänenkin tavoitteenaan lienee ollut tällä tavoin säilyttää valtakunnan riippumattomuus.

Ukrainan kylmän sodan jälkeisessä politiikassa Kutšma oli kekkoslainen, nykyinen presidentti Porošenko taas paasikiveläinen. Suomessa ei KGB onneksi onnistunut nostamaan valtaan meikäläistä versiota Janukovitšista, ja siinä onkin maidemme tämänhetkisen tilanteen suurin ero Suomen eduksi.

Tarjoan tänä itsenäisyyspäivänä lukijalle lukemiseksi kolme hyvää kirjoitusta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaisi niistä vaarin, vaikka vihollisemme vaikuttaja-agentit Suomessa yrittävätkin jälleen näinä aikoina vaientaa tosiasiapohjaisen ja vastuullisen keskustelun. Ensimmäinen suositukseni on Aleksi Roinilan ja Atte Kalevan kirjoitus Venäjän uusi uho, joka kertoo, millaisessa ympäristössä ja kontekstissä Suomi tällä hetkellä toimii. Toinen kirjoitus on toimittaja Rysky Riiheläisen kirjoitus Pitäkää tunkkinne. Kolmantena suosittelen lukemaan Atte Kalevan kirjoituksen Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan ylioptimismista.

Jos näiden kolmen puheenvuoron lisäksi haluaa tänä itsenäisyyspäivänä lukea myös ulkomaisen puheenvuoron, sellaiseksi käy hyvin Viron puolustusvoimain entisen komentajan ja ulkoministerin neuvonantajan Ants Laaneotsan kirjoitus, jonka Suomen Sotilas on kääntänyt suomeksi: Putinin Venäjän uusi doktriini. Siinä valotetaan hieman sitä tapaa, jolla naapurimaamme näkee tilanteen Euroopassa ja omat tavoitteensa sen suhteen. Sitä toivoisi, että ainakin muutama Suomen tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin neuvonantajista olisi lukenut kirjoituksen ja ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Valitettavasti en ole tästä vakuuttunut, sillä mikään Suomen poliittisen johdon käytännön toimissa ei viittaa siihen, että johtavien poliitikkojen esikunnissa oltaisiin tilanteen tasalla.

Konflikti Venäjän kanssa vältetään parhaiten sillä, että siihen valmistaudutaan. Varmimmin konfliktiin päädytään siten, että sen mahdollisuus kiistetään ja kieltäydytään valmistautumasta mitenkään. Suomen olisi pitänyt tämä läksy oppia jo useampaan kertaan, mutta kovapäinen kansa olemme. Siksi valitettavasti näyttää siltä, että minä ja sukupolveni nuoret tai nuorehkot miehet päätämme vielä elämämme juoksuhaudoissa tai maanpaossa, ellei jonkinlaista heräämistä ala eliitin tasolla tapahtua.

*   *   *

Viime viikonloppuna kävin turistimatkalla tutustumassa Asovanmeren rannikon satamakaupunkeihin Berdjanskiin ja Mariupoliin yhdessä virolaisen ja ranskalaisen työtoverini kanssa. Ajattelimme, että tämä saattaisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua kyseiseen alueeseen, sillä Venäjä on kasannut kosolti joukkoja, tykistöä ja muuta raskasta kalustoa Mariupolin suunnalle, miehittämälleen vyöhykkeelle, josta käsin Mariupolin itäpuolisia kyliä tulitetaan kranaatein ja ohjuksin joka päivä ja yö.

Sääolosuhteet seudulla eivät aivan vastanneet mielikuvia Mustanmeren rannikon leudommista talvista. Siellä oli nimittäin yhtä kylmä kuin Kiovassa, lunta tuli taivaan täydeltä ja tiet olivat milloin sohjoa, milloin jäätä. Henkemme uhalla yritimme kuitenkin pysyä rajallisessa aikataulussa, jonka runsas viikonloppu meille tarjosi. Lensimme Zaporižžjaan ja olimme siellä ensimmäisen illan ja aamun. Ajoimme sieltä autolla Berdjanskiin, seuraavana aamuna Berdjanskista piiritettyyn Mariupoliin, ja sieltä lumen peittämien eteläisten arojen halki Dnipropetrovskiin, josta lensimme takaisin Kiovaan.

Dnipropetrovsk ja Zaporižžja ovat Ala-Dneprin suuria teollisuuskaupunkeja ja Itä-Ukrainan strategisesti tärkeimpiä yhdessä Harkovan ja nykyisin vihollisen miehityksen alla olevan Donetskin kanssa. Harkovassa, Dnipropetrovskissa ja Zaporižžjassa miehitetyn Donbasin terrorihallinto ja tuho ovat tehneet väestöstä nykyisin kovin isänmaallista, vaikka suurin osa näiden suurkaupunkien väestöstä puhuukin venäjää ensimmäisenä kielenään. Itä-Ukrainassa ukrainankieliset keskittyvät maaseudulle. Teollisuuskaupunkien väestö muodostuu suurelta osin neuvostoajan maahanmuuttajista ja venäläistyneistä ukrainalaisista. Se ei kuitenkaan ole tehnyt heistä putinoideja, ja nykyään mainitut kaupungit ovatkin Ukrainan isänmaallisen vastarinnan eturintama propaganda edellä maahan vyöryvää vihollisvoimaa vastaan.

Berdjansk ja Mariupol ovat sen sijaan satojen kilometrien etäisyydellä mainituista suurkaupungeista ja alttiita eetteriä hallitsevalle ja vihaa lietsovalle venäläismedialle. Berdjanskissa on venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi huomattava armenialaisvähemmistö, Mariupolissa taas jostain historiasta periytyvä kreikkalaisvähemmistö. Molemmat kaupungit elävät satamistaan; Berdjansk on Zaporižžjan läänin satamakaupunki, Mariupol puolestaan Donetskin läänin. Jälkimmäisen kautta on maailmalle lähtenyt Donbasin terästeollisuuden tuotanto, joka nyt on miehitetyillä alueilla lamaantunut, tuhoutunut tai ryöstetty Venäjälle. Mariupolissa tehtaat kuitenkin toimivat ja niitä hallitsee Donbasin rikkain oligarkki Renat Ahmetov, syrjäytetyn presidentin keskeisin rahoittaja.

Jos Ahmetov olisi lojaali Ukrainan nykyhallinnolle, kuten Dnipropetrovskin oligarkki, juutalaistaustainen Ihor Kolomoiski, hän olisi voinut helposti vaikuttaa työläistensä mielialoihin ja korvata venäläisen propagandan vaikutuksen ukrainalaismielisellä eetoksella. Kolomoiski on tämän tehnyt Dnipropetrovskissa ilmeisellä menestyksellä. Mariupolissa sellaista ei ole kuitenkaan tehty. Sen sijaan Ahmetovin tehtaat saivat ongelmitta hiililastinsa läpi miehitetyn Kertšinsalmen, samaan aikaan kun muu Ukraina kärsii Venäjän toimeenpanemasta saarrosta. Itä-Ukrainan oligarkit tuntuvat yhä pelaavan vaarallista kaksoispeliään, luovien yhteyksillään suoraan Kremliin ja Moskovan oligarkkeihin.

Berdjanskin ravintoloissa ja yökerhoilla monet omituiset hahmot tulivat tiedustelemaan meiltä, olimmeko länsimaisia vakoojia. He yrittivät syöttää seuraamme lipeviä tyttöjä, jotka kuin sattumalta utelivat aivan samoja asioita. Muuan kuvankaunis venäläisneitokainen kertoi olleensa töissä kaikissa turkkilaisen turistirysän Belekin hotelleissa. Taustalla hääri tanakoita nahkatakkisetiä, jotka aina silmän välttäessä tuntuivat tarttuvan matkapuhelimeensa. On vaikea sanoa, olivatko asialla jonkin maan tiedustelupalvelun penaalin vähiten terävät kynät vai paikallinen rikollisliiga. Joka tapauksessa suhtauduimme aikeisiinsa sangen epäilevästi ja hankkiuduimme vääränlaisesta seurasta nopeasti eroon.

Mariupolissa oltiin hyvin lähellä rintamalinjaa, mutta siitä huolimatta sota oli lähes näkymätön. Emme toki menneet pommituksen kohteina oleviin kyliin saakka vaan pysyimme kaupungissa. Matkalla sinne aution tuntuisen maaseudun halki matkalla ei ollut kuin kaksi tiesulkua, ensimmäinen niistä Ukrainan liikennepoliisin pitämä ja toinen kaupungin portilla oli jaettu Asovan pataljoonan ja Ukrainan armeijan kesken. Pataljoonan parikymppiset pojat pienaseineen ja armeijan vähän vanhemmat, väsyneen näköiset miehet kuormureineen suhtautuivat meihin yhtä ystävällisesti. Katsoivat henkilökorteista että edustimme koshereita kansallisuuksia ja ettei takakontissamme ollut ohjuksia tai aseita, ja päästivät läpi ilman minkäänlaisia kysymyksiä siitä, mitä tekemistä meillä oli.

Mariupolissa parin rakennuksen palaneet osat muistuttivat kesällä käydyistä taisteluista, kun kaupunki oli jonkin aikaa ollut vihollisen miehittämä mutta sitten vapautettu laillisen hallinnon toimesta. Ihmiset elivät arkeaan ja vaikuttivat silmiinpistävänkin apaattisilta. Paikalliset ylipäätään haluaisivat vain rauhaa ja toimeentulonsa jatkuvuutta, joka tällä perin neuvostolaistetulla alueella on riippuvaista oligarkkien tehtaista. Heidän poliittiset mielipiteensä riippuvat enemmän siitä, kenen he arvelevat olevan voitolla, kuin siitä, mitä he kenties syvällä sisimmässään uskovat.

Valitettavasti tänä päivänä Venäjän media toitottaa varmaa voittoa ja varoittelee ihmisiä siitä, mitä seuraa kun Venäjä saa nämä alueet hallintaansa. Eurooppa vaikuttaa täältä katsoen heikolta ja päättämättömältä. Ihmiset siis varovat uskomasta avoimesti Ukrainan tulevaisuuteen, jotteivät joutuisi heti pidätetyiksi tai kadonneiksi, kun pienet vihreät miehet tulevat. Krimin ja Donbasin joukkoteloitukset ja ihmisten jatkuva öinen katoaminen toimivat tehokkaina pelotteina.

*   *   *

Viime viikosta haluan muistaa erityisesti yhtä iltaa. Minuun tekee aina vaikutuksen, kun joku onnistuu tuomaan elämääni jotain erityistä, opettamaan jotain uutta, ja tuo ilta oli sellainen. Taustaksi sellainen, että vuosi sitten Maidanin aikana hankin monia uusia ystäviä. Yksi heistä on nuori opiskelija, yhä alle kaksikymppinen ja siten yksi nuorimmista ystävistäni täällä. Tunsin hänet ensin pinnallisesti toisesta yhteydestä mutta ystäviä meistä tuli opiskelija-Maidanin hakkaamisen aikana, kun hän ja ystävänsä joutuivat pakenemaan poliiseja ja asuntoni sattui olemaan läheisin turvapaikka.

Olemme sittemmin tavanneet monta kertaa, yleensä päätyen keskustelemaan syvällisiä filosofiasta, uskonnosta ja historiasta. Yllättävän harvoin politiikasta enää sen jälkeen kun vallankumous oli tapahtunut. Hänellä on samanikäinen tyttöystävä, joka on yhtä syvällinen ihminen, mutta vielä taiteellisempi. Hän ei yleensä puhu mitään toisin kuin puhelias poikaystävänsä; istuu ja katselee suurilla sielukkailla silmillään, jotka tuntuvat näkevän ihmismielten läpi. Joskus hän äkkiä ilmaisee itseään tanssin tai musiikin keinoin sen sijaan että osallistuisi debattiin.

Päivänä muutamana olin paikallisessa yliopistossa tilaisuudessa, jossa ystäväni sattui olemaan juontajana, ja tilaisuuden jälkeen kysyi minulta, ehtisinkö juomaan hieman teetä. Minulla oli vielä kiireitä sinä päivänä, joten sovimme ajan samaksi illaksi, tapasimme Kontraktovalla ja kävelimme lumisen kaupunkimaiseman halki, henki huuruten ja hiljaisina, paikkaan, jonka nimi oli Teemestarin talo. Sisällä oli hämärä tunnelma ja yrttien tuoksu. Baarimies oli pukeutunut aasialaisittain kuin jonkin sortin new age -hahmo, mutta ilmeisen ukrainalainen. Sisällä oli vain yksi asiakas, joka näytti kirjailijalta tai taiteilijalta.

Nuori ystäväni osoittautui teen suhteen samanlaiseksi asiantuntijaksi kuin jotkut pitkällisen harjoittelun jälkeen ovat viininmaistajina. Hän haisteli ja valikoi erilaisia teelaatuja. Teemestari tunsi hänet jo hyvin entuudestaan. Menimme punaisten lyhtyjen himmeästi valaisemaan yläkertaan, joka näytti oopiumiluolalta, mutta huumeiden tai alkoholin sijaan siellä juotiin vain teetä. Ystäväni hoiti teeseremonian ja teejumalalle uhraamisen itse ja selitti samalla aiheeseen liittyvät rituaalit. Keskustelimme illan aikana Aristoteleen retoriikan opeista, kuoleman merkityksestä ja luonteesta, Japaniin liittyvistä esteettisistä teemoista sekä muusta sellaisesta. Tyttöystävä luotasi silmillään sielujemme syvyyksiä.

Emme puhuneet sodasta emmekä politiikasta. Se oli hyvä ilta. Tänä iltana menen ranskalaisen ystäväni viininmaistajaisiin ja tiedän, että siellä tullaan puhumaan viinin ohella sodasta ja politiikasta. Sekin voi olla hyvä ilta. Mutta retkemme teehuoneelle oli jotain erilaista, tavallisuudesta poikkeavaa, ja arvostin sitä suuresti.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Maidanin vuosipäivä

Kiovaan on tänään langennut talven ensimmäinen lumipeite. Säät kylmenivät jo paria viikkoa ennen, sen jälkeen kun kuun vaihteen jälkeen oli ollut yllättävänkin lämmin jakso. Kaupunki on märkä ja kylmä.

Perjantaina oli Maidanin kansannousun käynnistymisen vuosipäivä, jota kiovalaiset juhlistivat monin tapahtumin. Maidanilla, Mikaelinaukiolla, Eurooppa-aukiolla ja muilla keskustan paikoilla nähtiin jälleen lippumeriä ja palavarintaisia puheita. Maidanilla olevalta skriiniltä näytettiin videoita ja lyhytelokuvia kuluneen vuoden tapahtumista. Näin kymmenien ihmisten, myös raavaiden miesten, itkevän, aina kun esitettiin Janukovitšin venäläisten tarkk'ampujien Maidanilla murhaamien mielenosoittajien, ns. taivaallisen sadan (Nebesna Sotnia), muistolle omistettu laulu. Tässä vielä toinen tunteellinen laulu, jolla muistetaan noita tapahtumia.

Sillä välin Venäjä on jälleen kiihdyttänyt armeijansa hyökkäystä Ukrainan asemia vastaan Donbasin miehitettyjen alueiden reunoilla. Tavoitteena on ilmeisesti paitsi terrorisoida Ukrainaa, myös laajentaa miehitysvyöhykettä. Samaan aikaan miehitetyillä alueilla Donbasissa ja Krimillä on meneillään kampanjoita, joissa pidätetään ja teloitetaan ihmisiä, laaditaan uusia propagandaohjelmia väestön aivopesemiseksi sekä militarisoidaan alueita. Venäjä on tuonut terrorin vallan miehittämilleen alueille, ja joukkojen sekä raskaan sotilaskaluston kuljetuksista päätellen Venäjä ei aio pysähtyä näille alueille. Venäjää rohkaisee länsimaiden osoittama heikkous ja haluttomuus auttaa Ukrainaa kovan maanpuolustuksen asioissa.

Mikäli Venäjä onnistuu tavoitteissaan Ukrainassa ja Moldovassa, sillä on kaksi pääasiallista intressikiilaa Eurooppaa vastaan: Balkanin niemimaa ja Itämeren alue. Venäjän pyrkimyksenä on saada itselleen läntisten suurvaltojen tunnustama etupiiri näillä alueilla ja sitten ulottaa haastamaton vallankäyttönsä kaikille niille alueille, jotka sen etupiiriin on luovutettu.

Näillä alueilla, Suomi mukaan lukien, Venäjän vallan lisääntyminen tulee tarkoittamaan vähemmän vapautta ja ihmisoikeuksia, enemmän mielivaltaa, korruptiota, manipulointia ja terroria. Suomella on noista ajoista pehmeämpi kokemus kuin useimmilla muilla Venäjän etupiiriinsä laskemilla mailla, mutta ilmankin kommunismia luulisi Suomen saaneen maistaa suomettumista riittävästi, ettei enää haluaisi palata samaan. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, ainakaan strategiseen ajatteluun kyvyttömän poliittisen eliittimme mielestä.

On pötypuhetta hokea, ettei kukaan muka tiedä, mihin Putin pyrkii. On pötyä myös väittää, että Krimin ja Donbasin tapahtumat olisivat tulleet yllätyksenä. Puhumattakaan siitä yllätyksestä, joka eurooppalaisille on muka ollut, että Venäjä käyttääkin energia-asioita silkkana geopoliittisena aseena.

Jos Länsi olisi yhtenäinen ja sillä olisi poliittista tahtoa, Putinin pysäyttäminen ei olisi kovinkaan vaikeaa. Putin pelkää kuollakseen tappioita ja kasvojensa menettämistä. Pienikin, taktisen tason tappio on Putinin näkökulmasta niin pelottava, ettei hän todennäköisesti sellaista riskiä ottaisi. Niin kauan kuitenkin, kun tappion riskiä ei hänelle aseteta, hän voi jatkaa käytännössä rangaistuksetta - ja jatkaakin, koska miksi ei jatkaisi.

Ukraina ei kykene yksinään lyömään Venäjää sotilaallisesti, mutta jopa Ukraina on ollut kykenevä Venäjän patoamiseen. Valitettavasti siellä, missä Venäjän aggressio on jo käynnistynyt, patoaminen ei ole mahdollista ilman, että tapetaan venäläisiä sotilaita, terroristeja, desantteja ja diversantteja. Ukrainalla ei ole sitä mahdollisuutta, että Venäjä voitaisiin padota pelkillä diplomaattisilla tai taloudellisilla keinoilla yhdistettyinä kovan turvallisuuden strategiseen lisäämiseen vaara-alueilla. Koko Euroopan näkökulmasta nuo mahdollisuudet olisivat vielä olemassa.

Ei kulu kuitenkaan kovinkaan pitkää aikaa siihen, ennen kuin Suomi, Baltian maat ja ehkä eräät Balkanin maat ovat samassa tilanteessa, jossa Ukraina ja Georgia ovat tänä päivänä - näin siis, jos mitään ei tehdä Venäjän patoamiseksi. Suomessa jos missä tulisi kerrata huolellisesti Kennanin pitkää sähkettä sekä Cliffordin-Elseyn raporttia, jotka hahmottelivat suuntaviivoja kylmän sodan voittaneelle strategialle, patoamispolitiikalle. Vaikka me emme suurin surminkaan haluaisi olla kylmässä sodassa, haluttomuudellamme ei ole kuin kielteisiä seurauksia niin kauan kuin Venäjä käytännössä sitä sotaa meitä vastaan käy.

Yleisistä asioista yksityisiin. Kiovassa on puhuttu jonkin verran siitä, kuinka sota ja Venäjän invaasion aiheuttamat taloudelliset seuraukset ovat lisänneet rikollisuutta maassa. Tänään koin sen ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti, kun taskuvaras onnistui anastamaan lompakkoni päällystakkini taskusta eräässä kantapubeistani. Jonkin verran käteistä katosi - ehkä noin 200 euron verran rahaa Ukrainan hryvnjoissa ja Turkin liiroissa - mutta paljon ikävämpää on tietysti joutua kuolettamaan ja uusimaan kaikki luottokortit, henkilökortit, vakuutus- ja autokortit, jollaisia kaikkia nykyään on pakko kanniskella mukanaan, kun mikään ei nykyään toimi ilman muovia. Varas oli epäilemättä taitava asiassaan, sillä en tehnyt hänestä minkäänlaista havaintoa. Kameroitakaan ei tietysti siinä osassa pubia ollut.

Tämä vuosi saattaa jäädä historiaan tähänastisen elämäni rikollisimpana, sillä vasta elokuussa varkaat onnistuivat tunkeutumaan myös autooni Italiassa ja varastamaan sieltä ainakin yhden minulle kuuluneen optisen laitteen sekä ystävättäreni autoon jättämästä käsilaukusta sinne kätkettyä käteistä. Autooni on elämäni aikana kerran aiemminkin murtauduttu, Latakiassa, mutta sillä kerralla ei ollut mitään varastettavaa sisällä. Sen sijaan tämäniltainen taskuvarkaus oli ensi kerta elämässäni, kun olen menettänyt lompakkoni - ihme kyllä, ottaen huomioon missä kaikkialla olen matkustellut.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Hevosenpäiden politiikkaa

Ukrainan niin kutsuttu tulitauko on ollut alusta asti fiktiota, sillä vain ukrainalainen osapuoli on sitä noudattanut. Ja miksipä Venäjä olisi sitä noudattanutkaan, ovathan YK, EU, ETYJ ja muut kansainväliset kerhot kohdistaneet neuvomisensa ja painostamisensa lähinnä Ukrainaan.

Nyt kun edes ETYJ ei enää pysty salaamaan sitä, että Venäjä eskaloi hyökkäyssotaansa Ukrainassa, tuoden maahan peittelemättömästi uusia joukkoja, panssarivaunuja, miehistönkuljetusvaunuja, ilmatorjuntakalustoa ja ohjuksia, asiaan on yhtäkkiä herätty Suomenkin tiedotusvälineissä, aivan kuin kyseessä olisi jokin uutinen. Venäjä jatkaa samaa, mitä se on tehnyt koko tulitauon ajan, valmistautuen seuraaviin hyökkäyksiin ja lisäten sotatoimiensa volyymia, kun ukrainalaiset ovat onnistuneet pitämään asemiaan Donetskin lentokentällä, Debaltsevon liikenneristeyksissä ja Luhanskin pohjoispuolella näinkin kauan.

Koska keskustelu siirretään seuraavaksi tähän uuteen vaiheeseen, kaikki entinen unohdetaan jälleen. Entiseen kuuluu nykyään jo taannoinen ikävä koneturma. Sillä ei tunnu enää olevan suurempaa merkitystä, että julkistenkin todisteiden avulla voidaan todistaa Venäjän syyllisyys malesialaisen matkustajakoneen alasampumiseen.

Venäjän toimintatavassa infosota on eturintama. Sotilas- ja erikoisoperaatiot tukevat sitä. Propagandalla luodaan fiktiivistä maailmaa - sellaista vaihtoehtotodellisuutta, joka sopii tukemaan Venäjän strategisia tavoitteita. Sotilas- ja erikoisoperaatioilla muutetaan tuota fiktiota todellisuudeksi. Nyky-Venäjän tavasta nähdä asia saa hyvän käsityksen tästä Vladislav Surkovin henkilökuvasta.

Siitä ei pitäisi tänä päivänä enää olla sokealla Riitallakaan epäilystä, mitä putinilaisen Venäjän strategiset tavoitteet ovat. Tiivistin ne aiemmassa kirjoituksessani neljään sanaan: vallan vertikaali, imperiaalinen ekspansio. Venäjän toimet tähtäävät siihen, että kotimaassa saadaan toimeenpannuksi autoritäärinen järjestys, vastustajiksi luokitelluissa naapurimaissa taas kaaos, joka tukee imperiaalista ekspansiota.

Venäjän imperiaalisessa ekspansiossa suorat anneksiot, kuten Abhasian, Etelä-Ossetian, Transnistrian, Krimin ja Donbasin miehitys, ovat vain sisin rengas. Imperiaaliseen maailmankuvaan kuuluvat sisärenkaan lisäksi vasallivaltiot ja etupiirit. Venäjä pyrkii näiden muodostamiseen ja laajentamiseen niin suuriksi kuin se katsoo mahdolliseksi. Kun yhdessä paikassa onnistutaan, se rohkaisee tavoittelemaan yhä laajempaa valtapiiriä.

Venäjä haluaa saattaa Euroopassa voimaan uuden etupiirijaon. Ensi kädessä se haluaa itselleen etupiirin, joka on kiellettyä aluetta länsimaisille kansainvälisille järjestöille - aluetta, jossa eivät päde kansainväliset vaan Venäjän sanelemat pelisäännöt. Jos tällainen etupiiri Venäjälle myönnetään, se pyrkii etupiirin laajentamiseen, niin kauan kunnes raja tulee vastaan länsimaisen voimankäytön muodossa. Sellainen voima, jota ei voida käyttää, ei Venäjään vaikuta.

Aiemmin Venäjä saattoi unelmoida lähinnä entisen Neuvostoliiton palauttamisesta etupiirikseen, poislukien Baltian maat, jotka olivat jo ehtineet liittyä Natoon. Nyt kun länsimaat ovat olleet toimettomia sekä Georgian että Ukrainan suvereniteettien törkeiden loukkausten suhteen, Venäjä on alkanut liittää fiktiiviseen etupiirimaailmaansa yhä laajempia alueita. Tavoitteina on nyt ainakin koko ortodoksinen Balkan, Suomi sekä Baltia. Jos Nato ei vastaa voimankäytöllä Baltian maiden ja Romanian osalta, Venäjä tulee tavoittelemaan myös Puolaa ja Keski-Eurooppaa. Mainitsin jo edellisessä kirjoituksessani, että syy Ruotsin pelotteluun on Suomen ja sitä ympäröivien Itämeren lahtien merkitseminen osiksi Venäjän etupiiriä.

Jos Venäjän luomaa fiktiivistä maailmaa ei haasteta infosodassa, se alkaa muuttaa sitä todellisuudeksi sotilaallisin ja erikoisoperaatioin. Näiden tuloksena paljastetaan Lännen heikkous, pyyhkäistään kansainvälisten pelisääntöjen luomat fiktiiviset punaiset viivat kartalta ja luodaan de facto Venäjän sanelema uusi todellisuus.

Hyvä esimerkki putinilaisen Venäjän toimintatavasta oli Georgian sota. Se oli propagandaoperaatio, jota lopulta tuettiin konventionaalisella sotilaallisella invaasiolla. Yhdysvaltain silloisen hallinnon sotilas- ja erikoisoperaatioilla saatiin Venäjä pysäytettyä ja se tyytyi luomaan de facto todellisuuden vain Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, jotka olivat Venäjän miehityksen alla jo ennen sotaa, sekä muutamiin näitä ympäröiviin laaksoihin. Infosodassa saavutettu hegemonia yli Georgian ulko- ja turvallisuuspoliittisten ratkaisujen oli kuitenkin merkittävämpi voitto Lännestä.

Ukrainassa vastassa on ollut heikompi Länsi kuin Georgiassa, vaikka tällä kertaa Länsi on hitaasti heräillyt Venäjän infosodankäynnin todellisuuteen. Jos siihen olisi herätty jo Georgiassa tai viimeistään Syyriassa, suursota ei nyt ehkä uhkaisi Pohjois- ja Keski-Eurooppaa. Georgian, Ukrainan ja Libanonin värivallankumouksissa se oli vielä perääntynyt, sillä länsimaisen voimankäytön mahdollisuus oli uskottava. Syyria oli kuitenkin Venäjälle opetus päinvastaisesta, ja ratkaiseva rohkaisu ajaa aggressiivisella linjalla täysillä eteenpäin.

Länsimaisen voiman uskottavuus mureni jonkin verran jo Syyriassa, Libanonissa ja Iranissa, kun Haririn murhatutkimuksia ei haluttu viedä loppuun, Hizbullahia ei haluttu pysäyttää ja Iranin annettiin murskata vihreä vallankumouksensa Venäjän neuvonannolla. Seuraavaksi Ukrainassa palautettiin valtaan Venäjän vasallihallinto, joka ryhtyi tarmolla palauttamaan maata autoritääriseen mafiamuottiin. Turkki ja Israel etääntyivät länsimaiden heikkoutta hyveenä pitävistä arvoista ja epävakaus lisääntyi.

Arabikevät olisi voinut olla länsimaiden suurin geopoliittinen voitto sitten vuosien 1989-1992 Itä-Euroopan vapautumisen, mutta länsimaiset yhteiskunnat poliittisine johtajineen olivat täysin valmistautumattomia ottamaan tapahtumista vaarin. Libyan interventio jäi viimeiseksi onnistumiseksi; sen jälkeen jopa al-Qa'idan annettiin elpyä ja palata näyttämölle. Senkin marginalisoimiseen arabikevät olisi yhdessä Osama bin Ladenin eliminoinnin kanssa tarjonnut erinomaisen mahdollisuuden, joka missattiin.

Venäjän propagandan annettiin sanella uusi fiktio arabikeväästä, ja ryhtyä sitten Syyriassa ja Irakissa toimeenpanemaan sitä sotilaallisin ja erikoisinterventioin. Obaman punaviivat paljastuivat silkaksi bluffiksi ja Venäjä sai Syyriasta täyden propagandavoiton, joka valoi uskoa röyhkeän voimankäytön voittoisuuteen geopoliittisen unelmansa toteuttamisessa.

Satojatuhansia syyrialaisia ja tuhansia ukrainalaisia on nyt kuollut siksi, että Lännellä ei ole ollut halua ottaa infosodan rintamaa haltuun - eikä halua haastaa Venäjää. Seurauksena Venäjän nälkä on kasvanut; uho sitäkin enemmän. Venäjä toimii täysin rangaistuksetta eikä sen johtajilla ole edes kasvojen menettämisen pelkoa.

Syy, miksi Venäjä liittolaisineen käytti kemiallisia aseita syyrialaissiviilien murhaamiseen ja ampui alas malesialaisen matkustajakoneen Donbasissa, oli Lännen nöyryyttämisessä. Näin osoitettiin, että Venäjä liittolaisineen voi ja saa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta. Ne saavat pelata eri säännöillä; sellaisilla, jotka eivät tulisi kuuloonkaan minkään länsimaan tai länsimaihin tukeutuvan siirtymämaan toiminnassa.

Tällaisen röyhkeyden edessä länsimaat ovat perääntyneet ja vaienneet. Siispä se toimii. On lapsellista uskotella, että miedot taloussanktiot tepsisivät, varsinkaan kun niitä ei länsimaissakaan oteta vakavasti. Länsimainen julkisuus viestittää jatkuvasti, että sanktioista haluttaisiin hetimiten eroon eikä niitä edes haluta noudattaa. Punaiset linjat ovat lumetta.

Ajatellaanpa nyt kokeeksi vaikka, että Venäjä haluaisi osoittaa länsimaille Suomen kuuluvan etupiiriinsä. Nykytilanteella se onnistuisi viikossa. Venäjä voisi vaikka ampua alas suomalaisen koneen Suomen ilmatilassa. Hornetit nousisivat toki ensin ilmaan, mutta Venäjä tietäisi ennalta, ettei niillä olisi lupaa ampua. Venäjä voisi ampua alas itseään ärsyttäneen Hornetin, tai jos viesti ei mene perille, vaikka Finnairin reittilennon.

Mitä tästä seuraisi? Venäjä olisi tietysti jo ennalta käynnistänyt mittavan propagandaoffensiivin, jossa syyllistettäisiin Suomea. Suomi uhosi ja ärsytti. Suomalaiskoneet nousivat ilmaan, vaikka tiesivät venäläiskoneiden olevan siellä. Suomen media keskittyisi suremaan kuolleita ja vatvomaan toissijaisia kysymyksiä: Miksi Suomen viranomaiset eivät varoittaneet koneita? Kuka mokasi tiedottamisessa?

Venäjän hyväksi toimivat suomalaiset vaikuttaja-agentit toimittajia, poliitikkoja ja päivystäviä upseereja myöten uskottelisivat, että tämä "onnettomuus" ja "tragedia" oli jollain tavoin Suomen ellei peräti Naton vika. Salaliittoteoreetikot todistelisivat kuinka tunnistamaton Naton hävittäjä itse asiassa ampui koneen alas. Venäjää haluttiin eristää. Ainakaan emme voineet mitenkään tietää, että koneen ampui alas juuri Venäjä. Vaikka tietäisimme, ainakaan emme voineet sitä todistaa. Ja jos ampuikin, se oli varmasti ikävä vahinko ja nyt olisi nopeasti normalisoitava välit Moskovaan, hattu kourassa.

Yksi seuraus tapauksesta olisi kuitenkin selvä: vastedes Hornetit pysyisivät maassa ja Venäjä olisi saanut de facto herruuden Suomen ilmatilaan. Yksikään Finnairin reittilento ei enää lentäisi kuin Venäjän luvalla - sikäli kuin Finnair muutenkaan pysyisi suomalaisessa hallinnassa. Ikävien onnettomuuksien välttämiseksi Venäjä tarvitsisi pääsyn kaikkiin suomalaisten matkustajatietoihin, yhteysupseerit Suomen lentokentille ja tietysti takeet ettei Suomi lähenny Natoon.

Olisivatko nämä vaatimukset suomalaisten mielestä kohtuuttomia, mikäli suomalaisia olisi pehmitetty massiivisella infosodalla? Jos olisivatkin, mitä Suomi sitten tekisi? Sitähän minäkin.

Seuraavaksi voitaisiin avata neuvottelut laivalinjoista Tallinnaan ja Tukholmaan, ne kun voivat aiheuttaa häiriöitä tuntemattomien valtioiden sukellusveneliikenteelle merialueillamme. Ne myös häiritsevät Venäjän presidentin ja hänen oligarkkilähipiirinsä maa- ja kiinteistöomistuksia Suomen saaristossa. Venäjän tapa neuvotella sisältää yleensä valehtelua julkisuudessa samalla kun viestinnän kohteelle lähetetään muita reittejä pitkin hevosenpää tai pari. Pahimmassa tapauksessa yksi laiva pitää upottaa viestin perille saamiseksi. Sen jälkeen myös merialueet siirtyisivät de facto Venäjän valvontaan.

Venäjälle sopisi mainiosti, että Suomi suomettuisi samoin kuin kylmän sodan aikana. Samalla tavoin Venäjälle sopi mainiosti se, että Janukovitšin hallinto korruptoi Ukrainan oikeuslaitoksen, siirsi omistukset suosikkioligarkeille, salli Venäjän turvallisuuspalvelujen hegemonian Krimillä ja sabotoi Ukrainan maanpuolustuskyvyn minimiinsä. Suomi, jonka talous on joidenkin tietojen mukaan ajautunut pahempaan jamaan kuin Kreikan ja Italian, olisi tällaisessa tilanteessa erittäin heikko.

Haluammeko siis päätyä Ukrainan tilanteeseen vai haluammeko ottaa oppia niistä maista, jotka ovat Ukrainan kohtalon onnistuneet välttämään? Tämä riippuu osittain itsestämme, vaikka niin kutsutussa isossa kuvassa asia riippuukin Lännestä kokonaisuutena. Jos länsimainen yhteisö ei kokonaisuutena toimi, silloin jonkun yksittäisen Suomen, Viron tai Puolan ponnistelut eivät loppuun asti kanna. Kuviossa on kuitenkin pahin kohtalo varattu niille, jotka ovat heikoimpia lenkkejä. Vahvoilla olisi mahdollisuuksia toimia toisin.

Johtopäätöksiä kannattaisi jo tehdä. Putinin kriitikoksi lähtenyt venäläinen šakkimestari Garri Kasparov varoittaa pahoilla seurauksilla, mikäli Putinin pysäyttämiseksi ei nyt ryhdytä toimiin.

torstai 6. marraskuuta 2014

Vaaleja ja valintoja

Amerikkalaiset ovat äänestäneet murskavoiton republikaaneille senaatin vaaleissa. Jää nähtäväksi tuoko se mitään muutosta Obaman ajan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa hallinneeseen ponnettomuuteen. Maailmanpoliittisesti Yhdysvalloilla ei liene miesmuistiin mennyt huonommin, sillä värivallankumousten ja arabikevään jättämä voitokas perintö on tärvätty lähes täydelliseen katastrofiin. Kolme haudatuiksi kuviteltua petoa on kaivettu syvyyksistä maan pinnalle riehumaan: Neuvostoliittoa herätellään henkiin nyt fasistisessa muodossa, ja samaan aikaan myös jihadististen kiihkoilijoiden kalifaatti on muuttunut houreisten illuusioiden maailmasta todellisuudeksi.

Ukrainassa pidettiin vapaat ja demokraattiset parlamenttivaalit. Ilmoittauduin niihin itsekin vapaaehtoiseksi vaalitarkkailijaksi ja kiertelin Dneprin itäpuolella olevia Koillis-Kiovan neuvostolähiöitä. Tuli nähtyä monta koulua ja katsastettua myös Kiovan kolmas, ja ainoa joen itäpuolinen, liettualainen Klaipeda-baari. Kaksi muuta sijaitsevat Podilissa ja keskustassa Maidanin kupeessa.

Länsimieliset ja demokraattiset puolueet voittivat vaalien valtakunnallisen osuuden kirkkaasti, muodostaen selvän enemmistön uuteen parlamenttiin. Sen pitäisi auttaa hallitusta viemään läpi runsaasti lainsäädännöllisiä uudistuksia, puhumattakaan korruption kitkemisestä ja lustraatiosta, joita maa tarvitsee päästäkseen eroon Viktor Janukovitšin mafiahallinnon jälkeensä jättämästä perinnöstä.

Suurimmaksi vaalivoittajaksi nousi pääministeri Arseni Jatsenjukin perustama uusi puolue Kansanrintama, joka muodostui lähinnä vanhasta Batkivštšynasta loikanneista poliitikoista. Jatsenjukin lisäksi Kansanrintaman kärkinimiin lukeutuvat mm. parlamentin puhemies Oleksandr Turtšynov, sisäministeri Arsen Avakov, oikeusministeri Pavlo Petrenko ja kansallisen turvallisuusneuvoston entinen pääsihteeri Andri Parubij. Kansanrintama otti riveihinsä myös useita tunnettuja Maidanin aktivisteja, kuten toimittaja-aktivistit Viktoria Sjumar, Tetjana Tšornovil ja Dmytro Tymtšuk.

Presidentti Petro Porošenkon tueksi koottu blokki, joka muodostui pääosin vanhan Udar-puolueen pohjalle, menestyi valtakunnallisessa vaalissa paljon huonommin kuin mielipidemittauksissa, jääden niukasti jälkeen Kansanrintamasta. Se sai kuitenkin parlamenttiin enemmän kansanedustajia kuin Jatsenjukin puolue, koska Janukovitšin aikana tehty vaalilain muutos, jonka mukaan puolet parlamentista valitaan yhden edustajan vaalipiireistä henkilölistavaalilla, oli yhä voimassa.

Vanha Janukovitšin ajan epärehellisissä vaaleissa valtaan tullut parlamentti ei saanut vaalilakia muutettua. Suurin osa henkilölistavaalilla valituista on paikallisesti tärkeitä oligarkkeja, liikemiehiä ja vastaavia. Koko menettelyn tarkoitus olikin Janukovitšin aikana varmistaa, että presidentillä olisi aina enemmistö parlamentissa. Tällaiset henkilöt hakeutuvat parlamenttiin lähinnä omien liiketaloudellisten etujensa vuoksi ja myyvät mielellään kannatuksensa vallassa olijoille (tai eniten maksaville). Onkin kuvaavaa, että henkilölistavaalilla valittiin parlamenttiin lähinnä vanhaa valtaa edustavia "riippumattomia" oligarkkeja. Myös istuvan presidentin blokki ja entisen valtapuolueen reinkarnaatio Oppositioblokki hyötyivät henkilölistalla valituista edustajista.

Yhdessä demokraattisen leirin puolueilla on kuitenkin selvä enemmistö, joten Oppositioblokki ja riippumattomina valitut oligarkit eivät voine liikaa sabotoida parlamenttityötä. Jonkin verran epäilemättä tulevat sitä tekemään, kunnes vaalilaki toivottavasti saadaan muutettua.

Kansanrintaman ja Porošenkon blokin jälkeen kolmanneksi eniten ääniä sai vaalien suurin yllättäjä, länsiukrainalaisen Lvivin suositun pormestarin Andri Sadovyin perustama Samopomitš, jonka nimi merkitsee oma-apua. Tämä puolue kokosi riveihinsä erityisen paljon Maidanin aktivisteja, kansalaisyhteiskunnan edustajia, nuoria ja naisia, ja sitä voidaankin pitää uuden parlamentin selvästi uudistusmielisimpänä ryhmänä. On odotettavissa, että Samopomitš pääsee mukaan hallituskoalitioon, joka muodostettaneen viikon sisällä.

Mahdollisesti hallituskoalitioon pääsisivät mukaan myös äänikynnyksen yli päässeet Julia Tymošenkon johtama Batkivštšyna (se mitä siitä on jäljellä) sekä oikeistopopulistinen Radikaalipuolue, joka profiloituu myös maaseudun edunvalvojana. Radikaalipuolueen johtaja Oleh Ljaško on kontroversaali ja poliittisesti melko epävakaa hahmo, joka on vetänyt voimakkaan kansallismielistä kampanjaa ja esiintyy venäläisvastaisena, mutta jota on rahoittanut yksi Janukovitšin ajan keskeisimmistä venäläismielisistä oligarkeista, Serhi Ljovotškin. Ljovotškin itse meni läpi Oppositioblokin listoilta. Radikaalipuolueen lisäksi myös Batkivštšyna teki varsin voimakkaasti kansallismielistä kampanjaa. Se selvisi kuitenkin vain vaivoin viiden prosentin äänikynnyksen yli. Jatsenjuk peittosi vaaleissa selvästi entisen valtiattarensa.

Vanhan valtapuolueen venäläismieliset äänet keräsi lähinnä Juri Boikon johtama Oppositioblokki. Se jätti jälkeensä ja kauas äänikynnyksen alapuolelle sekä maltillisemman vastineensa, Serhi Tyhypkon johtaman Silna Ukrajinan, että radikaalimman, Petro Symonenkon johtaman Ukrainan kommunistipuolueen, joka edustaa lähinnä putinilaisen Venäjän etuja, ei niinkään vasemmistoa. Kaikki Janukovitšin Alueiden puolueen perilliset ovat oligarkkipuolueita, jotka saavat kannatuksensa lähinnä Itä- ja Etelä-Ukrainan suurista raskaan teollisuuden kaupungeista - juuri tuon neuvostoteollisuuden omistajia oligarkit ovat.

Äänikynnyksen alle jäi myös perinteistä ukrainalaista kansallismielisyyttä edustava Svoboda, mutta puolue sai kuusi edustajaa parlamenttiin henkilövaalitavalla valituista. Myös radikaalimpi Oikeistosektori sai läpi johtajansa Dmytro Jarošin, joka valittiin henkilövaalitavalla eräästä Dnipropetrovskin läänin piirikunnasta. Ikävä kyllä vaalikynnyksen alle jäi myös länsimielinen ja uudistusmielinen, entisen puolustusministerin Anatoli Hrytsenkon johtama Kansalaispositio, joka ei saanut ainuttakaan edustajaa edes henkilövaalitavalla valituista. Kansalaisposition tappio johtui epäilemättä siitä, että se vetosi samaan äänestäjäsegmenttiin, joka päätyi äänestämään Samopomitšia. Jälkimmäisen suosio siis koitui edellisen kohtaloksi.

Ukrainan uudessa parlamentissa on nyt siis todennäköisesti selvä pragmaattisen uudistusmielinen, ulkopoliittisesti selkeän länsimielinen enemmistö, ja sen vastapainona kaksi hyvin erilaista oppositiota - toisaalta vanhoja regionäärejä ja oligarkkeja edustava venäläismielinen oppositio ja toisaalta joukko jyrkemmin kansallismielisiä ryhmiä, joista suurin edustus on Radikaalipuolueella. Jos Ljaškon joukkue päätyykin hallitukseen, se saattaa kesyyntyä ja ohjautua ajamaan maaseudun etuja.

Ukrainalla voisi olla edessään eteenpäin menon, uudistusten ja aktiivisen jälleenrakentamisen kausi, ellei sitä kohtaisi samanaikaisesti hengenvaara idän suunnalta. Venäjän sotatoimet Ukrainaa vastaan eivät ole päättyneet, vaikka lännessä teeskennelläänkin tulitaukoa. Venäjän armeija ja sen masinoimat laittomat asejoukkiot Donbasissa muodostavat useamman kymmenen tuhannen miehen vihollisjoukot Ukrainan alueelle - minkä lisäksi Venäjällä on viisikymmentätuhatta sotilasta lisää jatkuvasti keskitettyinä Ukrainan itärajalle. Venäläiset rikkovat tulitaukoa joka päivä kranaatti-, tykistö- ja ohjustulella ukrainalaisia joukkoja ja siviilejä vastaan. Vain Ukraina joutuu sopimuksia noudattamaan. Venäjä ei noudata mitään sitoumuksiaan.

Ukrainan onnistuneiden vaalien jälkeen Venäjä siirsi runsaasti lisää panssari- ja ohjuskalustoa Ukrainan alueelle ja sen joukkojen keskitykset viittaavat valmisteluihin seuraavaa suurhyökkäystä varten. Tähän asti Venäjä on toiminut käytännössä rankaisematta, joten se on rohkaistunut tavoittelemaan maksimaalista etupiiriä Itä-Euroopassa. Venäjän yhä röyhkeämmät operaatiot myös Balkanilla ja Itämerellä ovat osa samaa strategiaa, jolla Venäjä pyrkii piirtämään itselleen etupiirirajan Pohjanlahdelta Adrianmerelle, saaden vähintään Suomen, Baltian ja Balkanin ortodoksimaat hegemoniansa alle.

Ruotsia ei pelotella siksi, että Venäjä valmistelisi välitöntä hyökkäystä Ruotsiin, vaan Suomen markkeeraamiseksi Venäjän hegemoniseen etupiiriin. Suomen oman politiikan käytännössä tukiessa tätä tavoitetta on todennäköistä, että Länsi tyytyy vanhaan tapaan takaamaan vain Ruotsin.

Balkanilla Venäjän liittolainen on lyhyestä länsisuuntautuneesta kaudestaan takaisin putinilaiseen fasismiin palannut Serbia, jota Venäjä jo jälleenvarustaa tuleviin operaatioihinsa. Tässä kuussa käytävät Romanian presidentinvaalit ja Moldovan parlamenttivaalit tulevat ratkaisevasti vaikuttamaan Venäjän seuraaviin siirtoihin Kaakkois-Euroopan alueella.

Lähi-idässä Venäjä pyrkii edelleen vahvistamaan asemiaan, tukeutuen ennen kaikkea liittolaisiinsa Iraniin ja Assadin Syyriaan, mutta tukemalla samalla ei-valtiollisia toimijoita kuten PKK:ta ja erilaisia länsivastaisia islamistiryhmiä, jotka hämmentävät entisestään länsimaalaisten tilannekuvaa. Venäjän vuosia jatkunut aggressiivinen propaganda on muutenkin vääristänyt länsimaalaisten käsityksiä siitä, mitä arabikeväässä ja sen jälkeen tapahtui, eikä näitä käsityksiä ole kumma kyllä yritetty korjata senkään jälkeen, kun Ukrainan tapahtumien myötä Lännessä viimeinkin herättiin Venäjän propagandasodan laajuuteen ja totaalisuuteen. Luultavasti tähän asti tehdyn vahingon korjaamiseen kuluu vuosikymmeniä ellei vieläkin kauemmin.

Tämä tuli varsin hyvin esille, kun vierailin hiljattain Brysselissä. Tilaisuuksissa, joihin osallistuin, ja keskusteluissa, joita kävin, puhuttiin jatkuvasti milloin Ukrainasta, milloin Irakista ja Syyriasta. Silti kaikkia noita keskusteluita hallitsi oikeastaan Venäjä. Lännessä ei edelleenkään ymmärretä, että Ukrainassa, Syyriassa ja Irakissa on oikeastaan kyse samasta geopoliittisesta pelistä, jossa on sama pääasiallinen vastustaja, vaikka eri statistit. Sama sylttytehdas vaikka hieman erivärinen syltty.

En sentään Brysselissä puhunut pelkkää politiikkaa. Kävin myös Parc du Cinquantenairen sotamuseossa, salaisen armeijan muistomerkillä Frère Orbanin puistikossa, Rue des Sablesin sarjakuvamuseossa (jonka myymälästä tuli ostettua sen verran albumeja, että ranskan kieleni saattaa tämän myötä elpyä) ja lukuisissa miellyttävissä olutpaikoissa, ravintoloissa ja kahviloissa.

Brysselissä oli paljon lämpimämpää kuin sisämaisessa Kiovassa - siellä oli +18 astetta ja väki istui iloisesti terasseilla tuoppejaan kallistelemassa. Talvilinnustostakin voisi kuvitella olevansa jossain paljon lämpimämmässä paikassa, Brysselissä nimittäin on vahvat kannat sinne villiintyneitä kauluskaijoja ja munkkiaratteja, ja puistolampien laitamilla käyskentelee afrikanhanhia ja mandariinisorsia.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Se tapahtuu taas

Syyskuu lähenee loppuaan ja niin eräät muutkin asiat, kuten se aika edeltäneinä vuosikymmeninä, jolloin Lännessä pidettiin mahdottomana, että "koskaan enää", ja maailman piti liikkua alati kohti parempaa, vakaampaa ja demokraattisempaa. Toisen maailmansodan jälkeen sanottiin "ei koskaan enää" suursodalle ja fasismille. Kylmän sodan jälkeen sanottiin "ei koskaan enää" Euroopan kahtiajaolle ja kommunistisille diktatuureille. Jos ei muualla niin ainakin Suomessa ja Länsi-Euroopassa vapauden ja hyvinvoinnin piti nyt olla ikuisesti voimassa.

Kesä loppui ja syyssää alkoi täällä Kiovassa syyskuun toisella viikolla. Moni päivä on yhä viehättävä ja valoisa, mutta yleistunnelmaa hallitsee alakulo. Venäjä on miehittänyt Donbasin ja jatkaa alueidensa laajentamista sekä ukrainalaisten tulittamista, sillä niin kutsuttu tulitauko, jota eurooppalaisetkin painostavat Ukrainaa noudattamaan, koskee vain Ukrainaa. Venäjän kätyreineen ei tarvitse piitata sopimuksista eikä säännöistä. Ukrainalaisilla on käsky olla ampumatta vastaan, mikä puolestaan herättää lisääntyvää pettymystä ja mielenilmauksia nykyhallintoa vastaan. Venäjä valmistelee jo uusia operaatioita muilla Ukrainan alueilla sekä Moldovassa, jossa operaatiot saavuttanevat huippunsa myöhemmin syksyllä, pian Ukrainan vaalien jälkeen, Romanian ja Moldovan vaalien yhteydessä.

Sinä yönä kun Estonia upposi, näin unta, jossa seisoin hämärässä harmaalla sotilassaaren rannalla ja katselin merelle. Ja katso, mereltä alkoi kävellä hiljaisia ihmisiä, jotka eivät puhuneet, kävelivät vain eteenpäin, ohitseni ja jatkoivat saaren sisäosia kohti. Seuraavana aamuna sain kuulla, mitä merellä oli sinä yönä tapahtunut. Outoa kyllä, laivalla ei tiettävästi ollut ketään tuttuani.

Muuan ystäväni, amerikkalainen toimittaja, murhattiin Da'ishin (ISIS) toimesta, jonka panttivankina hän oli ollut jo pitkään ennen kuolemaansa videokameroiden edessä. Hän ei ollut mikään amatööri - puhui sujuvaa arabiaa, oli viettänyt paljon aikaa Libanonissa, Israelissa, Libyassa ja viimeksi syyrialaisten maanpakolaisyhteisöjen parissa Turkissa ennen kohtalokasta matkaansa rajan yli sotatoimialueelle.

Tapasin hänet ensi kerran ikuisuus sitten Captain's Cabinissa läntisen Beirutin Hamrassa, jossa amerikanlibanonilainen ystäväni esitteli meidät toisillemme. Vaikka moni tiedostava islamvihaaja piti häntä partoineen ja sujuvine arabialaisine fraaseineen liiaksi tutkimaansa kulttuuriin uppoutuneena, toiset levittivät kaikkien alueesta kiinnostuneiden toimittajien ja tutkijoiden riesana olevia salaliittoteorioita. Hänen mieltymyksensä hyvään viskiin ja olueen ei todellakaan viitannut siihen, että hän olisi ollut kryptoislamisti, eikä hän toisaalta olisi köyhänä freelancerina joutunut asumaan libanonilaisen ystäväni sohvalla, jos olisi ollut jonkun agentuurin palkkalistoilla. Tiesin hänen juutalaisuudestaan, joskaan hän ei koskaan vaikuttanut siinä suhteessa erityisen uskonnolliselta, mutta hänen kuolemansa jälkeen lehdissä olleet tiedot Israelissa koetusta herätyksestä ja maan kansalaisuuden ottamisesta hän piti visusti piilossa ystäviltäänkin.

Sillä välin kun uusi amerikkalaisten johtama liittouma tekee ilmaiskuja kaikkia muita vastaan paitsi todellisia vihollisiaan eli Syyrian roistohallintoa ja sen venäläis-iranilaisia tukijoukkoja, Da'ish näyttää nopeasti nousevan Assadin regiimin kilpailijaksi ystävieni vainoamisessa. Muuan syyrialaisen toimittajaystäväni veli on joutunut Da'ishin käsiin ja nämä kiristävät häntä nyt lopettamaan vääristä asioista kirjoittamisen sekä eroamaan lehtensä palveluksesta, tai muuten veli kuolee.

Totesin ystävälleni, että on hyvin mahdollista, että Da'ish tappaa hänen veljensä joka tapauksessa, ja että hänen kannattaisi ottaa viranomaisiin yhteyttä. Ystäväni on kuitenkin varma, että jos hän ottaa yhteyttä nykyisen maanpakolaismaansa viranomaisiin, terroristit tappavat hänen veljensä ja hänet karkotetaan silti. Jos hän nimittäin eroaa lehtensä palveluksesta, hänet karkotetaan nykyisestä asuinmaastaan, koska maassa oleskelun ehtona on työpaikka. Hän on jo päättänyt erota, mutta siitä eteenpäin kaikki on auki. Hänellä ei ole kotimaata, mihin mennä, eikä veljenkään vapauttamiseen kannata luottaa. Da'ish ja venäläiset kun ovat siinä suhteessa samanlaisia, että heidän kanssaan ei kannata uskoa sopimuksiin, ne kun eivät koskaan koske kuin vain toista osapuolta.

Olin viime viikonloppuna Vinnytsjassa. Se on Kiovasta lounaaseen sijaitseva miellyttävä ja viihtyisän oloinen kaupunki, jossa on jäljellä merkittävä määrä vanhaa puolalaisvaikutusta. Kaupungin nähtävyyksiin kuuluvat katedraali, luostari, katolinen kirkko ja ravintoloiden ja baarien terasseja sisältävällä aukiolla sijaitseva kellotorni. Lisäksi kaupungin halki virtaavalle joelle, Etelä-Bugille, on rakennettu maailman suurin musikaalinen suihkulähde, joka näyttää valoshowesityksiä vesiverholla ja soittaa musiikkia. Suihkulähde tunnetaan Porošenkon suihkulähteenä. Sen takana sijaitsevat presidentiksi nousseen oligarkin suklaatehtaat, joilla hän loi omaisuutensa.

Kävin kahdessa koulussa. Pienimmille lapsille en tohtinut puhua sodasta ja kuolemasta, joten puhuin rauhasta ja solidaarisuudesta. Pikkutyttö toi minulle slaavilaisen perinneseremonian mukaisesti Ukrainan kansalliskudelmiin käärityn leivän. Lupasin tulla kymmenen vuoden kuluttua katsomaan heidän istuttamaansa omenapuuta eurooppalaiseen Ukrainaan. Lapset hurrasivat. Vähän vanhempia, 14-17-vuotiaita lapsia tervehdin sanomalla Slava Ukraini! ja he vastasivat kaikki, opettajansa mukaan lukien, yhteen ääneen, epäröimättä Herojam slava! Kaksi sen koulun poikaa oli lähetetty rintamalle heidän täytettyään kahdeksantoista.

Vinnytsja on ollut jo pitkään leninvapaa. Nyt myös jäljellä olleet vähäisempien kommunistijohtajien mukaan nimetyt aukiot on nimetty uudelleen Itsenäisyyden ja Maidanin sankarten aukioiksi. Lenininkadusta on tullut Katedraalinkatu. Eräällä jäljellä olevalla kommunistisella monumentilla oli meneillään paikallisten kommunistien mielenosoitus, jossa he heiluttelivat Neuvostoliiton lippua ja mölisivät jotain venäjäksi. Heitä oli noin seitsemän ja keski-ikänsä oli seitsemänkymmenen paikkeilla. Kukaan ei yrittänyt estää heidän mielenilmaustaan, mutta eipä myöskään välittänyt siitä. Ihmiset kulkivat ohi arkiaskareissaan.

Vinnytsja vaikutti patrioottiselta kaupungilta ja mitä nuorempaa ikäluokkaa väki edusti, sitä isänmaallisempaa. Koulut, autot, aidat ja mikä vain oli maalattu kansallisiin väreihin. Koululaiset keräsivät rahaa ja vaatteita suojeluskuntalaisille. Rintamalta lomilla olevat sotilaat ja suojeluskuntalaiset kertoilivat puistossa koululaisille jotain toivottavasti kohottavaa. Eilen kaadettiin myös Harkovassa Ukrainan suurin Lenin.

Pakkasin lopulta leipäni ja muut kamppeeni rakkaaseen jeeppiini ja otin kyytiin erään Vinnytsjassa asuvan ystäväni. Ajoimme sitten läheiseen Stryžavkan kylään, jonka liepeillä sijaitsevat Hitlerin Wehrwolf-tukikohdan bunkkerien rauniot. En tiedä, pitäisikö nimi kääntää ihmissudeksi vai taistelusudeksi, kun molempia kirjoitusasuja näkee. Sinne oli vapaa pääsy, koska oli partisaanien päivä, mutta tästä huolimatta lisäksemme alueella käyskenteli vain yksi ukrainalainen nuoripari.

Hämärtyvän iltapäivän apeassa ilmanalassa ajoittaisine tihkuineen käyskentelimme Kolmannen valtakunnan vähitellen heinään ja kasvillisuuteen hautautuvien betonisten kolossien jäännösten keskellä ja keskustelimme Mordorista. Oli kuin Twin Peaksin kummitus olisi silloin ollut läsnä ja lausunut loputtoman surullisuuden leimaamilta huuliltaan pahaenteiset sanat: "Se tapahtuu taas."

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mihin kaikki tiet vievät III

Katselimme Ferraraa aamupäivän ja tapasimme galleriassa taiteilijan, joka oli viettänyt paljon aikaa Ukrainassa, erityisesti Krimillä. Hänen vaimonsa juuret olivat Sevastopolissa. Hän ei kuitenkaan puhunut venäjää sen enempää kuin englantiakaan; italiaksi keskustelimme siitä, mitä Krimillä ja muualla Ukrainassa on tapahtunut. Ilmeisesti hänen maalaamansa näkymät Ai Petrin maagisista metsistä ja muualta jäävät heidänkin perheensä osalta kaihoisiksi muistoiksi.

Ajelimme sitten Pojoen suistoalueelle, jossa on sekä historiallisia nähtävyyksiä että mielenkiintoisia kosteikkoja ja laguuneja. Parhaat löytyivät varsin etelästä läheltä Ravennaa. Siellä oli muutama laguuni tupaten täynnä sorsia, kahlaajia ja haikaralintuja. Rannoilla mussuttivat kaislaa runsaina esiintyvät rämemajavat - valitettavasti kyseessä on amerikkalainen vieraslaji, joka on villiintynyt alueelle turkistensa vuoksi. Se ei näyttänyt olevan ainoa Pon suistoon kotiutunut vieraslaji, sillä näin siellä myös pari afrikanhanhea sekä pyhäiibiksen.

Afrikassa yleinen pyhäiibis on historiallisena aikana ollut yleinen sekä Egyptin että Mesopotamian kosteikoissa, mutta kadonnut sittemmin lähes tyystin - Irakin mangroverämeillä sinnittelee vielä populaatio. Nyttemmin se on kuitenkin tarhoista karanneista linnuista alkuperänsä saaneena kotiutunut Välimeren toiselle puolelle muutamiin Etelä-Euroopan suurimmista kosteikoista. Camarguessa pesii nykyään ilmeisen hyvinvoivia yhteiskuntia ja havainnostani päätellen se on levittäytynyt myös Pojoen kosteikoihin Piemontessa tunnetusta populaatiostaan.

Afrikassa pyhäiibis on jo kauan sitten oppinut elämään ihmisasutuksen liepeillä kulttuurilajina, mikä on runsastuttanut sen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa hyvin yleiseksi. Sama tapahtui taannoin jo kovin harvinaiseksi käyneelle australianiibikselle, joka nykyisin on yleinen Australian kaupungeissa. Näiden aasialainen ja madagaskarilainen vastine sen sijaan harvinaistuvat kovaa vauhtia, koska eivät ainakaan vielä ole sopeutuneet ihmisen muokkaamiin ympäristöihin vaan pysytelleet alkuperäiskosteikkojen lajeina.

Emilia-Romagnasta ajoimme sisämaan vuorten halki Toscanaan. Maasto vaihtui Pojoen suiston laakeista maisemista kumpuilevaksi ja hyvin kauniiksi, lopulta metsäisiksi vuoriksi, joiden kylät ovat tunnettuja legendoistaan, kuten vampyyreista ja ihmissusista. Oikeat susikannat kuuluvat Italian sisäosissa Euroopan vankimpiin. Pysähdyimme Brisighellan kylässä, jossa löytyy hieno historiallinen linna vuoren huipulta. Söimme ja joimme majatalossa, jonka omistajat olivat mitä ystävällisimpiä. Harakkakäki ilahdutti meitä mölyämisellään.

Saavuimme illaksi Firenzeen, jonka keskusta-alueilta ei löytynyt vapaata sijaa majoituslaitoksista, mutta löysimme sellaisen kaupungin laidalta. Sieltä pääsi aamulla dösällä historialliseen keskustaan. Firenze on kieltämättä esteettisesti mitä miellyttävin paikka. Palazzot ja piazzat toinen toistaan näyttävämpiä. Arnojoen ylittävän katetun Ponte Vecchion toisella puolen ravintoloiden hinnat ovat huomattavasti edullisempia kuin keskustassa ja ollaan silti yhä historiallisessa miljöössä.

Kiertomatkamme kunnianhimoinen laajuus vaati, ettemme pysähtynyt mihinkään paikkaan yhtä päivää pidemmäksi aikaa, mutta Rooman kohdalla teimme sentään poikkeuksen. Ensin kuitenkin ajoimme sinne Firenzestä Toscanan ja Umbrian halki, saapuen sitten latinalaisten alkukotiin Lazioon. Olimme varanneet halvan majatalon edullisesti aivan rautatieaseman luota. Seuraavasta korttelista löytyi parkkitalo ja pesula.

Kaksi päivää Roomassa on tietysti pelkkä raapaisu. Sitä voisi kulkea viikkotolkulla pitkin antiikin, keskiajan tai uuden ajan maisemia Forumilta Vatikaaniin ja Pietarinkirkosta Pantheoniin. Illalla vietimme aikaa Tiberin rantojen lukuisissa ravintoloissa, joenvarsibaareissa ja kirjamarkkinoilla.

Olimme Roomassa saavuttaneet matkamme päätepisteen. Ystävättäreni sai äkillisen koti-ikävän puuskan kaiken sen esteettisen yliannostuksen jälkeen ja sitä lievitettiin kuuntelemalla matkamusiikkina Okean Elziä. Tämä Maidanilla aktiivisesti mukana ollut bändi on muuten tulossa esiintymään Tallinnaan ja Helsinkiin, joten suosittelen konsertissa käyntiä.

Paluumatkamme olisi ehkä pitänyt tehdä Assisin kautta, mutta ajoimmekin Abruzzien halki luksuurisen tyhjää valtatietä aina L'Aquilaan saakka. Muuallakin kuin Suomessa on kaupunkeja, joiden nimi on Kotka. Tulee myös mieleen kaupunki Venäjällä nimeltänsä Orjol, jonka nimi tarkoittaa kotkaa eikä kuhankeittäjää, ja sitten on tietysti Adler. Matkan varrella L'Aquilasta Teramoon ovat Gran Sasson kansallispuiston komeat vuoristo- ja kanjonimaisemat.

Italian itärannikolle saavuttiin Giulianovan kohdalla ja siitä alkoi matkan ainoa virhearvio. Nimittäin rannikkoa seuraava valtatie Anconan kautta Riminiin oli tupaten täynnä liikennettä. Olin kuvitellut, että lauantaina italialaiset matkustaisivat kyseistä valtatietä pikemminkin etelään kuin pohjoiseen, mutta olin erehtynyt ja niinpä suuri osa päivästä kului etenavauhtia matelemiseen maksullisella moottoritiellä. Kuuntelimme sentään lukuisia Firenzestä hankittuja italialaisia levyjä, tykästyen erityisesti calabrialaisiin serenadeihin ja vuoristolaisia bandiitteja ylistäviin tarinoihin. Olin ajatellut sinä päivänä näyttää pysähdyspaikkoina myös Riminiä ja Bolognaa, mutta ehdimme ottaa ohjelmaan vain San Marinon.

San Marino on itsenäinen kääpiövaltio Riminin yllä sisämaassa kohoavilla muutamalla vuorella. Samannimisen pääkaupungin lisäksi siihen kuuluu muutama pikkukaupunki ja kylä. San Marinon tasavalta mainostaa itseään maailman vanhimpana yhä olemassa olevana tasavaltana ja "ikiaikaisena vapauden maaperänä". Vapaus ilmenee siellä erityisesti vero- ja pankkivapautena, minkä vuoksi se onkin Italian keskeisimpiä rahanpesupaikkoja. Samoin vapaus ilmenee siten, että San Marinosta saa kaikkea sitä, mikä on Italiassa kiellettyä: kauppojen hyllyt tulvivat halpaa viinaa ja tupakkaa, absinttia, kannabisabsinttia, roolipeliharrastajien, vampyyrien ja muiden alakulttuurien rekvisiittaa, Hitlerin ja Mussolinin kuvia sekä tietysti aseita. Asekaupoissa tungeksi venäläisiä ja arabeja.

Seuraavana aamuna vierailimme Venetsian eteläpuolella olevassa eräänlaisessa pikkuvenetsiassa, Chioggian viehättävässä pikkukaupungissa, joka on rakennettu Venetsian tavoin laguuniin, ja jossa veneet kulkevat kanavia pitkin romanttisten siltojen ali. Ottaessamme kuvia lokeista tuli paikallinen iäkäs herra kyselemään, että mistä kaukaa, ja hänkin ilmaisi sitten myötätuntonsa Ukrainan kohtalon vuoksi. Tämä erityisesti ilahdutti mieliämme, sillä viimeisen vuoden aikana virallinen Italia on antanut itsestään niin putinistisen kuvan. On hyvä tietää, ettei Italian kansa ajattele asioista aivan samalla tavoin kuin kaikenlaiset Berlusconit ja Mogherinit.

Matkasimme Mestren ja Latisanan kautta Udineen, jossa täytimme auton megamarketista italialaisilla viineillä ja herkuilla. Laatikoittain Chiantia, Montepulcianoa, Chiarlia, Barberaa ja muuta mukavaa niiden jatkoksi, joita olimme matkan varrella hankkineet suoraan tiloilta. Udinen pohjoispuolella, kun Friulin Alpit alkoivat, kohtasimme iloisen yllätyksen: jyrkänteiden edustalla kaarteli suuri parvi hanhikorppikotkia ja tähystely paljasti rinteeltä yhdyskunnan. Korppikotkat ovat käyneet Euroopassa kovin harvinaisiksi - enää Espanjassa ja Kaukasuksella hanhikorppikotkan voi sanoa olevan nykyään yleinen. Italian puolen vuoristossa lensi myös pähkinähakki tien yli, ollen uusi laji Italian listalleni.

Olin alun perin suunnitellut ajavani takaisin Unkarin kautta, mutta ystävättäreni halusi kovin nähdä Wienin, joten suuntasimme Villachin ja Klagenfurtin suuntaan Itävaltaan, saapuen ensin Kärntenin vuoristoiseen osavaltioon ja sitten Steiermarkiin. Itävallassa on komeat maisemat mutta kovin kallista. Huoltoasemalta löytyi levy kotiseutua ylistäviä perinnelauluja, jodlauksen kera. Yövyimme majatalossa Loipersdorfissa.

Seuraavana aamuna ajoimme Wieniin ja vietimme siellä päivän, joka sisälsi Hofburgin, Tapaninkirkon ja Schönbrunnin lisäksi perhosnäyttelyä ja eläintarhaa, koska miksipä ei. Iltapäivän alkaessa hiljalleen viiletä suuntasimme automme nokan kohti Tšekkiä ja Brnon kaupunkia, joka on entinen Brünn. Sieltä edelleen Määrin halki Puolaan ja Katowicen kautta Krakovaan.

Sateen jumalatar Ester päätti kuitenkin revitellä kunnolla sinä yönä ja viimeinen matkapäivämme olikin ankea, harmaa ja kaatosateinen. Ehkä niin piti ollakin. Ikävä vain, että se jätti tutustumisemme viimeiseen matkan eurooppalaisen kulttuurihistorian helmistä, Krakovaan, aneemiseksi ja lyhyeksi, kun jo jatkoimme kohti Ukrainan rajaa. Kaatosade jatkui Ukrainassa emmekä niin ollen jääneet enää hengailemaan Lviviin, vaan söimme maantien varren perinneruokalassa ja ajoimme sitten yön yli ukkosmyrskyssä ja sateessa Kiovaan.

Matka päättyi samassa säässä kuin oli alkanut, ehkä enteellisenä. Onneksi siihen väliin mahtui lähinnä auringonpaistetta ja esteettisiä elämyksiä. Toivoisin, ettei tämän kesän matkailumme - alkukesästä pohjoiseen ja nyt loppukesästä etelään - jäisi viimeisiksi muistoiksi sellaisesta hyvän uskon Euroopasta, jossa sota ja totalitarismi vaikuttivat olevan jossain kaukana poissa. Mitä synkimmät varjot ojentuvat nyt ponnettoman ja puolustustahdottoman Euroopan ylle, kun idässä kohoavat Mordorin mustat sotapilvet taivaallemme. Muuan virolainen ystäväni kirjoitti naamakirjassa, että Euroopan historia ei koskaan tule unohtamaan tätä kesää.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Mihin kaikki tiet vievät II

Jonain normaalimpana aikana kokemattoman italialaisen ministerin Federica Mogherinin nimitys koko EU:n ulkoministeriksi olisi voitu ohittaa olankohautuksella - on ollut jonkinlainen lausumaton sääntö, että unionin johtotroikasta vähintään yhden pitää olla nainen, yhden eteläeurooppalainen ja yhden sosialisti. Mogherinissa yhdistyvät kaikki kolme irrationaalista pakkokiintiötä. Väliäkö sillä, että Euroopasta olisi löytynyt myös järkeviä ja kokeneita naisia (vaikkapa Baltiasta), järkeviä ja kokeneita eteläeurooppalaisia (vaikka nykyinen komission puheenjohtaja Barroso) ja järkeviä ja kokeneita sosialisteja.

Sekä Italia että Puola odottivat suurista maista vuoroaan, mutta olisin silti paljon mieluummin nähnyt Radek Sikorskin EU:n ulkosuhdehallinnon johdossa, vaikka sitten Herman van Rompuyn paikalle olisikin pitänyt ottaa joku latinonainen, toivottavasti vähän vahvemmasta päästä. Jos kielitaidottomaksi mainittu Donald Tusk seuraa edeltäjänsä jalanjäljissä, Mogherini saa rauhassa sooloilla oman edeltäjänsä esimerkin mukaan. Ne, jotka kuvittelivat, ettei Ashtonin jälkeen voida vajota alemmas, ovat ikävä kyllä erehtyneet rankasti. Mogherini oli mahdollisista ehdokkaista ylivoimaisesti venäläismielisin - ja pahinta hänen nimityksensä antamassa signaalissa on tietysti se, että hänen valintansa voidaan nähdä johtuvan juurikin hänen avoimesta venäläismielisyydestään.

Jotta Mogherinin nimityksen antama kohtalokas signaali ei jäisi ainoaksi, EU kannusti Putinia eskaloimaan sotaansa Ukrainassa myös takaamalla viikon lisää rankaisemattomuutta, tekipä Venäjä mitä hyvänsä. Sen jälkeenkin korkeintaan harkittaisiin symbolisia lisäsanktioita. Euroopan chamberlainilainen politiikka on osaltaan aiheuttanut sodan uuden eskaloitumisen, eikä Venäjä nyt selvän vihreän valon saatuaan takuulla pysähdy Ukrainassa - eikä jää Ukrainaan. Ukrainaa tulevat seuraamaan hyökkäykset Moldovan ja Georgian itsenäisyyden nopeaksi tuhoamiseksi, minkä jälkeen vuorossa on joko Naton ulkopuolelle itsepintaisesti jättäytyvä Suomi tai sitten Naton koetteleminen hajottamalla sen uskottavuus subversiivisella operaatiolla Baltiassa.

Myöskään Balkanin suuntaa Venäjä ei unohda. Romanian presidentti Traian Băsescun aktivoituminen reunavaltiopuheissa osoittaa tämän ymmärretyn Romaniassa, joka sijaitsee Venäjän hyökkäysrintaman ja Venäjän uskollisimman vasallin Serbian välissä. Venäjän jo aiemmin Belgradiin perustama alueellisen vaikuttamisen keskus keskittynee myyräntyöhön imperiumihankkeen hyväksi Balkanin alueella.

Naton huippukokouksesta Walesissä riippuu, kohdistuuko Venäjän aggressio seuraavaksi Suomen pakottamiseksi suomettumaan vai Naton hajottamiseksi, jolloin ensimmäiseksi kohteeksi valikoitunee joko heikoin lenkki Latvia tai sitten yllätysmomentin tai poliittisen tilaisuuden (esim. vaalien) turvin joku toistaiseksi asiansa vahvemmin hoitaneista rajamaista, kuten Viro, Liettua tai Romania. Puolaa vastaan Venäjä tuskin uskaltaa ensikädessä toimia.

Yksi parhaista tavoista estää uuden kylmän sodan eskaloituminen kuumaksi myös pohjoisella rintamalla olisi tietysti Suomen ja Ruotsin yhteinen ja pikainen liittyminen Natoon. Tätä tuskin tapahtunee, joten Itämeri ei enää lähivuosina tule olemaan rauhan meri, vaan yksi kolmesta Euroopan-rintamasta. On myös selvää, että Venäjä jatkaa tukeutumista eteläiseen liittolaiseensa Iraniin, suhteiden syventämistä Intian ja Kiinan kanssa vähintäänkin konfrontaation ehkäisemiseksi jälkimmäisen kanssa, sekä länsimielisten muslimihallitusten syöksemiseksi kaaokseen Lähi-idässä. Venäjällä on yhä mahdollisuus toimia Yhdysvaltoja vastaan myös Venezuelasta käsin latinalaisen Amerikan subversion edistämiseksi.

On surullista, ettei Lännessä ole opittu mitään myöntyväisyyspolitiikan tuhoisuudesta Hitlerin, Miloševićin ja Assadin tapauksissa. Chamberlainin "rauha meidän ajaksemme" johti vanhan Euroopan tuhoutumiseen ja totalitääriseen kahtiajakoon uudessa maailmansodassa, kun natsien patoaminen ajoissa olisi hyvinkin voinut sen estää. Sama virhe tehtiin myönnytyksillä Miloševićin politiikkaa kohtaan. Näyttämällä serbifasisteille vihreää valoa päädyttiin keskitysleireihin ja kansanmurhiin sekä lopulta vääjäämättömään länsi-interventioon Miloševićin pysäyttämiseksi. Kaikki olisi todennäköisesti voitu välttää, jos pysäyttäminen olisi tehty paljon pienemmin panoksin ja ihmishenkien menetyksin jo 90-luvun alussa.

Sama koskee Syyriaa, jossa nykyinen katastrofi ja Syyrian hallinnon tukeman totalitäärisen Da'ishin nousu olisi voitu estää, mikäli Assad olisi määrätietoisesti kukistettu jo vuoden 2011 lopulla tai viimeistään seuraavana vuonna. Sekä Serbian että Syyrian tapauksissa Lännen kyvyttömyys toimia johtui Venäjästä. Venäjä onnistui myös propagandallaan vääristämään länsimaisten yleisöjen käsityksiä sekä Balkanin sodista että arabikeväästä, mikä on johtanut tuhoisiin seurauksiin.

Nyt Länsi on kyvyttömyydellään ja päättämättömyydellään sekä Venäjän myötäilyllä aiheuttanut tilanteen, jossa Bosnian ja Syyrian tapahtumat uhkaavat toistua keskellä Eurooppaa - suuressa Eurooppalaisessa maassa. Eivätkä luultavasti jää Ukrainaan. The New York Timesiin kirjoittamassaan suorasanaisessa artikkelissa Ben Judah kertoo koruttomasti seurauksista, joita Lännen heikkoudella Ukrainan tilanteessa on ollut ja on:
"Vielä muutama kuukausi ilman merkittävää läntistä apua ja Ukraina on menettänyt armeijansa taistelukykyisen ytimen - samoin kuin intonsa Länttä kohtaan. Tämän korvaa petetyksi tulemisen tunne, eikä Ukrainan eurooppalaismielisillä liberaaleilla tule olemaan mitään mahdollisuutta selvitä vastareaktiosta. Nykyisin täysin laitaliikkeenä oleva äärioikeisto tulee ratsastamaan Kiovan parlamenttiin rintamalta kotiin palaavien sinkkiarkkujen siivityksellä. Ukrainasta tulee hävitetty konfliktivyöhyke: eurooppalainen Syyria tai kauhistuttavasti laajennettu Bosnia."

Judah esittää artikkelissaan, että Lännen on joko tuettava Ukrainaa tosissaan - kalustollisesti, tiedustelullisesti ja sotilaallisesti - tai vaihtoehtoisesti antauduttava, pakotettava Ukraina antautumaan Venäjälle ja unohdettava demokratian ja eurooppalaissuuntauksen mahdollisuudet Ukrainassa. Jälkimmäisestä, Euroopan chamberlainien ajamasta linjasta, tulee olemaan erittäin vakavat seuraukset koko maailmanjärjestykselle, aivan kuten Chamberlainin politiikasta Hitleriä kohtaan:
"Voisimme tällä tavoin säästää tuhansia [ukrainalaisten asevelvollisten] henkiä, mutta se olisi murskaava tappio Lännelle. Venäjä olisi silloin palauttanut itsensä imperiumiksi - entinen Neuvostoliitto jälleen Kremlin vallan alla. Länsi tunnustaisi silloin käytännössä, että Venäjä voi vapaasti miehittää tai anneksoida minkä tahansa näistä alueista, jos haluaa. Ja näissä maissa tulisivat silloin myöntyväisyysmiehet valtaan ja demokratia kuihtuisi. 
Venäjä olisi silloin saavuttanut riemuvoiton koko siitä maailmanjärjestyksestä, jonka Länsi toimeenpani Neuvostoliiton hävittyä kylmän sodan. Tämä merkitsisi Amerikan geopoliittisen pelotteen tuhoutumista. Amerikan viholliset Kiinasta Iraniin näkisivät tämän kutsuna etabloida omat etupiirinsä vanhan järjestyksen raunioille. 
Venäjä ei pysähtyisi tähän. Putin haluaa heikentää Natoa ja heikkouden haju houkuttelisi häntä varmasti jatkamaan. Olisi vain ajan kysymys, milloin Moskova käyttää hyväkseen Baltian maiden venäläisväestöjä masinoidakseen uusia 'jäätyneitä konflikteja'. Puola tuntisi itsensä pakotetuksi toimimaan ikään kuin Natoa ei enää olisi, luoden oman puolustusliittonsa balttien kanssa; ehkä jopa perustamaan puskurivyöhykkeen Länsi-Ukrainaan. 
Nyt ei ole enää helppoa tietä ulos. Emme kuitenkaan saa antaa tuhansien ukrainalaisten kuolla oman jahkailumme tähden. Meidän on oltava rehellisiä heille mikäli olemme valmiit taistelemaan uuden kylmän sodan Venäjän kanssa ukrainalaisten itsenäisyydestä. Mutta mikäli pakotamme Ukrainan antautumaan mieluummin kuin uhraamaan henkiä taisteluun, johon meillä ei ole kanttia, silloin meidän on hyväksyttävä, että kyse on myös Naton, Euroopan ja liberaalin demokratian antautumisesta sekä Amerikan maailmanlaajuisen johtajuuden lopusta. Tämä on se valinta, joka edessämme on."


*   *   *

Se maailmanpolitiikasta tällä kertaa. Matkamme kolmannesta Roomasta eli Kiovasta ensimmäiseen Roomaan, johon kaikki tiet vievät, jatkui viehättävästä eteläunkarilaisesta Pécsistä viheriöivien viiniviljelmien ja kypsyneiden auringonkukkapeltojen halki Kroatian kumpuileviin maisemiin. Ajoimme lukuisien punakattoisten kylien halki kohti pääkaupunkia Zagrebia ja hämmästelimme, kuinka siistiä ja eurooppalaista myös unionimme uusimmassa jäsenmaassa nykyisin oli.

Kroatia käyttää yhä kunaa rahayksikkönä eikä kuulu Schengeniin, mutta muuten näytti sielläkin kaikki jo olevan eurooppalaisella tolalla. Onkin sääli, ettei tätä hiljalleen edennyttä eurooppalaista menestystarinaa juuri koskaan näe kuvattavan medioissa. Eurooppa on ollut yli 20 vuotta suuri rakennustyömaa, ja Euroopan yhdentymien arvon ymmärtää Balkanilla ehkä kouriintuntuvammin kuin missään. Etenkin jos muistaa vielä, mitä kaikkea 90-luvulla tapahtui. Tämä on se Eurooppa, johon Ukraina, Moldova ja Georgia haluaisivat päästä osallisiksi. Tämän rakennustyön vastakohtana on se kuolinhaavansa parantanut pimeyden aate, jonka pohjalta Mordor rakentaa idässä imperiumiaan.

Vietettyämme aikaa Zagrebissa jatkoimme matkaamme länteen, ajaen Slovenian kauniiseen ja viihtyisään pääkaupunkiin Ljubljanaan. Slovenia oli jo 90-luvulla Itä-Euroopan rikkain maa, ja tämä pikkumaa eroaakin habitukseltaan selvästi muusta entisestä Jugoslaviasta. Vaikka slaavilaista kieltä sloveenitkin puhuvat, he ovat kulttuureineen ja maisemineen lähempänä Keski-Eurooppaa, melkeinpä alppimaa. Sloveniassa on jo pitkään käytetty euroa.

Ljubljanassa vietimme iltaa joenvarren kahviloissa ja ravintoloissa, söimme erinomaisen aterian paikallisella viinillä. Seuraavana aamuna kävimme boheemipaikoissa, torilla ja nousimme funikulaarilla ylös linnaan, josta avautuvat näköalat yli kaupungin ja laakson. Ljubljana oli matkan varrella ensimmäinen ja samalla myös viimeinen paikka, jossa törmäsimme suomalaisiin ja virolaisiin. Heitä suorastaan parveili kävelykaduilla ja baareissa. Minulle oli uutta, että Sloveniasta on tullut näin suosittu matkailumaa suomalaisille.

Valtaväylä, joka johtaa Belgradin suunnasta Zagrebin ja Ljubljanan kautta kohti Triesteä ja Villachia, oli yksi matkamme kansainvälisimmistä. Laskeskelimme useamman kymmentä eurooppalaista maata ohittamieni autojen rekisterikilvistä. Vain Pohjoismaat loistivat joukosta poissa, heidän lomakautensa kun ajoittuu jo heinäkuulle. Suurimmassa osassa muuta Eurooppaa elokuu on tärkein lomakuukausi, jolloin lähdetään Keski- ja Länsi-Euroopasta Välimeren ja Mustanmeren rannoille ja Balkanin maista puolestaan uuden viisumivapauden turvin tutustumaan Keski-Euroopan kaupunkeihin. Lukemattomat lännessä töissä olevat itäeurooppalaiset palaavat elokuussa kotiseuduilleen lännessä ansaitsemillaan autoilla. Balkanin valtaväylä yhdistää lopulta koko Eurooppaa Istanbulista Ranskaan ja Hollantiin ja käytännössä kaikkia kansallisuuksia tältä väliltä olikin liikkeellä.

Tien varrella Ljubljanasta Italian rajalle ovat muun muassa Poštojnan tippukiviluolat. Tie haarautuu sitten siten, että osa liikenteestä lähtee etelään Slovenian pienelle rannikkokaistaleelle ja mittaamattomasti pidemmälle, nykyisin Kroatialle kuuluvalle Istrian ja Dalmatian rannikolle. Osa lähtee puolestaan pohjoiseen kohti Italian Udinea ja Itävallan Villachia. Me jatkoimme keskimmäistä reittiä vuorten yli kohti Italian viimeistä saareketta Balkanilla, Triesteä, jonne avautuivat vuorilta näkymät Triestenlahden sinisessä pohjukassa samalla kun näimme Adrianmeren ensimmäistä kertaa. Olimme saapuneet Keski-Euroopan maailmasta Välimeren rantaan.

Triesten kaupungilla on mielenkiintoinen historia. Se on nykyäänkin toisaalta Balkanin portti Italiaan ja toisaalta Italian portti Balkanille. Kaupunkia ympäröivien kukkuloiden kylissä asuu paljon sloveeneja ja kroaatteja ja kyltitkin ovat usein kaksikielisiä. Trieste oli myös aikoinaan pitkään Itävalta-Unkarin hallinnassa ja toimi kaksoismonarkian viimeisenä satamakaupunkina Välimerelle, ennen kuin imperiumi menetti yhteytensä mereen. Seuraavana rannikolla olleen kaupunkinsa Fiumen (nykyinen Rijeka) Italia menetti Jugoslavialle ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Triestessä oli aikoinaan myös merkittävä juutalaisväestö, jonka muistona siellä on edelleen näyttävä synagoga.

Triestessä pääsimme heti ahmimaan odotettua Italian-kesäherkkua, prosciuttoa melonilla - vai pitäisikö sanoa melonia prosciuttolla. Sitä tulikin sitten syötyä joka ainoa päivä Italiassa matkailun ajan.

Ajaessamme halki Friuli-Venezia-Giulian kohti Venetoa valitsimme rantaa seurailevia pienempiä maanteitä maksullisten (varsin kalliiden) moottoriteiden sijaan, ja pysähtelimme viinitiloilla tekemässä ostoksia, joita matkan varrella kertyi jeeppiini aika määrä. Onneksi palasimme Italiasta pelkästään Schengen-maiden kautta, jolloin ainoa rajatarkastus oli Ukrainan rajalla.

EU-maissa näkyy parantunut asennoituminen etnisiin vähemmistöihin. Enää ei olla paranoidisen nationalistisia, kuten turvattomammissa itäisissä maissa ja Venäjän suorassa vaikutuspiirissä. Se näkyy esimerkiksi vähemmistökielten elpymisenä näkyväksi osaksi maisemaa. Italia on kielellisesti paljon monimuotoisempi kuin ulkomaalaiset sen mieltävät. Onhan niemimaa tietysti latinalaiskielten alkukoti.

Italiassa kaksikielisyys on nyt näkyvää ympäri maata. Kylttejä on friuliksi, venetsiaksi, Etelä-Tirolissa saksaksi, Triesten ympäristössä sloveeniksi ja Etelä-Italiassa sikäläisillä vähemmistökielillä, joita on sekä romaanisia italian sukukieliä että vanhaan albaaniin ja kreikkaan perustuvia, jokunen maurilaisperäinen maltaa muistuttava seemiläiskielikin sinnittelee kylätasolla. Italian vanha kristillinen albaaniväestö, arbereesit, avustivat aikanaan runsaasti Adrianmeren takaisia heimoveljiään Kosovon vapaustaistelussa.

Veneton puolella ajoimme Lido di Jesolon kynkäälle päästäksemme illaksi ja aamuksi rentoutumaan merenrantaan. Siellä oli harvinaisen ruuhkaista, kuten loma-ajalta saattoi odottaakin, mutta onnistuimme silti löytämään sekä majoituksen että parkkipaikan. Meriateriamme ei sen sijaan ollut lainkaan kallis, vaikka sitäkin runsaampi. Otimme perinteeksi päättää illat šamppanjalla, tässä tapauksessa Törleyllä, mutta jatkossa italialaisella proseccolla.

Seuraavana päivänä menimme Venetsiaan, sillä eihän sitä sovi jättää väliin. Kuten edellisellä käynnilläni laguunin päälle rakennetussa legendaarisessa Serenissimassa, myös tällä kertaa se oli tietysti tupaten täynnä, mikä rajoitti pääsyä Pyhän Markuksen katedraaliin, Herttualliseen palatsiin ja muihin päänähtävyyksiin. Kaduilta, ravintoloista ja veneistä käsin ei sen sijaan ruuhka estänyt Venetsiaa ihastelemasta. Kallista siellä toki oli, kuten aina: aterioista sai maksaa nelinkertaisia hintoja siihen nähden, mitä ne muualla Italiassa maksavat. Hyvänä puolena mainittakoon, että parkkitalo oli turvallinen eikä ylihinnoiteltu. Vesibussilinjoille kannattaa ostaa päivälippu - se maksaa itsensä nopeasti takaisin yksittäismaksuihin verrattuna.

Venetsia loi aikoinaan vauraan kauppamahdin, jonka symbolina toimivat pyhän Markuksen siivekkäät leijonat vartioivat Venetsian vallan alle langenneita Adrianmeren satamakaupunkeja, kauppatukikohtia ja siirtokuntia, jotka levisivät pitkin Italian ja Dalmatian rannikoita, ulottuen Kreikkaan, Lähi-itään ja Mustallemerelle. Vaikka maan johdossa oli suurherttua, doge, Venetsia oli valtiomuodoltaan tasavalta, jossa harjoitettiin vaaliruhtinuutta. Täältä lähti 1200-luvulla Marco Polo isineen ja setineen suurisuuntaisille Aasian-matkoilleen samoin kuin moni muukin tutkimusmatkaaja, idänkauppias ja palkkasoturi.

Venetsiasta matkamme jatkui etelään ja sisämaahan, iltakohteena tällä kertaa Ferrara, sekin aikanaan itsenäinen renessanssiruhtinaskunta. Koska Ferrara ei ole rannikolla eikä yhtä kuuluisa turistien keskuudessa kuin Venetsia, Milano tai Firenze, siellä oli mukavan paikallista, väljää ja edullista. Paikallinen piispanistuin osoitti solidaarisuuttaan Irakin assyrialaiskristityille, joita totalitäärinen Da'ish on vainonnut ja merkinnyt arabialaisella n-kirjaimella - nasrani, nasaretilainen, viittaa kristittyihin. Paikallisessa osteriassa saimme jälleen kerran aivan mainion aterian Sangiovesen kera. Ja tietysti melonin ja kinkun.

perjantai 29. elokuuta 2014

Mihin kaikki tiet vievät I

Tilanne Ukrainassa ei tietenkään ole parantunut, vaikka meitä on jatkuvasti patistettu uskomaan Mordorin valheisiin ja ryhtymään yli Kiovan pään neuvotteluihin Morgothin kanssa siitä, mihin uusi etupiiriraja vapaiden kansojen ja Mordorin välillä vedettäisiin. Joku joukko läntisiä ribbentropeja oli tällaista ”sopimusta” jo vääntämässä Suomen kaakkoissaariston Boistössä.

Merkel, Obama ja muut ribbentropit ovat kilvan kantaneet huolta molotovien puolesta siitä, etteivät venäläisterroristit Donbasissa vain kärsisi tappiota. Ikävä kyllä tällä sysättiin Eurooppa jälleen lähemmäs uutta maailmansotaa, aivan kuten Chamberlainin myönnytyspolitiikka Hitlerin suuntaan aikanaan. Ei pitäisi olla mikään ihme, että kannustusta saanut Putin eskaloi odotetusti Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Venäjän vakituisten joukkojen invaasio Ukrainan alueille on toki ollut käynnissä Krimin miehityksestä ja Donbasiin tunkeutumisesta alkaen, mutta nyt se alkaa olla sillä tasolla – tuhansia vakituisen armeijan miehiä, satojen tankkien kolonnia – ettei Venäjä enää vaivaudu sitä ulkomaailmalta salaamaan. Se on oppinut, että mikä tahansa valhe ja ilmiselvien asioiden kiistäminen menee kyllä läpi riittävälle joukolle länsimediaa ja hyödyllisiä hölmöjä.

Venäjä on paitsi lisännyt raskasta kalustotukeaan ja erikoisjoukkojen toimittamista Donbasiin, myös avannut uuden rintaman Donetskin läänin etelärannikolla suoraan Venäjältä käsin, josta Venäjän joukot hyökkäsivät Ukrainaan. Venäjän joukot valtasivat raskaalla panssari- ja tykistöylivoimalla Novoazovskin rannikkokaupungin, jossa joukkomurhasivat mm. kymmeniä haavoittuneita ukrainalaissotilaita ja hoitohenkilökuntaa. Venäjä vallannee pian Mariupolin, Asovan pataljoonan kotikaupungin, ellei sitä pysäytetä. Ukrainan jo kriittisesti kulutetut voimat eivät yksin riitä Venäjän invaasion pysäyttämiseen.

Lisäksi Venäjällä on viitisenkymmentätuhatta miestä käsittävät joukot massoitettuina Ukrainan rajoille. Niiden tarkoitus on estää Ukrainaa ryhtymästä sodan julistamisen edellyttäviin täysimittaisiin maanpuolustustoimiin. Venäjä ei tunnetusti sotiaan julista tai edes tunnusta eikä muutenkaan piittaa kansainvälisistä sodankäynnin säännöistä.

Rannikon valtausliikkeet avaavat kuljetusväylän Mustaltamereltä miehitetyille alueille, vahvistavat miehitetyn Krimin yhteyttä miehitettyyn Donbasiin. Samalla ne tähtäävät jatkovalloituksiin Etelä-Ukrainassa, Venäjän pyrkiessä kohti Transnistriaa ja Kubanista Bessarabiaan ulottuvan Novorossijan luomista. Varsinaisena tavoitteena Venäjällä on edelleen koko Ukrainan valtaaminen, johon se kokee saaneensa vihreää valoa lännen myönnytyspolitiikasta.

*   *   *

Kaiken tämän keskellä päätin lähteä pariksi viikoksi muihin maisemiin. Ukrainalainen ystävättäreni toivoi kovasti matkustamista Italiaan, jossa isoäitinsä asuu. Mikäpä siinä; Euroopassa automatkailu on helppoa ja ystävättärelläni oli jo Schengen-viisumi, sillä Helsingissä ja useissa Puolan kaupungeissa hän on aiemmin käynyt. Oli aika esitellä hänelle muutakin osaa siitä Euroopasta, johon Ukraina haluaa liittyä mukaan. Rooma oli sovelias päätepiste, koska sinnehän kaikki tiet johtavat, ja meno- sekä paluumatkan varrelle sai sopivasti ripoteltua toinen toistaan kauniimpia kaupunkeja: Budapest, Zagreb, Ljubljana, Venetsia, Firenze, Wien, Krakova. Kahdessa viikossa ehtii nähdä paljon, kun aikaa ei tarvitse niin paljon kuluttaa lentokentillä, hotelleissa ja valmiiksi ohjelmoiduissa asioissa.

Matkaan lähtömme viivästyi hieman, mutta lopulta läksimme yön selkään, sumuun, sateeseen ja ukkoseen, jotka vallitsivat koko öisen ajomatkan Ukrainan halki. Ystävättäreni nukkui autuaasti suuren osan matkasta; minä väistelin salamia ja rekkoja. Aamu valkeni Transkarpatian vuorilla. Tarkemmin sanottuna Lvivin ja Zakarpattjan läänien rajavuorilla, Ukrainan Karpaateilla. Transkarpatiassa on kaksi merkittävää kaupunkia, Užhorod (Ungvár) ja Mukatševe (Munkács), joista suuntasimme tällä kertaa Užhorodiin, läänin pääkaupunkiin.

Užhorod on vanha unkarilainen kaupunki, jonka entinen nimi oli Ungvár – nimi, josta meidän nimityksemme madjaareille ehkä on peräisin. Užhorodissa ja muuallakin Transkarpatiassa elää yhä ukrainalaisenemmistön lisäksi merkittäviä etnisiä vähemmistöjä unkarilaisia, romanialaisia, ruteeneja, hutsuleja, venäläisiä, saksalaisia ja juutalaisia. Kaksi viimeistä ryhmää ovat tosin maastamuuton myötä huvenneet vähiin. Užhorodin näyttävä, tyyliltään turkkilaistyyppinen synagogakin on nykyään konserttitalona, vaikka siellä vierailumme aikaan olikin juutalainen näyttely.

Olimme Užhorodissa aamiaisella, kun kaupunki Užjoen molemmin puolin vasta heräili päiväänsä. Plataanien rivistöt varjostivat kaupungin kauhtuneen keskieurooppalaista ilmettä. Joen ylittävällä sillalla ja torilla kuuli kieltä, jota ystävättäreni ei ymmärtänyt – oletettavasti jonkinlaista murteellista unkaria.

Ylitimme sitten aamupäivän hiljaisessa liikenteessä rajan EU:n ja NATO:n alueelle Slovakiaan. Siellä käytetään nykyään jo euroja valuuttana, toisin kuin Puolassa, Tšekissä, Unkarissa ja Romaniassa. Slovakiassa kohteemme oli viehättävä historiallinen Košice, unkariksi Kassa, Slovakian toiseksi suurin kaupunki. Košice on täynnä näyttävää arkkitehtuuria: gotiikkaa, renessanssia, barokkia ja jugendia. Užhorodin tavoin Košicekin on alun perin unkarilainen kaupunki Kassa, joka on siirtynyt slaavien haltuun vasta Euroopan imperiumeja pilkottaessa. Košicessa syötiin lounasta, sitten suunnattiin etelään kohti Unkaria.

Miskolcin saavutettuamme jatkoimme Bükkin pyökkimetsäisten kukkuloiden halki Unkarin kuuluisimpaan punaviinikaupunkiin Egeriin, josta ”Egerin häränveri” (Egri Bikavér, suomalaisjuoppojen slangissa Erkin pikakivääri) on peräisin. Egerissä sattui olemaan viinifestivaali ja lisäksi elokuu on suurimmassa osassa Eurooppaa pääasiallinen lomakausi, joten ei ainoastaan viinilaaksossa vaan myös Egerin kaupungissa tuntuivat olevan kaikki majoitukset täynnä. Sattumalta päädyimme kuitenkin keskustelemaan erään viinejään maistelevan unkarilaisseurueen kesken, jotka sympatisoivat Ukrainan ahdinkoa niin, että yksi sedistä käytti yhteiskuntasuhteitaan ja kas, meille löytyikin huone viinilaakson parhaasta hotellista.

Proseduuri edellytti kuitenkin sen verran sosiaalista toimintaa, että siinä vierähti muutama tunti illasta, ja olikin jo pimeää, kun pääsimme vihdoin omalle yksityiselle viininmaistajaiskierroksellemme Egerin kellareihin. Erityisesti yksi viinikellareista – se hotellirivistöstä lähimmän kellaririvin vasemmanpuoleinen, jossa olen ennenkin ostoksia tehnyt – tuotti erittäin hyviä löytöjä. Kellaria pyörittävä vanhempi rouva oli ammattilainen. Sen olivat havainneet myös kellarissa tapaamamme amerikkalaiset yliopistomiehet, joilla oli jokin kontakti Budapestissä olevaan amerikanunkarilaisen miljonäärin George Sorosin rahoittamaan Keski-Eurooppa -yliopistoon. Majatalon puutarhassa huutelivat kyläpöllöset. Viinikellaririvistöllä taas paikalliset teinit ja keskieurooppalaiset matkailijat. Kahdesti törmäsimme myös ukrainalaisiin. Suomalaisia ei näkynyt.

Ukrainan osakseen saama sympatia tuli osaksemme monta kertaa matkan aikana – milloin Slovakiassa, milloin Unkarissa ja jopa Italiassa, vaikka sitä pidetään politiikkansa tasolla yhtenä nyky-Euroopan putinoituneimmista (uussuomettuneista) valtioista. Federica Mogherinin nimitysuhka huomenna Ashtonin seuraajaksi unionin uutena ribbentropina onkin katastrofi paitsi Ukrainalle, myös koko Euroopalle, erityisesti sen itäiselle puoliskolle, joka etupiirijaoista joutuu toden teolla kärsimään. No, eipä Eurooppa näy muutenkaan ottaneen opiksi Chamberlainin ajoista. Sen sijaan, että Eurooppa noudattaisi sotienjälkeistä viisautta ”ei koskaan enää”, se antaa tapahtumien luisua tilanteeseen, jossa Twin Peaksin mystisen jättiläisen sanoin ”se tapahtuu taas”.

Egeristä ajoimme seuraavana päivänä Budapestiin, jossa vietimme päivän ihastellen Unkarin pääkaupunkia Tonavan molemmin puolin. Jossain välissä kävimme ostoksilla hävyttömän halvassa automarketissa ja jatkoimme sitten illaksi eteläunkarilaiseen Pécsiin, jossa olen viimeksi käynyt viiniä juomassa yksitoista vuotta sitten. Jo oli aikakin palata. Pécs on erinomaisen viehättävä kaupunki yhtä viinirikkaalla alueella kuin Eger. Vanhankaupungin keskusaukion laidoilla seisoo valtava hevospatsas sekä osmanilainen moskeija, joka on muutettu kristityksi katedraaliksi. Jos haluaa käänteisen kokemuksen Hagia Sofiasta (moskeijaksi ja sittemmin museoksi muutetusta alun perin kristillisestä katedraalista), Pécsissä tarjoutuu mahdollisuus.

Seuraavana päivänä jatkoimme Pécsistä kohti Kroatiaa, EU:n uusinta jäsenmaata, joka ainoana vierailumaistamme on yhä Schengenin ulkopuolella. Siksi Egeristä ja Pécsistä ei ollutkaan voinut ostaa aivan täysimääräisiä viinilasteja vaan täydennystä piti hankkiman Italian viinitiloilta. Palatkaamme siihen kuitenkin seuraavissa blogimerkinnöissä.

tiistai 12. elokuuta 2014

Sodassa ja propagandassa

Sodassa ja rakkaudessa kaikki kuulemma käy. En olisi lainkaan varma rakkaudesta, mutta Venäjä on ainakin omaksunut täysimääräisenä sen käsityksen, että sodassa kaikki käy, kunhan tavoite on voittaminen. Kansainväliset normit, säännöt, ihmisoikeusjulistukset, humanitääriset periaatteet ja tietysti eritoten totuus ovat saaneet lentää romukoppaan kun Venäjä rymistää.

Venäjä lienee ainoa maa maailmassa, jolla on lähes täydellinen rankaisemattomuus, hyökkäsipä se naapurimaihinsa salaisesti tai avoimesti, tukipa terroristeja, käyttipä kemiallisia aseita tai ampuipa taivaalta matkustajakoneita. Kilpailijoiksi voisivat ilmoittautua korkeintaan Yhdysvallat, Israel ja Kiina, mutta näistä kaksi ensinmainittua on demokratioita, joissa rankaisemisesta huolehtii kotiyleisö ja media, muun maailman reaktioista puhumattakaan. Ja Kiina taas on, toisin kuin Venäjä, kärsivällinen imperiumi, joka pelaa vuosikymmenten ja vuosisatojen peliä, levittäen voimaansa ja valtaansa hitaasti ja (omien rajojensa ulkopuolella) pääosin rauhanomaisin keinoin.

Joku sanoi jo joskus kylmän sodan aikana, että amerikkalaiset pelaisivat pokeria, venäläiset taas šakkia. En tiedä, onko asia sitten kylmässä sodassa näyttänyt tältä amerikkalaisten silmiin, mutta tänä päivänä tilanne ainakin näyttää täysin erilaiselta. Kiina pelaa šakkia, Venäjä taas pokeria. Jos länsivallat tänä päivänä ylipäätään mitään peliä pelaavat, ne pelaavat jotain turvallista varman päälle -peliä. Amerikka ehkä hivenen isommin panoksin, mutta kuitenkin. Eurooppalaisten peli on sellaista mukavaa ompeluseuran ajanvietettä, jossa kaikkien on tarkoitus voittaa eikä sitäpaitsi voitto ole tärkeintä vaan reilu peli.

Venäjä on tsaarinajoista lähtien ollut ennen kaikkea uhkapelin suurvalta. Se bluffaa, huijaa, uhkailee, nokittaa ja pakottaa varovaisemmat varman päälle pelaajat vetäytymään pelipöydästä häviäjinä, vaikka näillä olisi Venäjää paremmat kortit käsissään. Toisinaan tämä taktiikka tuottaa Venäjälle katastrofaalisia tappioita, mutta maan johtajat ovat perinteisesti jättäneet pelivelkansa kansansa ja muun maailman maksettaviksi. Hämmästyttävän säännöllisesti Venäjän röyhkeä villinlännenpokeri kuitenkin toimii - ja on toiminut ainakin 1700-luvulta alkaen.

Kun panosten ja velan katto on taivaissa eikä väärinpeluusta koidu rangaistuksia, strategia toimii. Muut eivät voi pärjätä samoilla säännöillä, sillä ne kieritettäisiin tervassa ja höyhenissä. Tai tulisi se venäläisen ruletin epäonnenkantamoinen, johon saakka mikään länsivalta ei ole valmis pelaamaan, mutta Venäjää se ei haittaa, koska aseen piippu ei ole omalla ohimolla.

Kun Venäjä sitten jälleen kerran voittaa petoksella ja röyhkeydellä, se hyväksytään vallitsevana asiaintilana. Tuollainenhan Venäjä on aina ollut - nyt on yritettävä äkkiä normalisoida välit ja sivuuttaa mitä tapahtui. Venäjän uhrit unohtuvat ja se pelaa jo seuraavista. Kaukana lännessä Venäjän synnit ovat joka kierroksen jälkeen pois pyyhityt. Olihan sitäpaitsi joskus Hitler ja Vietnam.

*   *   *

Uhkapelin lisäksi Venäjä on lähes vuosisadan ajan ollut maailmanmestari vakoilussa. Se urkkii kaikin keinoin tietoonsa muiden pelaajien kortit voidakseen uhkapelata riskeeraamatta liikaa. Kun lännen pääkaupungeissa monenlaiset Venäjää parhain päin ymmärtävät lobbyt kiistelevät Moskovan aikeista ja olemuksesta karhusta varoittelijoiden kanssa, Venäjä näkee länsimaat aina lähtökohtaisesti vihollisina ja tiedustelee niitä sen mukaisesti.

Venäläiset eivät yleensä olekaan väärässä siksi, etteivät olisi pystyneet hankkimaan valtionsalaisuuksia lännestä, vaan siksi, että tulkitsevat niitä omasta vainoharhaisesta maailmankuvastaan käsin. Tuossa maailmankatsomuksessa on lähes mahdotonta uskoa, etteivät kaikki muut toimi yhtä kavalasti ja röyhkeästi kuin Venäjä. Suomenkin pelasti aikoinaan miehitykseltä ja kommunistiregiimiltä osittain se, ettei Stalin kyennyt vainoharhaisuudessaan ymmärtämään anglosaksisten länsivaltojen olevan niin sinisilmäisiä kuin ne todellisuudessa olivat. Stalin näki länsivallat aina vihollisina, länsivallat taas näkivät Neuvostoliiton liittolaisena Saksaa vastaan ja tukivat sitä massiivisesti - myös Suomea vastaan.

Osaavat länsimaatkin vakoilla ja tiedustella. Heikkoudet ovat enemmänkin siinä, miten tuo tieto hyödynnetään - tarkka tiedustelutieto kun joutuu kilpailemaan monenlaisten lobbyjen kanssa, joiden sana painaa julkisuuskuvastaan huolehtivien poliitikkojen mielissä usein enemmän kuin karu todellisuus. Lisäksi länsimailta tuntuu unohtuvan tiedustelun vastinpari - tiedollinen vaikuttaminen.

Eräiden ammattilaisten, kuten Neuvostoliitosta länteen loikanneiden venäläisten tiedustelu-upseerien mukaan Kreml käytti jo neuvostoaikana huomattavasti enemmän tiedusteluresursseistaan vaikuttamistyöhön kuin varsinaiseen vakoiluun. Nyky-Venäjä on panostanut maailmanlaajuisen propagandakoneiston rakentamiseen enemmän kuin yksikään valtio maailmassa on milloinkaan tehnyt. Tulokset ovat kylmääviä ja alkavat muistuttaa sitä kansallispsykoosia, johon natsihallinto lietsoi Saksan kansan.

Venäjän virallistenkin doktriinien mukaan propaganda on keskeinen osa infotilasta käytävää kamppailua, joka määritellään yksiselitteisesti sodaksi. Pyrkimys siinä on yksinomaan voittoon. Hyvää propagandaa on kaikki, mikä edistää Venäjän voittoa; muita sääntöjä ei ole. Propagandan lisäksi venäläinen infosota koostuu tiedustelusta, vakoilusta, lobbaamisesta, julkisen keskustelun ohjaamisesta ja manipuloinnista, venäläisten arvojen ja mielikuvien markkinoinnista, väärän tiedon levittämisestä eli disinformaatiosta, väärää mieltä olevien sananvapauden kaikinpuolisesta kaventamisesta sekä kotimaassa että maailmalla, tarvittaessa toisinajattelijoiden eliminoinnista - sanalla sanoen vaikuttamisesta.

Useimmat maailman valtiot toteuttavat erilaisia informaatio-operaatioita esimerkiksi parantaakseen julkisuuskuvaansa, edistääkseen turismia ja investointeja sekä hyödyttääkseen omien yritystensä kilpailukykyä maailmalla. Jotkut, kuten Yhdysvallat, Ranska ja Pohjoismaat, menevät hieman pidemmälle myös omien hyveidensä ja arvojensa tarjoilemisessa muulle maailmalle, mielellään tietysti epäitsekkäiksi ja yleisinhimillisiksi miellettyinä. Jotkut, lähinnä ei-länsimaiset ja epädemokraattiset valtiot, harrastavat Venäjän tavoin mustaa propagandaa ja erimielisten äänien vaientamista kotimaan ulkopuolellakin. Länsimaisille hallituksille ei yleensä ole eduksi edes yrittää sellaisia keinoja, sillä kotimaiset poliittiset kilpailijat ja tiedotusvälineet tarttuvat sellaiseen nopeasti.

Usein kuulee väitettävän, että länsimainen media olisi venäläismedian tavoin länsimaisten valtioiden asiaa ajava propagandakoneisto. Tämä ei pidä paikkansa. Länsimainen media on pääsääntöisesti vapaata, mukaan lukien eri puolueiden asiaa ajavat puoluelehdet ja sellaiset valtakunnalliset tiedotusvälineet, jotka syystä tai toisesta myötäilevät näkemyksissään istuvia hallituksia. Niiden vapauden takaa moninaisuus. Missään länsimaassa ei ole Venäjän kaltaista tilannetta, että lähes kaikki tiedotusvälineet olisivat suoraan valjastettuja valtiollisen propagandan, vieläpä tietoisesti epätoden sellaisen tuottamiseen.

*   *   *

Jos Ukrainan konfliktin vaikutuksista Länsi-Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin on löydettävissä jotain hyvää, on se siinä, että lännessä on alettu herätä Venäjän aggressiiviseen sotapolitiikkaan. Viime vuodesta alkaen Venäjän propagandakoneisto, joka oli jo lämmitellyt syöttämällä menestyksekkäästi länteen puppua Tšetšeniasta, Georgiasta ja Syyriasta, kierrettiin sellaiselle sotavaihteelle, että siitä ei paluuta normaaliin ole ilman merkittävää kriisiä.

Venäjän väestö on lietsottu kansallispsykoosiin ja patologisen valehtelun tilaan. Psykoottinen uho ja pakonomainen valehtelu ovat niin tunnepitoisia ja vahvoja, että ne ovat levinneet Venäjään identifioituviin ulkomaalaisiin, myös vapaasta tiedonvälityksestä nauttivissa demokraattisissa länsimaissa kuten Suomessa. Olen joskus miettinyt, tällaiseltako se aikanaan tuntui kansallissosialistisessa Saksassa. Ainakin kirjoista luetut kuvaukset antavat vertaukselle täyden oikeutuksen. Tätä vain ei lännessä oikein ymmärretä, koska meille toisen maailmansodan jälkeen piirtynyt kuva natsi-Saksasta on niin hollywoodilainen, tarunomainen. Arjen fasismi oli banaalia, propagandan kyllästämää.

Lisääntynyt tietoisuus Venäjän yhä absurdimmaksi käyneestä propagandasodasta naapurimaitaan ja länsimaailmaa vastaan on herättänyt eurooppalaiset ja amerikkalaiset tunnistamaan räikeimmän osan venäläisestä propagandasta - sen osan, joka on tarkoitettu yllä mainitun hysterian ja kansalliskiihkon lietsomiseen. Tuo osa propagandasta on suunnattu ennen kaikkea kotiyleisölle - venäläisille ja heidän välittömimmille liittolaisilleen. Sitä ei ole tarkoitettukaan uskottavaksi länsimaissa.

Toinen osa venäläistä propagandaa, johon länsimaissa on viimeinkin alettu hitaasti havahtua, on jo vuosikausia suurella volyymilla jatkunut nettitrollaus. Putinististen trollienkaan tarkoitus ei ole olla sellaisinaan uskottavia länsimaiselle kriittiselle lukijalle. Heidän tarkoituksensa on sosiaalinen vaikuttaminen: Annetaan kuva, että kyseessä on miljoonien jakama käsitys, jolloin osa yleisöstä alkaa vaistomaisesti navigoitua tämän vahvalta ja haastamattomalta vaikuttavan oletetun enemmistön suuntaan. Toiseksi, jätetään mielikuvia ja väitteitä elämään. Kun niitä on toistettu riittävän kauan, ihmiset muistavat kuulleensa saman ennenkin ja alkavat pitää sitä yleisesti tiedettynä faktana.

Trollauksella voidaan myös häiritä, provosoida ja hämmentää keskustelua sekä pelotella häiriköinnillä pois asiallisia keskustelijoita. Nämä ovatkin trollauksen tavanomaisimmin ymmärrettyjä muotoja. Itse asiassa suuri osa siitä, mitä nykyään yleistetään trollaukseksi, on niin kutsuttua keinonurmetusta, jolla luodaan valheellisia mielikuvia suurista ruohonjuuritason mielipiteistä. Trollaus voi niin ikään toimia kuin perinteinen provokaatio: sillä hätyytetään esiin sekä kannattajia että vastustajia näiden identifioimiseksi, jolloin subtiilimmat toimijat - ns. vaikuttaja-agentit - voivat jatkaa siitä, mihin provokaattori jäi, esimerkiksi kultivoimalla kannattajia ja mustamaalaamalla vastustajia jossain aivan toisaalla kuin missä alkuperäinen keskustelu käytiin.

Räikeän massapropagandan ja nettitrollauksen tunnistaminen on Ukrainan sodan myötä lisääntynyt. Olisi toivottavaa, että se auttaisi myös arvioimaan retrospektissä sitä, missä määrin venäläinen propaganda onnistui harhauttamaan länsimaisia yleisiä mielipiteitä Venäjän aikaisemmissa massaoperaatioissa, kuten Balkanin ja Kaukasian sodissa sekä arabikevään demonisoimisessa. Venäläisen propagandan vaikutus muihinkin ääri-ilmiöihin, etenkin äärioikeistolaisen, rasistisen ja islamofobisen diskurssin ja muun demokratia- ja pluralismivastaisuuden nousuun länsimaissa on ollut merkittävä. (Tämän toteamiseksi ei tarvitse kuin lukaista Anders Breivikin pamfletti, josta suuri osa on kyseisen diskurssin koontia.)

Valitettavasti räikeä massapropaganda ja nettitrollaus muodostavat vain osan Venäjän propagandasodasta. Länsimaalaiset yleisesti ja suomalaiset erityisesti ovat yhä auttamattoman sinisilmäisiä silloin kun propagandistinen vaikuttaminen tehdään sofistikoituneemmin ja kun se näyttää paremmalta. Valtaosa yleisöstä ja valitettavasti osa asiantuntijoistakin on kyvyttömiä arvioimaan riittävällä tietotasolla sanoman sisältöä, joten he katsovat ensisijaisesti sen muotoa. Jos sanoma näyttää länsimaiselta, siinä käytetty kieli kuulostaa länsimaiselta asiakieleltä ja varmuuden vakuudeksi se syötetään maailmalle länsimaisen vaikuttaja-agentin tai hyödyllisen hölmön kautta, huomattavan harva ammattilainenkaan - kuten toimittaja tai tutkija - uskaltaa enää epäillä sitä venäläiseksi propagandaksi, vaikka käsiteltyyn aiheeseen ja Venäjän intresseihin asiassa riittävästi perehtynyt voisi sisällön perusteella todeta sen sellaiseksi.

*   *   *

Oma taiteenlajinsa infosodassa on kokonaisten diskurssien manipulointi ja johdattelu. Siinä käytetään samoja menetelmiä kuin muussakin propagandatyössä: edistetään omia käsitteitä ja narratiiveja sekä yritetään vaientaa omalta kannalta epämiellyttäviä. Molemmat vaikuttamiskeinot näkyvät päivittäin suomalaisessa mediassa: Venäjän propagandaa edustavia narratiiveja ja käsitteitä puffataan, epämiellyttäviksi koettuja puolestaan yritetään vaientaa esimerkiksi nostamalla niistä äläkkää tai "yleisökommentteja" tai jakamalla ohjeistuksia auktoriteettiasemissa olevien vaikuttaja-agenttien tai hyödyllisten hölmöjen kautta. Tämä toimii suomalaisiin toimittajiin yllättävän hyvin: Venäjää ja sille tärkeitä narratiiveja käsitellään aivan toisenlaisin silkkihansikkain kuin vaikkapa muita Euroopan maita, Yhdysvaltoja tai Lähi-idän valtioita.

Ukrainan tapausta käyttäen voimme aloittaa vaikkapa sanoista. Miksi suomalainen media ei kutsu sotaa sodaksi? Ukrainan Donbasissa on keväästä asti ollut meneillään vähitellen täysimittaiseksi yltynyt sota, jossa osapuolina ovat Ukraina ja Venäjä. Venäjä on suorittanut kiistattomasti sotatoimiksi määrittyviä operaatioita Krimin miehityksestä alkaen. Suomalaismedialta kesti kuitenkin kuukausikausia myöntää ensimmäisenkään venäläissotilaan olevan Ukrainan alueella. Krimin miehitystä ei kutsuttu miehitykseksi. Hyökkäystä Donbasiin ei kutsuttu hyökkäykseksi Donbasiin vaan "itäukrainalaisten kapinaksi". Ukrainan odottaessa nyt uutta eskalaatiokierrettä Venäjän rajoille massoittamien 45 000 miehen sotajoukkojen tunkeutuessa Ukrainaan suomalainen media puhuu yhä "rauhanturvaoperaatiosta" ilman lainausmerkkejä.

Vertauskohtana voidaan käyttää vaikkapa sitä vimmaa, jolla suomalaismedia aikoinaan väitti Suomen olevan sodassa Afganistanissa. Toisin kuin Venäjän hyökkäysarmeijat Georgian ja Ukrainan alueilla, suomalaiset ovat Afganistanissa sentään YK:n valtuuttamina rauhanturvaajina. Myös Irakin kohdalla medialla ei ole ollut estoja puhua milloin sodasta, milloin sisällissodasta - silloinkin kun kyse on ollut pikemminkin terrori-iskuista. Vaikka sekä Afganistanissa että Irakissa on sodittu eikä noiden maiden sotia pidä vähätellä, suomalaismedialle tuntuu olleen huomattavasti helpompaa käyttää voimakasta sota-sanaa silloin, kun osapuolena on ollut joku muu kuin Venäjä.

Suomen media puhuu myös jatkuvasti "Itä-Ukrainasta" tarkoittaessaan pelkkää Donbasia, ja "itäukrainalaisista" tarkoittaessaan venäläisiä palkkasotilaita, erikoisjoukkoja ja terroristeja. Todellisuudessa Itä-Ukraina kattaa minimissäänkin ainakin Harkovan, Donetskin ja Luhanskin läänit, yleensä myös Dnipropetrovskin ja Zaporižžjan läänit ja maksimissaan kaiken Dneprin itäpuolisen Ukrainan. Tästä alueesta vain osa yhteisesti Donbasina tunnettujen Donetskin ja Luhanskin läänien alueista on ollut laittomien asejoukkojen hallussa. Kahden läänin alueilla toimivat ääriliikkeet ja ulkomaiset joukot on yleistetty edustamaan koko Itä-Ukrainan mielipiteitä - tällainen yleistäminen on luonteeltaan voimakkaan propagandistista.

Itäukrainalaisia ovat esimerkiksi kaikki ne Ukrainan laillisen maanpuolustuksen osan muodostavien aluepataljoonien sotilaat ja suojeluskuntalaiset, jotka ovat kotoisin Itä-Ukrainasta ja taistelevat nyt Donbasissa laittomia asejoukkoja vastaan. Sen sijaan "kapinallisista" merkittävä osa ei ole lainkaan itäukrainalaisia vaan Venäjältä tulleita venäläisiä Venäjän kansalaisia. Lähes kaikki "kapinan" johtajat ovat Venäjän kansalaisia; useimmat heistä Venäjän valtion palveluksessa olevia tiedustelu-upseereja tai turvallisuusorgaaneihin kiinteästi linkittyneiden venäläisten ääriryhmien edustajia. Joukossa on toki muutama ukrainalainen maanpetturi ja paljon paikallisesti rahalla värvättyjä ukrainanvenäläisiä rivimiehiä, joista monilla rikollis- tai ääriliiketausta, usein kumpikin.

Media on myös puhunut taajaan "separatisteista", mitä voi verrata saman median haluttomuuteen viitata oikeisiin separatisteihin esimerkiksi Tšetšeniassa ja Kashmirissa separatisteina. Separatisti-sana merkitsee sellaisen liikkeen kannattajaa, joka pyrkii irrottamaan alueensa toisen valtion alaisuudesta itsenäiseksi valtioksi. Tällaisiakin ihmisiä Krimillä ja Donbasissa saattaa olla. Heillä ei kuitenkaan ole ollut toistaiseksi mitään merkitystä, sillä molemmissa tapauksissa on ollut kyse Venäjän hyökkäyksestä Ukrainan alueille, ei paikallisesta separatismista. Jos halutaan kuvata niiden donbasilaisten pyrkimyksiä, jotka haluavat irrottautua Kiovan vallasta liittyäkseen tavalla tai toisella osaksi Russki Miriä, heihin sopisi paremmin termi irredentismi. Irredentismissä on kyse jonkin alueen halusta liittyä toiseen alueeseen, tavallaan siis vaihtaa omistajaa.

*   *   *

Suomalainen media harjoittaa perin mielenkiintoista käsitystä tasapuolisuudesta. Se ilmeisesti ajattelee, että objektiivisen länsimedian tasapainottamiseksi on juttuihin lisättävä lisähyppysellinen venäläistä propagandaa, mutta vaikka Ukrainasta puhutaan, ukrainalaisten näkökulmalla ei ole näyttänyt olevan väliä. Sitäkin enemmän olemme saaneet kuulla Donetskissa majailevien terroristien näkökulmaa. Milloin Moskovasta paikalle lennähtäneiden ja moskovalaisen perusnarratiivin ammentaneiden toimittajien romantisoimina, milloin taas jonkun keltaisen lehdistön edustajan popularisoimina absurdeine twiitteineen ja selfieineen terroristijohtajien kanssa.

Olen kuullut toimittajatuttavieni selittelevän näkökulmavalintoja kaupallisilla syillä. Kuulemma matkustaminen maksaa ja siksi ei voida tehdä juttuja Ukrainan näkökulmasta. Se ei ilmeisesti ole yhtä myyvää kuin laittomien asejoukkioiden kanssa hengailu Donetskissa tai venäläisen ja amerikkalaisen median siteeraus. Minusta tämä selitys haiskahtaa, sillä Donetskiin matkustetaan yleensä Kiovan ja Dnipropetrovskin kautta. Ukrainassa tiedonvälitys on vapaata ja erilaisia poliittisia puolueita samoin kuin vaikka kansalliskaartia tai aluepataljoonia pääsee vapaasti haastattelemaan. Toisin kuin miehitetyssä Donbasissa, jossa toimittajat ovat matkansa alusta loppuun Venäjän turvallisuuspalvelujen ohjauksessa, heille syötetään ohjatusti samat haastateltavat ja samat legendat ukrainalaisista fasisteista ja hallituksen tykistötulen siviiliuhreista, lasten ristiinnaulitsemisista ja sydänten syömisistä.

Ukrainan laillisen maanpuolustuksen osana toimivat armeija, sisäministeriön joukot, kansalliskaarti ja aluepataljoonat esitetään lähinnä venäläisen propagandan kautta mystisinä vieraina ja toisina - vihollisina, joista suomalaistoimittaja kuuntelee juttuja donetskilaiselta kadunmieheltä tai -naiselta. Joka ei välttämättä edes ole kadunmies tai -nainen eikä donetskilainen. Tarina toisensa jälkeen kerrotaan kauheasta Pravyi sektorista, joka kuulemma on vallassa Kiovassa. Kiovassa olisi helppoa vaikka kävellä hotellilta nykyhallinnon ulkopuolelle jääneen oppositioryhmän Pravyi sektorin toimistoon, joka on keskusta-alueella, ja kysyä siellä, mitä väkeä nämä oikein ovat kun heistä niin paljon puhutaan. Jostain syystä toimittajat eivät tätä tee.

Ne harvat, jotka ovat lähteneet hakemaan tietoa aluepataljoonista, tuntuvat etsivän vaikka kiven kolosta ne haluamansa äärioikeistolaiset. Toki niitä löytyy, jos niitä etsii. Onhan Ukrainassa nationalisteja ja äärioikeistoa eikä ole hämmästyttävää, että kansallismielisesti motivoituneet ryhmät ovat rientäneet osallistumaan vapaaehtoispataljoonien toimintaan. Ukrainalaisen yhteiskuntajärjestyksen näkökulmasta se on luultavasti mielekkäintä toimintaa, mitä näille ryhmille saattoi vallankumouksen jälkeen keksiä, niitä kun ei voinut ottaa osaksi normaalia hallintoa eivätkä ne sellaista halunneetkaan.

Laskujeni mukaan kymmeniä juttuja on tehty ruotsalaisesta äärioikeistoaktivistista Mikael Skilltistä, joka on pyörinyt Ukrainan nationalistiradikaalien porukoissa ainakin vuoden alusta alkaen, usein näkyvästi. Nyt hän näyttää vaikuttavan jonkinlaisena kouluttajana Mariupolissa perustetussa Asovan pataljoonassa. Asovan pataljoona on ollut aluepataljoonista ehkä se kaikkein kontroversaalein juuri siksi, että siihen lähti mukaan paljon äärioikeistolaisiksi luokiteltavissa olevia voimia. Kuitenkin se määrä juttuja, joka yhdestä aseiden kanssa heilumista harrastavasta ruotsalaismiehestä on tehty, kertoo lähinnä ettei Ukrainan rintamalta löydy kovin monta "länsimaista palkkafasistia", vaikka heistä niin paljon tarinoidaan.

Toimittajat voisivat myös halutessaan kiinnittää huomiota Skilltin lausuntoon, jossa hän kertoo valinneensa Ukrainan siitä huolimatta, että hänelle oli tarjottu paljon isommalla rahalla mahdollisuutta päästä Putinin puolelle palkkasotilasjoukkoihin Syyriaan, taistelemaan diktaattori Assadin puolesta Syyrian kansaa vastaan. Jostain syystä tällaiset pikku paljastukset eivät toimittajia suuremmin kiinnosta. Vaikka kansaansa massamurhaava Assad pysyy vallassa juuri venäläisten ja iranilaisten värväämien palkkasotilasjoukkojen turvin eikä ole juuri lainkaan taistellut jihadistista ISIS:tä vastaan, tästä ei juuri näy Suomen mediassa kirjoitettavan. Silti Skillt esitetään ikään kuin yksi mies voisi edustaa kovinkin laajaa eurooppalaisen fasismin rintamaa Kiovan asialla.

Vaikka nationalismilla on keskeinen sija kummallakin puolella rintamalinjaa, tosiasia on, että fasisteja löytyy merkittävästi enemmän Moskovan puolelta kuin Kiovan. Paitsi että putinismi on itsessään fasismin kaltaista autoritariaan ja massapropagandaan nojaavaa kansalliskiihkoa, myös putinismin länsieurooppalaiset tukijat painottuvat huomattavassa määrin juuri äärioikeistoon. Myötäjuoksijoina näyttää toki olevan vanhoja stalinisteja. Suurin osa Putinin sotapolitiikkaa taistelukentillä edustavista venäläisistä ääriliikkeistä on nimenomaan fasistisia. Niiden propagandaa levittävät länsimaissa äärioikeistolaiset ryhmittymät.

*   *   *

Mediassa esiintyvien käsitteiden ja narratiivien manipuloinnin lisäksi venäläisessä propagandasodassa merkittävää osaa näyttelevät ns. vaikuttaja-agentit (agents of influence). Vaikuttaja-agentit voivat olla esimerkiksi toimittajia, tutkijoita, lobbareita, kauppamiehiä, kansanedustajia, eduskunnan tai ministeriöiden virkamiehiä, korkeita upseereja, eläkkeellä olevia virkamiehiä, poliitikkoja tai kulttuurihahmoja kuten näyttelijöitä.

On syytä mainita, että vaikuttaja-agentit saattavat toimia hyvin monenlaisista motiiveista - taloudellisista, ideologisista, muita etuja tavoittelevista tai väärän lipun harhaanjohtamina - eikä moni heistä todennäköisesti ymmärrä toimivansa vieraan vallan vaikuttaja-agenttina. Omasta mielestään tällaiset henkilöt saattavat olla isänmaallisia, noudattaa annettuja käskyjä, edistää suomalaisia vientietuja tai vastustaa amerikkalaista imperialismia. Venäjän kannalta tämä tuskin on oleellista - oleellista on, mitä vaikuttaja-agentit tekevät ja millainen vaikutus heillä on yleiseen mielipiteeseen, narratiivien vakiintumiseen tai päätöksentekoon.

Tyypillistä vaikuttaja-agenteille on, että he pyrkivät esiintymään asiantuntijoina. Osa heistä saattaa tehdä vaikuttamistyötään avoimin lipuin vaikkapa venäläismielisen tutkimuslaitoksen tai bisneslobbyn laskuun. Suurempi osa kuitenkin pyrkii esittämään itsensä objektiivisina, "vastuullisina" tai "realisteina" peittääkseen suoran vaikuttamisagendansa ja vaikuttaakseen uskottavilta. Eri vaikuttaja-agenteilla on erilaisia vaikuttamiskohteita ja heidän on muotoiltava viestinsä siten, että juuri vaikuttamisen kohde nielisi sen. Esimerkiksi kullekin poliittiselle puolueelle on puhuttava niiden omalla kielellä, median kautta esitettävä puolueetonta tai huolestunutta toimittajaa, liike-elämälle puhuttava rahan kieltä, uskovaisille hengellistä kieltä ja nuorisolle nuorten kieltä. Venäjä on aktiivisin ja aggressiivisin ulkovalta, joka pyrkii vaikuttamaan suomalaisten mielipiteisiin - ja yksi harvoista, jonka vaikuttamisstrategia kattaa räätälöityinä kaikki yhteiskunnan osa-alueet, poliittiset suuntaukset ja ikäluokat.

Vaikuttaja-agentit eroavat tyystin provokaattoreista (agent provocateur), joiden propaganda on usein räikeää eikä lainkaan uskottavaa väestömme valtaosalle. Muutama tunnettu provokaattori on ollut viime vuosina paljon esillä myös julkisuudessa. Vaarana on, että mikäli Venäjän vaikuttamiskampanjoiden luullaan keskittyvän provokaattoreihin ja trolleihin, jäävät silloin havaitsematta subtiilimmin toimivat vaikuttaja-agentit, joilla on paljon enemmän uskottavuutta. Yksi provokaattorien käyttötarkoituksista voi jopa olla savuverhon luominen, jonka turvin vaikuttaja-agentit etenevät tutkan alla ja vaikuttavat maltillisilta.

Jos joku taho Suomessa viitsisi seurata asioita, Venäjän jo yli puoli vuotta sotavaihteella pyörinyt propagandasota tarjoaisi erinomaisen tilaisuuden identifioida suuren määrän Venäjän propaganda-agendaa Suomessa levittävien vaikuttaja-agenttien verkostoja. Näyttäisi siltä, että asialle on aktivoitu runsaasti myös aiemmin uinuneita vaikuttaja-agentteja. Tämä on sikäli vaarallinen signaali, että Venäjä uskoo olevansa niin pitkällä tavoitteissaan, että se ei kaihda polttamasta eräitä pitkään hiljaisia kontaktejaan helposti havaittavissa oleviin informaatio-operaatioihin.

Vaikuttaja-agenttien kautta tehtävät informaatio-operaatiot tapahtuvat usein tietyllä säännönmukaisuudella, jota on mahdollista havainnoida seuraamalla informaation syötön ajoittamista ja käytettyjä verkostoja. Hyvä vaikuttamisoperaatio voi olla hyvinkin yksinkertainen, kuten tarkoitusta varten luodun sisällön levittäminen.

*   *   *

Esimerkkinä käytän erään Eduskunnan virkamiehen nimissä ennestään tuntemattomassa ortodoksisessa verkkolehdessä julkaistua kirjoitusta, joka sisältöönsä ja julkaisutapaansa nähden sai erittäin paljon huomiota suomalaisissa verkostoissa. Puuttumatta siihen, mitkä kirjoittajan motiivit ovat alun perin mahdollisesti olleet, kirjoituksen sisältö ja sen levitystavat sopivat hyvin tyypillisen venäläisen informaatio-operaation tunnusmerkkeihin, joista on kosolti esimerkkejä muista länsimaista.

Jo varhaisimpien tunnusmerkkien olisi pitänyt herättää ainakin muutama niistä innokkaista toimittajista ja verkkovaikuttajista, jotka heti tarttuivat kirjoitukseen: Kirjoittajalta löytyy erittäin vähän aikaisempia julkisia kirjoituksia mistään aiheesta, eikä varsinkaan Ukrainasta. Kuitenkin hän on nyt esiintynyt omalla nimellään Ukrainan asiantuntijana, antaen kansanedustuslaitoksen ja tittelinsä arvovallan artikkelille, joka sisältää toinen toistaan kyseenalaisempia väitteitä. Toiseksi, kirjoitus oli julkaistu marginaalisessa julkaisussa - vasta paria kuukautta aikaisemmin perustetussa ortodoksisessa verkkolehdessä.

Edellä mainitun kaltaiset asiat eivät tietenkään yksinään tarkoita, että kyseessä olisi propaganda tai edes muuten epäluotettava lähde. Ne ovat kuitenkin tyypillisiä venäläisille informaatio-operaatioille länsimaissa. Vastaavia suoritettiin runsaasti jo venäläisen propagandan pyrkiessä demonisoimaan Kosovon albaaneja sepitetyillä tarinoilla ja salaliittoteorioilla. Samanlaisilla informaatio-operaatioilla pyrittiin kyseenalaistamaan serbien syyllisyys sotarikoksiinsa ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. On helppo löytää vastaavissa julkaisuissa alun perin ilmestyneitä mutta sittemmin hämmästyttävän laajasti levitettyjä ja faktana esitettyjä mielipidekirjoituksia, jotka sofistikoituneilla manipulointitaktiikoilla markkinoivat venäläisen propagandan mukaisia näkemyksiä Tšetšenian, Georgian, Libyan tai Syyrian tapahtumista. Myös Ukrainaa vastaan suunnattua propagandaa on markkinoitu lukuisiin ulkomaihin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella käytännössä identtisin keinoin.

Toisen hälytyskellon olisi pitänyt soida artikkelin suosituksi noussutta alkuosaa lukiessa. Artikkelin alkuosa käsittelee sinänsä tärkeää aihetta: lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa. Kirjoitus ei kuitenkaan itse sovella kumpaakaan, vaan keskittyy mielikuvien luomiseen. Sen alkupuolella on nähty kappalekaupalla vaivaa sellaisen mielikuvan luomiseksi, että kirjoittaja tiedostaisi lähdekritiikin ja medialukutaidon haasteet ja olisi itse näiden yläpuolella. Samalla lukijaa manipuloidaan ajattelemaan, että kaikki osapuolet valehtelevat tasapuolisesti - paitsi tietysti kirjoittaja, joka on ainoa täysin tasapuolinen osapuoli.

Tämän mielikuvavaikuttamisen jälkeen seuraa artikkelin pitkä jälkiosa, jossa kirjoittaja kertoo oman mielipiteensä Ukrainan tapahtumista. Tuo mielipide perustuu lähinnä venäläiseen versioon tapahtumista. Se ei kyseenalaista räikeitäkään venäläisiä propagandaväitteitä kiovalaisten fasistien vallankaappauksesta tai omiensa ampumisesta, vaan päinvastoin lietsoo näistä asioista tosiasioihin pohjaamattomia salaliittoteorioita. Kirjoittaja ei anna väitteilleen ainuttakaan lähdettä. Hän ei myöskään vaivaudu voimakkaita väitteitään perustelemaan. Sen sijaan hän manipuloi lukijaa väittämällä moneen kertaan olevansa kriittinen myös Putinin suuntaan. Itse asiassa hän ei ole: hän antaa hyväksyntänsä Venäjän imperiaalisille pyrkimyksille Ukrainassa ja kyseenalaistaa Ukrainan hallituksen laillisuuden.

Kirjoituksen Ukrainasta tarjoama narratiivi on yksipuolinen ja monin paikoin virheellinen. Se esittää ikään kuin faktoina lukuisia venäläisen propagandan luomia myyttejä, ja sivuuttaa vastaavasti merkittävimmät Venäjän kannalta raskauttavat seikat ja tiedot. Kirjoitus sisältää niin monta asiavirhettä ja valheellista väitettä Ukrainan kansannoususta ja sen jälkeisistä tapahtumista, että herää kysymys, onko kirjoittaja lainkaan perehtynyt kaikkeen siihen tietoon, jonka luulisi Eduskunnassa olleen saatavissa. Jos ei ole, hänen kirjoituksensa on tyypillinen esimerkki sellaisesta mielipidepamfletoinnista, jollaista hän itse kirjoituksensa lähdekritiikkiä ruotivassa alkuosassa vastustaa. Toisaalta, jos on, silloin kirjoitus kertoo jostain vielä huolestuttavammasta - Suomen kansanedustuslaitoksen informaatiointegriteetin tilasta. Muitakin vaihtoehtoisia selityksiä voi toki olla.

Tapa jolla kirjoitusta tämän jälkeen puffattiin ja levitettiin, muistuttaa sekin tyypillistä venäläistä informaatio-operaatiota. Sille löytyi tuntemattomasta julkaisijastaan huolimatta välittömästi erittäin laaja verkosto jakajia sosiaalisessa mediassa. Poliitikot ja toimittajat jakoivat sitä, ja sitä jaettiin arvovallalla sävytetyillä hyvävelikirjeillä ympäri toimittajakuntaa ja muita mielipidevaikuttajia, jotta nämä tarttuisivat kirjoitukseen ja antaisivat sille enemmän painoa. Kaikki tämä voi toki olla sattumaa ja hyväuskoisuuden tulosta, mutta se muistuttaa identtisesti tapaa, jolla venäläinen informaatio-operaatio on toiminut eräissä sellaisissa Euroopan maissa, joissa ilmiötä on viime kuukausina akateemisesti tutkittu.

Suomalainen yhä uskoo helpommin mielikuvia ja sitä, miltä sanoma näyttää, kuin tosiasioita ja niiden perusteluja. Tärkeää suomalaiseen yleisöön vaikutettaessa on ennen kaikkea vaikuttaa tasapuoliselta. Kun muistaa useaan kertaan väittää olevansa kriittinen myös Putinia kohtaan, päinvastainen sisältö niellään sellaisenaan jopa isänmaallisissa sotilaslehdissä. Erityisen huomionarvoista suomalaisen lähdekritiikkikeskustelun kannalta on huomata, kuinka moni ammattitoimittaja ja muu "uskottava" taho näyttää menneen lankaan tämän kirjoituksen kohdalla.

Ehkä moni heistä ei jaksanut edes lukea kuin kirjoituksen alun pitkän selityksen lähdekritiikistä. Se olikin artikkelin paras osa. Ikävä vain, että samainen artikkeli olisi ollut ensimmäinen koekappale, johon tuota lähdekritiikkiä ja propagandan läpilukutaitoa olisi pitänyt soveltaa. Vaikka näyttää ilmeiseltä, että kirjoituksen tarkoitus oli vaikuttaa Venäjän näkemyksiä puolustavasti, jää epäselväksi, millä vilpittömyyden asteella se on laadittu, ja ovatko takana kirjoittajan omat sympatiat, venäläismieliset suomalaiset tahot vai peräti ulkomaan syöttämä aineisto. Olipa kirjoitus kirjoitettu ja julkaistu millä mielellä tahansa, sen levitysmenetelmissä oli informaatio-operaation piirteitä.

*   *   *

Kirjoistusta seurannut jakamis- ja myötäilyilmiö antavat aihetta nostaa estradille muutamia tyypillisiä ongelmia propagandan käsittelyssä. Käsittelen tässä muutamia ja jatkan sitten joskus toiste, mikäli lukijat kokevat propagandantorjunnan hyödylliseksi aiheeksi.

Väite: Totuus löytyy jostain kahden ääripään välistä. Tätä myyttiä markkinoi Eduskunnan virkamiehen artikkeliin viitaten mm. Ukraina-keskusteluun muuten erittäin ansiokkaasti osallistuneen sotilasalan lehden toimittaja. Toimittaja käsitteli omassa artikkelissaan tahallista provokaatiotaan, joka oli aiheuttanut pahennusta valtionjohdon ja pääesikunnan tahoilla. Samalla artikkeli tuli kuitenkin markkinoineeksi klišeetä siitä, että totuus löytyisi jostain puolivälistä. Tätä kutsutaan tasapuolisuusharhaksi.

Todellisuudessa totuus ei löydy puolivälistä erilaisia väitteitä, sillä kaikki osapuolet eivät valehtele (toisin kuin virkamiehen kirjoitus väitti), vaan jotkut osapuolet valehtelevat törkeästi, toiset vähän vähemmän, kolmannet tahattomasti ja neljännet haluaisivat aidosti pysyä totuudessa. On henkistä laiskuutta olettaa totuuden Ukrainan tapahtumista löytyvän esimerkiksi jostain Yhdysvaltain ja Venäjän näkemysten puolivälistä. Vielä suurempaa laiskuutta se on, ellei ole lainkaan perehtynyt ukrainalaisiin näkemyksiin.

Mistä totuus sitten löytyy, jos ei omaa riittäviä tietoja voidakseen luottaa kehenkään? Tämä johdattaa meidät toisen ongelmaväitteen pariin.

Väite: Totuutta ei voida tietää. Kaikenlaiset totuudet ovat mahdollisia ja yhtä varteenotettavia. Näin ei ole. Kukaan yksittäinen taho, paitsi ehkä Jumala, ei kykene tietämään kaikkea kaikesta eikä siten tunne koko totuutta. On silti hyvinkin mahdollista erotella toisistaan tosia ja epätosia, verifioitavissa olevia ja helposti falsifioitavia väitteitä. Venäläinen propaganda suoltaa jälkimmäisiä sellaisella volyymilla, ettei vaadi edes lukiotason osaamista falsifioida niitä.

Mitä taas joidenkin tosiasioiden verifiointiin tulee, se vaatii yleensä nousemista nojatuolista ja usein matkustamistakin. On ymmärrettävää, että kaikilla sellaiseen ei riitä aika eikä motivaatio. Sitä tärkeämpää olisi silloin arvioida, ketkä monenlaisten tosiasiaväitteiden esittäjistä voivat pohjata näkemyksensä vahvaan tietoon ja ketkä eivät. Tämä on olennainen tekijä lähteen luotettavuutta arvioitaessa. Toinen olennainen tekijä on lähteen motiivien arviointi. Motiiviarvio antaa viitteitä siitä, mihin suuntaan tulkinta mahdollisesti kallistuu jos kallistuu, vai onko se kenties kokonaan manipulaatiota tai valehtelua.

On varsin kuvaavaa, että Venäjä ei ole tyytynyt masinoimaan vain yhtä teoriaa haastamaan tosiasiapohjaista analyysiä kustakin propagandansa kannalta tärkeästä asiasta, vaan se on säännöllisesti tarjonnut useita vaihtoehtoisia, keskenäänkin ristiriitaisia teorioita. Tällöin tarkoitus ei olekaan runnoa läpi tiettyä käsitystä, kuten toimittaisiin jos Venäjällä olisi kiistaton infotilan herruus, vaan tarkoitus on hämmentää ja hajottaa totuus; kadottaa se neulaksi vaihtoehtoteorioiden heinäsuopaan. Tyypillisesti propagandistit esittävät sanomaansa "auki olevina kysymyksinä" ja manipuloivat jo seuraavassa vaiheessa pitämään näitä kysymyksiään etabloituina faktoina.

Tänä päivänä mikä tahansa, hyvinkin dokumentoitu totuus on helppo haastaa väittämällä päinvastaista - ja kiistämällä kiven kovaan, että dokumentoitua totuutta olisi dokumentoitu. Todistustaakka on vain sillä, joka on salaliittoteoreetikon kanssa erimieltä. Mikä tahansa huuhaa on totta, kunnes on toisin todistettu, joskaan mikään todiste ei salaliittoteoreetikon päätä käännä. Ja mikä tahansa hänen näkemyksensä vastainen on valhetta, ellei sitä ole aukottomasti todistettu, eikä mikään todiste tietenkään koskaan kelpaa sitä aukottomasti todistamaan. Näin inttämistä vaihtoehtoisten "totuuksien" puolesta voidaan jatkaa loputtomiin, oikeastaan ilman minkäänlaisia perusteluja.

Väite: Mitään ei ole todistettu; ei ole esitetty todisteita. Sotilaalliset tapahtumat ovat fyysisyydessään sellaisia, että ne useimmiten voidaan ns. kovalla faktalla verifioida tai falsifioida. Voidaan esimerkiksi vahvaan todistusaineistoon perustuen todeta, että Venäjä on lähettänyt paitsi naamioituja myös vakituisia joukkojaan laittomasti Ukrainaan, ja että malesialainen matkustajakone ammuttiin alas venäläisten Venäjältä tuomalla, Venäjän armeijan kalustoon kuuluneella venäläisellä ilmatorjuntajärjestelmällä, jonka käyttäjät olivat venäläisiä. Nämä ovat sellaisia tosiasioita, joihin löytyy fyysistä faktaa todisteiksi. Varsin poikkeuksellisesti useiden maiden tiedusteluviranomaiset ovat esitelleet todisteitaan myös julkisesti - tuskin kaikkea, mitä tietävät, mutta riittävästi tekemään tietyt asiat selviksi.

Sen sijaan motiivit ovat asioita, joista ei usein voida sanoa mitään varmaa. Ei tiedetä, miten Putin huomenna aikoo määrätä operaationsa jatkosta Ukrainassa. Ei tiedetä, mitä ampujan päässä liikkui hänen laukaistessaan ohjuksen. Tästä huolimatta nimenomaan motiiveista esitetään usein perustelemattomia väitteitä toteavasti - oletetaan esimerkiksi totuutena, että Venäjä kantoi huolta venäjänkielisten oikeuksista tai  lentokoneen pudottamisen on täytynyt olla vahinko. Motiiveistakin voi toki etsiä viitteellistä todistusaineistoa esimerkiksi vertailemalla yhtäältä motiiveja koskevia lausuntoja tai kuvakieltä ja toisaalta tekoja, jotka joko vahvistavat tai kumoavat motiiveista tehtyjä valistuneita oletuksia.

On vaikea kirjoittaa mistään vähänkään monimutkaisemmasta aiheesta joutumatta tekemään oletuksia toimijoiden motiiveista. Niiden epävarmuus ja hypoteettisyys on kuitenkin aina syytä tiedostaa, sillä niistä on vaikea saada samanlaista objektiivisesti tutkittavissa olevaa todistusaineistoa kuin fyysisistä tapahtumista.

Väite: Kaikki valehtelevat. Kaikki eivät valehtele. Valehtelemisella tarkoitetaan väärän tiedon antamista tietoisesti, siitä huolimatta, että tiedetään asioiden oikea laita tai ainakin että annettava tieto on valhetta. On hyvin harvinaista, että vakiintuneet, uskottavuudestaan huolta kantavat länsimaiset tiedotusvälineet valehtelevat tietoisesti. Kun niin tapahtuu, toimittaja saa yleensä potkut tai syntyy skandaali. Venäläinen valtiojohdettu media valehtelee sen sijaan tietoisesti mistä tahansa, minkä kuvitellaan edistävän valtionjohdon etuja.

Sen sijaan, että oletetaan kaikkien valehtelevan tasapuolisesti, on syytä arvioida, kenelle valehtelemisesta on hyötyä, ja millaisista valheista. Valkoisten valheiden ja osatotuuksien jäljittäminen on astetta vaikeampaa kuin räikeiden valheiden, mutta niidenkin arvioinnissa auttaa aina kysymys siitä, mihin tällä pyritään. Ukrainan armeijalla saattaa hyvinkin olla syytä vähätellä omia tappioitaan ja liioitella viholliselle tuotettuja tappioita. Useimpien sotaa käyvien valtioiden tiedotustoimistot yrittävät antaa sellaisen kuvan, että oma toiminta on tehokasta ja hyvää, vihollisen toiminta kaoottista ja pahaa. Tappiolukujen dynaaminen luonne ja se, keitä milloinkin lasketaan mukaan, on yksi syy, miksi esimerkiksi toimittajien ei kannattaisi kokonaiskuvaa muodostaessaan yliarvostaa numeerista dataa, vaan vaivautua käyttämään myös järkeä annettujen tietojen järjestämisessä todellisuutta kuvaavaksi kokonaisuudeksi. Tilastojen valikoiva lukeminen on tyypillinen tapa tehdä propagandaa. Osatotuuksia antavaa on vaikeampi käräyttää epärehellisyydestä kuin suoranaisesti valehtelevaa.

Vetoaminen obskyyreihin länsimaisiin lähteisiin. Kun disinformaatio on saatu läpi jossain länsimaassa, esimerkiksi suomalaisessa, saksalaisessa tai vaikka Kaliforniaan rekisteröidyssä englanninkielisessä verkkolehdessä, sitä levitetään vaikuttajaverkostojen kautta kuin kyse olisi uskottavasta länsimaisesta tiedosta. Harva huomaa, että kyse olikin mielipidekirjoituksesta, tai että "amerikkalaislehti" onkin ilmeinen informaatio-operaation bulvaani. Huomiota kannattaa kiinnittää myös tunnettuihin ja luotettuihin länsilehtiin mielipiteitä tai kolumneja kirjoittaviin vaikuttaja-agentteihin sekä venäläisten oligarkkien omistamiin länsimedioihin.

*   *   *

Informaatiointegriteetti on tärkeä osa yhteiskunnan suvereniteettia. Sen suojaamisen propagandasodan vahingollisilta vaikutuksilta tulisi olla yhtä tärkeää tai tärkeämpääkin kuin vakoilulta tai terrorismilta suojautumisen tai tietoverkkojen kyberturvallisuuden. Infotilan suojelu ei ole vain teknologiaa. Myös informaatiosisältöä ja sen integriteettiä on suojeltava. Se ei voi tapahtua passiivisesti eikä nojata kansalaisten koulupohjaiseen valveutuneisuuteen, kun hyökkääjä on aktiivinen ja erittäin aggressiivinen.

Propagandantorjunnan pitäisi olla yhtä luonteva osa suvereenin valtion sisäistä maanpuolustusta kuin vastavakoilu ja terrorismintorjunta tänä päivänä ovat. Propagandantorjunta ei edellytä sitä, että länsimaat ryhtyvät itse samanlaiseen propagandasotaan kuin vihollisensa. Vihollisen käyttämien menetelmien torjuntakyky ei merkitse vihollisen kaltaiseksi muuttumista. Vastavakoilu ei edellytä aggressiivisten vakoilutoimien polkaisemista kaikkia muita vastaan. Terrorismintorjunta ei tarkoita sitä, että valtio ryhtyy itse harjoittamaan terrorismia.

Infotilan puolustamisen aggressiiviselta hyökkääjältä tulisi olla mediatalojen intresseissä, sillä heidänkin sananvapautensa ja riippumattomuutensa ovat uhattuina. Medialla onkin asiassa ensisijainen vastuu, vaikka myös viranomaisten, tutkijayhteisön, koulutusinstituutioiden ja monien muiden olisi hyvä antaa panoksensa yhteiskunnan infotilan suojelemiseen subversiolta.

Jos inforintamaa ei hoideta kunnolla, joudutaan pahemmille rintamille. Niillä palaa miljardeja ja menetetään ihmishenkiä. Jos taas infotilan puolustus on hoidettu alusta asti kunnolla, on erittäin epätodennäköistä joutua kauppasotiin saati fyysisiin sotiin. Kannattaa ottaa huomioon, että on paljon helpompaa ja halvempaa puolustaa infotilaa, kuin päätyä sen laiminlyönnin seurauksena ikäviin operaatioihin maan sisäistä turvallisuutta uhkaavien subversiivisten liikkeiden tai vieläpä ulkoisen maanpuolustuksen turvaamiseksi.

Joka kerran kun puolustautumisen hintaa kauhistellaan, tulisi muistaa kysellä, mitä maksaa olla puolustautumatta. Toimettomuuden hinta on jo noussut erittäin korkeaksi Georgian ja Syyrian jälkeen, ja laskua maksetaan Ukrainan ja Irakin lisäksi vuosikymmeniä myös länsimaisten yhteiskuntien sisällä. Kustannukset niin rahassa kuin ihmishengissäkin mitattuina jäävät yleensä paljon matalammiksi, mikäli ongelmiin puututtaisiin ajoissa. Puolimatkassakin puuttuminen on paljon parempi kuin päätyminen totalitarismiin ja suursotiin.