Olen ensi kertaa elämässäni Etelä-Amerikassa. Matka Guarulhosin kentältä São Paulon kaupunkiin ja Jardinsin kaupunginosaan, jossa majataloni sijaitsee, kesti tunnin verran. Taksikuski oli erittäin puhelias. Portugalia en osaa, mutta selviän hyvin sekoittamalla ranskaa, espanjaa, italiaa ja englantia. Olin tullessani kovin väsynyt, mutta täytyi kuitenkin pari Bohemiaa korkata ja syödä jotain, kun on tänne asti viimein saanut itsensä.
São Paulo on yhdellätoista miljoonalla asukkaallaan paitsi Brasilian suurin kaupunki, myös yksi maailman suurimmista metropoleista. Se on nykyään Brasilian kaupallinen ja kulttuurinen keskus ja siellä on Etelä-Amerikan jättimaan suurin koulutettu keskiluokka. Väestö on hyvin diversi; brasilialaisissa virtaa niin eurooppalaisten, intiaanien, afrikkalaisten kuin aasialaistenkin verta. Täällä on kahvibuumin ajoilta suuret italialais- ja japanilaisyhteisöt. Puolentoista miljoonan japanilaisyhteisö on suurin Japanin ulkopuolella. Myös libanonilaisia on 850 000, mikä tekee heistä yhden maailman suurimmista libanonilaisyhteisöistä. Saksalaisia on miljoona, juutalaisiakin 130 000.
Jesuiitat tulivat tänne vuonna 1554 ja kaupunki on nimetty Pyhän Paavalin mukaan, vaikka se onkin Rion ohella myös jonkinlainen alueen Sodoma ja Gomorra. Sen vaurastuminen alkoi kauppapaikkana rannikon sokeriplantaaseille, orjakauppiaille ja maan sisäosien rikkauksia riistämään lähteneille valkoisille. São Paulon kaakkoispuolella rannikolla sijaitseva São Vicente oli itse asiassa ensimmäinen portugalilainen siirtokunta Amerikoissa.
Brasilian itsenäistyessä vuonna 1822 São Paulosta tuli samannimisen, maan väkirikkaimman osavaltion pääkaupunki. Se oli poliittisena keskuksena edistyksellisten joukossa ja kannatti tasavaltalaisuutta sekä orjuuden lakkauttamista. Tuon vuosisadan aikana kahvi korvasi sokeriruo'on vaurauden lähteenä ja Avenida Paulistan mahtihuvilat todistavat vieläkin kahviporvarien tuolloin kokoamista omaisuuksista - mitään poroporvareita eivät olleet.
Pitkällä lentomatkalla Istanbulista Saharan ja Atlantin yli São Pauloon luin Tallinnasta ostamaani Boris Akuninin vuoteen 1914 ja öljybuumin Azerbaidžaniin sijoittuvan tarinan Musta kaupunki vironnosta ja katsoin useammankin elokuvan. Täydessä koneessa oli matkustajina brasilialaisia, turkkilaisia, arabeja, ukrainalaisia, saksalaisia ja hollantilaisia.
Ensivaikutelmia São Paulosta ovat kehittynyt infra ja kohtuullisen sivistynyt liikenne, paljon elämää, kauppoja ja yrityksiä. Jardinsissa on ravintoloiden, baarien ja musiikin keskittymä. Täällä ei kuitenkaan ole illan langettua niin lämmintä kuin luulin. Kuulemma ollaan vasta keväässä. Mahtaako sitten Argentiinassa olla vielä suorastaan kylmä?
São Paulo on yhdellätoista miljoonalla asukkaallaan paitsi Brasilian suurin kaupunki, myös yksi maailman suurimmista metropoleista. Se on nykyään Brasilian kaupallinen ja kulttuurinen keskus ja siellä on Etelä-Amerikan jättimaan suurin koulutettu keskiluokka. Väestö on hyvin diversi; brasilialaisissa virtaa niin eurooppalaisten, intiaanien, afrikkalaisten kuin aasialaistenkin verta. Täällä on kahvibuumin ajoilta suuret italialais- ja japanilaisyhteisöt. Puolentoista miljoonan japanilaisyhteisö on suurin Japanin ulkopuolella. Myös libanonilaisia on 850 000, mikä tekee heistä yhden maailman suurimmista libanonilaisyhteisöistä. Saksalaisia on miljoona, juutalaisiakin 130 000.
Jesuiitat tulivat tänne vuonna 1554 ja kaupunki on nimetty Pyhän Paavalin mukaan, vaikka se onkin Rion ohella myös jonkinlainen alueen Sodoma ja Gomorra. Sen vaurastuminen alkoi kauppapaikkana rannikon sokeriplantaaseille, orjakauppiaille ja maan sisäosien rikkauksia riistämään lähteneille valkoisille. São Paulon kaakkoispuolella rannikolla sijaitseva São Vicente oli itse asiassa ensimmäinen portugalilainen siirtokunta Amerikoissa.
Brasilian itsenäistyessä vuonna 1822 São Paulosta tuli samannimisen, maan väkirikkaimman osavaltion pääkaupunki. Se oli poliittisena keskuksena edistyksellisten joukossa ja kannatti tasavaltalaisuutta sekä orjuuden lakkauttamista. Tuon vuosisadan aikana kahvi korvasi sokeriruo'on vaurauden lähteenä ja Avenida Paulistan mahtihuvilat todistavat vieläkin kahviporvarien tuolloin kokoamista omaisuuksista - mitään poroporvareita eivät olleet.
Pitkällä lentomatkalla Istanbulista Saharan ja Atlantin yli São Pauloon luin Tallinnasta ostamaani Boris Akuninin vuoteen 1914 ja öljybuumin Azerbaidžaniin sijoittuvan tarinan Musta kaupunki vironnosta ja katsoin useammankin elokuvan. Täydessä koneessa oli matkustajina brasilialaisia, turkkilaisia, arabeja, ukrainalaisia, saksalaisia ja hollantilaisia.
Ensivaikutelmia São Paulosta ovat kehittynyt infra ja kohtuullisen sivistynyt liikenne, paljon elämää, kauppoja ja yrityksiä. Jardinsissa on ravintoloiden, baarien ja musiikin keskittymä. Täällä ei kuitenkaan ole illan langettua niin lämmintä kuin luulin. Kuulemma ollaan vasta keväässä. Mahtaako sitten Argentiinassa olla vielä suorastaan kylmä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti