lauantai 29. kesäkuuta 2013

Puolivälissä pohjoiseen

Olin muutaman päivän Helsingissä, jossa tapasin ystäviäni, lorvin terasseilla ja kahviloissa, luin laiskasti kirjoja sieltä täältä. Uutena tuttavuutena paikkojen joukossa oli Liuskaluoto, johon pääsee Eiranrannasta ravintola Caruselin läheltä veneellä. Siellä on erinomaisen vilkas kesäterassi ja loistavat pizzat. Politiikkaa puhuttiin siellä ja jatkoillakin. Muistan, että jatkopaikassa puhuimme voitontunteen tärkeydestä yhteiskunnallisen toiminnan innostuksen ylläpitämisessä, jolloin joku naapuripöydän setä puuttui puheeseen - sinänsä täysin aiheeseen sopivasti, mutta puhuen ilmeisesti jostain taistelulajeista.

Torstai-iltana otin kaverin kanssa yöjunan Ouluun, jossa tapasin toisia ystäviäni. Ajatella, että vaikka Ouluun päästäkseen saa matkustaa junalla koko yön ja herätä aamulla tuosta pohjoisen kaupungista, ollaan sinne päästäessä yhä vasta puolivälissä Suomen pituutta. Räjäyttää tajunnan. Ouluuntuneet kaverini järjestivät melkoiset puutarhajuhlat vehreässä maisemassa Oulujoen rannalla, meksikolaisella ruoka- ja juomateemalla, niin että niistä riitti ylensyöntiin lauantaiksikin.

Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja, läsnä lisäkseni muutama yrittäjä ja it-ammattilainen, ympäristöjohtaja, psykologi, opiskelija jne, keski-ikä kolmenkympin päälle mutta levittäytyen kymmenen vuoden haitarille. Keskusteluissa hahmottui jonkinlainen sukupolvikokemus, joidenkin tapauksessa jopa psykohistoriallinen teoria siitä, mitä sodanjälkeiset sukupolvet ovat meitä kasvattaessaan vaatineet ja odottaneet, ja millaiseksi maailma sen sijaan onkin muodostunut. Ranskalaisen antropologin René Girardin teos Väkivalta ja pyhä oli kaivettu esille jo päivällä. Muistan, että siinä vaiheessa kun muutama osanottajista lähti veneellä joelle, osa meistä debatoi jo perin filosofisesti vapauden ja autonomian olemuksesta.

Aamulla minulle selvisi, että Oulustakin käsin on käsittämättömän vaikeaa päästä Vaasan, Närpiön ja Kaskisten suuntaan. Ratatöiden vuoksi junia on vähän eikä Seinäjoellekaan olisi päässyt kuin vasta kahden jälkeen yöllä. Jouduin lähtemään hasardilla kohti Kokkolaa, josta toivon löytäväni linja-auton tai jonkin muun tavan matkustaa edelleen rannikkoa etelää kohti.

Ilmoja on pidellyt. Säiden jumalatar on suosinut minua tällä Suomen-matkallani melkoisesti, vaikka perjantaipäivällä Oulussa olikin sateista käydessämme yliopistolla ja keskustassa. Tuulihaukat leijailevat pohjalaisten peltoaukeiden yllä.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kyynelkaasun kesä

Matkallani Suomeen kävin taas Istanbulissa, jälleennäin siellä asuvan ystäväni ja vietimme hyvin pitkän illan ja yön. Uutisista olisi voinut viime aikoina luulla, että Istanbul - ja varsinkin Taksimin ja Istiklalin alue - olisi jonkinlaista sotatoimialuetta, jolle vain Brasilia vetää vertoja.

Näin ei ollut. Kaikki oli rauhallista, lukuun ottamatta transujen oikeuksia puolustanutta sateenkaarikulkuetta, joka kulki Istiklalia edestakaisin lippuja ja banderolleja heilutellen. Suurin osa osanottajista näytti tavallisilta normikansalaisilta eikä varsinaiselta sateenkaarikansalta. Mutta Gezi-puiston jupakasta alkaneet mielenosoitukset ovatkin laajenneet koskemaan ihan kaikkea, ja niinpä Istanbulin nuoret sekulaarit ja liberaalit ovat nyt barrikadeilla eivät yhden asian liikkeenä vaan kaikkien asioiden liikkeenä.

Oli kesäistä ja Bospori kimmelsi. Kansa oli sankoin joukoin puistoissa ja nurmikoilla piknikoimassa ja kukkaistutukset koristivat muutenkin kauniin kaupungin kasvoja. Ystäväni kertoi, että jokin aika sitten oli ollut paljon pahempaa, kun kyynelkaasu oli tunkeutunut Beyoğlun kaduille. Babel Cafékin oli täyttynyt kaasusta ja kanta-asiakkaat paenneet kauhuissaan sisälle, jossa ystäväni oli menettänyt tajuntansa ja luullut jo kuolevansa, kun äkkiä tyhjästä oli ilmaantunut kaasunaamaripäinen tyttö, joka oli elvyttänyt hänet. Ystäväni ei koskaan saanut tietää, kuka hänen tuntematon sankarittarensa oli. Istanbulin mielenosoittajat ovat mobilisoineet vapaaehtoisia auttamaan eri tavoin poliisin ylenpalttisen väkivallan uhreja.

Kaiken kaikkiaan on vaikea ymmärtää Erdoğanin tyhmyyttä ja ylimielisyyttä, kun hän onnistui saamaan aikaan kaiken tämä pelkästään halveksimalla omaa kansaansa, tai ainakin sitä kansanpuolikasta, joka ei jaa hänen poliittisia ja uskonnollisia mielipiteitään. Turkilla meni monessa suhteessa hyvin - nyt yhden miehen ja hänen lähipiirinsä hattuun kihahtanut vallanhimo on syöksemässä menestyksen hedelmiä mereen yhdessä kuumassa kesässä.

Turkin lisäksi myös Brasiliassa näyttävät alun alkaen julkisten varojen tuhlaamisesta alkaneet mellakat laajenneen koskemaan kaikkea. Miljoona ihmistä on ollut kaduilla ja siellä kuten Turkissa joku tekee valtavasti rahaa Guy Fawkes -maskien myymisellä. Koska ollaan Brasiliassa, autojen polttaminenkin vaikuttaa välillä suurelta kansankarnevaalilta.

Sitten saavuin Suomeen, jossa kesä tuntuu olevan kuumempi ja aurinkoisempi kuin Kabulissa konsanaan ja Itämeri vähintään yhtä kimmeltävä kuin Bosporinsalmi. Aloitin lomani Tammisaaren ja Snappertunan sisäsaaristossa. Naamani paloi auringosta, vaikkei edes oltu Naantalissa. Sorsapoikueita ja särkiä ruokittiin vaalealla leivällä. Tunsin sieraimissani neulasten ja muurahaisten tuoksun ja kuulin korvissani kalalokkien kiljahtelun. Eilen tulin Helsinkiin, tapasin ystäviäni ja jatkan niissä merkeissä huomisiltaan, jolloin siirtynen Pohjanmaalle, ensin pohjoiseen, sitten etelään. 

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Perjantai-iltapäivän ratto

Perjantai-iltapäivä on alkanut ja mullat pauhaavat saarnoja moskeijoissaan. Sijaitsen kolmen eri moskeijan kaiutinten kakofoniassa. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, josta näkymättömistä kantautuu taisteluhelikopterien jylyä kuin Kilgoren napalmoiduilta kukkuloilta. Ruusut kukkivat, pikkukiitäjät kirskuvat taivaalla ja pikkuvarpuset sirkuttavat puussa piikkilangan ja betoniaidan välissä.

Kaksi isoa terrori-iskua kuohutti Kabulia viikolla. Ensimmäinen siksi, että se tapahtui lentokentällä ja Kabuliin laskeutumista yrittäneet koneet ohjattiinkin Tadžikistaniin. Seitsemän hyökkääjää saivat itse surmansa; kranaattinsa levittivät kauhua, mutta eivät tiettävästi surmanneet ketään. Seuraavana päivänä tehtiin iltapäivän ruuhka-aikaan paljon tuhoisampi isku Kabulin oikeustalon edustalla, kun korkeimman oikeuden työntekijät olivat lähdössä bussilla töistä. Heidän lisäkseen kuoli paljon kadulla olleita sivullisia, mukaan lukien lapsia. Vastapäisen talon asukkaat ja television katsojat näkivät ihmisten kappaleiden lojuvan pitkin katuja. Bussikuskin ruumiista ei ollut mitään jäljellä.

Ainakin seitsemäntoista sai surmansa, neljäkymmentä haavoittui. Taliban julisti, että oikeustalo oli kohteena, sillä sen tuomarit harjoittivat muukalaisen miehittäjän oikeutta. Afganistanin media kertoi puolestaan tarinoita iskussa marttyroituneista uhreista: Nuori afgaanimies, jonka oli pitänyt kahden päivän kuluttua mennä naimisiin. Nuori afgaaninainen, joka oli kotoisin syrjäkyliltä, mutta vastoin yhteiskunnan odotuksia raivannut opiskelemalla tiensä harjoittelevaksi juristiksi. Hän oli uransa ensimmäisessä oman alansa työpaikassa. Tällaisia ”kansanvihollisia” Taliban murhaa järjettömässä sodassaan kaikkia eri mieltä olevia vastaan, ei suinkaan ”ristiretkeläisten sotilaita”, kuten retoriikastaan voisi kuvitella.

Kaikki viime iskujen uhrit olivat afgaaneja, todennäköisesti kaikki uskovia muslimeja. Heidän panostaan yhteiskunta olisi tarvinnut kipeämmin kuin korruptoituneiden poliitikkojen ja kenraalien tai kiihkossaan raivoavien fanaatikkojen. Länsimaalaisia tapahtumat kiinnostavat yhä vähemmän, koska uhrit eivät olleet länsimaalaisia eikä iskuja voi käyttää keppihevosina Amerikan politiikassa, kun joukkojen vetämisestä on jo päätetty. Tosin viime viikolla surmansa sai seitsemän georgialaista, mikä oli kauhea isku pienelle kansakunnalle, joka on täällä samasta syystä kuin Suomi: jotta olisi mukana länsimaisissa piireissä eikä joutuisi yksin sitten kun itsellä on hätä. Toisin kuin suomalaiset, georgialaiset ja virolaiset palvelevat kaikkein pahimmissa paikoissa.

Kävin erään samaan aikaan kanssani pahoissa paikoissa olleen amerikkalaisen ystävän kanssa keskustelua, jota tähän siteeraan (poistaen viittaukset yksityishenkilöihin), koska minulla ei ole tänään muutakaan kirjoitettavaa. Olkoon amerikkalainen nimeltään A ja minä S niin kuin suomalainen.

A kirjoittaa:
”Minun on kerta kaikkiaan jaettava tämä jonkun kanssa: Tuossa eräänä päivänä ystävättäreni esitteli minut uudelle poikaystävälleen, joka on italialainen, valmistunut filosofian tohtoriksi historiasta, tutkii toista maailmansotaa ja on Yhdysvalloissa Georgetownin stipendillä tekemässä töitä Kansallisarkistossa.”

”Aloitimme keskustelemalla historiankirjoituksen ja -tutkimuksen metodologiasta, joka antoi hyvän pohjan. Mutta kun hän alkoi kuvailla tutkimusintressejään, hälytyskellot alkoivat soida.”

”Hänen teesinsä on, että Britannialla oli Italiassa kolonialistisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Churchill vakuutteli Rooseveltiä, että heidän tulisi kummankin hyökätä Eurooppaan Italian kautta eikä Normandian. Ihmeteltyäni hän sanoi minulle noin vain, ettei strategisilla huolenaiheilla ollut asian kanssa mitään tekemistä.”

”Sitten hän alkoi vuodatuksen amerikkalaisten ja brittien hirmutöistä sodan aikana. Olin samaa mieltä, että sodassa tapahtui hirveitä asioita, kuten Dresden ja Tokion tulipommitukset, ja kysyin, tunsiko hän Vonnegutin töitä. Se sai hänet avautumaan yhä enemmän.”

”Hän alkoi siteerata minulle David Irvingin kirjoituksia. Kun sanoin 'hetkinen, eikös hän ole se holokaustin kieltäjä?', mies vastasi, että amerikkalaiset ja britit yrittävät pimittää kriittisen tiedon vallitsevasta narratiivista, ja että Irvingin teos 'Apokalypsi 1945' on erinomainen historiankirjoitus, jota kukaan ei voi kiistää, minkä vuoksi Irvingiä koetetaan mustamaalata kaikkialla muualla.”

”Niin paljon kuin moderni Eurooppa näyttääkin olevan kiinnostunut ihmisoikeuksista, antisemitismi ja revisionismi jatkuvat voimakkaina juonteina. En ole yllättynyt, että niin on Itä-Euroopassa ja Kreikassa, mutta tämä on italialainen, joka on opiskellut erään maailman parhaan historioitsijan, Carlo Ginzburgin, alaisuudessa, joka on itse juutalainen ja opiskellut Chicagon yliopistossa. Tämä on aivan toisen luokan peto. Asiat, joita hän sanoo tänään, siirtyvät tuleville sukupolville. Se on todella huolestuttavaa.”

S kirjoittaa:
”Ikävä kyllä fasismi on jyrkässä nousussa Euroopassa. Olen syvästi huolissani, ja olen ollut jo joitain vuosia. Kyse ei ole vain sellaisesta uusfasismista, joka näkyy Jobbikin, Kultaisen aamunkoiton ja Perussuomalaisten kaltaisissa ’oikeistopopulisteissa’, vaan se on nouseva virtaus ns. yleisessä mielipiteessä. Tänä päivänä muslimit ovat pääkohteena, mutta juutalaisetkin saavat yhä osansa konspiratiiviselta äärilaidalta.”

”Voi olla, että italialaisesi on ottanut osaa elitistiseen uusfasistiseen verkostoon, joka joskus aikoinaan kutsui itseään Synergoniksi, mutta kadottuaan 2000-luvulla julkisilta silmiltä ovat he yleensä kutsuneet itseään ’traditionalisteiksi’, ’uudeksi oikeistoksi’, ’kulttuurikonservatiiveiksi’ ynnä muuksi. Muistan kuinka heikäläisiin kuuluneet mannereurooppalaiset henkilöt akateemisissa piireissä jo silloin esittivät antisemiittisiä, amerikkalaisvastaisia, uusfasistisia sekä Putinia, Miloševićiä, Qaddafia ja Iranin teokratiaa ihailevia mielipiteitä ja yrittivät rekrytoida meistä opiskelijoista. He levittivät uusfasistien ja eurasianistien kuten Aleksandr Duginin, Julius Evolan, Ernst Jüngerin ja Carl Schmittin tekstejä ja pitivät myös Irvingistä, vaikka yleensä ottaen halveksivat kaikkea anglosaksista.”

”He perustivat eräitä avokätisesti rahoitettuja ajatushautomoita pitkin Eurooppaa ja pitivät kokouksia milloin missäkin, mm. ristiretkeläisessä miljöössä Maltalla. Minulla on syytä epäillä, että se serbialainen mestari, jonka Anders Breivik kertoo inspiroineen massamurhaansa Norjassa, saattoi kuulua tähän verkostoon.”

”Näitä ihmisiä kannattaa tarkkailla. Heillä tuntuu olevan korkeassa asemassa olevia ystäviä Kremlin politteknologien piireissä, jotka selvästi ja innokkaasti ulottivat venäläistä kättä mannereurooppalaisten ’uusoikeistolaisten’ ja ’traditionalistien’ keskuuteen. Vielä 1990-2000-lukujen vaihteessa Putinia lähellä olevat ihmiset samoin kuin Vojislav Šešeljin kaltaisten serbien aatetoverit kirjoittelivat avoimesti heidän julkaisuihinsa. Nämä jäljet sitten tietysti häivytettiin 2000-luvulla, kun oli tarpeen näyttää Euroopan äärioikeistolaisten virtausten olevan täysin erillisiä Venäjän ulkomaisten intressien edistämisestä. Silti nämä ihmiset olivat aina samaa mieltä, esimerkiksi Serbiasta, Georgiasta, Ukrainasta ja arabikeväästä, ja yhä tänä päivänä jatkavat Venäjän propagandaintressien edistämistä mitä tulee Lähi-idän tapahtumiin, erityisesti Venäjän ja Iranin intressejä Syyriassa.”

”Mitä juutalaisiin ja Israeliin tulee, aluksihan nämä piirit olivat räikeän antisemitistisiä, mutta 2000-luvun puolessavälissä ne risteytyivät anglosaksisessa maailmassa levinneeseen islamofobiseen vastajihadliikkeeseen, johon kuuluivat voimakas Israel-mielisyys ja johon liittyi kristillisiä siionisteja. Tämä risteytymisprosessi tuotti sellaisia sekopäitä kuin Breivik, jotka yrittivät yhdistää ajattelussaan venäläis-serbialaisen uusfasismin ja englanninkielisen maailman israelilaismielisen vastajihadismin. Mutta vanha antisemitismi ja muukin osa taipuvaisuuttaan salaliittoteorioihin säilyi, varsinkin idempänä.”

A kirjoittaa:
”Kuten kommentoin jo Facebookissa katsottuani videoita, joissa Hizbullah juhli voittoaan Qusayrissa: Mietin, tältäkö minusta olisi tuntunut, jos olisin elänyt Euroopassa 30-luvulla. Jotakin on tulossa. Se tulee olemaan kauheaa. Me vain emme tiedä, mitä se on – vielä.”

”Se, mitä aina sanon Amerikassa oleville eurooppalaisille, kun he ryhtyvät myötäilemään Venäjän näkemyksiä: Amerikkalaiset tapaavat operoida eteerisellä tasolla. Kun puhumme voiman projisoimisesta, puhumme ylevillä termeillä, viitaten perustuslakiimme ja valistuksen moraalifilosofiaan. Tunnemme hyvin epämukavaksi vastata maailman tapahtumiin elimellisellä tavalla, ja pelkäämme itseämme, kun tunnemme tyydytystä jonkun tunnetun vihollisemme kuten Saddam Husseinin tai Osama bin Ladenin kiinnisaamisesta tai surmaamisesta. Olemme häpeissämme, kun maanmiehemme juhlivat sellaisia tapauksia, vaikka meillä kaikilla on sellaisia tunteita. Presidentti, kongressiedustajat ja intelligentsia kaikki yrittävät hillitä eläimellisiä tunteitamme.”

”Venäläiset operoivat sen sijaan elimellisellä tasolla ja toimivat myös maailmanpolitiikassa pääsääntöisesti tällä tasolla. Heitä ohjaavat omien intressiensä edistäminen sekä oman heimonsa intressien edistäminen. Vapaakauppa ei ole heille hyödyllistä samalla tavoin kuin amerikkalaisille. Amerikkalaisille sopii hyvin, että virolaisista tulee miljardöörejä myymällä amerikkalaisten kehittämän teknologian kuten Skypen avulla palveluja amerikkalaisille. Venäläiset sen sijaan kokevat sellaisen käytön olevan venäläisen edun pettämistä, ja sellaista ryhmää tulee siksi rangaista ja asettaa Venäjän peukalon alle. Venäjän intresseissä ei ole, että demokratia kukoistaa ja että heidän kontrollinsa ulkopuolisilla talouksilla menee hyvin. Itse asiassa viimeiset kaksikymmentä vuotta talouskasvua, vaikka Amerikan siivittämää, ovat huomattavasti vähentäneet Yhdysvaltain ja Euroopan taloudellista vaikutusvaltaa juuri sinä hetkenä, jolloin heille olisi ollut mahdollista alistaa suuri osa maailmaa uudelleen siirtomaavaltaan.”

”Monet eurooppalaiset ja muiden etnisyyksien ja heimojen jäsenet, etenkin nationalismiin taipuvaiset, kokevat politiikan elimellisesti, ja heillä on vaikeuksia ymmärtää amerikkalaisten eteeristä tapaa viestiä maailman kanssa. Heillä on silloin luonnollinen läheisyys venäläiseen maailmankuvaan. Yhden ryhmän täytyy voittaa ja toisen hävitä. Eräs suurimmista maailmankatsomuksellisista eroista anglojen ja ranskalaisten välillä on, että jos ranskalaiset eivät koe voittavansa, he kokevat jotenkin häviävänsä.”

”Se alue, jossa amerikkalainen tekee itsensä ja muun maailman epämukavaksi, mutta on onnistunut yhdistämään elimellisen ja eteerisen, on miehittämättömien lentolaitteiden käyttäminen valtion vihollisten tuhoamiseen. Amerikkalaiset tuntevat itsensä kovin mukaviksi tällaisen teknologian kanssa. Haluamme pitää sen eksklusiivisesti omassa käytössämme, ja haluamme käyttää sitä milloin ja missä haluamme. Se onkin jotain, mitä venäläisten ja kaikenlaisten nationalistien on syytä pelätä.”

S kirjoittaa:
”Jaan suurimman osan noista käsityksistä, mutta amerikkalaisena sinulla on myös sokea pisteesi sekoittaessasi oman tribalismisi universalismiin. Toimiakseni paholaisen asianajajana minun on sanottava, että juuri tätä niin monet ei-anglot pitävät häiritsevänä erityisesti amerikkalaisissa mutta vähemmässä määrin myös muissa länsimaalaisissa. Useimmat muut, poislukien mahdollisesti jotkin riittävässä kulttuurisessa ja viestinnällisessä autismissa elävät yhteiskunnat, eivät edes kykenisi sekoittamaan omaa tribalismiaan universalismiin, mutta anglot näyttävät olevan täysin kykeneviä siihen, eikä se jää muilta huomaamatta.”

”Myös anglot ovat hyvin tribaaleja. Heidän heimonsa vain on hyvin suuri. He hyväksyvät sydämellisesti mukaan heimoonsa ne muukalaiset, jotka englannin kielen lisäksi hallitsevat sujuvasti myös kansainvälisen anglotribaalin kulttuurin, joka kukoistaa lähes missä tahansa maailman ekspättiskenessä. He odottavat ihmisten nauravan samoille asioille, joille itse nauravat, ja eritoten, etteivät ihmiset nyt ainakaan naura niille asioille, joille he eivät naura. Vain anglot itse eivät huomaa, että heidän universaalina, kansainvälisenä ja inklusiivisena pitämänsä kulttuuri on itse asiassa anglotribaalia kulttuuria. Heitä kauhistuttaa jokainen, joka ei tunne yhteenkuuluvuutta, sillä sellainen henkilöhän ei ole pelkästään antiamerikkalainen vaan antikansainvälinen.”

”Kovin sopivasti vain unohtuu, että joidenkin ihmisten henget ovat paljon arvokkaampia kuin toisten. Kuka välittää paikallisista afgaaneista ja irakilaisista, jotka kuolevat lennokki-iskuissa, tai jostain vähemmän tärkeästä heimosta, kuten tšetšeeneistä tai rohingjoista, jotka pyyhkäistään pois maailmankartalta angloekspättien vitsaillessa siitä. Onhan paljon tärkeämpää taistella terrorismia vastaan missä tahansa sitä esiintyy. Toisin sanoen, taistella islamia vastaan. Tai nationalismia. Tai mitä tahansa, mikä on vierasta sille anglotribaalille kulttuurille, jonka otamme universaalina. Ongelma on, että on monia ihmisiä, jotka välittävät. Ihmisiä, joiden sukulaisia, ystäviä tai tuttuja pommitettiin ilman pätevää syytä, tai joiden koko kansakuntaa pilkataan siksi, että se on tullut mitä elimellisimpien kansanmurhapyrkimysten uhriksi.”

”Ihmiset, jotka välittävät, ja joilla on riittävästi etäisyyttä nähdäkseen anglouniversalismin teennäisyyden, yrittävät usein esittää asiansa painelemalla amerikkalaisten kipunappuloita. Koska he tuntevat amerikkalaisten tavat paremmin kuin amerikkalaiset tuntevat heidän tapansa, he tietävät oikein hyvin esimerkiksi kuinka amerikkalaisten heidän välittämiään ihmisryhmiä kohtaan ilmaiseman kepeän välinpitämättömän asenteen soveltaminen johonkin sellaiseen ryhmään, josta amerikkalaiset välittävät, ja joka on muodostunut suorastaan amerikkalaisten pyhäksi lehmäksi kuten Israel, saa angloheimossa aikaan välittömiä emotionaalisia kauhuntunteita. Onhan niin, että joitain asioita vain tulee käsitellä 'täysin eri asioina' toisiin ulkopuolisen silmin samankaltaisilta näyttäviin asioihin nähden, eikä tämän poliittisesti korrektin erilaisuuden mielessä pitämistä tule pitää kaksoisstandardien harjoittamisena.”

”Yleensä ei-anglo aina lopulta epäonnistuu amerikkalaisen saamisessa ymmärtämään tarkoittamansa. Hän onnistuu ainoastaan šokeeraamaan amerikkalaista. Niinpä ajan myötä liikaan etäisyyteen kykenevä ei-anglo muuttuu turhautuneeksi, vihaiseksi, jopa hyvin vihaiseksi amerikkalaisia ja heidän koko angloheimoaan kohtaan.”

A kirjoittaa:
”Olet täysin oikeassa. En suinkaan jätä tuota huomiotta. Argumenttini koski enemmän näiden asenteiden semiotiikkaa ja vaikutuksia. Amerikkalaiset ja britit pönkittävät ylevää retoriikkaansa toiminnalla: vapaakauppa ydinesimerkkinä. Saksalaiset menestyvät ällistyttävän hyvin vapaakauppajärjestelmässä, mutta he eivät ole adoptoineet anglojen retoriikkaa. Oikeistolaiset ruotsalaiset menestyvät ällistyttävän hyvin vapaakauppajärjestelmässä ja ovat alkaneet puhua kuten anglot ja muuttaa Lontooseen.”

”Venäläiset eivät osallistu ylevän retoriikan vaihdantaan. He sen sijaan jatkuvasti esittävät asiat suvereniteetin termein ja harjoittavat etupolitiikkaa sellaisenaan. He myös ylläpitävät massiivista verbaalista sotaa Yhdysvaltoja vastaan ja hyökkäävät amerikkalaisia intressejä vastaan Venäjällä käyttäen erittäin hyökkäävää kieltä. Yhdysvalloissa harvoin käytetään sellaista röyhkeää retoriikkaa.”

”Tietysti on totta, että Amerikan ulkopolitiikassa on lukuisia epäjohdonmukaisuuksia: tuki Israelille, Saudi-Arabialle, Bahrainille samanaikaisesti jne. On jopa vakavia sisäisiä epäjohdonmukaisuuksia, jotka saattavat Yhdysvallat säännöllisesti ongelmiin: samanaikainen tuki Intialle, Pakistanille ja Karzaille; maailman intiimein kauppaliitto Kiinan kanssa, mutta läheinen puolustusyhteistyö Taiwanin ja muiden ympäröivien maiden kanssa. Kyse on poliittisten kulttuurien eroista.”

”Ja kuten mainitsin, monet maat pystyvät identifioimaan itsensä vahvemmin Venäjän aggressiiviseen nationalismiin kuin angloperinteeseen, jossa kansalliset edut puetaan ylevän retoriikan kielelle.”

S kirjoittaa:
”Venäläisillä ja kiinalaisilla on kyllä historiassaan pitkät perinteet imperiaalisten intressiensä sekoittamisessa ihmiskunnan intresseihin. Itse asiassa se on tyypillistä imperiaalista käyttäytymistä. Amerikkalainen mahti on toimittanut sellaisia iskuja heidän itseluottamukselleen, että he ovat kääntäneet sen vanhanaikaisen nationalistisen retoriikan kielelle. Kansalliset edut, suvereniteetti, vahva valtio jne. Intia, Pakistan, Turkki ja jotkut muut maat, joilla on alueellisia pyrintöjä, ovat seuranneet perässä. Sillä välin Iran ja Saudi-Arabia jatkavat vielä vanhemman imperiaalisen kielen käyttämistä, jossa uskonnolla, apokalyptisillä visioilla ynnä sellaisella on rooli.”

”Putinin Venäjä on sitä, mitä on jäänyt jäljelle tsaarinvallasta, kun siitä poistetaan ortodoksinen kiihko, ja mitä on jäänyt jäljelle neuvostokommunismista, kun siitä poistetaan kommunismi. Jäljellä ei ole paljoa muuta kuin suurvaltanationalismi ja tietysti vallan ideologia itsessään – vallan, joka projisoidaan Keskuksesta vertikaalisesti, turvallisuuspalvelujen kautta, alamaisista koostuvaan väestöön. Muussa maailmassa kyyniset johtajat, kuten Karzai, jakavat tämän sangen onton ideologian, jonka he sitten myyvät länsimaalaisille pragmatismina, ja länsimaalaiset kallistavat sille vastaanottavaisen korvan, sillä he ovat itsekin menettäneet ideologiansa. Ei enää puhuta vapaudesta, demokratiasta tai edes ihmisoikeuksista, paitsi tyhjänä retoriikkana, jota ei tueta toiminnalla. Sen sijaan puhutaan paljonkin vakaudesta ja pragmatismista, mikä ei voi tulla Putinin ja Karzain kaltaisten toimesta tulkituksi mitenkään muuten kuin suoranaisena tukena heidän visiolleen.”

”Oikeistoliberaalit ideat yksilöiden ja kansakuntien vapaudesta on heitetty susille ja niitä halveksitaan joka käänteessä. Liberalismi tuntuu innostavan massoja vain eksoottisissa asioissa kuten homoliitot. Sillä välin vasemmistoliberaalit ideat hyvinvointivaltiosta, joka olisi vallankäyttäjän ja alistajan sijaan ihmisten ystävä, ovat luoneet byrokraattisia kauhistuksia, joilla ei ole taloudellista kestävyyttä, ja jotka nyt jo ryöstävät lapsenlapsiltaan oikeutensa, kahliten tulevat sukupolvet sen sijaan velkaorjuuteen tuleville kiinalaisille ja korporaateille isännilleen. Humanismi on kuolemassa yksityisyyden kuoleman myötä, samalla kun Matrixia luodaan.”

”Ihmisen aika on haalistumassa. Örkin aika on runnomassa itseään läpi.”

A kirjoittaa:
”Tarjoat aina erinomaisen analyysin ja ainutlaatuisen perspektiivin, joka jättää minulle paljon mietittävää.”

”Oletko sitä mieltä, että Euroopan ja Yhdysvaltain pitäisi puuttua Syyriaan? Jos kyllä, mitä suosittelisit tekemään?”

”Yhdysvalloilla on potentiaalinen kissingeriläinen tilaisuus Syyriassa, jossa se voisi sitoa venäläiset ja iranilaiset pitkään kuluttavaan ansaan, mutta tietysti siitä seuraisi suuria kärsimyksiä tavallisille ihmisille, suuria ihmisoikeusrikkomuksia jne. Ja se tapahtuisi venäläisillä säännöillä.”

”Amerikkalaisten ulkopoliittisten akateemikkojen parissa kiertää yleinen faasi, että Nixon olisi ollut maailman voimakkain mies, minkä väitetään tulleen jonkun korkea-arvoisen neuvostoviranhaltijan suusta, ja kuultiin myös Maon Kiinassa. Olipa se totta tai ei, Nixon oli se Yhdysvaltain presidentti, joka pani arvot syrjään vallan tavoittelemiseksi. Ulkopolitiikassa hän oli valmis astumaan minkä tahansa punaisen viivan yli jos vain halusi. Kun hän astui punaisten viivojen yli kotimaassa, Amerikan kansa pysäytti hänet. Elämme nyt ajassa, jossa vallan keskittymistä presidentin ympärille on yhä vaikeampi haastaa. Cheney yritti tehdä nixonilaiset temput. Valitettavasti hän selvisi siitä ja kärsimme yhä seurauksista.”

S kirjoittaa:
”Mitä tulee Syyriaan, tässä vaiheessa minusta rohkea ja avoin interventio olisi parasta, samalla tavoin kuin ranskalaiset tekivät menestyksellisesti Malissa. Sellainen muuttaisi koko alueen näkemystä Amerikasta ja sen liittolaisista.”

”Minusta Yhdysvaltain tulisi tehdä se yhdessä halukkaiden koalition kanssa. Ranska, Britannia ja Turkki olisivat hyviä kumppaneita, jos jätetään laskuista se kotimainen sotku, jonka Erdoğan on nyt saanut aikaan Turkissa. Turkkikin tarvitsee nopeasti huomiota osakseen. Lännellä ei ole varaa antaa sen luisua venäläis-iranilaiseen autokratioiden leiriin. Nykytilanne tulee olemaan paha joko Erdoğanin uralle tai Turkin demokraattiselle yhteiskunnalle, ja kaikkien välittömänä huolena pitäisi olla varmistaa, että Erdoğan pikemmin kuin koko alue maksaa hänen virheistään langenneen hinnan.”

”Yhdysvallat tuhlaa aikaansa ja energiaansa tukemalla syvällisesti epäluotettavia autoritäärisiä johtajia. Heidän tulisi keskittyä paljon vähemmän johtajiin ja hallintoihin, ja paljon enemmän poliittisiin maisemiin. Siellä missä he ovat puolueellisia, heidän tulisi olla sitä rohkeasti ja avoimesti, ja hyvistä syistä. Siellä missä heidän ei tulisi olla puolueellisia, heidän tulisi välttää kompromettoimasta itseään yksittäisten epäsuosittujen johtajien tukijoina.”

”Venäjän ja Iranin muodostama haaste on kohdattava ja padottava pian, sillä ne ovat muuttumassa yhä hyökkäävämmiksi ja vaarallisemmiksi, osittain Obaman epäonnistuneiden politiikkojen vuoksi. On ymmärrettävä ensimmäiseksi, että Venäjä ja Iran ovat liittolaisia, ja ovat olleet vuosikymmeniä; tuo liitto on kiinteä, siihen kuuluu sotilaallisia ja tiedustelullisia komponentteja, eikä Länsi tule kykenemään minkään kiilan iskemiseen niiden väliin ilman vallanvaihdosta jommassakummassa. Sama koskee Assadin hallintoa ja Hizbullahia. Ne eivät tule etääntymään millään tavoin Iranin hallinnosta ilman että jommassakummassa, Iranissa tai Syyriassa, toteutuu vallankumous.”

”Länsimaisen voiman käyttäminen nimenomaan vallanvaihdoksiin on erityisen tehokasta. Sen sijaan sekaantuminen pitkällisiin ja kalliisiin valtionrakennusprosesseihin on se, missä suurimmat virheet tehdään. Virheet johtuvat pääasiassa rakenteellisista syistä, Afganistan ja Irak hyvinä esimerkkeinä. Sotilaallisesta interventiosta ei seuraa, että kaikki velat ja velvoitteet siirtyvät automaattisesti Amerikalle, ja että sen täytyy kustantaa kalliita ammattiarmeijoja, rakentaa robusteja tiedustelupalveluja ja poliisivoimia, ja teeskennellä niiden heti huomenna muuttuvan länsimaisiksi hyvän hallinnon ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen tuottajiksi.”

”Voimankäyttö vain sen itsensä vuoksi ei ole todellista voimaa. Sen sijaan voimankäyttö, joka perustuu selkeille, johdonmukaisille arvoille ja visiolle, on potentiaalisesti hyvin voimakasta.”

torstai 6. kesäkuuta 2013

Paluu suolaiselta mereltä

Paluumatkani Tyynenmeren saarilta on alkanut, lentokoneessa vietetyn yön jälkeen melko huonosti, kun aamuvarhaisesta äreä australialainen maahantulovirkailijatar epäsi minulta pääsyn yhdeksi päiväksi Sydneyyn ja joudun nyt viettämään aurinkoisen päivän tylsällä lentokentällä. Tulipa taas muistutus siitä, miltä tuntuu kaikista niistä ihmisistä - varsinkin muslimienemmistöisistä maista kotoisin olevista nuorista miehistä ja itäeurooppalaisista nuorista naisista - joita maailman viranomaiset kohtelevat oletusarvoisesti kuin ihmissaastaa, jolla ei ole oikeutta olla olemassa, saati matkustaa.

Peruste siihen, etten päässyt viettämään päivääni kaupungille, oli se, ettei se ollut tarpeellista, koska kategoriani on kahdeksan tunnin vaihdosta huolimatta transit-matkustaja. Virkailijatar ei rajoittunut vain epäämään maahanpääsyäni, mihin hänellä kaiketi oli oikeus, vaan myös herjasi minua pilkallisilla kommenteilla, joissa oli väärässä, sillä edellisellä kerralla aivan samanlaisessa tilanteessa minulla ei ollut mitään ongelmaa päästä Australiaan ja kohtelukin oli ystävällistä. Nyt olin odottanut vielä yhtä aurinkoista ja huoletonta päivää ilman matkalaukkujani, mutta joudunkin vetelehtimään kentällä törkyhintaisten kahviloiden ja viinaa tyrkyttävien verovapaamyymälöiden keskellä ennen puolentoista lisävuorokauden mittaista yhtäjaksoista matkustamista kohti hostiilia Kabulia.

Viimeisen päiväni Samoalla vietin Tutuilalla, Amerikan Samoalla, ja palasin viimeiseksi illaksi Vaoalaan itsenäiselle Samoalle. Hotellini Amerikan Samoalla oli Ottoville-nimisessä paikassa lentokentän lähellä. Paikkakunnan nimi oli isänmaallisen suomalaisen kannalta varsin pahaenteinen, mutta minkäs teet, se oli koko saarella ainoa paikka, jossa oli huoneita vapaana nettivarausta tehdessäni.

Toisessakin suhteessa viimeinen Samoan-päiväni oli pahaenteinen, sillä satoi kaatamalla. Se ei kuitenkaan estänyt minua matkustamasta Tutuilan itäosiin mutkittelevaa serpentiinitietä pitkin käydäkseni Amanavessa, Poloassa ja muissa viidakon ympäröimissä lahdenpoukamissa, joissa sijaitsi pieniä idyllisiä kyliä suureellisine kirkkoineen. Itä-Tutuila on tunnettu kyyhkyistään, joiden metsästys on polynesialaisille tärkeä kulttuurihupi. Onneksi metsästyksestä huolimatta suosituimman saalislajin kyhmykeisarikyyhkyn kannat näyttävät kaikilla käymilläni saarilla olevan varsin hyvät, joten tämä iso komea kyyhky ei ilmeisesti kärsi yhtä paljon kuin moni muu alkuperäislaji. Toisaalta kyhmykeisarikyyhkyllä on Polynesian laajuinen levinneisyys ja se on vahva lentäjä, joten kunkin saaren kannat saattavat saada joskus täydennystä muilta saarilta.

Amerikan Samoalla näytetään pyrkivän itsenäistä Samoaa enemmän samoalaisen kulttuuriperimän säilyttämiseen - ehkä se johtuu amerikkalaisen kulttuurin paineesta, mutta itsenäisellä Samoalla polynesialaisten muistomerkit ovat rämettyneitä ja vailla minkäänlaisia opasteita. Amerikan Samoalla taas on viitoitettu ja kyltitetty mitättömimpiäkin maamerkkejä, joista vain hyvällä mielikuvituksella tunnistaa, että juurakoiden kätköissä on merkkejä tuhansia vuosia vanhasta sivilisaatiosta.

Myös kansantarujen ja muiden historiallisten välikohtausten tapahtumapaikat on Tutuilalla merkitty tarkkaan. Vaitogissa on esimerkiksi Kilpikonnan ja hain lahti, jonne merikilpikonnan ja hain kerrotaan uivan yhtä aikaa mikäli joku alkuperäinen kyläläinen kutsuu niitä. Eläimiin liittyy tarina, jonka mukaan ne ovat jonkun muinaisen Romeo ja Juulia -tarinan kuolleet rakastavaiset uudelleensyntyneinä eläimiksi. En nähnyt tuulisella lahdella kilpikonnia sen enempää kuin haitakaan, mutta korallihaikaran harvinaisempi valkea värimuoto hengaili surumielisesti rannalla olevilla haudoilla.

Itä-Tutuilan pohjoisrannikolla on Verilöylynlahti, jonka nimi puolestaan muistelee ikävästi päättynyttä ranskalaisen tutkimusmatkailijan kreivi de la Pérousen ekspeditiota, kun samoalaiset ja Pérousen merimiehet ottivat verisesti yhteen. Ilmeisesti kyse oli molemminpuolisista väärinkäsityksistä, kun saarten jumalattomat villit eivät ymmärtäneet ranskalaisten tulleen heitä sivistämään, ja isoilla laivoilla saapuneet muukalaiset palangit eivät puolestaan ymmärtäneet, että paikallisena tapana oli syödä kutsumattomat vieraat ja ryöstää heidän laivansa.

Samoan matkani lintulajiston kokonaissaldo nousi 49 nähtyyn lajiin, kun toissapäivänä näin pikkufregattilinnun isompien sukulaistensa joukossa Koillis-Tutuilan rannikolla, ja lisäksi Amerikan Samoan kuningaskalastajalaji on eri kuin Upolulla ja Savai'illa endeemisenä elävä latuskanokkakalastaja. Tutuilan kuningaskalastajat luetaan laajalevinneisen turkoosikalastajan alalajiksi, mutta epäilen saarimuotojen olevan splitattavissa, sillä sen verran erinäköisiä (valkopäisiä) ne ovat kuin Kaakkois-Aasiassa näkemäni normimuotoiset turkoosikalastajat.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Matka eiliseen

Tämän kirjoituksen otsikko ei ole vertauskuvallinen vaan virallinen. Itsenäinen Samoa siirtyi joitain vuosia sitten kansainvälisen päivämäärärajan sille puolelle, jossa Uusi-Seelantikin on, samalla kun se myös muutti liikenteen vasemmanpuoliseksi miellyttääkseen uusseelantilaisia ja australialaisia, ja koska joku vaikutusvaltainen halusi täyttää Samoan automarkkinat nimenomaan noista maista tuotetuilla käytetyillä autoilla, suurimmaksi osaksi japanilaisilla.

Tuloksena oli kuitenkin Samoan saariston jakautuminen sekä päivämäärän että liikenteen suhteen. Kolmesta isosta saaresta Upolu ja Savai'i kuuluvat itsenäiseen Samoan valtioon, niissä päivämäärä on kauimpana mihin itä ulottuu, ja niissä ajetaan englantilaiseen tapaan vasemmalla. Sen sijaan kolmas isoista saarista, Tutuila, kuuluu Amerikan Samoaan, joka on niin kaukana idässä, että siellä alkaa Länsi, ja päivämäärän suhteen se on siten vasta viimeinen auringonlaskun maa. Siellä myös ajetaan Yhdysvaltain, Suomen ja suurimman osan maailmaa tavoin oikealla.

Kun tänä aamuna nousin Apian kotimaanlentokentältä Fagaliista keikkuvan potkurikoneen kyydissä taivaalle ja laskeuduin tuntia myöhemmin Tutuilan saarelle, siirryin konkreettisesti eiliseen. Lähtiessäni oli tiistai 4. kesäkuuta, mutta saavuin maanantaihin 3. kesäkuuta. Merkillistä.

Amerikan Samoalla moni muukin asia on hieman toisin. Kaikki on suurempaa: talot isompia, eikä juuri kukaan asu falessa; tiet leveämpiä; kaupat tiheämmässä ja paremmin varustettuja; autot suuria amerikkalaisia avolavoja ja kaupunkimaastureita. Ihmiset ovat samoja samoalaisia, mutta Amerikan Samoalla he ovat vieläkin suurempia ja lihavampia kuin itsenäisellä Samoalla.

Polynesialaisten kansanhuvia näkyy olevan voin ahmiminen. Se kai johtuu geneettisestä taipumuksesta rasvanhimoon, koska kolmen vuosituhannen ajan polynesialaiset elivät enimmäkseen kalalla ja kookoksella, lukuun ottamatta vauraampia saaria, joihin jo lapitat aikoinaan toivat kanoja, sikoja ja koiria, oivia lisäproteiinien lähteitä muutoin merelliseen ja hedelmillä ryyditettyyn dieettiin.

Harhailen nyt vähän aiheesta toiseen, mutta tässä yhteydessä valistettakoon lukijoita, että lapitat olivat polynesialaisten esi-isiä, jotka saapuivat nykyisen Indonesian paikkeilta. Siksi polynesialaisissa voi vieläkin nähdä varsin paljon malaijilaisia piirteitä, jos yleistä lihavuutta ei lasketa. Fidži ja siitä luoteeseen sijaitsevat saaristot aina Papuaan saakka kuuluvat puolestaan melanesialaiseen kulttuurialueeseen, joka on myös rodullisesti kovin toisennäköistä. Lapitat asuttivat Polynesian saariryhmiä jo 3000 eKr; Havaiji pohjoisessa ja Uusi-Seelanti etelässä edustivat heidän asuttamansa maailman ääriä, idässä he ennättivät nykyisin Chilelle kuuluvalle Pääsiäissaarelle, lännessä sekoittuivat melanesialaisiin ja malaijeihin.

Palataan nyt puolestaan tankkien vyörymiseen Amerikan Samoan kaduilla. Tarkoitan nyt ihmistankkeja, fatasseja, en sotakoneita, vaikka itsenäisestä Samoasta poiketen sotilastouhu näkyykin jonkin verran Tutuilalla, johtuen siitä, että täällä toimii erilaisia amerikkalaisten sotaveteraanien instituutioita, laivasto käyttää Pago Pagon satamaa väliasemanaan, ja samoalaiset nuormiehet tykkäävät hankkia uralleen buustia hakeutumalla Yhdysvaltain laivastoon ja merijalkaväkeen Havaijilla sijaitsevan maanpuolustuskorkeakoulun kautta.

Amerikansamoalaisilla on Yhdysvaltain kansalaisuus, vaikka nämä alle sadantuhannen asukkaan saaret ovatkin itsehallinnollisia eivätkä muodollisesti inkorporoituja Yhdysvaltain hallintaan. Saarten asukkaat ovat paitsi erittäin kristillisiä, myös äärimmäisen amerikkalaismielisiä. En ole vielä kertaakaan kahden viikkoni aikana kuullut kummallakaan puolen päivämäräärajaa kenenkään haluavan saarten yhdistämistä itsenäiseen Samoaan. Sitä eivät missään nimessä halua mittavia tukiaisia ja elintasoa nauttivat amerikansamoalaiset, mutta jostain syystä sellaista eivät haikaile myöskään itsenäisen Samoan asukkaat, joista monet tulevat Amerikan Samoalle vierastyöläisiksi. Tai ostoksille, koska Amerikan Samoalla useimmat asiat ovat korkeammasta elintasosta huolimatta halvempia kuin itsenäisellä Samoalla.

Eurooppalaisten näkemyksiä Etelämeren saarelaisista hallitsevat usein erotisoidut mielikuvat siroista ja kukkakäädytetyistä yläosattomista hulahulaneidoista sekä lihaksiaan pullistelevista atleettisista soturikansan uroista, jotka maorien tapaan tömistelevät ja murahtelevat rugby- ja krikettikentillä, soveltaen molempiin peleihin täysin omia sääntöjään. No, noita kumpiakin, kauniita neitoja ja komeita nuorukaisia, on kyllä olemassa, mutta lähes puolet teini-ikäisistä samoalaisista ja suurin osa aikuisista on törkeän ylipainoisia traanitankkeja, jotka potkurikoneessa vievät vähintään kaksi penkkiä per fatassi, ja siltikin pursuvat yli.

Kirjoitan tätä keskellä Amerikan Samoan lukioiden päättäjäisjuhlaa, joissa soitetaan Gangnam Styleä ja kikatetaan, halaillaan ja jaellaan lahjoja. En kuitenkaan voi olla huomaamatta, että puolet saaren lupauksista on jo teini-iässä satakiloisia, tai ylikin. Mutta ehkä on Etelämeren saarten verkkaiseen elämänrytmiin sopivaa, että täällä vain hyllytään ja oleillaan. Kuten taksikuskini sanoi, suunnitellaan jo maanantaina, miten sitä velttoilisi viikonloppuna. Useimmat amerikansamoalaiset näyttävät chillailevan perin amerikkalaisesti - lähtemällä koko perheen voimin amerikkalaisten ketjujen pikaruokaloihin syömään sekä kruisailemaan päämäärättömästi isoilla autoilla pitkin saaren harvoja maanteitä.

Taksikuskini oli kotoisin Upolulta, lukuisien muiden Amerikan Samoalle töihin tulleiden ja tänne jääneiden toisen luokan kansalaisten tavoin - heiltä nimittäin puuttuu tutuilalaisten syntymäetu, Amerikan passi, jonka turvin suurin osa saarten kotoperäisestä väestöstä elelee Havaijilla tai Yhdysvalloissa, josta lähetetään rahaa kotiin ja nostellaan vuokratuloja. Amerikansamoalaisten suurimmat tulonlähteet ovatkin vuokratulot maan, kiinteistöjen ja lupien vuokraamisesta kaikkea bisnestä hallitseville korealaisille, filippiiniläisille ja kiinalaisille. Julkihallinnossa, erityisesti opetus- ja terveyssektoreilla, toimii myös paljon palangeja, valkoisia amerikkalaisia. Näin ollen suuri osa siitä taloudellisesta vauraudesta ja vireydestä, joka Tutuilalla kiinnittää huomiota itsenäiseen Samoaan verrattuna, on maahanmuuttajien pyörittämää, mukaan lukien hanttihommia tekevät länsisamoalaiset ja melanesialaiset.

Amerikan Samoan suurimpia työllistäjiä ovat olleet kaksi suurta tonnikalatehdasta, joista toinen on tosin nyt suljettu, tonnikalojen ehdyttyä aasialaisten harjoittamaan ryöstökalastukseen ja Tyynenmeren ekologian yleiseen romahdukseen. Amerikan Samoan pääkaupunki Pago Pago (lausutaan Pangopango tai vain Pango) on ketju yhteensulautuneita kyliä mitä idyllisimmän turkoosinvärisen trooppisen merenlahden reunoilla. Pago Pagon sataman vilkkaus kiinnittää erityistä huomiota - nytkin siellä lojui kasapäin saksalaisia kontteja. Mihin lienevät lopullisesti matkalla ja mitä täällä tekevät, tuskin ainakaan täyttävät Tutuilan pienten markkinoiden tarpeita.

Samoalaisten ja aasialaisten vierasyrittäjien lisäksi Samoalla tapaa joitain hyvin pieniä, mutta ravintoloissa ja baareissa taajaan esiintyviä ryhmiä, joista yksi ovat samoansaksalaiset. He liikkuvat tyypillisesti perheittäin, joihin kuuluu kookas vaalea arjalainen isä, mahdollisesti punaisella parralla varustettu, joka puhuu perheelleen englantia voimakkaalla saksalais- tai hollantilaiskorostuksella, sekä polynesialainen vaimo ja vähintään kaksi, usein isompi liuta lapsia. Samoansaksalaiset lukevat ruokarukouksen mutta saattavat silti tilata olutta.

Kun itsenäisen Samoan baareissa hengailee lähinnä australialaisia ja uusseelantilaisia turisteja ja erilaisten projektien ja kansalaisjärjestöjen ihmisiä, Amerikan Samoalla niiden pääasiallista asiakaskuntaa ovat merimiehet ja kaupparatsut, joita kumpiakin on sekä valkoisia että keltaisia.

Jottei ympäristö unohtuisi, niin muutama sana Tutuilan luonnosta. Tutuila on jyrkemmin vuoristoinen ja niemien ja lahtien kiemurtelema kuin Upolu ja Savai'i. Ehkäpä jyrkänteisyyden vuoksi Tutuila on myös erittäin metsäinen. Siellä on niin hyvännäköisiä habitaatteja, että luulisi linnuston voivan hyvin. Näin ei kuitenkaan näytä olevan: Tutuilan metsissä näkee lähinnä kahta lajia, polynesianmesikkoa ja samoankottaraista. Rannikot ovat täysin mainojen ja bulbulien vallassa. Myös hyönteisiä on silmiinpistävän vähän itsenäiseen Samoaan verrattuna, johtuneeko sitten makean veden määrän suhteellisesta vähyydestä. Hyvänä puolena tässä on, että täällä ei tunnu olevan hyttysiä, kun itsenäisellä Samoalla niitä oli joka paikassa riesaksi.

Monet yleisetkin samoalaiset maa- ja metsälinnut joko puuttuvat kokonaan Amerikan Samoalta tai ovat täällä harvinaisia. Satuin kuitenkin löytämään kuvernöörin palatsille nousevan tien varresta hedelmöiviä puita, jotka olivat täynnä tongalaisia ja samoalaisia hedelmälepakoita sekä kolmea lajia kyyhkyjä: kyhmykeisari-, purppuralakki- ja palettihedelmäkyyhkyjä, joista erityisesti viimeksi mainittu oli itsenäisellä Samoalla harvinainen ja löysin sen vain kerran kummaltakin pääsaarelta. Nyt palettihedelmäkyyhkyt kisailivat peräti taivaalla suoraan pääni yläpuolella niin että punaiset alaperähöyhenet pöllysivät.

Jos Amerikan Samoan viidakoissa on linnustollisesti tylsempää kuin itsenäisen Samoan - monarkit, viuhkat, viheltäjät, paratiisipeipot ja jopa livertäjät puuttuvat - niin meri kompensoi puutteita jonkin verran. Näyttää siltä, että Tutuilalla on paljon helpompi päästä maalta käsin näkemään merilintuja kuin kahdella Länsi-Samoan pääsaarella. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Tutuilalla on useita jyrkkiä suoraan mereen työntyviä niemiä, joiden edustalla on vieläpä jatkeina erillisiä lintusaaria. Niinpä suulat, tropiikkilinnut, fregattilinnut ja valtameritiirat lentelevät lähellä rantaa ja helposti nähtävissä, ja pienellä tiirailulla liitäjiäkin erottaa mereltä.

Tutuilan useilla vuorenhuipuilla ja viidakon peittämillä jyrkillä rinteillä pesii myös viistäjien ja liitäjien yhdyskuntia, mutta ne voi havaita vain öisestä röhkimisestä ja vinkumisesta, koska ne viettävät päivänsä valtameren ulapoilla ja vierailevat saarella vain öisin, eivät koskaan valoisan aikaan näyttäydy edes saaren rannikkovesillä.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Samoalta IV

Edellisissä kirjoituksissani oltiin Upolulla, jota voisi sanoa itsenäisen Samoan pääsaareksi sikäli, että siellä sijaitsevat pääkaupunki Apia ja suurin osa väestöstä. Upolua suurempi on kuitenkin sen naapurisaari Savai'i, joka on samalla koko Polynesian suurin saari.

Savai'i sisältää Polynesian laajimman yhtenäisen alkuperäismetsäalueen, joka sijoittuu saaren tiettömään vuoristoksi kohoavaan sisäosaan. Samoan korkein vuori Silisili kohoaa 1866 metrin korkeuteen ja huipulla on viileitä kosteikkoniittyjä, nummia ja pilvimetsää. Kaksi Samoan endeemisistä lintulajeista, samoanrastas ja samoanrilli, elävät ainoastaan Savai'in vanhoissa ylämaametsissä.

Ylämaametsiin pääseminen osoittautui paljon vaikeammaksi kuin olin aavistanut. Savai'in ympäri kulkevat maantiet rannikkoja seuraavina renkaina, ja lisäksi sisämaahan tunkeutuu tältä rannikkotieltä jonkin verran pikkuteitä kyliä ja niiden plantaaseja palvelemaan. Missään kohtaa saarta ei päässyt teitä pitkin saaren ylänkömetsiin, ja vastaavasti kaikkialla, mihin tieverkosto oli ulottanut lonkeronsa, olivat metsät korvautuneet kookospalmu-, banaani- ja hedelmäpuuplantaaseilla. Lienee siis hyvä, ettei ylämaametsiin pääse teitä pitkin. Rannikoiden sademetsistä on jäljellä suojeltuja rippeitä saaren eri puolilla, mutta niissä tapaa samoja lintulajeja kuin Upolulla.

Paras paikka päästä ylämaan metsiin on mennä Aopon kylään ja nousta sieltä kävellen parin päivän matka Silisilivuorelle eri kasvillisuusvyöhykkeiden halki. Ikävä kyllä tähän minulla ei ollut mahdollisuutta, koska en ollut varustautunut metsässä yöpymistä varten leirintävarustein. Lisäksi Aopon maatai, heimopäällikkö, lihava ja sokea vanhus paalutetussa falessaan jotain ruohotuotetta polttelemassa, vaati kohtuutonta 150 talan hintaa metsään pääsystä, vaikka paikalliset pojat olisivat vieneet minut sinne 15 talalla ja kaikkialla muualla saarella 5 tai korkeintaan 10 talaa riitti maksuksi mihin tahansa metsään, kraatterille tai vesiputouksille pääsystä.

Tässä yhteydessä on ehkä syytä mainita, että Samoalla ei ole jokamiehenoikeutta, vaan kaikki maa kuuluu heimoille (aiga), käytännössä kyläyhteisöille, joiden päälliköltä eli maatailta on saatava lupa heimon maille tunkeutumiseen. Samalla yhteisöt rahastavat hieman vierailijoilta. Aopon maatailla oli vielä erillinen titteli pulenuu. En tiedä, tekikö se hänestä jotenkin erityistärkeän. Toisin kuin useimmat samoalaiset, hän ei myöskään halunnut neuvotella ja tinkiä hinnasta, joten Silisilin rinteille kiipeäminen ja kaksi tavoitelajia jäivät minulta tämän matkan osalta väliin.

Pian Aopossa käytyäni olin tyytyväinen, etten ollut lähtenyt vuorelle nousemaan. Minulla oli nimittäin Savai'illa legendaarisen huono onni sään suhteen - satoi koko ajan, milloin kaatamalla, milloin tihuttamalla. Se ei tehnyt rantaelämästäkään erityisen houkuttelevaa, vaikka sain viehättävästä Manasen kylästä saaren pohjoisrannikolla oman rantabungalowin 200 talalla, vain parikymppiä kalliimmalla kuin naapuripaikat kaupittelivat yksinkertaisia suihkuttomia ja vessattomia faleja. Yleisesti ottaen majoittumisen hinnat olivat ärsyttävän korkeita. Tosin jos toisi mukana oman hyttysverkon, rannoilla voi yöpyä faleissa muutaman kympin rannankäyttömaksuilla. Hyttysiä Samoalla riittää siinä määrin, että niiltä on tottumattoman pakko jotenkin suojautua, mutta savukierukat auttavat.

Fale on polynesialainen "mökki", josta puuttuvat seinät, yksinkertaisimmillaan vain pylväiden päällä oleva katos, jossa on maan pinnan yläpuolella oleva lattia. Samoan maaseudulla on hassua nähdä, kuinka maaseudun samoalaiset asuvat näissä katoksissaan ilman yksityisyyttä ainakaan mitä naapurien katseisiin tulee, mutta silti heillä on falen katolla lautasantennit ja sisällä plasmatelevisioita. Voisi tietysti väittää, että Polynesiassa on aina lämmin sää ja paikalliset ovat tottuneet hyttysten jatkuviin pistoihin - eivät käytä ulkosalla nukkuessaan edes hyttysverkkoja. Toisaalta kuitenkin hirmumyrskyt ja tsunamit huuhtovat harva se vuosi kyliä mereen. Ehkä juuri siksi talojen rakentamiseen ei ole perinteisesti investoitu niin paljon.

Laivamatka Upolun Mulifanuasta Savai'in pääkylään Salelologaan ja takaisin oli mielenkiintoinen pelagisten merilintujen näkemisen kannalta. Suulia ja tiiroja näkyikin Apolimansalmella paljon, muutama tropiikki- ja fregattilintukin. Jonkin verran näkyi myös liitäjiä, kunhan jaksoi tihrustaa ankarasti aaltoihin, joiden välissä ne liitävät kovaa vauhtia. Lyhytpyrstöliitäjät etenivät jonoissa, kun taas suuret suippopyrstöliitäjät ja pienet tropiikkiliitäjät yksittäin.

Saaren puolella Savai'i edustaisi periaatteessa alkuperäisempää ja villimpää luontoa kuin Upolu, mutta tuohon villiin osaan on vaikea päästä. Rantoja on joka makuun - valkeista paratiisibiitseistä mustiin laavakivikkoihin vesisuihkuineen. Kylät ovat viehättäviä pastelliväreineen ja suureellisine kirkkoineen. Päätiet ovat hyvässä kunnossa ja niitä on ilo ajella mutkitellen, kunhan varoo teillä hortoilevia koiria, sikoja ja lapsia.

Vielä maanantaina juhlittiin Savai'illa ja Upolulla Samoan kansallispäivää hihhuloivin kulkuein, jotka kiljahtelivat, huudahtelivat, lauloivat isänmaallisia lauluja ja kanniskelivat Samoan ja eri kirkkojen lippuja. Sunnuntaikirkkoon samoalaiset pukeutuvat kokovalkoisiin ja naiset laittavat päähänsä mitä koreimpia hattulaitteita vanhaan siirtomaatyyliin. Muina aikoina miesväki kuljeskelee paidatta, naiset astetta säädyllisemmin. Kenkiä ei Samoalla juuri käytetä.

On vielä mainittava samoan ja suomen kielten samanlaisuutta koskeviin kommentteihini, että Savai'ilta löytyvät melkein peräkkäin kylät nimeltä Salailua ja Satuilua. Monet kaupat on nimetty Marteiksi, yksi esimekriksi on Vaimea Mart. Runsas ea- ja ae-diftongien käyttö saa varsinkin hitaat paikallislaulut joskus kuulostamaan virolta. Yhdessäkin hitissä lauletaan suoraan pea-asista. Toisessa lauletaan suomalaisemmin "mussu mussu vattoo". Joihinkin lauluihin on lisätty kansainvälisessä hengessä englanninkielinen kertosäkeen kertaus, kuten Savai'illa soineessa kantrilaulussa: "I've got to work every month for my money; do things I don't like to help my family; to work really hard."

Tapana näkyy myös olevan tehdä tunnetuista kansainvälisistä ja varsinkin amerikkalaisten mustien hiteistä samoankielisiä versioita. Rakkauslaulut ovat sen sijaan mitä suomalaisimpia keinuvia syntikkahitaita, yleensä laahaavassa valssitahdissa. Mutta Samoalla rakkauslauluissakin korostetaan kristillisiä perhearvoja ja aviollista vastuullisuutta. Naisen pitää olla kuuliainen miehelleen ja palvella häntä. Miehen taas pitää muistaa olla uskollinen vaimolleen eikä juosta joka hameen perään.