Saavuin varhain lauantaiaamuna takaisin Kabuliin. On huono merkki, että päivän aikana tuli itselleni ensi kerran täysin selväksi, että en lainkaan pidä tästä kaupungista. En nyt voi tietenkään sanoa, että tänne alun pitäenkään olisi tultu viihtymään, mutta pitkään pidin työstäni täällä; ikävä kyllä sitten korkeat voimat ryhtyivät muuttamaan asioita kaikin puolin huonompaan suuntaan.
Ikävä kyllä minulla on tällaisissa asioissa erittäin hyvä vaisto, ja tiedän milloin tulevaisuudelta ei ole odotettavissa mitään hyvää. Tiesin sen Addis Abebassa, ja nyt viime merkit nähtyäni tiedän sen myös Kabulin kohdalla, sillä kaikki huonot merkit ovat ilmassa.
Yhden, kaksi tai kymmenenkin huonoa asiaa ja olosuhdehaittaa sietää kyllä, jos on olemassa jotakin hyvää ja mielekästä, joka kantaa kaiken vaivannäön. Tuon mielekkyyden kadotessa jokainen uusi huono asia on ainoastaan uusi lukema lähtölaskentaan. Tänään löysin vastastani noita huonoja uutisia kokonaisen pinon, odottamasta minua ja toivottamasta tervetuloa maailman takapuoleen, jonka hengitysilmassa leijuu enemmän ihmisulostetta kuin missään muualla maailmassa.
Ahdistus tosin alkoi jo laskeutuessani Kabulin harmaalle kentälle ja astuessani ulos koneesta suoraan keskelle jälleen yhtä salakuljetusskeemaa ja puoliavoimesti näkyvillä rehottavaa korruptiota. Teeskentelin taas kerran, etten muka näe mitään, koska olisi niin kurjaa, ikävää ja epärakentavaa huomioida asioita. Katselin auton ikkunasta harmaata kaupunkia, jossa köyhät ja tulevaisuudettomat afgaanit kulkevat sandaaleissaan ja rikkinäisissä kengissään nolla-asteisessa loskassa, yskien ja köhien myrkkykaasuja ja tervaisen tahmeaa limaa keuhkoistaan.
Harmaan kadun suurin väriläiskä oli ylellisesti toteutettu tienvarsimainos huumeidenvastaisen tietoisuuden levittämisestä. Tienvarsimainokset ovat varmasti maksaneet eurooppalaisille ja amerikkalaisille veronmaksajille miljoonia. Samaan aikaan maailman korruptoituneimman maan turvallisuusviranomaiset ja hallinnon sukulaiset rakennuttavat huumerahoilla uusia palatseja Dubaihin ja muualle, jonne ovat valmiita muuttamaan itselleen ja sukulaisilleen hankkimiensa länsimaisten passien turvin heti jos Taliban uhkaa palata valtaan tai rahahanat Afganistanissa muuten tyrehtyä. Afganistanista vietiin viime vuonna ulkomaisille tileille sattumoisin sama määrä pääomia, jonka länsimaat ovat kaataneet sinne kehitysavun eri muotoina.
Kotona asunnossani lämpötila oli sentään vähän plussan puolella, mutta vastapainoksi sain heti kaasumyrkytyksen lämmitykseen käytettävän polttoaineen kaasuista, jotka olivat ilmeisesti hiljalleen täyttäneet yläkerran. Myrkkykaasut täyttävät koko asuntoni ja turvallisuusmääräysten vuoksi se on toimiston ohella ainoa paikka, jossa minun on käytännössä vuorokauden ympäri oleiltava. Ulkoilmassa näyttäytyminen olisi vaarallista. Aina voi yrittää nukkua, mutta joko sähkö, kaasu, vesi tai jokin muu kuitenkin räjähtää ja aamulla on krooninen päänsärky myrkkyjen hengittämisestä. Onneksi Afganistanin talvi on jo puolimatkassa.
Epäinhimillisiä olosuhteita kestäisi vielä, kestäväthän afgaanitkin, jos voisi uskoa täällä työskentelyn oikeasti jotenkin auttavan kovia kokenutta kansaa. Ikävä kyllä tänäänkin kävi selväksi, että kaukana rahavirtojen hermokeskuksissa vallitsevat ainoastaan järjetön rahantuhlausvimma, edesvastuuttomuus, piittaamattomuus, byrokraattinen vieraantuneisuus ja turvallisuushysterialla kuorrutettu täydellinen arvostelukyvyn puute. Joten lähtölaskenta alkakoon virallisesti tästä päivästä.
Voi kestää pitkäänkin ennen kuin löydän taas jonkin toimivamman projektin, mutta tästä alkaen silmät ovat taas auki ja etsivät. Johan tätä on puoli vuotta katseltu, mikä Afganistanissa olevien länsimaalaisten osalta on yleensä maksimiaika, joka täällä vietetään. Kaikki ovat juuri tulleet tai juuri lähdössä.
Puhutaanpa kuitenkin välillä jostain kivemmasta. Kuten arvelin, loput viisi päivää Istanbulissa olivat varsin vilkkaita. Maanantaina kävelin Karaköyssä ja Eminönüssä, katselin Bosporilla ja Kultaisella sarvella lukuisina talvehtivia lokkeja, merimetsoja, nokikanoja ja silkkiuikkuja. Libanonilainen ystäväni palasi rintamalta Gaziantepista ja teimme pitkän ravintolakierroksen Cihangirissa ja Fransız Sokağılla eli Ranskankadulla. Armenialaisten kansanmurhasta käydyn jupakan aikana Erdoğanin hallitus nimesi Ranskankadun uudelleen Algeriankaduksi (Cezayir Sokağı) - viitaten Ranskan sikailuihin Algeriassa - mutta ainakin toistaiseksi turkkilaiset yhä tuntevat tuon viehättävän ravintolakadun Ranskankatuna.
Ystäväni oli tuohtunut siitä, mihin tilaan Libanon on vajonnut. Erään yhteisen ystävämme passi oli takavarikoitu hänen vieraillessaan kotimaassaan, koska hän on tunnettu arabikevään aktivisti ja työskentelee nykyisin Tunisiassa. Kun hän oli valittanut asiasta blogissaan, sen sijaan, että viranomaiset olisivat asianmukaisesti vastanneet passiaan koskeviin tiedusteluihinsa, oli lopulta ilmestynyt kokonainen artikkeli syyrialaismielisessä lehdessä ilmoittaen, että nimeltä mainittu bloggari voisi nyt noutaa passinsa yleisen turvallisuuden virastosta. Tämä on Syyrian hallinnon ja sitä tukevan Hizbullahin tapa kertoa, että he voivat tehdä Libanonissa mitä haluavat, eivätkä lait koske heitä.
Koneessa Beirutista Istanbuliin oli istunut joukoittain libanonilaisia šiioja, ja kun kone joutui jonkin aikaa odottamaan laskeutumislupaa ilmassa, yksi näistä nosti suuren metelin ilmoittaen salaliittoteoriasta, että Syyrian oppositiota tukeva Turkki on tämänkin takana, pakottaen heidät odottamaan ilmassa, koska ovat šiioja. Levantin vajottua tämänkaltaiseen joukkopsykoosiin, joka ilmenee ainakin toisella puolella poliittista jakolinjaa (hieman lievempänä toisella puolella), en ihmettele, että suurin osa koulutetuista ja lahjakkaista ystävistäni on lähtenyt muualle töihin ja opiskelemaan.
Istanbul ei ole siinä mielessä lainkaan hullumpi paikka. Kaikki siellä on mennyt eteenpäin. Turkin vaurastuminen näkyy kaduilla, vilkkaana taloudellisena aktiivisuutena, jollaista ei Suomesta löydä. Istanbulissa kaikki kadut ja korttelit ovat elossa. Katutason kerrokset ovat täynnä pieniä kauppoja, yrityksiä, ravintoloita ja kahviloita, ja kaikkiin tuntuu riittävän asiakkaita. Kaupunki työskentelee, ostaa ja myy, pitää hauskaa ja kuhisee kellon ympäri, pyhäpäivät mukaan lukien.
Myös lähiöt ovat elossa, täynnä yrityksiä, edullisia kauppoja ja palveluja. Turkissa ei lorvita ostareilla sosiaaliturvan varassa. Talouskasvu liikkuu kahdeksan ja kymmenen prosentin välillä, mikä on suhteellisen vauraaksi teollisuusmaaksi erinomaista. Turkki on jo mennyt bruttokansantuotteessa asukasta kohti köyhimpien EU-maiden ohi, ja tämä siitä huolimatta, että luvuissa on mukana köyhä ja väkirikas Kaakkois-Turkki.
Turkilla on maana nousujohteinen tulevaisuus ja Istanbulilla kaupunkina näyttäisi olevan edessään loistava tulevaisuus, jollaisen kaupungin historia ansaitseekin. Kunpa vain keksisin jonkin kuvion, jossa voisin asua ja työskennellä siellä. Toisin kuin kulttuuripessimismin sumuisessa iltahämärässä kohti uusfasistista götterdämmerungia tarpova Eurooppa, Turkki tuntuu elävän kohtuullisen realistista ja jos hullua niin ainakin monipuolisesti hullua, maanis-depressiivistä ja hieman ylidramatisoitua keskipäivää.
Vietimme pari vuorokautta oikeastaan kokonaan Cihangirin ja Beyoğlun kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa ja yöelämässä, mutta meillä olikin puolen vuoden verran puhuttavaa sitten heinäkuun lopun yhteisten päiviemme. Hengästytimme toisemme kunnes lopulta huomasimme nukkuvamme istualtaan tai seisoskellen ja aamun kajastavan Bosporin horisontissa, jossa Neidontorni sojottaa kuin ylivilkkaiden öiden synneistä syyttävä sormi, laivojen lipuessa siitä piittamatta matkaansa Mustanmeren ja Välimeren väliä.
Aamiaisissa vuorottelimme kantapaikkojen vanilaisen Van Kahvaltı Sofrasın ja antiokialaisen Babel Cafén välillä. Keskiviikkona tutustuimme Ortaköyn rantakatujen tarjontaan ja päädyimme lopulta pitkälle šoppailukierrokselle Maslakiin, İstinye Parkin valtavaan ostoskeskukseen ja Istanbulin muotimaailman syövereihin. Libanonin päivistämme alkaen ystäväni on ottanut asiakseen olla pääasiallinen tyylineuvojani ja päätti, että garderobini oli uudistettava kerralla. Hän tuntuu yhä uskovan, kuten ennen, että kaikenlainen materiaalinen ja esteettinen hyvä, pienet kivat asiat elämänlaadun parantamiseksi, toisivat oleellista piristystä harmaisiin päiviini myös jossakin kaukana ollessani. Tässä kuten muissakin asioissa toivon hänen olevan oikeassa.
Torstaina otimme Kabataşista vesibussin Bosporin yli Anatolian puolelle Üsküdariin (Skutariin) ja menimme sieltä iltapäivää ja iltaa viettämään Kadıköyhin, koska ajattelimme olevan paikallaan laajentaa tajuntaamme Peran ulkopuolelle. Kadıköy, ”Tuomarinkylä”, osoittautuikin viihtyisäksi alueeksi, jossa oli eräänlainen pienempi versio Istiklalista sivukatuineen, kirjakauppoineen, ravintoloineen, baareineen ja kahviloineen. Muutama Kadıköyn kaduista mainostikin itseään Aasian puolen Nevizadena ja Balıkpazarına.
Kadıköyn Nevizadella välimerellisten kala- ja katkarapuaterioiden, rakin, valkoviinin ja vesipiipun lomassa tapasimme joukon australialaisia ja saksalaisia Sabancı-yliopiston kansainvälisen politiikan opiskelijoita, jotka olivat lähdössä parin kuukauden sisään käymään myös Suomessa, jossa ohjelmassa olivat ainakin Oulu ja Helsinki. Kävi ilmi, että Sabancı-yliopisto tarjoaa nykyään kursseja kokonaan englanniksi, joten enää ei tarvitse osata turkin kieltä opiskellakseen menestyksellisesti Istanbulissa.
Perjantaina suunnitelmissamme oli ollut mennä käymään Bosporinsalmen Prinsseinsaarille (Prens Adaları), joihin useimmiten viitataan vain ”Saarina” (Adalar). Aamun aikana nopeasti alta hoidettavat byrokraattiset velvollisuudet, jotka liittyivät oleskelulupa- ja veroasioihin, venähtivät kuitenkin monessa eri virastossa juoksemiseksi, ja niinpä päädyimme viettämään perjantaimme kokonaan Perassa.
Lentoni oli puoli kahdeltatoista yöllä, mutta taksi juuttui matkalla ruuhkiin sillä seurauksella, että menetin todennäköisesti satoja liiroja tai ehkä jopa euroja, kun en ehtinyt asioida garderobin uudistamisineni veronpalautustoimistossa. No, ehkä pahaa mieltäni Kabulissa lievittää tietoisuus siitä, että olenpahan sittenkin, Istanbulin edullisista hinnoista huolimatta, pukeutunut talvigarderobini osalta kalliimmin kuin olisin voinut. Ainakin tämä ostoskuorma auttaa palelemiseen. On huomioitava, että tulin Afganistaniin heinä-elokuun vaihteessa kevyen kesägarderobin kera enkä ole sen koommin käynyt Suomessa, jossa talvigarderobini olisi ollut odottamassa.
Ikävä kyllä minulla on tällaisissa asioissa erittäin hyvä vaisto, ja tiedän milloin tulevaisuudelta ei ole odotettavissa mitään hyvää. Tiesin sen Addis Abebassa, ja nyt viime merkit nähtyäni tiedän sen myös Kabulin kohdalla, sillä kaikki huonot merkit ovat ilmassa.
Yhden, kaksi tai kymmenenkin huonoa asiaa ja olosuhdehaittaa sietää kyllä, jos on olemassa jotakin hyvää ja mielekästä, joka kantaa kaiken vaivannäön. Tuon mielekkyyden kadotessa jokainen uusi huono asia on ainoastaan uusi lukema lähtölaskentaan. Tänään löysin vastastani noita huonoja uutisia kokonaisen pinon, odottamasta minua ja toivottamasta tervetuloa maailman takapuoleen, jonka hengitysilmassa leijuu enemmän ihmisulostetta kuin missään muualla maailmassa.
Ahdistus tosin alkoi jo laskeutuessani Kabulin harmaalle kentälle ja astuessani ulos koneesta suoraan keskelle jälleen yhtä salakuljetusskeemaa ja puoliavoimesti näkyvillä rehottavaa korruptiota. Teeskentelin taas kerran, etten muka näe mitään, koska olisi niin kurjaa, ikävää ja epärakentavaa huomioida asioita. Katselin auton ikkunasta harmaata kaupunkia, jossa köyhät ja tulevaisuudettomat afgaanit kulkevat sandaaleissaan ja rikkinäisissä kengissään nolla-asteisessa loskassa, yskien ja köhien myrkkykaasuja ja tervaisen tahmeaa limaa keuhkoistaan.
Harmaan kadun suurin väriläiskä oli ylellisesti toteutettu tienvarsimainos huumeidenvastaisen tietoisuuden levittämisestä. Tienvarsimainokset ovat varmasti maksaneet eurooppalaisille ja amerikkalaisille veronmaksajille miljoonia. Samaan aikaan maailman korruptoituneimman maan turvallisuusviranomaiset ja hallinnon sukulaiset rakennuttavat huumerahoilla uusia palatseja Dubaihin ja muualle, jonne ovat valmiita muuttamaan itselleen ja sukulaisilleen hankkimiensa länsimaisten passien turvin heti jos Taliban uhkaa palata valtaan tai rahahanat Afganistanissa muuten tyrehtyä. Afganistanista vietiin viime vuonna ulkomaisille tileille sattumoisin sama määrä pääomia, jonka länsimaat ovat kaataneet sinne kehitysavun eri muotoina.
Kotona asunnossani lämpötila oli sentään vähän plussan puolella, mutta vastapainoksi sain heti kaasumyrkytyksen lämmitykseen käytettävän polttoaineen kaasuista, jotka olivat ilmeisesti hiljalleen täyttäneet yläkerran. Myrkkykaasut täyttävät koko asuntoni ja turvallisuusmääräysten vuoksi se on toimiston ohella ainoa paikka, jossa minun on käytännössä vuorokauden ympäri oleiltava. Ulkoilmassa näyttäytyminen olisi vaarallista. Aina voi yrittää nukkua, mutta joko sähkö, kaasu, vesi tai jokin muu kuitenkin räjähtää ja aamulla on krooninen päänsärky myrkkyjen hengittämisestä. Onneksi Afganistanin talvi on jo puolimatkassa.
Epäinhimillisiä olosuhteita kestäisi vielä, kestäväthän afgaanitkin, jos voisi uskoa täällä työskentelyn oikeasti jotenkin auttavan kovia kokenutta kansaa. Ikävä kyllä tänäänkin kävi selväksi, että kaukana rahavirtojen hermokeskuksissa vallitsevat ainoastaan järjetön rahantuhlausvimma, edesvastuuttomuus, piittaamattomuus, byrokraattinen vieraantuneisuus ja turvallisuushysterialla kuorrutettu täydellinen arvostelukyvyn puute. Joten lähtölaskenta alkakoon virallisesti tästä päivästä.
Voi kestää pitkäänkin ennen kuin löydän taas jonkin toimivamman projektin, mutta tästä alkaen silmät ovat taas auki ja etsivät. Johan tätä on puoli vuotta katseltu, mikä Afganistanissa olevien länsimaalaisten osalta on yleensä maksimiaika, joka täällä vietetään. Kaikki ovat juuri tulleet tai juuri lähdössä.
Puhutaanpa kuitenkin välillä jostain kivemmasta. Kuten arvelin, loput viisi päivää Istanbulissa olivat varsin vilkkaita. Maanantaina kävelin Karaköyssä ja Eminönüssä, katselin Bosporilla ja Kultaisella sarvella lukuisina talvehtivia lokkeja, merimetsoja, nokikanoja ja silkkiuikkuja. Libanonilainen ystäväni palasi rintamalta Gaziantepista ja teimme pitkän ravintolakierroksen Cihangirissa ja Fransız Sokağılla eli Ranskankadulla. Armenialaisten kansanmurhasta käydyn jupakan aikana Erdoğanin hallitus nimesi Ranskankadun uudelleen Algeriankaduksi (Cezayir Sokağı) - viitaten Ranskan sikailuihin Algeriassa - mutta ainakin toistaiseksi turkkilaiset yhä tuntevat tuon viehättävän ravintolakadun Ranskankatuna.
Ystäväni oli tuohtunut siitä, mihin tilaan Libanon on vajonnut. Erään yhteisen ystävämme passi oli takavarikoitu hänen vieraillessaan kotimaassaan, koska hän on tunnettu arabikevään aktivisti ja työskentelee nykyisin Tunisiassa. Kun hän oli valittanut asiasta blogissaan, sen sijaan, että viranomaiset olisivat asianmukaisesti vastanneet passiaan koskeviin tiedusteluihinsa, oli lopulta ilmestynyt kokonainen artikkeli syyrialaismielisessä lehdessä ilmoittaen, että nimeltä mainittu bloggari voisi nyt noutaa passinsa yleisen turvallisuuden virastosta. Tämä on Syyrian hallinnon ja sitä tukevan Hizbullahin tapa kertoa, että he voivat tehdä Libanonissa mitä haluavat, eivätkä lait koske heitä.
Koneessa Beirutista Istanbuliin oli istunut joukoittain libanonilaisia šiioja, ja kun kone joutui jonkin aikaa odottamaan laskeutumislupaa ilmassa, yksi näistä nosti suuren metelin ilmoittaen salaliittoteoriasta, että Syyrian oppositiota tukeva Turkki on tämänkin takana, pakottaen heidät odottamaan ilmassa, koska ovat šiioja. Levantin vajottua tämänkaltaiseen joukkopsykoosiin, joka ilmenee ainakin toisella puolella poliittista jakolinjaa (hieman lievempänä toisella puolella), en ihmettele, että suurin osa koulutetuista ja lahjakkaista ystävistäni on lähtenyt muualle töihin ja opiskelemaan.
Istanbul ei ole siinä mielessä lainkaan hullumpi paikka. Kaikki siellä on mennyt eteenpäin. Turkin vaurastuminen näkyy kaduilla, vilkkaana taloudellisena aktiivisuutena, jollaista ei Suomesta löydä. Istanbulissa kaikki kadut ja korttelit ovat elossa. Katutason kerrokset ovat täynnä pieniä kauppoja, yrityksiä, ravintoloita ja kahviloita, ja kaikkiin tuntuu riittävän asiakkaita. Kaupunki työskentelee, ostaa ja myy, pitää hauskaa ja kuhisee kellon ympäri, pyhäpäivät mukaan lukien.
Myös lähiöt ovat elossa, täynnä yrityksiä, edullisia kauppoja ja palveluja. Turkissa ei lorvita ostareilla sosiaaliturvan varassa. Talouskasvu liikkuu kahdeksan ja kymmenen prosentin välillä, mikä on suhteellisen vauraaksi teollisuusmaaksi erinomaista. Turkki on jo mennyt bruttokansantuotteessa asukasta kohti köyhimpien EU-maiden ohi, ja tämä siitä huolimatta, että luvuissa on mukana köyhä ja väkirikas Kaakkois-Turkki.
Turkilla on maana nousujohteinen tulevaisuus ja Istanbulilla kaupunkina näyttäisi olevan edessään loistava tulevaisuus, jollaisen kaupungin historia ansaitseekin. Kunpa vain keksisin jonkin kuvion, jossa voisin asua ja työskennellä siellä. Toisin kuin kulttuuripessimismin sumuisessa iltahämärässä kohti uusfasistista götterdämmerungia tarpova Eurooppa, Turkki tuntuu elävän kohtuullisen realistista ja jos hullua niin ainakin monipuolisesti hullua, maanis-depressiivistä ja hieman ylidramatisoitua keskipäivää.
Vietimme pari vuorokautta oikeastaan kokonaan Cihangirin ja Beyoğlun kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa ja yöelämässä, mutta meillä olikin puolen vuoden verran puhuttavaa sitten heinäkuun lopun yhteisten päiviemme. Hengästytimme toisemme kunnes lopulta huomasimme nukkuvamme istualtaan tai seisoskellen ja aamun kajastavan Bosporin horisontissa, jossa Neidontorni sojottaa kuin ylivilkkaiden öiden synneistä syyttävä sormi, laivojen lipuessa siitä piittamatta matkaansa Mustanmeren ja Välimeren väliä.
Aamiaisissa vuorottelimme kantapaikkojen vanilaisen Van Kahvaltı Sofrasın ja antiokialaisen Babel Cafén välillä. Keskiviikkona tutustuimme Ortaköyn rantakatujen tarjontaan ja päädyimme lopulta pitkälle šoppailukierrokselle Maslakiin, İstinye Parkin valtavaan ostoskeskukseen ja Istanbulin muotimaailman syövereihin. Libanonin päivistämme alkaen ystäväni on ottanut asiakseen olla pääasiallinen tyylineuvojani ja päätti, että garderobini oli uudistettava kerralla. Hän tuntuu yhä uskovan, kuten ennen, että kaikenlainen materiaalinen ja esteettinen hyvä, pienet kivat asiat elämänlaadun parantamiseksi, toisivat oleellista piristystä harmaisiin päiviini myös jossakin kaukana ollessani. Tässä kuten muissakin asioissa toivon hänen olevan oikeassa.
Torstaina otimme Kabataşista vesibussin Bosporin yli Anatolian puolelle Üsküdariin (Skutariin) ja menimme sieltä iltapäivää ja iltaa viettämään Kadıköyhin, koska ajattelimme olevan paikallaan laajentaa tajuntaamme Peran ulkopuolelle. Kadıköy, ”Tuomarinkylä”, osoittautuikin viihtyisäksi alueeksi, jossa oli eräänlainen pienempi versio Istiklalista sivukatuineen, kirjakauppoineen, ravintoloineen, baareineen ja kahviloineen. Muutama Kadıköyn kaduista mainostikin itseään Aasian puolen Nevizadena ja Balıkpazarına.
Kadıköyn Nevizadella välimerellisten kala- ja katkarapuaterioiden, rakin, valkoviinin ja vesipiipun lomassa tapasimme joukon australialaisia ja saksalaisia Sabancı-yliopiston kansainvälisen politiikan opiskelijoita, jotka olivat lähdössä parin kuukauden sisään käymään myös Suomessa, jossa ohjelmassa olivat ainakin Oulu ja Helsinki. Kävi ilmi, että Sabancı-yliopisto tarjoaa nykyään kursseja kokonaan englanniksi, joten enää ei tarvitse osata turkin kieltä opiskellakseen menestyksellisesti Istanbulissa.
Perjantaina suunnitelmissamme oli ollut mennä käymään Bosporinsalmen Prinsseinsaarille (Prens Adaları), joihin useimmiten viitataan vain ”Saarina” (Adalar). Aamun aikana nopeasti alta hoidettavat byrokraattiset velvollisuudet, jotka liittyivät oleskelulupa- ja veroasioihin, venähtivät kuitenkin monessa eri virastossa juoksemiseksi, ja niinpä päädyimme viettämään perjantaimme kokonaan Perassa.
Lentoni oli puoli kahdeltatoista yöllä, mutta taksi juuttui matkalla ruuhkiin sillä seurauksella, että menetin todennäköisesti satoja liiroja tai ehkä jopa euroja, kun en ehtinyt asioida garderobin uudistamisineni veronpalautustoimistossa. No, ehkä pahaa mieltäni Kabulissa lievittää tietoisuus siitä, että olenpahan sittenkin, Istanbulin edullisista hinnoista huolimatta, pukeutunut talvigarderobini osalta kalliimmin kuin olisin voinut. Ainakin tämä ostoskuorma auttaa palelemiseen. On huomioitava, että tulin Afganistaniin heinä-elokuun vaihteessa kevyen kesägarderobin kera enkä ole sen koommin käynyt Suomessa, jossa talvigarderobini olisi ollut odottamassa.
4 kommenttia:
Sabancın lisäksi Istanbulissa saa laadukasta korkeakoulutusta englanniksi myös Bilgistä, Koçista ja omasta opinahjostani Boğaziçistä. Ranskaksi hyvän tutkinnon saa Galatasaraysta. Loppujen vieraskielisten yliopistojen taso tuppaa olemaan aika vaihtelevaa.
Cezayir Sokak on muuten Fransız Sokağın alkuperäinen nimi ja Ranskankatu siitä tuli vasta 2003, kun paikallinen yritys oli ostanut kadunvarren talot ja teki siitä nykyisenkaltaisen ravintola- ja kahvilakeskittymän.
Olet kirjoittanut sen verran useasti Babel cafesta, että pitää nyt käydä tsekkamassa se :)
Kiitos tärkeästä lisätiedosta Algeriankatua koskien! Kun käyt Babelissa, sano terveisiä, ja tietysti etenkin jos käyt tapaamassa myös ullakkoasunnon vuokralaista. Kokeile ihmeessä myös Van Kahvaltin aamiaista.
Jaatko kuitenkin käsityksen, että vieraskielinen tarjonta Turkin yliopistoissa on aiempaan nähden selvästi lisääntynyt? Puhuin tästä myös aiemmalla matkalla koneessa vierustovereina olleiden afgaaniopiskelijoiden kanssa, joita tuntuu lähtevän todella paljon stipendeillä Turkin yliopistoihin ja teknisiin korkeakouluihin. Ihmettelin, kun porukasta monet eivät puhuneet ollenkaan turkkia, mutta kuulemma ei tarvitse. Pari puhui sujuvaa turkkia, koska olivat uzbekkeja.
Annetaan siis myös Van Kahvaltı Sofrasılle mahdollisuus.
Vieraskielinen tarjonta on lisääntynyt, mutta kaikki nuo mainitsemani yliopistot olivat toiminnassa jo 10 vuotta takaperin. Toki osa niistä oli vielä silloin toimintansa alkuvaiheessa ja ne ovat vasta nyt vakiinnuttaneet asemansa.
Myös Ankarassa on mahdollisuus opiskella hyvässä englanninkielisessä yliopistossa: joko yksityisessä Bilkentissä tai siten sitten julkisessa METU/ODTÜssä.
Ja mitä tulee keskiaasialaisiin Turkin yliopistoissa, niin uskallan väittää, että Turkin tarjoamat apurahaohjelmat yliopistoihinsa on 90-luvulla alkaneen Keski-Aasian politiikan ainoa onnistunut ja tulosta tuottanut linjaus.
Apurahaohjelmat ovat oikein (meriittiperustaisesti) toteutettuina muutenkin parasta ja toimivinta kehityspolitiikkaa, hyödyttävät sitäpaitsi sekä antaja- että saajamaata. Puhumattakaan opiskelijoista itsestään.
Lähetä kommentti