lauantai 26. tammikuuta 2013

Kabulia rattaisiin

Saavuin varhain lauantaiaamuna takaisin Kabuliin. On huono merkki, että päivän aikana tuli itselleni ensi kerran täysin selväksi, että en lainkaan pidä tästä kaupungista. En nyt voi tietenkään sanoa, että tänne alun pitäenkään olisi tultu viihtymään, mutta pitkään pidin työstäni täällä; ikävä kyllä sitten korkeat voimat ryhtyivät muuttamaan asioita kaikin puolin huonompaan suuntaan.

Ikävä kyllä minulla on tällaisissa asioissa erittäin hyvä vaisto, ja tiedän milloin tulevaisuudelta ei ole odotettavissa mitään hyvää. Tiesin sen Addis Abebassa, ja nyt viime merkit nähtyäni tiedän sen myös Kabulin kohdalla, sillä kaikki huonot merkit ovat ilmassa.

Yhden, kaksi tai kymmenenkin huonoa asiaa ja olosuhdehaittaa sietää kyllä, jos on olemassa jotakin hyvää ja mielekästä, joka kantaa kaiken vaivannäön. Tuon mielekkyyden kadotessa jokainen uusi huono asia on ainoastaan uusi lukema lähtölaskentaan. Tänään löysin vastastani noita huonoja uutisia kokonaisen pinon, odottamasta minua ja toivottamasta tervetuloa maailman takapuoleen, jonka hengitysilmassa leijuu enemmän ihmisulostetta kuin missään muualla maailmassa.

Ahdistus tosin alkoi jo laskeutuessani Kabulin harmaalle kentälle ja astuessani ulos koneesta suoraan keskelle jälleen yhtä salakuljetusskeemaa ja puoliavoimesti näkyvillä rehottavaa korruptiota. Teeskentelin taas kerran, etten muka näe mitään, koska olisi niin kurjaa, ikävää ja epärakentavaa huomioida asioita. Katselin auton ikkunasta harmaata kaupunkia, jossa köyhät ja tulevaisuudettomat afgaanit kulkevat sandaaleissaan ja rikkinäisissä kengissään nolla-asteisessa loskassa, yskien ja köhien myrkkykaasuja ja tervaisen tahmeaa limaa keuhkoistaan.

Harmaan kadun suurin väriläiskä oli ylellisesti toteutettu tienvarsimainos huumeidenvastaisen tietoisuuden levittämisestä. Tienvarsimainokset ovat varmasti maksaneet eurooppalaisille ja amerikkalaisille veronmaksajille miljoonia. Samaan aikaan maailman korruptoituneimman maan turvallisuusviranomaiset ja hallinnon sukulaiset rakennuttavat huumerahoilla uusia palatseja Dubaihin ja muualle, jonne ovat valmiita muuttamaan itselleen ja sukulaisilleen hankkimiensa länsimaisten passien turvin heti jos Taliban uhkaa palata valtaan tai rahahanat Afganistanissa muuten tyrehtyä. Afganistanista vietiin viime vuonna ulkomaisille tileille sattumoisin sama määrä pääomia, jonka länsimaat ovat kaataneet sinne kehitysavun eri muotoina.

Kotona asunnossani lämpötila oli sentään vähän plussan puolella, mutta vastapainoksi sain heti kaasumyrkytyksen lämmitykseen käytettävän polttoaineen kaasuista, jotka olivat ilmeisesti hiljalleen täyttäneet yläkerran. Myrkkykaasut täyttävät koko asuntoni ja turvallisuusmääräysten vuoksi se on toimiston ohella ainoa paikka, jossa minun on käytännössä vuorokauden ympäri oleiltava. Ulkoilmassa näyttäytyminen olisi vaarallista. Aina voi yrittää nukkua, mutta joko sähkö, kaasu, vesi tai jokin muu kuitenkin räjähtää ja aamulla on krooninen päänsärky myrkkyjen hengittämisestä. Onneksi Afganistanin talvi on jo puolimatkassa.

Epäinhimillisiä olosuhteita kestäisi vielä, kestäväthän afgaanitkin, jos voisi uskoa täällä työskentelyn oikeasti jotenkin auttavan kovia kokenutta kansaa. Ikävä kyllä tänäänkin kävi selväksi, että kaukana rahavirtojen hermokeskuksissa vallitsevat ainoastaan järjetön rahantuhlausvimma, edesvastuuttomuus, piittaamattomuus, byrokraattinen vieraantuneisuus ja turvallisuushysterialla kuorrutettu täydellinen arvostelukyvyn puute. Joten lähtölaskenta alkakoon virallisesti tästä päivästä.

Voi kestää pitkäänkin ennen kuin löydän taas jonkin toimivamman projektin, mutta tästä alkaen silmät ovat taas auki ja etsivät. Johan tätä on puoli vuotta katseltu, mikä Afganistanissa olevien länsimaalaisten osalta on yleensä maksimiaika, joka täällä vietetään. Kaikki ovat juuri tulleet tai juuri lähdössä.

Puhutaanpa kuitenkin välillä jostain kivemmasta. Kuten arvelin, loput viisi päivää Istanbulissa olivat varsin vilkkaita. Maanantaina kävelin Karaköyssä ja Eminönüssä, katselin Bosporilla ja Kultaisella sarvella lukuisina talvehtivia lokkeja, merimetsoja, nokikanoja ja silkkiuikkuja. Libanonilainen ystäväni palasi rintamalta Gaziantepista ja teimme pitkän ravintolakierroksen Cihangirissa ja Fransız Sokağılla eli Ranskankadulla. Armenialaisten kansanmurhasta käydyn jupakan aikana Erdoğanin hallitus nimesi Ranskankadun uudelleen Algeriankaduksi (Cezayir Sokağı) - viitaten Ranskan sikailuihin Algeriassa - mutta ainakin toistaiseksi turkkilaiset yhä tuntevat tuon viehättävän ravintolakadun Ranskankatuna.

Ystäväni oli tuohtunut siitä, mihin tilaan Libanon on vajonnut. Erään yhteisen ystävämme passi oli takavarikoitu hänen vieraillessaan kotimaassaan, koska hän on tunnettu arabikevään aktivisti ja työskentelee nykyisin Tunisiassa. Kun hän oli valittanut asiasta blogissaan, sen sijaan, että viranomaiset olisivat asianmukaisesti vastanneet passiaan koskeviin tiedusteluihinsa, oli lopulta ilmestynyt kokonainen artikkeli syyrialaismielisessä lehdessä ilmoittaen, että nimeltä mainittu bloggari voisi nyt noutaa passinsa yleisen turvallisuuden virastosta. Tämä on Syyrian hallinnon ja sitä tukevan Hizbullahin tapa kertoa, että he voivat tehdä Libanonissa mitä haluavat, eivätkä lait koske heitä.

Koneessa Beirutista Istanbuliin oli istunut joukoittain libanonilaisia šiioja, ja kun kone joutui jonkin aikaa odottamaan laskeutumislupaa ilmassa, yksi näistä nosti suuren metelin ilmoittaen salaliittoteoriasta, että Syyrian oppositiota tukeva Turkki on tämänkin takana, pakottaen heidät odottamaan ilmassa, koska ovat šiioja. Levantin vajottua tämänkaltaiseen joukkopsykoosiin, joka ilmenee ainakin toisella puolella poliittista jakolinjaa (hieman lievempänä toisella puolella), en ihmettele, että suurin osa koulutetuista ja lahjakkaista ystävistäni on lähtenyt muualle töihin ja opiskelemaan.

Istanbul ei ole siinä mielessä lainkaan hullumpi paikka. Kaikki siellä on mennyt eteenpäin. Turkin vaurastuminen näkyy kaduilla, vilkkaana taloudellisena aktiivisuutena, jollaista ei Suomesta löydä. Istanbulissa kaikki kadut ja korttelit ovat elossa. Katutason kerrokset ovat täynnä pieniä kauppoja, yrityksiä, ravintoloita ja kahviloita, ja kaikkiin tuntuu riittävän asiakkaita. Kaupunki työskentelee, ostaa ja myy, pitää hauskaa ja kuhisee kellon ympäri, pyhäpäivät mukaan lukien.

Myös lähiöt ovat elossa, täynnä yrityksiä, edullisia kauppoja ja palveluja. Turkissa ei lorvita ostareilla sosiaaliturvan varassa. Talouskasvu liikkuu kahdeksan ja kymmenen prosentin välillä, mikä on suhteellisen vauraaksi teollisuusmaaksi erinomaista. Turkki on jo mennyt bruttokansantuotteessa asukasta kohti köyhimpien EU-maiden ohi, ja tämä siitä huolimatta, että luvuissa on mukana köyhä ja väkirikas Kaakkois-Turkki.

Turkilla on maana nousujohteinen tulevaisuus ja Istanbulilla kaupunkina näyttäisi olevan edessään loistava tulevaisuus, jollaisen kaupungin historia ansaitseekin. Kunpa vain keksisin jonkin kuvion, jossa voisin asua ja työskennellä siellä. Toisin kuin kulttuuripessimismin sumuisessa iltahämärässä kohti uusfasistista götterdämmerungia tarpova Eurooppa, Turkki tuntuu elävän kohtuullisen realistista ja jos hullua niin ainakin monipuolisesti hullua, maanis-depressiivistä ja hieman ylidramatisoitua keskipäivää.

Vietimme pari vuorokautta oikeastaan kokonaan Cihangirin ja Beyoğlun kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa ja yöelämässä, mutta meillä olikin puolen vuoden verran puhuttavaa sitten heinäkuun lopun yhteisten päiviemme. Hengästytimme toisemme kunnes lopulta huomasimme nukkuvamme istualtaan tai seisoskellen ja aamun kajastavan Bosporin horisontissa, jossa Neidontorni sojottaa kuin ylivilkkaiden öiden synneistä syyttävä sormi, laivojen lipuessa siitä piittamatta matkaansa Mustanmeren ja Välimeren väliä.

Aamiaisissa vuorottelimme kantapaikkojen vanilaisen Van Kahvaltı Sofrasın ja antiokialaisen Babel Cafén välillä. Keskiviikkona tutustuimme Ortaköyn rantakatujen tarjontaan ja päädyimme lopulta pitkälle šoppailukierrokselle Maslakiin, İstinye Parkin valtavaan ostoskeskukseen ja Istanbulin muotimaailman syövereihin. Libanonin päivistämme alkaen ystäväni on ottanut asiakseen olla pääasiallinen tyylineuvojani ja päätti, että garderobini oli uudistettava kerralla. Hän tuntuu yhä uskovan, kuten ennen, että kaikenlainen materiaalinen ja esteettinen hyvä, pienet kivat asiat elämänlaadun parantamiseksi, toisivat oleellista piristystä harmaisiin päiviini myös jossakin kaukana ollessani. Tässä kuten muissakin asioissa toivon hänen olevan oikeassa.

Torstaina otimme Kabataşista vesibussin Bosporin yli Anatolian puolelle Üsküdariin (Skutariin) ja menimme sieltä iltapäivää ja iltaa viettämään Kadıköyhin, koska ajattelimme olevan paikallaan laajentaa tajuntaamme Peran ulkopuolelle. Kadıköy, ”Tuomarinkylä”, osoittautuikin viihtyisäksi alueeksi, jossa oli eräänlainen pienempi versio Istiklalista sivukatuineen, kirjakauppoineen, ravintoloineen, baareineen ja kahviloineen. Muutama Kadıköyn kaduista mainostikin itseään Aasian puolen Nevizadena ja Balıkpazarına.

Kadıköyn Nevizadella välimerellisten kala- ja katkarapuaterioiden, rakin, valkoviinin ja vesipiipun lomassa tapasimme joukon australialaisia ja saksalaisia Sabancı-yliopiston kansainvälisen politiikan opiskelijoita, jotka olivat lähdössä parin kuukauden sisään käymään myös Suomessa, jossa ohjelmassa olivat ainakin Oulu ja Helsinki. Kävi ilmi, että Sabancı-yliopisto tarjoaa nykyään kursseja kokonaan englanniksi, joten enää ei tarvitse osata turkin kieltä opiskellakseen menestyksellisesti Istanbulissa.

Perjantaina suunnitelmissamme oli ollut mennä käymään Bosporinsalmen Prinsseinsaarille (Prens Adaları), joihin useimmiten viitataan vain ”Saarina” (Adalar). Aamun aikana nopeasti alta hoidettavat byrokraattiset velvollisuudet, jotka liittyivät oleskelulupa- ja veroasioihin, venähtivät kuitenkin monessa eri virastossa juoksemiseksi, ja niinpä päädyimme viettämään perjantaimme kokonaan Perassa.

Lentoni oli puoli kahdeltatoista yöllä, mutta taksi juuttui matkalla ruuhkiin sillä seurauksella, että menetin todennäköisesti satoja liiroja tai ehkä jopa euroja, kun en ehtinyt asioida garderobin uudistamisineni veronpalautustoimistossa. No, ehkä pahaa mieltäni Kabulissa lievittää tietoisuus siitä, että olenpahan sittenkin, Istanbulin edullisista hinnoista huolimatta, pukeutunut talvigarderobini osalta kalliimmin kuin olisin voinut. Ainakin tämä ostoskuorma auttaa palelemiseen. On huomioitava, että tulin Afganistaniin heinä-elokuun vaihteessa kevyen kesägarderobin kera enkä ole sen koommin käynyt Suomessa, jossa talvigarderobini olisi ollut odottamassa.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Istanbulista ja kirjoista

Istanbulin suuruus ja monimuotoisuus eivät lakkaa hämmästyttämästä pientä kulkijaa. Useimmissa kaupungeissa on yksi tai muutama sellainen keskusta, jonka kävelee läpi muutamassa tunnissa tai ainakin muutamassa päivässä, ja tuon alueen ulkopuolella on paljon vähemmän mitään. Istanbulissa jokaisesta kadunkulmasta kääntyessä löytyy uutta, ja yleensä vielä jotain, mitä ei odottanut löytävänsä.

Tässä kaupungissa voisi viettää vuosia pelkästään kävelemällä loputtomasti ja tekemällä merkintöjä ihmiselämän, kaupan ja yrittämisen, taiteen ja kulttuurin moninaisuudesta. Jos tuntuu, että alue on siltä kerralta kävelty, voi mennä metrolla, sporalla tai vesibussilla toiseen kaupunginosaan ja jatkaa kävelyä siellä. Jokaisella kaupunginosalla on oma luonteensa, ja luonteeltaan Istanbulin osat ovat hyvin erilaisia. Joskus ne tuntuvat suorastaan kuuluvan eri maailmoihin.

Turistien suosima Sultanahmet, jonka ympärille sijoittuvat monet Istanbulin historiallisista nähtävyyksistä, on luonteeltaan erittäin itämainen. Se on myös habitukseltaan islamilaisempi kuin monet muut osat kaupungista, mutta eksotiikkaahan länsituristit ovat täältä yleensä tulleet hakemaan. Nykyisin vietän vain vähän aikaani Sultanahmetissa. Hagia Sofia, Topkapi ja Sininen moskeija on nähty jo hamassa nuoruudessa, ja kun en asu Istanbulissa, minun ei tarvitse esitellä kaupunkia yhä uusille vierailijoille, mikä seikka on edesauttanut nähtävyyksien näkemistä yhä uudelleen ja uudelleen monessa niistä paikoista, joissa olen asunut.

Beyoğlu, Cihangir ja Galatasaray ovat luonteeltaan kosmopoliittisempia ja boheemimpia. Täälläkin kuulee joka puolella vieraita kieliä; turkin ja kurmandžin lisäksi usein esimerkiksi englantia, venäjää, arabiaa, ranskaa, puolaa, hollantia ja milloin mitäkin. Toisin kuin vanhankaupungin turistit, täällä oleilevat ulkomaalaiset ovat toisenlaisia; he eivät ole vain käymässä, vaan asuvat, työskentelevät tai vain tšillailevat pidempiä aikoja, asuvat osan vuodesta täällä. On taiteilijoita, toimittajia, kirjailijoita, tutkijoita, opiskelijoita, valokuvaajia, dokumentaristeja, restauraattoreita ja esteetikkoja. On eläkkeelle jääneitä diplomaatteja, tiedustelumiehiä ja konsultteja. En ihmettele, että moni eksentrinen ulkomaalainen on valinnut Istanbulin asuinpaikakseen. Tämä on epäilemättä yksi maailman inspiroivimmista kaupungeista.

Ennen kielitaito asetti rajoituksia Istanbulin ammentamiselle, koska turkkilaiset eivät usein puhuneet hyvin vieraita kieliä ja pitäytyivät omiin porukoihinsa. Nykyisin täällä pärjää jo kaikenlaisilla kielillä. Istanbul on selvästi kosmopolitisoitunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Hyvä niin, sillä turkkini on aika ruosteessa, etenkin nykyisin, kun olen yrittänyt panostaa persiaan.

Suomalaisiin en ole tällä kertaa vielä törmännyt, vaikka Helsingistä on Istanbuliin edulliset suorat lennot joka päivä, ja vaikka Istanbul on sekä kohtuullisen edullinen että turvallinen matkailuvaihtoehto suomalaisille. Turvallinen siinä mielessä, että palvelut ja yleinen elintaso ovat länsimaisia, joskin Istanbulin turistialueilla kuulemma on paljon taskuvarkauksia, huijauksia ja muuta tyypillistä turistirikollisuutta. Itse en siihen ole törmännyt, mutta kaverit kertoneet. No, ehkä suomalaiset ovat kaikki Sultanahmetissa. Tosin yksi amerikatar esitteli minulle suomalaisia sukujuuriaan, ei tosin osannut kuin yksinumeroisen luvun suomen kielen sanoja.

Tänäänkin erehdyin viettämään aikaa eräässä viihtyisässä kirjakaupassa sillä tuloksella, että sain taas kassillisen lisää kannettavaa Kabuliin. Giancarlo Casalen kirja osmaniaikaisista turkkilaisista tutkimusmatkailijoista ja heidän löytöretkistään vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Tiesittekö, että osmanit tekivät keskiajalla omia löytöretkiä Intiaan, Indonesiaan, Afrikan ympäri, etelämerille ja Brasilian rannikolle?

Niin ikään mielenkiintoiselta vaikuttaa Aydın Osman Erkanin kirjoittama Osman Ferid Paşan elämäkerta. Osman Ferid oli 1800-luvulla kaukasialainen vapaustaistelija, joka päätyi Venäjän toimeenpaneman kansanmurhan jaloista Osmanivaltakuntaan ja teki siellä monipuolisen ja seikkailurikkaan uran.

Hankin myös Şerif Mardinin kirjan nuorosmanilaisen aatteen kehityksestä ja kehittäjistä, kokoelman 1500-luvun Osmanivaltakunnan eroottista kirjallisuutta (Shehzaden kirja) ja eläkkeelle jääneen ruotsalaisen suurlähettilään muistelmat, jotka kattavat mielenkiintoisia vaiheita kylmän sodan juonitteluista itäisen Välimeren ympäristössä ja Itä-Berliinissä aina Baltian maiden vapautumiseen ja moderniin Turkkiin. Kirjailija on päätynyt eläkepäiviään asumaan Turkkiin. Ehkä siksi, että hän näyttää kirjoittavan varsin avoimesti myös Olof Palmesta ja ruotsalaisesta Venäjän-politiikasta.

Kunnon divarikierrosta en ole vielä edes tällä matkalla tehnyt. Yleensä Istanbulin antikvariaatit tarjoavat suoranaisia helmiä, mm. kirjoja, jotka Euroopassa ovat kadonneet tai kadotettu, kuten Istanbuliin asettuneiden venäläisten emigranttien ja monien Balkanin, Kaukasian ja Volgan vähemmistökansojen edustajien kirjat menneiltä vuosikymmeniltä.

Ai niin, juutuin myös keskustelemaan erään kirja- ja musiikkikauppiaan kanssa turkkilaisista dekkari- ja vakoiluromaanien kirjailijoista ja yritin muistella taannoin lukemaani turkkilaista Sherlock Holmes -pastissien kirjoittajaa, mutta nimi ei muistunut mieleeni. Hän tosin saattoi olla bulgarianturkkilainen kuten vastikään murhayrityksen kohteeksi joutunut Ahmet Doğan, Bulgarian turkkilaispuolueen johtaja ja entinen kommunisti. Sen sijaan keskustelukumppanini suositteli minulle toista, niin ikään englanniksi käännettyä antepilaissyntyistä turkkilaiskirjailijaa. Hänen historialliseen Istanbuliin ja muinaiseen Bysanttiin sijoittuva murha- ja mysteeriromaaninsa vaikuttaa lupaavalta. Jos se osoittautuu Akuninin, Econ ja Krajewskin veroiseksi, siitä tultaneen lukijoita informoimaan.

Tuohon liittyen, en ole tainnut blogissa missään vaiheessa kirjoittaa historialliseen Istanbuliin sijoittuvia salapoliisitarinoita kirjoittavasta englantilaisesta Jason Goodwinista, jonka kirjat olen kaikki yhtä lukuun ottamatta lukenut. Goodwin on ilmeisesti siviiliammatiltaan Bysantin historioitsija, mikä näkyy kirjoissa yksityiskohtien runsautena. Valitettavasti henkilökuvien rakentaminen ei ole yhtä hyvin toteutettua ja monet pikkuvirheet, alkaen päähenkilön nimestä, paljastavat kirjailijan puutteellisen turkin kielen tuntemuksen. Viihdyttäviä johdatuksia osmaniaikaiseen Istanbuliin Goodwinin suomeksikin käännetyt romaanit toki antavat, siinä määrin että olen valmis suosittelemaan niitä lukijalle, jos tulevat kirjakaupassa vastaan.

Jotkut ystävistäni ovat kysyneet minulta, ehdinkö milloinkaan lukea kaikkia hankkimiani kirjoja. Vastaus on: en. Kirjastoni ei perustu siihen, että lukisin jokaisen kirjan kannesta kanteen heti hankittuani, vaan muodostan aluksi yleiskäsityksen siitä, mitä kirja pitää sisällään, selaamalla nopeasti sisällysluettelon, otsikon ja tietokirjojen ollessa kyseessä pläräten niitä kattavasti. Tämän jälkeen kirja liittyy osaksi käsikirjastoani ja palaan siihen silloin, kun vastaani tulee tiedontarve jostain sellaisesta, mistä tiedän kyseisen kirjan sisältävän tietoa. Järjestelmä toimii erittäin hyvin niin kauan kuin muistini toimii edes jotenkuten ennallaan. Tiedän, että se on iän myötä heikentynyt - teininä pystyin pläräämään kirjan läpi ja absorboimaan suurin piirtein kaiken mitä siellä oli, koska muistini toimi niin visuaalisesti. Nykyisin vaatii vähän enemmän.

Mutta nyt aion jättäytyä eilisenkaltaisilta raki- ja simpukkarupeamilta (ravintola oli oikein hyvä, Beyoğlussa) ja kerrankin lukea ja kirjoittaa rauhassa yksityisen Angora-pullon ääressä, koska on sunnuntai-ilta. Istanbul ei koskaan nuku, mutta tiedän, että huomisesta alkaen en minäkään nuku, koska syy siihen, miksi Istanbul on nykyään minunkin adoptoitu kotikaupunkini, palaa Antepista ja edessämme tulee epäilemättä olemaan vilkas viikko.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Baabelin ullakolla

Lensin eilen aamulla afganistanilaisella lentoyhtiö Arianalla Ankaran kautta Istanbuliin. Ankaran ympäristössä oli lunta, Istanbulissa sen sijaan vallitsee leuto suomalaista lokakuuta muistuttava sää, jonkin verran sateinen mutta yleisesti ottaen miellyttävä. Tuntuu hyvältä olla jälleen Istanbulissa, kävellä kaduilla kuin vapaa kansalainen, käydä kaupassa tai kahvilla silloin kun haluaa.

Habibi on edelleen kaukana kaakossa Antepissa, jonne on virrannut kymmeniätuhansia pakolaisia Syyriasta. Hän antoi kuitenkin käyttööni studionsa, joka on nyt eri paikassa kuin kesällä, mutta edelleenkin viehättävän boheemissa Cihangirin kaupunginosassa Peran puolella, lyhyen kävelyn päässä Istiklalilta. Itse asiassa olemme nyt aiemmin käsitellyn, antiokialaisen pitämän Babel Cafén yläpuolella kattohuoneistossa, josta näkee yli Istanbulin punatiilisten kattojen ja piippujen, pyykkinarujen ja katoille järjestettyjen terassien. Lokit kiljahtelevat taivaalla.

Turnacı Baçı -katu kiemurtelee tästä pikkukauppojen, kahviloiden, antikvariaattien ja ravintoloiden kautta aina Istiklalille saakka. Kulman takana on Café Unicorn ja Cihangirin ytimeen johtava Ağa Hamamı -katu, jonka varrelle sijoittuu suuri määrä antiikkikauppoja. Asunnon antaminen käyttööni tuo mieleeni nostalgisia mielikuvia ajasta, josta nyt tuntuu olevan jo ikuisuus, jolloin puolestaan minun asuntoni toimi tilapäisenä turvapaikkana hänelle ja muutamalle muulle senkertaisen sodan jaloista paenneelle.

Kattohuoneisto on juuri sellainen, jollaisessa olisin itse aina halunnut asua, sellaisessa kaupungissa, jollaisessa olisin aina halunnut asua. Istanbul on 90-luvulta asti ollut minulle yksi niistä kaupungeista, jotka ovat niin kutsutusti kolahtaneet, kuten esimerkiksi Granada ja Beirut. Kuusi kuukautta Afganistanissa asuttuani huomaan taas, kuinka paljon Istanbulia rakastankaan.

On mahtavaa olla välillä taas kuin ihminen, kulkea yksityisenä ilman, että joku kyttää joka hetki ja haluaa tietää tarkan sijaintini. Ihan kuin se tieto estäisi tuhmia setiä tai ilkeitä parrakkaita poikia räjäyttämästä minut kappaleiksi tai sieppaamasta minut lunnaiden toivossa, joita olisi kyllä turha toivoa. Sen sijaan joku todellisista ystävistäni voisi kyllä retalioida ikävästi heti kun iskun tekijät olisi identifioitu. Voisi viedä jonkin verran aikaa, mutta kuten afgaanit tietävät, hätiköity kosto ei ole kaunis laisinkaan, eikä elämästä kuitenkaan selviä hengissä, joten tulkohon kuolo silloin kun määrätty on.

Bistron naapuripöydässä teini-ikäinen poika keskusteli intohimoisen syvällisesti vanhan parrakkaan sedän kanssa Lev Trotskin ajatuksista ja elämänvaiheista. Vanhempi mies saattoi olla pojan isoisä. Kuulosti siltä kuin kyseessä olisi ollut jokin virallisen koulujärjestelmän ulkopuolinen oppitunti. Puhuivat Rosa Luxemburgistakin. Poika kaivoi referenssejään älypuhelimella Wikipediasta, vanhus taas ulkomuististaan. Eurooppa on hulluuksien vallassa ja niin on Lähi-itäkin, eikä ole ihme, että kaikki se näkyy Turkissakin: on äärivasemmistoa, äärioikeistoa, islamisteja, kristillisiä siionisteja, anarkisteja, libertaristeja ja kaikenlaista uusnationalistista mystiikkaa. Mutta olkoon mieluummin aina hulluuksia pluraalissa kuin vain yksi sallittu totuus.

Jonkin aikaa ehdin tänään ihmetellä, mikä täällä on muuttunut, kunnes tajusin mahdottoman tapahtuneen: Turkissakin ravintolat ovat muuttuneet savuttomiksi. Yllättävän nopeasti muuttuvat muutoskyvyttömiksikin luullut "ikuiset" kulttuuripiirteet, kun ne vain muutetaan. Kuka enää muistaa parin vuoden kuluttua sitä, kuinka tukahduttava savupilvi olisi automaattisesti kuulunut osaksi tunnelmaa paikassa, jossa juodaan punaviiniä ja olutta ja joku keskustelee marxilaisesta teoriasta.

Siitäkin huomasin, että puoli vuotta Afganistanissa on ollut pitkä aika, että jo aamiaisella tilasin Efesin, ja tietysti siitä, että aamiainen oli vasta puoleltapäivin. Heräsin tosin jo varhain, suvaitsin vain ensin nauttia vapaan ihmisen oikeuksistani tässä suurenmoisessa kaupungissa ja luin Umberto Econ Prahan kalmistoa, joka mainiosti sopiikin nykyiseen mielentilaani.

Ajauduin aamiaisen ja lounaan välillä katselemaan paria kirjakauppaa ja mukaan juuttui muun muassa suufilaisten ajattelijoiden Bahauddin Naqshbandin ja Abdulqadir Jilanin elämäkerrat ja oppien selitykset, sulttaanin amiraalin Khayreddinin alias Barbarossan elämäkerta, nuoren turkkilaisen tutkijattaren Birgül Açıkyıldızin suurteos jezidien uskonnosta, kulttuurista ja historiasta sekä kokoelma Grimmin veljesten satuja.

Muuan romaniatar totesi naamakirjassani, että kaikki tuntuvat nykyään menevän Istanbuliin. En ihmettele sitä ollenkaan. Istanbul on monessa suhteessa täydellinen kaupunki, ja siitä on tullut viime aikoina yksi parhaita paikkoja tarkkailla, mitä tapahtuu laajalla alueella Balkanilta, Välimereltä ja Mustaltamereltä Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään, Persiaan, Kaukasiaan ja Keski-Aasiaan. Istanbulista on vähitellen tulossa uudelleen yhä kansainvälisempi, mihin kaupungin tuhansien vuosien historia oikeuttaakin.

Viiden aikaan aamulla, kun naapurit vasta alkoivat valua baareista ja yökerhoista asuntoihinsa, lueskelin erään beirutilaisrunoilijan pysäyttäviä psykedeelisiä tajunnanvirtoja toisesta julkaisemastaan kokoelmasta.

torstai 17. tammikuuta 2013

Odottamattomia talvivieraita

Kabulia on joulukuusta verhonnut pysyvä lumivaippa. Lämpötilat ovat liikkuneet pääosin pakkasen puolella, silloin tällöin keskipäivällä auringon lämmittäessä sulan puolella. Puut ovat saaneet päälleen valkeita taakkoja, jotka taivuttavat mäntyjen ja robinioiden oksia nöyrään alakuloon. Marraskuun lopulta alkaen olen nähnyt vain viittä talvilintulajia: pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä, pihamainoja, kauluskaijoja ja harakoita.

Siksi silmäni olivatkin pudota päästä, kun tällä viikolla pihassa olevassa puussa hyppelehti idänuunilintu, ja kolme päivää myöhemmin samassa puussa puikki kashmirinuunilintu. Uunilinnut ovat pieniä ja hentoja hyönteissyöjiä, joiden ei millään voisi uskoa selviävän hengissä Kabulin ankarista talvioloista.

Uskonkin näiden odottamattomien vieraiden olevan vain läpikulkumatkalla. Kumpikin näyttäytyi vain kerran; tuntuivat etsivän vimmaisesti talvehtivia hyönteisiä tai muuta syötävää puiden oksistoista. Pohjoista Afganistania eteläisestä Turkestanista erottavan Amudarjan laakso on paljon Kabulia alempana ja siellä on tässä kuussa yhä ollut kymmentä plusastetta. Lunta oli tullut kerran joulukuun lopulla ja sitten sulanut. Luulen, että Amudarjan laaksoon ja Balkhin tasangoille on jäänyt sinnittelemään monia hyönteissyöjiä, joiden olisi pitänyt ajoissa ylittää Hindukush ja lentää Pakistaniin ja Intiaan talvehtimaan. Hindukush on pelottanut; salvannut lintuja Amudarjan laaksoon.

Nyt sitten, kun noillakin alueilla ovat yöt menneet pakkasen puolelle, ovat viipyilijät joutuneet liikkeelle. Nopein reitti Hindukushin halki jokilaaksoja ja solia pitkin kohti Pakistanissa odottavaa subtrooppista Induksen laaksoa kulkee Kabulin kautta. Koska kerran nuo kaksi uunilintua ovat tänne asti selvinneet Baghlanin, Panjshirin ja Parwanin kautta, ne ovat jo voiton puolella, kunhan jotain syötävää löytävät. Tästä eteenpäin ne voivat nimittäin jatkaa Kabuljoen laaksoa pitkin kohti Khybersolaa ja lopulta Induksen laakson leutoa talvi-ilmastoa. Helppoa ei sekään näille mattimyöhäsille tule olemaan.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Maailmankuvan murroksista

Joissain asioissa ei ole ilmennyt mitään uutta. Odottelen vain ja odottelen, että jonain päivänä tulisi jokin uusi tieto. Tyhjänpanttina oleminen ilman mahdollisuutta tehdä asioiden hyväksi mitään on kuluttavaa. Sillä välin eräs toinen ystäväni onnistui lopulta saamaan loput perheestään Syyriasta ensin Libanoniin ja sieltä Turkkiin. Suoranainen hengenvaara on siten heidän osaltaan ohi, mutta säästöt hupenevat Turkissa nopeasti ilman töitä, YK:n pakolaisjärjestö ei avusta ja Turkki avustaa vain niitä pakolaisia, jotka asuvat leireillä. Suurin osa ei kuitenkaan leireille halua, vaan sinne jäävät vain köyhimmät ja kouluttamattomimmat. Muut yrittävät asua kaupungeissa kontaktiensa kautta tai vuokraa maksaen.

Elämän on kuitenkin jatkuttava, ja niinpä lopetin boikottini kaikenlaisia bileitä ja kutsuja kohtaan ja ryhdyin taas käymään onnentunneilla ja kissanristiäisissä. Muuan meksikolainen kehitteli yrttiliköörin pohjalta uuden drinkin ja siinä lasin ääressä erään itävallattaren kanssa notkuessani kehittelimme sille nimen, sillä hyvästä nimiehdotuksesta meksikolainen drinkitti meidät maksutta. (Kabulissa juomat ovat siinä määrin kortilla, että ilmaisia drinkkejä tai lounaita ei yleensä ole.) Nimi, johon päädyimme, oli utuinen päivänkakkara (Hazy Daisy). Englanniksi se rimmaa.

Keskustelimme myös kirjallisuudesta. Itävallatar oli kiinnostunut sellaisista suomalaiskirjailijoista, joiden teokset välittäisivät väkeviä tunnelmia, sisältäisivät syvää filosofiaa ja olisivat myös olemassa saksaksi käännettyinä. Ryhdyin aluksi puhumaan Mika Waltarin Sinuhesta, Karvajalasta, Hakimista ja Johannes Angeloksesta, mutta kävi melko pian ilmi, ettei itävallatar ollut varsinaisesti historiallisen romaanin ystävä. Hän kaipaili taianomaista todellisuutta, jossa on luotu maailmoja, ja tiesin silloin heti, ketä minun pitäisi suositteleman, Pohjolan Tolkienhan ei ole kukaan muu kuin Tove Jansson.

Waltarista ja Janssonista puheen ollen tulimme keskustelleeksi siitäkin, mitkä kirjat ovat oikeasti muuttaneet maailmankuvaamme ja suhtautumistamme ympäröivään todellisuuteen. Moni kaunis ja lyyrinen kirja on ollut elämys, mutta ovatko ne muuttaneet suhtautumistamme ympäröivään todellisuuteen? Enemmänkin ne ovat antaneet uusia metaforia, allegorioita ja muita välineitä ympäröivän todellisuuden jäsentämiseksi ja maagisten versioiden maalaamiseksi siitä. Tolkien on mitä merkittävin esimerkki tällaisesta; Sormusten herra on niin käyttökelpoinen puheenaihe Kabulissa saakka juuri siitä syystä, että niin monet ovat sen jo nuorena lukeneet, ja nyt viimeistään elokuvatrilogian jälkeen monet sellaisetkin, jotka nuoruudessaan jäivät osattomiksi Tolkienin ihmeistä, ovat alkaneet viljellä puheissaan viittauksia Mordoriin, Klonkkuun, örkkeihin ja hobitteihin, ikään kuin kaikki tietäisivät itsestäänselvästi, mistä on kyse.

Itse luin Sormusten herran hieman liian vanhana, jotta siitä olisi tullut jonkin lapsuudenkauden kaikenkattava vinge ja hurmio. Luin sen mieli täynnä historiaan, politiikkaan ja uskontoihin liittyviä mielikuvia, ja siinä tarkoituksessa Tolkien-metaforat tietysti kabulilaisissakin kahvipöytäkeskusteluissa usein esiintyvät. Ikävän harvassa vain ovat sellaiset ihmiset ja sellaiset hetket, joina keskustelut noille syvyysasteille täällä menevät. Yleensä puhutaan rahasta ja reviireistä, valitetaan lämmityksen, sähköjärjestelmien ja putkistojen surkeutta, uusimpia korruptioskandaaleja tai kuka on viimeksi ammuttu, räjäytetty tai siepattu.

Itselläni on kyllä yksi kirja, joka oikeasti laajensi mieltäni ja muutti maailmankuvaani, ja jonka lukemista suosittelen mitä lämpimimmin kaikille. Kyseessä on brittiläis-espanjalaista syntyperää olevan ja Oxfordissa suurimman osan uraansa tehneen historioitsijan Felipe Fernández-Armeston mestariteos Millennium, maailmanhistorian tiivistys vuodesta 1000 vuoteen 2000. Hän kirjoitti kirjansa 1990-luvun puolivälissä, joten viimeiset vuodet hän joutui arvaamaan. Millennium on julkaistu myös suomeksi ja sen käänsi Neuvostoliiton arvostelusta vankilaan kylmän sodan Suomessa joutunut kulttuurisuuruutemme Heikki Eskelinen.

Fernández-Armesto on erinomainen kirjoittaja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Tästä syystä Millennium sopii erinomaisesti sellaisellekin, joka ei ole erityisen akateeminen tai historiaan perehtynyt lukija. Parhaiten kirjasta saa kuitenkin irti tajunnanlaajennuksen sellainen lukija, jonka yleistiedot maailmanhistoriasta ovat jo valmiiksi hyvät. Fernández-Armesto nimittäin käsittelee kokonaisen vuosituhannen verran maailmanhistoriaa uusista näkökulmista, sivuuttaen ne asiat, kuten suuret sodat, hallitsijat ja suurvaltakeskukset, jotka ovat historiansa lukeneelle jo valmiiksi tuttuja, ja keskittyen siihen, miltä historia on näyttänyt muualta maailmasta katsottuna, huomioiden entistä enemmän rajamaita ja kulttuurien risteyskohtia.

Millennium etenee siten, että maailmanhistoriaa tarkastellaan innovaatioiden kautta, niiltä alueilta käsin, joissa jokin uusi sarastaa, ja niin maailmankäsitys muuttuu. Fernández-Armesto onnistuu myös erinomaisesti välttämään eurosentrisen historiallisen teleologian ja antamaan huomiota melko tasapuolisesti maailman eri kolkille, mikä kokonaisuutena luo paljon tasapainoisemman kuvan maailmanhistoriasta ja siitä "miten tähän on tultu" kuin mikään toinen lukemani saman mittakaavan kirja. Uudemmista teoksista tosin Ian Morrisin hiljattainen merkkiteos Why the West Rules - for Now? tavoittelee samaa, joskin on ehkä tietyiltä osin lähempänä Fernández-Armeston muuta tuotantoa kuin Millenniumia. (Kaikki heidän kirjansa ovat hyviä.)

Miettiessäni muutoin kirjojen vaikutusta maailmankuvaani, joudun toteamaan, että ne ovat useimmiten antaneet enemmän välineitä, sanoja ja käsitteitä kuin varsinaisesti mullistaneet maailmankuvani. Ehkä se johtuu siitä, että useimmissa tapauksissa tarttuessani johonkin kirjaan olen jo mielessäni kypsynyt sen sisällölle vastaanottavaiseksi ja siksi siihen tarttunut. Ihmiset ja elämäni varrelle sijoittuneet tapahtumasarjat ovat vaikuttaneet maailmankuvaani paljon mullistavammin.

Olen jo aiemminkin viitannut sen merkitykseen, kuinka suuri merkitys oli Itä-Euroopan vapautumisella ja Neuvostoliiton hajoamisella iässä, jolloin juuri aloin tiedostaa yhteiskunnallisia ja poliittisia voimia ympäröivässä maailmassa. Vaikuttavimmista ihmisistä en yksityisyyden suojelemiseksi halua kertoa kovin yksityiskohtaisesti, mutta todettakoon, että on ollut niitä, jotka ovat vaikuttaneet valtavilla tietomäärillään tai syvällä viisaudellaan, ja sitten on ollut niitä, jotka ovat vaikuttaneet esimerkillään tai suoralla osallisuudellaan historian ja sukupolvikokemusten tekemiseen.

Ei pidä myöskään unohtaa välineiden vaikutusta olosuhteisiin. Koululaitos ja media ovat maailmankuvien muodostumisen keskeisiä kenttiä, ja molempia mullisti nuoruuteni aikana muuan hämmästyttävä innovaatio. Olen ensimmäistä sukupolvea, joka kasvoi aikuiseksi enemmän internetin kuin television vaikutuksessa. Jälkeenpäin asioita katsellen vaikuttaa ilmeiseltä, että netin tulo maailmankuvaansa muodostavien nuorten ihmisten arkielämän osaksi muodosti erään keskeisen maailmankulttuurisen murroskohdan. Ehkä tuon murroksen vuoksi kulttuurikuilu minun ja itseäni vanhempien välillä on leveämpi kuin minun ja itseäni nuorempien välillä.

Netti universalisoi kaikkea vielä voimakkaammin kuin television uutiset ja massaviihde. Netti nimittäin on interaktiivinen ja tässä suhteessa poikkesi dramaattisesti edeltäneistä viestimistä. Se merkitsi todellista globaalin kanssakäymisen murroskohtaa. Se vapautti tavalliset ihmiset viestimään ajatuksistaan yli maantieteellisten, kulttuuristen ja valtiollisten etäisyyksien. Nettiä tiukasti sensuroivissa diktatuureissa tämä oli tietysti hieman vaikeampaa kuin vapaissa tai puolivapaissa maissa, mutta diktatuureissakin nuoriso osasi hyödyntää netin alkuaikojen anarkian ja senkin jälkeen on kyennyt pysyttelemään aina hieman kontrollifriikkien viranomaisten edellä kissa ja hiiri -leikissä.

Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta surun sanaa Aaron Swartzin muistoksi. Eräs viestinnän vapauden eturivin aktivisteista riisti hengen itseltään, kun häntä vastaan oli kasattu hysteerisen absurdit syytteet. Niin moni tuttavani on kuitenkin jo kirjoittanut Swartzin kuolemasta ja siihen johtaneista tapahtumista palstametreittäin, ettei minulla ole siihen lisättävää. Murheellista.

Joka tapauksessa netti on vaikuttanut maailmankulttuuriin siten, että minun ikäiseni muodostavat rajapaalun, jonka nuoremmalla puolella olevat ovat kulttuuriarvoiltaan ja kokemuksiltaan samanlaisempia yli maantieteellisten, valtiollisten ja kulttuuristen rajojen kuin vanhemmalla puolella olevat. Mistään massakulttuurisesta yksipuolistumisesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä sekoittumisen lisäksi myös diversiteetti on levinnyt valtoimenaan yli rajojen. Kysymys onkin enemmän siitä, että kulttuurivaikutteiden leviämisestä on tullut hierarkkisen ja vertikaalisen asemesta horisontaalisempaa. Kaikkialla on limittäin ja päällekkäin kulttuurivaikutteita, identiteettejä, kokemusmaailmoja ja puheenaiheita, jotka horisontaalisella tasolla ulottuvat maailman ääriin.

Tällä kaikella on ollut suuri vaikutus siihen, kuinka ihmiset näkevät maailmansa. Kosmopoliittisuus on toki lisääntynyt, mutta samanaikaisesti on lisääntynyt myös rajat ylittävä ahdasmielisyys, ääriajattelu. Molemmat ovat globaalin kulttuurin ilmiöitä. Ihmisten kasvaessa keskustellen, väitellen ja vängäten kaikenlaisilla listoilla, foorumeilla ja somessa, he ovat toisaalta linnoittaneet poteroitaan ja juoksuhautojaan, mutta toisaalta oppineet pluraliteetin olemassaolosta mittakaavassa, jota aiemmin eivät olisi tiedostaneet ollessaan lähinnä valtiollisten tai valtiollisluontoisten tiedotusvälineiden vastaanottavana osapuolena. Pluraliteetin lisäksi nykynuoret ovat, uskokaa tai älkää, oppineet yhden jos toisenkin asian lähdekritiikistä, huhuihin uskomisesta ja siitä, kannattaako kaikkea aina ottaa vakavasti.

Nykyteini on nokkelampi tiedonetsijä ja ehkä myös lähdekriittisempi vastaanottamaansa tietoa kohtaan kuin aiemmat sukupolvet. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hän on puolestaan heikompi tiedon varastoinnissa ja muistamisessa, nämä asiat kun on nykyisin ulkoistettu aivoista nettiin. Oikeinkirjoituksen heikkenemisen ja englanninkielisen aineiston dominanssin ihmisten tiedonetsinnässä voi havaita teinien lisäksi jo kaksi- ja kolmikymppisten ammattitoimittajienkin tuotoksista. Ehkä se on hinta, joka maksetaan siitä, että huonosta englannista on tullut yhä globaalimpi lingua franca ja ihmiset ymmärtävät toisiaan, tietävät elokuvien kautta Tolkienin hahmot ja maailman, ovat pakosta kuulleet ja nähneet Gangnam Stylen (vaikka "Aasian nousulta" ehkä odotettiin jotain muuta) ja hallitsevat globaalin potpurrin kulloisetkin villitykset, kunnes ne tietysti unohtuvat nopeasti. Kuka enää muistaa Dragostea din Teitä tai Macarenaa?

lauantai 12. tammikuuta 2013

Natseja ja jezidejä

Joulupyhinä olin vielä osallinen kutsuihin ja biletyksiin, joskin osan sosiaalisista velvollisuuksista hyvänä isäntänä tai vieraana hoitavat tilanteiden ja väsymystilan mukaan aktivoituvat autopilottiohjelmat. Pyhien jälkeen tulin kuitenkin liian raskautetuksi päälleni kasautuvista huonoista uutisista ja huolesta pulassa olevia ystäviä kohtaan, että olisin jaksanut ottaa osaa uudenvuoden rientoihin.

Jätin kutsut lojumaan loppuun käytetyn kalenterin viereen ja sen sijaan lukaisin puolalaisen kirjailijan Marek Krajewskin historialliseen saksalaiseen Breslauhun, nykyiseen puolalaiseen Wrocławiin, sijoittuvan sarjan ensimmäisen kirjan, Kuolema Breslaussa (löytyy ainakin puolaksi, saksaksi ja englanniksi, ei tietääkseni suomeksi). Krajewski tuli tietoisuuteeni jo viime kesänä, kun muuan ystäväni katsoi hänen tuotantonsa olevan juuri minulle ehdottoman tärkeää lukea, verraten Krajewskia ironiassaan ja aikakausitajussaan Boris Akuniniin ja Umberto Ecoon. Ymmärrän nyt, mitä asioita hän tarkoitti. Jossain määrin minua harmittaa, etten ole saanut omaa tuotantoani julkaisukuntoon, kun tällaisia helmiä nyt pulpahtelee eripuolilta ja niille tuntuu suuressa maailmassa olevan suurempi tilaus kuin Suomessa, vaikka suomalaiset ovat tilastoissa niin kovia lukijoita.

Ensimmäinen kirja ei tosiaan tuottanut pettymystä, joskin Akuniniin ja Ecoon verrattuna Krajewski edustaa huomattavasti mustempaa huumorintajua ja pessimistisempää ihmiskuvaa. Hänen kirjasarjansa päähenkilö, Breslaun rikospoliisin johtoon lukeutuva Eberhard Mock, on kaikkea muuta kuin Akuninin kirkasotsainen, hyveellinen, ehdoton ja japanilaisiin sankari-ihanteisiin risteytetty Erast Fandorin. Fandorinin tullessa kuvatuksi sekä ulkoiselta olemukseltaan komeaksi että henkisesti aina nerokkaaksi ja ihanteelliseksi, Mock on tanakka, mukavuudenhaluinen, laiskanpuoleinen ja loputtoman kyyninen. Fandorin on romantikko ja naistenmies, joskin ainaisesti vakiintumaton, kun taas Mock on epätoivoisesti vakiintumista ja perhettä kaipaava epäonnistuneiden avioliittojen ja naissuhteiden haavoittama hahmo, joka käy huorissa, mutta toisaalta osoittaa ajoittaista myötätuntoa niitä harvoja henkilöitä kohtaan, joista välittää.

Fandorin heittäytyy riemumielin kuolemanvaaraan jos katsoo sen olevan joko oikein tai vain fatalistisesti tilanteeseen sopivaa. Mock taas suojelee itseään jatkuvasti sekä vaaralta että poliittiselta epäsuosiolta, käyttäen usein epäeettisiä keinoja, kuten valehtelua, fabrikointia, juonittelua tai apulaisensa lähettämistä tuleen. Toisaalta Mock potee jatkuvasti huonoa omaatuntoa toimistaan ja joutuu tasapainoilemaan moraalisesti, kun Fandorinille asiat aina ratkeavat kohtalon tai onnen oikusta niin, että pahimmilta moraalisilta solmuilta vältytään.

Fandorinin seikkailut sijoittuvat 1800-luvulle, keisarillisen Venäjän viimeisiin vuosikymmeniin, ja hän joutuu painiskelemaan patriotismissaan korruptoituneen poliisivaltion valtakoneiston kanssa, kunnes tekee sen kanssa (muttei Venäjän valtakunnan kanssa) lopullisen välirikon. Tästä huolimatta Akuninin maailma on aina romanttisen hyvä. Pahuuden voimat näkyvät taustalla, mutteivät murskaa alleen kaikkea, edes myöhemmissä neuvostoaikaan ja nyky-Venäjälle sijoittuvissa kirjoissa.

Mockissa, joka elää 1930-luvun Breslaussa, ei puolestaan näy minkäänlaista patrioottisuutta Saksan valtakuntaa kohtaan, vaan lähinnä opportunismia selvitä itse hengissä natsien kaapattua vallan ja ajaessa läpi puhdistuksiaan poliisi- ja tiedusteluhallinnossa. Mock halveksii natseja, mutta joutuu kuitenkin luovimaan heidän kanssaan. Hän suojelee yhtä alaistaan juutalaisvainoilta, mutta uhraa syyttömän epäillyn paholaismaisen valehtelukoneiston louskuttaviin leukoihin.

Pahempaakin on edessä; Mock ei todellakaan paista erityisen hyveellisenä hahmona. Siinä suhteessa hän tosin ei suuresti eroa Krajewskin muista henkilöhahmoista. Poliisit ovat toinen toistaan häikäilemättömämpiä ja julmempia, akateemikot omahyväisiä narsisteja, aateliset elävät kuin Sodomassa ja Gomorrassa ja tarinan lähes ainoa puhtaalta ja hyvältä vaikuttava hahmo päätyy prostituoiduksi ja narkomaaniksi. Mockin apulaisista yksi osoittautuu natsiksi ja homoseksuaaliksi, toinen puolestaan mielenterveysongelmaiseksi alkoholistiksi.

Toisaalta, vaikka useimmat arvioijat näyttävät korostavan Krajewskin tuotannon noir-ulottuvuutta, Mock ei ole myöskään tyypillinen antisankari. Hänestä löytyy paljon hyvääkin. Pikemminkin hän on pelottavan uskottava ihmishahmo vallan ja totalitarismin kauhistuttavien voimien puristuksissa. Lukija on tuskallisen tietoinen siitä, ettei natsivallan romahdusta Breslaussa seurannut vapauden kajastus, vaan yhtä painajaista seurasi toinen, kommunistinen totalitarismi, jota väläytellään kirjan alussa ja lopussa.

Ensimmäisen kirjan aiheena olevaan julmaan rikokseen ja sen tutkimuksiin on yhdistetty monia poikkeuksellisia sivujuonteita: natsihallinnon sisäpoliittista öykkäröintiä, Gestapon likaisia suhdeverkostoja ja moraalista korruptiota, seksuaalisia perversioita, maailmanlopun profetioita hepreaksi esitettyinä sekä kurdien jezidilahkon omaperäistä heretiikkaa, jossa Luciferia pidettiin lankeemustaan katuneena ja syntisiä sittemmin auttavana hahmona. Koston ja hyvityksen kohtalomaiset voimat jylläävät, mutta toisaalta kirja osoittaa kyynisesti, kuinka kohtaloa voi huijata ja sen kulkuun puuttua.

Krajewski on tehnyt kotiläksynsä tarinan orientalististen juonteiden suhteen, joskin syriakkia lukemaan kykenevä akateemikko ei olisi erehtynyt luulemaan persiankielistä tekstiä seemiläiseksi, muuan uzbekki olisi juonen kannalta otollisemmin kannattanut kuvata azeriksi ja paikka paikoin ristiretkeläisten ja saraseenien romantiikka jää kovin pinnalliseksi. Maltenin suvun menneisyys olisi tarjonnut ainekset parempaankin.

Lopussa kirja heittäytyy kauas sovinnaisista ja totunnaisista ratkaisuista ja vyöryttää esiin kasan ajallisia ja maantieteellisiä irtiottoja, joiden oletan valmistelevan sarjan seuraavia osia. Joka tapauksessa, Krajewski on mielenkiintoinen ja sarjan muut osat odottavatkin nyt, koska minulla on aikaa paneutua niihin.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Vuotten vierimä

Taas yksi on vuosi vierinyt, valunut murheellisesti läpi sormien kuin tiimalasin hieno hiekka, josta ei saa otetta. Jokin on muuttunut, jokin ei. Variaatiot samoista teemoista seuraavat toistaan. Mieleeni palasi Eino Leinon runo vierivistä vuosista, mutta etsiessäni sitä (jotten siteeraisi väärin, ulkomuistini kun ei ole mitä se joskus oli) löysinkin monta. Leinokin on palannut varioimaan samoja teemoja yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?
Ja sitten hän kaipailee kadotettua rakkauttaan:
Lien paljon ma lauluja tehnyt,
mut yks oli kaunehin,
oli mulla niin armas aihe -
polo, kuinka sen unhotin!
Se oli mun onneni laulu,
sävel säihkyvä, voitollinen.
Yöt päivät yhä ma etsin
sitä pohjasta sydämen.

Ja vuodet ne vierii ja vierii,
tuli silmien sammuu pois.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois!

Jo ystävät ympäri väistyy,
ovat hapseni harmenneet.
Mitä siitä, jos löytäisin kerran
ens-lempeni säveleet!
Mutta tässä hän kaipailee jo ikuista onnea:
Meill’ on niin kiire, niin kiire,
emme ehdi uottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksin on elämä vaan,
ja yksi on elämän kevät,
ikä ihmisen lyhyt on,
päivä yks’ kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.

Ja vuodet ne vierii ja vierii,

tuli silmien sammuu pois –.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois,
jos tullessa suuren rauhan
ja vaipuissa unheeseen
vois löytää, löytää kerran
ikionnensa säveleen.
Tapani mukaan tutustuin siihen, mitä viime vuonna uuden vuoden aikaan ennustin tulevaksi. Minusta tuntuu, että kaiken voisi kirjoittaa uudelleen. Vuosi 2011 oli dramaattisten muutosten vuosi, jonka kenties tärkein ilmiö inkarnoitui arabikevään hahmossa. Vuosi 2012 on sen sijaan ollut paikoillaan junnaamista ja stagnaatiota niin Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa kuin myös Iranissa, Afganistanissa, Venäjällä ja Amerikassa. Erikseen kirjoitin silloin vielä Suomen politiikasta ja yhteiskunnasta, lähinnä vaaleja silmällä pitäen. Poimitaanpa joitain kohtia kommentoitaviksi.
Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi.
Ennakoin vuosi sitten, että Venäjän ja Iranin pyrkimykset pysäyttää arabikevät ja estää muutokset omissa maissa olisivat ratkaisevia vuoden 2012 kehitykselle. Näin epäilemättä olikin. Venäjän valkonauhaliike ei onnistunut saamaan aikaan muutoksia Venäjällä, vaikka onkin luultavasti vaikuttanut henkiseen ilmapiiriin maassa. Samoin Iranin opposition yritykset nousta uudelleen aallonharjalle arabikevään vanavedessä kuivuivat kokoon. Tyytymättömyys ei suinkaan kadonnut, mutta väkivalta- ja propagandakoneisto on onnistunut pitämään vastarinnan nujerrettuna, lähinnä Venäjän tuella.
Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. (...)
Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.
Arabikevättä Venäjä ja Iran eivät kuitenkaan onnistuneet pysäyttämään. Niiden sumeilematon tuki Syyrian roistohallinnolle kansansa kukistamiseen keinolla millä hyvänsä ei ole onnistunut pysäyttämään eikä lannistamaan Syyrian vallankumousta. Sekä Moskovassa että Teheranissa mietitään jo kuumeisesti B-suunnitelmia siltä varalta, että Assad ja hänen klaaninsa olisi uhrattava. Demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa Venäjä ja Iran eivät Syyriaan halua suurin surminkaan, kuten eivät mihinkään muuhunkaan arabimaahan. Sotilasvalta, islamistinen diktatuuri tai sisällissota kelpaavat niille mieluummin.

Venäjä ja Iran eivät ole myöskään onnistuneet kuin osittain propagandasodassaan arabikevään diskreditoimiseksi sekä poliittista pluralismia ja liberaalia demokratiaa kannattavien epäpoliittisten vallankumouksellisten demonisoimiseksi islamistisiksi terroristeiksi. Tämä propagandanarratiivi, jota syötettiin länsimaihin voimalla heti arabikevään alusta alkaen, näyttää pikemminkin väsyneen samaa tahtia kuin vallankumouksensa jo suorittaneissa maissa - Tunisiassa, Egyptissä, Libyassa ja Jemenissä - tulisi oikeasti alkaa huolehtia islamistiongelmasta. Kriittisin tilanne on Egyptissä, jossa vallankumouksessa passiivisessa osassa ollut Muslimiveljeskunta on osoittanut kaikki taipumukset halusta jatkaa Mubarakin linjoilla keskusjohtoisen yksipuoluevallan tiellä. Oheisen vuosi sitten kirjoittamani olisin hyvin voinut kirjoittaa vaikka kuukausi sitten:
Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään.
Arabian niemimaan rikkaat öljymonarkiat mobilisoivat rahansa varsin onnistuneesti suojelemaan Jordanian, Marokon ja Omanin monarkioita kumousaallolta, mutta mainitut kolme maata ovatkin oikeasti uudistaneet itseään jo vuosien ajan. Niiden on täytynyt. Ne eivät ole ökyrikkaita öljymaita. Päinvastaisesta propagandasta huolimatta arabikevään tapahtumat eivät koskaan olleet Saudi-Arabian tai Qatarin rahoittamia, vaan päinvastoin nämä maat ovat yrittäneet parhaansa mukaan arabikevättä jarruttaa. Toki yrittäen samalla asettua oikealle puolelle historiaa hyväksymällä nopeasti ne vallankumoukset, jotka jo ehtivät tapahtua, sekä jättämällä puolustamatta perinteisen vihollisensa Iranin vasallihallintoa Syyriassa.

Myös Turkin etsikkoaika historian oikealla puolella olemiseksi jatkuu. Kurdirintamalla tapahtui viime vuoden aikana paljon, muttei mitään pysyvää, mikä ei voisi jälleen muuttua kuukausissa, jopa viikoissa. Irakin uudelleen kasvanut levottomuus tulee vaikuttamaan Syyrian ja Turkin kurdialueiden tällä hetkellä toimivaan mutta epämukavaan linnarauhaan. Monessa muussakin osassa levotonta aluetta vakaudeksi tulkittu hiljaisuus merkitsee vain sitä, että tietyt sotakirveet on taktisista syistä haudattu joksikin aikaa, koska odotetaan lopputulemaa tärkeämmistä taisteluista, jotka on käytävä ensin. Haudatut sotakirveet eivät ruostu kelvottomiksi, elleivät pysy haudattuina ainakin sukupolven verran.

Dynaamisuus on koko vuoden ajan ollut muualla kuin Euroopassa, joten on soveliasta käsitellä Eurooppaa vasta Orientin jälkeen. Kirjoitin vuosi sitten Euroopan osalle seuraavanlaisen ennusteen:
Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.
Vaikka olisin toivonut mieluummin olleeni väärässä, näyttää siltä, että ennustamani trendit ainoastaan jatkuivat. Niin Suomessa kuin suurimmassa osassa Eurooppaa mikään ei olennaisesti muuttunut. Velanottoon ja julkiseen tuhlaukseen perustuva kuplan pumppaaminen jatkui. Eurooppalaisiin ei ole sattunut vielä tarpeeksi kipeästi, että he ymmärtäisivät muuttaa kestämätöntä politiikkaansa, jota he kaikesta pahoinvoinnista huolimatta insistoivat kutsua hyvinvointivaltioksi. Rakennevikoja korjataan rakenteiden purkamisen ja uudistamisen sijaan edelleen luomalla yhä uusia rakenteita ja kuluautomaatteja. Tästä maksettava hinta voi olla erittäin korkea.

Varovaisemmillekin pitäisi tähän mennessä olla selvää, etteivät uhkakuvat fasismin noususta ole olleet pelkkää vainoharhaa. Kreikan ja Unkarin meno on pelottavalla tasolla. Vaikka kuinka marginaalista, on oireilevaa, että Suomessakin perustetaan jälleen kuin sieniä sateella uusia avoimesti fasistisia ja kansallissosialistisia puolueita, joiden sivuilta löytyy hakaristejä, rotuoppeja ja likaisessa polttoöljyssä tirisevää vihaa milloin maahanmuuttajia, milloin muslimeja, milloin suomenruotsalaisia ja milloin ylipäätään "herroja" ja "eliittiä" vastaan.

Aggressiivisin ja samalla vainoharhaisin osa kohoavaa fasistista kuumetta on 1900-luvun alkupuoliskon juutalaisvihan 2000-luvulla korvannut muslimiviha, islamofobia, joka ei ole laantunut sen enempää Euroopassa kuin Atlantin toisella puolellakaan, vaikka sille on toisaalta alkanut ilmaantua varovaista kriittistä vastapainoa.
Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.
Minunlaiseni suvakit muistuttavat yleensä jatkuvasti islamofobeja ja muita niin kutsuttuja maahanmuuttokriitikoita siitä, etteivät heidän hysteerisesti pöyristelemänsä yksittäistapaukset kelpaa kuvaamaan yleisiä trendejä saati todistamaan rasistisia yleistyksiä, vaan perustuvat niin kutsuttuun vahvistusharhaan: siihen, että uutisvirrasta poimitaan vain niitä asioita ja tapauksia, jotka tuntuvat sopivan omiin obsessioihin, ja sivuutetaan puolestaan omien ennakkokäsitysten vastaiset tapaukset.

Voidaan siis myös suhtautua kriittisesti siihen, missä määrin joka päivä suvaitsevaisista lähteistä lukemani rasistiset ja fasistiset yksittäistapaukset kuvaavat koko yhteiskunnan ilmapiiriä. Ääriliikkeet ja niiden teot eivät yleensä anna edustavaa kuvaa omista yhteiskunnistaan. Se, miten ympäröivä yhteiskunta niihin suhtautuu, sen sijaan antaa.

Tällä hetkellä huomiota kiinnittää se, että esimerkiksi Pakistanissa, Afganistanissa ja Intiassa syntyy maanlaajuisia kohuja ja kansalaissuuttumuksen purkauksia huomiota herättäneistä terrorismi- tai raiskaustapauksista. Libyassa ja Egyptissä väki osoittaa raivolla mieltään islamistien vallanhimoisia pyrintöjä vastaan. Sen sijaan vapauden ja monikulttuurisuuden puolesta liputtaneissa Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Britanniassa menevät järjettömät islamofobiset vihapuheet, väkivallanteot ja ilkivalta läpi jo suorastaan rutiininomaisilla olankohautuksilla. Yksittäistapaus, ei pidä huolestua. Bloggari Garibaldi on laatinut vuosikoosteen islamofobiasta viime vuonna.

Olen sitä mieltä, että Umayya Abu-Hannan paljon kohua Suomessa herättänyt mielipidekirjoitus Suomen kamaluudesta ja Hollannin ihanuudesta oli hysteerinen ja yleistävä, mutta ehkä sen oli syytä ollakin, jotta se pysäytti edes muutaman lukijansa ajattelemaan, mihin oikein on tultu. Abu-Hannan artikkelia kuvaavampaa olikin se, kuinka suomalainen yhteiskunta siihen reagoi. Osa tuomitsi Abu-Hannan täysin, hänellä ei olisi saanut olla oikeutta arvostella Suomea yhtään mistään, koska ei ole oikea suomalainen. Nämä ihmiset tyypillisesti essentialisoivat Abu-Hannan ulkomaalaiseksi ja arabiksi. Kuitenkin vaikka Abu-Hanna on taustaltaan palestiinalainen (tarkemmin sanottuna Israelissa syntynyt kristitty arabi), hänen kritiikkinsä oli mitä suomalaisinta itseruoskintaa. Sitä vain, että joidenkin mielestä Abu-Hanna ei olisi saanut tuota suomalaista itseruoskintaa harjoittaa, vaan se kuuluu vain etnisille kantasuomalaisille.

Minusta erityisen pysäyttävä kohta Abu-Hannan artikkelissa oli tämä:
Amsterdamilaiset tuntee kuulemma kahdesta sanonnasta. Ensimmäinen on "Why not (miksei?)" ja toinen on "Says who (väittää kuka)?" Amsterdamilaislapsilla on tutkitusti parempi itsetunto kuin vaikkapa madridilaisilla.

Tämä tasa-arvoisuus syntyy siitä, että erilaiset ihmiset – köyhät, rikkaat, maalaiset, työttömät ja miljonäärit – näyttäytyvät yhteiskunnallisesti samankokoisina. Fyysisen työn tekijät eivät ole katkeria. Täällä jokainen pitää itsestään selvänä, että on kunnioituksensa ansainnut.
Suomalainen yhteiskunta taas lähtee siitä, että erilaisuus on automaattisesti hierarkkista. Tämä synnyttää herravihaa, Helsinki-kateutta ja katkeruutta ulkomaalaisia kohtaan. Suomessa ajatellaan, että erilaisuutta vastaan pitää taistella, koska erilaisuus luo eri-arvoisuutta. Tasa-arvo taas syntyy samanlaisuudesta.
Tuossa nimittäin ei enää puhuta yksittäistapauksista vaan kulttuurirakenteista. Jokainen on varmasti joutunut kokemaan ikäviä yksittäistapauksia rasististen tai muuten vain ääliömäisten kansalaisten taholta sekä Suomessa että ulkomailla. Ainakin minä olen, ja mitä kansainvälisempi läheisten ja ystävien piiristä on tullut, sitä enemmän se on alkanut pistää silmään, vahvistusharhasta johtuen tietenkin.

Kuitenkin tuo omituisen suomalainen tasapäistämisvimma, jonka mukaan tasa-arvoa luo vain samanlaistaminen, on oikeastaan paljon syvemmin monimuotoisuutta vastaan asettuva voima kuin äärimmäisesti ajattelevat ja huonosti käyttäytyvät yksilöt. Tai jopa ohjelmalliset fasistijärjestöt, kunhan jälkimmäiset eivät pääse valtaan.

Perin suomalaista on myös ajatella, että hyvä itsetunto on jotenkin tasa-arvolle ja yhteisölliselle vakaudelle vaarallinen ja haitallinen asia. Se kitketään suomalaisista jo lapsena. Tuloksena on syvälle sydämeen istutettu heikkouden ja avuttomuuden tunne, joka estää suhtautumasta muihin ihmisiin, etenkin vahvoihin ja/tai erilaisiin, mutkattomalla normaaliudella. Suomalainen muistuttaa yhä venäläistä siinä suhteessa, että hänen on vaikea katsoa toista ihmistä silmistä silmiin tasa-arvoisena. Hänen on aina tunnettava joko ylemmyyttä tai alemmuutta. Ja voi sitä, joka ei ymmärrä pysyä roolissaan suomalaisen olettamalla tavalla.

Kaikesta synkästä huolimatta olen edelleen valmis toistamaan myös viimevuotisen vuodatukseni optimistisen loppukaneetin:
Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. (...) Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.
Varovainen optimismini johtuu lähinnä siitä, että vuoden 2011 henki tuntuu yhä olevan elossa ainakin osassa nuorempia sukupolvia. Tuo henki on uhmakas sikäli, että se on herännyt pitkän apatian jälkeen vaatimaan omistajuutta valtiosta ja yhteiskunnasta - ihmisille itselleen, ei rakenteille ja komiteoille. Se on myös löytänyt keinoja paeta tukahdutetuista ja kontrolloiduista muodollisen vaikuttamisen keinoista takaisin kohti jollain tasolla aitoa yhteisöllisyyttä, joka viis veisaa virallisista koneistoista.

Henki vaatii tilaa sekä eetterissä että kaduilla, ja vaikka autoritääristen valtioiden vanavedessä myös demokraattisten valtioiden pöhöttyneet autoritääriset elementit yrittävät päästä sääntelemään yhä enemmän kaikkea, se ei tule olemaan helppoa. Ei ainakaan niin kauan kuin valtarakenteet ovat epäpätevämmissä ja flegmaattisemmissa käsissä kuin niitä haastava kansalaisaktivismi.

Kaikki mikä lisää osaamisen ja aktiivisuuden painoarvoa ignoranssiin ja pysähdykseen verrattuna, on yhteiskunnan pitkän tähtäimen kehityksen kannalta myönteistä. Se vie kulttuuria eteenpäin. Innovaatiot motivoituvat yhdestä asiasta ja leviävät sitten toisiin. Ylhäältä ojennetut teknologiset ratkaisut ovat pelkkiä heliseviä vaskia, kunnes niihin on puhallettu ihmisyyden intohimon henki. Siellä missä tuo henki puhaltaa, banaaleimmissakin arkiasioissa, siellä on elämää ja kehitystä. Mistä tuo liekki tukahdutetaan sammuksiin, siellä alkaa lähtölaskenta historian unholaan.