lauantai 29. joulukuuta 2012

Kabulin joulu

Kabuliin tuli kuin tulikin valkea joulu. Lumentulo oli joulupyhinä niin kovaa, että lentokenttä ei toiminut ja moni palaamassa ollut jäi joulunjälkeispäivinä jumiin välilaskupaikkoihin, kuten Istanbuliin, Dubaihin ja Delhiin. Nyt maassa on paksu kerros lunta ja ulkona viitisen pakkasastetta. Ikävä kyllä sisätiloissa ei ole juuri sen lämpimämpää. Sähköverkot kaatuilevat jatkuvasti, lumi antenneilla katkoo viestiyhteyksiä.

Luihin käyvää kylmyyttäkin pahempi asia Kabulin talvessa on ilmanlaatu. Olen puolessa vuodessa kehittänyt itselleni täkäläisittäin Kabulin yskäksi kutsutun kroonisen yskän, joka johtuu pääasiassa saasteista ja sisätiloissa vallitsevasta kerosiinin tai muiden polttoaineiden katkusta. Olisi sääli jos koko elämäni jatkunut tupakoimattomuus (orientaalisessa seurassa silloin tällöin harrastettua vesipiippua lukuun ottamatta) valuisi nyt hukkaan keuhkojen tuhoutuessa vuodessa parissa Kabulin myrkkyilmaan. Varsinkin Kiinan suurkaupungeissa työn puolesta asuvat tutut sanovat samaa sikäläisen saastetason detrimentaalisesta vaikutuksesta terveyteen.

Afgaanit eivät vietä joulua, koska maassa ei ole käytännössä ollenkaan kotoperäisiä kristittyjä eikä kaupallinenkaan versio tästä pyhästä tunnu herättävän vastakaikua. Afganistanin väestön prosentin luokkaa oleva osuus ei-muslimeja koostuu lähinnä suurten kaupunkien pienistä sikhiläisistä ja hindulaisista vähemmistöistä. Vietimme kuitenkin joulua lukuisain ulkomaalaisten kesken, länsimaalaisten ja muiden kristittyjen tai nominaalikristittyjen lisäksi turkkilaiset, arabit ja intialaiset mukaan lukien. Muuan jordanialainen taikoi muutamassa tunnissa libanonilaisia mezzejä ja muuan intiatar lammaspaistia ja kanaa niin, että niistä olisi voinut ruokkia parisataa vierasta ilmaantuneiden kahdenkymmenen lisäksi.

Myöskään uuttavuotta ei Afganistanissa juhlita länsimaisen kalenterin mukaan - toisin sanoen, länsiroomalaisen kalenterin ja kristillisen vuosienlaskun. Idän kirkkojen joulu on vasta tulossa. Islamilaista kalenteria seuraavassa Afganistanissa on tällä hetkellä jadikuun 9. päivä vuonna 1391 jälkeen hijran.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Katsaus blogitilastoihin

Jouluaaton kunniaksi tehdäänpä jotain tylsää. Avasin tämän blogin toukokuussa 2008 asuessani Beirutissa. Tarkoitus oli lähinnä pitää Suomessa olevia ystäviä ja sukulaisia suomeksi informoituina jonkinlaisilla sanallisilla, suomenkielisillä kuvauksilla niistä monista maista ja paikoista, joissa menen. En koskaan lisännyt blogiini tägejä, pidin valokuvat tietoisesti muualla eikä tarkoitus ollut koskaan hankkia laajempaa yleisöä. Silti vuosien varrella blogi on houkutellut jonkin verran satunnaisiakin lukijoita.

Vilkaisin juuri Googlen ylläpitämiä tilastoja - kuten parissa kirjoituksessa jo käsitelty, kyseinen behemotti kerää kaiken aikaa valtavia määriä tietoja meistä netinkäyttäjistä. Tutut lukijat tulevat blogiin yleensä suoralinkeistä tai kirjoittavat sen nimen selaimen osoiteriville, joten he näkyvät vain osassa tilastoja, kuten selaimien, käyttöjärjestelmien sekä maiden listauksissa.

Näistä maatilasto on mielenkiintoinen. Suomi on tietysti ylivoimaisesti kärjessä, mikä on loogista, onhan blogi sentään suomenkielinen. Blogia luetaan kuitenkin ahkerasti myös ulkomailta käsin, ja kaksi ulkomaata on ylivoimaisina kärkikolmikossa Suomen jälkeen: Yhdysvallat ja Venäjä. Olisi kiva uskoa, että kaikki nuo lukijat ovat vilpittömästi jutuistani kiinnostuneita ulkosuomalaisia, mutta kyynisesti olen taipuvainen uskomaan, että suurvaltojen suuri kiinnostus blogiini johtuu enemmän elektronisesta tiedustelusta, eivätkä nuo "lukijat" ole välttämättä fyysisiä ihmisiä.

Suomen, Yhdysvaltain ja Venäjän jälkeen loput maat kymmenen kärjessä ovat lukukertojen määrän mukaan järjestettyinä Sveitsi, Saksa, Ranska, Britannia, Tansania, Belgia ja Kanada. Kaikki muut ovat helposti ymmärrettävissä siten, että niissä on isoja ulkosuomalaisyhteisöjä, joten potentiaalista lukijavolyymiäkin on. Mutta hetkinen, Tansania? Sen kohdalla epäilen, että kyseessä on yksi tai kaksi säännöllistä lukijaa. Useimmiten nimittäin jokin yllättävä maa profiloituu tilastoissa korkealle siten, että joku kyseisessä maassa on linkittänyt juttuni ja monet käyvät sitä klikkaamassa päivän parin sisään. Mutta Tansanian tapauksessa näin ei ole, vaan sieltä tulevat klikkaukset jakautuvat hyvin tasaisesti pitkälle aikavälille. Kyseessä lienee siis uskollinen vakiolukija - kiitos vain sinne, samoin kuin samanlaisen profiilin omaaville vakiolukijoille Kyproksella ja Emiraateissa.

Myös negatiivinen tieto on usein mielenkiintoista. Jos verrataan blogini lukemista yleiseen internetaktiivisuuteen, niin kolmen valtion lähes täydellinen poissaolo kiinnittää huomiota: Kiinan, Intian ja Israelin. Voidaan toki ajatella, että ehkä noissa maissa asuvat suomalaiset (tai kielitaitoiset nettiskannerit) eivät ole kovin kiinnostuneita suomenkielisestä sisällöstäni. Toinen mahdollisuus on, että ne, jotka ovat kiinnostuneita, salaavat yhteytensä alkuperän. Esimerkiksi Iranin ja Syyrian puuttuminen listoilta on suoraa seurausta blogien käytön estoista noissa maissa.

Ylivoimaisesti suurin osa satunnaisista lukijoista päätyy blogiini Googlen hakukoneen kautta, useimmiten sen suomen- tai englanninkielisen version. Muut hakukoneet tulevat kaukana perässä tai eivät tilastoidu. Facebookin kautta tulee paljon lukijoita epäsäännöllisinä ryppäinä, kun joku on linkittänyt kirjoitukseni seinälleen, mutta ei muulloin. Googlen ja Facebookin jälkeen eniten lukijoita tulee kolmen sellaisen blogin kautta, joita itse seuraan säännöllisesti, ja joiden kirjoittajat tunnen; heillä on linkit blogiini linkkilistoissaan. Valitettavasti omassa blogissani ei ole blogrollia. Ainakaan vielä. Yritän sen sijaan jatkossa useammin laittaa linkkejä suoraan kirjoitusten sisään.

Mitä blogiini päätyvät lukijat sitten etsivät? Jos jätetään laskuista ne, jotka hakevat blogiani Googlesta suoraan sen nimellä, viisi suosituinta aihetta, joiden perusteella lukijat ovat löytäneet blogiini, ovat seuraavat:
  1. Juhannus Virossa
  2. Georgian / Tbilisin hintataso
  3. Sokotra
  4. Jasmiinivallankumous
  5. Hallava hevonen
Ensimmäiset kaksi ymmärtää melko hyvin. Noilla hakusanoilla tietoa hakeneet ihmiset lienevät olleet matkailusta kiinnostuneita ja alun perinhän blogillani olikin matkailuhenkinen tarkoitus. Sokotran profiloituminen niin korkealle johtunee siitä, ettei saaresta liene muuten kovin paljon suomenkielistä nettiaineistoa saatavilla. Jasmiinivallankumous selittyy arabikevään alkuajoilla, jolloin monet ihmiset tulivat löytäneeksi blogini etsiessään tietoa Tunisian vallankumouksesta. Myöhemmin sana arabikevät korvasi jasmiinin ja nettikin täyttyi aineistosta, niin ettei vaatimaton blogini enää vetänyt kovin paljon tuosta liikenteestä. Hallavan hevosen profiloituminen noin korkealle on itselleni arvoitus, mutta ehkäpä lopun aikain ratsumiesten kiinnostavuus on kansan keskuudessa aina taattua.

Yllä olevat ovat siis blogin historian suosituimpia hakuaiheita, joilla blogiin on päädytty. Ne korreloivat kuitenkin vain osittain kaikkien aikojen suosituimpien kirjoitusten kanssa, sillä yksittäisten kirjoitusten suosio on riippuvainen siitä, että joku ne alun perin löytänyt jakaa ja linkittää niitä edelleen suurelle joukolle ihmisiä. Tästä näkökulmasta olen tyytyväinen, että kautta aikain suosituimpien blogikirjoitusteni kärki edustaa sentään melko analyyttisiä kirjoituksia.
  1. Kristillinen al-Qa'ida?
  2. Kaukasian terveisiä: Tbilisi
  3. Viisitoista myyttiä Turkista
  4. Mitä tarkoitan islamofobialla?
  5. Juhannus Virossa
Nuo viisi artikkelia siis ovat blogin historian luetuimpia. Niistä ensimmäinen tuli laajalti luetuksi Utöyan terrori-iskua seuraavina päivinä. Muiden neljän suosio on ollut kroonisempaa laatua, johtuen kaiketi suosituista hakujen aiheista. Toivottavasti olivat lukijamääriensä arvoisia. Hyvää joulua kaikille!

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Keniasta

Maailmanloppua ei sitten tullut, tai sitten se tuli ja meni huomaamatta. Joulun aika sen sijaan tuntuu elämässäni miellyttävänä rauhana, joka johtuu pääosin siitä, että kollegat, asiakkaat ja muut työperäiset kontaktit ovat vetäytyneet hetkeksi yksityiselämäänsä eivätkä pommita minua kysymyksillä, kutsuilla ja pyynnöillä. Osasyynsä voi olla silläkin, että ainakin osa puhelin- ja tietoliikennelinjoista näyttäisi olevan jatkuvasti kaatuneessa tilassa.

Onneksi offlinessa voi tehdä kaikenlaista, minkä robotit sitten lähettävät matkaan, kun mahdollisuuden ikkuna jossain avautuu. Matrixin seuraavassa vaiheessa robotit epäilemättä myös kirjoittavat ja jättävät ääniviestejä puolestamme, päivittävät somestatuksiamme meiltä kysymättä ja tiedottavat kavereillemme, minkä merkkisiä tuotteita paraikaa käytämme. Osittain näin jo tapahtuukin; koneet tiedottavat koneille siitä, missä liikumme, missä ravintolassa istumme ja kenen kanssa, mitä musiikkia kuuntelemme ja minkä videon viimeksi katsoimme.

Mutta minun piti kirjoittaa lukijoilleni Keniasta. Olin siellä joulukuun alkupuoliskolla talvimatkalla sekä tapaamassa kummitytärtäni, jonka monikielisyys ja afrikkalaisen luonnon tuntemus ovatkin jo kolmivuotiaaksi hämmästyttävän kunnioitusta herättävällä tasolla. Korjasin samalla merkittävän puutteen, sillä vaikka olen käynyt Keniassa kahdesti aiemminkin, en niillä matkoilla ehtinyt nähdä mitään muuta kuin Nairobin kaupunkia. Kenia tarjoaa kuitenkin ikimuistoisia Afrikka-elämyksiä, ollen Etelä-Afrikan ohella Afrikan maista parhaiten turismiin ja etenkin luontomatkailuun orientoitunut.

Kansallispuistojen infrastruktuuri toimii ja matkailupalvelut samoin. Kääntöpuolena ovat kalliit hinnat sekä se tietty liian hyvästä organisoinnista johtuva autenttisuuden puute, villit savannit kun vaikuttavat kansallispuistojen tiukkoine sääntöineen, oppaineen ja autokyyteineen ajoittain turhankin puistomaisilta. Toista oli Etiopiassa, jossa useimmissa kansallispuistoissa ei ollut minkäänlaista hallinnointia, mutta niinpä niissä kohtasikin villien savannieläinten sijaan lehmiä, vuohia, aaseja ja rynkkyjä kantavia heimomiehiä.

Kävimme ensin Nairobin kansallispuistossa eli Kifaru Arkissa ("sarvikuonojen arkissa"), joka avautuu aivan pääkaupungin kupeessa erityyppisine savanneineen ja akaasiametsämaineen. Nairobin kansallispuiston tyyppiruohonsyöjä näytti olevan topi, iso ja rujonoloinen antilooppi, joita oli suurina laumoina. Myös impaloita, pikku- ja isogaselleja, seeproja ja hirviantilooppeja näkyi. Löysimme niin ikään sarvikuonoja.

Nairobin kansallispuiston lintumaailma on rikas. Varsinkin monenlaisia savannilajeja näkyi paljon: erilajisia kiuruja, kirvisiä, piispoja ja herttuja. Loistokottaraisia, drongoja, sininärhiä ja mehiläissyöjiä oli samaan tapaan kuin Etiopian savanneilla, mutta jostain syystä erilajisia kutojia ja tokoja näkyi paljon vähemmän. Kutojien kohdalla syy lienee vuodenajassa, koska niiden pesiä kyllä roikkui joka puolella. Pesimäaikojen ulkopuolella useimmat kutojat muuttuvat epämääräisen kellanruskeankirjaviksi ja huomaamattomiksi, kun taas pesimä- ja soidinnusaikoina niitä ei voi olla huomaamatta.

Afrikan savanniekosysteemit ovat termiittiperustaisia - termiitit hoitavat merkittävän osan kasviperäisen aineksen hajottamisesta, koska ilmasto ei ole suosiollinen sienille. Niinpä afrikkalainen ekosysteemi onkin tyypillisesti erittäin hyönteiskeskeinen, mikä taas tuottaa valtavan ja monipuolisen lintumaailman; käyttäähän suurin osa linnuista ravintonaan juuri erilaisia hyönteisiä.

Vietimme kaksi päivää ja niiden välisen yön Nakurun kansallispuistossa samannimisen järven ympärillä. Nakurujärven rannat ovat väärällään vesi- ja rantalintuja, joita lisäksi pääsi usein erittäin lähelle. Myös nisäkäslajisto oli runsasta; impaloita, seeproja, kafferipuhveleita ja pahkasikoja oli joka paikassa, eivätkä nekään lainkaan pelokkaita. Monia muita antilooppeja, kuten kahta gasellilajia ja vesiantilooppeja, näkyi pienempinä määrinä tuon tuosta, samoin kirahveja ja virtahepoja. Sarvikuonoja onnistuimme näkemään yhteensä ainakin kaksikymmentä, ja vielä molempia lajeja, mikä surullista kyllä muodostaa jo merkittävän otoksen niiden jäljellä olevista maailmankannoista. Totesimmekin matkalla surumielisesti, että olemme todennäköisesti viimeinen sukupolvi, joka pääsee katselemaan näitä valtavia eläimiä villeinä.

Petoeläimiäkin onnistuimme näkemään varsin kiitettävästi: leijonia kahdesti, vaippašakaaleja useasti, juovahyeenan kerran. Kädellisiä edustivat runsaina esiintyvät oliivipaviaanit ja vervettimarakatit. Petolinnustoa oli maisemissa niin ikään varsin runsaasti, afrikanhiirihaukka yleisimpänä lajina, mutta korppikotkat huusivat poissaolollaan. Afrikkaa on viime vuosina kohdannut suunnaton korppikotkien joukkotuho, joka johtuu eläinlääkinnässä käytettävistä kemikaaleista ja suoranaisesta myrkyttämisestä. Korppikotkien tyyssijaa Afrikkaa uhkaakin nyt Intian kohtalo, näiden majesteetillisten puhtaanapitäjien massatuho. Olemme ehkä viimeinen sukupolvi, joka on päässyt ihailemaan valtavia korppikotkaparvia ja niiden keskeistä merkitystä savanniluonnon kiertokulussa.

Suurimmassa osassa Kenian kansallispuistoja on ajoneuvosta poistuminen ehdottomasti kielletty, koska villieläimet ovat aidosti vaarallisia ja koska ihmiset myös autoista poistuessaan aiheuttavat kaikenlaista haittaa, kuten roskaamista, tulipaloja ja eläinten ruokkimista. Todistimme kuitenkin pariinkin otteeseen Nakurussa piittaamattomuutta säännöistä. Muuan kiinalaisporukka hätyytteli lintuparvia järven rannoilla kameroineen, ja yksi autollinen mzunguja oli ajanut polulta ulos ja metsänreunaan nähdäkseen kirahveja lähempää. Yksi autollinen kikattavia kenialaisia teinityttöjä antoi auton ikkunasta ruokaa paviaaneille, mikä on vaarallista touhua, sillä se opettaa paviaanit yhdistämään ihmiset ruoansaantiin, ja ne voivat laumaeläiminä olla aggressiivisia ja vaarallisia.

Idioottimaisimmasta kohtauksesta vastasi kuitenkin intialainen lapsiperhe, joka oli liikkeellä ilmeisesti omalla tai vuokratulla pikkubussillaan. Intialaismies oli pysähtynyt savannille keskelle valtavaa kafferipuhvelien laumaa ja päästänyt koko suuren lapsikatraansa autostaan kirmailemaan ja puhveleita pällistelemään. Mainittakoon, että kafferipuhveli on virtahevon ohella Afrikan vaarallisin villieläin ja tappaa vuosittain enemmän ihmisiä kuin leijonat tai norsut.

Ei tässä kuitenkaan kaikki. Ihmettelimme juuri ääneen intialaisperheen tyhmyyttä etäältä, josta näimme heidät, kun äkkiä parikymmentä metriä intialaisten takana nousi pensaikosta urosleijona ja loikkasi vauhtiin, ilmeisesti intialaisista pelästyneenä. Kenialainen oppaamme hätääntyi ja kaasutti autollamme paikalle niin, että automme asettui leijonan ja intialaisten väliin. Hän huitoi ja huusi swahiliksi intialaisille, jotka vain keikuttivat päätään ja perheenisä selitti intianenglanniksi: "Eivät nuo ole vaarallisia, me pidämme noita kotona ihan kuin lehmiä." Kun selitimme, että kafferipuhveli ei ole ihan sama asia kuin intialainen vesipuhveli, ja että huomasiko mies ollenkaan että hänen lapsikatraansa takana oli juuri äsken leijona (joka yhä oli kivenheiton päässä, mutta nyt toisella puolella), miehen naama vihdoin venähti ja hän alkoi haalia lapsukaisiaan takaisin autoon.

Tapasin myös Naivashan alueella Etiopiassa tapaamani amerikkalaisen ystävättären, jonka kanssa kävimme seuraavina päivinä linturetkillä pitkin Naivashaa ympäröivää maaseutua. Vaikka hän valkoinen amerikkalainen, hän on syntynyt ja kasvanut Keniassa lähetyssaarnaajan tyttärenä ja suuri osa hänen suvustaan näyttää asuvan ja työskentelevän siellä erilaisissa kristillisissä hankkeissa. Niinpä hän on aina tuntenut itsensä afrikkalaiseksi ja Kenian kotimaakseen.

Eräänä illoista olimme fondyyillallisilla toisen amerikkalaisen saarnamiesperheen luona. He olivat asuneet tätä ennen vuosia Sudanissa, Eritreassa ja Somaliassa, joten Kenia lienee ollut noihin verrattuna levottomimpinakin vuosinaan jonkinlainen suojaisa lepopaikka. He olivat rakentaneet viidakkoon joen töyräälle komean hirsihuvilan ja järjestäneet elämänsä uudessa kotimaassa, odotellen kovasti Kenian uutta kansalaislakia, joka saattaisi antaa maassa iät ajat asuneille valkoisillekin oikeuden kansalaisuuteen. Perheenisä intoutui sen viikon ikävien uutistapahtumien kirvoittamana keskustelemaan aseista ja siitä, kuinka aseenkanto on Amerikassa ihmisoikeus. Kylässä puhvelit olivat tappaneet neljä miestä sinä vuonna.

Keniassa erityisen vaikuttavaa on se, että suuria savannieläimiä ei näe ainoastaan kansallispuistoissa, vaan myös tavallisella maaseudulla. Marakatit ryöstelivät banaaneja ikkunasta käsin ystävättäreni vanhempien kotitalosta ja yöllä kuului hyeenojen ölinää, joka kuulosti kodikkaan perussuomalaiselta. Seeproja, antilooppeja ja puhveleita näkee tuon tuosta laiduntamassa kaikenlaisilla ruohostomailla. Salametsästäjien eniten vainoamat lajit, kuten sarvikuonot ja norsut, ovat jäljellä enää vain suojelualueilla.

Tällä matkalla onni oli myötä myös pöllöjen suhteen, sillä matka tuotti kolme huuhkajalajia, kaikki hyvin nähtyinä. Nakurussa löytyi suuresta akaasiasta päiväunilla oleva valtavan kokoinen savannihuuhkaja. Naivashan lähellä puolestaan näimme yöllä aidantolpalla istuskelleen täplähuuhkajan - tämän lajin olen aiemmin nähnyt Sambiassa, jossa se käveli ja pällisteli maassa. Lopulta kun retkeilimme rinnemetsissä Kijabessa, Hautavajoamalaakson kupeessa, sieltä löytyi lepäilevä afrikanhuuhkaja, jonka ympärillä puissa hyöri kanelimehiläissyöjiä, pikkuvuorimedestäjiä, ruostemetsäkerttusia, keltaviiksibulbuleja, hopeasieppoja ja afrikanharmaakäpinkäisiä.

En vielä ota kantaa, kirjoitanko kenties jotain blogiini joulupyhinä, mutta siltä varalta että en niin tee, toivotan lukijoille - ja varsinkin tätä Suomen pakkasissa lukeville sukulaisille ja läheisille - hyvyyden ja rauhan täyteistä joulua. Kaiken hömpän ja stressin keskellä jokaisen olisi hyvä kristillisyytensä tai muun uskonnollisuutensa tai uskottomuutensa asteesta riippumatta muistella hetki myös joulun varsinaista sanomaa ja jakaa siitä tarkoitusta lähimmäisilleen, varsinkin niille, kuten lapsille ja vanhuksille, joiden elämään voi pienelläkin vaivalla vaikuttaa niin myönteisesti.

Minulle voi joululahjaksi hankkia maata täältä, kuten pikkuveljeni on jo parina vuonna tehnytkin. Täällä toinen vastaavanlainen ohjelma vaihtoehdoksi. Mikä onkaan parempi lahja lapsillemme ja lapsenlapsillemme kuin säilyttää edes pieniä kaistaleita maapallostamme jälkipolville? Tulevaisuuteen investoiminen kannattaa taas, kun maailmanloppukin peruutettiin. Ei siis pitäisi olla metafyysistä tekosyytä olla välittämättä ja vaikuttamatta maailmaan ympärillään. Jokainen on ihan itse vastuussa siitä, mihin elämänsä tässä maailmassa käyttää.

torstai 20. joulukuuta 2012

Valkovaippa

Maanantaina Kabul viimein peittyi valkeaan lumivaippaan, joka enteilee tänne valkeaa joulua. Ulkoista harmautta ja lehdettömiä puita lumi kaunistaa, mutta ikävä kyllä Afganistanissa ei rakenneta taloja suomalaiseen tyyliin, vaan mieluummin väestö palelee kylmässä, tuhlaa järjettömiä määriä romahtelevien sähköverkkojen tuottamaa sähköä ja kärvistelee bensakamiinoineen taatusti epäterveellisessä ja karsinogeenejä tupruavassa ilmassa, joka tuhoaa keuhkot jo vuodessa.

Toimistoni on tätä nykyä miellyttävämpi paikka kuin asuntoni, sillä yksi sähköpatteri riittää lämmittämään pienen toimistokoppini varsin mukavasti. Asunnossani on sen sijaan liian isot huoneet, eikä pattereita voi pitää kuin yhden kerrallaan päällä, koska muuten sulake heti posahtaa. On siis pakko täyttää olohuoneen ilma takasta tulevalla häkäkaasulla ja muu asunto kahden kamiinan bensiininkatkulla. Tämä ei ole taatusti terveellistä, mutta vaihtoehtoja ei oikein enää ole, sillä muuten huoneilman lämpötila laskee nopeasti miinusmerkkiseksi.

Kabulin troopillista lintumaailmaa, palmukyyhkyjä, kauluskaijoja ja pihamainoja, pieni pakkanen ei tunnu hetkauttavan. Päivisin aurinko lämmittääkin ulkotiloja, jättäen purevan koleuden talojen sisään.

Maanantai-iltana olin tilaisuudessa, joka järjestettiin suuren runoilijan ja mystikon mawlana Jalaluddin Rumin muistoksi, tarkemmin sanoen sen muistoksi, että hän oman ilmaisunsa mukaan lähti häihinsä yön kanssa. Minua häiritsivät hieman muutamat yritykset kääntää monimielisyyksiä hölmön yksinkertaisilla tavoilla englanniksi. Eräs kaukonäköinen opettaja antoi minulle ensimmäiset persialaisten suufirunoilijoiden suomennokset jo ollessani koululainen, mutta kesti hieman pidempään, ennen kuin ne varsinaisesti kolahtivat.

Afganistanissa Rumi tunnetaan mawlana Jalaluddin Balkhina, sillä hän oli alun perin kotoisin Pohjois-Afganistanin Balkhista, muinaisesta Baktriasta. Elämänsä loppuaikoina hän vaikutti ennen kaikkea Konyassa, nykyisessä Turkissa, ja Konyasta tuli myös mevleviläisten suufilaisen veljeskunnan keskuspaikka. Nimi "Rumi" merkitsee roomalaista eli tässä tapauksessa viittaa Itä-Roomaan, Konstantinopoliin ja siis Turkin valtakuntaan, jossa hän eli ja vaikutti suurimman osan elämäänsä. Persialaiset pitävät tietysti Rumia omanaan siitä syystä, että hän oli persiankielinen. Hänen tarkaksi synnyinpaikakseen on arvioitu myös silloiseen Balkhiin kuulunut Wakhshin kylä nykyisen Tadžikistanin puolella - tadžikit ovat Keski-Aasian persiankielisiä.

Mawlana Jalaluddinin kaltainen suurmies ja vertauskuvien nero ei ole turkkilaisten, persialaisten, afgaanien tai tadžikkien yksityisomaisuutta, arabeista puhumattakaan, vaan jo suoraan kirjoitustensa ja aatteensa kosmopoliittisesta universalismista seuraten ihmiskunnan kansallisomaisuutta. Ei ihme, että hän on yhä tänä päivänä myydyimpiä runoilijoita jopa kaukaisessa Amerikassa asti.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Qatarista

Aika rientää ja viimeksi kirjoittaessani oli jo itsenäisyyspäivä, jonka teemat menivät väliin niin, etten ehtinyt kirjoittaa marraskuun lopun matkastani Qatariin. Arabian niemimaasta erottuvalla niemellä sijaitseva Qatar on varsin pieni maa, jonka väestöstä nykyisin vain 20 prosenttia on omia kansalaisia ja kaikki muut maahanmuuttajia, joita on erityisesti Etelä-Aasian suunnalta. Qatarilla ei ole kovin suuria öljyvaroja, mutta sen sijaan maailman suurimpiin kuuluvat maakaasuvarat, joiden turvin Qatar on nykyisin maailman rikkain maa.

Nopeasti saavutettu vauraus näkyykin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vielä pari vuosikymmentä sitten uinunut pikkukaupunki Doha on muuttunut yhtäkkiä ultramoderniksi metropoliksi, johon on rakennettu Manhattania muistuttava pilvenpiirtäjäkeskusta ja toinen toistaan mielikuvituksellisempia uusimman arkkitehtuurin näytteitä. Juuri mitään vanhaa ei Dohasta löydä, 70-luvulla rakennettuja taloja pidetään muinaismuistoina ja nykyisin Dohassa puretaan kovalla vauhdilla 90-luvun rakennuskantaa "liian vanhana" uusien ja entistä korskeampien talohankkeiden tieltä.

Dohassa asuva ystäväni on kotoisin Syyrian Homsista, jossa olin taannoin usein hänen ja perheensä vieraana. Syyrian armeija tuhosi heidän talonsa siinä sivussa, kun pommitti ja "puhdisti" suurimman osan koko alueesta, Homsin historiallisesta kristitystä asuinalueesta. Onneksi jo ennen sitä alue oli autioitunut; suurin osa väestä lähtenyt pakoon muualle Syyriaan tai ulkomaille. Ystäväni veli työskentelee nykyään lääkärinä Ranskassa, vanhemmat ovat yhä Syyriassa mutta eri paikkakunnalla. Isoäiti, jonka luona niin ikään ehdin käydä, ja joka halusi puhua kanssani ranskaa nuoruudenmuistojaan verestääkseen, ehti nähdä kansannousun ennen kuin kuoli sen aikana.

Oli selvää, että Homsista ja Syyriasta oli puhuttava Qatarin-matkallani useaan otteeseen, vaikka se usein toikin kyyneliä ystäväni ja toisten Qatarin syyrialaisten silmiin. Tapasin myös toisen homsilaisen kristityn, joka nyt opettaa Qatarissa. Hänen siskonsa mies oli ensin viety kotoaan hallituksen toimesta ja pakotettu armeijaan sotimaan oppositiota vastaan. Sitten hän oli joutunut taistelussa Vapaan Syyrian armeijan vangiksi, ja epäonnekseen poikaparalla oli ollut lipas niin käytetty, että vastapuolen soturit olivat uskoneet hänen ampuneen muita innokkaammin omia poikiaan. Nuorukainen on nyt yksi Syyrian lukemattomista sotavangeista, joista on tullut pelinappuloita isommassa kuviossa. Traagista tilanteessa on se, että kaikki asianomaiset tuntevat toisensa Homsista. Sota on rikkonut perheitä ja kääntänyt naapureita toisiaan vastaan, vaikka tämänkin nuormiehen tapauksessa hänen päätymisensä hallituksen joukkoihin ei ollut omasta tahdosta kiinni vaan pakottamisesta.

Kristityt muodostavat vain kymmenisen prosenttia Syyrian väestöstä ja jakautuvat puolestaan moneen eri kirkkokuntaan. Mutta niinkin pieni joukko kuin homsilaiset syyrialaisortodoksit Qatarissa ovat onnistuneet jakautumaan poliittisesti. Yksi vanhemman sukupolven edustaja on ryhtynyt kovan linjan baathistiksi, joka kuulemma julistaa joka välissä hallituksen propagandaa, ja toiset eivät enää puhu hänen kanssaan. Kaikki ovat alun perin samasta korttelista kotoisin, tuntevat toisensa, ja koska naimisiin mennään vain oman kirkkokunnan jäsenten kanssa, ovat myös avioliittojen kautta sukulaisia. Nyt he ovat yhtäkkiä maailmanpoliittisten voimien pelinappuloita ja pahimpia vihamiehiä. Mutta ei tässä mitään ihmeellistä ole; samalla tavoin Suomen sisällissota jakoi sukuja, perheitä ja kyläkuntia toisiaan tappaviin leireihin, joilla usein oli vain hämärä mielikuva heidän elämiään ohjaavista kansallisen ja kansainvälisen politiikan voimista.

Teimme myös kaksi matkaa Dohan ulkopuolelle. Qatarin sisämaa on lähinnä karua aavikkoa, jota täplittävät muutamat keitaat. Rannikoilla sen sijaan on laguuneja ja kalavesiä, jotka ovat saaneet rannoilleen muutamia pikkukaupunkeja ja kyliä. Muutenhan lähes kaikki asutus Qatarissa keskittyy suur-Dohan alueelle.

Ensin teimme päiväretken al-Khoriin ja sen kaksoiskaupunkiin, jonka nimen olen unohtanut. Näiden kahden pikkukaupungin rannikolla Dohan pohjoispuolella, Qatarin itärannikolla, on mangrovemetsän peittämiä laguuneja. Tosin täkäläiset mangrovemetsät ovat hyvin matalakasvuista, vain miehenkorkuista puulajia, joten suomalaisittain ne ovat pikemminkin mangrovepensaikkoja. Näimme al-Khorissa runsaasti kahlaajia, jonkin verran tiiroja, lokkeja, merimetsoja ja riuttahaikaroita. Maalintuja mangrovepensaikoissa tuntuivat edustavan turkinkyyhkyt ja valkoposkibulbulit, jotka kummatkin olivat runsaita.

Eräänä toisena päivänä ajoimme niemimaan halki Qatarin itärannikolle Umm Babiin ("Portin äiti") ja tulimme sieltä Dukhanin ja Zikritin kautta takaisin. Tietooni oli saatettu, että Umm Babissa talvehtii hopeatilhiä. Rannikolle saavuttaessa tie kuitenkin päättyi Umm Babissa suolanpoistolaitokselle eikä ympärillä ollut kuin muutama palmurypäs ja pari pensasta. Pysähdyimme kuitenkin ja hiljaisella rannalla oli yksinäinen flamingo ja pari karikukkoa. Palmuista löytyi parvittain varpusia, palmukyyhkyjä ja valkoposkibulbuleja. Ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla, ei edes Umm Babin eikä Zikritin biitseillä.

Onnistuin kuitenkin lähes sattumalta huomaamaan hopeatilhiä bulbulien joukossa palmuissa ja pienellä etsimisellä ne löytyivätkin uudestaan. Yhteensä kuusi hopeatilheä. Olin tietysti varsin innoissani, kun kyseessä oli uusi laji ja monta kertaa turhaan etsitty - mystinen laji, jonka olin missannut Omanissakin. Mutta päivä Umm Babissa oli tuova mukanaan vielä jotain erikoisempaa: onnistuin löytämään sieltä Qatarin toisen, kolmannen ja neljännen vihervarpusen. Edellisestä havainnosta maassa oli kulunut jo 19 vuotta. Koska olin rikkonut Omanissa kauko-objektiivini, en saanut niistä kuvia, mutta onneksi pari päivää myöhemmin havaintojani epäillyt britti meni itse paikan päälle katsomaan, löysi ja valokuvasi samaiset vihervarpuset.

Dohassa tutustuimme syyrialais- ja libanonilaisporukassa myös uuteen valtavaan kirkkokeskukseen, joka on rakennettu säädyllisesti kaupungin esikaupunkialueelle. Qatarin emiiri on laupeudessaan lahjoittanut kristityille ison maaläntin mutta sitä vastaan vaatinut, että kaikki kirkot pitää rakentaa samaan paikkaan, eivätkä tornit saa kohota häiritsevän korkeiksi. Siellä ovat nyt sitten vieri vieressä ja yhtä moderneina katolinen, ortodoksinen, protestanttinen ja maroniittinen kirkko. Kaikki eivät kuitenkaan ole vielä valmiita, joten ekumenian nimissä kirkot ovat antaneet toisilleen aikaa omissa tiloissaan.

Vaikka seurueesta suurin osa oli syyrialaisortodokseja, päädyimme valitsemaan maroniittisen jumalanpalveluksen, koska libanonilaiskristittyjä on Qatarissa niin paljon, että heillä on omat säännölliset arabiankieliset jumalanpalveluksensa. Suurin osa Qatarin kristityistähän ei ole seemejä, vaan filippiiniläisiä, eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Jouduimme odottelemaan jonkin aikaa filippiiniläisten katolisen jumalanpalveluksen loppumista ennen kuin pääsimme maroniittiseen palvelukseen. Tulipa sekin nyt sitten koettua, kirkossakäynti vanhoillisessa wahhabilaismaassa Qatarissa. Qatarissa ei ole omia kristittyjä, vaan kaikki ovat maahanmuuttajia tai vierastyöläisiä.

Qatar ei ole mikään turistiparatiisi. Se on Emiraatteja selvästi kalliimpi eikä siellä ole panostettu samalla lailla matkailijoihin tai ylipäätään muihin kuin töissä oleviin ulkomaalaisiin. Siellä konferenssi- tai työmatkalla käyville voin kuitenkin suositella lämpimästi Dohassa näyttävässä modernissa rakennuksessa sijaitsevaa Islamilaisen taiteen museota, jonka kokoelmat antavat edustavan käsityksen islamilaisen sivilisaation monimuotoisuudesta ja sen lukuisista kukoistuskausista eri puolilla Lähi-itää, Pohjois-Afrikkaa, Persiaa, Intian niemimaata, Keski-Aasiaa, Espanjaa, Länsi-Afrikkaa ja Kaakkois-Aasiaa. Onhan Dohassa myös "vanhaksi" kutsuttu suq, varsin uusi basaari, jonka kauppiaista huomattava osa tuntuu olevan Iranista kotoisin, vaikkakin osaa arabiaa. Suqista löytyy myös erillinen lintubasaari, jossa on kaupan kaikkea papukaijoista ja viiriäisistä kissoihin, koiriin ja kaneihin.

Qatar tukee Syyrian oppositiota sekä rahallisesti että kulttuurisesti, ja johtuen lähinnä mediatalo al-Jaziran sijainnista siellä, Dohasta on tullut paikka, jossa ei voi välttyä arabikevään poliittiselta puheelta. Myös yksi seurueemme homsilaisista työskenteli siellä, mutta tällä kertaa kyseessä oli muslimi. Kansainvälisenä mediatalona al-Jaziran toimittajakunta on kotoisin ympäri maailmaa, joten se on myös varsin heterogeenistä. Vaikka yksityiselämässään kaikki tapaamani jaziralaiset näyttäisivät kannattavan arabikevättä ja Syyrian oppositiota, riitoja ja väittelyitä saa silti heidänkin välillään aikaan esimerkiksi suhtautumisesta Muslimiveljeskuntaan tai Hamasiin.

Toiset ovat myös varovaisempia kuin toiset isäntämaansa asioiden arvostelemisessa. Qatarin hallitsijasuku on ainoa kielletty tabu muuten varsin vapaasti ja moniäänisesti puhuvalla al-Jaziralla. Ironista kyllä, samaan aikaan kun Qatarin emiiri esiintyy suurena arabikevään ja vapaan kulttuurin rahoittajana, heitettiin muuan qatarilainen runoilija vankilaan. Hän kun oli erehtynyt pilkkaamaan hallitsijaa eräässä runossaan. Ilmeisesti hernettä oli vedetty nenään erityisesti kohdasta, jossa hän kirjoitti: "Olemme kaikki tunisialaisia sortavien eliittien edessä."

torstai 6. joulukuuta 2012

Korruptio ja yhteiskunnallinen epäluottamus

Toivotan lukijoilleni hyvää itsenäisyyspäivää! Sen perusteella, mitä olen somesta nähnyt, Suomessa on kylmää ja paljon lunta. No, kylmä on täälläkin, mutta lunta ei näy. Suomalaisilla on itsenäisyyspäiväjuhla illalla, mutta jo sitä ennen virittäydyin isänmaallisiin tunnelmiin lukemalla Transparencyn korruptiokatsausta. Vuonna 2012 Suomi on jälleen maailman vähiten korruptoitunut maa, jaetulla ykkössijalla Tanskan ja Uuden-Seelannin kanssa. Se, mitä indeksi kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta, on yksi suurimmista ylpeydenaiheista Suomen ja sen itsenäisyyden suhteen. Itsenäisyyspäivänä meidän on totisesti syytä kunnioittaa sitä, että yhä olemme säällisyyden saari korruption valtameressä.

Suomi kuuluu harvaan joukkoon maailman valtioita, joissa valtio on kohtuullisen inhimillinen kansalaisiaan kohtaan. On helppo keksiä lukuisia asioita, joissa Suomenkin valtio kohtelee kansalaisiaan epäinhimillisesti, alamaisina ja hallinnollisina subjekteina, riistoverottaa ja puuttuu kaikenlaiseen, mihin voisi jättää puuttumatta. On myös helppo keksiä esimerkkejä korruptiosta Suomessa, puhuttiinpa sitten politiikasta, kunnallisasioista tai liike-elämästä. Indeksit eivät todistakaan Suomea korruptoitumattomaksi - ne osoittavat vain sen, että useimmissa muissa maailman maissa asiat ovat vielä huonommin. Niissä valtio ja virkavalta ovat lähtökohtaisesti niin korruptoituneita, että kansalaiset pyrkivät kaikin tavoin välttämään joutumasta tekemisiin valtion riistävän käden kanssa.

Kohtuullisen vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta poliittisesta järjestelmästään Suomen on kiittäminen itsenäisyyttään, ja sitä oikeamielistä, moralistista ja isänmaallista henkeä, joka Suomen valtiojärjestystä luotaessa vallitsi. Jos Suomi olisi jäänyt osaksi Venäjän keisarikuntaa tai muuttunut kommunistiseksi neuvostotasavallaksi, on päivänselvää, ettei Suomi nauttisi nykyisenlaisesta suhteellisesta korruptoitumattomuudesta. Tämä näkyy tilastoissakin mm. siinä, että vapautumisestaan huolimatta koko Itä-Eurooppa tulee korruptiotilastoissa kaukana Suomen ja muiden Pohjoismaiden takana, vaikka esimerkiksi taloudellisen vapauden suhteen moni niistä on mennyt Suomen ohi. Menneisyyden taakkaa on vaikea nopeasti karistaa, vaikka poliittinen järjestelmä muuttuisikin. Korruptio on kuin syöpä; vaikka leikkauksella poistettaisiin kasvain, etäpesäkkeet uusiutuvat ja leviävät nopeasti uudelleen.

Venäjä on sijalla 133, Euroopan kolmanneksi korruptoitunein maa Ukrainan ja Azerbaidžanin jälkeen. On erityisen surullista, että Ukraina on romahtanut Euroopan korruptoituneimmaksi maaksi sen jälkeen, kun venäläismielinen Viktor Janukovitš voitti vaaleissa oranssikoalition ja ryhtyi palauttamaan autoritääristä järjestelmää. Juštšenkon oranssina aikana Ukraina kuitenkin yritti tosissaan kitkeä korruptiota, mitä mekin todistimme Ukrainan-matkallamme kesällä 2009. Tällä tavoin kirjoitin asiasta 7.7.2009:

"Eurooppalaistuminen eteni nopeasti kaikilla aloilla heti oranssivallankumouksesta 2004 lähtien. Silloin aloitettiin myös monia korruptionvastaisia kampanjoita ja siitä asti on vaikkapa suomalainen päässyt Ukrainaan helposti ja ilman viisumia. Kohtelu rajalla oli kaikin puolin eurooppalaista ja sivistynyttä. Ei tietoakaan Venäjälle ja Valko-Venäjälle ominaisesta kiusanteosta ja vainoharhaisuudesta. Valtaan tultuaan Viktor Juštšenko laati esimerkiksi säännöt, joiden mukaan poliisien palkat 10-kertaistettiin mutta samalla tehtiin rangaistavaksi potkuilla ja vankilalla se, että poliisi tavattiin virantoimituksesta mukanaan enemmän kuin tietty määrä rahaa. Paitsi poliisin toiminnassa, edistys on silminnähtävää myös kaupunkien ja pienempienkin paikkojen ulkoasussa."

Transparencyn indeksin korruptiokartasta näkyy hyvin, että korruptio korreloi erittäin vahvasti autoritarian ja vapauden puutteen kanssa. Ne maat, joissa taloudellinen ja yhteiskunnallinen vapaus sekä demokratia ovat parhaalla tolalla, ovat samalla myös korruptoitumattomimpia, kun taas korruptiotilaston synkiltä hänniltä löytyy autoritäärisiä maita. Maailman korruptoituneimman maan tittelin jakavat sotatilasta kärsivät Afganistan ja Somalia sekä maailman autoritäärisin maa Pohjois-Korea.

Toki mielenkiintoisia poikkeuksiakin on, ja niillä tarinansa: Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti autoritäärinen, mutta taloudellisesti vapaa Singapore on onnistunut kukistamaan korruption yhdellä maailman tehokkaimmista kampanjoista ja on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Arabimaista vapaimpiin kuuluva Libanon roikkuu sen sijaan yhä korruptiotilastoissa paljon kehittymättömämpien ja autoritäärisempien maiden joukossa.

Kehityshypetyksen kannalta on murheellista, että paljon kehitysapua saavat valtiot ovat samalla korruptoituneimpien joukossa. Helpon rahan kaataminen köyhään maahan synnyttää samanlaisia korruptiosuhteita kuin esimerkiksi huumetalous. Se kääntyy helposti vahingoittamaan yrittäjyyttä ja taloudellisen vastuullisuuden kulttuuria, jotka ovat omiaan edesauttamaan korruptoitumattoman yhteiskunnan kehitystä.

On toki muistettava, että indeksi kuvaa korruptioperseptiota eli sitä, kokevatko ihmiset sekä Suomessa että ulkomailla valtionsa korruptoituneeksi. Se siis indikoi myös yhteiskunnallisen luottamuksen määrää. Mikään ei syö yhteiskunnallista luottamusta yhtä tehokkaasti kuin kansalaisten arkipäivään koko ajan vaikuttava, nöyryyttävä ja turhauttava viranomaiskorruptio. Se oli yksi tärkeimmistä sytykkeistä arabikevään kumousliikehdinnälle. Tällä hetkellä Egyptissä vapautta ja omanarvontuntoa maistaneet egyptiläiset näyttävät Muslimiveljeskunnalle ja presidentti Muhammad Mursille, etteivät aio sulattaa entisenlaisen menon jatkumista. Arabikevään ehkä tärkein saavutus onkin se, että emansipoitunut ja keskiluokkaistunut nuori väestö vaatii aktiivisesti omistajuutta valtioistaan, korruptoituneilta eliiteiltä.

Valitettavan vähän huomioitu sivujuonne arabikevään jälkimainingeissa on se, että kansa on noussut aktiivisesti ja kaduille pannakseen stopin myös islamistien riehumiselle ja vallanhimolle. Tästä antaa hyvässä mielipidekirjoituksessaan tunnustusta jopa israelilainen diplomaatti. Libyan Benghazissa nuoret aktivistit hyökkäsivät salafilaista ääriryhmää vastaan, karkottivat heidät kaupungistaan ja polttivat heidän toimistonsa, ja Tripolissa libyalaiset osoittivat mieltä islamistikiihkoilijoita vastaan. Syyrian oppositio on avoimesti varoitellut jihadistien soluttautumisesta rintamalle sotkemaan asioita.

Egyptissä nuorisoaktivistit tuikkasivat raivoissaan Muslimiveljeskunnan toimiston liekkeihin ja piirittävät paraikaa Mursin presidentinpalatsia, samalla kun mielenosoitukset ovat muuttuneet yhä väkivaltaisemmiksi islamistien ja heidän vastustajiensa välillä. Näinköhän käy, että Mursi saa maistaa Mubarakin kohtaloa, vai tuleeko Muslimiveljeskunta ajoissa järkiinsä. Sekin on tietysti mahdollista, että Muslimiveljeskunta tekee Khomeinit, murskaa armeijaan tukeutuen väkivallalla liberaalin ja sekulaarin opposition, mutta toivottavasti egyptiläiset saavat vähintään sen kansainvälisen solidaarisuuden kuin kevään 2011 vallankumouksessa, jottei niin voisi tapahtua.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Istalif

Marraskuussa tein kaksi matkaa pois Kabulista. Ensimmäinen niistä oli päiväretki Istalifin vuoristokylään Koh-i Damanin kupeessa, kuutisenkymmentä kilometriä Kabulin pohjoispuolella. Toinen oli viikon matka Qatariin, jossa tapasin homsilaista ystävääni ja siinä sivussa kaikenlaista muutakin.

Tie Istalifiin kulkee ensin Shomalin laaksoa pitkin, jonne paisuva Kabul on levittäytynyt kovaa vauhtia miinanraivauksen vapautettua tuon sodissa autioituneen mutta aikanaan Kabulin ruoka-aittana tunnetun hedelmällisen laakson. Shomalin laakson jälkeen kiivetään pikkuteitä pitkin Damanvuorille, jossa Istalifin pittoreski kylä sijaitsee.

Istalifissa on kaunis sininen ja raidallinen moskeija, käsitöitä, karvahattuja ja keramiikkaa myyvä basaari, pari kauppaa ja koulu. Vuoristopuro virtaa kylän laidan läpi - keväällä lumien sulaessa vuorilta ilmeisen paljon vuolaampana kuin nyt syksyllä. Poppelit ja muu puusto hehkuivat ruskan väreissä oranssia, punaista, keltaista ja ruskeaa. Puronvarren tiheissä pensaissa ja rinteen mäntymetsikössä liikuskeli mustatöyhtötiaisia ja mustarastaskin vilahti.

Ylitimme puron siltaa pitkin ja kiipesimme mäntyä kasvavan kukkulan huipulla sijaitsevalle, nykyisin raunioituneelle Afganistanin viimeisen kuninkaan Zahir Shahin rakennuttamalle palatsille. Taliban pommitti palatsin tuusannuuskaksi vallatessaan kylän. Nyt paikalla toimii poliisiasema, poliisien oma ruusutarha (gulistan) ja jonkun suufin tai muun merkkihenkilön hauta, joka suufilaiseen tapaan on koristettu vanhoihin plataaneihin sidotuin tuulessa lepattavin kangasviirein.

Paikalliset kumppanimme olivat neuvotelleet meille pääsyn poliisien terassille piknikkiä viettämään, ja sieltä aukenivatkin erinomaisen värikkäät maisemat ruskaiseen laaksoon. Kylän takana kukkulalla oli väki kokoontunut hautajaisiin. Ostin basaarista aidon karvaisen piippalakin talvipakkasilta suojaamaan. Lämpötila laskee nykyään Kabulissakin öisin pakkasen puolelle, mutta lunta ei ole vielä näkynyt.