sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Dhofar

Edellisenä iltapäivänä olin ajanut Salalasta länteen Mughsayliin. Viimeisenä operatiivisena päivänäni Omanissa tutustuin puolestaan Salalan itäpuolisiin kohteisiin. Jo aamun varhaisina tunteina ajaessani läpi Salalan reunamien banaani- ja öljypalmuplantaasien näin lentäviä kauluskaijoja ja yhtä vihreitä viikunakyyhkyjä. Erilaiset kiurut ja kirviset parveilivat kaupungin ulkopuolella olevien farmien liepeillä.

Aamun ensimmäinen kohteeni oli kuitenkin eräässä vehreässä wadissa sijaitseva Ayn Hamran, joka osoittautuikin suurenmoisen kauniiksi lintuparatiisiksi. Sekä kasvillisuus että linnusto muistuttivat minua Etiopiasta, sillä lajistossa oli paljon tuttavuuksia tuolta ajalta. Jo lähestyttäessä Ayn Hamranin parkkipaikkaa lähteen lähellä tuli vastaan suuria määriä kukkivia puita, joissa hyöri hohtomedestäjiä ja isopurppuramedestäjiä. Kaikkialla oli parvittain äänekkäästi narisevia ja kirskuvia oliivikutojia, joiden roikkuvat pesät koristivat jyhkeänkoukeroisia viikunoita ja baobabpuita.

Hedelmöivissä viikunapuissa parveili suurin määrin viikunoilla mässäileviä arabianbulbuleja, rotkorakkeleita ja viikunakyyhkyjä satojen turkinkyyhkyjen ja palmukyyhkyjen joukossa. Myös oliivikutojat, oliivirillit ja afrikanparatiisimonarkit viihtyivät viikunapuissa. Purojen ja kastelukanavien varsilla harmaapääkalastajat kiekuivat ja esittelivät turkoosinhohtoisia siipilaikkujaan. Lukemattomia afrikansirkkuja ja hopeanokkia kerääntyi juomaan. Myös pari rantasipiä ja metsäviklo juoksentelivat kanavien reunoilla. Ojanpohjalta läheltä tietä löysin kaksi mystisesti kuollutta harmaahaikaraa, jotka saivat taas epäilemään myrkytystä tai mahdollisesti sähköiskua tien vartta seuraavista johdoista.

Viikunapuut ja akaasioista rehevämmät olivat täynnänsä lintuja. Oli suuria parvia oliivirillejä ja iloisina kisailevia, koreasti lehahtelevia afrikanparatiisimonarkkeja wadien varjoisissa osissa. Myös sieponsukuisten monarkkilintujen perhoskaimoja, monarkkiperhosia, lenteli Ayn Hamranissa, kuten lukuisia muitakin näyttäviä suurperhosia. Akaasioissa liikuskeli myös paljon oliivikutojia, hopeanokkia, arabiankerttuja ja hohtomedestäjiä, joista monet laulaen. Olin myös riittävän onnekas löytämään wadista nukkuvan arabianpöllösen sekä piilottelevan pensaslepinkäisen. Kaksi kultasiipihemppoa vaihtoi latvusta lentäen ylitseni. Olisin mielelläni viipynyt Ayn Hamranissa vaikka koko päivän ja leiriytyä yöksikin kuullostellakseni laaksossa pesivää arabianhuuhkajaa, mutta koska oli viimeinen operationaalinen päiväni Omanissa, oli jatkettava itään.

Seuraavaksi katsastin kolme khoria: Khor Sawlin, Khor Taqan ja Khor Rawrin. Kaikki kohteet oli helppo löytää, mutta kaksi ensin mainittua olivat varsin kuivia ja melkein linnuttomia. Käytännössä hyödyttömästi kävelin Khor Sawlin koko itälaiden pituudelta porottavassa kuumuudessa, löytääkseni vain kalasääksen ja ruskosuohaukan. Muutama punapyrstölepinkäinen, kerttu ja varpunen näyttäytyi akaasiapensaissa tai ruovikossa ja merenrannalta löytyi peruslokkeja ja -tiiroja.

Khor Taqa oli joutunut kehittämisen kohteeksi ja osa siitä oli kesytetty jonkinlaiseksi virkistyspuistoksi, kun taas toinen puolisko oli kuivillaan. Tuloksena paikka oli lähes linnuton, mutta näin siellä arosuohaukan, intianriisihaikaran ja ruskohaikaran. Rotkorakkeleita parveili lasten leikkipaikalla ja kauluskaijoja lenteli viereisessä palmulehdossa. Joku priinia taisi ruovikossa laulella.

Kolmas khor toden sanoi, sillä Khor Rawri osoittautui huomattavasti tuloksellisemmaksi kuin kaksi edellistä paikkaa, ei vähiten siksi, että siellä vettä ainakin riitti; laguuni oli laaja ja siksi se olisi pitänyt myös katsastaa monelta suunnalta, jos aikoi nähdä kaiken, mitä siellä oli. Khor Rawri on arkeologisen kohteen yhteydessä ja portilla maksettava pieni sisäänpääsymaksu antaa pääsyn autolla molempiin. Laguunilla kahlaili flamingoja, lukuisia harmaa-, silkki- ja riuttahaikaroita sekä kaksi kapustahaikaraa. Jonkin verran lapasorsia ja muita sorsia oli läsnä. Kahlaajia oli varsin paljon, mukana siperiankurmitsoja ja mustapyrstökuireja. Ainakin kaksi kalasääkseä saalisteli laguunilla.

Khorien jälkeen tunsin pakottavaa tarvetta ajaa ylös vuorille Tawi Attairiin, joten ajoin halki idyllisen kauniiden vuoristomaisemien niittyineen, lehmineen ja aaseineen suurelle vajoamareiälle, jossa elää Omanin tunnettu populaatio arabianhemppoja. Onneksi kaivatut hempot olivat yhteistyöhaluisella tuulella ja poseerasivat lyhyen mutta riittävän hetken ylempää näköalapaikkaa reunustavissa pensaissa. Ne lähtivät pian enkä nähnyt niitä enää uudelleen, mutta onneksi kaikenlaista muuta kiinnostavaa ilmaantui.

Paikalla oli muutama hedelmöivä viikunapuu, jotka olivat täynnä oliivirillejä, oliivikutojia ja arabianbulbuleja. Itse vajoamareiässä näytti elävän yhdyskuntina rotkorakkeleita ja kalliokyyhkyjä. Jemenintasku ja mustapyrstö esittelivät itseään mukavasti parkkipaikalla. Kaiken kruunasi kolmen kotkan ilmaantuminen yhtäaikaisesti taivaalle: kaksi arokotkaa ja vuorikotka näyttäytyivät kaikki suhteellisen läheltä lentäen. Myöhemmin paikan ylitti vielä kiljukotkakin.

Ikävä kyllä aikani alkoi kulua umpeen, joten jouduin raskain sydämin ohittamaan Wadi Darbatiin johtavan tienristeyksen, luvaten itselleni palata vielä Omaniin joku päivä. Kello oli kolme iltapäivällä, kun ajoin läpi Salalan ja takaisin Dhofarvuoret ylittävälle tielle ja yli suuren autiomaan kohti pohjoista. Tein pari minimalistista pysähdystä, joilla poimin vielä muutaman lajin matkalistalle: kattohaikaran Salalan farmeilta ja pikkuaavikkokiurun autiomaassa, jossa se esitteli mustaa pyrstövyötään yhtä innokkaasti kuin mustapyrstökuirit olivat tehneet Khor Rawrissa. Onnistuin pääsemään Qatbitin keitaalle ennen pimeää ja tarkastamaan vielä kerran keitaan puutarhat.

Siellä minua odottikin matkan viimeinen raripommi: nokitasku. Olin ehtinyt nähdä useita harmaasieppoja, punapyrstölepinkäisiä, jokusen leppälinnun ja pikkusiepon, kun yhtäkkiä huomioni kiinnittyi selkä minuunpäin oksalla istuvaan mustaan pikkulintuun, jolla oli leveät valkeat siipijuovat. Juovat saivat minut ensin ajattelemaan, että olin törmännyt kirjosieppoon tai balkaninsieppoon. Pian lintu kuitenkin kääntyi, jolloin näin, että sen koko pää ja rinta olivat mustat. Urospuolinen vanha nokitasku; laji on Omanissa harvinainen syys- ja talvivieras.

Kun pimeys oli langennut, oli vuorossa matkan viimeinen suuri urheilusuoritukseni, ajaminen koko maan halki Masqatiin lennolleni, joka lähtisi aamulla. Selviydyin urakasta sikspäkillä Red Bullia ja kasetillisella arabipoppia, jonka olin löytänyt huoltoasemalta Salalasta. Kaikki laulut kertoivat tietysti habibista. Yhdeksän tuntia ja tuhat kilometria myöhemmin, vältettyäni aavikon yössä autoja vaanivat kamelikolarit, löysin itseni Masqatin lentokentältä neljältä aamuyöstä. Minulla oli vielä pari tuntia aikaa lepoon ja suihkuun kalliinpuoleisessa lentokenttähotellissa, ennen kuin palautin vuokra-autoni ja lensin tästä kauniista ja ikimuistoisesta maasta Shariqaan.

Minulla oli vielä iltapäivä, ilta ja yö vapaa-aikaa Dubaissa, jossa vietettiin eid al-adhan ostoshumua. Hankin runsaasti tarpeellisia varustetäydennyksiä Kabuliin, palautin itseni viestiyhteyksiin Dubaissa asuvien tuttujen kanssa ja kävin katsomassa Skyfallin, josta kirjoitinkin arvostelun jo aiemmin. Ja täten loppuu Omanin matkakertomukseni. Hyvä niin, sillä lukijoita odottavatkin jo uudet seikkailut, joihin olen tällä välin ehtinyt sekaantua Afganistanissa ja Qatarissa.

Muntasarista Mughsayliin

Söin aamiaista ennen ensivaloa ja valon kajastaessa kävin läpi Qatbitin puutarhat ja pienen "savannin". Oli läsnä runsaasti pikkuhernekerttuja, jotka kuulostivat sinitiaisilta, hyvin erilaisilta kuin tavalliset hernekertut. Toinen runsaana esiintynyt laji oli punapyrstölepinkäinen, ja päätellen niistä yksilöistä, jotka olivat vanhoja koiraita, läsnä oli sekä turkestanilaista phoenicuroidesta että kauempaa Kiinasta ja Etelä-Siperiasta tulevaa isabellinusta. Kaunis sininärhi lehahteli hyönteisjahdissa, samoin kuin kaksi harjalintua. Ryteiköistä löytyi varpushaukka, pikkukultarinta, vaaleakultarinta, pajulintu, punavarpunen sekä runsaasti harmaasieppoja ja pienempiä määriä pikkusieppoja.

Majatalonpitäjä selitti minulle vaihtoehtoisen hiekkatien Muntasarin keitaalle. Ajoin sinne enkä nähnyt ristin sielua koko aavikkotaipaleella vaalean beesin maiseman halki, paitsi arokorpin, aavikkotaskun ja aavikkokiurun. Koko näkymä oli samaa vaalea aavikkoa ja tien pintaan piirtyneistä jäljistä saatoin nähdä, että olin ainoa, joka oli ajanut koko alueelle sinä aamuna. Tai ehkä muutamaan päivään.

Aloin jo vakavasti epäillä eksyneeni, koska mitään ei näkynyt, ei palmun palmua, kunnes äkkiä näin edessäni ilmassa leijuvan sudenkorennon. Hiljensin vauhtia ja sudenkorento syöksähti vasemman suuntaan. Sudenkorento, keskellä autiomaata! Pysäytin ja astuin ulos autosta, kuumeneva ilma tuulahteli huiviani heilutellen, ja luodessani katseeni suuntaan, johon sudenkorento oli syöksähtänyt, näin kaukaisessa horisontissa jotain tummaa, joka väreili kohoavassa lämmössä. Voisiko siellä tosiaan olla puita? Ajoin hieman edemmäs ja löysin pehmeähiekkaisen ajojäljen, joka johti puiden suuntaan.

Parkkeerasin tänne, koska en voinut täysin luottaa sen selviytyvän mainitusta ajourasta, ja lähdin kävelemään kohti etäällä häämöttäviä puita, toivoen, etteivät ne osoittautuisi kangastukseksi. Afgaanihuivi ja vesipullo seuralaisinani kuljin tyhjän maiseman halki, ja jalanjäljistä näin, ettei lisäkseni kukaan kameleita lukuun ottamatta ollut kulkenut siellä pariin päivään. Polun päästä löytyi kuin löytyikin keidas: paksuja ruovikkoja ympärillään puskeva ayn, jonka oikealla puolella oli ryhmä vesilammikoita. Tämä se siis oli, olin saapunut tarunhohtoiselle Muntasarin keitaalle.

Muntasar on asumaton, mutta faabeloitu tarinoilla valtavista hietakanaparvista, joiden pitäisi saapua sinne juomaan yhdeksän ja yhdentoista välillä aamupäivällä, lentäen kymmenien ellei satojen kilometrien päästä ympäröivältä aavikolta, sekä keitaalla talvehtivista hopeatilhistä, joka on yksi Lähi-idän mystisimmistä lintulajeista.

Olin paikalla kahdeksalta, hyvissä ajoin ennen kuin hietakanojen piti kirjojen mukaan saapua, mutta yhtään hietakanaa ei ollut näköpiirissä tullessani, joten kiersin keitaan muodostaakseni siitä kokonaiskuvan. Näytti siltä, että useimmat puut etäällä keitaasta olivat kuolevia, joten ilmeisesti täälläkin veden määrä on tasaisesti vähentynyt, ja se olisi huono uutinen keitaalle. Joku oli myös polttanut osan arvokkaista puista ja ruovikosta. Tunsin lievää pettymystä, sillä siihen nähden, kuinka paljon vaivaa olin nähnyt löytääkseni paikan, näin vain harvoja lintuja ja nekin yleisiä lajeja: västäräkkejä ja keltavästäräkkejä, harmaasieppoja, punapyrstölepinkäisiä, hernekerttuja, parvi varpusia.

Yhtä äkkiä kuin sudenkorento oli ilmaantunut, kuin joku olisi lukenut ajatukseni, kuulin kuitenkin hietakanamaista pörpötystä ja katsoessani suuntaansa näin yhdeksän täplähietakanan parven saapuvan lammikoille. Olin kuitenkin liian lähellä, eivätkä ne uskaltaneet tulla juomaan, vaan laskeutuivat aavikolle jonkin matkan päähän, kuikuillen sieltä ahnaan näköisinä lammikoille. Vetäydyin pois lammikoilta, jotta ne pääsisivät juomaan ja kävelin jälleen keitaan ympäri, ajatellen, että palatessani lammikoille löytäisin sieltä ehkä suuria parvia juomaan tulleita hietakanoja. Keidaskierroksellani löysin komean vanhan arosuohaukkauroksen, varpushaukan, metsäkirvisen, lapinkirvisen ja matkan ensimmäisen ja ainoan virtavästäräkin, sekä lisää punapyrstö- ja ruostepäälepinkäisiä.

Palatessani lammikoille näin kolmetoista hietakanaa lähdössä pois, useimmat täplähietakanoja, mutta joukossa ainakin kaksi kruunuhietakanaa, jotka pysyttelivät jäljessä muusta ryhmästä. Alussa näkemäni parven lisäksi nämä jäivät ainoiksi näkemikseni hietakanoiksi, sillä vaikka viivyin keitaalla yhteentoista, en nähnyt enää enempää hietakanaparvia. Nuo parikymmentä, jotka näin, olivat arkoja ja pysyttelivät etäällä, liian etäällä valokuvattaviksi jäljellä olevilla laitteillani. Lohdutukseksi löysin kuitenkin lammikoilta rääkkähaikaran ja pelästytin hämmästyksekseni lentoon luhtahuitin. Lisäksi juomassa kävi yksinäinen lyhytvarvaskiuru ja joitakin saharanvarpuskiuruja.

Pitkällä paluukävelyllä autolle, seuratessani kirjaimellisesti omia jalanjälkiäni, afgaanihuivi ja vesipullo osoittautuivat kelpo ystäviksi, sillä aurinko oli armottomampi kuin aamuvarhain.

Sitten ajoin halki loputtomien autiomaatasankojen kohti Dhofaria. Matkalla näin muutamia kirjosiipikiuruja, arokorppeja ja aavikkotaskuja sekä pieniä parvia kalliokyyhkyjä ja turkinkyyhkyjä. Auto alkoi aavikkotaipaleella hajota kappaleiksi. Keskellä ei mitään osia pohjalevyistä alkoi putoilla ja kiljua. Yritin korjata niitä useaan otteeseen, kunnes lopulta kaukaisella aavikkohuoltoasemalla sitä hoitava apulainen löysi jostain metallilankaa, jonka avulla saimme auton pohjalevyt sidottua paikoilleen, vaikkakin provisorisesti, kestämään lopuksi matkaa.

On otettava huomioon, että oli alkamassa muslimien pyhä eid al-adha, enkä halunnut tuhlata jäljellä olevia päiviäni seisoskeluun ja odotteluun jossain autokorjaamolla. Sitä paitsi vaikka ongelman olivatkin todennäköisesti aiheuttaneet jatkuvana riesana esiintyvät hidastetöyssyt, se oli selvästi kroonista laatua. Joten oikeastaan minä tein vuokraamolle palveluksen korjaamalla pohjalevynsä, ja heidän pitäisi maksaa siitä minulle eikä päinvastoin. (Lopputulos matkan jälkeen olikin, että en maksanut rikkoutuneista pohjalevyistä mitään. Mahtoivatko edes huomata, että ne on kiinnitetty rautalangalla.)

Dhofarvuorilla maisema muuttui dramaattisesti mielenkiintoisempaan suuntaan, kun suhteellisen luonnontilaisilta vaikuttavia wadeja peittivät monipuoliset macchiamaiset pensaikot, nummet ja puusavannihabitaatit. Alemmissa wadeissa oli runsaasti avointa akaasiapuustoa, joka muistutti monia Etiopiassa näkemiäni habitaatteja. Korkeammalla vuorilla oli sen sijaan kovasti välimerenkasvillisuudelta vaikuttavaa macchiaa ja gariguea. Nähdessäni kaiken tämän ja tajutessani Dhofarin maakunnan luonnonympäristöllisen rikkauden kaduin, että minulla oli jäljellä enää puolitoista operationaalista päivää ennen kuin olisi palattava Masqatiin.

Tein pysähdyksen noin 38 kilometrin päässä Dhofarin pääkaupungista Salalasta lintuisalta näyttävään vuoristomaisemaan, jonka lähellä oli vuorenhuipulla sää- tai vakoiluasema. Paikalla oli monipuolista pensaikkoa ja ruohostomaata. Jo lyhyehkö kävelylenkki parin wadin ympäri tuotti runsaasti mielenkiintoisia lintuja: käärmekotkan, mustalakkipyyn, paljon afrikansirkkuja, jemenintaskun, sinirastaan, kivikkorastaan, mustaleppälinnun, kalliokirvisiä, aavikkopääskyjä, mustapyrstöjä, arotaskuja, harmaakultarinnan ja lyhytpyrstökorpin, vain muutamia mainitakseni.

Saapuessani Salalaan yritin ensin seurata kylttejä Niili-hotellille, mutta kyltit johtivat taas harhaan, turhauduin ja ajoin kaupungista ulos ja länteen. Matkalla huomasin, että Salalassa sellaiset kaupunkilinnut kuin intianvaris, pihamaina ja kauluskaija palasivat taas lintumaisemaan. Ajoin aina Mughsayliin saakka, joka on tunnettu rannikon vesipurkauksistaan näyttävien jyrkänteiden alla. Myös rannikot ja niiden takana olevat wadit ovat jylhiä ja maisemat kauniit.

Oli iltapäivä ja erinomainen aika meristaijaukseen jyrkänteen varjosta. Tällä kertaa staijaus olikin mitä produktiivisinta. Näin useita ruskosuulia syöksymässä mereen kalanpyynnissään, myös naamiosuulan ja arabianmerimetson. Sekä persianliitäjiä että sokotrantyrskyliitäjiä meni merellä kaikkialla mihin katsoi. Muutamia merikihuja ja sysiliitäjiä näkyi myös, samoin yksinäinen ruskotiira. Yleisempiä lokkeja ja tiiroja meni tietysti tuhansia. Sen sijaan täällä usein nähtävät etelänkeijut ja pikkukeijut jäivät näkemättä; ehkä aika oli väärä. Staijauksen ohessa joukko moniäänisiä rotkorakkeleita tuli jyrkänteen puolelta tervehtimään ja rupattelemaan siinä merelle katsellessani. Rakkeleille ominaiseen tapaan ne olivat uteliaita ja kesyjä.

Khor al-Mughsayl oli redusoitunut pieneksi lammeksi, jota ruovikko ympäröi, kun taas suurin osa entistä laguunia oli nyt kuivunut töyhtökiurulle sopivaksi habitaatiksi, ja olihan niitä siellä. Yhdessä khorin ja meren välissä olevista saastuneista lammikoista lojui hiljattain kuollut harmaahaikara, jonka ympärillä haikarat ja pitkäjalat kahlailivat varsin epäterveellisen näköisessä öljyisessä vedessä. Ruovikossa oli paljon arabianbulbuleita ja priinioita, joiden lisäksi pelästytin lentoon yöhaikaran. Paikalla pitäisi olla pikkuhaikaroita ja kiinanpikkuhaikaroita, mutta niitä ei näkynyt. Muutama liejukana, nokikana, jouhisorsa ja tavi uiskentelivat lammessa, joukossaan tukkasotka, joka oli uusi matkapinna.

Yksi tai kaksi papyruskerttusta teki aneemisia laulualoitteita, ja pelästytin myös lentoon kanalinnun, joka näytti harmaafrankoliinilta, mutta kun sen levinneisyyden ei pitäisi Dhofariin saakka ulottua, kyseessä saattoi olla mustalakkipyy, joiden ääniä kuulin aika ajoin ylemmiltä kallioilta. Jyrkänteillä oli myös varpusia, jotka kuulostivat kalliovarpusilta, mutta lienevät olleet arovarpusia.

Hämärän laskeutuessa ajoin ylös kallioiseen wadiin kuulostellakseni, kuuluisiko siellä pöllöjä, kehrääjiä tai paksujalkoja, mutta lukuun ottamatta kaukaista hieman minervanpöllöltä kuulostavaa huutoa en kuullut sinä yönä yölintuja. Ajoin takaisin Salalaan ja etsiskelin ensin aikani hotellia, kunnes lopulta huomasin Darbat-hotellin ja otin huoneen sieltä. Heillä on alakerrassaan hyvä turkkilainen ravintola. Otin myös hiustenleikkuun ja parranajon läheisessä parturissa, jotta näyttäisin paluumatkallani Dubaissa urbaanilta ja chiciltä enkä siltä, mitä todellisuudessa olin, suoraan erämaasta tulleelta friikiltä.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Barr al-Hikmanista Qatbitiin

Valjenevan aamun usvissa ajoin Barr al-Hikmanin niemimaan itärannikolle, sillä tämän alueen oli määrä olla parhaita paikkoja löytää seuraava varsinainen kohdelajini, vuorisirri. Tämän isosirriäkin suuremman harvinaisen aasialaisen kahlaajan löytämiseksi piti ohjeiden mukaan skannata tuhansien punakuirien parvia, sillä jostain syystä vuorisirrit ovat mieltyneitä punakuirien seuraan.

Päätieltä risteili itään rannikkoa kohti lukemattomien renkaanjälkien labyrintti halki Barr al-Hikmanin höttöisestä hiekasta ja tulvamaasta muodostuvan laakean maiseman, jota heinätuppaat ja piikkipensaat viherryttävät. Kokeiltuani muutamia suuremmilta näyttäviä polkuja ja niiden päädyttyä aina vaarallisen pehmeään maaperään päätin, että polut olivat kaikki liian riskaabeleita Toyota Yarikselleni ja niinpä palasin päätielle ja ajoin aina Shannaan saakka, paikkaan josta lautat Masiran saarelle lähtevät.

Palasin sitten Shannasta rantaa seuraavaa parempaa polkua muutamien kilometrien matkan, kunnes rannalla hyörivät kahlaajaparvet kävivät todella isoiksi. Jätin autoni sinne, missä maaperä oli yhä kovaa, ja jatkoin jalan, uhmaten auringonpistosta afgaanihuivillani ja ryhtyen skannaamaan tuhansien ja taas tuhansien kahlaajien muodostamia lauttamaisia parvia löytääkseni jotain mielenkiintoista.

Yleisimpiä kahlaajia rannikolla näyttivät olevan erilajiset tyllit sekä punajalkaviklot, jotka olivat absurdin runsaita. Itse asiassa muita tringoja näkyi silmiinpistävän vähän, johtuen varmaan habitaatista. Myös punakuireja, kuovisirrejä, pikkusirrejä, suosirrejä, pulmussirrejä, meriharakoita, tundrakurmitsoja, isokuoveja ja pikkukuoveja oli erittäin suuria määriä. Joukossa kahlaili riuttahaikaroita, harmaahaikaroita ja flamingoja. Mudassa ja hiekkasärkillä ruokailevia kahlaajaparvia skannatessa löytyi yleisten lajien lisäksi kaikenlaista mielenkiintoista, kuten kymmeniä ellei satoja rantakurveja, yli viisikymmentä luolakahlaajaa ja lopulta myös yhteensä kaksitoista vuorisirriä.

Sitä luulisi, ettei kahlaajien katselun kannalta aamu olisi voinut mukavammin mennä. Vuorisirrejä oli löytynyt helposti. Taustalla kaikenlaiset sirrit sirisivät, tyllit huikkailivat, tundrakurmitsat viheltelivät, välillä äänimaisemaa rujostutti riuttahaikaroiden äänekkäät rääkäisyt, ja kuovien kurlutus loi muinaisuuden tuntua. Taustalla flamingojen sirot kaulat kaartuivat välkehtivän lahden ylle niiden siivilöidessä vedestä äyriäisiä. Taskuravut kipittelivät koloihinsa yrittäen välttää luolakahlaajien nokkiin joutumista. Minkä viehättävän idyllin voikaan rannallinen mutaa saada aikaan!

Tuon aamun kahlaajaelämykset eivät kuitenkaan jääneet siihen, vaan punakuiriparvien joukosta löytyi jotain vielä eksoottisempaa. Eräässä talvipukuisten punakuirien parvessa oli mukana nukkuva punainen lintu, joka ensinäkemältä näytti kesäpukuiselta punakuirilta. Se oli kuitenkin selvästi pienempi kuin seurassaan olevat kuirit. Niinpä mietin hetken erehtyneeni; että tämä lintu olikin punakuiri ja muut linnut parvessa mustapyrstökuireja, koska olivat suurempia. Ei, kyllä ne punakuireja olivat. Mikä tämä nukkuva punikki sitten oli, isosirrikö? Se piti nokkaansa piilossa siiven alla, joten siirryin välillä katselemaan muita lintuja ja päätin palata vielä tähän yksilöön, sillä oletin isosirrin olevan Omanissa jonkinlainen rariteetti.

Pian ruskosuohaukka suoritti ylilennon aiheuttaen hillittyä paniikkia kahlaajaparvissa. Monet pienemmistä kahlaajista lähtivät lentoon, kun taas luottavaisen isot punakuirit pysyivät paikoillaan, kuten myös niiden outo seuralainen. Palautin putkeni tähän ryhmään. Kuirit jäkittivät varuillaan olevan näköisinä haukkaa seuraten, kun taas niiden perin punerva seuralainen, joka vähän aikaa sitten oli nukkunut, oli nyt ottanut esille pitkän, suoran ja tumman nokkansa ja ryhtynyt tohinalla ruokailemaan. Se veivasi rytmillisesti nokallaan vettä ruokaillessaan. Toisin kuin parven muut linnut, se vaikutti jättävän suohaukan kokonaan huomiotta.

Mikä se sitten oli? Lintu oli kirkkaassa kesäpuvussa, vaikka kaikki sen seurassa olevat punakuirit olivat jo vaihtaneet talvipukuun. Se oli kuiriseuralaisiaan selvästi pienempi. Löysin itseni pohtimasta, mahtoiko mikään amerikkalaisista kuirilajeista eksyä tänne rarina, yrittäen muistaa miltä ne näyttivät kesäpuvuissa - mutta olin nähnyt niitä vain talvipuvussa. Tarvitsin nyt kirjaa tueksi ja onneksi minulla oli Richard Porterin ja Simon Aspinallin Birds of the Middle East, toinen painos. Kuirisivuilta (126-127) löytyi kuin löytyikin minulle aiemmin tuntematon lintulaji, joka vastasi väreiltään täydellisesti näkemääni lintua: arokurppelo. Näkemäni lintu oli täsmälleen samannäköinen kuin Porterin ja Aspinallin kirjassa oleva kuva kesäpukuisesta arokurppelosta: punainen rinta ja jonkin verran valkoista vatsassa ja alaperässä, mustalla juovituksella. Kirja kuvaili jopa sitä merkillistä nokanveivausta, jota olin todistanut: "Ruokaillessa jatkuva vertikaalinen 'ompelukone' -luotaus."

Oliko näkemäni lintu siis arokurppelo? Laji on raportoitu satunnaisvieraana Jemenistä, mutta ei tiettävästi Omanista. Tämä saattoi hyvinkin olla harvinaisin lintu, jonka olen koskaan nähnyt missään. Ensimmäinen ajatukseni olikin unohtaa, mitä olin nähnyt, koska jos raportoisin tämän havainnon, kukaan ei uskoisi, etenkään koska kauko-objektiivini oli mäsänä enkä siten pystynyt kuvaamaan lintua. Olisin paljon luottavaisempi raportoimaan havaintoni sitten kun joku britti olisi ensin löytänyt saman lajin Omanista. Myöhemmin minulle selvisi, että Omanissa on havaittu amerikkalainen tundrakurppelo, joka muistuttaa arokurppeloa, mutta vertaillessani kesäpukuisten valokuvia netistä olen edelleen vakuuttunut, ettei mikään muistuta näkemääni lintua yhtä paljon kuin kesäpukuinen arokurppelo.

Arokurppelo tai ei, koitti aika lähteä, jotta olisin Qatbitin keitaalla ennen pimeän tuloa. Loput päivästä kuluivatkin tylsästi ajaen läpi loputtoman aavikkomaiseman. Sallin itselleni pari pysähdystä tankkausta varten ja kiersin muuttolintujen varalta Ghaftainin majatalon ympärillä olevan kuivuvan keitaan. Ghaftainin akaasioista löytyi vaaleakultarinta, kääpiökerttu, etelänsatakieli, punapyrstölepinkäinen sekä pieni parvi turkinkyyhkyjä ja västäräkki. Keitaan liepeillä kierteli pari arokorppeja, maassa hyppeli aavikkotasku ja arotasku. Keitaan yllä lenteli useita törmäpääskyjä ja haarapääskyjä, yksi pikkukiitäjä ja yksi tervapääsky.

Tarkoitukseni oli ollut ehtiä Muntasarin keitaalle hämärän laskeutuessa, katsomaan juomaan kerääntyviä lintuparvia, mutta täälläkin tiejärjestelyt olivat muuttuneet eikä Muntasariin ollut enää missään kylttejä. Päädyin ajamaan Muntasarin ohi ja löysin itseni etuajassa Qatbitin majatalolta, jota ympäröivä keidas on lintuparatiisi. Oli jo kuitenkin tulossa hämärä, joten säntäsin kolme kilometriä Qatbitin takana sijaitsevalle pikkukeitaalle, jossa on ayn. Totisesti, satoja lintuja kerääntyi sinne juomaan, mutta melkein kaikki ne olivat turkinkyyhkyjä, joukossa joitain palmukyyhkyjä ja turturikyyhkyjä. Turkinkyyhkyjä oli pelkästään tuolla keidakkeella ainakin 500-700, joten niiden on täytynyt kerääntyä kauempaa, sillä noin suuria määriä ei keidake edes yhdessä Qatbitin kanssa voinut elättää.

Turkinkyyhkyjen joukossa kiinnitin huomiota kahteen tummaan lintuun, joilla oli turturikyyhkyn värit, mutta jotka olivat selvästi isompia kuin seurassaan olevat turkinkyyhkyt. Oli helppo vahvistaa niiden suurempi koko turkinkyyhkyihin nähden, sillä ne olivat muuten kokonaan turkinkyyhkyistä koostuvan parvensa kaksi suurinta lintua. Myös värit sopivat idänturturikyyhkyyn, todennäköisesti alalajiin meena. Kaksi idänturturikyyhkyä muodostivatkin hauskan päätöksen vuorisirreistä ja potentiaalisesta arokurppelosta alkaneelle päivälle.

Oli vielä hieman valoa jäljellä ennen täyttä pimeää, joten kuljin läpi myös Qatbitin puutarhoja, jossa ehdin nähdä pikkusiepon, turturikyyhkyn ja kehrääjän. Valitettavasti löysin myös hiljattain kuolleen nuoren niitty- tai arosuohaukan lojumasta kastelulammikon vierestä. Koska väkivallan merkkejä ei näkynyt, epäilin myrkytystä tai sähköiskua.

Majoitus Qatbitissa oli hyvä ja majatalon pitäjä manifestoi suurta tietoisuutta ja kiinnostusta lintuharrastukseen, kysellen oma-aloitteisesti hopeatilhien esiintymisestä ja muuta sellaista, mitä on kuullut vierailevilta lintuharrastajilta. Mainitsipa myös nimeltä pari aiemmin Suomesta käynyttä lintuharrastajavierasta, jotka tunnistin. Majatalo tarjosi myös hyvän intialaisen illallisen. Ikävä kyllä elektroninen epäonneni jatkui kännykkälaturini tuhoutumisena, jättäen minut käytännössä viestipimentoon lopuksi matkaa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ras al-Haddista Mahawtiin

Fyysisen persoonani viruessa pahassa mutta vähitellen paranevassa vatsataudissa uudessa kotikaupungissaan jatkuu matkakertomus hänen seikkailuistaan Omanin ihmemaassa päivällä, joka oli omistettu merilintujen staijaukselle. Vaikka se merkitsikin turhauttavan pitkiä ja silmiä kipeyttäviä tuijotuksia putken läpi merelle kuumaa autoa varjon tarjoavana tornina käyttäen, päivä tuotti runsaiden lokki- ja tiiralajien muodostamien loputtomien parvien lisäksi useita pelagisia eliksiä.

Aamu alkoi kuitenkin kiertämällä vielä kertaalleen Khor al-Hajar ja toteamalla, että laguunin rannoilla oli paljon samoja kahlaajalajeja kuin edellisiltanakin, mukaan lukien paljon rantakurveja ja jonkin verran luolakahlaajia. Öisin alueen rannoille rämpii meren aalloista munimaan merikilpikonnia, mutta valoisan aikaan niiden munintaa ei pääse rannoilla näkemään.

Ras al-Hadd muodostuu oikeastaan kahdesta niemenkärjestä, joiden välin Khor al-Hajar täyttää turkoosisella vedellään. Molempien kärkien päässä on resortti. Itäisemmän päässä on pääosin hiekkarantoja, kun taas läntisemmän päässä on merikilpikonnien mukaan nimetty resortti ja suolanpoistolaitos ja se on kallioinen, soveltuen paremmin meristaijaukseen.

Heti löydettyäni sopivan staijipaikan näyttäytyi komea vanha leveäpyrstökihu paraatipuvussaan, nostattaen suuresti mielialojani edellisyönä esiintyneistä auringonpistoksen oireista, jotka olivat vaatineet kolme meksikolaista ihmepilleriä talttuakseen. Melko pian kihun jälkeen minulle siunaantui myös kaksi sysiliitäjää melkein peräjälkeen. Tämän lajin pitäisi olla kolmesta Omanin rannikoilla yleisesti esiintyvästä liitäjälajista se harvinaisin. Näin myös kolmeen otteeseen nuoren naamiosuulan, joka tosin saattoi olla sama yksilö, ja lopulta myös persianliitäjän, tosin vain yhden, vaikka tämän liitäjälajin pitäisi olla alueen yleisimpiä merilintuja, ainakin selvästi yleisempi kuin sysiliitäjä tai leveäpyrstökihu.

Totta kai tuona aikana näin myös satoja nokilokkeja, idänselkälokkeja, töyhtötiiroja, riuttatiiroja ja ohjasnokitiiroja. Näin merellä myös korkealle loikkivia delfiinejä, jotka jäivät kyllä lajilleen tunnistamatta, sekä suuren valaan, mahdollisesti ryhävalaan.

Seuraavaksi ajoin rannikkoa pitkin etelään Ras al-Khabban niemenkärjelle, jota Sargeantin ja Eriksenin pariskunnan erinomainen ja hyödylliseksi osoittautunut kirja Birdwatching Guide to Oman ylisti yhdeksi Omanin parhaista meristaijauspaikoista. Kyseessä oli autio mereen työntyvä jyrkänteen laki, josta tosiaan avautui erinomainen merinäköala. Paikka on sellainen, että pelagisetkin merilinnut näyttäytyvät siinä lähellä rannikkoa.

Seuraavat tunnit vietin tähystäen autoni suojaavasta varjosta jyrkänteen laelta, kaukoputki auton ikkunaan asennettuna, tuijottaen meren loputtomalle aavalle. Ras al-Haddista olin nähnyt melko pieniä määriä merilintuja, mutta sitäkin mielenkiintoisempia. Ras al-Khabbassa sen sijaan ei ollut pulaa linnuista, sillä niitä oli sadointuhansin; ongelmana oli pikemminkin löytää erikoisempia lajeja kolmen tai neljän tiiralajin muodostamista valtavista massoista. Erityisen paljon oli ohjasnokitiiroja. Muutama yksittäinen persianliitäjä näyttäytyi myös, matkaten etelään, vastakkaiseen suuntaan kuin mihin kaikki tiirat tuntuivat olevan menossa. Myös lokit näyttivät olevan matkalla etelään, kun sen sijaan tämän staijin kohokohta, kaksi läheltä ohi lentänyttä kaunista suomutropiikkilintua, olivat tiirojen tavoin matkalla pohjoiseen.

Lopulta seuraani niemelle lyöttäytyi kaksi jemeniläistä nuormiestä, jotka ensin valokuvasivat ujostellen toisiaan jyrkänteen ääressä, mutta rohkaisivat sitten mielensä, esittivät tavanomaiset kysymykset, halusivat puhua arabiaa kanssani ja ottaa kuvia minun ja autonsa kanssa.

Ajomatkani seuraava mielenkiintoinen pysäkki oli muuan hiekkainen ja ruohoinen, dyynien ympäröimä khor, joka sijaitsi Siwayhin ja Asilan välillä, pohjoisesta matkattaessa hieman ennen kuin rannikolla näkyi Arabian Sea Hotel. Tällä khorilla oli läsnä paljon lintuja ja se oli vähän häiritty, vaikka maantie meneekin aivan sen vierestä. Flamingojen ja haikaroiden lisäksi siellä oli satoja ellei tuhansia suo- ja kuovisirrejä samoin kuin suuria lepäileviä parvia kaitanokkalokkeja ja töyhtötiiroja. Predatorista linnustoa edustivat khorilla ruskosuohaukka ja arokorppi.

Sirrimassojen joukosta löytyi useita epätavallisia kahlaajia, joita en ollut nähnyt vielä aiemmin tällä matkalla, ja kaksi eksoottisen pohjoista lokkilajia löytyi kaitanokka- ja idänselkälokkien joukosta. Tämä khor tuottikin yhden kutakin seuraavista lajeista uusina matkapinnoina: avosetti, vesipääsky, jänkäsirriäinen, lehmähaikara, naurulokki ja kalalokki. Jänkäsirriäisiä löysin myöhemmin myös Barr al-Hikmanilta, mutta muut mainitut lajit jäivät matkan ainoiksi. Tämä khor selvästikin ansaitsisi tulla huomioiduksi.

Tämän pysäkin jälkeen olikin edessä auringonlaskun punaama ajomatka, jonka aikana näin lisää yleisiä lokkeja, tiiroja ja kahlaajia. Pimeyden jo langettua saavuin illaksi Mahawtiin, jonka motelli muodosti matkan vaatimattomimman ja samalla halvimman majoituspaikan.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Surista Ras al-Haddiin

Maailmassa on useampia paikkoja nimeltä Sur (eri kirjoitusasuilla mm. Sour, Sûr ja korrekti kirjoitusasu Sūr). Minulle tutuin on tietysti Etelä-Libanonin satamakaupunki Sur, joka suomeksi tunnetaan yleensä antiikin kreikkalaisella nimellään Tyros (englanniksi Tyre). Yksi Sur löytyy Omanin itärannikolta, Masqatista ja Quriyyatista kaakkoon.

Vietin aamun tutkimalla Surin suuren laguunin rantoja, joilla vaikka habitaatit näyttivät oikein hyviltä, paikalla oli hyvin harvoja lintuja, enimmäkseen harmaahaikaroita sekä yksittäisiä kahlaajia kuten tundrakurmitsoja, pikkusirrejä, mustajalkatyllejä ja rantasipejä. Tavanomaisia lokkeja ja tiiroja oli tietysti myös paikalla. Tarkentaessani juuri kaukoputkeani kahlaajiin ja lokkeihin tuli paikalle äkkiä keltainen jätevesisäiliöauto ja minusta piittaamatta ryhtyi dumppaamaan jätevesiä kemikaaleineen suoraan laguuniin. Kemikaalien haju leijui ilmassa. Muistin nyt Quriyyatissa näkemäni kuolevat flamingot.

Surin kaupunki oli mitä hiljaisin, uinuen raukeana kuumenevassa päivässä. Melko epäproduktiivisten tuntien jälkeen ylitin riippusillan Ayjan puolelle, ajoin kukkulalla olevalle pyhätölle, josta näki koko laguunin. Söin siellä autuaassa yksinäisyydessä kaupasta ostamiani eväitä ja näin paljon harmaahaikaroita, joitakin riuttahaikaroita, särkällä lepäilevän parven räyskiä ja kaitanokkalokkeja, mutta hyvin vähän muita lintuja.

Jatkoin sitten ajamista kaakkoon kohti Ras al-Haddia, tehden useita pysähdyksiä merilintujen katselemiseksi, mutta nähden vain yleisiä lokki- ja tiiralajeja. Lisäksi rannoilla lonni jonkin verran pikkukuoveja, tundrakurmitsoja ja erilajisia tyllejä. Lopulta havaitsin kyltin, jossa luki "Khor Grama" sekä vastapäätä sitä mielenkiintoisen näköistä akaasiasavannia. Mieleni oli ehdollistunut lukemaan "Graman" Quramaksi, joten ehdin kierrellä akaasiasavannilla jonkin aikaa ennen kuin tajusin olevani jo niin pitkällä, että vastapäätä oli kuuluisa lintupaikka Khor Jirama. Ilmeisesti kyltin "G" piti lukea englantilaisittain. Akaasiasavannilla ehdin nähdä useita kalliokirvisiä, joitakin kerttuja ja taskuja ja harjalintukin viuhahti, tuo lintujen suufi ja Faridaddin al-Attarin kuulun filosofisen teoksen Lintujen matkan sankari.

Lukijaa pitää ehkä tässä vaiheessa valistaa siitä, että khor on laguuni arabiaksi; se voi olla yhteydessä mereen tai irronnut siitä kapealla könkäällä, useimmiten vuoden aikana molempia. Ras tarkoittaa sen sijaan päätä ja maantieteellisenä terminä myös niemeä tai niemenkärkeä. (Etiopiassa se tarkoittaa päällikköä, mistä siitäkin huomaa seemiläisten kielten välisen yhteyden.)

Aloitin khorin tutkimisen Jiraman kylän takaa, jossa näin jonkin verran kuoveja ja kuireja, kurmitsoja, tyllejä, vikloja ja sirrejä. Useimpia yleisiä palearktisia lajeja oli paikalla ja itäisemmistä lajeista ylänkö- ja aavikkotyllit olivat yleisiä. Tämän jälkeen kestikin jonkin aikaa kylässä ja sen liepeillä risteilevien harhaanjohtavien kärrypolkujen moninaisuuden vuoksi, ennen kuin löysin oikeat renkaanjäljet johtamaan minut paikkaan, josta näki laguunissa kohoavan mangroven reunustaman kalliosaaren. Saamieni tietojen mukaan täältä piti pääsemän mutalietteiden reunaan, josta olisi mahdollista nähdä paikan etsityin kahlaajalaji, luolakahlaaja.

Joku oli rakentamassa mökkiä paikkaan, johon autolla pisimmillään pääsi, ja rakentajat olisivat halunneet tarjota minulle teetä, pitäen minua varmaan hulluna, kun sen sijaan halusinkin rämpiä mutaan ja ylittää sen päästäkseni hieman kuivemmalle hiekkasärkälle, josta saatoin tarkkailla khoria kaukoputkella. Joku on rakentanut liejuun myös lintutornin ja jonkinlaisen piilokojun, mutta käyntini aikana ne olivat paikassa, johon pääsemiseksi olisi tarvinnut erittäin pitkävartiset saappaat, eikä minulla ollut myöskään mukana ketään, joka olisi voinut kiskoa minut lentohiekasta, jos jokin kohta olisi pettänyt.

Mutta ei se mitään, järjestin tarkkailupaikkani avoimelle hiekkasärkälle, suojaten pääni mitä hyödyllisimmällä afgaanihuivilla. Näin suuria parvia kahlaajia, enimmäkseen jo moneen kertaan mainittuja yleisiä lajeja, mutta joukosta löysin melkein heti kymmenisen luolakahlaajaa, joka olikin yksi matkani toivelajeista ja uusi elis. En ymmärrä, miksi tämän lajin suomenkielinen nimi piti kaikkiluulevan nimistökomitean toimesta muuttaa rapukurmitsasta luolakahlaajaksi. Eihän tämä yksilajisen heimon laji suoranaisesti kurmitsa ole, vaan paksujalkojen ja aavikkojuoksijoiden sukulainen, mutta vanha nimi olisi kuvannut sen elämää paremmin kuin nykyinen. Eihän se missään luolissa elä. Sen sijaan saatoin itse melkein heti todistaa, että taskuravut sille kyllä maistuvat. Se lieneekin ainoa kahlaaja, joka selviytyy isompien taskurapujen murskaamisesta ja nielemisestä. Mihin muuhunkaan kahlaaja tarvitsisi tuollaista nokkavärkkiä?

Mitä muihin kahlaajiin tulee, paikalla oli myös runsaasti rantakurveja, noita etukenossa kipittäviä viklonsukuisia, sekä suuria määriä ylänkö- ja aavikkotyllejä, iso- ja pikkukuoveja ja punakuireja. Useimmat yleiset palearktiset kahlaajat löytyivät paikalta. Rannan puolella näin myös useita persiantaskuja ja vuorikotka suoritti ylilennon laguunissa olevan kalliosaaren yli.

Khor Jiraman jälkeen ajoin kommelluksitta Ras al-Haddiin. Haddin kaksoisniemen väliin jäävällä laguunilla, Khor al-Hajarilla, näin useita luolakahlaajia lisää ja ne olivat täällä helpommin katseltavissa kuin Khor Jiramalla. Khor al-Hajarin rannoilla oli myös runsaasti rantakurveja sekä tietysti kaikkia yleisiä kahlaajalajeja. Myös jonkin verran sorsia oli läsnä; laskin kaksikymmentä tavia, kuusi lapasorsaa ja kaksi jouhisorsaa. Useita kalasääksiä kalasteli laguunin ympärillä.

Asettuessani illalla toiseen kahdesta rantahotellista huomasin ikäväkseni elektronisen epäonneni jatkuvan: kauko-objektiivini koppa oli rikki, ilmeisesti jatkuvasta auton hytkytyksestä. Loppumatkan ajaksi minulla oli sitten lintukuvaukseen jäljellä vain Lumix, joka onneksi on kokoonsa nähden erinomainen kamera.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Quriyyat

Olin ollut Masqatissa yön, koska oli löyhästi suunniteltu, että brittiasiantuntija ja minä menisimme hänen jeepillään Barr al-Hikmanin niemimaalle ja Masiran saarelle, joiden maasto vaatisi operoimisekseen nelivetoa. Näet kahlaajaparatiisi Barr al-Hikman muodostuu lähes kokonaan höttöisestä pehmeästä sannasta, jossa kasvaa vain ruohotupasta ja matalaa pensasta silmänkantamattomiin.

Engelsmannin jeeppi oli kuitenkin hajonnut ja vaimokin on saattanut nalkuttaa, josko se lintujen tiirailu voisi hetkeksi jäädä tauolle. Minulla oli kuitenkin vain runsas viikko, joten en voinut jäädä odottelemaan, vaan lähdin Toyota Yariksella kaakkoa kohti, tarkoituksena katsella Sharqiyyan paikkoja. Sitä ennen oli kuitenkin vielä tehtävä varustehankintoja Masqatissa. Kävin läpi kaksi isoa ostoskeskusta enkä edelleenkään saanut mistään kameraani laturia tai vara-akkua, mutta yksi kauppa tarjoutui sentään lataamaan akkuni sillä välin kun tekisin muita ostoksia.

Musqatista ajoin ensin Amiratiin, jonka kaatopaikka on ulkomaisten lintuharrastajien suosiossa talvehtivien kotkien ja paikallisten korppikotkien kerääntymispaikkana. Britti suositteli minulle kuitenkin sen sijaan Quriyyatin vastaavaa paikkaa, koska Amiratissa oli kuulemma teurasjätteiden dumppaus lopetettu ja kotkat hajaantuneet muualle. Muutenkaan kaatopaikka ei ollut mielessäni houkuttelevimpien lintupaikkojen joukossa. Luonnonkauniit ja luonnontilaiset maisemat antavat jotenkin tavallisillekin lajeille suuremman hohdon. Arokotkien ja korppikotkien katseleminen teurasjätteiden kaatopaikalla on vähän kuin varpusten ja talitinttien tiirailua lintulaudalla.

Ylittäessäni Itä-Hajarin jylhiä ja karuja vuoria havaitsin äkkiä Mandhariyyan kylän lähistöllä useita suuria petolintuja leijumassa taivaalla. Pysäytin sinne ja totesin nopeasti, että kaartelijat edustivat useita eri lajeja, sillä taivaalla oli valtava korvakorppikotka, paljon pienempi pikkukorppikotka, jämäkkä vuorikotka sekä kaksi arokotkaa. Päätin tehdä alueella myös kävelylenkin, joka koostui karusta piikkiakaasiaa kasvavasta puoliaavikkoisesta wadista. Promenadi poiki aavikkokertun, useita pikkuhernekerttuja ja aavikkokiurun. Kuuma oli kyllä kuin ählyn helvetissä.

Saapuessani Quriyyatin rantakaupunkiin löysin useita hyvännäköisiä laguuneja, mutta ne olivat merkillisen linnuttomia. Pohjoisin kohde kaupungin pohjoislaidalla, jossa on jonkin verran miehenkorkuista mangroverämettä ja hiekkarantaa, löysin ainoastaan yksinäisen intianriisihaikaran ja muutamia rantasipejä. Paikalliset nuormiehet notkuivat velttoilemassa satamarakennuksen varjossa, olisivat halunneet juottaa minulle teetä ja vaativat tulla kuvatuiksi.

Jatkoin seuraavaksi kaupungin eteläpuolella olevalle isolle laguunille, jota reunustavan Cornichen katulamppujen päällä päivysti useita kalasääksiä. Laguunilla kahlaili lähinnä harmaahaikaroita, muutamia isokuoveja sekä nukkui nokka piilossa iso valkea haikaralintu. Nokkaa näkemättäkin oletin jostain syystä sen olevan kapustahaikara. Jotenkin ne näyttävät nukkuvinakin erilaisilta kuin muut valkeat haikarat. Olin jo ehtinyt toiselle puolelle laguunia, kun ensi kerran näin linnun paljastavan nokkansa, joka oli kokonaan keltainen. Tajusin katselevani nuorta afrikankapustahaikaraa. Aavistaen aivan oikein, että afrikankapustahaikara olisi Omanissa ainakin jonkinmoinen rariteetti, otin siitä mahdollisimman monta kuvaa todisteeksi ja lähetin myös tekstarin jeeppinsä (ja vaimonsa) vuoksi Masqatiin jääneelle kollegalle, siltä varalta, että joku residenteistä bongareista haluaisi käydä sen sieltä hoitamassa.

Etenin sitten hiljakseen rannikkoa pitkin khorilta khorille. Jostain syystä kullakin khorilla oli vain vähän lintuja, mutta niiden lajidiversiteetti oli sentään korkea. Khor Quriyyatin hiekkasärkillä lepäili tavanomaisia töyhtötiiroja ja idänselkälokkeja, mutta myös kaitanokkalokkeja, kalatiiroja, arabiantiiroja, pikkutöyhtötiiroja ja arabianpikkutiiroja. Rannikolla näin ensi kerran suuria parvia ohjasnokitiiroja. Haikaralinnuista harmaahaikara oli runsain, mutta jonkin verran riuttahaikaroita ja silkkihaikaroita. Kahlaajien yksilömäärät eivät olleet suuria, mutta useimpia tavallisia palearktisia kahlaajia löytyi, mm. erilajisia tyllejä, sirrejä ja vikloja.

Khor al-Milhissä ja Khor al-Khubarissa oli vettä, mutta nekin olivat mystisen linnuttomia; vain pieniä määriä samoja kahlaajia, joskin jälkimmäisestä löytyi myös rääkkähaikara ja kenttähyyppä. Eräässä pienemmässä lätäkössä näiden khorien välillä oli kuoleva nuori flamingo, ja toisesta lammikosta löysin niin ikään huonokuntoiselta vaikuttavan nuoren flamingon, joka sentään kykeni lentämään pakoon. Havainto näistä kahdesta flamingosta yhdistettynä yleiseen linnuttomuuteen ja siihen, että myöhemmin matkan varrella löysin useasta paikasta muutoin vahingoittumattoman näköisinä kuolleita harmaahaikaroita ja niittysuohaukan, sai minut epäilemään jonkinlaista myrkytystä, ellei sitten tautia.

Erikoisempien löytöjen joukkoon kuuluivat muutamat löytämäni lapinsirrit sekä yksinäinen jouhisorsa. Dyyneiltä löysin yllätyksekseni kolme kurppaa kököttämästä avoimella hiekalla. Ehdin ottaa niistä kuvankin, ennen kuin ne röhkäisivät itsensä lentoon, jolloin ehdin nähdä, että ainakin kahdella näistä kolmesta siivenaluset olivat kokonaan tummat, mikä tarkoittaa, että ne eivät olleetkaan tavanomaisia taivaanvuohia, joita Ansafissa oli ollut kymmeniä, vaan suippopyrstökurppia. Tämä siperialainen kurppalaji on Omanissa toiseksi yleisin talvehtiva kurppa.

Rannikolla oli paljon nokilokkeja, töyhtö- ja riuttatiiroja sekä erityisen paljon ohjasnokitiiroja, joiden käyttäytymisen tarkkailuun varsin läheltä tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Usein ne käyttäytyivät hyvin liitäjämäisesti, kuin korostaakseen olevansa tiirojen joukossa ryhmän aidosti valtamerellistä osastoa, kun suurin osa tiiroista on enimmäkseen rannikkolajeja.

Quriyyatin eteläisimmät khorit, Khor al-Mahadin, Khor Sallan ja Khor Daghmar olivat miltei kokonaan kuivia ja niihin oli rakennettu keinotekoiset kivivallireunat, ehkä tulvimisen suojaksi. Tuloksena ne olivat kuitenkin käytännössä linnuttomia. Joku yksittäinen valkoviklo siellä ja rantasipi täällä niistä löytyi, ja erään khorin luona sain seuraukseni joukon yliuteliaita pikkulapsia. En tietenkään hennonnut olla antamatta heidän katsoa Swarovskin läpi laguunille, vaikkei siellä juuri lintuja ollutkaan, ja kun yksi saa katsoa niin kaikkien pitää. Ehdin sentään paeta ennen kuin äitimuori ehti vetämään hihasta teelle.

Yritin vielä etsiä kuuluisaa kaatopaikkaa kotkia valokuvatakseni, mutta tiestö oli täälläkin muuttunut, kyltit puuttuivat ja aurinko alkoi painua mailleen, joten päätinkin tehdä kävelyretken hienonnäköiselle luonnonvaraiselle pensassavannille, jossa kasvoi harvakseltaan akaasiapuita. Sieltä löytyikin varsin kivasti lintuja: arabiantimaleja liikkui perhekuntina, persiantaskuja ja munkkitaskuja oli useita. Pensaiden latvoissa tähystivät etelänisolepinkäinen ja ruostepäälepinkäinen, ja kalliokirvisiä oli paljon, samoin idänhopeanokkia. Palatessani jo autoa kohti pelästytin lentoon parven harmaafrankoliineja ja lopulta todellisen palkinnon vaivoistani, kaksi pitsihietakanaa. Tämä hämärissä liikkuva hietakana on varsin yleinen juuri tämänkaltaisissa habitaateissa, mutta se on notoriöösin vaikea nähdä, ja olikin siksi viimeinen listoiltani puuttunut Lähi-idässä tavattava hietakanalaji.

Auringon laskettua kävin vielä Daghmarin kylässä palloilemassa ja ajoin sitten yöksi Surin satamakaupunkiin, jonka ympäristö olisi seuraava kohteeni. Hotellin ravintolassa oli tanskalaisia turisteja sekä aito omanilainen juoppo, joka sönkötti henkilökunnalle hindiä, vaikka olikin syntyperäinen omanilainen. Kuultuaan, että olin tullut Afganistanista, hän kieltäytyi uskomasta, etten olisi amerikkalainen, ja halusi avautua siitä, kuinka kovasti hän on terrorismia vastaan. Juo jopa viinaa joka ilta.

Aurinkofarmit

Varhainen aamuni alkoi kauluskaijojen kiljumisella kuin Kabulissa ikään ja myös intiansininärhet ja purppuramedestäjät riehuivat Soharissa puissa ja pensaissa niin innokkaasti, että niiden kuvaaminen viivästytti hieman etsiytymistäni Soharin ulkopuolella sijaitseville Aurinkofarmeille (Sohar Sun Farms tai Shams Farms), jotka ovat legendaarinen lintupaikka.

Kyseessä on valtava alue, jossa on erilaisia kokeellisia ja ilmeisesti kaupallisia peltoja ja navettakomplekseja, mutta myös laajoja alueita villiä ruoho- ja pensasaroa. Alue kerää varsinkin muuttoaikoina ja talvisin suuria määriä lintuja, kotkista kahlaajiin ja hietakanoihin. Erityisen suuria määriä alueella näkee erilaisia kiuruja, kirvisiä ja västäräkkejä. Paikka on tunnettu uhanalaisten arohyyppien säännöllisenä pysähdyspaikkana. Petolintuja kiertelee paljon näillä avomailla ja puut ja puuryhmät keräävät suunnattomia parvia kyyhkyjä.

Alueelle pääsee omalla autolla eikä tarvitse kuin kirjata nimensä ja auton rekisterinumero portilla, sekä merkitä käynnin syyksi "lintuharrastus", jolloin portinvartijaukko kiikareita katsellen nyökytteli tietäväisesti. Sen verran tunnettu paikka on Omanissa vierailevien lintuharrastajien keskuudessa, että portilla jo tiedetään, miksi kaukaisista maista saapuvat vieraat haluavat viettää päivän haahuillen autoineen, putkineen ja kiikareineen pitkin pellonlaitoja, aroja ja pensaikkoja. Alue tosiaankin tarjoaa laajuutensa vuoksi nähtävää ja tutkittavaa kokonaiseksi päiväksi ja sopii varsinkin niille, jotka pitävät avoimilla ruohostomailla bongailusta.

Portin jälkeen ohitin navetta-alueet, joissa parveili suurin määrin intianvariksia, pihamainoja, turkinkyyhkyjä ja palmukyyhkyjä. Pian olin pikkutiellä, joka johti pensaita kasvavan aron halki. Pensaiden juurelta lähti lentoon pikkuparvina harmaafrankoliineja ja pensaiden päällä tähysti punapyrstölepinkäisiä, arotaskuja ja aavikkotaskuja. Melkein heti saavuttuani näin myös ensimmäisen arokotkan, myöhemmin toisen. Tolpan nokassa istuskeli aamunlaiskana kiljukotka odottamassa päivän myötä kohoavia ilmavirtauksia.

Eniten lintuja oli vihreiksi kastelluilla alueilla, joita oli pitkäheinäisiä sekä lyhyeksi niitettyjä. Pitkää heinää kasvavilla alueilla liikkui suurina parvina idänhopeanokkia, mutta muuten heinä tietysti peitti tehokkaasti siellä olevat linnut. Niinpä lyhyeksi leikatun heinän alueet olivat parhaita havainnoimiselle. Niillä olikin satamäärin nummikirvisiä ja joukossa jonkin verran isokirvisiä. Kiuruja oli vähemmän, kaikkialla yleisten töyhtökiurujen lisäksi jonkin verran lyhytvarvaskiuruja sekä yksittäisiä aasiankiuruja ja tavallisia kiuruja. Sitruunavästäräkkejä oli vähemmän kuin Ansafissa, mutta sen sijaan keltavästäräkkejä oli paljon, tavallisia västäräkkejä melko vähän.

Eniten lintuja oli paikoissa, joissa ruoho oli vielä märkää, erityisesti lyhyen ja pitkän heinän reuna-alueilla sekä kastelulaitteiden vuotokohtiin muodostuneissa lätäköissä, joihin linnut kerääntyivät parvina juomaan ja kylpemään. Alueella oli häkellyttäviä määriä intiansininärhiä ja vähemmän mutta silti suuria määriä myös tavallisia sininärhiä. Ensimmäinen näkemäni tuulihaukka osoittautui pikkutuulihaukaksi mutta kaikki myöhemmin näkemäni puolestaan tavallisiksi tuulihaukoiksi. Yksi nuolihaukkakin näyttäytyi. Myös suohaukkoja oli varsin paljon, erityisesti ruskosuohaukkoja mutta varsin monia yksilöitä myös niittysuohaukkoja ja arosuohaukkoja. Pieniä parvia haarapääskyjä ja valkoposkitiiroja lenteli hyönteisjahdissa peltojen yllä.

Päivän kohokohta koitti jo aikaisin aamulla, kun löysin peltojen märästä osasta ryhmän kahlaajia. Ryhmässä oli kolme kenttähyyppää ja kaksi arohyyppää sekä lähistöllä kuikisteleva aavikkojuoksija. Koska arohyyppä on uhanalainen, otin valokuvia havainnon varmistamiseksi, ja vasta myöhemmin minulle selvisi, että tämä paikka on arohyyppien säännöllinen levähdyskohde, joten niitä usein nähdään täällä. Iltapäivällä puolestaan pelästytin lentoon viiriäisen, joka ilmeisesti ei ole kovin yleinen näin etelässä.

Kuivemmilla aroalueilla näin lisää nummikirvisiä, aro- ja aavikkotaskuja, punapyrstölepinkäisiä, harmaafrankoliineja sekä pieninä parvina saharanpeippokiuruja. Myönteinen yllätys oli pelästyttää vahingossa lentoon 27 savannihietakanaa, joita myöhemmin näin vielä neljän, kuuden ja 20 yksilön parvet. Mitä ilmeisimmin tämä hietakanalaji on yleinen aromaisessa ja ruohoa kasvavassa maastossa - aavikkoalueilla näin myöhemmin kahta eri hietakanalajia. Suomessa nimistökomitea uudelleennimesi hietakanat jossain vaiheessa hietakyyhkyiksi, mikä kuitenkin perustuu virheelliseen käsitykseen, että hietakanat olisivat läheistä sukua kyyhkyille. Vaikka niitä alun perin pidettiin kanalintujen ja myöhemmin kyyhkyjen sukulaisina, todellisuudessa hietakanat ovat sukua kahlaajille ja niiden lähimpiä sukulaisia ovat Etelä-Amerikassa tavattavat ylänköjuoksijat.

Puuryhmistä löytyi lähinnä loputtomasti kyyhkyjä, varsinkin turkin- ja palmukyyhkyjä mutta myös muutamia turturikyyhkyjä. Myös suuria parvia idänhopeanokkia löytyi yleensä sieltä, missä oli puumaisia akaasioita tai poppeleita. Koko päivänä kukaan ei tullut minua häiritsemään tai edes kysymään, mitä oikein tein ja kiikaroin siellä. Muuan tutun lintuharrastajan, jota aikoinaan avustin Etiopian kartoituksissa, piti olla samana päivänä käymässä Soharissa, mutta kävikin ilmi, että hän oli joutunut joitain päiviä aikaisemmin lähtemään ulkomaille, joten olin autuaassa yksinäisyydessäni lintujen kanssa koko päivän.

Tuon päivän auringon alkaessa painua Aurinkofarmien aromaisen horisontin taa lähdin taas ajamaan Masqatia kohti, mutta päätin vielä vierailla Ras as-Sawadin kahlaajalaguuneilla ennen auringonlaskua. Ikävä kyllä kääntyminen vasemmalle osoittautui lukuisien tietöiden vuoksi mahdottomaksi ja jouduin tekemään pitkän kierroksen Barkan kautta päästäkseni kääntymään takaisin. Sittenkin päädyin jälleen väärille upouusille teille, jotka eivät johtaneet mihinkään. Lopulta saavutin rannikon tuntemattomalla khorilla jossain Sawadin ja Barkan välillä. Paikalta näkyi lahden yli Sawadiin.

Joka tapauksessa tämäkään paikka ei ollut turha löytö, sillä khorilla ja rannassa oli sadoittain kahlaajia, ja ihmisiä oli häiritsemässä paljon vähemmän kuin Sawadissa. Paikalla oli neljä flamingoa, kahdeksan meriharakkaa, yksi selkälokki kymmenien idänselkälokkien ja aroharmaalokkien joukossa, 20 kaitanokkalokkia, useita satoja tyllejä, mustajalkatyllejä, ylänkötyllejä ja pulmussirrejä sekä pienempiä määriä rantasipejä, valkovikloja, pikkukuoveja, punakuireja, tundrakurmitsoja, kuovisirrejä, suosirrejä ja pikkusirrejä.

torstai 8. marraskuuta 2012

Ras as-Sawadi

Omanin pohjoisrannikko, jota huuhtova meri tunnetaankin Omaninlahtena, ja jota Hajarvuoristo erottaa kuivasta sisämaasta, jakautuu karkeasti kahteen osaan, pääkaupungin Masqatin sijaitessa keskellä. Masqatista länteen sijoittuva rannikko, joka ulottuu Barkasta Shinasiin ja Arabiemiraattien Omaninlahden puolella sijaitsevan emiirikunnan Fujeiran rajalle, tunnetaan nimellä Batina, "vatsa". Masqatista itään tai oikeastaan kaakkoon viettävä rannikko Sifasta aina Ras al-Haddin niemelle tunnetaan puolestaan nimellä Sharqiyya, "itämaa". Hallinnolliset Batinan ja Sharqiyyan läänit eivät mene aivan yksiin maantieteellisten nimitysten kanssa.

Batinassa tuntuu myös ajan patina, sillä alueen pääkaupunki Sohar tunnettiin muinoin Omanin kaupunkina, josta koko maa on saanut nimensä, ja joka aikoinaan toimi valtakunnan pääkaupunkina. Kuten monen historiallisen imperiumin, myös Omanin pääkaupunki vaihtoi paikkaa monta kertaa historian saatossa. Sohar on tunnettu paitsi tärkeänä kauppasatamana, myös tarunomaisen merenkävijä Sindbadin syntymäpaikkana. Nimi Sindbad vaikuttaa indoiraaniselta ja viitannee nykyisen Pakistanin eteläisimpään osavaltioon Sindiin, josta tarinat ovat saattaneet Persian kautta kulkeutua Arabiaan. Tarut Sindbadin matkoista tunnetaan kuitenkin alun perin arabiankielisinä, muodostavat osan Tuhannen ja yhden yön tarinoista (Alif layla wa layla, "Tuhat yötä ja yö", katso myös suomeksi) ja ne on sijoitettu abbasidien kalifaatin kulta-aikaan, kalifi Harun ar-Rashidin valtakaudelle.

Tarkoitukseni oli ajaa Masqatista ensin Ras as-Sawadin niemelle, jonka edustalla olevalla Sawadin saarella on keskiaikainen linnoitus ja pesii nokihaukka, ja jonka laguuneilla tavataan runsain määrin erilaisia kahlaajia. Tarkoitukseni oli jatkaa illaksi Sohariin. Suunnitelmani sekoitti kuitenkin sulttaani Qabusin hallinnon intohimoinen harrastus rakentaa yhä uusia valtateitä, mutta puutteellinen panostus niiden viitoittamiseen.

Tässä vaiheessa minun on mainittava ne kaksi asiaa, joista en Omanissa ensinkään pitänyt: ensinnäkin kaikkialla salakavalina ja varoituksitta esiintyvät hidastetöyssyt, jotka ovat omiaan tuhoamaan minkä tahansa pikkuauton, ja toiseksi tietöiden runsaus, jonka seurauksena maassa risteilee kaikkialle upouusia mutta puutteellisesti viitoitettuja teitä, jotka johtavat ei-mihinkään. Pahimmillaan ne päättyvät pimeässä kesken betoniporsaisiin ja joutuu palaamaan kymmeniä kilometrejä tehdäkseen uukäännöksen.

Länttä kohti ajellessani pysähdyin lyhyesti Barkassa, mutta sen jälkeen en löytänyt kylttiä Sawadiin. Lopulta tulin liikenneympyrään, josta oli kyltti Musanan linnaan, ja tajusin ajaneeni liian pitkälle. Käännyin sieltä oikealle ja löysin vaiston varassa pikkuteitä pitkin rannikolle, jossa käyskenteli hietaisilla laguuneilla paljon karikukkoja, pikkusirrejä ja mustajalkatyllejä sekä lepäili laumoina idänselkälokkeja, aroselkälokkeja, nokilokkeja ja töyhtötiiroja. Rannikolta näin itäisessä horisontissa Sawadin saaren ja siellä kohoavan vartiotornin ja lähdin sitten rantateitä myöten kohti tuota päämäärää. Päädyin ajamaan upouudelle suureelliselle tielle, jossa ei näkynyt lainkaan muuta liikennettä eikä tietenkään mitään viitoitusta. Lopulta edessä oli esteitä ja tie osoittautui tästä päästä suljetuksi liikenteeltä. Jouduin omavaltaisesti siirtämään esteet päästäkseni ajamaan vanhemmalle tielle, joka lopulta vei minut näkymättömän käden ohjaamana suoraan Ras as-Sawadiin.

Ras as-Sawadi on kuitenkin suosittu viikonloppuretkien paikka masqatilaisille ja olin paikalla perjantaina, joka on muslimien sunnuntai. Paikka oli tupaten täynnä väkeä: Perheitä, joiden pikkupenskat pitivät hauskaa juoksemalla rantoja pitkin karkottamassa lentoon satapäisiä lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia. Isiä vesipiippuineen ja äitejä huiveineen. Intialaisia siirtotyöläisiä piknikoimassa todennäköisesti viikon ainoana vapaana iltapäivänään. Arabiteinejä esittelemässä merkkivaatteitaan, aurinkolasejaan, hienoja autojaan ja soittamalla kovalla musiikkia autoista tai ghettoblästereistä. Kuten kuvitella saattaa, en tällaisen tilanteen vallitessa nähnyt niemen molemmin puolin olevilla laguuneilla kovinkaan paljon lintuja, vaikka rannoilla kipittikin mustajalkatyllejä, ylänkötyllejä ja aavikkotyllejä, ja vähän kauempana kahlaili pitkäjalkoja, pikkukuoveja ja punakuireja. Selkä- ja harmaalokkiryhmän siperialaisia ja keskiaasialaisia alalajeja oli paljon, samoin kuin paikallisia nokilokkeja ja töyhtötiiroja.

Sawadin saari on laskuveden aikaan mahdollista saavuttaa niemeltä käsin kahlaamalla ja nousuveden aikaan veneellä, mutta saarikin oli tupaten täynnä väkeä ja nokihaukka todennäköisesti lähtenyt talvehtimissijoilleen Itä-Afrikan ja Madagaskarin suunnalle. Näin kuitenkin matkan ensimmäisen kalasääksen. Sääksiä olikin sitten matkan varrella hämmästyttävän paljon kaikkialla Omanin rannikoilla ja ne antoivat usein kuvata itseään varsin läheltä, mikä ei tämän lajin kohdalla useimmiten ole niin helppoa. Ajoin väen eniten suosimilta rannoilta ja laguuneilta hieman etäämmäs dyynien laitaa pitkin ja löysin rauhallisemmilta paikoilta suurempia lokki-, tiira- ja kahlaajaparvia, samoin kuin dyyneiltä töyhtökiuruja, aavikkotaskuja ja arotaskuja. Nämä kolme olivat tulevinakin päivinä matkan yleisimpien lintulajien joukossa.

Auringon alkaessa painua mailleen suuntasin takaisin niemelle, mutta seuratessani petollisia autonjälkiä onnistuin juututtamaan Toyota Yarikseni pehmeään hiekkaiseen maaperään. Tapakulttuurisyistä minulla on kuitenkin aina ollut korkeampien voimien siunaus matkassani vahvempana musulmaanien alueilla liikuttaessa kuin Euroopassa, eikä pienissä käytännön pulmissa koskaan jää pulaan. Nytkin paikalla oli onneksi vanha setä kahden pienen lapsen kanssa ja heidän avullaan sain auton irti renkaista ilmaa vähentämällä, laudanpätkiä käyttämällä ja sedän kanssa autoa työntämällä pikkupojan kiertäessä virtakytkintä. Vanhus kertoi minun olleen jo viides auto sinä päivänä, joka juuttui samoja renkaanjälkiä seuratessaan. Miksi ihmiset eivät ymmärtäneet ajaa kyseistä pätkää kosteamman rannan puolelta? Hän kieltäytyi ehdottomasti kaikista raha- ja jopa limsapalkkiotarjouksistani ja olisi päinvastoin itse halunnut tarjota teetä, mutta minä halusin ennen pimeän tuloa Sohariin.

Sawadin kylässä täytin renkaat uudelleen ja tankkasin. Sohariin ajaminen moottoritietä pitkin ei ollut hankalaa, mutta Arabian niemimaan kaupunkien tavoin Sohar on levinnyt laajalle alueelle, muodostaen useita erillisiä keskustoja ostoskeskusten ympärille, ja sinne päästessäni oli jo pimeää, joten hotellin löytäminen osoittautui haasteeksi. Kyltit johtivat minut ensin harhaan ja sama tulos oli kysyessäni useaan kertaan kauppoja ja grillejä pyörittäviltä aasialaisilta siirtotyöläisiltä, jotka kasvot säilyttääkseen eivät voi sanoa "en tiedä", vaan osoittavat johonkin suuntaan. Lopulta kaksi paikallista nuormiestä Porschen ratissa lupasi ajaa edelläni, ja ajoivatkin, vaikka aikamoista rallia, kaupungin toiselle puolelle ja hienon rantahotellin porteista sisään.

Vähän turhan fiini yhden yön majoitukseksi, mutta kun oli jo myöhä, se palveli tarkoitustaan. Söin shish tawukia oluen kera, järjestelin muistiinpanojani ja valokuviani. Satoja kauluskaijoja ja pihamainoja oli kokoontunut viereisen puiston puunlatvoihin yöpuulle ja meteli oli aamulla sen mukainen. Kenttähyypät huutelivat yössä nurmialueilta. Merinäköala oli hieno jo ennen auringon nousua horisontin yläpuolelle.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Ansafin kosteikko

Seuraavana aamuna Omaniin saapumisestani menin kontaktini kanssa Ansafin kosteikoille Masqatin kupeeseen. Ansafin kosteikko on syntynyt Hayan vedenpuhdistamon seurauksena ja käsittää nyt pienen järven, muutamia lampia, ruovikoita ja ympäröivää pensaikkokasvillisuutta. Kosteikko vetää puoleensa runsaasti lintuja, sillä sitä ympäröivät kallioiset kukkulat ovat karuja, vain piikkipensaiden kasvamia. Aluetta on tarkoituksellisesti kehitetty luontokeitaaksi.

Kosteikon ruovikoituneilla lammilla olikin nähtävissä runsain määrin kosteikkolintuja, kuten kahlaajia ja sorsia. Erityisen runsaita olivat pitkäjalat ja erilajiset viklot. Vesilinnusto koostui pääasiassa pikku-uikuista ja taveista, mutta paikalla oli myös pienempiä määriä mustakaulauikkuja, lapasorsia, jouhisorsia ja heinätaveja. Monia silkkihaikaroita, jalohaikaroita ja harmaahaikaroita, yksi ruskohaikara, flamingoja ja pronssi-iibiksiä oli myös paikalla.

Kosteikkoa ympäröivät pensaikot ja puusto, koostuen akaasiasta ja paikallisesta Prosopis cinerariasta. Viimeksi mainittua ei pidä sekoittaa vitsauksena Omanissa levinneeseen ja paikalliskasvillisuutta tukehduttavaan vieraslajiin, meskiittipensaaseen (Prosopis juliflora), jota Ansafissa on yritetty vaihtelevalla menestyksellä hävittää.

Puusto ja pensasto tarjoavat suojaa ja hyvän habitaatin monenlaisille varpuslinnuille ja muille hyönteissyöjille, kuten pikkumehiläissyöjille ja intiansininärhille. Kukkivissa puissa ja pensaissa vilisi paljon purppuramedestäjiä, joiden lisäksi niistä löytyi pieniä määriä erilaisia läpimuuttavia tai talvehtivia kerttuja sekä paljon punapyrstölepinkäisiä. Ruovikossa ääntelivät papyruskerttuset ja priiniat.

Kekonokkaisia varpuslintuja edustivat perin troopilliset ryhmät: idänhopeanokkia pyöri pensaissa ja näimme myös pari viirukutojaa, intialaista lajia, joka on levinnyt Ansafiin Masqatin rannikon laguuniin perustetulta Qurmin suojelualueelta, jonka mangrovepuihin lintumarkkinoilta karanneet viirukutojat taannoin perustivat yhdyskuntia. Näin myös sievän pariskunnan punatiikeripeippoja, jotka ruokailivat maassa parin metrin päässä minusta. Tämäkin intialainen laji on levinnyt Arabiaan alun perin häkkikarkulaisista syntyneistä populaatioista.

Vaikka myös idänhopeanokka on häkkilintuna esiintyvä intialainen loistopeippo, sen levinneisyys on tiettävästi aina ulottunut Arabiaan ilmankin ihmisen vaikutusta. Etelä-Omanissa ja Jemenissä elää sen afrikkalainen vastinlaji, hopeanokka. Näiden kahden loistopeipon vanhat suomenkieliset nimet olivatkin englanninkielisiä vastaavasti intianhopeanokka ja afrikanhopeanokka.

Suurin osa Ansafissa pyörineistä västäräkeistä oli sitruunavästäräkkejä eri puvuissa, ja Ansaf vaikuttaakin olevan erinomainen paikka sitruunaväiskien näkemiseen. Jonkin verran keltavästäräkkejä ja västäräkkejä oli myös läsnä. 

Useita ruskosuohaukkoja kaarteli kosteikkoalueen yllä ja myös pikkukorppikotka suoritti ylilennon. Alue on kokonaisuudessaan mukavan tuntuinen, sisältää paljon erilaisia mikrohabitaatteja ja tuotti yhden matkan korkeimmista lajiluvuista.

torstai 1. marraskuuta 2012

Omanista

Etelä-Arabian auringossa, Intian valtameren lämpimien aaltojen huuhtomana sijaitseva Omanin sulttaanikunta tarjoaa matkailijalle erinomaisen pehmeän laskun eksoottiseen itään, sillä se ei ole yhtä moderni kuin Arabiemiraatit, siellä on edelleen perinteinen kulttuuri, vaatetus ja rakennustyyli, mutta se on kuitenkin vauras ja tarjoaa turvallisen länsimaisen infrastruktuurin Emiraattien tapaan.

Oman on rauhallinen ja varsin rento maa ja erittäin turvallinen. Arabikevät jäi melko rauhallisesti sujuneisiin mielenosoituksiin työpaikkojen tarpeesta ja demokratiavajeesta sulttaanin johtamassa perustuslaillisessa monarkiassa. Maassa ei ole ollut varsinaista konfliktia sen jälkeen, kun kylmän sodan aikana Neuvostoliiton satelliittina toiminut kommunistinen Etelä-Jemen yritti soluttaa maahan kommunistista taistelujärjestöä Dhofarin kapinana tunnetussa konfliktissa, jossa vaikutti myös Saudi-Arabian tukema irredentistiliike. Sulttaanikunta joutui kukistamaan aseelliset salahankkeet Persian, Pakistanin ja Britannian aseellisella tuella. Terrorismia ei Omanissa ole esiintynyt miesmuistiin.

Voisi sanoa, että matkailijan näkökulmassa Omanissa yhdistyvät hyvät puolet kahdesta täysin erilaisesta naapurimaasta, Arabiemiraateista ja Jemenistä, mutta sieltä puuttuvat kummankin huonot puolet. Omanissa on turvallista ja korkea elintaso kuten Emiraateissa, mutta toisaalta siellä on Jemenin tavoin enemmän eksoottista kulttuuria ja luontoa. Sieltä puuttuvat Emiraattien hypermoderni kitšisyys ja tietynlainen historiattomuus ja toisaalta sieltä puuttuvat myös Jemenin epävakaus, turvattomuus, köyhyys ja qatinpureskelu. Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin sekä Emiraateista täällä että Jemenistä täällä, täällä ja täällä. Olen kirjoittanut myös oleilustani Jemenille kuuluvalla Sokotran saarella lähellä Somalian rannikkoa, mistä lisää täällä ja täällä.

Kuten mainitsinkin, Omanissa on toimiva infrastruktuuri ja erittäin hyväkuntoiset tiet, joita rakennetaan jatkuvasti lisää. Jostain syystä tieinfrastruktuuri on ollut sulttaani Qabusin suosikkikohteita Omanin öljyvarojen investoimiseksi. Onneksi hän on kantanut huolta myös koulutustasosta ja ympäristönsuojelusta. Sulttaani Qabus on yksi maailman kahdesta viimeisestä vallassa olevasta sulttaanista - toinen on kaakkoisaasialaisessa Bruneissa Borneon saarella.

Omanin sulttaanikunta oli aikoinaan alueellinen suurvalta, joka hallitsi koko Intian valtameren länsiosan kauppaa, Itä-Afrikan rannikoita aina nykyisiin Tansaniaan ja Mosambikiin saakka sekä nykyisin Pakistaniin kuuluvaa Makranin rannikkoa ja sen satamakaupunkia Gwadaria. Manner-Omanin lisäksi Itä-Afrikan rannikolla sijaitseva Sansibarin saari oli omanilaisen meri- ja kauppavallan tärkein keskus ja sulttaanikunnan pääkaupunki sijaitsi kulta-aikoina siellä. Sansibar toimi aikanaan myös itsenäisenä Sansibarin sulttaanikuntana.

Omanin imperiaalinen suuruus alkoi kuihtua brittien kaapattua itselleen Intian valtameren hegemonian, alistettuaan Adenin siirtomaakseen ja vallattuaan Intian. Eurooppalaiset siirtomaavallat jakoivat keskenään myös Omanin vanhat afrikkalaiset hallintoalueet. Myöhemmin Tansanian itsenäistyessä Sansibar liitettiin Tanganjikaan ja tansanialaiset kansallismieliset sosialistit toteuttivat Sansibarilla kansanmurhan arabi- ja intialaissyntyistä omanilaisväestöä vastaan. Monet pakenivat nyky-Omaniin, minkä vuoksi maan väestössä onkin paljon geneettistä vaikutusta sekä Afrikan että Intian suunnilta. Nykyisin Omanilla ei ole enää siirtomaita, mutta sille kuuluu yhä Hormuzinsalmea valvova Musandamin eksklaavi, jonka pääkaupunki on Khasab.

Omanissa on nykyisin kolme ja puoli miljoonaa asukasta, joista noin 2,8 miljoonaa omia kansalaisia. Silmämääräisesti katsoen valtava osa väestöstä Omanissa on Persianlahden rantavaltioiden tapaan maahanmuuttajia. Bengalin, hindin, urdun ja tagalogin kielillä olisi Omanissa pärjännyt paremmin kuin arabialla, koska melkein kaikki palvelualoja, kauppoja, huoltoasemia, ravintoloita jne. pyörittävät ihmiset olivat työperäisiä maahanmuuttajia Aasiasta, varsinkin Intiasta, Bangladeshista, Pakistanista ja Filippiineiltä.

Uskonnollisesti Oman on varsin omaleimainen, sillä siellä harjoitetaan omaa islamin suuntausta, ibadilaisuutta, joka poikkeaa sekä sunnalaisuudesta että šiialaisuudesta. Omanilaiset moskeijat näyttävät erilaisilta kuin naapurimaissa ja miehillä on muista arabimaista poikkeavia fetsejä ja turbaaneja, joista syntyperäiset omanilaiset tunnistaa. Vaikka ibadiittinen islam onkin teologisesti varsin konservatiivista, Oman on varsin rento ja vapaamielinen maa verrattuna sisämaanaapuriinsa Saudi-Arabiaan.

Omanissa matkustaminen on antoisaa luonnonystävälle. Maan pohjoisosien luonto on samankaltaisempaa Arabiemiraattien kanssa, joskin vihreämpää ja vähemmän aavikkoista, sisältäen lisäksi runsaasti persialaisia ja eteläaasialaisia vaikutteita niin elinympäristöissä, kasvistossa kuin eläimistössäkin. Maan keskiosissa on laaja aavikkoalue, joka muodostaa kaakkoisen ulokkeen pääasiassa Saudi-Arabiassa sijaitsevaan Rubb al-Khalin autiomaahan. Aavikon takana etelässä, Dhofarvuorten eteläpuolella sijaitseva Dhofarin lääni on puolestaan hyvin erilainen, edustaen samanlaisia habitaatteja ja eläimistöä kuin Jemenissä ja Afrikan sarvessa. Myös kulttuurisesti pohjoinen on lähempänä Persianlahtea ja etelä taas lähempänä Jemeniä.

Omanin pohjoisella Batinan rannikolla elää lukuisia tyypillisesti intialaisia lintulajeja, vaikkakin osa niistä villiytyneitä tai itse laivojen mukana levinneitä, jotka ovat sitten suotuisissa habitaateissa nopeasti levinneet. Dhofarissa ja rannikkokaistaleella Salalasta molempiin suuntiin tavataan taas lukuisia sellaisia lintulajeja, jotka ovat tyypillisiä Etiopiassa ja Jemenissä. Kaikkialla Omanissa näkee myös lukuisia muuttolintuja, mukaan lukien monia tuttuja palearktisia lajeja, Lähi-idän sisäisiä muuttajia sekä huomattavia määriä mielenkiintoisia lajeja, jotka saapuvat Keski-Aasiasta ja tavallisesti Intiassa sijaitsevien talvehtimisalueidensa sijaan ylittävätkin Pakistanin ja Iranin ja päätyvät Arabianmeren yli Omaniin.

Vietin osan lokakuusta Omanissa, joka osoittautuikin erittäin miellyttäväksi matkailumaaksi. Varasin netitse edulliset Air Arabian lennot Shariqan kautta Omanin pääkaupunkiin Masqatiin, josta muskotti on saanut nimensä, ja samaan syssyyn netitse myös edullisen vuokra-auton koko ajaksi. Lentojen ja autonvuokran yhteiskustannukset nousivat noin 500 euroon, mihin voi lisätä päälle varsin edulliset majoituskustannukset vaihdellen 15 rialin (30 euron) motellihinnoista 75 rialin (150 euron) viiden tähden hotelliin. Majoitusvaihtoehtoja on kaikissa kaupungeissa ja monissa kylissäkin.

Matkani aikana minun ei tarvinnut kertaakaan varata mitään etukäteen, vaan hotelleissa ja majataloissa oli aina tilaa. Omanin turismikausi oli vasta alkamassa, ja maan matkailu on sitä paitsi kärsinyt matkanjärjestäjien ja länsituristien pelokkaasta suhtautumisesta arabikevään tapahtumiin, vaikka Omanissa on ollut täysin rauhallista. Tapasin kyllä matkani varrella sekä Omanissa ja Emiraateissa asuvia länsimaisia ekspättejä että nimenomaisesti Omaniin tulleita matkailijoita, joista monet lintuharrastajia ja sukeltajia. Näille kahdelle harrasteryhmälle Oman onkin melkoinen paratiisi.

Ennen Omaniin saapumista vietin useita tunteja Shariqassa yrittäen ratkaista yhtä läpi matkan vaikuttaneista ongelmistani, nimittäin saada uuden laturin kamerani akkua varten kadonneen tilalle. Vierailin kolmessa eri hyvin varustetussa ostoskeskuksessa enkä silti löytänyt tarvittavaa laturia enkä edes varapatteria. Niinpä suurimman osan matkaa jouduin käyttämään varakameraa, jossa on paljon lyhyempi fokus. Ajellessani pitkin poikin kamerakauppoja koskevien vihjeiden perässä tulin myös nähneeksi joitain Persianlahden maiden kaupunkiympäristöjen, kuten nurmikoiden, palmurivistöjen ja puutarhojen tyyppilintuja: pihamainoja, intianvariksia, palmu- ja turkinkyyhkyjä, puluja, varpusia, valkoposki- ja punaperäbulbuleja, purppuramedestäjiä ja kenttähyyppiä. Illalla saavuin Masqatiin, vastaanotin vuokra-autoni, tapasin Masqatissa asuvan brittiläisen ympäristöekspertin ja sain häneltä runsaasti hyödyllistä tietoa, joka auttoi minua suunnittelemaan tulevan viikon matkaohjelmaa.