perjantai 31. elokuuta 2012

Täysikuu ja gekko

Toiset kaksi viikkoa Kabulissa ovat kuluneet ja ensimmäinen kuukauteni täällä tulossa päätökseen. Vielä en ole koko aikana päässyt poistumaan pääkaupungista kentälle. On päiviä, jolloin verkkoyhteydet eivät toimi lainkaan, ja sitten niitä, jolloin ne toimivat auttavasti. Nettiin mennessäni otan mukaan kirjan - tällä hetkellä 1800-luvun viipurilaisesta kauppiassuvusta polveutuvan hämeenlinnalaisen historioitsijan Andrei Sergejeffin kirjoittaman Afganistanin historian - koska sivujen latautumiset kestävät väliin viisi minuuttia. On aikaa siemailla mustaa kahvia ja vetää syvään henkeä ennen seuraavan virheilmoituksen kuittaamista.

Viime yönä oli täysikuu. Minulla on nyt muutama rottinkituoli kuistillani, jossa voin katsella taloa ympäröivää muuria, puutarhani muutamaa ruusua sekä muurin takana näkyviä puita, joihin kauluskaijat, palmukyyhkyt ja pihamainat kerääntyvät auringonlaskun aikaan yöpymään. Taivaalla näkyy toisinaan pääskyjen läpimuuttoa: haara-, ruoste-, kallio- ja räystäspääskyjä. Kävin yöhön asti mielenkiintoisia keskusteluja Afganistanin ympäristön tilasta vieraideni kanssa, jotka tekevät kenttätyötä Bamiyanin läänissä.

Tällaiseen verkkaiseen tahtiin elämä täällä sujuu. Yksi suurimmista haittapuolista on jatkuvasti lisääntyvä hajamielisyyteni. En tiedä, johtuuko se ilmastosta, ilmassa leijuvasta tomusta vai mistä, mutta kun jokainen yksinkertainenkin toimenpide edellyttää jatkuvasti niin monien asioiden muistamista ja pitämistä mielessä. Esimerkiksi kaupassa käynti on operaatio, joka pitää valmistella etukäteen, samoin ostosten siirtäminen riittävän nopeasti johonkin jääkaapilliseen paikkaan. Alitajunnan on jatkuvasti työskenneltävä erilaisten pikkuasioiden valvomiseksi: onko vettä varastossa riittävä määrä, toimivatko virransäätelijät, onko boileri jäänyt päälle, koska sen-ja-sen taas pitikään tulla käymään.

Olen hankkinut huonekaluja. Nyt minulla on ryhmä kauniita puisia pöytiä ja tuoleja, sohva, pari nojatuolia ja tavaroiden säilytykseen itämainen matka-arkku salalokeroineen. Olen hankkinut myös ylimääräisen sängyn vierashuoneeseen, jotta kaverit voisivat tulla käymään Suomesta, Turkista, Syyriasta, Libanonista ja kuka mistäkin. Suurin osa huonekaluista on pakistanilaisia ja varsin koristeellisia. Toivon, ettei niiden vuoksi ole tuhottu Himalajan arvokkaimpia metsiä.

Huonekalubasaarissa käyminen oli muutenkin mielenkiintoinen, tuntikausia kestävän kaupanteon ja tinkimisen harjoitus. Kuljettaessaan kalusteet tänne pienellä kuorma-autolla, huonekalukauppias vahingossa unohti olohuoneen pöytään kuuluvat pikkupöydät ja sen, että kuitissa luki kuljetuksen sisältyneen hintaan, mutta kun kuittia käytiin uudelleen basaarissa heiluttelemassa, löytyivät puuttuvat kalusteet ja kuljetuksen sisältyminenkin muistui taas mieleen.

Afgaanit eivät sano asioita suoraan, koska sellaista pidetään epäkohteliaana. Kohteliaampana pidetään sitä, että asioita vain unohtuu ja ne pitää päätellä vihjailusta. Koska kielteisen vastauksen antaminen koetaan epäkohteliaaksi, afgaani esimerkiksi sanoo, että kyllä tämä asia hoidetaan, mutta samalla antaa ilmeillään ja useilla vihjeillä ymmärtää, että ei hoideta. Tällaista ei pidetä valehteluna, vaan kunnioittavana tapana ilmaista se ikävä asia, että asiaa ei ole tarkoitus hoitaa. Jos sellaisen sanoisi suoraan, sitä pidettäisiin loukkaavana. Se, jolle sanotaan, menettäisi kasvot.

Tänään näin asunnossani ensimmäisen gekkoliskon. Se oli hädin tuskin torakan kokoinen, mutta toivotan sille silti mahdollisimman hyvää metsästysonnea talon hyttys- ja muurahaiskantojen harventamisessa. Hyttyset ovat sen verran häiritseviä, että olen joutunut hankkimaan karkottimia eri huoneisiin. Ne ovat väriltään oranssinruskeita, eivät inise, ja liikkuvat niin nopeasti, että niitä hädin tuskin huomaa.

Afganistanin politiikassa eletään myrskyisiä aikoja, sillä presidentti haluaa keskittää entistä enemmän valtaa itselleen pysyäkseen vallassa, kun länsimaat vetäytyvät. Hän on erottanut kaksi ministeriä, viskannut kolmannen korruptioskandaalien kouriin ja vaihtanut tiedustelupäällikön ja yleisen syyttäjän. Vastapuolella Talibanilla ei tietystikään ole aikomustakaan laskea aseitaan nyt kun kaikki länsimaat kilvan kiiruhtavat Afganistanista pois. Niinpä järjestö kiihdyttää järjettömiä murhaiskujaan tavallisia afgaaneja vastaan, viimeksi seitsemäntoista juhliin osallistuneen, musiikkia kuunnelleen ja naisten kanssa tanssineen murhat Helmandissa.

Sen verran kuin pystyn, seuraan tietysti myös Syyrian tapahtumia. Maailma vaan ei tajua, jauhaa roskaa irrelevanteista asioista kuten Syyrian joukkotuhoaseista ja islamisteista, vaikka juuri nämä samat asiat ovat niiden syiden joukossa, joiden pitäisi kannustaa auttamaan Syyrian oppositiota mahdollisimman nopeasti kukistamaan Syyrian kansaa joka päivä joukkomurhaava roistohallinto.

maanantai 13. elokuuta 2012

Kabulin päiväkirjat

Kuultuaan, että olin muuttamassa Afganistaniin, professorini ehdotti, että minun olisi täältä käsin kirjoitettava Kabulin päiväkirjoja, joissa kerron, mitä kertoa voi. Elämänmenosta maassa, joka on yksi maailman köyhimmistä - tasolla, josta muuten löytyy lähinnä vain mustan Afrikan maita - yksi maailman konservatiivisimmista muslimimaista, ellei konservatiivisin, ja ehkäpä myös yksi maailman pelätyimmistä paikoista, ainakin mikäli uutisiin on uskomista. Eihän niihin aina ole. Mutta ei Kabul nyt aivan idyllinen lomakohdekaan ole.

Tänne muuttamisessa oli nostalgian tuntua. Täältä nimittäin oikeastaan alkoi kansainvälinen urani kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002, jolloin Talibanin seitsemän vuotta kestänyt hirmuvalta Afganistanissa kukistui ja alkoi viimeisin monista toisiaan seuranneiden sotien ja valtakamppailujen jaksoista tämän keskiaasialaisen maan historiassa.

Silloin olin intoa täynnä oleva opiskelijapoikanen ja utelias kuin Mars-luotain, lompakko tyhjää täynnä, mutta mukana sitäkin enemmän luovuutta kulloinkin halvimpien matkakeinojen ja majapaikkojen löytämiseksi. Silloinen kotikaupunkini oli naapurimaan pääkaupunki Islamabad, jossa asuin kansalaisjärjestöaktivistin ullakkohuoneessa rottien ja torakoiden kanssa, lentävätkoirat roikkuivat puussa ikkunani takana. Islamabad oli viihtyisä paikka luonnonystävälle, puutarhojen, vihreiden Margallakukkuloiden ja Rawaljärven kosteikoiden ympäröimä. Mutta levottomalle sielulle Pakistan oli kovin rauhallinen. En voinut vastustaa saadessani ensimmäisen tehtäväni Afganistanissa.

Muistan vielä eläväisesti ensimmäisen kerran, kun lentokone kaartoi vuorten ympäröimään laaksoon, jossa Kabul sijaitsee. Kabulin lentokentällä yksi kiitorata oli raivattu puhtaaksi siviilikoneiden käyttöön, mutta kaikkialla sen ympärillä näkyi räjähtäneiden lentokoneiden jäänteitä pitkin ja poikin. Osa kentästä oli vielä miinoitettua.

Muutenkin Kabul on muuttunut paljon kymmenen vuoden takaisesta. Silloin vasta yksi tie oli asfaltoitu - se, joka johtaa Kabulista yhdentoista kilometrin päähän Pul-i Charkhiin, jossa kansainvälisten joukkojen leirit sijaitsivat. Silloin suurin osa Kabulin rakennuskannasta oli tuusan nuuskana raunioina. Puolityhjänä kaikuva neuvostotyylinen Intercontinental majoitti suurimman osan ulkomaalaisista, mutta minä köyhänä asuin mieluummin keskustan hotelli Mustafassa lähellä Kanakatua, jonka näkeminen viime viikolla herätti aavemaisen tuttuuden tunteen.

Muuten ei Kabulia enää tunnista entisekseen. Kadut on asfaltoitu. Keskusta on täynnä moderneja liikerakennuksia, kauppoja ja ostoskeskuksia, risteyksissä loistavat valomainokset ja kaikkialla matelevat liikenneruuhkat, koska paluumuuton ansiosta Kabul on paisunut viiden miljoonan asukkaan metropoliksi. Ikävä kyllä se tuntuu myös kaupungin saastetasossa, joka yhdessä ylängöillä puhaltavien tomumyrskyjen kanssa saa silmät kirvelemään ja nenän tukkoiseksi.

Elämänmeno on nykyisessä työssäni varsin toisenlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka silloin Afganistan oli raunioina ja paljon epävakaampi kuin nyt, liikuin kaupungilla kävellen, takseilla ja minibusseilla. Tulkkini oli Pakistanista pakolaiskoulusta palannut lukiolainen, koska hän osasi englantia paremmin kuin juuri kukaan Afganistanin aikuisväestössä.

Nyt täällä on kaupunki täynnä erilaisia kansainvälisiä organisaatioita, YK-järjestöjä, rauhanturvaajia, edustustoja, avustusjärjestöjä, kansalaisjärjestöjä, yrittäjiä, turvafirmoja ja delegaatioita. Kaikki liikkuvat ristiin rastiin panssariautoilla aseistettujen rambojen kera, jaellen rahaa sinne ja rahaa tuonne, mutta eristäytyen afgaaneista ja heidän yhteiskunnastaan omiin kompoundeihinsa, suljetuille kaduilleen, vartioituihin kortteleihinsa ja ekspättiskeneensä, jossa länkkärit seurustelevat länkkärien kanssa. Kaikki on tullut niin paljon raskaammaksi, kalliimmaksi ja hankalammaksi. Turvallisuushysteria on suoranaisesti absurdilla tasolla.

Olen siis ainakin ensimmäisten kahden viikon aikana joutunut unohtamaan käyskentelyn Bāburin puutarhoissa ja näkymät Balahisarista. Sen sijaan olen taistellut päiväkausia saadakseni elektroniikan toimimaan ja käyttänyt luovat lahjani järjestääkseni asiat niin, että nyt nettiyhteydet jotenkuten toimivat (kuten tästä blogista näette) ja pystyn myös katselemaan iltaisin intialaisia ja arabialaisia satelliittikanavia, joista tulee amerikkalaisia elokuvia ja saippuasarjoja ja japanilaisia piirrettyjä, niin kuin mistä tahansa televisiokanavilta missä tahansa maailmassa.

Lintuharrastuksen joudun toistaiseksi unohtamaan, kunnes löydän keinot uhmata turvasääntöjä ja käydä maaseudulla, mutta pienen toimistokoppini yhteydessä olevalla pihalla näkee pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä, pihamainoja ja bramiinikottaraisia. Illan hämärtyessä ja korttelin chawkidarien valmistautuessa iftarille kaupungissa yleiset pihamainat ja kauluskaijat lentävät kiljuen yöpymäpuilleen. Kaupunkien puutarhat ovatkin niitä harvoja paikkoja, joissa puut ovat Afganistanissa säilyneet - Nuristanissa saattaa vielä jossain olla vuoristometsiä jäljellä, mutta keskialueen ylängöt ovat lohduttoman paljaiksi kaluttuja.

Ensi viikonloppuna on ramadanin päättävä pyhä, eid al-fitr, ja Talibanin johtaja mulla Omar on sentään ilmoittanut iskujen siviilikohteisiin olevan silloin harām ja islaminvastaisia. Ikävä kyllä toisen ääriryhmän, Haqqani-verkoston, johtaja on puolestaan luvannut paratiisia niille, jotka iskevät pyhien aikana ulkomaalaisia vastaan. Vaikka päivittäin jossain päin Afganistania milloin räjähtää tienvarsipommi, milloin ammuskellaan, ovat kuolonuhrit vähentyneet viisitoista prosenttia viime vuoden alkupuoliskon vastaavista luvuista. Näyttääkin selvältä, että ääriryhmät ovat siirtyneet yhä enemmän sissitaktiikoista kohdennettuihin iskuihin.