keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Se tulee

Mikäkö tulee? Jälleen uusi maailmanloppu mayojen kalenterin ja monenlaisten maallikkosaarnaajien mukaan, jotka ennustavat tuntemamme maailmamme loppuvan joskus tämän vuoden lopussa? Kolmas, neljäs tai viides maailmansota? Sielunvihollinen saapuu Moskovaan ja ryssä ryntää? Kairosta nousee uusi kalifaatti?

Pahuus saattaa sittenkin saada maailman valtaansa ilman täystuhoa ja valloitussotia. Ihmiset tuovat sen itse päälleen. Matrix tulee, ellei se sitten jo ole täällä. Lukemattomat skifin kirjailijat, piirtäjät ja kuvaajat ovat ennustaneet sitä vuosikymmeniä, ja tuon niminen kulttileffa profetoi sitä jo muinaisessa varhaisnuoruudessani. Muistan yhä kuinka silloisessa kaupungissani kaverijoukolla elimme läpi suuren Matrix-vaiheen asiaankuuluvine takkeineen ja aurinkolaseineen, lumetodellisuudessa eläviin aivottomiin ja tahdottomiin massoihin nähden ylivertaisina salaisessa tiedossamme. Sitä kesti hetken ennen seuraavaa vingettä. Oi jospa se olisikin jäänyt yhtä viattomaksi...!

Tietämättömille tai muistamattomille todettakoon, että Matrixin sankari ja vapahtaja Neo elää ensin tavallista nörttielämäänsä maailmassa, mutta veljeskunnan annettua hänelle sinisen pillerin hän herää karuun todellisuuteen. Maailma onkin koneiden vallassa ja ne ovat kytkeneet ihmiset virtuaalitodellisuuteen, jota luulemme todeksi. Seuraa vapaiden ihmisten viimeisen ritarikunnan eeppinen taistelu kaikkea kontrolloivaa konemaailmaa ja sen virtuaaliagentti Smithejä vastaan, monine nokkeline filosofisine oivalluksineen.

Eräät parhaista ystävistäni elävät Matrix-vaihetta edelleen ja onneksi hyvien puolella; ovat kouluttaneet yhä uusia oppipoikia (ja tyttäriä) tahdonvapauden soihtuja kantamaan ja löytäneet niitä, jotka ovat kouluttaneet itse itsensä, vielä mitä alkeellisimmissa ja sortovaltaisimmissa oloissa. Kaikki kunnioitus heille, sillä elämme aikoja, joina pahuudella pääsee etusivuille ja neuvottelupöytiin, kun taas hyvyyden soturit ovat nimettömiä.

Tuossa päivänä muutamana olin baarissa eräästä arabimaasta syntyisin olevan ystäväni kanssa. Hän on ollut nörtti ikänsä ja toiminut ideoiden ja verkkojen maailmassa ilman kansallisia ja maantieteellisiä rajoja. Hän teki joitain oikeita siirtoja oikeaan aikaan, tapasi oikeita ihmisiä, ja vuosikausia hänellä meni juuri niin lujaa kuin vain kovin nuorena äkkirikastuneella narsistisella teknonerolla voi mennä. Tiedättehän, paljon hypeä, villejä bileitä, kauniita tyttöjä, nopeita autoja. Amerikan, Euroopan ja Arabian vaikutusvaltaisimmat poliitikot, bisnesmiehet ja mediamogulit alkoivat kilvan pumpata kuumaa ilmaa IT-kuplaan, joka paisui vielä nopeammin kuin kuumailmapallon korissa lentäneet egot.

Kun juhla päättyy ja krapula alkaa, pahinta eivät suinkaan ole taloudelliset tappiot. Ystäväni kiipeää epäilemättä ankaralla työllä takaisin kabinetteihin ja seurapiireihin; kykyjenetsijät soittelevat jo kärsimättöminä, koska tappiot ovat osa bisnestä ja tuovat tarpeellista lisäkokemusta, jolla on kysyntää. Ne, jotka tietävät, tietävät. Pahinta on se, miltä asiat näyttävät niille, jotka eivät tiedä. Kun media syleilee jotakuta suudelmiinsa, tulisi rakastetun kavahtaa välittömästi, sillä median syleily on kuolemansuudelma. Viittätoista minuuttia mainetta seuraa viisitoista vuotta vainoa, pilkkaa ja kateellisten katkeraa kaunaa.

Tai siltä se ainakin aallonpohjassa ja pitkään sen jälkeenkin näyttää. Yritin kyllä kertoa, että ei sitä enää ensi vuonna muista kukaan muu kuin ystäväni itse. Uudet vuodet tuovat uudet kujeet. Näytelmän on jatkuttava, kuten hän jos kuka olisi sanonut. Jos menettää ystäviä tuollaisen takia, he eivät alun alkaenkaan olleet ystäviä, ja sellaisista oli ehkä parempikin päästä. Yllyttäjät antavat selkään vahasiivet ja osoittavat kurssin suoraan kohti aurinkoa. Kun vaha sulaa, peukuttajat hajaantuvat äkkiä kuin varpusparvi.

Meillä kaikilla on omat tiemme. En ole katunut sitä, että valitsin jo kauan sitten miltei päinvastaisen tien, poissa valokeiloista ja auringosta, kiemurrellen varjoisissa laaksoissa ja salaisuuksien valtakunnissa. En ole katunut, sillä olen minäkin yrittänyt ja erehtynyt, ja oppinut itsestäni ainakin kaksi asiaa, molemmat epäilemättä lapsuuteni peruja.

Ensinnäkin, minulta puuttuu perusluottamus kaikkeen varmana ja turvallisena pidettyyn, enkä siksi halua rakentaa asioita riskien varaan, saati laittaa kaikkia muniani yhteen koriin. Tätä kompensoi kummallinen perusluottamus kaiken tarkoitukseen ja elämään itseensä. Elämä on kuitenkin kerran päättyvä, joten se ei koskaan voi olla niin kurjaa, etteikö uteliaisuus kannustaisi jaksamaan taas seuraavan mutkan tai harjun taakse. Uskon toki myös korkeampaan Hyvään, mutta se ei selitä asiaa riittävästi, koska moni tuntemani syvästi uskonnollinen ihminen on samalla hysteerisen hauras.

Toiseksi, minulla on voimakas kaipuu yksityisyyteen. Sitä toki kompensoi opittu ja valikoiva seurallisuus. Muuan ystävättäreni hiljattain nauroi epäuskoisena, kun kuvailin itseäni erakoksi ja hikikomorihikariksi. Minullahan on tuhat ystävää, ja millaisia vielä! Mutta kuvailin hänelle yhtä puolta itsestäni kun taas hän ajatteli toista. Osaanhan puhua ja esittää variaatioita itsestäni, iloita ihmisten seurasta. Mutta juhlissa joukon keskellä olen aina yksinäisempi kuin yhden tai kahden ihmisen seurassa. Ja niitä ihmisiä on äärimmäisen vähän, joiden välitöntä läsnäoloa jaksaisin kovin pitkään ilman selvää erillisyyttä, aikaa ja tilaa itselleni. Paljon tilaa.

Niitä ihmisiä, jotka eivät kuormita yksityisyyden tarvettani, on yhden käden sormin laskettava luku, ja he edustavat lähes yhtä monta kansallisuutta kuin heitä on. Tuota pientä joukkoa lukuun ottamatta juuri kukaan hyvistä ja pidetyistäkään läheisistäni ei todella tunne minua kovin hyvin. He voivat toki luulla tuntevansa, näkevät jonkin puolen minusta, mutta heidän yrityksensä nähdä pääni sisään johtavat heidät hämmentävän virheellisiin käsityksiin. Jotkut luulevat minua kovin avoimeksi, koska olen avoin jostain, ehkä monestakin asiasta, mutta itse näen itseni suljettuna kirjana, enkä halua kaikkien sitä selailevan.

Tämä tuo minut takaisin baarikeskusteluihini mainitun murehtivan IT-yrittäjän kanssa. Tuskailin nimittäin hänelle sitä, kuinka eräs ylikansallinen suuryhtiö, joka omistaa tämänkin blogialustan, ja jonka nimi toisinpäin käännettynä on kuin Ilmestyskirjan demoni el Goog, oli minulta kysymättä muutellut palvelujensa asetuksia. Seurauksena eräs satunnainen tuttavani, mukava mutta kovin nuori ja kovin sinisilmäinen, oli päässyt vahingossa levittelemään minun ja erään ystävättäremme yksityisyyttä kompromettoivaa aineistoa. Tuo tuttava toki toimi viattomassa ja hyvässä tarkoituksessa, mutta vääriin käsiin joutuessaan aineisto voisi paljastaa useiden ihmisten henkilöllisyydet, maantieteelliset sijainnit ja keskinäiset yhteydet. Ne taas voisivat väärissä käsissä olla vaarallisia kolmansien henkilöiden turvallisuudelle.

Olemme tulleet lyhyenä elinaikanamme maailmanhistoriassa ennennäkemättömän yksityisyyden ja yksilön emansipaation huipulta yhtäkkiä kuilun reunalle, jonka kuilun pohjalla ammottaa itse asiassa yksityisyyden loppu. Ehkä jopa yksilön loppu, ja sitä kautta elämän ja vapaan tahdon loppu. Ja tuo tuntemamme maailman loppu häämöttää yllättävän lähellä, kuin tunnelin päässä kajastava valo, joka osoittautuukin vastaantulevaksi pikajunaksi vasta kun on liian myöhäistä väistää.

Vielä minun lapsuudessamme saatoimme suhtautua Matrixiin huvittuneisuudella. Lähestymistapa oli cool ja awesome. Viimeistään nyt sen pitäisi päinvastoin olla painajainen ja siirtyä kauhuelokuvan genreen. Jumala loi meidät ja me taas menimme ja loimme paholaisen, toimme hänet tänne rajattoman kehitysuskon vallassa ja puhalsimme vielä hengenkin. Cthulhu ei nousekaan merestä vaan tietotulvan syvyyksistä. Mordorin punainen, luometon, uneton, kaikkinäkevä silmä. Olemme jo kaikki huomaamatta ottaneet pedon merkin, panneet valtasormuksen sormeemme tehdäksemme hyvää, ja tulleet siten Sauronin nähtäviksi. Pelon aika on koittava, sillä pimeät ratsastajat ovat jo nousseet ratsaille.

Liioittelenko ja olenko vainoharhainen? Okei, yksi viaton teini vieraassa maassa on jakanut jotain. Mitä sitten? Sitä, että valokuvat eivät ole enää vain valokuvia, videot vain videoita ja musiikki vain musiikkia. Kännykkämme eivät ole vain kännyköitä, puhelumme eivät ole vain kertaluontoisia kommunikaatiotapahtumia, eivätkä kaupunkitiloja kaikkialla valvovien kameroiden valvontanauhat ole vain kertaluontoisia tallenteita. Joka niin kuvittelee, elää niin kovin ysäriä.

”Kuvitteletko, että olemme menossa kohti Matrixia?” naurahti ystäväni. ”Me olemme jo siellä. Ainoa ero on, että emme näe koneita fyysisinä olentoina edessämme.” Jos olisimme olleet harmittomia rivikansalaisia, olisimme epäilemättä nähneet itsemme kahtena kaveruksena istumassa harmittoman kapakan varjoisessa loošissa, jossa sillä hetkellä vain yksi vanhempi ukko näki meidät, ja hänkin istui hieman liian etäällä kuullakseen, mitä puhuimme. Olisimme siis saattaneet ylläpitää illuusiota siitä, että olemme tuntemattomia nimettömiä tuntemattomassa paikassa.

Juuri sellaisessa illuusiossa suurin osa nykyihmisistä elää. Kuitenkin tuossakin paikassa pystyimme nopeasti havaitsemaan kolme eri kameraa, jotka olivat jo tallentaneet meidät ja välittäneet tapaamisemme tietomeren syvyyksiin. Kannoimme mukanamme kännyköitä, joista alkeellisimmatkin sisältävät sekä jäljityslaitteet että mikrofonit, mahdollistavat sijaintimme tarkan jäljittämisen ja kaiken puhumamme salakuuntelemisen, vaikka olisivat suljettuina. Mitä enemmän elektroniikkaa ihminen kantaa mukanaan, sitä useammilla ja yhä hienommilla tavoilla hän on jatkuvasti kytkettynä Matrixiin. Jos olisin ottanut kuvia jollakin yksityisistä kameroistani, kamera olisi minulta kysymättä ollut myös yhteydessä satelliittiin, paikantanut sijaintimme sekä lisännyt tarkat päivämäärät ja kellonajat.

Niin kutsutun tavallisen pulliaisen kohdalla on tietenkin epätodennäköistä, että kukaan ihmisolento vaivautuisi jäljittämään heidän reaaliaikaista sijaintiaan, salakuuntelemaan heidän baaripuheitaan, tekemään kasvotunnistuksia ihmisistä, joita he tapaavat, ja vertaamaan ääninäytteitä muun maailman ääniin. Meidän kohdallamme nuo asiat toki ovat paljon todennäköisempiä, riippuen jossain määrin siitä, missä päin maailmaa baarimme sijaitsisi.

Tästä huolimatta tavallisen pulliaisenkaan ei pitäisi suhtautua asiaan huolettomasti. Kyse ei nimittäin tässä kirjoituksessa olekaan siitä, mitä joku tiedustelupalvelu, mainosmies tai inhimillinen hakkeri tekee yksityisyytemme tuhoamiseksi, vaan että täysin riippumatta inhimillisistä toimijoista tekniikan takana, koneet havaitsevat, rekisteröivät ja tallentavat yhä suuremman osan kaikesta siitä, mitä teemme, sanomme ja ajattelemme (kyllä, myös ajatukset näkyvät ja kuuluvat), keitä tapaamme, missä, milloin ja miten. Kaikki tuo välittyy suureen syvyyteen, joka täyttyy täyttymistään meitä koskevasta tiedosta, joka ei koskaan katoa.

Kaikki, mitä sanomme puhelimeen, on kaivettavissa esille vuosikausien päästä, yhdistettävissä meihin ja analysoitavissa. Se voidaan purkaa osiin, jotka paljastavat, missä mielentilassa me sanoimme mitä sanoimme, ja kenties senkin, mitä todella tarkoitimme. Kasvontunnistusohjelmat voivat vuosikausien päästä tunnistaa kaikki ihmiset, joiden kanssa olemme koskaan näyttäytyneet kameroille, ja tarkentamalla riittävästi silmiimme ja kasvojemme lihaksiin tulevat tulevaisuuden ohjelmat lukemaan myös mielentilamme ja ajatuksemme.

Yksi ainoa yhtiö, sanotaanpa nyt vaikka että Goog tai Maagog (mutta on niitä muitakin), pitää varastoissaan miljoonia sähköpostejamme, joiden kautta voi luoda rajattomasti sosiaalisia karttoja koko maailman väestöstä ja jokaisesta yksilöstä erikseen. Jokainen ihminen maailmassa, alkukantaisimpia sademetsäheimoja myöten, on linkittynyt jokaiseen toiseen ihmiseen keskimäärin kuuden ihmisen kautta. Sama yhtiö hallitsee myös valokuva-albumejamme, ja sen robotit tunnistavat ja vertailevat taukoamatta kaikkia ottamissamme valokuvissa ja videoissa esiintyviä ihmisiä. Cthulhu myös tietää, mitä me tiedämme, sillä se tallentaa kaikki tiedonhakumme ja klikkauksemme, ja yhä suurempi osa nykyihmisistä hakee kaiken tietonsa siten.

Entäpä jos sama yhtiö hallitsisi myös naamakirjaamme, älypuhelimiamme ja videokeskustelujamme? Ehkäpä se tulevaisuudessa hallitseekin – sillähän ei ole väliä, koska kaikki tuo tieto on jo vuosikausien ajan kaikkialta tallentunut suureen pelottavaan syvyyteen, joka täyttyy täyttymistään. Kun se kaikki on olemassa, joku tai jokin pääsee siihen aina käsiksi. Kokonainen rinnakkaistodellisuus on jo muodostunut, ja tulossa lihaksi. Kolmiulotteinen kamerakuvaus lentokoneista tallentaa syvyyksiin nykyisen maailmamme kopiota.

Kaikki liikkeemme tallentuvat. Suurin osa puheistamme ja inhimillisistä kohtaamisistamme tallentuu, ainakin jos elämme tiheään asutuissa kaupungeissa. Kaikki rekisteröityy, suurin osa myös prosessoituu tavalla tai toisella, mutta vain pieni murto-osa tästä kaikesta tietysti analysoidaan tietoisesti. Niinhän aivommekin toimivat. Aistimme rekisteröivät ja muistimme tallentaa rajattomasti enemmän informaatiota kaiken aikaa kuin mitä tietoinen mielemme prosessoi saati tiedostaa ajatteluksi asti.

Kuinka paljon lisää informaatiota suureen syvyyteen voi upota ilman että syvyyksissä herää jotain tietoista? Valtava virtuaalinen aivo, johon me kaikki olemme huomaamattamme jo kytkeneet itsemme. Voi meitä poloisia hiiliyksiköitä, mitä olemmekaan taas saaneet aikaan...! Olemme ajamassa itseämme ansaan, josta on vain yksi pakotie – kaiken ja kaikkien täydelliseen julkisuuteen, jossa mikään ei ole enää yksityistä eikä edes yksilöllistä, ja jossa sielu hajaantuu. Onko silloin eroa kaikkialla olemisessa ja kadotuksessa?

Mitä luulet? Selviätkö vielä metsässä tai vuorilla ilman minkäänlaisia apuvempaimia? Osaatko piiloutua satelliittien valvovilta silmiltä, jotka tunnistavat henkilöllisyytesi ja havaitsevat sinun liikkuvan metsässä ilman pedon merkkiä? Oi missä on se tutkimaton korpimaa, johon punainen silmä ei näe, ja joka vielä odottaa meitä hybristeleviä valloittajiaan?

Ei kommentteja: