sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Liberian terveisiä

Vietin viikon Liberiassa. Kyseessä oli ensimmäinen matkani Länsi-Afrikkaan, joten tästä tuli uuden maantieteellisen alueen korkkaus, vaikka laskeskelinkin käyneeni tähän mennessä jo kahdessatoista Afrikan maassa. Pohjois- ja Itä-Afrikkaa olen kattanut matkoillani varsin hyvin, vaikka kyllä niissäkin vielä aukkoja on.

Liberia on valtiona omalaatuinen luomus. Nimi viittaa tietysti vapauteen, mutta vähän kuin Israel, se vapaus on rakennettu yksille luomalla valtio toisten siellä jo asuneiden maille. Liberian tapauksessa kyse on amerikkalaisille neekeriorjille näiden vapautumisen ja emansipaation myötä luodusta valtiosta. Lähes kaikki poliittinen ja taloudellinen valta maassa on yhä näiden amerikkalaisperäisten mustien jälkeläisten hallussa, vaikka he muodostavat vain kolmisen prosenttia Liberian väestöstä. Totta kai Liberiassa oli alkuperäiskansoja, kun Monrovia perustettiin vuonna 1822 nykyiseen Montserradon maakuntaan, jonka ympärille sitten luotiin Liberia valtaamalla maat niitä asuttaneiden afrikkalaiskansojen hallinnasta. Ensimmäinen sota natiiveja, tässä tapauksessa dey- ja golakansoja vastaan, käytiin jo vuonna 1832.

Etiopian ohella Liberia oli ainoa mustan Afrikan valtio, joka onnistui välttämään valkoisen siirtomaavallan, mutta tietyllä tavalla se on taustoiltaan aivan yhtä kolonialistinen, kolonistit vain olivat ihonväriltään mustia. Liberia on myös tietyllä tavalla perustuslaillisesti rasistinen, sillä perustuslaki määrää, ettei maata tai yrityksiä voi omistaa kuin mustaihoinen. Tästä huolimatta Liberiassa, niin kuin niin monessa Afrikan maassa, bisneksiä pyörittävät libanonilaiset, intialaiset, kiinalaiset ja nigerialaiset.

Kuten varmaan monille muillekin, minulle Liberia toi ennen matkaa mielikuvia Charles Taylorin ajasta ja sisällissodista, joissa kalašnikoveja kanniskelevat huumepäiset teinisoturit silpoivat ihmisiltä raajoja viidakkoveitsillä. Nykyisessä Liberiassa sisällissotien muistot muhivat yhä pinnan alla, mutta pinnalla on seesteinen vehreä maa, jossa on jotenkuten demokraattisesti valittu Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf. Yhdessä toisen liberialaisnaisen ja jemeniläisnaisen kanssa hän sai viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon.

Ihmisten mielikuvissa Länsi-Afrikka on loputtomien ongelmien alue, eikä se nyt ihan väärinkään ole, sillä sekä köyhyystilastoissa että inhimillisen kehityksen mittareilla useimmat pahnanpohjimmaiset kuuluvat juuri Länsi-Afrikan ja läntisen Sahelvyöhykkeen maihin. Liberia taitaa olla maailman neljänneksi tai viidenneksi köyhin maa, kilpaillen samassa sarjassa Nigerin, Burkina Fason, Sierra Leonen, Eritrean ja Kongon kanssa.

Liberiassa on vain kolme ja puoli miljoonaa ihmistä, joista kolmannes asuu Monroviassa sekä sen ympärille Montserradon maakuntaan nousseissa lähiöissä ja slummeissa. Muu osa maata on suurimmaksi osaksi trooppista metsää ja viidakkoa, jossa risteilee highwayksi nimettyjä liejuisia ja päällystämättömiä maanteitä sekä kohoaa uljaasti kaupungeiksi kutsuttuja hökkelikyliä. Kuitenkin Liberialla olisi monta etua verrattuna suurimpaan osaan Afrikkaa: siellä ei ole vielä liikakansoitusta, ei vesipulaa, ei aavikoitumista, ei totaalista metsäkatoa eikä nyttemmin enää edes aseellista konfliktia.

Suurin osa liberialaisista kuuluu paikallisiin kansoihin, joilla on kullakin omat kielensä, mutta yhdistävänä kielenä maassa on liberialainen englanti, kreolikieli, josta saa selvän vain vaivoin. Se vilisee hauskoja ilmaisuja kuten "Jumala siunatkoon iloista kättäsi ja hyviä toimistojasi". Niin tosiaan, kuten afrikkalaiset yleensä, myös liberialaiset ovat hyvin uskonnollisia, suurin osa heistä kristittyjä ja noin 15 prosenttia muslimeja, jotka keskittyvät kaupunkeihin ja kaupan alalle.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että Länsi-Afrikan maista nimenomaan Liberia, Sierra Leone ja Guinea olisivat ikuisesti epävakaita. Nyt nuo maat tuntuvat kuitenkin vähäksi aikaa kuluttaneen verilöylypotentiaaliaan loppuun ja sen sijaan viime ja tänä vuonna ovat räjähdelleet tai räjähtämässä juuri ne maat, joita Länsi-Afrikassa on totuttu pitämään vakauden tyyssijoina: Norsunluurannikko, Mali ja Senegal.

Myös Liberian vakaus saattaa olla ohimenevää, sillä Norsunluurannikon poliittinen kouhunta läikkyy rajan yli. Huhujen mukaan viime vuonna vaalit hävinneen, eroamisesta kieltäytyneen, verilöylyn aloittaneen ja lopulta Ranskan sotilaallisen intervention avulla vallasta syössyn presidentin Laurent Gbagbon kannattajat värväävät palkkasotilaita järjestäytyäkseen uudelleen Liberian ja Norsunluurannikon välisellä viidakkoisella rajaseudulla. Heitä risoo, että vaalit voitti ja valtaan nousi pohjoisten islaminuskoisten burkinakansojen suosikki Alassan Wattara.

Matkustin Monroviasta koilliseen Grand Gedeh'n maakuntaan, jonka pääpaikkakunnasta Zwedrusta käsin teimme vierailuja kohteisiin. Zwedru on vähän laajentunut kylä, joka hädin tuskin ansaitsee kaupungiksi luonnehdinnan. Illalla majatalon terassilla Afrikka esitteli biodiversiteettiään hyönteismassoina, joita lamput vetivät paikalle. Nyrkin kokoiset sarvikuonokkaat rysähtelivät taivaalta kaataen tyhjiä laseja ja kottaraisen kokoinen keltainen riikinkukkokehrääjä läpisi isoine siipineen pöydillä. Seurueen valkoiset naiset kirkuivat milloin mitäkin otusta.

Sekä Grand Gedeh'ssä että pohjoisessa maakunnassa Nimbassa, johon seuraavaksi matkustin, riitti metsiä, mutta suurin osa näkemistäni metsistä oli sekundäärimetsää, johtuen ilmeisesti siitä, että liikkuminen oli mahdollista vain maanteitä pitkin. Paikalliset ovat köyhiä, proteiinin puutteessa ja kaikilla on pyssyjä, joten nisäkkäät sekä isot, näkyvät linnut on pääosin metsästetty, lukuun ottamatta joitain kaikkialla näkyviä puhtaanapitäjiä kuten afrikanvariksia ja afrikanhaarahaukkoja. Metsäteillä näkyi kuitenkin varsin usein sarvinokkia ylittämässä tietä yksin tai parittain.

Yksi syy metsien säilymiseen Liberiassa on se, että liberialaiset eivät kuulemma välitä erityisesti viljelystä. Missä tahansa kyläbasaarissa melkein kaikki tuotteet on tuotu Norsunluurannikolta tai Guineasta, ja esineet tehty Kiinassa. Infrastruktuuri on aina kiinalaisten, bangladeshilaisten tai turkkilaisten rakentamaa. Ehkä tämä on taustalla siihen, miksi suomalaisessa koulukirjassa taannoin luki, että "Afrikassa, jossa herkullisia hedelmiä roikkuu puissa yllin kyllin, ei ole ihmisen tarvinnut tehdä työtä elääkseen". Sellaisen mielikuvan ulkopuolinen matkailija on ehkä helposti saanut katsoessaan paikallisten huoletonta ja yksinkertaista elämää, vaikkakin köyhää ja erilaisten tautien täyteistä.

Matkalla Zwedrusta keskellä Nimbaa sijaitsevaan Saclepeaan kävin myös Poo Townissa ja Toe Townissa. Jälkimmäisen yllä kaarteli kongonkäärmehaukka. Näissäkin puuhökkelijoukkojen muodostamissa epämääräisissä asutuskeskuksissa paikalliset olivat varsin iloista ja hassuttelevaa joukkoa. Erilaiset kirkot, seurakunnat ja mustanpörssin kauppa kukoistivat. Samoin pienimmissäkin kylissä oli aina muutama länsimainen kehitysyhteistyöhanke tai kansainvälinen järjestö paikalla.

Merkillisissä paikoissa tapaa merkillisiä ihmisiä. Sekä Zwedrussa että Saclepeassa tapasin ekspättien terassikutsuilla eripuolilta maailmaa tänne päätyneitä ihmisiä, joiden elämäntarinoista kustakin saisi bestsellerin. Oli lääkäreitä, antropologeja, entisiä sotilaita tai virkamiehiä, nuoria idealisteja, jotkut kotoisin vielä Liberiaakin eksoottisemmista paikoista kuten Džibutista ja Kap Verden saarilta.

Liberiaan matkustamista harkitsevan kannattaa huolehtia, että malarialääkitys on kunnossa, sekä varmistaa suojautumisensa hyttysiltä sekä karkottein että hyttysverkoin, sillä Länsi-Afrikan kuumankostea Guineanlahden rannikkoalue on maailman pahinta malaria-aluetta ja sikäläinen malaria myös usein pahinta laatua.

Ei kommentteja: