tiistai 26. huhtikuuta 2011

Pääsiäinen Latgalessa

Viime vuosina olen viettänyt useita pääsiäisiäni Libanonissa, mutta tällä kertaa minut rekrytoitiin pääsiäiseksi kulttuurimatkalle Latvian itäiseen maakuntaan Latgaleen. Sattui vieläpä niin, että useimmilla kristityillä kirkkokunnilla pääsiäinen oli tänä vuonna samaan aikaan. Ekumenia kukoisti myös pääsiäisturneellamme Latgalessa.

Latgale (rinnakkaisnimeltään Latgallia) on yksi Latvian kolmesta historiallisesta osasta, joista ne kaksi muuta ovat Kuurinmaa (Kurzeme) ja Liivinmaa (Vidzeme). Nykyisin Latvia on jaettu neljään lääniin, kun Kuurinmaa jakautuu nykyisen Latvian alueella kahteen osaan, Kuurinmaahan ja Zemgaleen (Semigallia). Nämä jakautuvat hallinnollisesti piirikuntiin ja erityisasemallisiin kaupunkeihin.

Latgale poikkeaa historiallisesti ja kulttuurisesti muista Latvian alueista sikäli, että se kuului pitkään Puolan ja Puola-Liettuan valtakuntiin, mikä onkin jättänyt jälkensä Latgalen leimallisesti katoliseen kulttuuriin. Latvian väestö jakautuu protestantteihin, ortodokseihin ja katolisiin ja Latgalessa katoliset ovat latgalleja, lättejä ja puolalaisia, kun taas ortodoksit yleensä venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Liivinmaassa on myös ortodoksisia lättejä. Läntisellä Liivinmaalla ja Kuurinmaalla lätit ovat pääsääntöisemmin protestantteja.

Latgale on myös etnisesti erilainen kuin muu Latvia. Ensinnäkin latgallit muodostavat oikeastaan oman etnisen ryhmän, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Vaikka koko Latvian nimi tuleekin latgallien heimosta, joka oli ensimmäisenä Väinäjoen vartta asuttanut balttiheimo, Liivinmaalla ja Kuurinmaalla on pitkään suhtauduttu latgalleihin alentuvasti, ikään kuin nämä olisivat jotenkin epälatvialaisia, maalaisia ja takapajuisia. Toki Latgale oli monissa asioissa jäljessä muun Latvian kehitystä, mutta se johtui Venäjän imperiumin sortotoimista. Esimerkiksi maaorjuus lakkautettiin Latgalessa huomattavasti myöhemmin kuin muussa Latviassa.

Muutenkin Latgale on kulttuurisesti erikoista aluetta. Se on etnisesti kirjavampi kuin muu Latvia. Latgalesta löysivät aikoinaan turvapaikan Venäjän imperiumissa vainotut ryhmät, kuten vanhauskoiset ortodoksit ja juutalaiset. Vanhauskoisten yhteisöt ovat edelleenkin Latgalessa moninaiset - heitä on siellä huomattavasti enemmän kuin Virossa, jossa he rajoittuvat lähinnä Peipsijärven rannan sipulivenäläisiin, ja Liettuassa, jossa sielläkin on vanhauskoisten yhteisöjä. Juutalaiset muodostivat aikoinaan merkittävän komponentin Latgalen kaupungeissa, mutta ovat supistuneet menneiden aikojen vainojen ja uudemman emigraation myötä hyvin vähäiseksi ryhmäksi.

Latgalen maisemaa hallitsee sen halki ja lopulta Riianlahteen virtaava Väinäjoki (lätiksi Daugava). Aikoinaan Väinän varsilla oli vahva suomensukuisten liiviläisten asutus, minkä vuoksi sekä joella että Latgalen suurimmalla ja Latvian toiseksi suurimmalla kaupungilla Väinänlinnalla (lätiksi Daugavpils) on myös vanhastaan suomenkieliset nimet. Monilla muillakin paikoilla Latviassa olisi olemassa liivinkielisiä (eli käytännössä suomalaisia) paikannimiä, vaikka ne ovatkin liiviläisten saksalaistumisen ja latvialaistumisen myötä kadonneet unholaan. Nykyisin liiviä puhuu äidinkielenään enää muutama perhe Kuurinmaan rannikolla. Tosin liiviläinen kulttuuri on ollut elpymään päin Latvian itsenäistymisen jälkeen.

Kun saksalainen ritarikunta eli teutoonit aikoinaan valloittivat Kuurinmaan ja Liivinmaan, monet liiviläisten ylimystöstä kristinuskoon käännyttyään saksalaistuivat. Tästä kertovat useiden merkittävien baltiansaksalaisten sukujen liiviläiset nimet - esimerkiksi Lieven (Liivi) ja Üxkull (Ykskylä). Ensimmäinen matkakohteemme Riiasta lähdettyämme olikin Līvānin pikkukaupunki, joka on saanut nimensä siellä aikoinaan kartanoa hallinneen Lievenin suvun mukaan. Līvānissa tutustuimme sikäläiseen kulttuurikeskukseen, jossa meille myös esitettiin kansanlauluja ja -tansseja sekä pääsiäisperinteitä. Matkanjärjestäjämme isän ehtymättömistä kotiviinikellareista ammensi retkueemme virvokkeita kulttuurintäyteisen päivän päätteeksi.

Jo matkalla Līvāniin pysähdyimme muuten Liepkalnin leipomolla Väinäjoen varrella, jossa havaitsin Väinää pitkin seuraavan myös perin merellisiä muuttolintuja: pienparvina meriharakoita, merimetsoja ja isokoskeloita. Kattohaikarat olivat jo saapuneet Latviaan ja rakentelivat pesiään, hautoivatkin monin paikoin. Matkamme aikana kevät eteni kohinalla, tuoden kivitaskuja, tiltaltteja ja matkan lopulla jo pajulintujakin.

Līvānista jatkoimme seuraavana päivänä Preilin pikkukaupunkiin tai kylään, jossa tutustuimme nukkemuseoon, kirkkoon ja juutalaisen herran pitämään hotelliin, jonka pihassa oli Latvian pienin ekumeeninen kappeli. Hotelli oli vanhassa Borchien aatelistalossa, jossa oli välillä toiminut myös sairaala. Borchien komeasta linnasta on nykyisin jäljellä vain julkisivu ja sekin hyvin huonossa kunnossa. Matkalla Preilistä eteenpäin ilahdutti silmiäni sinisuohaukka.

Seuraava kohteemme oli Latgalen pääkaupungiksi mainittu Rēzeknen kaupunki, jossa tutustuimme sikäläiseen museoon, taidetaloon, linnavuoreen sekä ortodoksiseen, katoliseen ja vanhauskoiseen kirkkoon. Pääsiäismenot olivat täydessä vauhdissa. Kansa siunautti kirkoissa seuraavan aamun aterioitaan ja keskiyöllä katselimme ristisaattoa. Vanhauskoisten kirkolla saattoi havaita senkin seikan, että kaikki vanhauskoisetkaan eivät ole pitäneet kovin tiukasti kiinni tavoistaan, sillä osa kirkkoon saapujista jätti kolminkertaiset ristinmerkit ja kumarrukset tekemättä ja vain lampsi sisään. Rēzeknessä myös söimme ja joimme sekä perehdyimme paikalliseen yökerhoon, joka oli sangen tyhjä, vaikka sinne pyrki mutta käännytettiin ovelta paljon väkeä. Olivat ehkä alaikäisiä.

On mainittava, että linnavuorella oppaamme kertoi tarinan paikallisesta prinsessa Ruususesta, joka oli kirottu kellariin ja ilmestyi yhdeksän vuoden välein keskiyöllä linnavuorelle siltä varalta, että joku nuorukainen voisi rikkoa kirouksen pitelemällä prinsessaa kädestä siitä huolimatta, että tämä muuttui lohikäärmeeksi ynnä muuta hämmentävää. Vain yksi prinsessa ilmestyi paikalle, mutta hänkin nojaili jonkun heilan käsivarteen, joten pelastamatta jäi.

Kolmantena päivänä laskeuduimme alas Grāveriin tutustumaan paikallisiin keramiikkataiteilijoihin. Siellä virtasi Dubna, joka myös Līvānin läpi virtaa. Jatkoimme Grāverista koko Latvian katolisuuden keskukseen Aglonaan, jossa on häikäisevän valkoinen katedraali, Latvian suurin katolinen kirkko. Isä Guntars esitteli meille katedraalia ja Latvian katolisen kirkon sekä pyhimysten historiaa.

Kun olimme Rēzeknessä tutustuneet juuston saloihin, Aglonassa saimme itsensä vihityn leipäruususen opastuksella kuulla leivän ihmeistä. Tulimme samalla syötetyiksi ja juotetuiksi. Syödä piti niin kauan kunnes suoli seisoi ja jos pontikka ei ollut pöydällä kierrossa, alkoholi kuulemma haihtui pois. Se, joka kieltäytyi syömästä, sai kauhasta päähänsä.

Viimeinen kohteemme oli Väinänlinna eli Daugavpils, Latvian toiseksi suurin kaupunki. Historiallisesti tämä Väinäjoen strateginen linnoituspaikka on tunnettu myös nimillä Dünaburg, Dinaburga, Dyneburg, Boriso-Glebsk, Dźwińsk ja Dvinsk. Tämä 130 000 asukkaan kaupunki oli varsin miellyttävä yllätys, sillä sitä oli mittavasti kunnostettu ja siivottu ja oli varsin viihtyisä keskusta-alue sekä vanhakaupunki. Kaupungissa on nykyisin noin puolet venäläisiä ja loput jakautuvat latvialaisiin, puolalaisiin ja muihin.

Pidimme illalla piknikkiä aukiolla Väinänlinnan keskustassa ja aamulla tutustuimme oppaan kera Napoleonin sodissa osaansa näytelleeseen Väinänlinnan linnoitukseen, "Latvian Suomenlinnaan", suureen linnoitusalueeseen, joka oli täysin ruokottomassa kunnossa, mutta paraikaa mittavat restaurointityöt on näemmä aloitettu, osittain EU:n rahoituksella. Tästä alueesta tulee kyllä komea ja Itä-Latvian turismin vetonaula sitten kun kunnostustyöt on saatu päätökseen. Linnoitusalueella sain Latvian listalleni kaksi uutta lintulajia, sinirinnan ja käenpiian.

Ei kommentteja: