torstai 29. joulukuuta 2011

Vetinen joulukuu

Joulukuu on ollut poikkeuksellisen lämmin mutta vetinen ja tuulinen. Ensimmäisellä viikolla olin Genevessä, jossa satoi kaatamalla. Muuten olen ollut tiiviisti kotimaassa, jossa täälläkin on lähinnä satanut.

Arabikevät on saanut jatkokseen valkonauhaisen liikkeen Venäjällä, jossa koulutettu keskiluokka on viimeinkin saanut tarpeekseen Putinin ja valtapuoluetta edustavien politteknologien ja oligarkkien öykkäröinnistä. Valtapuolueen ylimielinen propaganda, presidentin ja pääministerin avoimesti osoittama kansan halveksunta sekä vaalitulosten räikeä väärentäminen käänsivät mielialat regiimiä vastaan. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun putinistiset sekurokraatit kaappasivat provokaatioiden, masinaatioiden ja Kaukasian sotien avulla vallan vuonna 1999, Venäjä näyttää olevan ottamassa jälleen edistysaskelta. Ehkä valo sittenkin kajastaa pimeyteen ja Mordoriin voi koittaa valkea joulu. Ortodoksien jouluhan on vasta tammikuun alussa.

Olisi hienoa nähdä venäläisten jälleen lunastavan paikkansa sivistyskansojen joukossa, jossa he tietysti ihmisinä ovat koko ajan olleet, mutta kärsineet siitä, että politiikan ja liike-elämän huiput on kansoitettu mafiosoilla ja sekurokraateilla, joiden barbaariset örkkiarmeijat ovat terrorisoineet venäläisiä ja siinä sivussa monia naapurikansojakin. Venäjän opposition johdossa on esiintynyt monia tunnettuja kulttuurihenkilöitä kuten suosikkikirjailijani Boris Akunin ja rokkari ja kulttuurivaikuttaja Artemi Troitski. Opposition keulakuvaksi ja sankariksi näyttää nyt nousseen bloggari Aleksei Navalnyi, jonka letkautus Jedinaja Rossijasta ”huijareiden ja varkaiden puolueena” on muodostunut valkoisen vallankumouksen tunnuslauseeksi.

Kuten arabikevään tapahtumissa, myös Venäjällä korruptio ja vallanpitäjien mielivalta ovat se fiksun kansan kärsivällisyyden viime kädessä tuhonnut epäkohta. Länsimaalaisten näyttää kuitenkin yhä olevan yllättävän vaikeaa ymmärtää, miksi juuri korruptio, joka aina yhdistyy autoritääristen järjestelmien harhaiseen ”vakauteen”, on niin suuri piikki kansan lihassa. Heidän on vaikea ymmärtää sitä, koska elävät itse yhteiskunnissa, joissa suurin osa korruptiosta rajoittuu ylätasolle eikä siten näy yhtä räikeänä kansalaisten jokapäiväisessä elämässä kuin Venäjällä ja useimmissa arabimaissa. Niissä kansalaisten mitta on täyttynyt siihen, että vallanpitäjät ja heidän suosikkiliikemiehensä pysäyttävät muun liikenteen ajellessaan mustissa limusiineissaan ja polkiessaan sikailuillaan ja mafiaslangillaan normi-ihmisten oikeustajua. Mitta on täyttynyt siihen, että poliisit ja tiedustelupalvelujen urkkijat, jotka muka vastaavat yhteiskunnan turvallisuudesta, ovat itse jatkuvasti suurin uhka sille turvallisuudelle – varkaita, huijareita, murhaajia. Suomalaisten on vaikea ymmärtää, koska Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Venäjä taas on yksi maailman eniten korruptoituneista maista.

Voidaan vain toivoa, että Moskovaan ja Pietariin keskittyvä liberaali oppositio onnistuisi muuttamaan Venäjän suunnan. Ikävä kyllä pahoin pelkään, että Mordor vastaa omaan tapaansa, lähettää kaduille örkkinsä, mielenosoittajia pieksevät shabihat, našistit ja molgvardijat, provokaattorit ja tankit, ja joulun valkeat nauhat värjäytyvät hurmeisiksi sankarimarttyyrien verestä.

Verinen on joulu myös Syyriassa, jossa roistohallitus pitää pilkkanaan niin Arabiliittoa kuin länsimaitakin, lahdaten syyrialaisia vallankumouksen pääkaupungissa Homsissa ja muissa osissa Syyriaa. Arabiliiton ihmisoikeustarkkailijoiden johdossa kekkuloi Sudanin pahamaineisten janjawidien perustajana kunnostautunut kenraali ja heti tarkkailijoiden saavuttua räjähti kaksi autopommia, jotka toiselle puolelle maailmaa saakka haisivat mukhabaratin provokaatioilta.

Myös Egyptissä on vuodatettu verta. Egyptissä sotilashallinto on palannut Mubarakin aikaisiin menetelmiin nuorten mielenosoittajien pieksemisessä ja demokratian halveksimisessa ja taustalla Muslimiveljeskunnan änkyrät paiskovat myhäillen kättä kenraalien kanssa. Ei ihme, että nuoret pieksemisen uhallakin palaavat yhä uudelleen Tahrir-aukiolle vaatimaan takaisin varastettua vallankumoustaan.

Loputkin Yhdysvaltain joukot vetäytyivät Irakista ja sitä juhlistaakseen paikallisten terroristien piti tietysti ensimmäiseksi räjäytellä kasa pommeja, joissa sai surmansa kymmeniä viattomia irakilaisia muslimeja. Sunnalaisen varapresidentin väitetty osuus šiialaisvastaisissa kuolemanpartioissa ja Iranin väitetty kasvava vaikutusvalta hallitusvaltaan takertuviin šiiapoliitikkoihin kiristävät kansanryhmien välejä. Kurdeillakin on vaikeaa, kun turkinkurdien kommunistinen ääriliike PKK on ryhtynyt toimimaan Syyrian ja Iranin diktatuurien käsikassarana kurdeja vastaan.

Tunisiassa ja Marokossa on mennyt vähän paremmin. Niissä parlamenttivaaleissa kohtuullisesti menestyneet maltilliset islamistit oireilevat siihen suuntaan, että islamismi ideologiana voisi olla kesytettävissä normaaliksi parlamentaariseksi vaihtoehdoksi, vaikka sen ääri-ilmiöt epäilemättä vielä pitkään aiheuttavatkin vakavaa harmia muslimimaille ja niiden liberaalimmalle koulutetulle väestölle.

Euroopassa on jatkunut talousapokalypsi ja käsittämätön suhmurointi velkojen siirtämiseksi pankkien ja nykyisten poliittisten eliittien vastuulta tulevien eurooppalaissukupolvien harteille. On sääli, että suurin osa euroskeptikoista on hörhöjä, salaliittoteoreetikkoja, äärioikeistolaisia tai -vasemmistolaisia tai muuten vain pihalla kuin lumiukot taloudesta, kun kerrankin pitäisi megafonilla ja mieluiten myös tomaattien heittämisellä tehdä selväksi, etteivät eurooppalaiset voi sulattaa ihan mitä tahansa. Mutta ei, onhan paljon helpompaa suoltaa ilmoille populistista höttöä, viitata Bilderbergiin, Rothschildeihin ja uuteen maailmanjärjestykseen kuin pakottaa nykyiset hallitukset ja pankit vastuuseen edesvastuuttomuudestaan.

Suomen presidentinvaalit ovat nurkan takana ja kaikki ehdokkaat yrittävät päästä maaliviivalle asti keskustelematta lainkaan niistä asioista, jotka itse asiassa ovat presidentin tärkeimpiä valtaoikeuksia, kuten EU:n ulkopuolinen ulkopolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja avainnimityspolitiikka. Ehdokkaiden esikunnissa tiedettäneen vanha viisaus, että Suomen vaaleja ei voi voittaa, vaan voi ainoastaan hävitä ulkopolitiikalla. Sääli, koska nyt kansalaiskeskustelusta saa sen kuvan, että presidentinvaaleissa onkin kyse eurosta, maahanmuutosta, aborteista ja homoista.

Sisäpolitiikassa ei nykyisin näytä kuluvan päivääkään ilman persujen perseilyä. Milloin vouhotetaan mamuista ja musuista, milloin muista vähemmistöistä, pöyristellään kirkollislehden pilakuvia, ryvetään marttyyreina, neuvotaan naisia synnyttämisessä ja ihmissuhteissa, ylistetään Pohjois-Korean johtajia ja toivotetaan paskaa joulua. Tälle irvokkaalle freakshowlle ei näytä olevan mitään loppua eikä rajaa eikä tässä enää tiedä pitäisikö lollottaa, vollottaa vai naamakämmentää. Persut kun tunnetusti halveksivat myös demokratiaa niin ilmeisesti heidän ihanne-Suomensa olisi impivaaralainen Pohjois-Korea, jossa edustuksellinen demokratia voitaisiin korvata mölinä-äänestyksillä. Kansa voisi mölistä Teuvon presidentiksi ja Tuksun pääministeriksi ja Hallis voisi toimia propaganda- ei kun viestintävisiirinä, jolloin koko turhan median voisi lakkauttaa ja redusoida Scriptaan ja Hommaan. Niissähän on jo kaikki totuus, eikö kansa jo tajua.

Samaan aikaan kun norjalaiset ovat poliittisesti korrektisti vaikkakin ilmeisen kyseenalaisesti julistaneet Anders Breivikin syyntakeettomaksi ilmeisen harkittuihin, vuosia valmisteltuihin ja täysin ideologisesti motivoituneisiin terroritekoihinsa, Euroopassa sattui kaksi joukkomurhaa lisää. Liègessä marokkolaissyntyinen Belgian kansalainen, shkupollimaisen taparikollisprofiilin omaava Noureddin Amrani ampui kaksi teinipoikaa (joista toinen tunisialaissyntyinen), pikkulapsen, siivoojattaren ja itsensä, ilmeisesti koska poliisit eivät tykänneet hänen hamppuviljelmistään ja asekokoelmistaan ja siveys- ja väkivaltarikoksistakin hän oli käräjillä. Firenzessä taas Breivikin italialainen aatetoveri, Eurabia-salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri ampui kaksi senegalilaista katukauppiasta ja itsensä.

Vietin vetistä joulua Pohjanmaan rannikolla ja koin myös tapaninpäivän talvimyrskyn Suomen sen hetken tuulisimmassa paikassa. Sähköt menivät aamupäiväksi ja kattopeltejä lenteli mutta huomioiden sen, kuinka pois tolaltaan Suomi taas meni pienistä säävaihteluista, aika vähällähän tuosta selvittiin. Yhteiskunta vain on muuttunut sellaiseksi, että satoipa talvella lunta tai vettä, kaikki on järkyttävää ja saa pasmat aivan sekaisin.

Pian koittaakin sitten uusivuosi ja minun on jälleen aika kaivaa esille edellisen uudenvuoden ennustukseni ja katsoa kuinka hyvin se ennakoi tämän vaiherikkaan vuoden tapahtumia, sekä luonnostella ennusteeni ilmeisen vaiherikkaalta vaikuttavalle ensi vuodelle. Lukijoille hyvää joulua ja mielenkiintoista uuttavuotta!

perjantai 2. joulukuuta 2011

Merkkihenkilöitä

Iltalehti ehdotti, että jos euro kaatuu ja Suomessa palataan markkaan, laitettaisiin uusiin seteleihin seuraavien modernien merkkihenkilöiden kuvat: jääkiekkoilija Mikael Granlund, kirjailijatar Sofi Oksanen, koomikko Spede Pasanen, Nokia-johtaja Jorma Ollila, kirjailijatar Tove Jansson, laulaja Kari Tapio sekä diplomaatti, presidentti ja rauhantekijä Martti Ahtisaari. Pidän itse ongelmallisena sitä, että suurin osa näistä merkkihenkilöistä on edelleen elossa eikä elossa olevien henkilöiden kuvaaminen seteleissä ole ollut oikein korrektia, vaikka Kekkosesta seteli tehtiinkin.

Historioitsija Jussi Jalonen ehdotti puolestaan blogissaan, että seteleihin kuvattaisiin valtiomies Väinö Tanner, kirjailija Kalle Päätalo, laulaja Laila Kinnunen, jääkärikenraali Aarne Sihvo, urheilija ja pesäpallon keksijä Tahko Pihkala, missi Armi Kuusela, arkkiatri Arvo Ylppö sekä näyttelijä Tauno Palo. Tässä listassa on enää yksi elossa oleva henkilö, Kuusela nimittäin.

Jos sivuutetaan ne, jotka ovat jo olleet seteleissä, ja joita Iltalehti tai Jalonen jo ehtivät ehdottaa, samoin kuin sivuutetaan entiset presidentit, ehdottaisin muutamia nimiä lisää, jotka omasta vaatimattomasta mielestäni voisivat ansaita paikkansa suomalaisuuteen tuottamillaan kontribuutioilla:

Valtiomiehistä listalle ansaitsisivat päästä ainakin Leo Mechelin ja Rudolf Holsti. Mechelin kuului Suomen kansallisen oikeustaistelun johtajiin ja perustuslaillisuuden puolustajiin sekä oli merkittävä suomalaisen liberalismin ideologi aikana, jolloin suuri osa muista oli taipuvaisia kansalliskiihkoiluun.

Holsti taas oli toimittaja, diplomaatti ja poliitikko, joka toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 1919-22 ja 1937-38. Hän kannatti reunavaltiopolitiikkaa, pohjoismaista puolueettomuutta ja edusti länsimielistä järkipolitiikkaa aikana, jolloin suuri osa kansallisesta eliitistä kallistui saksalaiseen nationalismiin. Holsti joutui saksalaismielisten hampaisiin heimosotien kritisoimisesta ja venäläismielisten pannaan Väli-Euroopan pienten maiden puolustamisesta neuvostototalitarismilta.

Sotilaista muistettavaksi esimerkiksi kelpaisi erityisesti Aksel Fredrik Airo. Ritarikenraali Airo oli sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan sotasankari, oikeamielinen isänmaanystävä, tiedustelumies ja keskeinen hahmo Suomen pitämisessä vapaana länsimaana. Hän sai Mannerheim-ristin ritarin arvon ansioistaan jatkosodassa ja kunnostautui vastarintavalmiuden organisoimisessa sodan jälkeen, siten ehkäisten neuvostoliittolaisen hegemonian toimeenpanoa Suomessa.

Yhteiskuntavaikuttajista huomiota ansaitsisivat erityisesti Uno Cygnaeus, kansakoululaitoksen isä ja pastori, sekä Tekla Hultin, ensimmäinen suomalainen naispuolinen filosofian tohtori ja naisten vapautuksen uranuurtaja Suomessa, liberaali ja aktivisti, joka toimi myös jääkäriliikkeen puolesta.

Kirjailijoista itseoikeutettuja setelihahmoja olisivat tietysti Mika Waltari, Eino Leino ja Olavi Paavolainen. Suomalaisista tutkimusmatkailijoista esimerkiksi koillisväylän löytäjä ja naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöld sekä tutkimusmatkailija, tiedemies ja diplomaatti Gustaf Ramstedt kuuluisivat suomalaisten suurmiesten galleriaan. Muista suomalaisista renessanssi-ihmisistä seteleihin voisivat sopia vaikkapa tiedemies, filosofi, tutkimusmatkailija ja uskonnonvapauden uranuurtaja Rafael Karsten sekä myöhempi suurmies, paleontologi ja muinaisaikojen lennokas kuvailija Björn Kurtén.

Kylmän sodan ajan vaikuttajista paikkansa ansaitsisivat erityisesti Georg C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila, jos ei muuten niin siksi, että he eivät elinaikanaan ehtineet saada ansaitsemaansa arvostusta, vaan tulivat selkärangattomien rienaajien pilkkaamiksi ja panettelemiksi.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Jordaniassa ja Istanbulissa

Olen taas matkoilla. Istanbulin lentokentällä olin kuulevinani takaani suomenkielistä puhetta ja kun katsoin, siellä oli ryhmä sekä vaaleutensa asteelta että kasvonpiirteiltään suomalaisen näköisiä ihmisiä. Joukko ryhmittyi Rostoviin lähdössä olevalle portille, joka oli oman porttini naapurissa, ja vasta silloin kuulin tarkemmin, että he puhuivatkin tataaria. Geneettisesti suomalaiset ja Anatolian turkkilaiset lienevät varsin kaukana toisistaan, mutta Idel-Uralin alueella elävät suomalais-ugrilaiset ja turkkilais-tataarilaiset kansat ilmentävät kasvonpiirteissään läheistä geneettistä sukulaisuutta.

Turkin kielen rakenteista ja vanhimmasta sanastosta huomaa turkinsukuisten kansojen olevan alkuperältään suomalais-ugrilaisten sukulaisia myös kielellisesti. Asia olisi päivänselvä, ellei olisi ollut Venäjän ja Turkin imperiumeja, jotka sekoittivat kieliä, geenejä ja uskontoja uusiin yhdistelmiin. Nimittäin nykyturkkilaisethan ovat geneettisesti eteläisempien kansojen jälkeläisiä – turkkilaistuneita kurdeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. – mihin soppaan on heitetty Balkanin ja Kaukasian kansoja, krimintataareja, juutalaisia, arabeja ja monenlaista muuta. Vastaavasti Venäjän imperiumin herrakansassa on vain osittainen slaavilainen perimä, kun todellisuudessa suurin osa isovenäläisistä on kiovalaisen kieli- ja uskontokuorrutuksen saaneita finnougreja ja turkotataareja. Ja on siinäkin sopassa tietysti kosolti muita aineksia viikingeistä ja balteista kaukasialaisiin ja keskiaasialaisiin.

Imperiaalinen historia erehdyttää meitä kuvittelemaan, että anatolianturkkilaiset olisivat alkuperäisiä turkkeja ja isovenäläiset alkuperäisiä slaaveja, vaikka nämä ovat nimenomaan imperiaalisia uusturkkeja ja uusslaaveja, myöhäisiä tulokkaita sekä ortodoksiseen kristinuskoon että islamiin. Kaikkien käännynnäisten tavoin ovat nämä imperiaaliset keskuskansat olleet varsin fanaattisia kansallismielisyydessään. Jos halutaan kuitenkin etsiä syviä kansanluonteita ennen imperiumeja, alkuslaavilaiset kulttuurilähteet sijaitsevat Länsi-Ukrainassa, alkuturkkilaiset Kaspianmeren pohjoispuolisilla aroilla ja Volgalla, alkuortodoksisten jäljittämiseksi kannattaa tutustua vaikkapa Irakin, Pohjois-Syyrian ja Kaakkois-Turkin assyrialaisiin, ja alkuislamilaiset kulttuurilähteet tietysti löytyvät kahden pyhäkön Hijazista.

Kulttuurit eivät kuitenkaan koskaan matkusta ihmisistä ja kansoista toisiin muuttumattomina, vaan omaksuvat kaikkialta matkan varrelta vaikutteita ja tulevat sekoitetuiksi yhä uusiksi yhdistelmiksi, synnyttäen uusia kansoja ja kulttuureja. Luonnon suunta on aina diversifioituva. Jos jokin on epäluonnollista niin monokulttuuri, oli se sitten geenimaissiviljelmä, tasamittainen puupelto tai kansalliskiihkoinen tai muuten totalitäärinen valtio, jonka ihanteena ovat persoonattomina marssivat klooniarmeijat.

Se Istanbulin tataareista. Lensin Jordaniaan, jossa minulle jäi viikonloppu omaa aikaa ennen maanantain ja tiistain konferenssia. Vuokrasin auton Ammanista ja ajoin lauantain kuluessa Madaban kautta Kuninkaan valtatielle. Wadi Mujibin alueella näin runsaasti Jordanian kuiville alueille luonteenomaisia lintulajeja, kuten aavikkokiuruja, surutaskuja, mustapyrstöjä, aavikkokerttuja, sinirastaita ja lyhytpyrstökorppeja. Muutamia aavikkopyitä pörähti lentoon suristen ja kaklattaen.

Jatkoin Wadi Mujibin jälkeen edelleen etelään, ensin Tafilan kaupunkiin ja sieltä edelleen Danan kylään, jossa majoituspaikkani sijaitsi, tarkoituksena tehdä pitkiä kävelyretkiä Danan kansallispuiston henkeäsalpaavissa kanjonimaisemissa. Minulla oli siellä kohdelajikin, pitkäaikainen nemesikseni aavikkopöllö, jota en edelleenkään ole onnistunut näkemään, vaikka olen liikkunut sen tiedetyissä esiintymispaikoissa vuosien ajan. Yöllä laakson jyrkänteillä huuteli sentään aavikkohuuhkaja, mikä voi selittää, miksi laakson tässä päässä ei aavikkopöllöjä esiinny. Huuhkajat ovat tunnettuja muiden pöllöjen eliminoinnista reviireiltään. Kontaktini kertoi aavikkopöllöjä löytyvän tällä hetkellä parhaiten Danan kansallispuiston leirialueen ympäristöstä, mutta se on talvikauden ajan suljettu.

Toinen paikka löytää aavikkopöllö on Petran eräs kanjoni, Pikku-Petra, mutta tällä matkalla halusin mennä johonkin muuhun kohteeseen kuin Petraan, jossa olen käynyt kymmeniä kertoja, ja joka on ympäri vuoden täynnä turisteja. Danassa sain sentään vaellella näkemättä juuri muita ihmisiä – ja turisteja sitäkin vähemmän. Koko Danan kylässä oli lisäkseni vain viitisen matkailijaa, pari lomailevaa brittisotilasta ilmeisesti Irakista ja vanhempi ruotsalaispariskunta pitkällä automatkalla.

Danassa tuli yöllä todella kylmä. Yötaivas oli pilvetön ja siellä näkyi tähdenlentoja. No, aavikkopöllöä ei edelleenkään löytynyt, mutta aavikkohuuhkaja oli ihan kiva laji sekin. Danan suojelualueella esiintyy kuulemma kuusi pöllölajia, joista neljä on selviä tapauksia (aavikkopöllö, aavikkohuuhkaja, minervanpöllö ja kyläpöllönen), mutta ne kaksi muuta vaikeammin arvattavissa (ehdokkaita ainakin sarvipöllö, persianpöllönen ja varsinaisen huuhkajan Libanoniin asti esiintyvä alalaji).

Näin myös aina ilahduttavan vuorikotkan sekä kaksitoista hanhikorppikotkaa – ilmeisesti talveksi jättäytyneitä yksilöitä Danassa pesivästä yhdyskunnasta, jonka pesäpaikat näkyivät jyrkänteiltä pitkälle valkeiksi paskottujen kohtien vuoksi. Tavanomaisia kanjonilajeja oli myös paljon, kuten rotkorakkeleita, aavikkokiuruja, aavikkokerttuja, mustapyrstöjä, arabianbulbuleja, arabiantimaleja, kalliopääskyjä ja sadoittain vuoripyitä, jotka kuuluttivat itseään kaikkialta ja pyrähtelivät edestä lentoon aamuvarhain. Talvivieraista ilahduttivat erityisesti valkoselkätasku ja laulava syyrianhemppo.

Kaikilla retkilläni Jordanian erämaihin on aina ollut jokin lintuhavainto, joka on täysin poissa omasta elementistään ja paikassa, jossa sitä ei odottaisi. Tällainen oli aivan ensimmäisellä Jordanian-matkallani yksinäinen naaraspeippo, joka liikkui syvällä kallioisessa autiomaassa aavikkokiurujen löyhässä parvessa. Tällä matkallani oli sellainen Wadi Mujibissa erään karurantaisen patolammen rannalta lentoon pölähtänyt taivaanvuohi. Ja Wadi Danassa sellainen oli kylän liepeiltä oliivilehdosta lentoon noussut lehtokurppa.

Jordaniassa arabikevään mielenosoitukset ovat jääneet varsin pieniksi eikä niitä ole tukahdutettu väkivaltaisesti. Päinvastoin Jordanian kuningas vaihtoi nopeasti pääministeriä ja hallitusta ja uusi hallitus on pikemminkin mielistellyt kansaa kuin piessyt heitä. Julkisen sektorin palkkoja on nostettu ja poliiseja kehotettu olemaan sakottamatta ylinopeutta ajavia, etteivät ihmiset suuttuisi suotta. Jordaniassa ajokulttuuri on muuten huomattavasti sivistyneempi kuin Syyriassa ja Libanonissa. Samoin kuin aiemmin tässä blogissa puheena ollut Marokko, myös Jordania on jo viimeisten yli kymmenen vuoden aikana toteuttanut monia niistä uudistuksista, joista kansa on autoritäärisimmissä arabimaissa saanut vain unelmoida. Kuninkaalla on viimeinen sana lähes kaikkeen, mutta hän ei näitä valtaoikeuksia välttämättä aina käytä, joten Jordaniaa samoin kuin Marokkoakin voi luonnehtia varsin vakaiksi ja vapaiksi puolidemokratioiksi. Muslimiveljeskunnan täkäläinen sisarpuolue, Islamilainen toimintapuolue, toimii laillisesti, mutta on pidetty vaaliteknisillä kikkailuilla ikuisessa oppositiossa.

Runsas puolet jordanialaisista on palestiinalaistaustaisia, ns. länsirantalaisia, ja toinen puolisko, tai vajaa sellainen, ns. itärantalaisia eli kantajordanialaisia. Palestiinalaisväestö keskittyy kaupunkeihin ja jakautuu rikkaaseen liikemies- ja kauppiasluokkaan sekä toisaalta köyhään pakolaisväestöön. Kantajordanialaiset taas ovat jakautuneet perinteisesti konservatiiviseen keskiluokkaan ja maaseudun beduiineihin.

Nykyinen kuningas Abdullah II on länsikoulutettu ja hänen vaimonsa on palestiinalainen. Heitä kohtaan on esiintynyt huomattavasti runsaampaa tyytymättömyyttä kuin ennen, syinä erityisesti Jordanian huono taloustilanne - maa on ajautunut riippuvaisuuteen Saudi-Arabian taloudellisesta tuesta - ja arabimaiden yleinen vitsaus, nuorisotyöttömyys. Levantin vakaimmassa maassa on siis sielläkin kytevää pinnanalaista painetta, joka voi purkautua ikävillä tavoilla, jos alueen yleisempi kehitys ja maailmantalous eivät helpotu lähiaikoina. Lisäksi vaarana on, että Syyria, Iran, radikaalit palestiinalaisryhmät sekä mahdollisesti vielä Egyptin Muslimiveljeskunta masinoivat Jordaniaa vastaan poliittista ääriliikehdintää. Viimeksi mainitusta syystä Jordanialla ei olekaan varaa laiminlyödä sisäisen turvallisuuden sektoria.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Uhrijuhlat

Tämä marraskuu on merkillinen. Ilma on syksyisen kuulas ja kirpeäkin, mutta tähän asti lämpötilat ovat olleet jotain sellaista, mitä normaalisti odottaisi syys-lokakuun vaihteelta.

Kuin reaktiona kesän ja alkusyksyn vampyroituneelle vuorokausirytmille, alati erraattinen kehoni ja mieleni ovat nyt kehittäneet uuden rytmin, johon kuuluu herääminen aamuisin varhain ja viimeistään kuuden maissa kyvyttömyys ajatellakaan nukkumista. Vaihtelu on tervetullutta siirryttyäni jälleen kuun alusta säännöllisen päivätyön piiriin.

Se on toteutunut myös viikonloppuisin, jolloin olen käyttänyt nukkumiseen sen ajan, jolloin kesällä olisin sosialiseerannut ja juonut epäterveellisiä juomia, ja silloin kun olisin kesällä ollut umpiunessa, olen kirjoittanut, lukenut ja tehnyt pitkiä kävelyitä raikkaassa syysilmassa, tyhjässä uinuvassa kaupungissa. Olen katsellut pulujen perään syöksyviä varpushaukkoja ja niitä räkättejä ja mustarastaita, jotka näyttävät tehneen määrätietoisen päätöksen jäädä tänne, kun pääparvet lensivät lounaaseen.

Männa viikoilla käytiin läpi sarja vuoden pimeintä aikaa esihistoriallisista ajoista lähtien täplittäneitä juhlia. Suomalais-ugrilaisen kekrin ja kelttiläisen samhainin lisäksi on juhlittu intialaisten diwalia eli valojen juhlaa, kristittyjen pyhäinpäivää, puolipakanallisessa muodossaan halloweeniä, ja muslimien adha-juhlaa eli uhrijuhlaa.

Muutama sana tästä juhlarupeamasta: muinaisten uskontojen juhlat liittyivät yleensä vuodenkiertoon ja olivat siten suoraan sidoksissa aurinkoon ja sadonkorjuuseen. Niinpä kekri oli sadonkorjuun juhla, mutta varautui samalla pimeyden tuloon. Noihin aikoihin uskottiin portin tuonpuoleiseen olevan hetkellisesti auki, minkä vuoksi hengetkin olivat pidoissa tai ainakin niiden jatkoilla vahvasti läsnä. Näkyjä nähtiin, pirut menivät ihmisiin ja lopulta lapsiakin sikisi pyhästä hengestä.

Pimeyden maailman uhkaa torjuttiin valoilla, mikä näkyy sekä hindulaisessa diwalissa että pohjoisten kansojen kokkojen polttamisessa. Sadonkorjuun jälkilöylyissä pahoja henkiä kannattikin torjua. Kristinusko ja islam eivät koskaan olisi levinneet niin menestyksellisesti elleivät ne olisi adoptoineet estoitta pakanallisia tapoja, vaikutteita ja juhlia. Jos ne olisivat yrittäneet kieltää nämä, kansa olisi torjunut uudet uskonnot kuin Lalli kirveineen, mutta sen sijaan uusien kristillisten ja islamilaisten merkitysten antaminen vanhoille menoille meni paremmin läpi ja tuli sitten osaksi inhimillisen uskonnollisuuden ikiaikaista jatkumoa.

Henkien kanssa pelehditään yhä, mutta Jumala tuntuu katselevan sitä hymy kasvoillaan. Vaikka hurskaat kristityt ovat yrittäneet muuttaa kummitukset ja henget pyhimysten muistelemiseksi, halloween jatkaa pakanallisia perinteitä kuin ei mitään. Muslimien adha rituaaliteurastuksineen taas muistelee kaikkien kristittyjenkin tuntemaa tapausta: sitä kuinka Abraham (Ibrahim) aikoi uhrata poikansa Ismailin, mutta Jumala tulikin väliin ja käski armahtaa Ismailin. Tilalla uhrattiin lammas. Adhan teologinen sisältö on siis erittäin samanlainen kuin kristittyjen pääsiäisessä.

Uhraaminen ylipäätään kuului olennaisena osana kekreihin ja muihin pakanallisiin sadonkorjuujuhliin. Henkien ja jumalten piti saada osansa, ja niinpä karjaa, viljaa, olutta ja viiniä uhrattiin suuria määriä. Ei se toki onneksi täysin hukkaan mennyt, vaan väki toimi itse henkien välikappaleena. Kun uhrilahjoja riittävästi mässäiltiin ja ryypättiin, hengetkin tulivat pitoihin. Dionysoksen ja Kalin maailmassa ero viinin ja veren välillä katosi; ihmisten humaltuessa viinistä jumalat humaltuivat ihmisverestä. Kristinuskon ja islamin unholaan jäänyt perusvire olikin ihmishenkien armahtaminen. Ei enää veriorgioita eikä ihmissyöntiä - sellaisesta ei Jumala pitänyt. Uusi sivistyneempi aika olisi koittava. Ja koittikin.

Nykymaailman menoa katsellessa tulee kuitenkin usein aavemainen tunne, että kun pintaa vähän raaputtaa, siellä irvistelevät kentaurit ja kalinpalvojat. Lapset pukeutuvat luurangoiksi, zombeiksi ja vampyyreiksi ja kiertävät ovelta ovelle vaatimassa perinteisiä uhrilahjoja. Jossain pimeässä ihmiset kuolevat, vaikka heidän tappamisensa on ulkoistettu kaukaisille armeijoille ja miehittämättömille lennokeille, ja me katselemme maailmantasapainomme ihmisuhreja televisiosta, veren tahrimia nuorukaisia ja luurankolapsia. Uhraamme ehkä lantin sinne tänne ja vaadimme hurskaasti, että jonkun on tehtävä jotain. Jonkun, muttei meidän.

Tällaisina maailmantalouden aikoina kekri saa erityisen irvokkaita sävyjä. On alkanut valjeta, että pankkiholvit ammottavat tyhjyyttään tai ovat täynnä pelkkiä velkakirjoja. Suuri pimeä velkoja koputtelee porstuassa. Muinaiset keltit kasasivat syntinsä yhden pukin niskaan ja viskasivat sitten syntipukin mereen tai polttivat sen kaikkien tähden. Meidän syntipukkejamme ovat Papandreout ja Berlusconit, jotka tuskin ovat eronneet, kun väki jo puhuu siihen malliin, että nyt kulutusjuhla voi taas jatkua. Juopukaamme kaikki älkäkäämme murehtiko huomista. Mutta krapula on jo alkanut. Pian sirotellaan tuhkaa päälle ja pukeudutaan säkkiin, koska jossain muodossa Jumalan ruoska vielä muistuttaa meitä siitä, ettei ihan mikä tahansa peli vetele.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Hallava hevonen

Ensimmäisen kerran tänä syksynä näin tilhiä Vantaalla 15. lokakuuta. Myöhemmin niitä pyöri useampaan kertaan Helsingissä. Muuten linturintamalla merkittävämpiä asioita ovat tänä viikonloppuna olleet sepelhanhien ja allien muutto Suomenlahtea pitkin. Puut ovat keltaisenaan ja talvesta on taas kerran ennustettu ennätysmäisen kylmää. Ilmastonmuutos tuo Suomeen Siperian säätä: kuumia kesiä ja sitäkin kylmempiä talvia.

Kävin Virossa mielenkiintoisella seminaarimatkalla, jonka aiheena oli vapaus Euroopassa ja sen ympäristössä. Muuan pitkän linjan virolainen parlamentaarikko ja kaksinkertainen presidenttiehdokas puhui meille Euroopan arvoista tänä vuonna edesmenneen Otto von Habsburgin hengessä ja viittasi tämän kauan sitten esittämään varoitukseen, joka näyttää kaikki toteutuneen. Eurooppalaiset elävät törkeästi yli varojensa ja sälyttävät laskunsa ja velkansa lastensa ja lastenlastensa maksettaviksi.

Meno on siitä vain pahentunut. Vaikka yhä useammilla tavallisillakin kansalaisilla alkaa olla vähitellen käsitys siitä, miten huonosti länsimaiden taloudella menee, harva edelleenkään ymmärtää - tai suostuu ymmärtämään - kuinka kauhea tilanne oikeastaan on. Hyvinvointivaltioksi kutsuttu pyramidihuijaus pitää yhä uskovaisiaan vallassaan. Kansalaiset ovat oppineet vaatimaan lisää, lisää ja lisää, ja aina jonkun muun kustannuksella. Kaikki haluavat lisää ja taatusti, mutta kukaan ei suostu ottamaan vastuuta.

Kävin myös Helsingin kirjamessuilla ja kannoin kotiin viisi kassillista kirjoja, koska sopiihan sitä aina omaa sivistystään kasvattaa - päänsisäinen tieto on viimeinen, mikä meille jää, vaikka ulosottomiehet kantaisivat kaiken muun ulos. Sillä tiedolla voi tehdä jotain, vaikka viettäisi vanhuuden päiviään vankileirillä Siperiassa tai pakolaisena Patagoniassa. Kirjamessuilla muuan kirjailija-toimittaja otti esille mielenkiintoisen tilaston, jonka mukaan samaan aikaan kun Suomi on olevinaan turvallisempi kuin koskaan ja rikollisuuskin on pitkästä aikaa vähentynyt, suomalaiset ihmisinä pelkäävät yhä enemmän, yhä useampia asioita ja yhä hysteerisemmin.

Minulle tämä ei ollut yllättävää. Ihmiset pelkäävät sitä, mikä on heidän oman vaikutuksensa ulottumattomuuksissa. Mitä puolustuskyvyttömämpiä ja avuttomampia ihmiset ovat, sitä enemmän he pelkäävät. Mitä enemmän he pelkäävät, sitä enemmän he myös vihaavat ja purkavat pelkojaan irrationaalisiin uhkakuviin, kuten muslimeihin, illuminaatteihin, vampyyreihin ja ufoihin. Lampaita raadellutta ilvestä kauhistellaan. Karhua ei sen sijaan uskalleta ääneen lausua, koska sen ääneen sanominenhan manaisi sen metsästä esiin.

Ihmiset pelkäävät, koska he ovat kyvyttömiä itseään puolustamaan ja tietävät sen. Sankaruus syntyy pelottomuudesta - tai pikemminkin pelon voittamisesta. Soturi ryntää päin mahdollista ja jopa todennäköistäkin kuolemaa, koska hän tietää, että juuri sillä hetkellä hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään, ja ehkä Jumalan, johon nykypelkääjät eivät enää usko. Nykyisin sen sijaan lukemattomat uudet kauhuelokuvat tuottavat nykyihmisen mielentilan mukaista maailmaa, jossa kauheimpia asioita ovat "se" ja "jokin". Kauhuelokuvissa toistuu aina hetki, jona joku sanoo: "Olen varma, että näin... jotain!" Se "jokin" onkin kauheampaa kuin mikään konkreettinen, mitä ihminen voi kuvitella, koska siitä ei edes tiedetä, mikä se on.

Tänä päivänä kauhistelemme Kreikkaa, ensi vuonna ehkä paljon suurempia Espanjaa ja Italiaa. Kaupat, pankit ja kadut roihuavat liekeissä. Paljon pahempaa on tiedossa, koska yli varojensa eläneiden hyvinvointiyhteiskuntien polttorovio ei tule jäämään Välimeren-maihin. Länsi-Euroopan vahvimmat taloudet Britannia ja Ranska ovat lähes yhtä konkurssikypsiä kuin Välimeren-maat, ja mikä pahempaa, Italian perikato tulee suoraan vaikuttamaan Ranskaan ja Britanniaan. Puhumattakaan Yhdysvalloista, jonka suuri lupaus Kalifornia on käytännössä konkurssissa eikä Itärannikolla mene yhtään paremmin.

Läntisen maailman toivo on tällä hetkellä Saksassa, Kanadassa ja Australiassa, joiden lisäksi muutama pikkuvaltio, kuten Ruotsi ja Viro, ovat hoitaneet asiansa hammasta purren kuntoon, mutta eihän se auta jos kaikki niiden asiakkaat menettävät maksukykynsä. Kuka enää ostaa jos kellään ei ole varaa? Ei kiinalaisten tarvitse ostaa tuotteitamme, kun he voivat ostaa suoraan tehtaamme ja pankkimme. On mielenkiintoista nähdä, luulevatko eurooppalaiset vielä sen jälkeen, että riehuminen pankin edessä saa pankkiautomaatin suoltamaan ilmaista rahaa työnvieroksujille. Kiinalaiset ja venäläiset pankkiirit panostanevat enemmän aseistettuihin turvajoukkoihin kuin asiakaspalveluun.

Yhdysvallat on ilmoittanut vetävänsä kaikki joukkonsa Irakista jo tänä vuonna - eurooppalaiset riemuitsevat ja Iran hieroo käsiään, mutta irakilaiset ovat kauhuissaan. Seuraavaksi Yhdysvallat tulee vetäytymään Euroopasta. Kun se tapahtuu - ja se tapahtuu hyvin pian - Euroopassa on jäljellä tasan yksi iso hyökkäysarmeija, ja se on Venäjän. Venäjä on panostanut määrättömiä summia öljystä ja maakaasusta tienaamaansa ja Moskovaan keskittämäänsä rahaa hyökkäyksellisen sotilas- ja tiedustelukyvyn kehittämiseen. Venäjän armeija ei ole alamaissa, kuten meille on uskoteltu. Se on täydessä valmiudessa erikoisoperaatioihin, kuten hallitusten vaihtamiseen.

Venäjä panostaa aseisiin, koska se on ainoa varma ratkaisu maailmassa, jossa sillä ei ole juuri mitään muuta. Väkilukunsa ja taloutensa puolesta Venäjä on Pakistanin ja Turkin luokkaa, mutta sen talous pohjaa yksinomaan energiaraaka-aineiden ylikorkeaan hintaan, josta taas huolehtivat kartellit ja konfliktit. Jos Eurooppa menee konkurssiin, kuka maksaa Venäjän öljystä ja kaasusta? Ainoastaan aseet varmistavat, että maksuksi tulee sitten vaikka maa-alueita, infrastruktuuria ja poliittisia myönnytyksiä.

Mutta entä tavallinen kansa? Se pelkää "jotain", mutta ajalle on tyypillistä, että se "jokin" ei koskaan löydy itsestä ja omasta käyttäytymisestä, vaan siitä ovat vastuussa mystiset vapaamuurarit, reptiliaanit, ihmissudet ja nuo jokapäiväisen elämämme muukalaiset, maahanmuuttajat.

Takavuosina oli joskus aika, jolloin Eurooppa oli samassa tilassa. Useampaankin kertaan. Kun Venäjän keisarikunta oli siinä tilassa 1800-luvun lopulla ja tsaari ryhtyi toteuttamaan välttämättömiä liberaaleja uudistuksia, salaisen poliisin slaavimytologit kauhistuivat. Vakuuttaakseen tsaarin ja hoviväen siitä, että liberalismi ja kaikenlaiset uudistukset olivat todellisuudessa juutalaisten salaliitto valtakunnan heikentämiseksi ja kristinuskon tuhoamiseksi he väärennyttivät alunperin bonapartisteja vastaan suunnatusta pamfletista uuden version, jossa kaikki todisteltiin juutalaisten salaliiton tekosiksi. Ohranan konspiraattori Pjotr Ratškovski laittoi asialle todisteiden väärentämisessä näytösoikeudenkäynteihin kunnostautuneen agenttinsa Matvei Golovinskin, jonka kyhäelmä tuli sittemmin maailmankuuluksi nimellä Siionin viisaiden pöytäkirjat.

Myöhemmin, kun tsaarinvalta oli kukistunut kommunistiseen vallankumoukseen ja Ratškovski, Golovinski ja lukemattomat muut konspiraattorit joko siirtyneet suoraan KGB:n palvelukseen tai soluttautuneet Euroopan yläluokkaisiin emigranttipiireihin, Siionin viisaiden pöytäkirjat villitsivät muutenkin antisemiittisessä kuumeessa kieriskelevän Euroopan intelligentsiaa, joka riensi innolla syyttämään juutalaisia kaikesta pahasta: sosialismista, kapitalismista, pankkien vallasta ja koronkiskonnasta. Juutalaiset muka juonittelivat salaa maailmanvalloitusta, vaikka todellisuudessa eurooppalaiset elivät itsepetoksessa ja elivät riemulla yli varojensa.

Kun painajaiset sitten tulivat toteen ja pahimmat pelot toteutuivat, eurooppalaiset kieltäytyivät yhä uskomasta omaan vastuuseensa. Kukaan ei tietenkään ollut koskaan kannattanut natseja, ei Vichyä eikä juutalaisvainoja. Sen kaiken täytyi olla saatanan tekosia ja saatana oli räjähtänyt Hitlerin bunkkerin mukana. Itä-Eurooppa voitiin unohtaa - ehkä sitä ei koskaan ollutkaan olemassa. Rautaesiripun toisella puolella oli vain eläimellisiä petoja, eihän heille demokratia edes sopinut, olivat eri kulttuuria.

Tämän päivän Eurooppa on jälleen unohtanut opetuksensa ja elänyt yli varojensa. Ihmetteleekö vielä joku miksi lapset ja nuoret käyttäytyvät törkeästi, jos kukaan ei uskalla edes katsoa heitä silmiin ja sanoa, että sori, perintösi on jo tuhlattu ja olisi yksi pikkujuttu, nimittäin tämä kasa velkoja. Ei tietenkään, syyn täytyy olla jossain muualla. Tämän päivän Siionin viisaiden pöytäkirjoja ovat Gates of Vienna, Scripta ja lukemattomat muut nykypäivän slaavimytologien islamofobiset sivustot, joilla levitetään väärennöksiä ja propagandaa muslimien demonisoimiseksi samoin keinoin ja usein sanasta sanaan samoin sanoin kuin juutalaisia demonisoitiin aiemmin.

Slaavimytologit ja heidän eurooppalaiset antisemiittiliittolaisensa uskoivat, että juutalaisten demonisoiminen myös likaisilla tempuilla oli oikeutettua, koska juutalaiset "oikeasti" kuitenkin olivat pahoja, ja koska "jos jotain ei tehtäisi, edessä olisi aivan varmasti tuho". Samoin perustelevat nykyistä propagandaansa ja valheitaan islamofobiset vihanlietsojat.

Myös islamilaisessa maailmassa vanhat salaliittoteoriat elävät. Radikaali-islamistien parissa vallitsee yhä pelottavan usein sellainen käsitys, että Siionin viisaiden pöytäkirjat sisältäisivät arvokasta ja paljastavaa tietoa juutalaisista ja heidän "todellisista" tarkoitusperistään, jotka tietysti on salattu poliittisella korrektiudella ja valtaapitävän eliitin salaliitolla. Näiden Siionin viisaita lukevien islamistien mielestä on myös aivan ilmeistä, että Atatürk, Pahlavi, Musharraf ja Mubarak olivat juutalaisia.

Eurooppa elää jälleen aikaa, jona kuume nousee ja hulluus leviää. Ei ole sattumaa, että aikamme tuottaa myös tämänkaltaisia ilmestyskirjan ennustuksia.

Mutta jos eurooppalaiset oikeasti haluaisivat pelastaa kristinuskon, he voisivat mennä kirkkoon. Jos he haluaisivat oikeasti pelastaa taloutensa, he ryhtyisivät tekemään työtä ja yrittämään sen sijaan että ottavat lisää lainoja ja vaativat valtiota kustantamaan itselleen yhä lisää, mikä taas tarkoittaa yhä korkeampia veroja, yhä vähemmän yrittämistä ja yhä enemmän orjatyötä. Mutta sehän ei toki sovi eikä ole edes ajateltavissa. On helpompi syyttää myyttisiä ulkopuolisia vihollisia. Syyhän on tietysti siinä, että muslimit vievät meidän naiset ja työt ja mystinen finanssieliitti juonittelee. Viha on paljon helpompi kohdistaa lähimpään näyteikkunaan, bussikuskiin tai naapurin mamuperheeseen kuin koota itsensä, olla vastuullinen ja samalla valmistautua puolustamaan kotia, uskontoa ja isänmaata.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Arabimaiden tapahtumista

Arabikevään käynnistämät tapahtumat jatkuvat. Libyassa uusi hallinto vapautti Qaddafin kannattajien viimeisen pesäkkeen, diktaattorin kotikaupungin Syrtin (Sirten). Muammar al-Qaddafi saatiin kiinni, mahdollisesti piileskelemästä viemäriputkesta, jonka viereen joku pian maalasi graffitin "rotan viimeinen lymypaikka". Qaddafin kiinniottoa seurasivat pian uutiset hänen kuolemastaan. Vaikka se tapahtui sekavissa olosuhteissa ja siitä on sittemmin liikkunut lukuisia eri versioita, todennäköiseltä näyttää, että Qaddafi joko kuoli kiinniottotaisteluissa saamiinsa vammoihin tai vielä todennäköisemmin tavalla tai toisella lynkattiin.

Qaddafin ottivat kiinni Syrtin länsipuolella sijaitsevan Misratan taistelijat, joiden käsissä hän myös kuoli. Qaddafi oli elossa vielä kun häntä retuutettiin Syrtistä ja vietiin autolla kohti Misrataa, joten hän kuoli joko matkalla sinne tai sitten väkijoukkojen käsissä Misratassa, kaupungissa, jonka hän oli uhonnut puhdistaa "rotista, torakoista ja syöpäläisistä", ja jota hän piti pitkään terrorin ja näännytystaktiikan vallassa. Näyttää siltä, että vaikka Saif-al-Islam on yhä karkuteillä, Qaddafin helmikuussa tilaama syöpäläispuhdistus on lopulta saatettu päätepisteeseensä.

Länsimaissa heräsi lapsellinen hurskastelu ja käsittämätön propaganda Qaddafin kuolemasta, vaikka hänelle ei tapahtunut mitään sen kummempaa kuin mitä tapahtui häntä ennen Mussolinille, Ceauşesculle ja lukuisille muille tyranneille. Näyttävä sotaoikeus kameroiden edessä ja sen jälkeen teloitus olisi tämän kirjoittajan mielestä ollut parempi kuin nyt tapahtunut sekava lynkkaus tai muuten vain onneton kuolema haavoittuneena. Tästä huolimatta olen vankasti sitä mieltä, että tämä oli libyalaisten parasta hoitaa itse. Paljon parempi kuin että olisi nähty vuosia kestävä tekopyhä farssi jossain kansainvälisessä oikeusistuimessa. Kuvitelkaa propaganda-arvo kaikille länsimaiden vihaajille, että arabidiktaattori olisi tuomittu kansainvälisessä - lue: länsimaisessa - oikeusprosessissa ja pidetty Miloševićin tavoin kultaisessa häkissä julistamassa kannattajineen maailmalle sotapropagandaansa ja valheitaan.

Sillä välin Tunisiassa pidettiin arabikevään ensimmäiset demokraattiset vaalit, jotka sujuivatkin kaikkien lukemieni raporttien mukaan ongelmitta. Lopulliset tulokset julkaistaneen vasta huomenna, mutta jo nyt näyttää selvältä, että vaalivoittajaksi nousi odotetusti maltillinen islamistipuolue Hizb an-Nahda (Renessanssipuolue). Renessanssipuolue, jonka johtaja Rashid Ghannushi vietti Zeyn-al-Abidin Ben Alin valtakauden maanpaossa Länsi-Euroopassa, on julkilausutuilta näkemyksiltään paljon maltillisempi kuin vaikkapa Egyptin Muslimiveljeskunta, vaikkakin jälkimmäinen on toisaalta huomattavasti heterogeenisempi. Renessanssipuolue on julkisuudessa kertonut seuraavansa Turkin AKP:n mallia sekä kannattavansa monipuoluejärjestelmää ja sekularismia. Kampanjoinnissaan Renessanssipuolue on kiinnittänyt erityisen paljon huomiota naisten oikeuksiin ja näkyvyyteen, mikä lienee harkittua mediastrategiaa.

Seuraava vaihe on uuden perustuslain luominen. Oleellisinta ei suinkaan ole, mitä perustuslaki sanoo islamista, vaan se, luodaanko perustuslakiin riittävän hyvät suojaukset vallan väärinkäyttöä ja monopolisointia vastaan. Arabidemokratian ongelma ei ennenkään ole ollut se, etteikö olisi puolueita, vaaleja ja sekulaareja hallintoja, vaan se, että valtaapitävät puolueet ja klikit eivät suostu kunnioittamaan demokratiaan olennaisesti kuuluvia pluralismia ja vallan vaihtuvuutta. Ei ole demokratiaa, että jos saa vaalivoiton, saa ryhtyä diktaattoriksi - vaikka hämmästyttävän monet tuntuvat näin kuvittelevan. Perustuslain tehtävänä on ennen kaikkea suojella yhteiskuntaa vallanpitäjiltä - asettaa rajat vallankäytölle, varmistaa että valta voidaan vaihtaa laillisin keinoin ja siten ehkäistä mielivaltaa, autoritariaa ja korruptiota.

Renessanssipuolue ei ole koskaan ollut tässä tilanteessa, joten sillä ei toisaalta ole vanhan valtapuolueen taakkaa, muttei toisaalta kokemusta myöskään demokraattisesta hallinnosta. Toivottavasti se osoittautuu uskolliseksi monille lupauksilleen. Joka tapauksessa demokratiaan kuuluu, että sen kuuluu saada tämä mahdollisuus. Osa sekulaaripuolueita äänestäneistä tunisialaisista tutuistani, jotka olivat mukana alkuvuoden vallankumouksessa, purkivat pettymystään naamakirjaan muun muassa uhkaamalla muuttaa maasta pois ja peräänkuuluttamalla pian uutta vallankumousta. Ikävää jos niin todella tapahtuisi - siis että kaupunkien ja rannikon koulutettu nuoriso jättäisi maansa tai kieltäytyisi vaikuttamasta sen asioihin vain siksi, että sisämaassa ja köyhemmällä väestöllä on konservatiivisemmat arvot. Mutta Tunisian tie demokraattisena valtiona onkin vasta aivan alussa. Jos odotukset ovat ylimitoitettuja ja liian kärsimättömiä, tulee vain pettymyksiä - hyvänä esimerkkinä ne tunisialaiset, jotka haastatteluissa vaativat, että heti vaalien jälkeen pitää taikoa työpaikkoja, ikään kuin niitä syntyisi perustuslakiin kirjaamalla tai hallituksen päätöksin.

Libyassa ja Tunisiassa siis mennään eteenpäin. Egyptissä tilanne näyttää hankalammalta, sillä uusi sotilashallinto on osoittanut kaikki elkeet juuttumisesta valtaan Mubarakin hallinnon tapaan. Lisäksi Muslimiveljeskunta veljeilee nyt sotilashallinnon kanssa yhdessä liberaalia oppositiota vastaan. Heti vallankumouksen jälkeen Muslimiveljeskunnan kannatus putosi alemmas kuin vuosiin, liberaalin Wafd-puolueen alapuolelle, kahdesta syystä: ensinnäkään Muslimiveljeskunta ei ollut Mubarakin kukistaneen vallankumouksen eturintamassa, ja toiseksi, Mubarakin kukistuttua Muslimiveljeskunta lakkasi olemasta pääsääntöinen protestikanava. Nyt se onkin, kuten eräs arabistituttavani totesi, "konservatiivinen vaihtoehto sotilashallinnolle".

Syyriassa jatkuvat tappaminen, kiduttaminen ja vangitseminen. Tukiessaan armottomasti Syyrian horjuvaa hallintoa, Venäjä ja Iran pelaavat kovimmilla mahdollisilla korteilla, ja toivovat siten pelottavansa länsimaat, Turkin ja ympärillä olevat arabimaat passiivisiksi. Suosittelen katsomaan tämän englanninkielisen dokumentin Damaskoksen esikaupunkien (Rif Dimashq) tapahtumista. Dokumentti antaa hyvän kuvan siitä, mitä Syyriassa tällä hetkellä tapahtuu.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Kaksi tornia

Edessä on enää vajaat kaksi viikkoa ennen paluuta vakituisen leipätyön ääreen. Vuosi poissa oravanpyörästä on vierähtänyt kauhistuttavalla vauhdilla. Haluaisin kovasti mennä Tunisiaan, jossa pidetään arabikevään ensimmäiset demokraattiset vaalit 23. lokakuuta, mutta tuntuu, ettei kukaan tällä hetkellä myy kohtuuhintaisia lentoja Tunisiaan, eikä minulla olisi aikaakaan kuin muutaman päivän pyrähdykseen, koska nämä viikot ovat täynnä vuoden vieneen projektin valmistumiseen liittyviä tapahtumia, Helsingin kirjamessuja ja luentoja.

Tutustuin sattumalta pariin nuoreen tunisialaiseen enkä voi olla ihailematta heidän intoaan ja henkeään. Vuoden 2005 kevään jälkeen arabimaailman vapauden majakka oli Libanon, mutta samana vuonna, jona arabikevät haastoi autoritäärisiä regiimejä muualla arabimaailmassa, Libanon vajosi palatsikaappauksen kautta nykyiseen ahdistuneeseen odotukseensa, jossa vilkuillaan lähinnä siihen, mitä Syyriassa ja Iranissa tapahtuu.

Jos Damaskoksen hallinto kukistuu ja Teheranin kuristusote alueella heikkenee, alkaa Libanonin majakka taas automaattisesti loistaa kirkkaammin, mutta jos Assad pysyttelee vallassa, tankkien annetaan jyrätä urheat syyrialaiset ja irvipersialainen pimeys laskeutuu alueen ylle, Libanonissa koittavat yhä kireämmät ajat. Libanonin yhteiskunnan ohimolla on Hizbullahin pyssy, jota pitelee Iran. Arabimaailman vapauden soihtu näyttää nyt olevan toisen pienen maan, Tunisian, käsissä.

Kuten syyskuussa kerroin, lähdin Libanoniin ja vietin siellä pari viikkoa viime kuunvaihteen molemmin puolin. Kiersin maan lähes kokonaan ja esittelin ihmisiä kahdelle uudelle suomalaiskaverille, jotka halusivat nähdä tuon kiehtovan maan. Tapasin tietysti Habibia ja muita libanonilaisia ystäviä.

Vietimme aikaa Beirutin baareissa ja kahviloissa. Kummallista kyllä, niiden määrä on ainoastaan kasvanut. Samaan aikaan kun Hamra on täyttynyt kymmenistä ellei sadoista uusista paikoista, jotka ovat levittäytyneet kaikkiin suuntiin Hamran sivukaduille, myös Gemmayzén baarikanta on entisestään kasvanut. Eikä vanha klubikatu Monot ole sekään kuollut. Vanhan klišeen mukaisesti libanonilaiset bailaavat kuin viimeistä päivää, koska se päivä voi aina olla viimeinen. Kirjakaupat pullistelivat arabikevättä käsittelevistä kirjoista kolmella kielellä. Englanniksi julkaistut kirjat keskittyvät lähes kaikki Egyptiin, kun taas ranskankieliset korostavat enemmän Tunisiaa.

Libanonistakin on viime vuosina julkaistu lukuisia uusia kirjoja, joista voin suositella toimittajaystävieni kirjoittamia, kuten Michael Youngin The Ghosts of Martyrs Square ja Michael Tottenin The Road to Fatima Gate. Molemmat Michaelit tietävät mistä puhuvat - ensin mainittu asuu pysyvästi Libanonissa ja jälkimmäinen asui siellä samoihin aikoihin kanssani. Tottenilta on juuri tullut ulos myös Irakia käsittelevä kirja.

Vietimme aikaa myös pohjoisen Kourassa, oliivilehtojen keskellä, kävimme Tripolin Minan baarikadulla "Pikku-Monot'lla", ylhäällä vuorilla Doumassa ja kaksikin kertaa Libanonin tunnetuimman kirjailijan Khalil Gibranin synnyinkaupungissa Bsharréssä. Kävimme sunnalaisessa Sidonissa ja shiialaisessa Baalbekissa, katsomassa Tyroksen vanhankaupungin kristittyä saareketta Fanaria ja tietysti myös samannimisessä pikkukaupungissa Beirutin pohjoispuolella. Kävimme Durzistanin sydämessä Shufvuorilla ja ajoimme vuorten yli Kefrayan, Mousarin ja Ksaran viinitarhoille.

Aikamme politiikkaa Euroopassa ja Lähi-idässä voi verrata Tolkienin klassikkotrilogiaan Taru sormusten herrasta. Sormusten herran elokuvaversio alkaa pahaenteisillä havainnoilla: "Maailma on muuttumassa. Tunnen sen. Pimeys leviää. Synkässä Mordorin maassa musta torni on rakennettu uudelleen. Ja sen huipulla kauhistuttava, luometon, kaikkinäkevä punainen silmä."

Liikkuipa näinä aikoina Suomessa, Virossa, Libanonissa tai Georgiassa, kaikkialla voi aistia saman ahdistuneen huolen. Mordor on rakentamassa uudelleen pahuuden imperiumia. Torni on pystytetty ja armeijoja kootaan. Ei liene sattumaa, että Sormusten herran synkeä musta torni näytti samalta kuin niin kutsutut Stalinin hampaat - stalinistiset mahtitornit, joita Neuvostoliitto pystytti alistamiensa maiden pääkaupunkeihin: Varsovaan, Riikaan, Bukarestiin ja niin edelleen. Sauronin punainen silmä näyttää täsmälleen samalta kuin Stalinin hampaiden huipuille pystytetyt punatähdet. Mutta nyt punatähden, Puolueen, tilalla huipulla on todellakin "kaikkinäkevä silmä", salainen poliisi, jolla ei tunnu olevan jäljellä muuta aatetta kuin alaston ja kyltymätön vallanhimo.

Maailma on kahta suuremman uhan alla. Mordorin tornilla on liittolainen etelässä. Sarumanin torni sijaitsee tänä päivänä Teheranissa, jossa valkopartainen velho mylvii kauhistuksia ilmoille ja kasvattaa maan povesta parransänkisiä örkkiarmeijoita. Ympäröivien maiden autoritäärisistä vallananastajista tulee Sauronin ja Sarumanin kätyreitä, joiden mailla örkit kelta- ja hakaristilippuineen alkavat riehua estoitta ja rangaistuksetta.

Kärmekielet toimittavat Sarumanin uhkaavia viestejä kyynisellä brutaalisuudella milloin Qatarin emiirille, milloin Saudi-Arabian suurlähettiläille ja milloin Turkin presidentille. Salamurhista, attentaateista ja uusien asejoukkojen kokoamisista on jo vaikea pitää lukua. Syyrian valtapuolueen nimittämä uskonnollinen nukkejohtaja, suurmufti Ahmad Hassoun, uhkasi puolestaan Eurooppaa itsemurhaiskuilla, jos Syyrian demokratia-aktivistit saisivat tukea. Qaddafin tyyliin Syyrian valtapuolue kutsuu nyt oppositiota torakoiksi, rotiksi ja syöpäsoluiksi, ja on ilmoittanut, että Syyria pärjää vallan mainiosti vaikka pyyhkäisisi pois viisi miljoonaa "turhaa" ihmistä.

Muinoin oli todella olemassa Rautaportiksi kutsuttu paikka, jonka persialainen nimi oli Derbent ja turkkilainen nimi Demirkapi. Derbent on nykyisessä Dagestanissa ja siten Mordorin hallussa - entisen Neuvostoliiton vanhin kaupunki. Aikoinaan se kuitenkin muodosti sivistyneen Persian pohjoisen rajapyykin, jossa valtava muuri, Rautaportti, vartioi etelässä avautuvaa sivistyksen maailmaa pohjoisesta uhkaavilta barbaarilaumoilta. Noina aikoina Persian ja Georgian läpi matkustanut Marco Polo luonnehti pohjoisen pimeää valtakuntaa kuin Mordoria ikään:

On totta, että kaukana tästä kuningaskunnasta [Georgiasta] yhä eteenpäin pohjoista kohti on maakunta, jota nimitetään Pimeäksi eli Pimeyden laaksoksi. Ja tämä nimi on tosiaan oikeaan osuva, sillä siellä vallitsee ainainen pimeys, koska siellä ei näy aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiäkään, vaan alituisesti on niin pimeää kuin meillä [Venetsiassa] iltahämärissä, jolloin näkee eikä kuitenkaan näe. Ja tämä johtuu tiheästä usvasta, jota siellä aina sataa, milloinkaan hälvenemättä tai häviämättä. Ihmisillä ei siellä ole ollenkaan omaa hallitsijaa, ja he elävät eläimien tavalla.

Mutta tätä nykyä Mordorissa on taas kaikkivaltias punainen silmä. Valtakunnalla ei ole salaista poliisia, vaan salaisella poliisilla on oma valtakunta. Ja vuodesta 1979 on Rautaportin eteläpuolista imperiumia johtanut valkopartainen Saruman, nyt järjestyksessä jo toinen. Voiko arabikevät olla meidän maailmamme Gandalf, joka vapauttaa Damaskoksen riivauksestaan ja tuo lopulta vallankumouksen myös Teheraniin? Missä on se epätodennäköinen armeija, joka Sormuksen herrassa löytyi metsien enteistä, ja joka marssisi Rautaportille?

En ole päässyt vuosiin käymään entisessä kotikaupungissani Damaskoksessa, mutta sen sijaan Damaskos on tullut luokseni. Moni Damaskoksen aikainen ystäväni on paennut Syyriasta, osa heistä Suomeen. Lähes kaikki ovat joutuneet pidätetyiksi, hakatuiksi, monet kidutetuiksi. Tuntemiani ihmisiä on tapettu viime viikkojen aikana useita, vielä useampia on kateissa, kuten kymmeniätuhansia muitakin ihmisiä Syyriassa.

Ba'ath-puolueen edustajat ja salaisen poliisin miehet keräävät ihmisiltä heidän rahansa maksuksi perheenjäsenten lahjomisesta vapaiksi. Tosin rahat antaessaan ihmiset eivät tiedä, palautetaanko heidän omaisensa jotenkuten elossa vai pilkottuna palasiksi, kuten eräs ystäväni ystävä. Salaisen poliisin miehet keräävät lahjuksia kidnappaamistaan ihmisistä kuin viimeistä päivää. Ja täytyy toivoa, että se todella on heidän viimeinen päivänsä. En halua kuvailla kaikkea sitä, mitä olen viime viikkoina kuullut. Syyrian tilanteesta kiinnostunut voi vaikka katsoa tämän saksaksi selostetun dokumentin.

Viikonloppuna hankimme erään ystäväni kanssa auton ja poimimme mukaan syyrialaisen ystäväni ja hänen 16-vuotiaan pikkuveljensä, joka oli kuusi viikkoa vangittuna pidätyskeskuksessa, hakattiin, kidutettiin sähköllä ja polttamalla, herätettiin lääkäreiden toimesta henkiin ruumishuoneella, näki kahden samanikäisen toverinsa kuolevan, ja lahjottiin lopulta monimutkaisesti ulos salaisen poliisin örkkien käsistä ja on nyt pakolaisena Suomessa. Ajoimme yhdessä keskelle Itä-Suomen korpimaita vastaanottokeskukseen, entiseen mielisairaalaan, tapaamaan hänen toista veljeään ja sisartaan, jotka ovat pitkän turvataloissa piilottelun jälkeen onnistuneet pakenemaan maasta ja tulleet Suomeen. Söimme loistavan aterian ja veljekset kertoivat mustan huumorin keinoin tapahtumista Syyriassa.

Olen päättänyt, etten enää yritä keskustella Syyrian tapahtumista sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole edellytyksiä asioiden ymmärtämiseen. Katkaisen välini niihin suomalaisiin, jotka puolustavat Assadin regiimiä tai ylistävät vakautta Qaddafin Libyassa ja Saddamin Irakissa. Tervemenoa. Tähän radikalisoituminen johtaa. Tulkoot takaisin sitten kun ovat oppineet jotain tai eläneet itse diktatuurin ihanuudessa. Suomi on toki vapaa maa ja kaiken maailman diletantit saavat puhua läpiä päähänsä ja oksentaa typeriä aivopieruja blogeihinsa tai öyhöttää jollain Hommafoorumilla, mutta vapaassa maassa olemme Luojan kiitos vapaita myös halveksimaan heitä ja katkaisemaan heihin välimme.

Vastaanottokeskuksessa oli paljon syyrialaisia. Siellä oli myös sekalaisia afrikkalaisia ja Kaukasian kauhuista pakenevia inguušeja, joiden asiasta ei yksikään toimittaja välitä. Paluumatkalla öisen Itä-Suomen halki pakolaisten Suomessa asuva isoveli lauloi vanhoja arabialaisia ja kurdilaisia lauluja kaipauksesta, kuolemasta ja muusta.

Tapasin kuluneella viikolla myös romanialaisen historioitsijan, jonka kanssa muistelimme Itä-Euroopan tapahtumia 90-luvulla, ja erään nykyisin valvontaoptiikan alalla toimivan vanhan tutun Ruotsin ajoiltani. Suomalaiset ja muut länsieurooppalaiset ovat auliisti toimittaneet Sarumanille kätyreineen kaiken sen, mitä nyt käytetään nuorison nujertamiseksi. Lopun aktiivisen avun Sarumanin kätyrit saavat suurimmalta tukijaltaan Mordorilta.

Venäjällä on viime vuosien aikana kirjoitettu Sormusten herrasta piraattiversio, jossa koko Tolkienin saaga on käännetty ylösalaisin, Mordorin ylistykseksi ja marttyyritarinaksi, jossa Mordor yrittää uudistaa ja pelastaa maailman, mutta Lännen tukemat mitättömät hobitit, haltiat, kääpiöt ja muut monikulttuuriset kiusanhenget riivaavat suurta ja mahtavaa. Koska venäläisversio tuskin yllättävästi sai vastustuksen Tolkienin perikunnalta, mordorilaisversio leviää nyt internetissä, jossa se epäilemättä inspiroi venäläisiä ja serbialaisia äärioikeistolaisia, Sarumanin kannattajia Persian vallananastaja-suurkuninkaan valtakunnassa, ja niitä kymmeniä vääräin temppeliherrain taistelusoluja, joiden joukkomurhaaja Anders Breivik on väittänyt lymyilevän pitkin Eurooppaa valmiina palvelemaan Mordorin asiaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Naisesta ja miehestä

Terve yhteiskunta perustuu tasapainoiselle ja rikkaalle asennoitumiselle ihmisyyttä ja sen monimuotoisuutta kohtaan. Sairas yhteiskunta perustuu monomaaniselle vihalle ja totalitääriselle halulle valvoa, hallinnoida, tasapäistää ja pakolla muokata kaikkea kuvitteelliseen muottiin.

Useimmiten yhteiskunnallinen sairaus oireilee ensimmäiseksi erilaisia vähemmistöjä vastaan. Joskus se kuitenkin suuntautuu kokonaista väestönpuolikasta vastaan: Saudi-Arabian kulttuuri on misogyyninen, naisvihainen; naisellisuutta pidetään syntisenä ja saastaisena ja se halutaan verhota pois näkyvistä ja alistaa totalitääriseen kontrolliin, koska ilman jatkuvaa holhousta nainen olisi hillitön ja kaoottinen. Miesten kyvyttömyys hillitä itseään projisoidaan naisiin.

Suomen kulttuuri on sen sijaan vähitellen muuttunut peilikuvaksi Saudi-Arabiasta. Miehekkyyttä pidetään kauhistuksena, joka pitää kitkeä ja kätkeä, miehet laittaa liekanaruun erilaisten pakkojen avulla ja holhota niin, että heistä lopulta tulee heikkoja mutta yhteiskunnan näkökulmasta tottelevaisia, alistuvia ja mieheyttään anteeksi pyyteleviä tohvelisankareita. Miehisyyttä pidetään hillittömänä ja kaoottisena. Naisten kyvyttömyys hallita itseään ja elämäänsä projisoidaan miehiin.

Naisvastaisen kulttuurin juuret löytyvät Lähi-idän monoteistisista uskonnoista. Polyteisteillä toistui perhettä ja suvunjatkamista uusintava isän, äidin ja pojan kolmiyhteys hämmästyttävän yhdenmukaisena: Intiasta Mesopotamiaan, Niilinlaaksoon, helleeneihin, roomalaisiin, germaaneihin, keltteihin ja muinaissuomalaisiin olivat jumaliston keskeisinä hahmoina isällinen pääjumala (hallitsija), äidillinen hedelmällisyyden jumalatar (luoja) sekä auringon ja maan liitosta sikiävä poika (ihmisen omakuva, soturi, rakentaja ja koettelija).

Juutalaisuudessa ja sen perillisissä kristinuskossa ja islamissa alkoi hallitsijajumala vähitellen abstrahoitua kiivaasta partasuisesta patriarkasta, joka ajoittain pasuunan äänellä julisti vihaansa, kaukaisemmaksi mutta lempeämmäksi isäksi, joka kylläkin pysyi kaikkivaltiaana, mutta edellytti ihmisten aikuistuneen ja huolehtivan itse keskenään oikealla tiellä pysymisestään. Ei enää palavia pensaita eikä pasuunoja, vaan pyhiä kirjoituksia ja niiden tulkitsijoita. Poikajumala muuntui polyteistien Horuksesta ja Krishnasta vähitellen monoteistien Jeesukseksi ja marttyroituvaksi Huseiniksi. Isästä tuli etäinen ja poika surmattiin ihmisten tähden.

Mielenkiintoista kyllä, nimenomaan kolminaisuuden naispuolinen osapuoli, maan jumalatar ja hedelmällisyyden tuoja, joutui monoteistien kiivaimman raivon kohteeksi. Se kiellettiin ja korvattiin abstraktilla pyhällä hengellä. Naisen kuukautiset olivat yhtäkkiä saastaisuuden tyyssija ja kaikkien kauhistusten äiti. Lapsetkin sikisivät nyt pyhästä hengestä. Polyteististen uskontojen avoimesti seksuaalisia patsaita särjettiin, väki verhosi lihalliset vartalonsa säkkeihin ja sirotteli tuhkaa päällensä.

Nainen vietteli miehen syömään hedelmän kielletystä puusta ja oli siten saatanan asialla, ehkä itsekin käärme kaksine kielineen ja hypnoottisine tuijotuksineen. Lucifer sai paljon naismaisia piirteitä. Koska nainen oli hillitön ja hysteerinen, häntä piti kaikin tavoin kontrolloida. Naiset vaietkoot seurakunnassa ja verhotkoot syntiset hiuksensa.

Vaikka Maria-kultti ilmaantuikin katolisessa kirkossa uusintamaan kauhistuksena häivytettyä ja pyhällä hengellä korvattua jumalatarta, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin valtavirta on ollut naisen holhoamiseen ja kontrollointiin pyrkivä. Maria oli puhdas vain koska oli neitsyt - vasta neitsyys tuntui tekevän äidistä kelvollisen. Tämä on johtanut uskomukseen, että maailman luominen on päättynyt, Jumala asettunut taka-alalle tuomiopäivää odottelemaan, ja poikaa tai ainakin hänen toista tulemistaan yhä vieläkin vain odotellaan. Gaiaa on sen sijaan ryöstetty ja raiskattu sumeilematta, koska jatkuvassa maailmanlopun odotuksessa kukaan ei ole enää vastuussa mistään.

Jos Saudi-Arabiassa kulminoituvan naisvihan juuret ovat selkeän monoteistiset, Suomessa kulminoituvan miesvihan juuria on vaikeampi jäljittää. Ehkä sen juuret pitääkin nähdä toisin kuin uskontojen miehisissä maailmankuvissa. Mies näkee itsensä osana yleistä suurta kertomusta, merkittävää tehtävää ja mahtavaa heimoa tai yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on. Nainen sen sijaan näkee heimon, yhteiskunnan, tehtävän ja kertomuksen osina omaa henkilökohtaista, emotionaalista oloaan. Nainen ja mies projisoivat egonsa ja muun maailman välillä erisuuntaisesti.

Yhteiskunta on muuttunut. Entisaikoina miehet olivat sotureita ja hankkivat leivän perheilleen metsästäen, keräillen, maata viljellen tai halliten eli toisilta riistäen. Miehet päättivät poliksen asioista. Naiset huolehtivat oikoksesta, johon koottiin kaikki saavutetut edut. Oli siis tärkeää sallia miehille mahdollisimman suuri toiminnanvapaus ja voima, ja samalla kontrolloida naista, jotta oikos ei vaarantuisi.

Poliksen paisuessa yhä kaikenkattavammaksi holhousvaltioksi miehet ovat käyneet tarpeettomiksi. Oikos on ahmaisemassa polista ja niinpä poliksessakin alkaa olla yhä enemmän kyse saavutetuista eduista. Poliksessa ei enää politikoida sotaretkistä, metsästysmaista eikä perustettavista siirtokunnista, vaan siellä käydään oikokselle ominaisia kyökkikiistoja siitä, kuka palvelija tai jalkavaimo on kulloinkin suosiossa, ja miten taloon kannetut edut jaetaan.

Nykyisessä Suomessa eletään saturoituneessa versiossa järjestelmästä, jota voitaisiin nimittää feministisosialismiksi. Sitä johtavat itseään vihaavat naismaiset miehet ja miesmäiset naiset, joiden perusasennoituminen muihin perustuu misantropiaan, kateuteen ja loputtomaan kontrollihaluun. Sen ihmiskuvassa ihminen, tai tarkemmin sanottuna mies, oletetaan pahaksi ja kelvottomaksi, ja hänet pitää pakottaa muuttumaan, elämään uusien normien mukaan.

Feministisosialistinen järjestelmä ei suinkaan ole lempeä, huolehtivainen äitihahmo, joka uhraa loputtomasti omasta itsestään rakastetun miehen ja pojan hyväksi, jotta näillä olisi parempi elämä. Nykyjärjestelmä on sen sijaan kiukkuinen kontrollifriikki eukko, joka on katkeroitunut miehiin. Järjestelmä on kuin rupsahtanut tantta, jolle miehet eivät vapaaehtoisesti anna, ja joka olettaa kaikkien miesten lakkaamatta pettävän ja valehtelevan, koska niin hän itse tekee. Kontrollifriikki eukko on myös lapsilleen painajaismainen paha äitipuoli, sillä hän suhtautuu lapsiinsa henkilökohtaisena omaisuutenaan, jota hänellä on oikeus määräillä mielin määrin.

Valtion, virkakoneiston ja kaikenlaisten sosiaali-insinöörien tehtäväksi on annettu kastroida miehisyys pois yhteiskunnasta sen kaikilla tasoilla. Nutturapäinen vanhapiika heiluttaa karttakeppiä ja opettaa poikia kasvamaan miesten sijaan androgyyneiksi tohvelisankareiksi. Yhä uusilla laeilla ja säännöillä pyritään kriminalisoimaan mieheys samalla kun feministinen eliitti selittää, ettei näitäkään lakeja tule kunnioittaa kirjaimellisesti, vaan kaikki riippuu siitä, miltä naisista milloinkin sattuu tuntumaan. Eletään pahojen äitipuolten ja oikuttelevien diivarakastajattarien ehdoilla.

Vanhojen miesten johtama patriarkaalinen yhteiskunta toimi konservatiivisella logiikalla: omistusoikeudet tuli turvata ja muutosvoimia padota. Vanhan miehen intresseissä on kontrolloida omistamiaan naisia sekä pyrkiä hallitsemaan nuorempia miehiä, jotka vääjäämättä uhkaavat hänen asemaansa ja omistuksiaan. Nuorten miesten intresseissä on puolestaan muuttaa maailmaa, raivata elintilaa ja mahdollisuuksia itselleen ja saada vähitellen osansa vanhempien miesten kontrolloimista resursseista joko suostuttelun, palvelusten tarjoamisen, kiristyksen tai vallankumouksen keinoin.

Naisten yhteiskunnassa hallitsevat aikuiset ja keski-ikäiset naiset. Vanhukset ovat poissa lastentekomarkkinoilta ja heidät voidaan siksi jättää heitteille. Nuoret naiset ovat ärsyttäviä pissiksiä, jotka uhkaavat vähän vanhempien naisten saavutettuja etuja. Miehiä tulee kontrolloida ja heidän mahdollisuutensa rajata mahdollisimman pieniksi, jotteivät voisi nauttia vapaista markkinoista.

Naisten sosiaalinen nousu on oleellisesti erilainen kuin miesten. Nuoret miehet nousevat yhteisöllisin keinoin: liittymällä yhteen jengeiksi ja heimoiksi, avustamalla kummisetiä, osoittamalla pätevyytensä (kuten allaolevan runon sankari) ja tekemällä sopimuksia niin resursseja kontrolloivien vanhojen miesten, samanarvoisten liittolaistensa ja kilpailijoidensa kuin nuorempien sotilaidensa kanssa.

Naiset sen sijaan juonittelevat sekä miehiä että toisiaan vastaan, levittävät juoruja, piikittelevät ja käyttävät kolmansia tahoja pelinappuloina. Kaikesta tulee henkilökohtaista ja muilla ihmisillä on välinearvo. Jalkavaimot kilpailevat sulttaanin suosiosta puukottamalla selkään sekä toisiaan että sulttaania, ja tekevät lapsista kostojensa, kaunojensa ja omistushaluisten pyrintöjensä aseita.

Naiset debytoivat maailmaan nuorina tyttöinä, jotka ovat vielä täynnä seikkailunhalua ja vallattomuutta. He hurmaavat ja osaavat nähdä asioita aivan uusilla tavoilla. Miehet voivat jatkaa poikamaisia seikkailujaan ja maailman muuttamista keski-ikäisiksi saakka, mutta naisten kohdalla raadollinen totuus iskee päälle paljon aikaisemmin - jos ei muuten niin toisten naisten muodossa.

Hurmaavista tytöistä sukeutuu kontrollifriikkejä ja kärttyisiä nalkuttajia, joille itseään toteuttavat ja omia teitä kulkevat tytöt ovat kauhistuksia: henttuja, heitukoita, lolitoja ja pissiksiä. Naiset ovat tyttöyden pahimpia vihaajia, samaan tapaan kuin vanhat äijät poikamaisuuden. Miehet ukkoutuvat yleisesti ottaen vasta ryhtyessään valvomaan saavutettuja etujaan, joskin jotkut osaavat olla sietämättömiä mustasukkaisia kontrollifriikkejä jo parikymppisinä.

Yhteiskuntamme naisistuminen näkyy erityisesti vallankäytön tavoissa. Vaikka näennäisesti yhteiskuntamme on muuttunut transparentimmaksi, se on samalla muuttunut hallitsemisen kielessä yhä orwellilaisemmaksi.

Mies käyttää valtaansa paljastamalla miekkansa. Eino Leinon sanoin miekka voi ”tehdä totta”, joten se myös asettaa vastapuolen epäämättömien tosiasioiden eteen. Mies usein vieläpä rehentelee siitä, mitä haluaa. Hän paljastaa avoimesti tarkoitusperänsä ja asettaa siten muut epäämättömien tosiasioiden eteen, haastaa maailman ympärillään. Miehiseen kulttuuriin kuuluvat kunnian ja suoraselkäisyyden arvostaminen, jotka ovat nykyisin katoamassa suomalaisesta kulttuurista.

Nainen toimii juuri päinvastoin: hänet on opetettu häpeämään sitä, mitä todellisuudessa haluaa. Tähän hänet ovat opettaneet nimenomaan ne tyttöjä vihaavat naiset. Nainen salaa tarkoitusperänsä, manipuloi ja naamioi halunsa yleisiksi syiksi ja yhteisiksi pelisäännöiksi, joiden tarkoituksena on kahlita miestä ja torjua muiden naisten kilpailua.

Yhteiskunnan naisistuminen ja miesviha saattavat johtua siitä, että resursseja yhä kontrolloivat vanhat miehet ovat muuttuneet akkamaisiksi: he käyttävät naisia välikappaleinaan tyttöjen ja poikien kahlitsemiseksi ja holhoamiseksi. Vanhat miehet siis hallitsevat yhä ja omistavat resurssit, mutta pelisäännöt ovat enenevässä määrin keski-ikäistyvien naisten muotoilemia. Ne perustuvat naisten vallankäytön logiikkaan.

On huomattava, että vaikka nykysuomalainen yhteiskunta toimii nimenomaan 35-50-vuotiaiden naisten ehdoilla, nämä samat naiset voivat erittäin pahoin. Tämä johtuu siitä, että naiset ovat langenneet itse virittämäänsä ansaan: he salaavat ja kieltävät todelliset tarkoitusperänsä, teeskentelevät haluavansa muuta kuin mitä todellisuudessa haluavat, ja kun saavat teeskentelemänsä, ovat onnettomia. Käsittämättömän suuri osa vastaan tulevista kolmekymppisistä suomalaisnaisista on jonkinasteisesti mielenterveysongelmaisia, samanlaisella skitsoidilla tavalla kuin saudimiehet. Voiko tämä johtua siitä, että koko yhteiskunta on sairas alussa kuvailemallani tavalla?

Feministisosialistinen hegemoninen diskurssi vaahtoaa yhä siitä, että pahoinvoinnin taustalla ovat miesvalta, kapitalismi ja liiallinen vapaus, vaikka todellisuudessa tämä on itsepetosta ja pahoinvoinnin syyt ovat tasan päinvastaisia. Miehistä on nyljetty ja painostettu pois miehekkyys; se on kielletty. Kunnia ja suoraselkäisyys on demonisoitu. Valkoiset valheet, hetkellistä sosiaalista samettia luova smalltalk, orwellilainen uuskieli ja kaikkinainen subjektiivisuus ovat nousseet hyveiksi.

Tulos ei kuitenkaan ole ollut naisten hyvän olon lisääntyminen, vaan ennennäkemätön piehtarointi pahassa olossa, ailahtelu masokististen fantasioiden ja riutuvan marttyyriuden suossa. Naiset pelkäävät hylkäämistä niin paljon, että itsepetoksessaan hylkäävät kaikki miehet jo ennen kuin nämä ehtisivät hylkäämään heitä. Kun miehiltä on kielletty mieheys, siinä sivussa on tullut kielletyksi myös naiseus naisilta. Nujertaessaan pojista tohvelisankareita naiset ovat samalla tehneet hurmaavista tytöistä pahoja äitipuolia.

Mies voi purkaa pahaa oloaan työhön, yhteiskunnalliseen elämään, urheiluun ja sotakentille (kuvaannollisille tai todellisille), mutta naisen biologia rankaisee tällaisesta. Nainen elää naiseudettomassa itsepetoksessa ja purkaa pahaa oloaan pahansuopiin puheisiin, lääkkeisiin, juoruiluun, tuhlailuun ja yleiseen purnaukseen. Nykyaikainen suomalainen keskustelukulttuuri muodostuu jo pelottavassa määrin ennenaikaisesti ukkoutuneiden kastroitujen miesten ja kaunaisten hylkäämispelkoisten naisten purnauksesta, jossa tärkeintä on peittää todelliset tarkoitusperät ja väittää mustaa valkoiseksi.

Feministinen sosialismi on ehkä tulossa tiensä päähän; itsepetoksellisen mahdottomuutensa kuilun reunalle. Oikos on hävittänyt poliksen. Pian ei ole enää miehiä, jotka puolustaisivat oikosta poliksen taistelukentillä tai kantaisivat kotiin ulkopuolelta hankittua leipää. Jaettava loppuu. Kyökissä käy pian itku ja hammasten kiristys. Edessä on vihaisten nuortenmiesten aika. Sellaisina aikoina uskotaan taas, että kun sanat eivät enää tarkoita totta, niin miekka ”tekee totta”.

Tunnelmaan sopii Eino Leinon runo:

Tuli linnahan köyhä sotamies.
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Hei heitukka, kustapa kulkee ties?”
”Minä maailman matkoja astun.”

”Ja jos olet suora sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin tännekin loppua voi sinun ties.”
”Sama mulle, mut palkan ma tahdon.”

”On oikein, palkkansa saa sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”kuus riksiä vuodessa riittää kenties?”
”Ei, herrani, enempi ma vaadin.”

”Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä.”

”En myö minä miekkaani, hovimies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”riikin rikseihin, se on jumal’ ties
itse Hiidessä kuuraeltu.”

”Mut kuninkaan tyttären jos kukaties…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”saan palkaksein, olen kuninkaan mies.”
”Huuti, tolvana, matkaasi marssi!”

Ja ryntäsi päälle vihamies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.

”Ja saanko mä palkkani nyt kukaties?”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies.”
Verijälkiä kannukset jätti.

”On oikein, palkkansa saa sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Näin lausui kuningas. ”Mut kukaties
jätät sitten sa maani ja minut.”

”Siis myö mulle miekkasi sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

”Ja vaikka mä vaan olen sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin myö minä miekkaani en jumal’ ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.”

”Mun onneni olla on sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Sama, luulenpa, tahto on miekkani myös;
se on Hiidessä kuuraeltu.”

maanantai 26. syyskuuta 2011

Eläintarhassa

Olen katsonut kasan elokuvia, koska kerrankin katsoin siihen olevan aikaa. Tänä yönä katsoin meksikolaisen elokuvan Amores Perros, jossa ihmisten elämät menevät syistä ja toisista pieleen. Maailma näyttäytyy melko raadollisena ja koirien ja ihmisten tekemiset menevät sekaisin, limittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Kaksi vuotta täyttänyt kummityttöni sai syntymäpäivälahjaksi retken Korkeasaareen. Hän osaa jo puhua kahdella kielellä, kävellä ja juosta, vaikka mieluiten onkin lykittävänä vaunuissa. Huomasin, että hänen mielenkiintonsa säilyttämiseksi täytyy koko ajan tapahtua jotain. Eläimet kiinnostavat kovasti jos ne ovat sekä lähellä että liikkuvat. Kauempanakin oleva eläin kiinnostaa, jos se liikkuu, mutta hiljaa paikallaan oleva ei kiinnosta, vaikka olisi lähelläkin. Kotona tyttö käy ajoittain ihastelemassa lintukirjasta sulttaanikanan kuvaa, joka on ylivoimainen suosikki.

Tänään ajattelin lähteä runsaaksi viikoksi Libanoniin. Siitä onkin vuosi kun olin siellä viimeksi. Aika rientää todella nopeasti. Meille on annettu elämä, jonka aikana ehtii käydä täällä maailmassa vähän kuin turistina, tehdä vähäsen sitä ja tätä, mutta tekemistä olisi paljon enemmän kuin mihin elinikä riittää. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka valittavat ettei heillä ole mitään tekemistä; en ole koskaan ymmärtänyt. Söin viikonloppuna kaksi purkillista oliiveja, ikään kuin valmistautuakseni.

Kuulin viikolla konspiratiivisessa seminaarissa kauhutarinoita 1970-luvun Suomesta, muiden muassa KGB:n tekemistä suomalaisten politiikan, ammattiyhdistysmaailman ja liike-elämän vaikuttajien murhista. Viikonloppuna julkistettiinkin sitten sekin, että Putin jatkaa ikuisuuksiin Venäjän johtajana - ja niin ollen KGB Venäjän johdossa. Jos pelkästään objektiivisia sotilaallisia faktoja katsottaisiin, niin vaikuttaisi vahvasti siltä, että Venäjä aikoo lähitulevaisuudessa hyökätä länsirajansa naapurimaihin. Suomi seuraa samalla Naton suojaaman Länsi-Euroopan mallia ja alasajaa maanpuolustustaan kaikilla tasoilla.

Eurooppa saattaa jälleen ajautua fasismiin, koska manner toistaa nyt kiivaasti samoja virheitä kuin noin seitsemänkymmenen vuoden välein aiemmin. Kreikan vararikko tulee näyttäytymään lasten leikkinä, kun ensin Espanja ja perässä Italia ja sen talouteen syvästi linkittynyt Ranska kaatuvat ensi vuoden puolella. Selvitystilassa kieriskelevää Amerikkaa on Euroopan turha kiljua pelastajaksi tällä kertaa, koska seuraavaa presidenttikautta Yhdysvalloissa leimaa todennäköisesti isolationismi. Israel tekee parhaansa pilatakseen arabikevään myönteiset vaikutukset länsimaiden ja arabimaiden suhteisiin.

On myös ennenaikaista kuvitella, että Kiina vetäisi maailmantalouden nykyisestä suostaan. Sen porskutus loppuu kuin kanan lento jos halpatavaran vientimarkkinat köyhtyvässä lännessä tyrehtyvät eikä saatavia kuulu takaisin. Sitäpaitsi Kiina rakentaa suurta osaa kasvustaan savijaloille. Maata uhkaa ekologinen katastrofi, ympäri maata on jo aavekaupunkeja, järjettömiä valtiojohtoisia infrastruktuurihankkeita ja ihmisten pakkosiirtoja.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Syys

Viikko sitten sain valmiiksi vuoden kestäneen projektin ja tämä jättää minulle melkein kaksi kuukautta vapaata ennen kuin otan taas sijaisen hoteista haltuuni entisen työpaikkani. Toisaalta minulla on suuri vapauden tunne, kun oma osuuteni kyseisessä hankkeessa on pääosiltaan tehty. Ehdin vielä nauttia alkusyksystä, joka sentään on toukokuun ja kesän jälkeen suosikkiaikaani. Myös, täytyy sanoa, vuoden parasta valokuvausaikaa. Kummallista kyllä, kuljeskellessani kaupungilla minulla on koko ajan tunne, että pitäisi tehdä jotain tai että jotain tärkeää on unohtunut tehdä. Ehkä se on jäänyt päälle niistä kuukausista, joiden aikana ruoskin aivojani töihin lähes ympärivuorokautisesti.

Toki syksy ei suinkaan ole aivan tyhjä ja vapaa. Kalenterini on täplitetty luennoilla, esitelmillä, kollokvioilla ja hankkeen valmistumista seuraavilla glamoröösimmillä velvollisuuksilla. On myös tullut aika tehdä jotain kaikkien niiden ihmissuhteiden eteen, jotka ovat kärsineet laiminlyönnistä kesän kestäneen vampyyrielämäni aikana. Olen joka tapauksessa haarukoinut yhden runsaan viikon ja yhden vajaan viikon, joiden aikana minulla ei pitäisi olla etukäteen buukattuja sitoumuksia, ja olen tutkinut lentoyhtiöiden tarjontaa.

Mielessäni taistelevat keskenään kaksi perusteltua mutta vastakkaista tarvetta: mennäkö johonkin uuteen paikkaan tyydyttämään tutkimusmatkailijan viettejä, vai mennäkö rentoutumaan johonkin tuttuun paikkaan? Tällä hetkellä näyttää, että vaaka kallistuisi jälkimmäisen puolelle. Palattuani toukokuun lopussa Marokosta ja Arabiemiraateista, en koko kesänä matkustanut mihinkään Viroa pidemmälle, koska projekti piti kynsissään.

Vasta viime viikolla, projektin valmistuttua, minulla oli aikaa toisellekin harrastukselleni, nimittäin linnuille. Hyönteissyöjien ja kahlaajien muutto oli jo lopuillaan, mutta sorsia, hanhia ja joutsenia onneksi piisasi. Kurjetkin aloittelivat - vaikka minulta menikin sivu suun Suomen ensimmäinen hietakurki. Kävin sentään amerikkalaisen vieraan kanssa useamman päivän ajan tutustumassa syysmuuttoon Espoon, Kirkkonummen, Inkoon, Karjaan ja Hangon lintupaikoissa.

Myös kolmas harrastukseni, fiktiivinen kirjoittaminen, on ollut puoli vuotta tauolla, mutta ehkäpä lähiaikoina palaan siihenkin. Netin kautta tutuiksi tulleet alan harrastajat ovat tässä suureksi avuksi inspiraation (tai painostuksen) lähteinä.

Vilkaisu tilinpitoon kertoo myös, että on aika palata kutsumushankkeista takaisin raadollisen ansainnan maailmaan. Jossain toisessa maailmantalouden tilanteessa itsensä vapauttaminen oravanpyörästä olisi ollut mahdollista paljon pidemmäksikin aikaa, mutta nykyisessä tilanteessa fiksukaan sijoittaminen ei enää tuo tuloja, vaan korkeintaan auttaa pysyttelemään jotenkuten elossa.

Ironista ja surullistakin on se, että "toimettomana" ollessani loisin paljon vähemmän veronmaksajien rahoilla kuin jälleen työllistyessäni, ja lisäksi omiin investointeihini tukeutuessani olen myös itse vastuussa tuloistani kun taas arkityössä kaikki vastuu menee muille. Kuinka paljon ihmiset voisivatkaan saada aikaan, jos heillä olisi aikaa todella pysähtyä miettimään oman elämänsä ja tulojensa järjestämistä rationaalisesti, ilman "systeemin" jatkuvaa painetta?

torstai 25. elokuuta 2011

Viestinnän politiikasta

Kaikkeen politiikkaan kuuluu olennaisena osana teatteri. Vaikuttaminen on yhdistelmä viestintätaitoja ja vallankäyttöä - suostuttelua ja pakottamista. Mitä vähemmän itsellä on valtaa ja siis pakottavia keinoja, sitä enemmän pitää toimia viestinnällisin keinoin: vakuuttaa, tehdä vaikutus ja muokata mielipiteitä. Pitää kannustaa kannattajiaan ja lannistaa vastustajiaan, ja saada välinpitämättömän enemmistön mielipiteet omalle puolelle.

Diktatuureissa retoriikka ja teatteri ovat lumetta, jolla pönkitetään henkilökulttia ja aivopestään massoja. Demokratiassa ne ovat sen sijaan keskeisin tapa, jolla politiikkaa todellisuudessa tehdään. Eiväthän äänestäjät saa juuri koskaan äänestää varsinaisista asioista - Suomessa heille on suotu tämä mahdollisuus vain kaksi kertaa: kieltolaista ja EU-jäsenyydestä. Sen sijaan he äänestävät puolueista ja henkilöistä. Retoriikkaa ja teatteria tarvitaan, jotta tiedettäisiin, mitä äänestetään, kun äänestetään puoluetta X tai henkilöä Y.

Legendaarisimmat poliitit ja opportunistit Alkibiadeesta aina Walid Jumblattiin saakka pystyvät villitsemään väkijoukkoja värikkäillä palopuheillaan vaikka olisivat vaihtaneet monta kertaa puolta ja kääntäneet takkia. Alkibiades puhui silkoilla väittelylahjoillaan ja näyttävällä esiintymisellä järkipolitiikkaa ajaneet vanhemmat valtiomiehet suohon ja lietsoi Ateenan järjettömään sotaretkeen Syrakusaa vastaan, minkä jälkeen Alkibiades itse jätti armeijansa sotakentälle ja loikkasi Persiaan.

Mitä Jumblattiin tulee, hän oli aikoinaan Neuvostoliiton ja Syyrian leirissä, mutta loikkasi Progressiivisine sosialistipuolueineen seetrivallankumouksen aattona oppositioon. Muistan yhä kuinka hän villitsi satatuhatpäiset nuorisojoukot puoluekantaan ja uskontokuntaan katsomatta hurmioon syyttämällä Syyrian presidenttiä aasiksi, koiraksi ja valtameren rannalle sylkemäksi valaaksi. Kun vastapuolen media sitten hyökkäsi häntä vastaan, häneltä kysyttiin, oliko hän kenties mennyt puheessaan hieman liian pitkälle, mihin hän vastasi Syyrian eläinsuojeluyhdistyksen olevan huolissaan viattomien luontokappaleiden herjauksesta.

Pari vuotta myöhemmin Jumblattin palopuheet ja paljastukset johtivat puolentoista viikon sisällissotaan Länsi-Beirutissa ja Shufissa. Siitä runsaan vuoden kuluttua taas Jumblatt loikkasi jälleen Hizbullahin ja Syyrian leiriin, riistäen siten seetrivallankumouksen tekijöiltä heidän parlamenttienemmistönsä ja mahdollistaen ilman vaaleja toteutetun vallankaappauksen.

*** *** ***

En voi kyllin korostaa, kuinka tärkeää vallankumouksia tehdessä on näyttää hyvältä. Vallankumoukset ovat valtavia demonstratiivisia tapahtumia, joissa pitää toki myös ottaa haltuun katuja, aukioita ja loikkareiden avulla vallankäytön välineitä, mutta niissä pitää myös ottaa haltuun yleisön mieliä ja sydämiä. Näyttävät performanssit ovat ehdottomasti tarpeen median huomion kiinnittämiseksi, katsojien koukuttamiseksi ja lopulta yleisen mielipiteen vakuuttamiseksi.

Jos kyse on pelkästä hulinoinnissa, polttopulloista ja kauppojen ryöstelystä, silloin kyseessä ei ole mikään vallankumous, vaan kuten Kreikan ja Britannian tapahtumissa, anarkistien ja äärivasemmiston riehuminen. Samaa vaikuttamisen tasoa edustavat islamistien pommit ja risupartaisten nuortenmiesten harrastamat Amerikan lippujen polttajaiset. Onkin nyt arabikevään kääntyessä syksyksi erittäin tärkeää huomioida, ettei mikään islamistien pommi ole viime vuosikymmenten aikana innostanut arabinuorisoa samanlaisiin saavutuksiin kuin tämän vuoden tapahtumat.

Miten tämä on ollut mahdollista? Kynä on taas osoittanut joskus olevansa miekkaa mahtavampi. Modernisoituna: Facebook ja Youtube ovat osoittautuneet mahtavammiksi kuin al-Qa'idan pommit ja jopa Qaddafin tankit. Kulttuuritaistelussa musiikkivideot ja yhteisöviestimet ovatkin toimineet bin Ladenin ja kumppanien sanomaa vastaan paremmin kuin mikään pompöösi huippukokous tai abstrakti ylätason dialogi. Mediatekoina Neda Aghasoltanin ja Muhammad Bouazizin kuolemat ovat voittaneet Khomeinin kuuluisan Rushdie-fatwan. Jos jokin niin Tahrir-aukion tapahtumat ja viime päivien Tripolin vapautus voivat sysätä kymmenen vuoden takaisen 9/11-iskun historian reunamerkintöjen joukkoon.

Taistelu ei tietenkään ole vielä voitettu. Egyptistä kuuluu paljon huolestuttavaa; olin aina sitä mieltä, että vaalit olisi pitänyt järjestää mahdollisimman pian, ja että liberaali oppositio teki virheen vaatiessaan niiden lykkäämistä, tehden siten mahdollisesti tilaa sotilaseliitin ja Muslimiveljeskunnan kytkyille. Syyriassa hallitus jatkaa sotaansa kokonaista sukupolvea vastaan - tuhansia on kuollut ja lukemattomia enemmän vangittu ympäri maata mitä kammottavimpiin pidätyskeskuksiin, joissa ihmiset kuolevat tukehtumiseen ja lämpöhalvaukseen. Aiemmassa blogiviestissäni mainittu tuttu poika sentään saatiin suhteilla haettua kotiin - kidutuksen ja yli kuukauden painajaismaisen vankeuden jälkeen, jonka aikana hän näki samanikäisten poikien kuolevan.

Tätä suuremmalla syyllä on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka aseeton voi kukistaa sen, jolla on kaikki aseet. Ainoa tie tähän on performatiivinen. Mielenosoittajista tulee näyttelijöitä suuressa tositeeveeshowssa, ja televisiokuvaa, videoita, kuvia ja twiittejä maailmalle välittävistä kannattajista taas tuottajia ja markkinoijia. Tätä työtä ja siihen puolen vuosikymmenen aikana kertyneitä taitoja ja kykyjä ei tule väheksyä. Ylipäätään maailman ei kannattaisi väheksyä sitä sukupolvea, joka nyt on 15-30-vuotiaita. Nämä ihmiset ovat jo puhtaasti teknologisten innovaatioiden vuoksi tottuneempia ja osaavampia viestinnällisessä vaikuttamisessa kuin heitä vanhemmat. He ovat myös kielitaitoisempia ja kansainvälisempiä kuin mikään aiempi sukupolvi maailmassa.

Kilpailu alalla on tänä päivänä kovaa, joten perinteinen rytmikäs huutelu ja lippujen polttaminen ei enää riitä. On mobilisoitava kaikki performatiivinen potentiaali. Libyalaiset näyttävät kyllä osaavan kiitettävästi patsastelun erilaisten amatöörimäisten asevärkkien kanssa sekä perinteisten joukkojuhlimisten alati tunteisiin vetoavan voiman. Yhdessä suhteessa on kuitenkin paljon korjaamisen varaa: nuoret naiset puuttuvat mediasodan eturintamasta. Tässä suhteessa libyalaiset ja jemeniläiset eivät ole pärjänneet edes iranilaisille, tunisialaisille ja egyptiläisille, puhumattakaan georgialaisista, ukrainalaisista ja libanonilaisista.

Oltiinpa Julia Tymoshenkon menestyksestä poliitikkona mitä mieltä tahansa, hän niitti mainetta maailman kauneimpana pääministerinä. Libanonin seetrivallankumous muistutti ajoittain muotinäytöstä, kun yliopistojen sosiaaliset huippusuorittajat toivat kaduille, usein seetrilippuihin verhottuina, kiistattomat argumenttinsa, jotka kyllä kääntävät päitä aivan erilailla kuin Hizbullahin parransänget ja huivipäiset matamit.

Jos mielenosoituksiin vastataan väkivallalla, kuten Tiananmenin aukiolla, Iranissa ja viimeksi Libyassa ja Syyriassa, myös marttyyrien estetiikka nousee uuteen arvoon. Suomessa lauletaan Ateenalaisten laulussa:

Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat, nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon:
taistossa kaatuen hän - kaunis on kuolossa myös!

Silti komeinkaan nuorukainen ei marttyyrina lietso ihmisiä pyhään vihaan niin kuin Iranin vihreän vallankumouksen sateeseen hukkuneiden kyyneleiden ikoni Neda, jonka kuoleman kaiut tuntuivat kantavan kauemmas kuin koko muu veriorgia yhteensä.

Jos ei marttyyriksi nosteta nuorta naista niin lapsi ajaa myös asian tunteiden nostattajana, tästä viimeisimpänä esimerkkinä Syyrian mukhabaratin kuoliaaksi kiduttama 13-vuotias Hamza-poika, jonka rikos oli maalata Dara'assa tuntemattomaan seinään tai muurinpätkään Tunisian ja Egyptin vallankumouksia tukeva graffiti. Syyrialaiset ystäväni totesivat viime viikon pitkällisessä Pyhän Urhon pyöreän pöydän istunnossamme, että ilman Dara'aa ja järjettömiä lastenmurhia syyrialaiset eivät olisi ehkä vieläkään raivostuneet tarpeeksi.

Arabikevään tekijät ovat kasvaneet visuaalisessa mediaympäristössä: internetin, yhteisöviestimien, elokuvan, musiikkivideoiden ja jokamiehen kannettavan multimediavarustuksen maailmassa. Niinpä tämä sukupolvi on ymmärtänyt myös vallankumousten esteettisyyden tärkeyden - ja sen, kuinka olennaista on tavoittaa mielet ja sydämet yli valtioiden, puolueiden ja uskontojen rajojen. Laajalevikkiset kielet kuten englanti ja arabia toki auttavat laajojen yleisöjen tavoittamisessa, mutta vielä enemmän siinä auttaa sanaton, visuaalinen viestintä. Se jos mikä on tänä vuonna osoittanut yli kulttuurirajojen ihmisten yhteiset unelmat ja tunteet.

Vain tällainen viestintä pystyy kunnolla vastaamaan totalitäärisen ja monomaanisen vihanlietsonnan haasteisiin, joista islamistit ja islamofobit esimerkkeinä. En voi kylliksi painottaa sitä, ettei vihapuhetta voiteta sensuurilla ja uusilla kielloilla, vaan niillä keinoilla, joita arabikevään tekijät ovat käyttäneet.

Det kostar att vara cool, luki ruotsalaisen opiskelija-asuntolani yhteistilojen seinällä, mutta ei se välttämättä rahaa vaadi vaan poseerausta, liehuvia lippuja, liekehtiviä tyrannin kuvia, patsaiden naamojen polkemista kengillä ja muuta mukavaa. Jos tilanne menee pahemmaksi, on hyvä patsastella erilaisten aseiden kanssa ja harjoittaa poliittista kruisailua eli ajella autolla kannattajat ikkunoista ulkona ja lippuja liehuttaen sekä huutaa iskulauseita tai vaihtoehtoisesti soittaa teeman mukaista musiikkia.

Jos tilanne on suhteellisen turvallinen, kannattaa marssittaa ulos naiset, lapset ja lemmikkieläimet, kuten vaikkapa tämä papukaija, joka osaa sanoa "kansa vaatii regiimiä alas", tai Kreikan mellakkakoira.

Vanhukset ovat oikein hyviä taiteellisiin kuviin (varsinkin mustavalkoisiin). Sydäntä lämmittää nähdä vanha pappa rynkyn kanssa toivomassa lapsenlapsenlapsilleen parempaa maailmaa, joka on vapaa veljellisen everstin kaltaisista syöpäläisistä, tai vanha mummo huutamassa tyranniaa alas.

Paremman puutteessa käyvät tavanomaiset nuoret miehet, mutta keski-ikäiset sopivat videokuvaa paremmin syventäviin ihmisprofiilijuttuihin, joissa lihakauppias Mahmud kertoo molempien poikiensa kaatuneen vapauden puolesta, tai suurperheellinen huivitettu siivooja Fatima unelmoi tyttärelleen hyvän avioliiton lisäksi myös koulutusta. Isät ja äidit, joilla on ns. rehellinen työpaikka, vetoavat keskivertokatsojiin paremmin kuin kuumapäiset opiskelijat, jotka tenttien tekemisen sijaan polttavat lippuja ja autonrenkaita.

*** *** ***

Kaikki tämä liittyy kysymykseen, jota olen nuoruuden päivinäni usein pohtinut, eli mistä johtuu, että totalitäärit osaavat tunteisiin vetoavan massaviestinnän paremmin kuin liberaalit. Ovatko jälkimmäiset liian individualistisia? Argumentti ei ole oikein koskaan vakuuttanut minua, koska vapauden kannattajat ovat kuitenkin yleensä sosiaalisia ihmisiä ja sosiaalisilta taidoiltaan vieläpä kehittyneempiä kuin putkiaivoiset dogmaatikot. Kuitenkin natsit, kommunistit ja islamistit tuntuvat aina porskuttavan propagandallaan, symboleillaan, mahtipontisella musiikillaan ja marttyyrivideoillaan.

Enemmän kuin individualismin ja kollektivismin erosta, se johtuu mielestäni siitä, että ihminen on sittenkin emotionaalinen otus: tunteisiin vaikuttaminen ohittaa suoraan rationaalisen viestinnän pelisäännöt, ja siksi se menee härskisti jonon ohi suoraan hypotalamukseen.

Minulla oli kerran ystävä Jumalanpuolueessa, tai ei hän oikeastaan ystävä ollut eikä varmaan edes puolueen jäsen, vaan satunnainen tuttava ja wannabe. Tapahtui nimittäin kerran Beirutin keskustan telttaleirin aikaan että yritin päästä oikaisemaan erään laita-alueen läpi, jolloin minut pysäytti noin 17-vuotias poika - aseeton ja aivan tavallisen näköinen, mutta kontekstin huomioiden todennäköisesti noita vapaaehtoisia, joita shiiapuolueet olivat värvänneet pysäyttelemään ohikulkijoita ja "vartioimaan" valtaamiaan katuosuuksia piikkilankabarrikadeilla.

Tilanne ei ollut mitenkään uhkaava - sellaisissa olen ollut paljon vanhempien ja aseistettujen henkilöiden kanssa samoilla nurkilla - mutta tietysti jossain määrin kiusallinen, koska eihän tällaisilla nulikoilla pitäisi olla mitään oikeutta esiintyä auktoriteetteina julkisilla paikoilla. Osoitin kuitenkin tapani mukaan täydellistä normaaliutta ja poika oli hämmentynyt eikä tuntunut keksivän mitä muuta oudon läpikulkijan kohdalla tehdä, joten hän kyseli millaista Suomessa on, voiko sinne saada viisumin ja lähetti minulle Facebookiin frendipyynnön.

Muutaman kuukauden "Kamikaze-Hasan" oli rajoitetun listan kaverini ja linkitti jatkuvalla syötöllä Jumalanpuolueen ikonografiaa, marttyyriuden ihannointia, ahl al-baytin seikkailuja jumalaisessa voitossa ja marssimusiikin säestyksellä liehuvia keltaisia lippuja. Hän oli vieläpä tehnyt itsestään Photoshopilla melko kitshisen sankarikollaasin, jossa esiintyi valkokasvoisena taustalla kukkia, minareetteja ja ohjuksia. Lopulta hän katosi yhtä mystisesti kuin oli tullut. Ehkä en likettänyt tarpeeksi hänen kuuluisamman kaimansa puheita tai sitten Kamikaze eteni vakavampiin puuhiin, niin ettei hänellä voinut enää olla yhteyksiä länsimaisiin toimittajiin tai muihin siionistiagentteihin.

Poliittisen spektrin toisessa päässä minulla oli kaverina myös muuan falangistinen hurmahenki, joka puolestaan jakoi marssimusiikkivideoita palestiinalaisten puhdistamisesta, vaikka kiisti Sabraa ja Shatilaa koskaan tapahtuneen. Hänkin katosi kummasti sen myötä kun ihailemansa kenraali loikkasi lopullisesti samaan leiriin Jumalanpuolueen kanssa.

Kerran tarkkaillessani Karachin vaaleja yksi sympaattisimmista kollegoistani ja ainoa samanikäinen sillä äänestyspaikalla oli nuori poika sikäläisestä islamistipuolueesta, jolla on paljon omasta mielestäni varsin vastenmielisiä ja kummallisia kantoja. Hänellä ei ollut partaa eikä kummallista kaapua vaan lähinnä amerikkalaista mustaihoista muistuttavat hiphopvaatteet, joihin nähden paradoksaalisesti hän vaikutti varsin ujolta ja vaatimattomalta nuoreltamieheltä. Puhuimme lopulta myös politiikkaa ja hän tuntui olevan sekä hämmentynyt että vaikuttunut siitä, että ylipäätään puhuin hänen kanssaan niin kuin normaalin ihmisen kanssa puhutaan.

Minua on aina hämmästyttänyt se, että näiden kolmen nuoren tavoin lukemattomat heidän kaltaisensa erilaisia ääriliikkeitä tai ainakin hyvin kyseenalaista ääriajattelua kannattamaan päätyneet nuoret - niin Euroopassa kuin arabimaissa - eivät ole mitään hulluja ja psykopaatteja, joiden kanssa olisi mahdotonta keskustella mistään. Sen sijaan he ovat hyvin usein juuri niin kutsuttuja "tavallisia nuoria", joiden kanssa voi keskustella melkein kaikesta muusta paitsi niistä joistain fiksaatioista, joista heidän kanssaan ei saa olla eri mieltä. Ei ainakaan aluksi. Mutta jos on ensin keskustellut heidän kanssaan jalkapallosta, naisista tai mistä tahansa tavallisesta asiasta, saattaa voida niin hankkimansa normaaliuden tilan kautta keskustella myös politiikasta.

Täysin väärä tapa toimia näiden ihmisten kanssa on heittää ensimmäiseksi kaikki loukkaukset heidän silmilleen, solvata heidän kirjojaan ja profeettojaan ja pilkata heitä ihmisinä. Tunteisiin vetoavaan totalitääriseen propagandaan ei auta tunteisiin vetoava totalitäärinen vastapropaganda. Ikävä kyllä siihen ei yleensä auta myöskään rationaalinen argumentaatio, koska kuten todettua, emotionaalinen propaganda menee jonon ohi, pelisäännöistä piittaamatta.

Tämän vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, mikä kahden raiteen viestintä todella auttaa: Ensinnäkin, on tuotava keskusteluun normaali taso, jolla voidaan puhua kaikesta muusta paitsi niistä pahimmista kipupisteistä, joita varten on ensin kerättävä normaalisuuden viestinnällistä pääomaa. Toiseksi, on annettava tunteisiin vetoava vaihtoehto, joka ei ole totalitäärinen; siitä arabikevät on erinomainen esimerkki.

Totalitääristen aatteiden valtavirtaistuminen on paljon suurempi uhka kuin terrorismi, joka olisi melko irrelevantti asia, ellei siitä oltaisi jatkuvasti niin hysteerisiä. Polarisaatio ääripäihin ja sivilisaatioiden sodan lietsominen pahentavat vain asioita. Sen sijaan arabikevään kaltaiset tapahtumat, jotka ovat yhdistäneet ihmisiä yli poliittisten ja uskonnollisten raja-aitojen, ovat parasta vastalääkettä al-Qa'idan ja muiden totalitäärien tarjoilemille vainoharhaisille diskursseille.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Kristillinen al-Qa'ida?

Olen tänään tuhlannut aikaani tuijottamalla pimeyteen - toisin sanoen lukemalla kursorisesti norjalaisen terroristin Anders Breivikin massiiviseen nettilevitykseen toimittamaa 1500-sivuista pamflettia, jonka hän on mahtipontisesti nimennyt "Euroopan itsenäisyysjulistukseksi" ja laittanut temppeliherrojen nimiin. Olen myös katsonut hänen nettiin levitykseen toimittamansa amatöörimäisen videon, jossa on tiivistetty pääosat hänen sanomastaan.

On häkellyttävää huomata, kuinka sekä vihaajat että apologeetikot ovat ryhtyneet mystifioimaan Breivikiä. Hänen lapsellisen vuodatuksensa pohjalta näyttää siltä, että häneen sopivat useimmat narsistiseen psykopaattiin liitetyt määreet, mutta mistään erityisen korkeasta älykkyydestä tai menestyksestä elämässä ei pamfletti anna kuvaa.

Pikemminkin kyse on itsestään kohtuuttomia kuvittelevan, varhaisteinitasolle kehityksessään jääneen, maailmankuvaltaan läpeensä vainoharhaisen yksilön sairaalloisesta huomionhalusta. Halusta olla jotain tosi tärkeää. Kuvitelmasta, että hänellä on muka oikeasti jotain tosi tärkeää sanottavaa koko Euroopalle, ja että hänen yläastetasoinen loputtoman irrelevantti vuodatuksensa olisi jotain niin omaperäistä ja käänteentekevää, että se nostattaisi tuhansia ellei miljoonia hurmahenkisiä opetuslapsia sotaan muslimeja ja eurooppalaisia "pettureita", siis suvaitsevaistoa, vastaan.

Vuodatuksen kylmäävin osuus tulee heti alussa, ja se on ainoa, mitä aion suoraan siteerata, koska Breivikin pamfletti ei ansaitse laajempaa levitystä:

I’ve spent a total of 9 years of my life working on this project. The first five years were spent studying and creating a financial base, and the last three years was spent working full time with research, compilation and writing. Creating this compendium has personally cost me a total of 317 000 Euros (130 000 Euros spent from my own pocket and 187 500 Euros for loss of income during three years). All that, however, is barely noticeable compared to the sacrifices made in relation to the distribution of this book, the actual marketing operation;)

Kuten koko pamfletissa, tässäkään kappaleessa Breivik ei näytä kykenevän erottamaan toisistaan omaa itsetehostustaan ja sanomaa, jonka haluaa esittää. Mutta kaksi asiaa kiinnittää huomiota:

Ensinnäkin se, että hänelle lähes sadan lapsen murhaaminen ja pommi-isku olivat ainoastaan "markkinointioperaatio", jonka tarkoitus oli saada hänen tökerö pamflettinsa levitettyä maailman - tai ainakin omien kannattajien - tietoisuuteen.

Toiseksi, se häkellyttävä kysymys, kuinka ihmeessä hän on saanut yhdeksän vuotta ja 300 000 euroa tuhlattua huonoon pamflettiin, lapselliseen Youtube-videoon ja lannoitteiden ostamiseen. Joku Samir Khan olisi tehnyt saman kuukaudessa ja muutamalla tuhannella.

Itse pamfletissa ei ole mitään omaperäistä, paitsi loppupuolen käsittävä päiväkirja, jossa terroristi kertoo milloin valmistautumisestaan suureen tehtäväänsä, milloin epäolennaisista arkielämän pikku ongelmista, jotka kaikki tuntuvat vain palvelevan sitä tarkoitusta, että esittäisivät kirjoittajansa uskomattomia koettelemuksia - kuten tietokoneen hajoamisen - kohdanneena marttyyrina.

Suurin osa pamfletista on plagiaattia, joka koostuu Breivikin aatteellisen viiteryhmän - vainoharhaisen islamofobisen äärioikeiston - nettilevitteisten tekstien, opinkappaleiden ja myyttien toistamisesta. Vaikka Breivikin viiteryhmä kutsuu itseään "konservatiiviseksi vallankumoukseksi" ja "islamkriittiseksi vastarinnaksi", mitään vallankumouksellisesti uutta teksteissä ei ole. Niitä yhdistää lähinnä yksi metodi: kootaan netistä ja eri poliittisten liikkeiden propagandasta kaikki se, mikä todistelee muslimien ja islamin pahuutta, ja sivuutetaan kaikki muu.

Koko maailmanhistoria väärennetään palvelemaan vihanlietsontaa. Muslimeihin kohdistuneista kansanmurhista tulee sankarillisia maa-alueiden vapauttamisia muslimisaastasta. Jos jossain muslimimaassa kristitty vähemmistö on kokenut kovia, se paisutetaan eeppiseksi kansanmurhaksi. Massamurhaajista tulee sankareita ja suvaitsevaisista, idän ja lännen yhdistäjistä roistoja ja pettureita. Jopa Draculan esikuvana tunnettu Vlad Ţepeş esitellään kristikunnan sankarina, vaikka hän itse asiassa petti Valakian ylimystön ja toimi Osmanivaltakunnan vasallina, kuten muuten myös Aleksanteri Nevski Mongolivaltakunnan.

On syytä painottaa, että Breivikin esittämistä "faktoista" suuri osa on täydellisen virheellisiä ja suoranaisia valheita - tosin yleisesti kierrätettyjä islamofobisessa genressä. Niin ikään hänen historiatietonsa eivät ole ainoastaan räikeän puolueellisia vaan myös vääriä. On huvittavaa esimerkiksi kuinka itseään antimarxistiksi tituleeraavalle terroristille kelpaavat lähteiksi kommunistien ja äärivasemmiston levittämät valheet Serbiasta, Kosovosta, Turkista ja Kaukasiasta, milloin ne vain palvelevat muslimivastaista agendaa. Merkillisesti ristiretkeläinen myös on omaksunut Intian äärihindujen myytit "Hindukushin" islamilaistumisesta.

Breivikin pamfletti yhdessä hänen terroritekojensa kanssa on tarkoitettu sodanjulistukseksi. Se on sodanjulistus toisaalta länsimaista avointa yhteiskuntaa vastaan, ja toisaalta kehotus muslimien kansanmurhaamiseen ja muslimimaiden valloittamiseen. Breivik vaatii ensin tappamaan ja syöksemään vallasta "petturit", joita siis ovat tavalliset eurooppalaiset, ja nostamaan kaikkialla valtaan "konservatiivisia vallankumouksia" ja "kansallismielisiä" regiimejä. Vasta tämän jälkeen voi hänen "ristiretkensä" muslimien tuhoamiseksi alkaa.

Breivik on tyypillinen terroristi, samanlainen kuin Usama bin Ladin. Al-Qa'idan jihadistit katsoivat olevansa oikeutettuja julistamaan sodan koko muulle maailmalle kaikkien muslimien puolesta, ja islamilaisen maailman sisällä julistamaan sodan "pettureille" koko kansainvälisen islamistiliikkeen puolesta. Samoin Breivik katsoi olevansa oikeutettu julistamaan sodan avoimelle yhteiskunnalle ja muslimeille koko kansainvälisen radikaalikonservatiivisen, islamkriittisen liikkeen puolesta, ellei peräti koko Euroopan puolesta.

Kuten terroristeille on tyypillistä, he eivät todellisuudessa edusta lainkaan omien viiteryhmiensä valtavirtaa, saati kaikkia muslimeja tai kristittyjä. Heillä ei ole oikeutta julistaa sotaa kenenkään nimissä. Heillä ei ole minkään kansan eikä uskonnon mandaattia eikä heidän teoistaan niin ollen pidä myöskään syyllistää muita kuin ne, jotka jatkavat heidän aatteidensa ja toimintatapojensa tukemista.

Se, mitä Breivik näyttää halunneen luoda, on itse asiassa eurooppalainen, kristillinen versio al-Qa'idasta. Hän on suorastaan plagioinut retoriikkaa ja opinkappaleita suoraan al-Qa'idan teoreetikoilta - samoin kuin pitkät pätkät marxilais-ekoradikaalilta terroristilta Theodor Kaczynskiltä, joka tunnetaan paremmin Unabomberina. Tämä Attackermanin erinomainen analyysi vertaa osuvasti Breivikin ideologiaa al-Qa'idan vastaavaan. (Toivon, että lukijani eivät levitä tuon linkin takaa myöskin löytyvää linkkiä Breivikin videoon; video on selvästi luokiteltavissa vihanlietsonnaksi.)

Paljon vakavammin otettava asia kuin Breivikin vuodatus on se laajalle levinnyt ideologia, jota hän edustaa. Breivikillä on paljon aatetovereita myös Suomessa, kymmenet näistä aktiivisia nettipalstoilla, usein monilla nimimerkeillä. On järkyttävää havaita, kuinka monet persu-homma-profiilin keskustelijat Suomessa ovat viime päivien aikana jatkaneet Breivikin ja hänen ideologiansa puolustamista. Breivik itse mainostaa pamfletissaan Euroopan-laajuista aateveljien verkostoaan, mainiten myös Suomen, jossa hän kertoo olleen avustajia taustatyölleen.

Mikä tämä ideologinen viiteryhmä sitten on? Se ei ole perinteinen uusnatsismi eikä mikään muukaan 1900-luvulla toimineista tyypillisistä ääriliikkeistä. Kysymys on uudesta fasisminkaltaisen radikaalin oikeiston versiosta, joka sai alkunsa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, vahvalla venäläis-serbialaisella panostuksella, mutta leviten nopeasti 1990-luvulla Länsi-Euroopassa. Liike on kutsunut itseään milloin "uudeksi oikeistoksi", milloin "kolmanneksi oikeistoksi" ja milloin "konservatiiviseksi vallankumoukseksi". Se on esiintynyt tai esitetty lukuisilla muillakin nimikkeillä, kuten Synergon-verkosto, sakraalinen geopolitiikka, metapolitiikka ja eurasianismi (Venäjällä).

Ainakin Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa aatteen kannattajat ovat esiintyneet pääasiassa "kansallismielisinä". Tämä on paradoksaalista, koska he ovat internationalisteja, joilla on tiiviit kansainväliset verkostot Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa sekä yhtenäinen poliittinen agenda. Pohjois- ja Luoteis-Euroopassa liike on keskittynyt ensisijaisesti ja usein lähes yksinomaan islamofobiaan, joka tosin usein naamioidaan "maahanmuuttokriittisyydeksi". Islamofobista nettigenreä seuraa mm. tämä blogi. Toinen yhdistävä asia on vainoharhainen suhtautuminen Euroopan unioniin, vaikkakin ainakin vielä 2000-luvun alussa jotkut liikkeen suuntauksista tuntuivat näkevän EU:n askeleena eurooppalaisen kristillisen imperiumin muodostamiseen.

Kuten edellä todettiin, Venäjän ja Serbian äärioikeiston ideologinen panos (ja väkivalta-, jopa kansanmurhavalmius) erottaa tämän ideologisen viiteryhmän radikaaleja perinteisestä eurooppalaisesta äärioikeistosta, joka yhä kantaa (aiheesta) Hitlerin taakkaa. Uudenlaisen äärioikeiston suomalaiset kannattajat ovat koko 2000-luvun ajan markkinoineet kuvaa Serbian sotarikollisista, kuten Miloševićista, Karadžićista ja Mladićista, vainottuina marttyyreina, levittäneet iljettävää disinformaatiota ja vihanlietsontaa bosnialaisia ja kosovolaisia vastaan sekä tukeneet silmiinpistävästi Venäjän imperialismia Kaukasiassa. Nämä eivät ole kovin tyypillisiä ideologisia elementtejä perinteisille uusnatseille.

Toinen tuntomerkki, joka erottaa mytologista islamofobista oikeistoa yleensä perinteisestä äärioikeistosta, on Israel-myönteisyys. Koska vanha juutalaisviha on korvautunut muslimivihalla, Israel onkin yhtäkkiä ihannoitu ja sankarillinen esitaistelija muslimeja vastaan. Israel-myönteisyys näyttää kuitenkin kyseissä skenessä olevan lähinnä pohjoismainen, hollantilainen ja amerikkalainen ilmiö - siis korreloi vahvasti protestanttisen kiihkoilun kanssa. Saman aatesuuntauksen katoliset salaseurat tuntuvat pitäytyvän voimakkaassa juutalais- ja vapaamuurarivastaisuudessa, joten heidän näkökulmastaan ei varmaankaan ollut ilouutinen, että Breivik nimesi itsensä ristiritariksi ja samalla vapaamuurariksi.

Viehtymys konspiratiiviseen maailmankuvaan, salaliittoteorioihin ja perverssi kiinnostus muinaisiin salaseuroihin tuntuvat yhdistävän harvinaisen monia eurooppalaisia ääriliikkeitä. Merkillistä kyllä islamviha tuntuu myös yhdistäneen samoihin vihadiskursseihin sekä demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa avoimesti halveksivia autoritarian kannattajia että "yksilönvapautta" ja "yksilön suvereenisuutta" mielestään puolustavia anarkokapitalistisia hurmahenkiä.

Breivik näyttää kuuluneen uusoikeistolaisen radikaaliliikkeen leimallisesti kristilliseen siipeen, joskin tämä kristillisyys näyttää usein jäävän symboleihin ja islamin vihaamiseen. Breivik kertoo päiväkirjassaan rukoilleensa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun tietokone hajosi ja hän joutui olemaan päivän ilman nettiä. Silloin hän vaati Jumalaa korjaamaan tilanteen, koska muuten Eurooppa aivan varmasti muuttuisi sadassa vuodessa islamilaiseksi.

Saman liikkeen aatetovereihin ympäri Eurooppaa, mm. Suomessa, kuuluu kuitenkin myös militantteja ateisteja. Yhdistävät tekijät löytyvät yleensä islamofobiasta, EU-vastaisuudesta ja demokratian halveksumisesta. Tässä vainoharhaisessa diskurssissa demokratia nähdään yleensä nurinkurisessa valossa poliittisen korrektiuden tyranniaksi ja länsimaista kulttuuria rappeuttaneeksi asiaksi. Islamilaisen maailman epädemokraattisuutta jaksetaan kauhistella ja vääristellä loputtomiin, mutta ilmeisesti liike kuitenkin haluaisi Euroopan olevan samalla lailla "vahva" tyrannia kuin joku Qaddafin Libya.

Islamofobinen diskurssi on kauttaaltaan oppimaton, yllätyksettömän kapea-alainen, läpeensä demagoginen ja dogmaattisen fundamentalistinen. Toisinajattelijat ovat pettureita, jotka Breivikin näkemyksen mukaan tulee surmata - tarvittaessa ennalta ehkäisevästi jo ennen kuin he pääsevät yhteiskunnallisiin vaikutusasemiin, kuten Utöyassa murhatut demarinuoret. Sekä maailmankuvaa että argumentaatiotapaa leimaavat tunteenomaisuus (vaikkakin vailla empatian kykyä väärin ajattelevia kohtaan) ja hämmentävä vainoharhaisuus.

Breivikin edustama ideologia edustaa kaikkea sitä, mitä se näkee omassa karikatyyrissään islamista: uskonkiihkoa, vihaa, fundamentalismia, takapajuisuutta, keskiaikaisuutta ja militanttisuutta - jopa naisvastaisuutta. Se ei juuri tarjoa sivistyneitä vaihtoehtoja ja toimintamalleja, joten on pakko tulla johtopäätökseen, että sen päämääränä on viime kädessä Euroopan-laajuinen muslimien kansanmurha. Breivikin pamfletti on yhtä sekava ja vainoharhainen kuin Hitlerin Mein Kampf, ja yhtä häikäilemätön provokaation ja sisällissodan ajamisessaan kuin Ayman az-Zawahirin Ritarit profeetan lippuin alla. Liike kierrättää ilman tunnontuskia marxilaisen ääriliikehdinnän ja kaupunkisodankäynnin organisaatio-oppeja ja taktiikkoja, ja ottaa mallia jihadistisesta liikkeestä, jonka se samalla tulee tunnustaneeksi kieroutuneen ihailunsa kohteeksi.

Liike ei pysty puhumaan muslimeista normaalisti. Muslimeja solvataan, pilkataan, väheksytään ja herjataan lukemattomilla aateryhmän foorumeilla, myös Suomessa, päivittäin, ja asialla ovat niin parikymppiset opiskelijat kuin eläkeläissedät. Ja tytöt ja tädit. Samalla, kun muslimeille nauretaan ja heitä väheksytään, heitä pelätään silmittömästi. Heidän uskotaan vakaasti olevan aivan näinä hetkinä valloittamassa koko maailman, jos ei äkkiä tehdä jotain: karkoteta tai tapeta kaikkia, pommiteta Mekkaa, vaihdeta omia hallituksia äärioikeistolaisiksi.

Diskurssi muistuttaa - usein pelottavasti sanasta sanaan - sitä, mikä vallitsi Euroopassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Juutalaiset vain ovat vaihtuneet uuteen myyttiseen mörköön, muslimeihin.

Omassa megalomaanisessa mielessään Breivik halusi nähdä itsensä uuden aikakauden profeettana. Hän oli keksinyt itselleen kuvitteellisen ritariarvonimen ja univormun, ja tuntuu uskovan vakaasti, että hänen pamflettinsa kaataisi kaikki Euroopan hallitukset, jolloin hän pääsisi vankilasta ja tulisi juhlituksi Euroopan vapahtajana, kristikunnan pelastajana.

Jokainen todellinen kristitty tietää, mitä Raamattu kertoo vääristä profeetoista. Ja Raamattu kertoo myös, mistä väärät profeetat tunnistaa: teoistaan.

=======================

Lisätty 26.7.2011, 0:06:

Tässä muutamia muiden blogistien mielestäni erinomaisia katsauksia aiheeseen:

Eikö ketään edes hävetä - uhka läntiselle sivilisaatiolle

Breivikin manifestin aattellis-retorisesta sisällöstä

The Massacre and its Context

Valittuja paloja Breivikin breivistä