Sienten kulttuurielämä

Ystävättäreni oli hankkinut minulle jo keväällä syntymäpäivälahjaksi liput libanonilaissyntyisen mutta Britanniassa pääosan urastaan tehneen Mikan konserttiin. Konsertti olikin ehtaa itseään: pastellivärejä, auringonkukkia, hassuja naamareita ja äänen vaihtamista äkillisesti matalasta falsettiin ja päinvastoin. Tuhmia kaksimielisiä laulunsanoja teineille. Artisti tuntui napsineen hassuja sieniä tai jotain. Mutta viihdyttävyydessä ei valittamista.

Palatessani yöllä kotiin sporassa oli edessäni ryhmä nuoria, jotka puhuivat kolmansista henkilöistä ja edessäni penkillä nuokkui vanha partainen setä. Yhtäkkiä nuorten mainitessa jonkun nimen partainen setä havahtui ja huudahti: "Mähän tunnen sen, se on mun kaveri! Tosi hyvä jätkä!" Nuoret tuijottivat hämmästyneinä toisiaan ja puliukkoa. He saivat aivan uuden perspektiivin kaveriinsa, josta juuri olivat puhuneet... Sitten puliukko lauloi "Jeesus voitti kuoleman", mumisi jotain lisää, ja nukahti taas.

Kun jokin aika sitten kävin Lauttasaaressa katsomassa Lynchin elokuvia ja menin yhden jälkeen kääntöpaikalta viimeiseen keskustaan palaavaan bussiin, bussikuski kävi tarkastamassa koko bussin. Minähän olin ainoa matkustaja. Sitten hän palasi ja sanoi ohitseni kävellessään: "Piti vai tarkistaa, ettei ole ruumiita."

Kysyin häneltä: "Ai, tapahtuuko sitä useinkin?" Hän vastasi: "Ei kovin usein, mutta vasta pari päivää sitten viimeisestä Lauttasaaren bussista löytyi ruumis. Oli saanut sydänkohtauksen. Bussissa oli ollut vaikka kuinka paljon ihmisiä ja kukaan ei muka ollut nähnyt eikä huomannut mitään. No, nyt siellä ei ollut ruumiita." "Hyvä niin", sanoin. Sitten ajettiin.

Muutenkin viikko on ollut varsin vauhdikas, ja sen univelkoja olenkin tänään lauantaina nukkunut pois. Keskiviikkona serkkuni avioitui venäläisen tyttöystävänsä kanssa, mitä juhlittiin Elitessä ja loput iltaa ja yötä runsaiden pussikaljojen ja tetrapakviinien kera Töölönlahden kallioilla, josta on kauniit näkymät yli lahden.

Torstaina osallistuin oikeamielisen salaseuran maailmanparannukseen, joka alkoi ruisoluen parissa ja jatkui yöllä pienessä reggaepaikassa. Tapasin samana iltana peräti kolme suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyttä kirjailijaa. Ja sain neuvoja, että kannattaa ostaa pankkiin sijoitushopeaa, koska hopea pitää inflaation loitolla rahoista. Samaan tapaan kuin se tepsii ihmissusiin.

Ilmoja pidellyt

Suomeen on rantautunut kuumin helleaalto sitten vuoden 1914 legendaarisen kesän, jolloin Itä-Värtsilässä ja Turussa mitattiin Suomen lämpöennätyksiä. Se taukosi kylmän ja sateisen suomalaisen normikesäsään tieltä ainoastaan viime viikonloppuna, kun minulla olisi pitkästä aikaa ollut vapaa viikonloppu. Kuinkas muuten. Luulisi, että yhdistelmä kylmä talvi ja kuuma kesä ovat ainakin olleet hyödyksi Suomen hyönteiskannoille ja hyönteissyöjälinnuille. Ainakin Kallion kanikanta on elpynyt taattua pikavauhtia talven tappioiden jälkeen. Myös valkoposkihanhilla näyttää menevän hyvin.

Kansa ei tietenkään ole tyytyväinen. Ensin oli koleaa ja sitten liian kuuma. Koko Suomesta loppuivat pöytätuulettimet kesken. Kiinasta lennätetyistä uusista eristä tapeltiin tukkuliikkeissä, kun kansa hamstrasi tuulettimia töihin ja kotiin. Minunkin oli pakko hankkia kaksi kappaletta, sekä saunaa muistuttavaan toimistoon, jossa ilmastoinnista on huolehdittava omin kustannuksin, että koirankoppia muistuttavaan asuntooni.

Asuntoni on nyt paljon viihtyisämpi kun palkkasin ammattilaisen siivoamaan sen; enpä olisi itse ehtinyt kun käyn siellä vain iltaisin. Nyt sai rahan tarpeessa oleva pientä lisätuloa ja pitäisi vain muistaa dokumentoida asia seuraavaan veroilmoitukseen.

Kauhukseni runsas viikko sitten kantapaikka Istanbul oli sulkenut ovensa ja tilalla oli nyt jonkun skotin pyörittämä pubi, josta ei ainakaan vielä ruokaa saanut. Harmi, Istanbul tapasi tarjota erittäin kohtuuhintaisen lounaan, ja heidän lounasaikansa ulottui kuuteen asti toisin kuin useimmissa lounasravintoloissa, joihin ei ikinä ehtisi, ei ainakaan työpäivinä.

Matkustamisesta

Olen aina ollut matkalla jonnekin. Joskus määränpää on häämöttänyt taivaanrannassa sumuisena saarena tai keitaan muotoisena kangastuksena, joskus taas olen vain ollut matkalla tietämättä, mitä edessä on. Jos olenkin löytänyt saaria ja keitaita, olen pysähtynyt niissä ja sitten jatkanut.

Matkustaja lähtee usein liikkeelle ensimmäisenä, ennen kaikkia muita, mutta tulee silti perille viimeisenä. Miksi näin? Koska matkustaja joutuu rämpimään raivaamattomassa viidakossa, käyttelemään leukua ja taistelemaan myrkkykäärmeitä vastaan joka mutkassa, kun taas perässähiihtäjät voivat rauhassa kulkea valmiiksi raivattua polkua pitkin, jossa myrkkykäärmeet on tapettu tai paljastettu.

Aisopoksen sadussa, joka kertoi jäniksen ja kilpikonnan kilpajuoksusta, jänis uskoi ylivoimaisuutensa ja heittäytyi välillä radan varteen makaamaan, nukahti, ja jäniksen nukkuessa kilpikonna raahusti ohi, päästen maaliin ensimmäisenä. Matkustaja tuskin tekee niin. Sen sijaan hän on jänis, joka loikkaa kokonaan radalta pois ja pomppii omia teitään. Kilpikonna raahustaa radalla, mutta jänis tuskin enää palaa samalle radalle koskaan. Hän on unohtanut juoksukilpailun ja sen radan päässä ollut maali on unohtunut.

Mihin olemme matkalla? Mitä perillä on? Eikö tie ole todempi ja tärkeämpi kuin päämäärä, joka sitä paitsi saattaa olla pelkkä kangastus? Matka on jokaisena hetkenä totta. Myöhemmin se määrittää sitä, keitä olemme, paljon enemmän kuin kertomukset jossain edessä (ehkä) häämöttävästä päämäärästä. Sitä paitsi matka ei ole päämäärän suhteen poissulkeva asia. On kirjoitettu – tai laitettu profeetta Muhammedin suuhun – sellainenkin mieleeni takertunut viisaus, että vaikka Jumala on yksi, Hänen luokseen johtaa lukematon määrä teitä. Niin varmaankin on; kuinka muutenkaan voisi olla? Jos jumalia olisi useita, asia olisikin paljon monimutkaisempi. Ehkä siksi monijumalaisetkin, kuten hindut, ovat tarvinneet itselleen vaikeasti selitettävän nirvanan käsitteen.

Kiirehtimistä on kahdenlaista: Ensimmäinen muoto on sitä, jossa päämäärän pelätään haihtuvan tai tulevan jonkun muun anastamaksi, ellemme ehdi sinne tarpeeksi nopeasti, mieluiten ensimmäisinä. Toinen muoto on sitä, että selkämme takana on jotain, mikä ahdistaa, ja mistä haluamme päästä eroon. Ehkä pelko tai vajavaisuus, ehkä tausta, ehkä niskaan hönkivä sosiaalinen paine. Yksi pakenee köyhyyttä, toinen kotikylänsä ahtautta, kolmas yksin jäämisen pelkoa. Joka pakenee yksinäisyyttä, olettaa seuran olevan jossain tuolla edessäpäin, vaikka todellisuus on usein sitä, että iän myötä ystäväpiiri kapenee ja redusoituu lopulta puolisoon ja lastenlasten vuosittaiseen vierailuun.

Joka tapauksessa meitä on siis ilmeisesti kahdenlaisia kiirehtijöitä: pyrkyreitä ja pakolaisia. Entä ne outolinnut, joilla ei ole kiire? Sosiaalitieteet laittavat kaiken nelikenttiin, joten tässäkin pitänee pyrkiä symmetriseen nelikenttäisyyteen. Siinä tapauksessa pyrkyreitä ja pakolaisia vastaavat kiireettömällä puolella matkailijat ja linnoittautujat. Matkailijoille elämä on tie, kun taas linnoittautujat yrittävät luoda itselleen lopullisen turvapaikan, muuttumattoman tilan, joka myös suojelisi heitä kaikelta, mitä ikinä keksivätkään pelätä. Matkailijan ei kannata kerätä enempää kuin pystyy kantamaan (sekä myötä- että vastamäessä), kun taas linnoittautujan on syytä hamstrata bunkkeriinsa kaikki, minkä vain saa siellä pysymään. Jos ei pysy niin sitten itketään ja pysyy.

Onneksi ihmiset ovat niin monimutkaisia, ettei heitä voi noin vain jakaa sosiologien suosimiin nelikenttiin. Jokuhan voi vaikka kasvaa lapsuutensa linnoituksessa, lähteä sitten sieltä pakolaiseksi, nähdä sitten horisontissa siintävän saaren, pyrkiä pyrkyrinä sinne, mutta kun saari osoittautuukin vain kauniiksi kangastukseksi, päätyä ihmisyyden korkeimmalle asteelle, matkailijaksi. Toisaalta, jokuhan voi kehittyä nelikentän ruutujen välillä toiseenkin suuntaan.

Lontoosta

Vietin neljä päivää Lontoossa ja olen tyytyväinen, että niin tein. Palasin sunnuntain ja maanantain välissä aamuyöllä ja olin maanantaiaamuna aikamoinen zombi, mutta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kymmenen tunnin yöunet.

Englannissa oli helle kuten Suomessakin. Lontoon metrot olivat hiostavia täyteen pakattuja ihmislihatölkkejä, mutta sitä suuremmalla innolla tervehti aurinkoa jokaisella uudella asemalla, liukuportaiden yläpäässä. Huomasin taas, että Lontoo, jossa olen käynyt monia kertoja, mutten koskaan asunut, on minulle mieluisa ja läheinen kaupunki. Ehkä samasta syystä kuin Beirut. Lontookin on nimittäin mikrokosmos, jossa vallitsee käsittämätön diversiteetti. Se on maailmankaupunki tasolla, jolla vain muutama kaupunki maailmassa kilpailee. Luulen, että vain New York on loppujen lopuksi samalla kansainvälisyyden tasolla. Moni muu potentiaalinen maailmankaupunki on pikemminkin alueellinen keskus, kuten Pariisi, Berliini, Kairo, Istanbul, Moskova tai Shanghai. Ne ovat monimiljoonaisia metropoleja, joissa on paljon muualta tulleita ihmisiä, mutta niistä avautuva näköala on sittenkin olennaisesti kansallinen.

Beirut sen sijaan muistuttaa paljon pienemmästä koostaan huolimatta enemmän Lontoota ja New Yorkia. Sieltä avautuva näköala on väestön menemisen ja tulemisen ja kauas ulkomaille ja toisille mantereille ulottuvien kontaktien myötä erittäin kosmopoliittinen. Beirut ja Lontoo ovat paikkoja, joissa on mahdollista, että samassa kaupungissa vaikuttavat Jumalan puolue ja Libanonin joukot; Nasrallah, Hariri, Jumblat ja Geagea - tai kuten Lontoossa, kiihkeät hindu- ja muslimiradikaalit samassa korttelissa, tai Abu Hamza saarnaamassa samassa yhteisössä, jossa toimii myös islamistien vastustamiselle omistautuneita arabiaivoriihiä.

Kairo, Riad ja Damaskos ovat tärkeitä poliittisia pääkaupunkeja Lähi-idän kehityksen kannalta, mutta tiedotusvälineiden ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta ne eivät suinkaan ole pääkallonpaikkoja. Arabimedian kannalta kolme keskeisintä kaupunkia ovat sen sijaan Lontoo, Beirut ja Doha. Niistä viimeksi mainittu tosin vain yhden satelliittitelevisioaseman ansiosta.

Lontoossa ja Beirutissa kaupunginosan vaihtaminen merkitsee myös ilmapiirin ja identiteetin vaihtumista ympärillä, muttei niin, etteikö liike kaupunginosien välillä olisi jatkuvaa. Ne ovat vaihtoehtoja, eivät vaihtoehdottomuutta. Tämä on olennaisin ero aidon monikulttuurisuuden ja eristäytyvän tai peräti slummiutuvan segregaation välillä. Kosmopoliittisissa metropoleissa syntyy nykyisin uusi identiteetti kuten Uudessa Maailmassa aikoinaan. On mahdollista olla lontoolainen tai beirutilainen, vaikkei olisikaan britti tai libanonilainen. Suurkaupungeissa, jotka eivät vielä ole kosmopoliittisia, on sen sijaan paljon suurempi segregaation vaara.

Tein Lontoossa kaikenlaisia varsin banaaleja asioita. Söin hyvän turkkilaisen lounaan kaukasialaisista esi-isistä polveutuvan jordanialaisen tutkijan kanssa. Tapasin vanhoja ja uudempia ystäviä: libanonilaisen kristityn, syyrialaisen kurdin, irakilaissyntyisen Amerikan assyrialaisen ja niin edelleen. Toki sentään otin olutta pubissa ja punaviiniä camdenilaisen opiskelija-asuntolan puutarhassa myös yhden suomalaisen ja yhden aidon britin kanssa. Yritin suhtautua kirjakauppoihin pidättyväisesti ottaen huomioon painorajoitukset ja nykyisen asuntoni pienuuden, mutta viimeistään Skoobin löytäminen Brunswickin takaa Russell Squaren metroasemaa vastapäätä oli vastustamaton kiusaus ja pari kassillista sieltä tulikin mukaan.

Turistikohteetkaan eivät jääneet tällä kertaa täysin sivuun, koska eräs kontakteistani veti minut mukaan Windsorin linnaan, legendaariseen Stonehengeen ja Yrjöjen aikaiseen Bathin kaupunkiin. Oikein hienoja paikkoja, joskin olisivat olleet vielä hienompia, jos joka paikkaan ei olisi pitänyt jonottaa niin suurten kesäisten turistilaumojen osana. Kävin myös LSE:llä, kuulin vanhojen piirien uutisia sisilialaisen punaviinin äärellä Leicester Squarellä, ranskalaisen äärellä Covent Gardenissa ja jäätelön kera Hyde Parkissa. Tein pyhiinvaelluksen Notting Hill Gatelle ja söin kalaa vapausperunoiden kera eräässä Queenswayn pubissa.

Neljän päivän osalta ilman mitään vakavasti otettavaa agendaa suoritin kaksi lomapäivääni ja viikonloppuni ihan kohtuullisesti ja absorboin siinä sivussa runsaan määrän kulttuuri- ja kirjallisuusvihjeitä, havaintoja maailmanmenon trendeistä ja joitain merkittäviäkin juoruja.

Olen huomannut, että ikäiseni ja minua nuoremmat naiset - niin suomalaiset kuin libanonilaiset kuin virolaisetkin - tarkkailevat herkeämättä toistensa lapsitilannetta ja puhuvat siitä minulle (ja epäilemättä monille muillekin). On hyvin tiedossa, että nuoret äidit tietenkin puhuvat paljon lapsistaan, mutta vieläkin enemmän lapset ja heidän puuttumisestaan johtuva alitajuinen sosiaalinen ahdistus tuntuvat puhututtavan niitä monia nuorehkoja koulutettuja naisia, jotka ovat käyttäneet elämänsä toistaiseksi muuhun kuin perheen perustamiseen. Naiset aiheuttavat toisilleen paljon paineita ja ahdistusta. Samanikäinen nainen on naiselle susi; vanhempi nainen on nuoremmalle lammaskoira, jonka vaisto pakottaa painostamaan nuorempaa nopeasti naimisiin ja lastentekoon.

Sitä tekisi mieli sanoa monille, että naisen elämä ja arvo eivät riipu siviilisäädystä, miehen tuloista eivätkä siitä, onko hänellä lapsia vai ei. Ja että oman itsensä ja elämänsä arvostaminen itsessään ei mitenkään vähennä mahdollisuuksia päästä myöhemmin halutessaan hyviin naimisiin ja saada lapsia, päinvastoin. Mutta ei sellaista voi sanoa, varsinkaan mies naiselle.

Matkalla taas

Kirjoitettu lentokentällä, mutta lähetetty periltä Lontoosta, jossa selvisi sekin, että Espanja oli hakannut Saksan jalkapallossa. Pikkuhotelli Paddingtonin aseman lähellä oli täynnä espanjalaisia, joten asia ei jäänyt havaitsematta.

Olen taas lentokentällä ja minun oli määrä lähteä Lontooseen lyhyelle neljän päivän matkalle, jota varten otin torstain ja perjantain lomaa. Koneen lähtö on kuitenkin vähintään kaksi tuntia myöhässä, todennäköisesti paljon enemmän, koska vasta kahden tunnin kuluttua on luvassa lisää tietoa viivästyksestä. Jos lentoyhtiö olisi vaivautunut edes ilmoittamaan asiasta, olisin voinut viettää hukkaan menneen iltani ja yöni vaikka kotona nukkumalla, sen sijaan, että yritän kahvin voimalla pysyä hereillä kentän epämukavissa tuoleissa.

Luen sangen mielenkiintoista kirjaa, jolla ei ole Luojan kiitos mitään tekemistä tämänhetkisten töideni eikä sosiaalisten suhteideni kanssa, nimittäin Ben MacIntyren kirjaa Herrakansa viidakossa, joka kertoo Elisabeth Nietzschestä, filosofi Friedrich Nietzschen vaarallisesta sisaresta, joka perusti Paraguayn viidakoihin Nueva Germanian arjalaisen siirtokunnan. Yli sadan vuoden jälkeen brittikirjailija MacIntyre matkustaa ylös Paraguayjokea katsomaan, mitä siirtokunnasta on kehkeytynyt kaikkina noina vuosikymmeninä, joiden aikana natsien Kolmas valtakunta tuli ja meni, samoin kommunistinen Itä-Saksa, Paraguay koki diktatuurin toisensa jälkeen, ja kaikenlaista muutakin tapahtui.

Kirja ei jää ainoastaan Nueva Germaniaan tai Elisabethin ja hänen yhtä vastenmielisen ja valheellisen miehensä Bernhard Försterin antisemitistiseen toimintaan. Siinä kuvataan kattavasti myös Nietzschen elämää, samoin pompöösin säveltäjän ja antisemiittien innoittajan Richard Wagnerin, vaimonsa Cosiman sekä monien muiden 1800-luvun lopun eurooppalaisten kulttuurihahmojen, jotka Nietzschejen ympärillä vaikuttivat. Aikakauden puitteet, joista sikisi myös kaksi totalitarismia ja kaksi maailmansotaa, olivat toki mitä kiehtovimmat.

Onneksi kirja on paitsi mielenkiintoisista asioista, myös erinomaisesti kirjoitettu, täynnä loistavaa sarkastista kuvausta fasistisesta ja monenlaisesta muustakin hulluudesta, johon erirotuiset ihmiset eri aikoina ovat ryhtyneet. Minulla ei nimittäin ole vaihtoehtoja, koska tämä oli ainoa kirja, jonka otin lentokentälle mukaan. Ruumaan menneessä laukussa olisi ollut suomalaisen kirjallisuuden valikoituja helmiä käännettyinä englanniksi – Mika Waltaria, Tove Janssonia, pari dekkaria – koska Lontoossa minulla on kuusi tavattavaa kontaktia, kaikki eri kansallisuuksista, ja ainakin yksi näistä lahjakas kirjailija myös fiktion puolella. Hän tosin juuri vastikään päätti sensuroida itsensä. Ymmärrän häntä täysin, mutta suren, ja toivon, ettei hän vielä ole saavuttanut omaa pessimismin astettani.

Minulla on tunne, että voisin henkisesti paljon paremmin, jos minulla olisi aikaa kirjoittaa enemmän. Jos minullakin olisi kuukausien kesäloma, jonka voisin viettää missä haluaisin. Nykyajan työkulttuuri, kännykkä ja sähköposti ovat tuhonneet ajan. En ole kirjoittanut päiväkirjaa säännöllisesti enää viiteen vuoteen, ja yli vuoteen en lainkaan.

On toinenkin asia, jonka olen suureksi huolekseni huomannut: muistin katoamisen. Nuoruudessani minulla oli aina etunani ilmiömäinen muisti, joka tallensi visuaaliset havaintoni ja paljon muutakin hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Niin ei enää ole. Kymmenen tai viidenkin vuoden takaiset muistot alkavat muuttua uduksi, joka on kuin mahdollista fiktiivistä tarinaa tai jonkun muun elämää. Vasta eilen huomasin erään läheisen ystäväni viittaavan yhteisiin kokemuksiimme, joita en enää aidosti muistanut tapahtuneen. Tämä on erityisen huolestuttavaa, koska ennen mainitunlainen muistuttaminen olisi kyllä avannut passiiviset muistilokeroni. Katoaako nyt kaikki lopulta kuin kyyneleet sateeseen?

Muutenkin tuntuu kuin aivotoimintani olisi viimeisten kahden vuoden ajan degeneroitunut, mikä johtuu varmasti osittain työtehtävien älyllisen laadun huononemisesta, mutta en voi olla ajattelematta, että osittain siitä, ettei aikaa kirjoittamiselle enää ole. On näet niin, että henkilölle, jolla on niin vahva visuaalinen muisti kuin minulla, on ollut välttämätöntä kirjata asioita ja siten tallentaa kirjoittaessa myös eräänlainen vaihtoehtoinen loki tapahtumista, ajatuksista, havainnoista ja analyyseistä. Kun tätä tarpeellista prosessointia ei enää ole aikaa tehdä juuri mistään, asiat vain puuroutuvat aivoihin haitalliseksi massaksi, joka kuormittaa henkisesti, muttei tuota mitään lisäarvoa.

Nykyaikana ei ole enää suotavaa kirjoittaa, ei varsinkaan analyyttisesti, koska silloinhan joku joutuisi lukemaan. Kukaan ei halua enää lukea. Kaikki haluavat vain hoitaa asioita pinnallisesti, suullisesti, katoavasti, ohimenevästi – kännyköillä, epämääräisillä viesteillä, hymiöillä ja niin edelleen. Missään tapauksessa ei haluta tarkkaa dokumentointia saati analyyttistä kirjoitettua aineistoa, joka tuottaisi jotain uutta. Sitä alkaa kysyä itseltään, miksi ylipäätään vaivautua.

Asioita on nykyisin muodikasta prosessoida ja vatvoa ilman minkäänlaista laatua tai lisäarvoa. Sanomalehdetkin ovat täynnä löysää puppua ja suoranaista roskaa. Niissä saa nykyään olla joka artikkelissa asiavirheitä, joita ei vaivauduta edes korjaamaan, koska ilmeisesti epämääräiset mielikuvat ovat tärkeämpiä ja asiahan on joka tapauksessa jo mennyt ohi. Sillä ei ole väliä, miten asiat ovat, vaan mitä niistä puhutaan ja miltä jostakusta tavallisesta pulliaisesta tai yhdentekevästä julkkiksesta tuntuu. Kaikesta on tullut subjektiivista hömppää. Ihmiset haluavat vain ikuisesti löpistä tyhjänpäiväisyyksiä. Yhteiskunta haluaa loputonta tyhjäkäyntiä.

On myös kummallista, mitä elämän perspektiiville tapahtuu. Nuorena sitä pyrki jotakin kohti, tuli vahingossa eläneeksi merkittävää elämää ilman että huomasi elävänsä sitä juuri silloin, ja odotti jotain suurta tulevaksi, valmistautui tulevaisuuteensa. Sitä tulevaisuutta ei koskaan tullut. Jonain kauniina päivänä vain huomasi, että se, mikä oli tärkeintä, oli silloin, ja edessä ei olisi enää mitään erityisesti uutta. Vain valjuja variaatioita entisestä. Palveluksia muille. Tulevien sukupolvien valmistamista tulevaan, jos on onnistunut itsensä sellaiseen asemaan saamaan. Testamentin kirjoittamista. Menneiden vääristynyttä muistelemista. Nuorempien oppimestarointia tai heidän puuhistaan ärsyyntymistä.

On murheellista degeneroitua sille asteelle, jossa ärsyyntyy nuorempiensa puuhista, ajatuksista ja riekkumisesta. Mikä siinä ärsyttää? Sekö, että he tekevät niitä samoja virheitä, joita itse teki vasta vähän aikaa sitten, ja lisäävät vähän omia päälle, mikä jotenkin osoittaa, ettei ihmiskunta edisty? Vai sekö, etteivät he ota meitä huomioon, meidät vain sivuutetaan, vanhat pierut, vaikka edustaisimme ylivertaista osaamista ja viisautta? Vai sekö, että he sittenkin ovat jossain asiassa edistyneet ja ovat siten ylivertaisia?

Sitä näkee, että ovat vielä perässä, mutta että vauhti on vääjäämättä kovempi kuin itsellä, joten on vain ajan kysymys, milloin menevät ohi ja ehkä pidemmälle kuin mihin itse parhaimmillaan ylsi. Viimeksi mainittu ajatus olisi itse asiassa toivoa herättävä, ellei samanaikaisesti kollektiivinen yhteiskunta kulkisi niin monien virheiden ja tuhon tietä, että sen minkä joku nuori lupaus voisi saavuttaa, moni vanha ja nuori idiootti ehtii vielä tärvätä. Osa parhaista tapetaan, tai jos elää turvallisemmissa paikoissa, sortuu huumeisiin, masennukseen, itsemurhaan, ja kuka selviää läpi, kyynistyy ja ryhtyy kysymään itseltään, miksi vaivautua.

Nuorena halusi kaikenlaista, ja ne asiat, joita halusi, muodostivat itsessään tavoitteita. Ne olivat itsessään tavoittelemisen arvoisia ja määrittivät seikkailujen tietä, joka niiden luo johti. Vähitellen yhä useammat niistä asioista menettävät hohtoaan. Sitä, minkä on saavuttanut, alkaa pitää itsestäänselvyytenä tai saavutettuna etuna. Unelmien sijaan alkaa esittää kysymyksiä: Tarvitaanko sitä nyt todella? Eikö siitä sittenkin ole enemmän riesaa kuin hyötyä? Liian kallista. Ei ole aikaa. Ei tunnu realistiselta. Antaa olla. Niinpä elämään jää jäljelle yhä vähemmän ja vähemmän, koska vanha vähitellen kuihtuu, haalistuu ja katoaa, ja uutta ei enää tilalle tule, koska tahto sitä kohti heikkenee. Kyynisyys ja nihilismi valtaavat alaa.

Onni seuraa toiveiden toteutumisesta. Ensin tahdotaan, sitten pyritään, löydetään tie, ja voitetaan. Mutta entä kun tahtoo yhä vähemmän, tai vain niitä samoja asioita, joista on jo tullut olemassa olevia asiaintiloja tai rutiinisuorituksia? Kun mikään lisäpanostus ei enää tuo lisää laatua siihen, mitä nyt sitten tekeekin, tai jos toisi, se laatu olisi vain helmiä sioille. Silloin onnikin katoaa.

Ja onnen hetket ovat nimenomaan niitä samoja, jolloin hetkellisesti tuntee itsensä taas lapseksi, löytää jotain aivan uutta, huomaa haluavansa taas jotain, aavistaa saavuttavansa sen ja lopulta saavuttaa. Onni on ehkä suurimmillaan viimeisillä metreillä ennen saavutusta; kun ei ole vielä saavuttanut, mutta on juuri alkanut uskoa saavuttavansa. Hetkellä, jolloin jokin hullu unelma on juuri muuttunut mahdolliseksi, epätodennäköinen todennäköiseksi. Kun aavistaa tien olevan tässä kaunis, mutta mutkan takana vielä kauniimpi. Mutta voi mikä onnettomuus, jos tietää, että se viimeisin taaksejäänyt mutka oli kaikkein kaunein, eikä edessä enää olisi mitään sen veroista...