torstai 10. kesäkuuta 2010

Kaukasian terveisiä 2: Jerevan

Matkustin matkatoverini kanssa Armeniaan taksilla. Kuljettajana oli hilpeä keski-ikäinen mingrelialainen, joka soitti meille matkan aikana georgialaista kansanmusiikkia maan eri alueilta sekä 80-lukulaista maanalaista neuvostorokkia. Palasimme vähän eri tietä armenialaisella taksilla, jonka kuljettaja, armenialainen nuorimies, rekrytoitiin kesken matkan puhelinsoitolla viemään rajan yli jotain, minkä oletimme olevan salatankillinen iranilaista maakaasua. Lastin vastaanottajat olivat etelägeorgialaisessa Marneulin kaupungissa, joka näytti muutenkin olevan Armeniasta ja Azerbaidžanista tulevan ja todennäköisesti Turkkiin suuntautuvan salakuljetuksen ja rahanpesun solmukohta.

Molemmilla reiteillä Tbilisistä Jerevaniin matka taittui Pohjois-Armenian halki. Maisema oli pohjoisimmilla osilla kauniita metsäisiä vuoristolaaksoja ja rinteitä, kunnes tultiin harjanteen yli Keski-Armeniaan ja maasto muuttui Anatolian ylänköjen aroja ja laitumia muistuttavaksi avomaaksi. Menomatkalla reittimme kulki Sevanjärven kautta. Järvellä lenteli tietysti parvittain armenianlokkeja, muttei juuri muita lintuja. Järvi on pahoin saastunut, mutta myös erittäin syvä.

Armenia on ainakin viisi ellei kymmenen vuotta kehityksessään jäljessä Georgiasta. Tämä näkyy erityisesti pienemmillä paikkakunnilla, mutta aika selvästi myös pääkaupungeissa. Jerevanin ydinkeskusta on kunnostettu ja siellä on paljon kahviloita ja jonkin verran vilkasta yöelämää, muttei sitä kuitenkaan voi verrata Tbilisin tarjontaan. Toisin kuin nykyisin Georgiassa, Armeniassa korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus ovat yhä näkyvä osa maisemaa. Samoin Armenian viranomaisten asenteet ovat yhä jossain määrin lähempänä venäläistä mentaliteettia kuin eurooppalaistunutta georgialaista. Lahjuksia ei sentään enää avoimesti tivata, mutta proseduurit ovat hankalia ja virkailijat kielitaidottomia. Ero on suuri Georgian nuoriin ja ammattitaitoisiin, selvästi hyvin koulutettuihin virkailijoihin.

Jerevan on kaupunkina jäljessä esimerkiksi Tiranasta, oikeastaan myös Chişinǎusta. Heti ydinkeskustan ulkopuolella puistot ovat hoitamattomia, katujen varsilla on epämääräisiä vodkakojuja ja neuvostolaisen harmaita betonikolosseja. On yllättävää, ettei Armenia ole saanut enempää aikaan, kun otetaan huomioon kaikki se vaino, jota Venäjä on kohdistanut Georgiaan, kun taas Armeniaa on suosittu, ja kun huomioidaan miljoonien armenialaisten diaspora, jonka jäsenissä on suuri määrä miljonäärejä niin Amerikassa, Ranskassa, Lähi-idässä kuin Venäjälläkin.

Sen, ettei Armenia ole onnistunut houkuttelemaan enempää investoijia, täytyy johtua huonosta hallinnosta, turhasta byrokratiasta ja korruptiosta. Juuri nämä asiat Saakašvilin hallinto Georgiassa laittoi teho-ohjelmalla kuntoon vuodesta 2004 alkaen, eivätkä edes Venäjän kiusanteko, kauppasaarto ja sotilaallinen hyökkäys näytä kehitystä pysäyttäneen. Armenian suurimpana rasitteena taitaakin olla liiallinen riippuvuus Venäjästä. Matkakumppanini totesikin, että jos Armenialla olisi ollut oma Saakašvili, hän olisi saanut ihmeitä aikaan marssittamalla diasporan valtiota kehittämään.

Turkin ja Azerbaidžanin kauppasaarto Armeniaa vastaan Karabahin miehityksen vuoksi ei kovin paljon haittaa, koska Turkki tuskin oli aikaisemmin Armenian päämarkkina-alue siihen tapaan kuin Venäjä Georgialle. Sitä paitsi Armenian rajat Iraniin ja Georgiaan ovat avoimia ja kauppa käy näiden yli vapaasti. Kaukasian maista Armenialla on kaikkein läheisimmät suhteet Iraniin, Azerbaidžanilla Turkkiin, kun taas Georgia yrittää tasapainotella kaikkiin suuntiin.

En ole käynyt Armeniassa kymmenen vuotta sitten, joten on vaikea saada perspektiiviä siihen, kuinka paljon Armenia on kehittynyt samassa ajassa kuin Georgia. Näyttää kuitenkin siltä, että Georgian ruusuvallankumouksen mukanaan tuoma uusi alku ja into ovat jääneet tapahtumatta Armeniassa. Totta kai kehitystä on tapahtunut ja selvästi Jerevanissa on kehkeytynyt väkeä, joilla sitä rahaa on. Jos Armenia pääsisi irti poliittisista rasitteistaan ja ikuisista riidoistaan naapurimaiden kanssa, se voisi kehittyä hyvin nopeasti. Pienenä maana sitä ja sen hallintoa myös voitaisiin uudistaa paljon nopeammin kuin monta muuta, ja armenialainen diaspora tarjoaisi reservin sekä pääomille että länsimaiselle tietotaidolle.

Vaikka armenialaiset pitävät hirveää meteliä sadan vuoden takaisesta kansanmurhastaan ja kiukuttelevat asialla Turkkia vastaan kaikilla mahdollisilla foorumeilla, suuri osa armenialaisista käy itse asiassa vierastyöläisinä töissä Turkissa, johon on muodostunut vanhan Istanbulin armenialaisväestön lisäksi uusi armenialaisväestö köyhän Armenian maahanmuuttajista. Näitä ei näytä maiden diplomaattinen sanasota haittaavan, koska matkustaminen hoituu Georgian kautta.

Kävimme Jerevanissa sekä kansanmurhamuseossa että Armenian valtion historiallisessa museossa. Kansanmurhamuseo on tehty huomattavasti ammattimaisemmalla otteella ja kansainvälisellä rahalla kuin historiallinen museo. Kansanmurhamuseo keskittyy esittelemään 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Itä-Anatolian armenialaisiin kohdistuneiden vainojen kauhuja. Tyyli on emotionaalinen ja koko museo on selvästi suunnattu ulkomaalaisille vieraille kansanmurhan esittelemiseksi. Objektiivisuudesta ei tietenkään voi puhua, koska näkökulma on puhtaasti puolueellinen ja vain yhden osapuolen näkemys kerrotaan, mutta tästä huolimatta kansanmurhamuseo pysyy varsin hyväksyttävästi historiallisissa tosiasioissa, lukuun ottamatta ehkä ihmismääriä, jotka tällaisissa tapahtumasarjoissa ovat aina kiistanalaisia.

Sen sijaan historiallisen museon esitystapa 1800- ja 1900-lukujen osalta on suorastaan tragikoomisen propagandistinen. Vanhempien aikojen historian kokoelmat ovat hyviä, vaikkakin englanninkieliset selosteet loppuvat ensimmäisen osaston jälkeen alkaakseen uudelleen vasta uuden ajan kokoelmissa. Kun tullaan Venäjän ja Turkin välisiin sotiin, objektiivisuus katoaa kokonaan. Propaganda on sitä luokkaa, ettei se edes auta armenialaisten asiaa. Vai mitä mieltä olette sellaisista ”kansallisen historian professorin” allekirjoittamista julistuksista kuin esimerkiksi: ”Jokainen tervejärkinen ihminen, jolla on tieteelliset standardit ja objektiivisuus, tunnustaa, että armenialaisten kansanmurha oli maailman ensimmäinen kansanmurha, ja se oli myös kaikista kansanmurhista kansanmurhaisin (the most genocidal of all genocides).” Tai tästä: ”On eittämätön tosiasia, että tietyt valtiot ja jopa tietyt yhteiskunnat ovat kansanmurhaajayhteiskuntia (genocidal societies), kuten esimerkiksi Ruanda, ja täysin selvästi Osmanivaltakunta oli juuri tällainen.”

Armenialaisten valikoivassa historiankuvassa pistää silmään myös se, että ainoa muu kansanmurha, jonka armenialaiset hyväksyvät omansa lisäksi olemassa olevaksi, on juutalaisten holokausti, ja siihenkin suhtaudutaan pitkin hampain. Itä-Anatolian tapahtumia kuvatessaan armenialaiset näyttävät unohtavan tyystin pontoksenkreikkalaiset ja assyrialaiset, puhumattakaan samojen sotien muslimiuhreista, jotka kuvataan yksinomaan verenhimoisina kurkunleikkaajina. Kansanmurhien uhreiksi joutuneiden tšerkessien ja muiden pohjoiskaukasialaisten katsotaan ansainneen kohtalonsa ja olleen vain barbaarisia musulmaaneja.

Venäjän imperiumi oli kristittyjen suuri auttaja, kunnes sekin petti armenialaiset jättämällä valloittamatta Itä-Turkin, Iranin ja Irakin ja kansanmurhaamatta Azerbaidžanin. Jälkimmäisessä moderni Armenia sitten kunnostautui Karabahin osalta 80-luvun lopulla ja 90-luvulla. Armenialaisia ei näytä hetkauttavan, että he ovat tehneet naapurikansoilleen kaikkea sitä, mistä he itkien syyttävät turkkilaisia. Turkin rikokset ovat sadan vuoden takaisia, kun taas Armenia miehitti Karabahin ja ajoi sadattuhannet azerit maanpakoon vain parikymmentä vuotta sitten.

Ostin museosta yhden monista saatavilla olleista Suur-Armenian kartoista, joissa Armeniaan on hilpeästi liitetty paitsi puolet Turkista ja Azerbaidžanista, myös laajoja alueita Irakista, Iranista ja Georgiasta. Ei kuitenkaan vahingossakaan osia Venäjästä. Tietenkään. Sehän olisi toki kohtuutonta. Pontos ja Assyria on esitetty vanhoina ”armenialaisina” valtakuntina. Minulle tuli uutena, että myös ristiretkien aikaan Jerusalemia ja Kyprosta hallinneet Lusignanit olisivat olleet armenialaisia. Yleisemmän käsityksen mukaan he tosin saivat alkunsa Lusignanista Ranskasta, vaikkakin seikkailivat myöhemmin myös Armenian rintamalla ja hallitsivat armenialaisena pidettyä Kilikian kuningaskuntaa (ks. linkki).

Odotimme innolla armenialaisen keittiön antimia, jotka olivat tulleet tutuiksi jo Libanonissa, ja saimmekin hyvät ateriat, joskin Jerevanissa oli ilmassa selvää ylihinnoittelua. Armenialainen viini ei ollut georgialaisen veroista, mutta sen sijaan maa tuottaa erinomaisia konjakkeja. Niin ikään armenialainen musiikki on erinomaista, yhdistellen kaukasialaista kansanmusiikkia, turkkilaisia, kreikkalaisia, arabialaisia pop-vaikutteita ja omia instrumentteja. Armenialaisilla nuorilla naisilla on paljon luonnetta ja ovat sangen hurmaavia.

Ei kommentteja: