sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Yhdet häät, kahdet hautajaiset

Viikko on ollut töissä tolkuton. Kolmen viikon työt on pitänyt yrittää tehdä yhdessä viikossa. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Seuraavat kaksi viikkoa menevät taas maailmalla matkatessa. Lukekaa sitten jälkeenpäin blogista, missä. Näinä aikoina normipäivät ovat olleet sellaisia, että töistä on lähdetty baariin sosiaalisia velvollisuuksia suorittamaan joskus kahdeksan aikaan illalla. Asuntoani en ole juuri päässyt näkemään, tai jos olen, olen käynyt siellä vain nukkumassa. En edes aina siellä.

Torstai-iltana menin töistä olutkellari Helsinkiin, joka on viihtyisä paikka Ritarikadun ja Hallituskadun kulmassa, keskellä maamme hallitsevia instituutioita. Kävelyetäisyydeltä löytyvät niin koti, uskonto kuin isänmaakin, akatemiasta ja työpaikasta puhumattakaan.

Kaksi ystävääni, syyriankurdilainen näyttelijä ja suomalainen toimittajatar, päättivät samana päivänä repäistä ja kävelivät maistraattiin virallistamaan jo pidemmän jatkuneen suhteensa. Syyriassa avioliittoa ei tunnusteta lailliseksi ellei toinen kahdesta käänny toisen uskontoon - oletusarvoisesti se on tietysti aina nainen, jonka tämä pitäisi tehdä. Meille uutinen tuli samoin kuin nuorenparin vanhemmillekin: olihan sitä jo aavisteltu, mutta että sillä tavoin yhtäkkiä, kenellekään kertomatta... Ostin häälahjaksi kierroksen olutta, Stadin panimon stouttia ja Suomenlinnan Indian pale alea. Olihan se vähän banaalia, mutta mitä siihen hätään muutakaan keksisi. Ja sentään kuulimme suufilaisia lauluja ja runoutta, kurmandžiksi ja arabiaksi.

Perjantai-iltana Amerikka hakkasi Suomen jääkiekossa ja jälki oli sen mukaista Sörkan ja Kallion baarien liepeillä, jossa typertyneet suomalaisuroot hoippuivat seinien vieriä pitkin ja haastoivat toisilleen riitaa, ilmeisesti amerikkalaisten puutteessa.

Minun piti kertoa myös kuolemasta, joka on korjannut ainakin kolme merkittävää ajattelijaa viimeisten viikkojen aikana. Olen pitkään miettinyt, mitä siitä sanoisin, ja kieltäytynyt jo kerran julkisesta kirjoituksesta, koska en tiedä. Ensinnäkään mitä sanoisin, ja toiseksi, mikä minä olen sanomaan.

Professori Linnart Mäll, suuri orientalisti, filosofi, lingvisti, buddhalainen mystikko, UNPO:n perustaja, tiibetiläisten, tšetšeenien, suomensukuisten kansojen, Amerikan intiaanien ja lukemattomien muiden alistettujen tai YK:ssa ei-edustettujen kansojen puolustaja, omintakeinen ja usein kontroversaali ja eksentrinenkin ajattelija, menehtyi viime viikonloppuna syöpään rakkaassa Tartossaan, joka silloin ja aina oli minunkin kotikaupunkini. Hän ei aina ollut helppo ihminen, joi ja epäili paljon, ei helposti uskonut ihmisten olevan sitä, mitä sanoivat olevansa, mutta hän oli suuri opettaja ja tärkeä muistuttaja. Hänen ansiotaan oli, että tapasin Dalai-laman ja merkittäviä kaukasialaisia vaikuttajia. En tunne buddhalaisuutta tarpeeksi tietääkseni, mitä kuolemanjälkeinen elämä hänelle merkitsi, mutta mitä ikinä se olikin, toivon, että hänen suuri ajatteleva henkensä jotenkin jatkuu, ehkä niiden opiskelijoidensa kautta, jotka oppivat vielä paljon minua enemmän.

Niin ikään surukseni sain tietää Roman Kuptšinskin, suuren ukrainalaisen kirjoittajan, tutkivan journalistin ja lahjomattoman rikosten paljastajan kuolemasta. Jos en koskaan ollutkaan henkilökohtaisesti läheinen hänen kanssaan, sitä enemmän hänen kirjoituksillaan oli vaikutusta siihen, mitä opiskelijana ja paljon myöhemminkin tiesin turvallisuuspalvelujen korruptiosta sekä idässä että lännessä, järjestäytyneestä rikollisuudesta ja etenkin likaisesta energiapolitiikasta Keski- ja Itä-Euroopassa. Myös Kuptšinski kuoli syöpään. Myös hän oli väsymätön ajattelija, epäilijä ja juomamies.

Nämä suuret vanhemmat herrasmiehet tuskin muistaisivat minua, paitsi korkeintaan yhtenä nuorista kasvoista, joita vastaansa tuli, mutta minä muistan heitä, ja niinhän sen kuuluukin olla. Heitä ilahduttaisi tieto siitä, kuinka monta heidän artikkeleistaan, kirjoituksistaan ja ajatuksistaan minä tavalla tai toisella välitin puolestani nuoremmilleni. Ehkä se olikin paras, mitä heidän kunniakseen saatoin tehdä.

Kukaan ei voi tehdä kaikkea. Kukin tekee osansa. Niin usein ihminen tuntee olevansa yksin, mutta se hyöty historian opiskelemisesta on, että huomaa, kuinka aina ennen on ollut, ja nytkin on, ja tulevaisuudessakin on oleva, niitä jotka ajattelevat, ja jotka kantavat soihtua edelleen. Hyvän ja pahan välinen taistelu on ikuinen eikä meidän tehtävämme ole viedä sitä lopulliseen voittoon, vaan ainoastaan omalta osaltamme varmistaa, ettei vastapuolikaan saa lopullista voittoa.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Kansanmurhan muistopäivä

Keväällä muistin blogissani tšerkessien ja armenialaisten kansanmurhien muistopäiviä, joten on aiheellista muistaa tänään tšetšeenien kansanmurhan muistopäivää. Tšetšeenit muistavat huomattavasti tšerkessejä ja armenialaisia myöhemmin 23. helmikuuta 1944 alkanutta operaatiota, jolla Neuvostoliitto pyrki likvidoimaan tšetšeenit: pyyhkimään heidät pois sekä kansakuntana että maana kartoilta.

Maailman median tietoisuudesta Tšetšenian konflikti on jo kauan loistanut poissaolollaan, ja se mikä on poissa silmistä, on myös poissa mielistä. Venäjä ei ole onnistunut pyyhkäisemään tšetšeenejä maastosta eikä tuomaan vakautta Pohjois-Kaukasiaan, jota se haluaisi hallita omana alueenaan. Päinvastoin, levottomuudet ovat levinneet ja viime aikoina taas kiihtyneet Dagestanissa, Kabardi-Balkariassa ja Karatšai-Tšerkessiassa. Tšetšeniassa valtaan nostetut nukkehallitsijat, jotka tuntuvat edustavan pikemminkin järjestäytynyttä rikollisuutta kuin kompromissihaluisia tšetšeenejä, toimivat niin Tšetšenian kuin Venäjänkin lakien ulkopuolella, tehden mitä lystäävät ja tappaen kenet haluavat.

Jos Venäjä jossain on onnistunut niin Pohjois-Kaukasian häivyttämisessä länsimaisten tiedotusvälineiden huomiosta. Onhan paljon helpompaa ja turvallisempaa raportoida palestiinalaisten ahdingosta mukavasti Jerusalemista käsin tai vatvoa Irakin ja Afganistanin operaatioiden oikeutusta kuin yrittää toimittajana harjoittaa ammattiansa kriittisesti ja uskottavasti Venäjän Pohjois-Kaukasiassa.

Diaspora sentään muistaa: täällä tai vaikka tällä tšerkessien ylläpitämällä sivustolla, jossa 66 vuoden takaista tragediaa on käsitelty seikkaperäisesti. Kymmenen vuotta sitten, kun Tšetšenian kauhut olivat tuoreempina päivälehtien sivuilla, Yo'av Karny kirjoitti tämän artikkelin Washington Postissa. Artikkelista tekee entistäkin vaikuttavamman, että sen kirjoittaja on juutalainen.

Haitin maanjäristys ja Madeiran mutavyöryt olivat tietysti inhimillisiä katastrofeja, mutta kauheinta on sittenkin se, mitä ihmiset tekevät tieten tahtoen toisilleen. Ja siinäkin suhteessa sisällissotien ja perinteisten sotien kauhut kalpenevat sen kylmyyden rinnalla, jota valtion hallitus harjoittaa päättäessään tietoisesti murhata miljoonia ihmisiä, yrittäessään oman imperialistisen utopiansa edistämiseksi tuhota kokonaisen kansan, sen historian, sen muistot ja sen oikeuden olla olemassa.

Tämä pahuus on sitäkin pimeämpää, kun vuosikymmenien jälkeen miljoonat ihmiset yhä haluavat tietoisesti valehdella ja kiistää, pimittää historian, kieltää puhumasta siitä. Ei voi olla ajattelematta, että nämä ihmiset tekisivät sen kaiken uudestaan jos voisivat. Ja jos olenkin sanonut paljon kriittistä ja kyynistä joukkotiedotuksesta niin maailman media on sittenkin se mahti, joka estää heitä voimasta. Tänä päivänä edes suurvalta ei voi noin vain surmata kokonaista kansaa joutumatta maksamaan siitä liian kalliin hinnan, vaikka paljon muuta voikin rangaistuksetta tehdä.

Pienemmille rosvovaltioille ja diktaattoreille hinta voi olla vielä kovempi, ja hyvä niin. Juuri tästä asiasta Barack Obama puhui Nobel-puheessaan, jatkaen siten humanitäärisen intervention käsitteen julkisuuteen tuoneen Bill Clintonin viitoittamalla tiellä. Milošević ja Saddam syöstiin vallasta. Motiiveja on aina muitakin kuin puhtaasti humanitäärisiä, mutta ainakin sotatoimet näitä diktaattoreja vastaan olisivat olleet paljon vaikeampaa, jos he eivät olisi syyllistyneet kansanmurharikoksiin.

Tämä päivä vaikuttaa muutenkin alakuloiselta. Kevään pitäisi olla pian tulossa, mutta pakkasta on yhä kuin sanonko kenen helvetissä. Kaunistahan lumipeite on, mutta päivänä muutamana tuijotin ulos ja kaikki vaikutti kuin pysähtyneeltä, kuolleelta. Vähän kuin omakin elämäni, joka tuntuu olevan jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa, odotuksessa.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Kobrat ja kiinattaret

Ystävänpäivänä sain kokonaisen päivällisen täydeltä lettuja, joiden päällä oli sulatettua kinderiä, nuttellaa, banaania, kermavaahtoa ja hilloa. Lettujen kanssa Lambruscoa ja georgialaista punaviiniä Telianin laaksosta Kahetiasta. Terveellistä! Iltaan kuului myös kahden David Lynchin leffan katsominen putkeen: Mulholland Drive ja Inland Empire. Siinä olikin riittämiin saamaan pää sekaisin vähäksi aikaa.

Ne jäniksetkö? Läsnä on kolme jänistä, kaksi miestä ja yksi nainen, mutta seinällä näkyy varjoina neljät korvat. Läsnä on myös syntymätön lapsi. Tai ehkä se haamu, Phantom, joka esiintyy pahuutena. Inland Empire käsitteli sairaalloista mustasukkaisuutta ja lapsettomuutta. Mulholland Drive puolestaan lesbosuhdetta omistushaluisen pikkukaupungin tytön ja narsistisen pyrkyrin välillä, ja pilvilinnojen vääjäämätöntä romahtamista. Ajoittain tulee mieleen, että pitääkö joitain aika ilmeisiäkin viestejä ja tarinoita kertoa niin monimutkaisen kikkailun ja kryptisen unimaailman kautta. Jonkin verran on vielä kiehtovaa, mutta liika on aina liikaa, ja Inland Empire meni liian pitkälle, kun alun jälkeen koko loppufilmi oli haahuilua pimeissä porraskäytävissä ja naamanvääntelyä ilman ainuttakaan dialogia.

On myös kirjoja, jotka yrittävät lähteä omille teilleen. Boris Akuninin Teemantvanker on tällainen. Se on yrittänyt kadota hallustani jo kahdesti unohtumalla paikkoihin, ja molemmilla kerroilla se on tavalla tai toisella mystisesti löytänyt tiensä takaisin luokseni. Alkukielellä Almaznaja kolesnitsa ja suomeksi siis Timanttivankkuri, mutta kun WSOY jostain käsittämättömästä syystä lopetti kokonaan Akuninin suomennoksen Patasotilaan jälkeen.

Olen aiemmin pitänyt Akuninin parhaina suomentamatonta Valtioneuvosta (Statskii sovjetnik, Riiginõunik) sekä alkuajan suomennetuista kirjoista Turkkilaista gambiittia ja Akilleen kuolemaa. Timanttivankkuri on kuitenkin aivan ehdottoman pakollinen, saattaapa hyvinkin olla jopa nimimerkki Akuninin eli Grigori Tškhartišvilin avainromaani. Mutta ei siitä vielä sen enempää.

Viime aikoina on kehkeytynyt erittäin todentuntuisten unien sarja, joka tapahtuu aina samalla kaavalla. Tunnen itseni yötä kohti erittäin väsyneeksi ja saan unta heti vuoteeseen mentyäni, mutta heräänkin ilman järjellistä syytä kello neljä aamuyöllä mielessäni vastanähty kummallinen uni. Yhdessä hiljattaisessa lähdin aamuyöstä asunnostani ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, jossa kävin tyhjässä asunnossa, eikä unessa ollut muita henkilöitä kuin erään ystävän poissaolo, joka ehkä huutavuudessaan lasketaan jo läsnäoloksi, sekä aivan unen lopussa irrelevantti tuntematon sivuhenkilö. Ja viime yönä puolestaan olin kukkulaisella saarella ja näin kobria. En oikein tiedä, mitä näistä kobrista pitäisi päätellä, kovin freudilaisia ovat.

Sen verran on todettava, että näiden pekuliaaristen unien sarja alkoi jo ennen Lynchin elokuvien katsomista, vaikka kieltämättä joskus uneni ovatkin lynchimäisiä. Viimeaikaiset unet eivät ole kuitenkaan olleet painajaisia vaan pikemminkin enigmoja. Herätessäni en ole kauhuissani ja hiestä märkä vaan ymmälläni.

Aamulla pysähtyessäni liikennevaloihin editseni ajoi musta diplomaattikilvissä Mercedes, jota ohjasi nuori aasialainen nainen. Ei siinä vielä mitään. Kaksi autoa hänen takanaan pyyhkäisi editseni rallivärein maalattu Morris Mini, jota ohjasi aasialainen nuori nainen, joka näytti aivan ensimmäisen kaksoisolennolta. Ja kun sitten ylitin tien, tietä ylitti aasialainen naisjalankulkija, joka hänkin näytti varsin samannäköiseltä kuin kaksi ensimmäistä. Merkillisiä yhteensattumia. Kuinka monta rallimaalattua Miniä Helsingissä on, ja kuinka monta niistä ohjaa nuori aasialaissyntyinen nainen, jonka kaksoisolento työskentelee jonkin maan suurlähetystössä?

Pakkaset jatkuvat. On kylmä.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Totuus vs. tarkoituksenmukaisuus

Kun Ukrainan presidentinvaalien toisen kierroksen äänistä on laskettu 98 %, näyttää siltä, että venäläismielinen ehdokas Viktor Janukovitš johtaa kapealla marginaalilla, vain parilla prosenttiyksiköllä. Vaikka ääntenlaskentaa ei ole saatettu loppuun, Janukovitš on jo kehottanut vastaehdokastaan, oranssikoalitioon kuulunutta pääministeri Julia Tymošenkoa eroamaan.

Vastaavasti Tymošenko on jo julistanut vaalit epärehellisiksi, sillä Janukovitšin johdolla runnottiin vaalien välillä läpi laki, joka mahdollisti väärinkäytökset ääntenlaskennassa varsinkin Itä-Ukrainassa. Jo ensimmäisen kierroksen edellä Tymošenko epäili vaalivilppiä, kun Janukovitšiä kannattavasta Itä-Ukrainasta rekisteröitiin suhteettomia määriä kotiäänestäjiä. Kuolleiden sielujen lisääminen äänestäjäluetteloihin on ollut perinteinen vaalivilpin keino entisen Neuvostoliiton alueella.

Janukovitšin voitto ei tässä vaiheessa toki ollut suuri yllätys, vaan pikemminkin se, kuinka kovan loppukirin Tymošenko lopulta otti. Paitsi koko länsimielinen Länsi-Ukraina, Tymošenkoa äänesti enemmistö väestöstä myös koko Keski-Ukrainassa, mukaan lukien Kiova, ja laajoissa osissa itäistäkin Ukrainaa Janukovitš sai alle 60 % enemmistön äänistä. Ainoastaan kaikkein venäläistyneimmät suurkaupungit, kuten Donbasin alueen Harkova, Donetsk ja Luhansk, Dneprin tasankojen Dnipropetrovsk ja Zaporižžja, sekä Etelä-Ukrainan venäläistyneet suurkaupungit Odessa, Mykolajiv ja Herson, äänestivät ylivoimaisesti Janukovitšia. Samoin tietysti Krim, jossa on ollut venäläinen enemmistö aina siitä lähtien kun keisarillinen Venäjä karkotti ja kansanmurhasi Krimin alkuperäisväestön, krimintataarit, 1800-luvulla.

Tymošenko sai ylivoimaisen kannatuksen Galitsian kaupungeissa kuten Lvivissä, Ivano-Frankivskissa ja Ternopilissä, Pohjois-Bukovinan pääkaupungissa Tšernivtsissä, jossa on paljon venäläisväestöä, sekä myös Kiovassa ja Keski-Ukrainan molemmin puolin, kuten Žytomyrissä, Vinnytsjassa, Hmelnitskissä ja Tšernihivissä.

ETYJ ei ikävä kyllä lisännyt uskottavuuttaan sillä, että se kiirehti ennenaikaisesti julistamaan vaalit rehellisiksi ja hyvin toteutetuiksi. Liian aikainen julistus haisee poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle ja muistuttaa kansainvälisten organisaatioiden aiemmista pohjanoteerauksista Venäjän vaalien ylioptimistisessa tulkinnassa räikeiden väärinkäytösten keskellä. Voi olla, että Ukraina on onnistunut vaalien järjestämisessä hyvin ja Janukovitš on voittanut vaalit rehellisin keinoin, mutta länsieurooppalaisten kiire julistaa hänet voittajaksi ja oranssi väri kuolleeksi ja kuopatuksi on vaarallista, etenkin kun käytännössä puolet ukrainalaisista kuitenkin äänesti oranssia. Vaarana on, että sekä Venäjälle että Janukovitšille annetaan aivan väärät viestit.

Vaalien jälkeen Ukrainan pitäisi päästä mahdollisimman pian jatkuvuuden tielle eikä sen vuoksi ole lainkaan eduksi Ukrainalle eikä Euroopalle, että lännessä manataan väkisin esille dramaattista ulkopoliittista uudelleen asemoitumista ja Venäjän geopoliittista voittoa. Jos Ukraina sysätään väen vängällä takaisin Venäjän valtaan, se on Euroopan petos Ukrainan uudistusmielisiä ja nuoria sukupolvia kohtaan, lisää kahtiajakoa ja kannustaa Janukovitšia ja hänen venäläisiä tukijoitaan palauttamaan Ukrainaa Kutšman ajan autoritääriseen politiikkaan ja massiiviseen korruptioon.

Ukrainan vaaleista on hyvä siirtyä toiseenkin totuuden ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vastakkaisuutta koskevaan tämän päivän uutiseen, joka on suomalaistenkin näkökulmasta ajankohtainen aikana, jolloin Alpo Rusin tapauksesta kertova elokuva on saanut ensi-iltansa. Britanniassa Lontoon metropolin poliisin eli Metin komentaja Ali Dizaei on tuomittu korruptiosta, oikeuden vääristelystä ja asemansa väärinkäytöstä vankilaan. Dizaei oli tätä ennen jo useasti vapautettu vakavista korruptioon viittaavista syytteistä.

Syntyperältään ilmeisesti eteläaasialaisella Dizaeilla oli uutisten mukaan ollut riitaa nuoren irakilaistaustaisen web-editorin Waad al-Baghdadin kanssa, koska Baghdadi ei ollut saanut palkkiotaan poliisiupseerin yksityisten verkkosivujen toimittamisesta. Hän oli vaatinut rahojaan tavattuaan poliisikomentajan humalassa tanssimasta persialaisessa ravintolassa, mutta maksamisen sijaan Dizaei olikin pidätyttänyt Baghdadin ja lavastanut tätä vastaan syytteitä itsensä pahoinpitelemisestä ja uhkailemisesta. Dizaei oli yrittänyt virka-asemallaan pakottaa toiset poliisit yhteistyöhön ja jos olisi onnistunut tässä, Baghdadi olisi ehkä heitetty vankilaan syyttömänä.

Britannian oikeuslaitos on niin korkean poliisikomentajan tuomitsemisella vankilaan osoittanut, mitä länsimaisen oikeusvaltion käsite merkitsee. Se merkitsee sitä, että tuomiot annetaan sen mukaan, mikä on ammattitaitoisen rikostutkinnan ja todisteiden perusteella oikeudessa pätevä totuus - ei sen mukaan, mikä on kenenkin asianosaisen yhteiskunnallinen asema, paikka virkahierarkiassa, etninen tausta tai kuka on ihmisenä ärsyttävä tai nokkava.

Maailmassa on edelleen aivan liian vähän maita, joissa erittäin korkea poliisiupseeri voitaisiin tuomita rikoksista ja korruptiosta, ellei sitten joku vielä häntä korkeampi halua päästä hänestä eroon, mikä taas johtuu yleensä siitä, että poliisiupseeri on tehnyt työnsä liian hyvin. Suurimmassa osassa maailman maista jonkun 24-vuotiaan irakilaisen verkkoeditorin kohtalo ei hetkauttaisi oikeuslaitosta pätkääkään, vaan se arvioisi enemmän poliisikomentajansa arvovaltaa, valtion instituutioiden mainetta ja erehtymättömyyttä, valtaapitävän eliitin keskinäistä lojaalisuutta ja sitä, kenellä osapuolella on vaikutusvaltaisemmat suojelijat. Joka päivä ympäri maailmaa monen syyttömän nuoren ihmisen - ja joskus vanhemmankin - elämä tuhotaan jonkun arvovaltaisen pönöttäjän turhamaisuuden tähden.

Voiko ihmiselle tapahtua pahempaa asiaa kuin oikeusmurha? On oikein, että niin voimakas sana kuin "murha" on otettu kuvaamaan sitä, mitä oikeusmurhassa tapahtuu. On paha asia jos ihminen tapetaan, raiskataan tai jos häntä vahingoitetaan tavallisen rikoksen uhrina. Oikeusvaltiossa rikoksen uhri voi kuitenkin saada jonkinlaisen hyvityksen, ja mikä tärkeintä, rikollinen ei jää rankaisematta teoistaan, jos vain rikostutkinta ja oikeuslaitos molemmat tekevät pätevää työtä - ja niillä on siihen riittävä kapasiteetti.

Paljon pahempaa on, kun rikos tehdään auktoriteettiaseman suojista, etenkin valtiovallan ja suorastaan poliisin ja oikeuslaitoksen nimissä. Ei ole sattumaa, että oikeusvaltiot ovat samalla myös demokratioita - että hyvä hallinto korreloi lähes täydellisesti liberaalin demokratian kanssa. Näitä asioita ei nimittäin voi erottaa toisistaan vaikka haluttaisiinkin. Demokratia ei voi säilyä todellisena demokratiana jos oikeuslaitos ja virkavalta ovat läpimätiä, ja vastaavasti oikeuslaitos ja virkavalta harvoin säilyvät puhtaina jos valtarakenteet ovat autoritäärisiä.

Kaikkialla maailmassa ihmisten joukossa on sekä liberaalisesti ja demokraattisesti ajattelevia että autoritäärisesti ajattelevia. Valtion toimivuuden ratkaisee se, pääsevätkö valtaan paremmat vai pahemmat ainekset. Vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen uskova ihminen on yleensä sellainen, joka uskoo myös totuuteen. Autoritäärinen ihminen taas pyrkii väärentämään tosiasiat hierarkkisista lähtökohdistaan eikä voi siksi sallia vapauttakaan. Ihmisluonteiden erot paljastuvat yleensä helposti moraalisesti ongelmallisissa tapauksissa, joissa kaikki tosiasiat eivät ole vielä tiedossamme. Oikeudenmukaisuuteen uskovat ihmiset yrittävät tällöin ensisijaisesti tutkia ja päästä selville asioista, kun taas autoritääriset ihmiset yrittävät päinvastoin tukahduttaa tutkimukset ja tietävät jo etukäteen, mikä tuomion on oltava.

Autoritäärinen ihminen ei tunnu kärsivän erityisesti sellaisesta asiasta kuin oikeusmurha. Hän ajattelee, että jotainhan se on tehnyt, joka joutuu valtion hampaisiin. Mitäs oli ärsyttävä ihminen, luuli tietävänsä asioista jotain! Mitäs kävi ryppyilemään poliisikomentajalle! Maailma on pelottavan täynnä autoritäärisiä ihmisiä ja jos he pääsevät pidäkkeettömästi hallitsemaan, se on vapauden, demokratian ja oikeusvaltion loppu missä tahansa yhteiskunnassa. Maailmanhistorian pahimmat diktatuurit ja rikokset ihmisyyttä vastaan ovat seurausta näiden ihmisten valtaanpääsystä, jolloin pelottavan suuri osa ambivalentista enemmistöstä ryhtyy valtaa pitävien myötäilijöiksi, tai vain vaikenee.

Jotta oikeusvaltio toimisi, pahan on ajoittain saatava palkkansa. Demokratia toimii vain jos kansa luottaa siihen, että kukaan ei ole lain yläpuolella: ei edes poliisikomentaja, ei tiedustelupalvelun päällikkö eikä presidentti.

Jos oikeusvaltio ei ajoittain tuomitse auktoriteettia väärinkäyttäviä valtiorikollisia, se näivettyy. Kansa alkaa elää joko illuusiossa, että eihän meillä ole korruptiota koskaan edes esiintynyt, tai kyynistyy ja alkaa ajatella, että turhaa tästä mitään on edes puhua, herrat tekee mitä lystää. Koska kaikissa yhteiskunnissa suuri enemmistö on ambivalentteja myötäilijöitä ja vain tietyt vähemmistöt edustavat moraalisesti tiedostavia hyviä ihmisiä tai moraalittomia ja korruptoituneita pahoja ihmisiä, on tärkeää, että hyvät ihmiset eivät ole hiljaa.

Vakaa länsimainenkin demokratia tarvitsee oikeustaistelijoita, ärhäköitä tutkivia journalisteja, epäkohdista räksyttäviä oppositiopoliitikkoja, oman uransa vaarantavia pilliin viheltäjiä ja sensuroimattomia bloggareita. Totuus ei koskaan löydy sillä, että yksi kanta päätetään totuudeksi ja naulataan kiinni, ja sitten kaikkien odotetaan pysyvän linjassa. Totuus löytyy vain kriittisen kilvoittelun kautta, jossa vaihtoehtoiset totuudet eksplikoidaan ja testataan, näkemykset perustellaan ja oikeudessa käytetään objektiivisia todisteita.

Pelottavan monien ihmisten on vaikea ymmärtää tätä. He miettivät sen sijaan kuinka soraäänet vaiennettaisiin, kuinka yksi totuus ja yksiselitteinen hierarkia saataisiin lyötyä lukkoon. He väittävät tietävänsä, mikä on oikein ja mikä on kansallinen etu. Muut ovat väärässä ja heidät on vaiennettava, keskustelu on lopetettava, vaikka väkisin. Jos tällaiset ihmiset saavuttaisivat yksinvallan, oltaisiin tiellä, joka vääjäämättä vie poliisivaltioon, kuolemanpartioihin, mielivaltaiseen oikeudenkäyttöön ja historian väärentämiseen. Se, joka ajattelee kuten Putin, että oppositiota ei tarvita ja sananvapautta on liikaa, ei ole minkäänlainen demokraatti, vaan autoritääri.

Autoritäärisen vallankäytön kannattajat ovat tuhansien vuosien ajan vaalineet myyttiä valistuneesta diktatuurista. Se lienee poliittisen ajattelun vanhimpia ja sitkeimpiä myyttejä, mutta on silti pelkkä myytti, jolla ei ole minkäänlaista historiallista todistusvoimaa takanaan. Vanha viisauskin toteaa, että valta korruptoi ja absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti.

Autoritarian kannattajat tai piilokannattajat ajattelevat tavallisesti, että eihän nyt massojen äänestysten varaan voi laskea, saati sananvapauden, vaan huipulla pitää olla eliitti, joka valikoi, kuka pääsee ylenemään ja kuka ei. Muutenhan tulisi kaaos. Kuka vain voisi päästä virkoihin ja sanoa mitä tahansa. Syöstä pönöttäjiä valtaistuimiltaan ja mukavasta elämästään. Ja rahvaan parissa on aina niitä, jotka jaksavat pokkuroida ylöspäin, herranpelossa ja vertaiskateudessa. Kyllä tsaari kuitenkin on hyvä ja viisas - väärät päätökset johtuvat korkeintaan vääristä neuvonantajista.

Ei ole mitään vastenmielisempää kuin ihminen, joka pettää hänelle annetun erityisaseman: korruptoitunut poliisi, puolueellinen tuomari, epärehellinen tiedemies, rietasteleva pappi, epäisänmaallinen suurlähettiläs, pedofiili lastentarhaohjaaja tai lääkäri, joka on niin epäpätevä että vaarantaa potilaidensa hengen. Kaikki nämä ovat ihmisiä, jotka ovat jossain erityisessä asemassa virkansa tai ammattinsa puolesta, ja jotta yhteiskunta toimisi, meidän on voitava luottaa heihin. Heiltä on omien rooliensa puitteissa voitava vaatia huomattavasti enemmän kuin tavalliselta pulliaiselta. Jos he eivät luottamusasemansa edellytyksiä täytä, heidän on erottava. Jos he eivät sitä itse tee, heidät on paljastettava ja erotettava.

On huolestuttavaa, missä määrin autoritääriseen arvomaailmaan liittyvä mielivalta on alkanut tulla hyväksyttäväksi aikamme populaarikirjoittelussa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että ihmisten saavuttamia korkeita virkoja ja luottamusasemia aletaan pitää "saavutettuina etuina" eikä velvoittavina rooleina. On voitava tehdä ero sen välille, mitä pelkästään omista asioistaan vastaava sekatyömies saa tehdä ja mitä vaikkapa miljardien veroeurojen käytöstä ja satojen alaisten elämistä päättävä ministeri voi tehdä. Ei ketään haittaa jos juorulehden toimittaja tulee vähän krapulassa töihin, mutta jos matkustajakoneen lentäjä tulee hirveässä darrassa töihin, hän on edesvastuuton ja hänet pitää erottaa.

Nykyajan yhteiskunnan moraalinen rappio näyttää juontuvan erityisesti siitä, että totuuden käsite on tietoisesti rapautettu. Valehtelua ei pidetä rikoksena - ja yhä suuremmassa määrin sitä ei pidetä edes moraalisesti tuomittavana. On alkanut vallata huolestuttavasti alaa sellainen relativistinen arvomaailma, jossa poliitikko saa seuraamuksitta valehdella vaikka eduskunnan edessä, ja "tutkija" saa valehdella historiasta tai vieläpä luonnontieteistä, jos valhe on poliittisten mielipiteiden tukena. Poliisille neuvotaan jo valehtelemaan oman oikeusturvan vuoksi, totuuden kertomisesta ei palkita turvapaikanhakijaa sen enempää kuin väärinkäytöksiä huomannutta virkailijaakaan. Työhaastattelussa ja parisuhteissa valehtelemista pidetään jo suorastaan hyveenä, sillä kuka nyt haluaa ikäviä totuuksia kuulla.

Kun totuudella ei enää ole väliä, ryhdymme tuomitsemaan ihmisiä siitä, millaisia he ovat (ts. miltä meistä tuntuu että he ovat), eikä siitä, mitä he tekivät. Suomessa pahin rikos on tunnetusti se, että kuvittelee itsestään jotain, ja vielä pahempaa, jos kuvittelulle on myös katetta. Se koetaan hyökkäykseksi: luulet olevasi meitä parempi. Eino Leino jo kirjoitti aikoinaan jotain tämänsuuntaista: "Ihminen on ilveskansa. Jos yksi heistä kohoopi, sen he repivät alas, ja sanovat: ei ollut hän muita parempi."

Jos Suomi joskus todella oli maailman vähiten korruptoitunut maa, se ei ollut sitä siksi, etteivät meillä olisi eläneet tsaarinaikaiset autoritääriset arvot sitkeästi, vaan pikemminkin siksi, että suomalaiset näyttivät joskus maailmanaikaan todella korostavan rehellisyyttä ja totuudenpuhumista arvoina. Kun näitä asioita ei enää arvostettu, alkoi valheellisen eliitin esiinmarssi.

Moraalinen rappio etenee aina asteittain, koska se vaikuttaa ihmisten vähittäiseen ylenemiseen. Suomessa poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta (ja sen mukaisesta valehtelusta) tuli suomettumisen myötä etenemisperuste kaikilla yhteiskunnan alueilla, ja vaikutukset alkoivat näkyä tämän ylenemistien kohorttien noustessa vaikutusvaltaisiin asemiin - todellisiksi päättäjiksi ja "arvojohtajiksi". Valta korruptoi jne.

Jos Suomi haluaa lunastaa korruptoitumattoman maineensa takaisin, sen on viipymättä alettava jälleen korostaa kansaamme perinteisesti yhdistettyjä rehellisyyden ja suoraselkäisyyden arvoja ja toivoa, että meriittipohjainen yleneminen vähitellen korjaisi tietyn aikakauden aikana tehdyn vahingon.

Vastuullisuus tulee palauttaa tarkoittamaan roolin ja aseman velvoittamaa edesvastuuta, ei sitä, mitä sanoja julkisuudessa käyttää Neuvostoliitosta. Isänmaallisuuden tulee tarkoittaa Suomen eikä Neuvostoliiton kansallisten etujen puolustamista. Toden puhumista tulee arvostaa ja valehtelusta rangaista, sillä nämä ovat arvokysymyksiä riippumatta siitä, onko joku ihminen oikeaa vai väärää mieltä. Jos totta ei voi puhua, on vaikeneminen aina parempi kuin valhe. Joskus nimittäin tuntuu kuin kansamme syvinkin hyve - pidättyväisyys puheissa - olisi rapautunut 70-luvulta lähtien, kun oltiin suuna päänä ja rähmällään.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Luonto keskellämme

Poikkeuksellisen ankara talvi on koetellut suurinta osaa Euroopasta, Espanjaa ja Turkkia myöten. Olisikin hauskaa tietää, kuinka suuria vesilintumassoja nyt löytyy esimerkiksi Syyrian ja Etiopian järviltä verrattuna aiempiin vuosiin. Helsingissä ainakin viiksitimalit ja urbaanikanit lienevät jonkin verran kärsineet kauhupakkasista. Kaikki erikoiset kaupunkieläimet sen sijaan eivät, kuten todistin viime yönä.

Kävi nimittäin niin, että tulin vasta eilen illalla katsoneeksi jo paljon kuuluisuutta keränneen Avatarin, joka olikin todella vaikuttava sekä visuaaliselta toteutukseltaan että vihreältä sanomaltaan - elokuva alleviivasi toisaalta ekologista tasapainoa ja toisaalta alkuperäiskansojen oikeuksia. Tosin kolmiulotteisuuslaseista tuli pientä päänsärkyä.

Päänsärky kuitenkin kaikkosi kummasti kun heti Tennispalatsista ja Kampin keskuksesta ulos pakkaseen astuessani kuulin kumean huhuun. Korvani olivat pudota päästä ja jäin kuuntelemaan, ja totta tosiaan, Kampin keskuksen ja Tavastian katoilta huhuili soidinhuutoaan huuhkaja. Vasta silloin mieleeni tuli, että tosiaan, Helsingin kuuluisa cityhuuhkaja Bubi on elellyt ja metsästänyt citykaneja aika lähellä eduskuntatalon edessä ja stadionilla. Tuskin kukaan mitään huuhkajanauhoitusta on sentään Tavastian katolta soitellut.

Lisää luontouutisia tuli hiljattain Afganistanista, josta on löydetty kauan mysteerinä pysyneen kerttusen (Acrocephalus orinus) pesimäalue. Suomeksi tämä laji oli jo virheellisesti nimetty intianruokokerttuseksi, vaikka se on läheisempää sukua papyruskerttuselle ja viitakerttuselle. Se tunnettiin pitkään yhdestä ainoasta Intiasta löytyneestä yksilöstä, kunnes se hiljattain pari vuotta sitten havaittiin elävänä myös Thaimaassa. Afganistanista on siis nyt viimein löydetty lajin pesimäalue.

Tämän kerttusen kuvasi tieteelle aikoinaan eksentrinen brittiläinen ornitologi ja orientalisti Allan Octavian Hume. Imperiumin aikaan lintuharrastus olikin varsin eksentristen henkilöiden puuhaa. Moraalikysymyksistä kiinnostuneen pedanttisen Humen eräänlainen vastakohta oli imperiumin ajan lintutieteen suurin roisto, kuuluisa seikkailija, vakooja, luonnonharrastaja - ja kuten myöhemmin on selvinnyt, myös huijari ja murhaaja - nimeltä Richard Meinertzhagen. Muistan kuinka alun perin eräältä britti-ilmavoimien eläkkeelle jääneeltä upseerilta, jonka kanssa olin mukana keskisen Anatolian kartoitushankkeessa 90-luvun loppupuolella, kuulin Meinertzhagenista vakavia epäilyjä, jotka sittemmin todistettiinkin tieteellisin metodein. Siitä asti hänen narsistinen ja moraaliton hahmonsa kiehtoi minua siinä määrin, että tein hänestä roiston myös erääseen fiktiiviseen työhöni. Vastaavasti muuan hahmoista tuli muistuttamaan Humea.

Herrojen elämäkerrat ovat hyvä osoitus siitä, kuinka totuus on usein tarua ihmeellisempää:

Hume
Meinertzhagen

En ole viime aikoina kovin aktiivisesti kirjoittanut blogiani ja siihen on muitakin syitä kuin ulkona vallinnut kauhupakkanen. Olen nimittäin tullut yhtäaikaisesti sekaantuneeksi sekä tieteelliseen että kaunokirjalliseen kirjoitustyöhön ja niinpä tarve kirjoitella niitä ja näitä blogin kautta ystäväpiirille on vähentynyt, sitä kun tuntuu säätelevän päähän muodostuva kirjoituspaine. Pahoittelen tapahtunutta jos joku näitä kirjoituksiani kaipasi. Sunnuntaina koittaa Ukrainan vaalien toinen kierros, joten ajattelin kyllä kommentoida tulosta sitten.