sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Petrasta Jerusalemiin

Saavuin perjantaina Ammaniin. Huolimatta siitä, että perjantai-iltaisin Ammanissa on aika hiljaista ja suljettua, se kun vastaa kristillisen maailman sunnuntai-iltaa, niin yö meni aika pitkäksi. Tyypillisiä erinomaisia levanttilaisia mezzejä, lisenssiolutta, varsin kauheaa Jordanin laakson punaviiniä ja vesipiippua. Hyvää seuraa ja monien poliittisten uutisten vaihtamista tietysti.

Lauantaina jatkettiin Suwayfiyyan puolella. Aamiaisella on bussilastillinen bosniakkeja matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaa kohti. Vanhempi väki oli jo tässä vaiheessa matkaa huivit ja muslimilakit päässä, mutta seurueen nuoremmilla naisilla oli vielä hiukset paljaana, meikit naamassa ja korkokengät. Ehkäpä vaihtavat vaatteita sitten kun bussi saavuttaa Saudi-Arabian rajan.

Jatkoimme kahvin merkeissä viihtyisässä Dardachat-kahvilassa, jossa voi lojua tyynyillä, polttaa vesipiippua, pelata backgammonia tai shakkia ja siellä soitetaan Feyrouzia.

Ajettiin Petraan. Tämä oli varmaan kymmenes kertani kyseiseen kohteeseen, mutta se on aina hieno paikka, ja pakkohan sellaisten matkaseuralaisten, jotka ovat ensimmäistä kertaa Jordaniassa, on se nähdä. Ammanista ajaa Petraan kolme ja puoli tuntia. Nopeampi ja tylsempi on Aavikkovaltatie, joka kulkee Ammanista suoraan Aqabaan saakka todennäköisesti maailman ikävystyttävimpiin kuuluvien maisemien halki.

Toinen tie puolestaan on pidempi ja mutkaisempi ja kylien halki ajaessa tiellä on harmistuttavan paljon hidastetöyssyjä, mutta tämä Kuninkaan valtatie kattaa henkeäsalpaavan hienoja maisemia: keskiaikaisia ristiretkeläislinnoja, pinjametsiköitä, aroja, Danan kanjoneja ja Kuolleenmeren marsilaisia maisemia ja vuoria, joiden onkaloihin voisi kätkeä loputtomiin kirjakääröjä.

Petran kupeessa oleva kaupunki, Wadi Musa eli Mooseksenlaakso, on konservatiivinen ja siellä on paljon Muslimiveljeskunnan jäseniä, mutta ei sillä ole oikeastaan muuta vaikutusta kuin että alkoholia halutessaan kannattaa pitäytyä hotellien ravintoloihin.

Yövyimme Petrassa ja kävimme kaksi kierrosta kanjoneissa ja nabatealaisilla kalliokaupungeilla. Ensin illalla ja uudelleen tänään aamulla. Turistien määrä lisääntyy vuosi vuodelta ja ikävä kyllä sillä on myös lieveilmiöitään Petrassa. Hinnat nousevat, matkamuistomyyjien kojut penetroituvat yhä syvemmälle kanjoneihin ja vielä kymmenen vuoden takainen tarunhohtoinen rauha on kadonnut kaukaisemmiltakin kohteilta, ellei mene niihin todella aikaisin aamulla tai viimeiseksi ennen pimeän laskeutumista, joina aikoina voi nauttia Petrasta itsekseen ilman turistilaumoja. Tosin ainoina olemisessa on se riesansa, että kilpailu kovenee matkamuistoja myyvien mummojen ja aaseja, kameleita ja hevosia ratsastavien poikien välillä viimeisistä turisteista.

Tämänkertaisella matkakumppanillani oli hieman huono nilkka, joten suostuimme aasikyyteihin ja niinpä teini-ikäinen opaspoika sai esittää koko repertuaarinsa vakiovitseistä ja ratsastustaidoista perinnelaulujen laulamiseen. Aasit tuntevat reitit jo ulkoa. Osaavat automaattisesti pysähtyäkin parhaissa näköalapaikoissa.

Melkein kaikki Petran vakiolinnut tuli taas nähtyä: lyhytpyrstökorppeja, aavikkokiuruja, rotkopunavarpusia, rotkorakkeleita, mustapyrstöjä, surutaskuja, arabianbulbuleja, palmukyyhkyjä ja berberihaukka.

Tuli hieman kiire Petrassa odottavalle autolle, joka veisi iltapäiväksi Kuningas Husseinin sillan raja-asemalle, joten menimme korkealla sijaitsevalta luostarilta laskeuduttuamme suoraan Umm Seyhunin beduiinikylään ja otimme sieltä auton Wadi Musaan. Sitten kiitäen halki Danan kanjonimaisemien ja Kuolleenmeren rannikon pohjoiseen Jordanjoen laaksoon.

Onnistuin vielä näkemään smyrnankalastajan, pikkumehiläissyöjiä, etelänisolepinkäisen ja kynsihyypän Jordanian puolella. Sitten käytiin läpi piinaavat rajanylitysproseduurit ennen kuin matka jatkui toisella autolla kohti Jerusalemia. Matkalla nähtiin köyhiä beduiinikyliä lohduttomalla aavikolla. Israel on hiljattain karkottanut nämä ihmiset kotialueiltaan eikä heillä ole edes palestiinalaisten asiakirjoja - valtiottomia beduiineja, jotka eivät tunnu olevan mihinkään tervetulleita.

Eristysmuuri ja loputtomat tarkastuspisteet ovat tehneet Länsirannan palestiinalaisten elämän niin vaikeaksi, että lukemattomat heistä ovat tulvineet takaisin Itä-Jerusalemiin, joka on tupaten täynnä ihmisiä ja autoja. Ihmiset ovat muuttaneet sinne kalliille vuokrille senkin vuoksi, etteivät menettäisi Jerusalemin henkilökorttejaan, kuten uhkaa käydä kaikille, jotka eivät uusi näitä korttejaan todistaen asuvansa jerusalemilaisissa osoitteissa.

Pienet arkiset asiat ovat usein ärsyttävimpiä. Miksei Itä-Jerusalemissa tunnu olevan kuin yksi pankkiautomaatti ja sekin toimimaton? Miksi byrokraattiset säännöt tekevät elämästä niin mahdotonta ja ne vieläpä muuttuvat viikoittain? Miksi yhdet saavat rakentaa ilmankin lupia mutta toiset eivät saa rakentamislupia mihinkään? Eikö olisi helpompi vain ampua ihmisiä, käydä sotaa tai tehdä perinteistä etnistä puhdistusta?

Näistä asioista huolimatta elämä soljuu kaduilla, kaupoissa ja ravintoloissa kuin missä tahansa Lähi-idässä - moninkertaisilla hinnoilla tosin. Palestiinalaiset haluavat puhua vieraille politiikkaa, koska sananvapaus heillä sentään on yhä parempi kuin vaikkapa syyrialaisilla. Kirjakaupoissa on vierekkäin Israelin ja Palestiinan konfliktin vastakkaisia ääripäitä edustavia alueen historian ja politiikan analyysejä. En hämmästyisi vaikka kirjakauppias olisi armenialainen tai kreikkalainen, mutten viitsi kysyä.

Ensimmäinen iltapäivä ja ilta Jerusalemissa ovat jo jotenkin aivan liikaa. Pieni läntti maata Välimeren itäpohjukassa. Ihmiset periaatteessa samanlaisia kuin muuallakin, olivatpa arabeja tai juutalaisia. Normaalia elämää historian ja uskontojen kyllästämässä maaperässä ja historiallisissa kortteleissa. Täällä on jatkuva sotatila ja kriisi ilman että se on oikeasti sotaa tai kriisiä. Täällä voi elää täysin länsimaista elämää orientaalisissa puitteissa eikä konflikti välttämättä vaikuta siihen siten kuin "oikeilla" kriisialueilla. Siitä huolimatta se aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta. Yksityiskohtia, jotka huutavat sitä, että toisella osapuolella ei ole oikeutta olla edes olemassa. Elämää hankaloittavia älyttömyyksiä. Poliittisia piiloviestejä ja inttämistä kaikessa.

Ennen kaikkea tämän konfliktin aiheuttama ahdistus on psykologista. Ei suoranaista humanitääristä hätää - paitsi joidenkin kohdalla. Ei sellaista fyysistä ja materiaalista puutetta kuin joillain maailman konfliktialueilla. Ei jatkuvaa ampumista, tappamista tai väkivaltaa. Vaan psykologista ahdistusta, jota aiheuttavat tämän konfliktin ratkaisemisen mahdottomuus ja se, että itse ei voi tehdä oikeastaan millekään asialle mitään. Kaikki jauhavat loputtomiin samoja vanhoja väitteitä, ikään kuin konflikti ratkeaisi jos maailma vain tiedostaisi. Entä sitten? Kaikki täällä tiedostavat - tiedostavat oikein hyvin - ja vetävät johtopäätöksen, että mitään ei voi muuttaa. Suljetaan vain toisen osapuolen näkökulma kokonaan pois omasta, ettei tarvitse kärsiä ristiriitojen aiheuttamaa psykologista ongelmaa. Ryhdytään kaikki fanaatikoiksi, sehän on helpointa.

Eletään piikkilankojen takana kuten fanaattiset siirtokuntalaiset keskellä Itä-Jerusalemin arabikortteleita tai kuten palestiinaiset militantit, joiden mielestä vastarintaa on se, että joku räjäyttää itsensä keskellä satunnaisia sivullisia. Piikkilangan takana on pelkkiä vihollisia, ihmisiä joiden pitäisi vain kadota kokonaan olemasta.

Kun kysyy itseltään, olisiko parempi rakentaa hermeettisesti suljettu raja ja erottaa nämä ihmiset ikuisiksi ajoiksi kahteen eri valtioon, jotka todennäköisesti jatkaisivat toistensa vihaamista, vai olisiko parempi, että nämä ihmiset oppisivat jotenkin sietämään toisiaan, niin totta kai normaali ihminen vastaisi, että jälkimmäinen olisi parempi. Ikävä kyllä kaikki täällä tuntuu kuvastavan, että sellaista ei voi tapahtua, ei vaikka sukupolvet kuluisivat. Nämä ihmiset eivät halua elää siten, että toinen on olemassa.

Suurin ongelma on pariteetin puute. Israel on nöyryyttänyt arabeja ja se nöyryytys jatkuu palestiinalaisten elämässä joka päivä. He kulkevat omilla kaduillaan ja omassa maassaan, ja silti kaikessa pitää noudattaa miehittäjän sääntöjä; miehittäjän, joka valtaa talo talolta ja tarha tarhalta lisää alueita joka päivä, työntäen alkuperäisiä asukkaita pois ei-mihinkään. Nämä puolestaan lisääntyvät lisääntymistään maassa, jossa ei kohta ole tilaa enää kellekään. Muissa arabimaissa nöyryytys kätketään loputtomaan uhoon ja meuhkaan Palestiinan asiasta, mutta solidaarisuus ei ulotu siihen että esimerkiksi annettaisiin palestiinalaisille oma kansalaisuus ja uusi kotimaa. Rahaa virtaa ulkomailta molempien osapuolten hourupäille, jotta konflikti jatkuisi ja jatkuisi.

Ratkaisu Palestiinan ongelmaan ei löydy siitä, että maailma tiedostaa sen vielä nykyistäkin enemmän. Eihän mikään konflikti maailmassa saa muutenkaan yhtä paljon palstatilaa. Enemmän auttaisi jos maailma lakkaisi näkemästä tämän konfliktin jotenkin ainutlaatuisen keskeisenä ja ainoana, joka jotain merkitsee. Israelilaiset ja palestiinalaiset sekä ennen kaikkea heidän ulkomaiset tukijansa pitäisi pudottaa harhamaailmastaan johonkin, missä tämä maakaistale asukkaineen asettuisi realistisempiin mittasuhteisiinsa. Vasta silloin ihmiset alkaisivat miettiä tulevaisuuttaan ja maantiedettään. Lähi-itä on sata kertaa enemmän kuin Palestiina ja Israel.

Kahden valtion ratkaisu olisi tietysti jotain, mutta kun ei sekään näytä olevan mahdollinen, ennen kaikkea Itä-Jerusalemin takia. Kukapa tällaisesta paikasta haluaisikaan luopua? Pitäisi siis olla joku kolmas voima, joka tulee ja miehittää Jerusalemin ja julistaa sen demilitarisoiduksi kolmen uskonnon pyhäksi kaupungiksi, jolla voisi olla Vatikaanin tapainen status.

Palestiinalaisten pitäisi saada vähintään Palestiinan kansalaisuus ja passi, vaikka itse valtio sitten olisikin vain Länsiranta ja Gaza. Heitä ei voi enää nykyisin julistaa jordanialaisiksi, libanonilaisiksi tai syyrialaisiksi eivätkä he katoa minnekään, niin kuin ei kyllä katoa Israelkaan. Suurin osa palestiinalaisista ei haluaisi kansalaisuuden saatuaankaan muuttaa Palestiinaan, vaan eläisi elämäänsä naapurimaissa, Persianlahdella, länsimaissa jne. Mutta tarvitseeko valtion muka aina olla elinkelpoinen? Ei Palestiina olisi ensimmäinen valtio maailmassa, jonka kansalaisista suurin osa asuisi pysyvästi jossain valtion rajojen ulkopuolella.

Myöhemmin kaivattu pariteetti voisi sitten tulla siitä, että arabimaailma väistämättä vaurastuu ja voimistuu eikä Israel enää jatkossa tule olemaan sotilaallisesti ja poliittisesti yhtä ylivoimainen naapureihinsa verrattuna. Sen olisi pakko alkaa elää muiden kanssa maantieteensä mukaisesti. Silloin arabeillekin olisi helpompaa sulattaa pienen maakaistaleen menetys, niin kuin lukemattomat kansat kautta aikojen ovat menettäneet menneitä maita ja rajoja ja ryhtyneet tekemään uusista todellisuuksista omansa näköisiä.

Mutta se myös edellyttää, että tämä maakaistale lakkaisi olemasta koko maailmalle niin yliarvokas, että sen vuoksi valtavien ihmismäärien elämät pilataan kehdosta hautaan propagandalla ja piinalla.

Ei kommentteja: