tiistai 31. maaliskuuta 2009

Eurooppa

Maailmassa kulttuurioptimismi ja kulttuuripessimismi kulkevat aaltoliikettä. Kulttuurioptimismin aikoina korostetaan edistystä, vapautta ja innovaatioita. Usein tämä on eteenpäin menon aikaa, vaikka joskus hyvät tarkoitukset viitoittavat tietä helvettiin. Kulttuuripessimismin aikoina korostetaan pysähtyneisyyttä, vakautta ja pyritään karsimaan rönsyt kaikesta. Erinomainen kuvaus innovatiivisten ajanjaksojen kierrosta maailmanhistoriassa edellisten tuhannen vuoden aikana on Felipe Fernández-Armeston Millennium, joka ilmestyi suomeksikin Heikki Eskelisen käännöksenä vuonna 1996.

Länsimaisten instituutioiden historiassa näkyvät samanlaiset vaiheet kuin poliittisten kulttuurien: Rakentamisen luova vaihe tapahtuu yleensä kriisin jälkimainingeissa, itsenäistymisen, vallankumouksen, suursodan tai paradigman muutoksen jälkeen. Alussa pienet joukot asialle omistautuneita luovat uutta, tekevät virheitä, oppivat, saavuttavat menestyksiä. Vihollinen tunnetaan. Tiedetään ainakin jotenkuten, minkä puolesta taistellaan, ja miksi vihollinen on vihollinen.

Sitten koittaa vähitellen rappion aika. Turhautuminen ja poliittinen juonittelu karsivat pois lahjakkaimpia yksilöitä, väistämättömät virheet rohkeimpia riskinottajia. Valtiollisissa ja vakiintuneissa poliittisissa organisaatioissa ylenemiskierto suosii keskinkertaisia ja mahdollisimman epäluovia yksilöitä, jotka eivät kilpaile tai ole uhka ylemmilleen. Instituutiot pöhöttyvät byrokraattisesti ja rappeutuvat henkisesti. Vanhat parrat alkavat muistella kaiholla entisiä aikoja, jolloin vallitsi asevelitunnelma ja kaikella oli vielä tarkoitus. Siis muukin tarkoitus kuin institutionaalinen itsetarkoitus.

EU:n kehitys on tästä aivan omansalainen tarina, joka yhdistyy myös mielenkiintoisella tavalla eurooppalaiseen (poliittiseen) kulttuurihistoriaan, sen optimistisiin, pessimistisiin sekä radikaaleihin ja konservatiivisiin jaksoihin. Jos valistusajan 1700-luvun jälkeen aloitamme 1820- ja 1850-lukujen restauraation ajasta, näemme seuraavaksi nousevan radikaalin optimismin vaiheen, jossa pienvaltionationalismi ja kansallisromantiikka peittosivat vanhakantaiset imperiumit. Myös viimeisten löytöretkien aika sijoittui 1870-luvulle, ehkä vielä maailmansodan edelle. Carl Gustaf Mannerheim matkusti halki Keski-Aasian vielä vuosina 1905-1907. Seuraavaksi koitti imperiumien vastaisku, johon liittyi kansanmurhien ja pogromien aika, ja joka huipentui kahteen maailmansotaan ja totalitääristen ideologioiden nousuun.

Aallot kulkevat limittäin, koska edistyksen liberaalien ja varhaissosialististen lipunkantajien rinnalla kulki umpimielisiä konspiratiivisen monarkismin sekä toisaalta nihilismin ja lopulta leninismin pimeitä juonteita. Nationalismi sai aivan vastakkaisia muotoja optimistisesta rakentamisesta vainoharhaiseen vähemmistökansojen tuhoamiseen.

Sotien välisen ajan Eurooppa-aatteet - joita esittivät Richard Coudenhove-Kalergi, Tomáš Masaryk ja Aristide Briand - saivat alkunsa sodanjälkeisestä pessimistisestä šokista, mutta intoutuivat optimistiseen rakentamiseen. Fasismi ja kommunismi kuitenkin tuhosivat Euroopan vielä kertaalleen ja toisen maailmansodan jälkeen rakentaminen lähtikin paljon syvemmin pessimistisistä lähtökohdista. Pessimismiä toki on opittu kutsumaan pragmaattisuudeksi. Jean Monnet'n Eurooppa-aate lähti byrokratiasta ja instituutioista; tynkä-Eurooppaan rakennettiin tuleva EU siltä pessimistiseltä pohjalta, että Euroopan itäinen puolisko olisi ikuisiksi ajoiksi menetetty.

Seuraava poliittisen kulttuurioptimismin aika koitti 1980-luvun lopulla, kun kommunismin romahtaminen tuli selväksi kaikille, jotka suostuivat siihen uskomaan. Ottaen huomioon 1990-luvun alkuvuosien ainutlaatuiset historialliset mahdollisuudet ei voi kuin surra sitä, miten valmistautumaton Länsi loppujen lopuksi oli Euroopan vapautukseen. Itä-Saksa hoidettiin kotiin mutta muu osa, jopa itäinen Keski-Eurooppa, joutui odottamaan EU-jäsenyyttään 2000-luvun puolelle. Siinä sivussa Venäjä palasi imperialismiin 1990-luvun loppuun mennessä, huipentuen KGB:n luotsaamaan restauraatioon.

Kun kymmenen entistä Itä-Euroopan maata oli lopulta saanut jäsenyydet EU:hun ja NATO:on, alkoi uusi dynaamisempi vaihe, johtaen seuraavaan poliittisen kulttuurioptimismin aaltoon, tosin jälleen ilman suurempaa intoa mantereen länsiosissa. Georgian ruusuvallankumous vuonna 2003, Ukrainan oranssivallankumous vuonna 2004 ja Libanonin seetrivallankumous vuonna 2005 olivat tämän demokratian aallon merkkipaaluja. Näiden verettömien vallankumousten myönteistä vaikutusta ei pidä vähätellä, vaikka saavutukset ovatkin edelleen uhanalaisia. Tunnelma Tbilisissä, Kiovassa tai Beirutissa kesällä 2005 oli verrattavissa Euroopan vapautuksen vuosiin 1989-1991. Seuraavien vuosien salamurhat, provokaatiot ja hyökkäykset näiden maiden vapauden ja demokratian hävittämiseksi ovat toki levittäneet ahdistusta ja pessimismiä, mutteivät ottaneet pois sitä, mikä värivallankumouksissa saavutettiin. Tämä on nykyisen pessimismin keskellä aina syytä muistaa.

Vuoden 2005 lopulta alkaen palattiin uuden vasta-aallon aikaan ja syvä pessimismi näyttäisi nyt saavuttaneen jonkinlaisen hiljaisen aallonpohjan, joka ikään kuin odottaa tulevaa kriisiä, manaten sitä jo etukäteen, vaikkakin usein väärin oletuksin ja lääkkein.

Euroopassa matkustavalla ei pitäisi olla aihetta nykyisenlaiseen pettymykseen, mitä tulee 1990-luvun saavutuksiin, vaikka nouseviin mustiin pilviin kannattaakin suhtautua vakavalla huolella. Kehotan vertaamaan mielessä Itä-Euroopan kaupunkeja siihen, mitä ne olivat vielä 1980-luvun lopulla. Vapautuksen vuosista lähtien Itä-Eurooppa on ollut valtava rakennustyömaa. Kehotan käymään Albaniassa, joka pitkälle 1990-lukuun oli Euroopan köyhin kolkka, ja vertaamaan näkymiä siihen, mitä ne olivat vielä 90-luvun puolivälissä. Kun matkustaa Turkissa, eurooppalaistuminen on edennyt sadan kilometrin vuosivauhtia itää kohti, ja tämä kaiken huipuksi nimellisesti islamistisen hallituksen ollessa vallassa.

Vaikka muutama provokaattori kuinka rääkyisi Baltian maita vastaan, Baltiassa ei ole nähty mitään sinne manatuista kauhuista. Venäläisväestöllä on Virossa yhtä paljon tai enemmän oikeuksia kuin Suomessa, Ruotsissa tai Ranskassa. Neuvostomiehityksen jälkeiset lähtökohdat ja ongelmat huomioiden ei voi kuin ihailla Baltian maiden suoriutumista nykyisenlaisiksi eurooppalaisiksi demokratioiksi.

Kun fasismi nousi Euroopassa edellisen kerran, eivät aikalaiset vielä nähneet, mitä Hitlerin myötä olisi tuleva, ja Neuvosto-Venäjän todellisuudesta heillä oli vain kalpeita aavistuksia. Ennen kuin Mussolini lanseerasi fasismin, tällä uudella aatteella ei ollut vielä edes nimeä, mutta silti tuhannet intellektuellit pitkin Eurooppaa näkivät siinä "edistyksellisyyttä" ja vastauksia todellisiin ja kuvitteellisiin ongelmiinsa kulttuuriahdistuksen taustalla. Myöhemmin samat intellektuellit etsivät vastauksia sosialismista. Mikä vapaudessa ja demokratiassa oli vikana, että ne eivät kelvanneet länsieurooppalaisten innoittajiksi tulevina vuosikymmeninä?

Miljoonat itäeurooppalaiset näkivät sen sijaan 1990-luvun alussa vastaukset ongelmiinsa ja koko mantereen ongelmiin vapaudessa, demokratiassa ja Euroopan yhdentymisessä. Miksi euforia ja kylmän sodan taistoissa totisesti ansaittu kulttuurioptimismi ei innostanut läntistä Eurooppaa? Mikä oikein vaivaa Länsi-, Keski- ja Pohjois-Eurooppaa?

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Addis Abeba 3 / III

Addiksessa alkoi juuri aivan tolkuton rankkasade, joka näyttää hukuttavan kaiken alleen. Kuten kaikki sääilmiöt sen puolen vuoden aikana, jotka olen täällä viettänyt, tämäkin on täysin poikkeuksellinen.

Toisaalta etiopialaisilla ei ole varaa valittaa siitä, että he joutuvat ilmastonmuutoksen uhreiksi, sillä viimeisten kahden ja puolen vuosikymmenen aikana - 1980-luvulta alkaen siis - Etiopian väkiluku on kasvanut 30 miljoonasta 80 miljoonaan ja maa on hävittänyt 95 % metsäpinta-alastaan. Tällaiset käsittämättömän skaalan muutokset huonompaan eivät voi olla vaikuttamatta luonnonolosuhteisiin - ilmasto mukaan lukien - paitsi Etiopiassa, myös paljon laajemmalla alueella. Naapurimailla olisi muuten hyvä syy syyttää alueellisista ongelmista Etiopiaa, paitsi että suurin osa naapurimaista on toiminut viime vuosikymmenet jokseenkin yhtä edesvastuuttomasti.

Muutenkin elämääni on laskeutunut outo alakulo. Osittain se johtunee matalan intensiteetin sairauden jatkumisesta. Kävin lääkärillä - hän oli kaunis valkoihoinen nainen, joka vapautti minut helpotuksekseni malariaepäilyistä ja uskoi kuumeilun ja muun oireilun olevan jälkitauteja Euroopassa hankitusta flunssasta. Hän löysi kuitenkin korvatulehduksen ja vikaa kurkusta, joten sain antibiootteja, Afrikan yleislääkettä kaikkeen vaivaan. Hän varoitti ostamasta apteekeista intialaisvalmisteisia lääkkeitä, koska Etiopiaan on havaittu dumpatun suunnattomia määriä Intiassa valmistettuja lääkkeitä, joiden sisältö on aivan jotain muuta kuin paketissa luvattu, ja ihmisiä on tähän myös kuollut. Tervetuloa Afrikkaan, jossa kaikki hyväksikäyttävät sumeilematta kaikkia.

Etsin motivaatiota lähtemällä ulos ja harjoittamalla tarkkailijan kykyjä. Toisin sanoen, tekemällä havaintoja kaikesta kadulla, kaupassa, pizzeriassa. Kävin syömässä yksinäisen aterian ja juomassa oluttuopin Addiksen golfklubilla ja kävin sitten hotellissa, jossa aikoinaan asuin, tavaten siellä työskentelevän tarjoilijattaren. Hän ei ollut nähnyt minua aikoihin ja luullut minun jo lähteneen Etiopiasta. Löysin kadonneen pullon libanonilaista konjakkia ja otin sitä kahvin kanssa samalla kun luin uusia Lontoosta ostettuja kirjoja. Mikään ei kuitenkaan tunnu auttavan, alakulo leijuu raskaana ilmassa korostaen elämässäni vallitsevaa tarkoituksettomuutta.

Taloudenhoitajattareni on surullinen, itkeskelee ja näkee unia. Hän sanoi uskovansa Jumalan tehneen virheen lähettäessään minut pois Etiopiasta. Hänen vanha äitinsä ja aviomiehensä ja pieni lapsensakin kuulemma ovat surullisia, vaikka lapsi ei varmasti vielä ole siinä iässä, että ajattelee tällaisia. Taloudenhoitajatar ei ota uskoakseen, että jälkeeni seuraa uusia farandzheja, ja että eivät kaikki eurooppalaiset ole ynseitä ja hankalia, vaikka jotkut ehkä ovat ja jotkut sellaisiksi tulevat, koska heiltä puuttuu kyky ymmärtää elämänmenoa ympärillään. Onko sitten parempi sellainen, joka yrittää ymmärtää kaikkea ympäröivää elämänmenoa, muttei ymmärrä omaansa? Mene ja tiedä. Taloudenhoitajattareni on niin monta kertaa osoittanut kiinnostusta erääseen Syyriasta ostettuun raskaaseen puukaappiin, että hän saanee sen läksiäislahjaksi tai johonkin täysin nimelliseen hintaan.

Autoni on viimeinkin viime viikosta lähtien ollut rekisteröity - vieläpä 007-tunnuksella, mikä ei ollut minun ajatukseni. On hyvä tunne ajaa sitä puolen vuoden tauon jälkeen, ja oman auton ajaminen tuo myös mielenrauhaa ja vapauden tunnetta. Kun on ajellut pitkin Lähi-itää omalla autolla kolmen vuoden ajan, afrikkalainen liikenne ei ole enää niin suuri harppaus siitä. Jalankulkijat ovat tosin vieläkin itsetuhoisempia käyttäytymisessään, pikkubussit ja taksit vieläkin piittaamattomampia eikä kotieläimistä tai teiden kunnosta kannata edes puhua. Ehkäpä kun olen saanut jälkitautini kuriin, pääsen viimeinkin viikonloppuisin tutkimaan maata, niin pitkälle kuin kahden päivämatkan säde Addiksesta yltää.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Addis Abeba 2 / III

Olen palannut Addikseen. Sää on täällä nyt mitä parhain, kuin Suomen kesä parhaimmillaan. Akaasiat viheriöivät tiheämpinä kuin koskaan. Haarahaukat kiljuvat, hiirot riehuvat pensaissa. Viime yönä hyeena ulvahteli hyvin lähellä taloni muuria ja alueen kulkukoiralaumat vaikenivat tyystin.

Tunnen itseni edelleen sairaaksi. Tämä sairaus on tuontitavaraa Euroopasta ja ilmeisesti jatkumoa flunssalle tai sitten kahden viikon paluun jälkeen ja sairauden heikentämänä tulin jälleen osaksi ravintoketjua Afrikan mikrobien ja loisten keskellä. Kuulemma yli kolme kuukautta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa käytännössä takaa, että malarialoinen on jo tullut jäädäkseen elimistööni, mutta vaikka olisi malariapositiivinen, se ei tarkoita, että sairastaisi malariaa. Suomalainen tutkijaryhmä on nimittäin kuulemma hiljattain selvittänyt, että malarialoiset alkavat riehua verenkierrossa vasta kun hyttysistä välittyvät valkuaisaineet viestittävät niille, että hyttyskanta uhrin ympärillä on riittävän runsas loisten tehokkaaseen leviämiseen.

Suomalaislöytö on niin merkittävä, että sillä saattaa olla ratkaisevaa merkitystä malarian torjunnassa, jolloin se tietysti pelastaisi miljoonia ja taas miljoonia ihmishenkiä. Outoa, ettei Suomi paukuttele tällaisella löydöllä henkseleitä. Olemme osaamisyhteiskunta ja koulutuksen huippumaa, mutta siitä huolimatta tiede ja tutkimus ovat aina jonkinlaisessa paaria-asemassa verrattuna niihin muihin asioihin, joita Suomessa tehdään. Ei ihme, että huippututkijat lähtevät anglosaksisiin yliopistoihin.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Helsinki

Voisi ajatella, että asiani ovat nyt todella huonosti. Olen kuumeessa ja ärhäkässä flunssassa. On kylmää, pimeää, sohjoista ja hiljaista. Istun vankilassa. Kyllä, luitte aivan oikein: vankilassa. En tosin istu posessa lusimassa kakkua, vaan jos olisin terve, voisin kävellä milloin vain ulos hyytävään viimaan, joka Katajanokan yli aina talvisin pyyhkii. Maaliskuun puoliväli ei näytä vielä tuoneen Suomeen kevään vihjettäkään. Lontoossa oli kuulemma kylmempää kuin aiempina vuosina samaan aikaan, mutta se tuntuu nyt jo kesältä. Ja entinen Katajanokan vankila on nykyisin hotelli.

Ajatukset harhailevat enkä oikein kunnolla pysy valvetilassa, vaan vaellan jossain toden ja hämyn rajamailla. En tosin vaella lainkaan, sillä kun hetken tunsin itseni kävelykykyiseksi ja kuumeeni laskeneeksi ja olin aikeissa kävellä lähimpään kioskiin ostamaan jotain syötävää tai siihen pizzeriaan, jonka muistan sijaitsevan nelosratikan kääntöpaikassa Katajanokan kärkiosissa, vilkaisu ulos riitti vakuuttamaan, että sellainen seikkailu kostautuisi varmasti niin, että entistä varmemmin en olisi kykenevä huomenna jaloilleni. Maanantaina sen virheen jo tein ja sinnittelin seminaarissa neljän yli iltapäivään, mutta seurauksena oli, että tänään missasin sen vuoksi kokonaista neljä ministeriä ja yhden presidentin sekä suuren määrän suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Häpeä. Puhumattakaan ystävistä ja sukulaisista, jotka ovat yrittäneet tavoittaa tietäen, että olen viikon ajan Suomen kamaralla.

Niitä harvoja asioita, joita voi sairaana tehdä, on lukeminen. Ikävä kyllä vain houraileva mieleni ei nyt oikein kykene keskittymään Lontoosta tuomaani laukulliseen kirjoja. Niinpä olen tehnyt sitä toista asiaa, joka on ollut mahdollista vuoteesta käsin teekupin äärestä: ladannut Etiopiassa ottamiani luontokuvia valokuvablogiini. Katsokaapa siis: valokuvablogi

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Lontoo

Saavuin varhain lauantaiaamuna Lontooseen ja vietän täällä viikon. Koska olen lomalla, minulla on ollut viimeinkin aikaa tavata ammatillisesti ja akateemisesti merkittäviä kontakteja. Siihen Lontoo on erinomainen paikka, onhan tämä kaupunki ollut kiistatta maailmanhistorian tärkeimpiä viimeisten kolmensadan vuoden ajan. Koska kaupunki on niin hyvin tunnettu, eittämättä blogin lukijoidenkin keskuudessa, minulla ei ole tarvetta ryhtyä kuvailemaan sen nähtävyyksiä tai paikkoja. Sitä paitsi turistinähtävyydet on tullut katsottua joskus edellisillä käynneillä ja tällä viikolla olen keskittynyt näkemään pubeja, baareja, kirjakauppoja, klubeja, erään yliopiston ja erään kustannusyhtiön tiloja ja niin edelleen.

Olen tavannut toki alkuasukkaitakin, mutta jostain syystä suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen hengaillut, on ollut ulkomaalaisia: arabeja, iranilaisia, amerikkalaisia, jopa israelilaisia. Heti ensimmäisenä iltana muuan jordaniattaren luota alkaneista kutsuista kehkeytyi varsin pitkä ja vaiherikas yö. Jordaniatar insistoi kutsujensa olevan naamio-sellaiset, minkä vuoksi nähtiin tuona yönä useammissa valvontakameroiden nauhoissa, että muuan libanonilainen esiintyi blondissa peruukissa ja sinisissä 70-luvun aurinkolaseissa, ja muuan suomalainen muistutti olemukseltaan jossain määrin legendaarista Pelle Hermannia.

Maanantain ohjelmaan lukeutui muun muassa tapaaminen entisen erikoisjoukkojen komentajan kanssa, habibin esitelmä, jonka yleisöön lukeuduin, kiertelyä Camden Townin basaareissa sekä afrikkalaisten muusikkojen konsertti, jossa esiintyivät kenialainen, senegalilainen ja zimbabwelainen bändi. Hassua, että tulen kauas Länsi-Eurooppaan lomalle ja silti aikani täyttyy Lähi-idästä, Afrikasta ja Afganistanista. Tähän viikkoon tulee tietysti kuulumaan myös pakolliset shakkipelit, joita voimme nyt pelata djiboutilaisin kivinappuloin persialaisella pronssipöydällä eräässä Queenswayn paikassa, jonka omistaja ei millään muotoa pidä entisen kotimaansa nykyregiimistä, ja tästä kertovat jopa teekuppeja koristavat shaahin kuvat.

Lontoossa minua kohtaa ikävä kyllä sama ongelma kuin Beirutissa ja New Yorkissa eli kirjakauppojen tarjonnan ansiosta matkatavaroideni paino moninkertaistuu ja taas joudun miettimään, keiden kaikkien tuttavien haltuun jätän liikkuvaa kirjastoani. En ole vieläkään oppinut lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan, vaan niitä on aina samanaikaisesti meneillään vähintään neljä aktiiviseksi luonnehdittavaa plus kaikki ne keskeneräiset, jotka eivät ole vähään aikaan edistyneet.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Addis Abeba 1 / III

Tämä näyttäisi olevan sadas blogimerkintä tässä blogissani. Sen kunniaksi - ja siksi, että olen illalla lähdössä lentokentälle ja lentämässä Brittein saarille - kirjoitan tänään poliittisesti epäkorrekteja asioita afrikkalaisten kuuluisasta yhteisöllisyydestä. Länsimaiset turistit ja hyvää tarkoittavat hölmöt, jotka tulevat Afrikkaan, tapaavat aina ylistää tätä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä, joka on heidän mielestään pehmeää ja epäitsekästä ja hyvää, kun taas länsimainen kulttuuri edustaa kovaa, itsekästä ja pahaa individualismia.

Asuttuani puoli vuotta Afrikassa olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, että vääränlainen kollektivismi on tärkein kulttuurinen syy siihen, miksi Afrikka pysyy taloudellisesti ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta takapajuisena. Tätä käsitystä ovat vain vahvistaneet keskustelut niiden ystävien kanssa, jotka ovat asuneet täällä koko ikänsä tai jotka ovat syntyneet tästä kulttuurista mutta maistaneet riittävän pitkään - opintojensa tai kansainvälisten työtehtävien kautta - elämää mustan mantereen ulkopuolella, lähinnä länsimaissa, arabimaissa tai Aasiassa.

Tähän yhteyteen täytyy lisätä, että epäterve kollektivismi ei ole välttämättä ikivanha afrikkalainen kulttuuriperinne, vaan paljon uudempaa perua, joka on syntynyt viimeisen puolen vuosisadan aikana, kun perinteiset kulttuuriarvot ja normit on murskattu erilaisten sosialististen kokeilujen alle mutta vastaavasti uutta vastuullista markkinataloudellista järjestelmää ei ole päästetty syntymään. Kaupungit ja varsinkin niiden slummit ovat paisuneet eksponentiaalista vauhtia, vielä nopeammin kuin väestö yleensä. En muista nähneeni missään maailmassa yhtä materialistista ja pinnallista elämää kuin Afrikan suurkaupunkien paremmin voivien luokkien parissa, jossa elämän täyttävät autot, kännykät, amerikkalainen televisioviihde ja aikuishuvitukset.

Aloitetaan perusasioista. Afrikassa säästäminen on melkein kokonaan tuntematon käsite. Tämä tarkoittaa käytännössä myös sitä, että rahankäyttöön ei liity suunnitelmallisuutta, vaan energia käytetään siihen, miten helppoa rahaa voisi saada aina vain lisää. Olemassa olevien resurssien viisas ja suunnitelmallinen käyttö on tuntematonta, samoin olemassa olevien tavaroiden ja rakennusten huolto ja kunnossapito. Kaikki pitää käyttää heti kun se on saatu, jotta voi pyytää jostain lisää.

Palkkapäivänä afrikkalainen sekatyöläinen miettii ensimmäiseksi, kuinka pystyisi välttämään kaikki ne loiset, jotka kärkkyvät hänen rahojaan tietäen palkkapäivän tulleen. Niinpä hän rientää heti baariin juomaan ja sitten ilotaloon, ostaa itselleen vaatteita tai uuden kännykän ja ylipäätään panee rahan menemään niin pian kuin mahdollista, sillä se polttaa käsissä. Lopun kuukauden ajan hän pummaa rahaa kavereiltaan ja kollegoiltaan. Afrikassa lainat pitää maksaa takaisin vain jos on lainaajaa heikompi. Työtätekevä nainen käyttäytyy astetta vastuullisemmin, sillä hänen on hankittava rahalla ruokaa ja pidettävä huoli monista lapsistaan, mutta hänenkin päämääränään on laittaa raha mahdollisimman nopeasti menemään, koska viimeistään aviomies ottaa sen muuten itselleen.

Jos palkansaaja ei saa palkkarahojaan kulumaan päivän tai parin sisään, sen vievät kaikki ne tahot, joille ei ole mahdollista tuottaa pettymystä: puolisot, aikuiset lapset, vanhemmat, veljet ja siskot, sedät, tädit, serkut, naapurit, poliisit, muut virkamiehet, järjestäytyneen rikollisuuden edustajat, yhteisön isot kihot ja silmäätekevät, kirkko, moskeija ja puolue. Kaikkia näitä pitää mielistellä ja heidät pitää pitää tyytyväisinä sillä hetkellä kun heidät kohtaa. Takanapäin voi kyllä sitten puhua pahaa, ruikuttaa ja valittaa.

Mitä alempana yhteiskunnan portailla afrikkalainen duunari on, sitä enemmän hänen rahalleen on ottajia, ja sitä harvemman vaatimuksia hän pystyy vastustamaan. Mitä ylempänä yhteiskunnan jäykillä portailla on, sitä vähemmän tarvitsee antaa, koska rahan pyytäjät ovat heikompia. Heitä voi päinvastoin riistää. Velvollisuutensa voi aina sysätä muille jos he ovat heikommassa asemassa. Sitä on yhteisöllisyys. Individualistisessa kulttuurissa olisi pakko huolehtia itsestään ja heikommista läheisistään, mutta kollektivistisessa kulttuurissa voi vaatia muita antamaan rahaa ja mitä hyvänsä heillä on. Jos on heikommassa asemassa, joutuu kerjäämään. Jos on valtaa, sitä voi käyttää ottamaan muilta pois, mitä heillä on.

Ikävä kyllä länsimaiset hyvää tarkoittavat hölmöt ovat opettaneet Afrikan hallitukset ja eliitit soveltamaan samaa ajattelutapaa myös valtioiden välisiin suhteisiin. Länsimaiden täytyy antaa lisää ja lisää, jotta hallitukset ja eliitit voivat laittaa sen nopeasti menemään ja pyytää lisää. Länsimaiden tehtävä on huolehtia Afrikan valtioiden velvollisuuksista ja vapauttaa siten Afrikan hallitukset ja eliitit varastamaan lisää kansaltaan. Tärkeintä on saada tuhlattua mahdollisimman paljon ja nopeasti. Sitä kutsutaan absorptiokyvyksi, joka on kehitysyhteistyössä hyvä asia. Säästäminen tarkoittaisi rahahanojen sulkeutumista tai suuntaamista sinne, missä raha palaa nopeimmin.

Epäterve yhteisöllisyys johtaa itsekkyyden lisääntymiseen ja äärimmäiseen materialismiin. Afrikkalainen ajattelee toisen ihmisen nähdessään, miten tästä voisi hyötyä. Jos ei mitenkään, sellaista ihmistä kohtaan voi vaikka sylkeä. Heikommasta voi hyötyä orjuuttamalla häntä tai ottamalla pois, mitä hän pystyy saamaan. Vahvemmasta voi hyötyä mielistelemällä tätä ja toivomalla armopaloja. Samanarvoisesta voi hyötyä odottamalla palveluksia ja vastapalveluksia. Niinpä esimerkiksi eliittiin kuuluva ihminen kerää rahaa pois alemmiltaan, pokkuroi ja nöyristelee ylempiään ja odottaa samanarvoisilta vastavuoroisia palveluksia, joita lännessä kutsuttaisiin korruptioksi. Sama logiikka säätelee niin valtion virastojen kuin yritysten ja kyläyhteisöjenkin toimintaa.

Jos annat rahaa kerjäläislapselle, joku on nurkan takana kyttäämässä ja ottaa rahan pois, lyö lasta koska tämä ei onnistunut nyhtämään suurempaa summaa, ja lähettää hänet taas kadulle. Jos annat rahaa nuorelle naistyöntekijälle, voit olla melko varma, että heti kun aviomies näkee hänet, hän ottaa rahat ja lähtee törsäämään ennen kuin puolestaan hänen omat hyväksikäyttäjänsä pääsevät rahoihin käsiksi. Jos annat yhteistyökumppanillesi toimitilat tai auton saadaksesi hänet työskentelemään tehokkaammin, todennäköisesti joku muu ottaa ne käyttöönsä ja lähettää yhteistyökumppanisi taas lakki kourassa luoksesi.

Esimerkiksi Itä-Euroopassa, Lähi-idässä ja Kaakkois-Aasiassa on mahdollista investoida yksilöihin ja auttaa heitä auttamaan itseään. Se on usein hyvin palkitsevaa. Afrikassa tämä on paljon vaikeampaa, koska jokaisella yksilöllä on niin suuri yhteisöllinen loistaakka, ja usein mitä heikommassa asemassa, sitä raskaampi taakka. Se tiedetään heti, jos joku saa apua jostain, ja tähän rahaan tai muihin hyötyihin pyritään heti pääsemään käsiksi.

Vastaavasti Afrikasta puuttuu sellainen pyyteettömän antamisen ja auttamisen kulttuuri, joka on luonteenomaista vaikkapa Yhdysvalloille. Individualistinen kulttuuri vapauttaa yksilön huolehtimaan itsestään ja itsenäisyyden saavutettuaan hän on kykenevä huolehtimaan myös läheisistään ja kenties muistakin, kuten työntekijöistään, opiskelijoistaan tai naapuruston köyhistä. Afrikassa lapsille ei tarvitse antaa mitään, koska eiväthän he voi aiheuttaa sinulle ongelmia tai tehdä hyödyllisiä vastapalveluksia. Sama koskee köyhiä ja vammaisia. Heidät voi unohtaa tai heitä voi käyttää kerjäläisinä, joilta sitten otetaan rahat pois jos he sellaista onnistuvat käsiinsä saamaan. Sen sijaan poliisille, naapuruston "pomolle" tai puolueen agentille on pakko antaa rahaa, koska he voisivat vahingoittaa sinua jos et pidä heitä tyytyväisinä.

Jos afrikkalainen onnistuu pääsemään pois Afrikasta johonkin maahan, jossa saa joko ilmaista sosiaalitukea, kuten Suomessa, tai Afrikkaan verrattuna hyvää palkkaa kovasta työstä, kuten Persianlahdella, tämä ei suinkaan tarkoita, että afrikkalainen vapautuu loistaakastaan. Ensinnäkin, hän on todennäköisesti joutunut käyttämään erilaisia kepulikonsteja ja laittoman maahanmuuton organisoijia - eli järjestäytyneen rikollisuuden palveluja - päästäkseen ulkomaille, varsinkin Eurooppaan, jossa jaetaan mieluummin ilmaista sosiaalitukea kuin viisumeja ja työlupia. Päästyään Eurooppaan laiton maahanmuuttaja tai perusteeton turvapaikanhakija on riippuvainen järjestäytyneestä rikollisuudesta, jolle hän joutuu antamaan usein suurimman osan siitä rahasta, jota onnistuu generoimaan joko sosiaalituesta tai pimeästä työstä. Siitä vähästä, mitä jää jäljelle, hän joutuu lisäksi lähettämään suurimman osan kotiin perheelle, sukulaisille ja naapureille. Osa rahasta yksinkertaisesti katoaa korruption viidakkoon.

Tällainen ihminen joutuu myös noudattamaan saamiaan käskyjä. Hänen velvollisuutensa on auttaa loistaakkaansa hyötymään samoista eduista järjestämällä lisää väkeä Eurooppaan viisumeihin vaadittujen kutsujen, perheenyhdistämisten, avioliittojen, adoptioiden ja milloin minkäkin menetelmän kautta. Loistaakka seuraa perässä Eurooppaan ja alkaa siellä nyhtää rahaa työn raskaan tekijöiltä entiseen malliin. Euroopasta Afrikkaan tulleet hyvää tarkoittavat hölmöt eivät ole onnistuneet muuttamaan Afrikkaa menestyjien mantereeksi, mutta afrikkalaiset ovat hyvää vauhtia onnistumassa tuomaan oman kulttuurinsa Eurooppaan. Ironisesti Euroopan maat käyttävät jatkuvasti kasvavia määriä omien työtätekevien veronmaksajiensa rahaa tämän järjestelmän ylläpitämiseen ja vahvistamiseen sen sijaan, että tuettaisiin työn tekemisen, omasta itsestä ja läheisistä huolen pitämisen ja säästämisen kulttuuria.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Awash

Lähi-idästä on tullut oikeuden tapahtumista koskevia uutisia. Kemikaali-Ali on viimeinkin saanut kuolemantuomion Irakissa. Libanonin poliittisia murhia tutkiva tuomioistuin puolestaan aloittaa toimintansa Haagissa. Sen odotetaan pyytävän neljän Libanonissa vangittuna olevan entisen tiedustelukenraalin luovuttamista. Sepä olisikin jotain jos luovutusta voitaisiin edes harkita ilman että hessut säntäävät riehumaan Beirutin kaduille.

Olin lauantaiaamusta maanantai-iltapäivään uudelleen Awashin kansallispuistossa, tällä kertaa amerikkalaisen ystävättären ja ugandalaisen nisäkästutkijan kanssa. Meidät vastaanotti Filwuhan leirissä asusteleva australialainen paviaanitutkija. Paikalla osan aikaa myös sveitsiläinen eläinlääkäri ja saksalainen lähetyssaarnaajaperhe joten kuumien lähteiden alueella oli melkein tungokseen asti valkonaamoja.

Lisäksi tämä on kuivaa aikaa, joten ympäröivän alueen afarit ovat tunkeutuneet sankoin joukoin lehmineen, vuohineen ja kameleineen kansallispuiston alueelle ja käyvät tietysti kaikki juottamassa niitä kuumien lähteiden alueella. Siellä lehmät sitten syövät vihreää vesikasvillisuutta sulassa sovussa pahkasikojen ja krokotiilien kanssa. Sillä välin afarit tulevat valkoihoisten leiripaikoille ja istuvat siellä tuijottamassa, yleensä puhumatta mitään. Heitä ei saa valokuvata, sillä he uskovat, että valokuvaaminen imee verta heistä. Kaikilla afarkansan miehillä on mukanaan kalashnikov ja käyräsapeli, joten heidän kanssaan ei kannata haastaa riitaa.

Tämä päivisin lähteiden ympärillä vallitseva tungos ei kuitenkaan estänyt villieläimiä tulemasta tykö. Pahkasiat ja vaippapaviaanit hyörivät alueella kirkkaassa päivänvalossakin mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Krokotiilit alkavat liikkua vasta hämärissä. Yöllä telttojemme ympärillä liikkui paljon täplähyeenoja, jotka kiljahtelivat ja ulvoivat aivan telttojen liepeillä. Paviaanit kävivät tarkastamassa paikkoja poissaollessamme, mutta kaikki syötäväksi kelpaava oli tietysti viisaasti autossa lukkojen takana. Myös leijonan karjahtelua kuultiin kumpanakin yönä. Afarpaimentolaisten mukaan leijonat olivat ensimmäisenä yönämme tappaneet muutaman kamelin ja lehmän lähitienoolla. Myös leijonien jälkiä löydettiin myöhemmin, vaikka koko puiston alueella lienee nykyisin jäljellä enää parikymmentä, korkeintaan neljäkymmentä leijonaa. Mikä ilahduttavinta, löysimme myös tuoreet virtahevon jäljet, joten niitäkin on yhä Filwuhasta alkavilla lähteiden ympärille syntyneillä kosteikoilla.

Lintulajeista voi mainita, että näimme tällä kertaa kolmea lajia trappeja, mukaan lukien useita kuningastrappeja, joka on maailman painavin lentävä lintu. Petolinnuista mainittakoon paviaaneja metsästävä suuri gasellikotka, erikoinen pyrstötön harlekiinikotka, somalianlauluhaukka ja afrikansirohaukka. Runsaasti myös somaliankaijoja, abessiniansininärhiä, viittä lajia sarvinokkia ja kolmea lajia kanalintuja.