keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Hawassa

Hawassa, eli Awassa, on Eteläisten kansojen osavaltion nykyinen pääkaupunki, osavaltion pohjoisimmassa osassa luonnonkauniin Awassajärven rannalla. Kaupungin nimeä näkee kirjoitettavan useammalla tavalla, ehkäpä se hieman poikkeaa eri kielillä. Käytän tässä h-alkuista nimeä en minkäänlaisena kannanottona vaan lähinnä siksi, että nimi erottuisi Awashista, joka on joki ja samanniminen kansallispuisto paljon pohjoisempana, vaikkakin samassa Etiopian halkaisevassa Hautavajoamalaaksossa.

Maantie Shashemennestä etelään Hawassaan kulkee savannien ja valtavien peltoalueiden halki. Ollaan tultu niin kauas ylängöiltä troopilliseen etelään, että puhelinlankoja kansoittavat nyt kaikkialla punamehiläissyöjät ja parvilepinkäiset, jotka pohjoisempana ovat vähälukuisempia. Awassajärvi välkehtii auringossa kirkkaana ja sitä ympäröivät runsas puusto ja akaasiatasangot. Lintumaailma on alueella erittäin rikasta ja käsittämättömän runsasta. Heti Hawassan jälkeen etelässä kunnon maantiet loppuvat ja muuttuvat vähitellen kuoppaisiksi ja sadekauden aikana ajokelvottomiksi kärrypoluiksi, joita pitkin pääsee Nechisarin kansallispuistoon, Arbaminchiin ja lopulta Omon laaksoon, jossa alkuperäiskansat vallitsevat erikoisine värkkeineen kuten suurella levyllä venytettyine alahuulineen, kaularenkaineen, naisten paljaine rintoineen ja arpikudoksin koristettuine kasvoineen.

Hawassa on kuitenkin varsin siistin ja sivistyneen oloinen osavaltion pääkaupunki, jossa on varsin paljon majoitus- ja ravintolatarjontaa. Awassajärven rannoilla on paljon erinomaisia lintukohteita, mutta kaikissa jokseenkin sama ongelma: alueet ovat täpösen täynnä myös paikallisia ihmisiä, jotka kinuavat näkemiltään turisteilta rahaa (ks. aiempi blogikirjoitus).

Hawassan pohjoispuolella on Tikur Wuhan kylä, jota suorana käännöksenä myös Mustavedeksi kutsutaan. Kylän edustan kosteikoille turisteja viedään veneillä katsomaan virtahepoja, mutta väenpaljouden vuoksi kokemus ei ole yhtä autenttinen kuin Ziwayjärvellä. Järven rannikolla on muutama ulkoilupuisto, joiden alueilta löytyy niin reheviä kosteikkoja kuin akaasiaa kasvavia savannikaistaleitakin. Linnusto on fenomenaalista. Kosteikkorantojen lukemattomia haikaroita, iibiksiä, jassanoita, kahlaajia ja pelikaaneja voi kaiken huipuksi katsella aivan vierestä ja valokuvata esteittä, sillä täällä lintuja ei selvästikään vainota. Ne ovat melkein kuin eivät näkisikään ihmisiä. Valtavan kokoiset marabuhaikarat ja pelikaanit kuljeskelevat piknikillä olevien teinien ja veneillään kalaa rannoille tulevien kalastajien joukossa, napsien sieltä täältä tähteitä ja kalanperkeitä.

Joka aamu kalastajat pitävät Taborin puiston alueella kalamarkkinat, joka on varsinainen ihmisten, kalojen, veneiden, pelikaanien, merimetsojen, haikaroiden ja lokkien sekamelska. Ei ihme, että joukkoon tuppaa aina myös valokuvaajia, sillä ikuistettavaa riittää ja paikalliset näyttävät siihen tottuneen. Taustalla kuuluu toki koko ajan rytmikäs hoenta "rahaa, rahaa", mutta sen oppii ennen pitkää sulkemaan pois tietoisuudestaan samalla tavoin kuin yönsä pystyy nukkumaan rauhassa huolimatta moskeijojen ja kirkkojen jatkuvasti toistuvista ulinoista.

Matkakertomukseni päättyy tällä erää Hawassaan, sillä viimeisenä matkapäivänä kävin vielä matkalla Hawassasta takaisin Addikseen usealla jo aiemmin käsitellyllä paikalla, kuten Ziwayjärvellä ja Debre Zeitin alueen Tshalaklaka- ja Horajärvillä. Nyt päättyy vuosi 2008 - meidän kalenterimme mukaan - ja huomenna alkaa uusi kalenterivuosi.

Wondogennet

Wondogennet on kuvankauniilla vuorilla sijaitseva metsäinen paratiisi (gennet on amharaksi paratiisi, vrt. arabian džännä, joka kirjoitetaan usein samoin jennet, egyptinarabiaksi gennet). Se sijaitsee juuri ja juuri Oromian osavaltion etelärajan toisella puolella, Eteläisten kansojen osavaltion - vanhan hallintojaon mukaan Sidamon läänin - puolella. Etiopian nykyisessä osavaltiojaossa osavaltiot perustuvat etnisten ryhmien asuma-alueille, mutta koska Hautavajoamalaakson eteläiset osat ympäristöineen ovat niin heterogeenisiä pienten alkuperäiskansojen alueita, on eteläiset kansat yhdistetty konglomeraattiin, joka tunnetaan nykyisin englanninkielisellä lyhennehirviöllä SNNPRS ("eteläisten kansakuntien, kansallisuuksien ja kansojen alueellinen valtio"). Wondogennetin alueen väestö edustaa sidamokansaa. Kirkkojen ja moskeijojen frekvenssistä päätellen uskontokunnat ovat täällä jotakuinkin tasaisesti edustettuina.

Wondogennet on katoava paratiisi, kuten tulin pian huomaamaan. Sen vihreys häikäisee ensin alhaalta kuivilta tasangoilta vuorten helmaan nousevaa. Kaikkialla viheriöivät rehevät lehdot, hedelmäpuut ja satoja vuosia vanhat käsittämättömän suuret viikunapuut sekä monet muut alkuperäiset puulajit. Niiden lomassa on yhtä vihreinä viljelmiä, varsinkin ensettiä eli valebanaania, josta tehdään leipää ja puuroa, sekä paikallista huumausainetta khatia. Etiopiassa ja muissa Afrikan sarven maissa miesväestö viettää suuren osan iltapäivistään ja illoistaan pureskelemalla khat-pensaan lehtiä. Vaikka khat on Etiopiassa paitsi laillista, myös kahviin verrattava kansallispiriste, Suomeen sitä ei kannata yrittää tuoda, sillä se luokitellaan Suomessa ja suuressa osassa Eurooppaa laittomaksi huumeeksi.

Wondogennetiin tulee lähinnä kahdenlaisia turisteja: etiopialaisia viikonlopunviettäjiä, jotka haluavat lojua kuumien lähteiden ja uima-altaiden äärellä viileässä vuoristoilmassa, sekä ulkomaalaisia lintuharrastajia, jotka haluavat nähdä Wondogennetin metsissä eläviä ainutlaatuisia lintulajeja, kuten hopeasarvinokkia, valkoposkiturakoita, afrikantrogoneja, koskikalastajia, munkkikuhankeittäjiä, etiopiantikkasia ja monia muita.

Wondogennetin kylässä on pari halpaa paikallisten motellia, joissa on tarjolla olutta ja prostituutiota, mutta ulkomaiset lintuharrastajat asettuvat yleensä keisarin metsästysmaille rakennettuun valtion omistamaan Wabe Shebelleen, jota ympäröivät valtavien alkuperäispuiden varjostamat puutarhat vetävät puoleensa suuria määriä lintuja ja apinoita. Heti portista sisään astuessa näinkin pihapuissa lähes metrin mittaisia hopeasarvinokkia, joissa hopeista on nimenomaan valtava nokka. Samoin apinoita oli runsaasti, kolmea lajia: etiopianmarakatteja, gueretsoja ja oliivipaviaaneja.

Ikävä kyllä hienot puitteet eivät ole saaneet paikkaa panostamaan kunnolliseen hallintoon. Wabe Shebellen mökit olivat siedettäviä, joskin habitukseltaan hyvin kulahtaneita, ja koska vesi tulee kuumista lähteistä, lämmintä vettä oli suihkussa saatavissa, mikä Etiopiassa aina on kiva ylellisyys. Palvelu sen sijaan oli surkeaa. Minkäänlaista informaatiota ei ollut saatavissa Wabe Shebellen toimistosta eikä alueesta ollut täälläkään minkäänlaista karttaa tai brosyyriä. Sen sijaan tietotiskin virkailija kehotti vain menemään takaisin portille, sillä siellä yleensä notkui "oppaita".

Portilla oppaat osoittautuivat äänekkääksi laumaksi teini-ikäisiä poikia, jotka kävivät heti turistin kimppuun ja ryhtyivät tappelemaan keskenään - kirjaimellisesti ja fyysisesti - siitä, kuka saisi työn. Kontaktini oli suositellut minulle Mekonnen-nimistä opasta, jota ei sinä päivänä tietenkään löytynyt maisemista. Kun pari tappelukuntoisinta pojista oli piessyt toiset tottelevaisiksi, saattoi alkaa selvitystyö ja tinkiminen sen suhteen, mitä opastus maksaisi. Poikalauman johtajaksi ryhtynyt liikemiehen alku halusi pitää ohjat käsissään, mutta oli hyvä, että ylhäälle vuorelle kiipeämään lähti pari muutakin. Selvisi pian, että johtajaopas oli luonnontuntemukseltaan varsin hyödytön, kun sen sijaan yksi nuoremmista pojista, Getahun nimeltään, osoittautui harvinaisen lahjakkaaksi. Oli siis parempi antaa isoimmalle pojalle rahansa, jotta hänestä pääsi eroon, ja retkeillä sitten varsinaisen asiantuntijan ja hänen oppipoikansa kanssa.

Tämä opas ansaitsi tittelinsä, sillä tuskin 17 vuoden iässä hän tunsi erinomaisesti kaikki alueella esiintyvät lintulajit ja tiesi tarkalleen, mistä paikasta minkäkin niistä löysi mihinkin vuorokaudenaikaan. Hän tiesi hämmästyttäviä määriä erilaisten lintujen ja nisäkkäiden elintavoista, taksonomiasta ja esiintymisestä, samoin kaikkien puulajien latinankieliset nimet. Retkeily kymmenien ellei satojen länsimaista tulleiden lintuharrastajien kanssa oli myös opettanut hänet puhumaan erinomaisesti brittivoittoista lintuharrastajaslangia kaikkine käsitteineen, jotka tuskin kenellekään maallikolle edes avautuisivat. Hänellä oli myös täsmälleen samanlaiset kiikarit kuin minulla sekä Sinclairin lintukirja Saharan eteläpuolisen Afrikan linnuista, joka minullakin oli käytössä. Oli ilmeistä, että vakavaraiset ulkomaiset lintuturistit olivat tukeneet nuoren oppaan henkistä kehitystä myös varustelahjoituksin sillä lintukiikareita sen enempää kuin kirjaakaan ei ole varmasti saatavissa Wondogennetistä eikä edes Addiksesta, puhumattakaan että nuorella sidamopojalla olisi sellaisiin varaa.

Mutta jos kohdalle osui harvinaisen lahjakas yksilö, sitä surullisempaa oli nähdä, millä vauhdilla Wondogennet on tuhoutumassa. Auringonnoususta yönkoittoon kaikkialta ennen niin läpitunkemattomien viidakoiden rippeistä kuului jatkuva kirveiden, leukujen ja sahojen ääni. Kaikkialta muka suojelluilta alueilta tuli vastaan naisia ja lapsia kantaen puukuormia, ja metsissä miesväki hakkasi viimeisiä alkuperäispuita. Kaikkialla kohosi savu maakasoista, joissa ihmiset polttavat puusta hiiltä.

Suomalaisessa merkityksessä ei oikeastaan voi enää edes puhua Wondogennetin metsistä, sillä puut ovat nyt niin harvassa, että niiden välissä on avointa tilaa, jonka täyttävät nopealla tahdilla Afrikkaan kuulumattomat vierasperäiset pensaat ja muut rikkaruohot. Eroosio on alkanut kalvaa pois hedelmällistä maata vuorenrinteistä. Myös lehmät, lampaat, vuohet ja aasit on päästetty riehumaan metsien viimeisiin rippeisiin. Alemmille rinteille on puolestaan paikallisen metsäopiston toimesta istutettu uusia puita, mutta alkuperäisten puulajien sijaan on täälläkin käytetty australialaista eukalyptusta, jonka vaikutus maaperään on haitallinen, ja jonka muodostamat metsät vaikuttavat hiljaisilta ja elottomilta.

Kahdessa päivässä näin niin paljon etenevää tuhoa, että voin vain arvioida, että vuoden sisällä Wondogennet on mennyttä. Vielä toistaiseksi kaikki alueen erikoisimmista lintulajeista ovat löydettävissä, toiset puutarhoista, joihin ne todennäköisesti ovat joutuneet muuttamaan metsien huvettua, samoin kuin on käynyt marakateille ja gueretsoillekin, joita nyt on puutarhoissa epäluonnollisen tiheässä. Toiset lajit puolestaan löytyvät tunnin parin samoilulla vuortenrinteiden viimeisistä metsärippeistä ja suurista alkuperäisistä hedelmäpuista, jotka tähän asti ovat onnistuneet välttämään kirveen.

Tuntuu pahalta ajatella, että kaikki tämä on mennyttä pian, hyvin pian. Samalla myös menettävät elatuksensa Getahunin kaltaiset asialleen omistautuneet luonto-oppaat, sillä kun ainutlaatuiset lintulajit, apinat ja aurinko-oravat menetetään, eivät ulkomaiset luonnonystävät ja lintuharrastajat enää tule Wondogennetiin runsaine tippeineen. Paikalle tulevat sitten enää etiopialaiset viikonlopunviettäjät, jotka eivät suurin surminkaan lähde metsiin - siellähän voi olla vaikka vielä hyeenoja tai leopardeja hengissä - vaan jäävät hotellien uima-altaille ja ravintoloihin ja tekevät korkeintaan ohjatun pikkuretken kuumille lähteille. He maksavat sadasosan siitä, mitä ulkomaalaiset eivätkä jakele tippejä.

Mitä paikalliset sitten tekevät? Vastaus on jo nähtävissä. He raivaavat yhä suurempia alueita khatin viljelyyn ja polttavat viimeisistä puista puuhiiltä myytäväksi kurjissa kojuissa maantien varsilla.

Shashemenne

Jatkettaessa Langanon, Abijattan ja Shallan järviryhmästä edelleen etelään, maantie kulkee ensin Arsi Negellen kylän läpi. Sitten teitä reunustavat taas jonkin aikaa ylilaidunnetut savannit, kunnes lähestytään Shashemennen kaupunkia. Shashemenne ei ole mitenkään erityisen näkemisen arvoinen paikka, mutta se on kuuluisa eräästä syystä: ras Tafarin tullessa kruunatuksi Etiopian keisariksi Haile Selassien nimellä keksi muuan jamaikalainen lahkolaisliike julistaa, että Haile Selassie toteutti jonkin profetian, jonka mukaan Afrikasta nousee messias kuninkaaksi. Rastafarien nimellä sittemmin tunnettu lahko muutti Etiopiaan ja Haile Selassie lahjoitti heille maata Shashemennen alueelta. Shashemennen pohjoispuolella sijaitseva rastafarilaissiirtokunta tunnetaankin "Jamaikan" nimellä.

Shashemennen kaupungissa näkyi jonkin verran rastafareja lampsimassa rastat päässä kylänraittia, mutta vaikka jotkut länsimaiset repputuristit ovat tästä kovin innoissaan, en suosittelisi valokuvien ottamista enkä varsinkaan yrityksiä kysellä, mistä sitä gandžaa (marijuanaa) saa ostaa, sillä rastafarit ottavat uskontonsa tosissaan ja gandžan polttamisen pyhänä rituaalina. Täällä on kuulemma kivitetty repputuristeja. Eivät rastafaritkaan sentään aivan immuuneja ole turistien tuomalle rahalle, vaan ovat perustaneet paikalle "Mustan leijonan museon" ihannoimaan Haile Selassieta ja odottamaan tämän uutta tulemista.

Paikalliset etiopialaisortodoksit eivät lainkaan pidä rastafareista, vaan ovat näihin päiviin saakka estäneet virallisen kansalaisuuden myöntämisen rastafareille ja jopa näiden jälkeläisille. He ovat myös rakentaneet suunnattoman uuden ortodoksikirkon, joka seisoo melkein kuin mielenosoituksellisesti vartiossa Jamaikan invaasiota vastaan. Alueen paikallisväestö on pääosin oromoja, joiden joukossa ortodoksit ovat pieni vähemmistö, mutta he ovat tietysti kaikkialla Etiopiassa näkyvimpiä. Muslimit ja protestantit, joita kumpiakin on alueella enemmän kuin ortodokseja, pitävät paljon matalampaa profiilia - ja heillä tuntuu myös olevan vähemmän antipatioita rastafarilaisia kohtaan.

Shashemennessä tie haarautuu. Yksi haara vie seuraavaan kohteeseeni Wondogennetiin, toinen taas kaakkoon, nousten lopulta Balevuorille. Suoraan etelään johtava maantie taas johtaa Hautavajoaman savannien halki Eteläisten kansojen osavaltion pääkaupunkiin Hawassaan.

Langano

Langanojärvi on yksi suurista hautavajoamajärvistä. Vulkaanisen järven vesi on siinä määrin emäksistä, ettei edes bilhartzia pysty siinä elämään, minkä vuoksi järvi onkin yksi harvoista Etiopiassa, jossa on turvallista uida. Vesi on tosin samasta syystä omituisen väristä, minkä vuoksi järveä myöskin maailman suurimmaksi englantilaiseksi teekupiksi kutsutaan.

Langanojärvi ei ole varsinaisesti suojeltu, vaan sen rantoja täplittävät lomapaikat ja looshit. Perinteisimpiin kuuluu itärannan Bekele Molla, jonka etuna on sijainti lähellä Abijattan ja Shallan kansallispuiston pääporttia. Bekele Molla on addisabebalaisten nuorten suosiossa viikonloppuisin, jolloin rannalla on paljon väkeä mankkoineen. Muulloin on varsin rauhallista. Mökit ovat kohtuullisen edullisia, ravintola sen sijaan törkeästi ylihinnoiteltu eikä vaihtoehtojakaan kovin läheltä löydy, ellei halua syödä läheisessä kylässä vaatimattomasti ja vatsatautien uhalla.

Siellä on kylläkin paikka, jonka isossa kyltissä luvataan "ravintola, baari, pizzaa, hampurilaista". Lupaavan kyltin takaa löytyi pölyinen piha ja sen keskellä köyhä mökki, jonka edessä käyskenteli lehmiä. Mökin edessä oli muovipöytä ja kaksi tuolia. Kävi ilmi, että pizzaa ja hampurilaisia paikassa ei "sillä kertaa" ollut, ja ruokalista supistui siten yhteen ruokalajiin: indžeraa ja silputtua munakasta. Aterimia ei ollut, joten syöminen tapahtui etiopialaiseen tapaan sormin. Kädet saattoi pestä epämääräisessä sangossa, jos halusi. Saippuaa etiopialaiset harvemmin käyttävät, koska sekin maksaa ja kuluu. Matkailijoiden kannattaa tietää, että etiopialaiset eivät käytä myöskään vessapaperia. Ruokalajeina kannattaa siis yleensä valita sellaisia asioita, jotka on kuumennettu. Salaatit ovat yleensä varmoja vatsataudin, matojen ja muiden loiseliöiden lähteitä.

Bekele Mollan ja kansallispuiston tienristeyksestä pitäisi ajaa joko pohjoiseen aina Bulbulaan saakka tai etelään aina Arsi Negellen kylään, joista kummastakin löytyy muutama mana nyaata eli juomistalo, ilmeisesti kapakka oromoksi, ja niistä voi saada indžeraa joko munalla, kalalla tai lihalla. Etiopiaa tuntemattomien tiedoksi: indžera on huokoinen litteä leipä, joka tehdään täkäläisestä viljakasvista nimeltä teff, ja joka muodostaa etiopialaisen ruokavalion tärkeimmän elementin.

Langanojärven kaakkoispuolella on nykyisin kaksi Bekele Mollaa uudempaa ja siten ulkomaalaisten keskuudessa suositumpaa looshia, Bishangari ja Wenney. Ne ovat huomattavasti kalliimpia, mutta mukavuudetkin ovat sitten suurempia. Niistä on kuitenkin parinkymmenen kilometrin matka takaisin pohjois-eteläsuuntaiselle maantielle ja kansallispuistoon.

Lintuharrastajan kannalta Bekele Molla on erinomainen valinta myös sikäli, että looshin omat puutarhat käsittävät runsaasti satoja vuosia vanhoja viikunapuita ja muuta puustoa, joka kuhisee lintuja, kun Langanojärven ympäristöstä suurin osa on rutikuivaa ja yleensä ylilaidunnettua savannia harvassa kasvavine akaasioineen ja piikkipensaineen. Bekele Mollan läheltä kävelyetäisyydeltä löytyy myös linnustollisesti mielenkiintoinen wadi. Läheisen kalliojyrkänteen yläpuolella kaartelevat korppikotkat ja kiljumerikotkat.

Hiljattain on rakennettu järven luoteisosaan uusi looshi nimeltä Savanna, mutta sen puusto on vielä nuorta. Bishangarin ja Wenneyn ympäristössä sen sijaan on paremmat metsiköt. Hiljattain on Etiopian tunnetuin oligarkki, etiopialais-saudilainen monitoimiliikemies Alamudi hankkinut suuret määrät maata Bekele Mollan lähettyviltä, joten lisää hotelleja on ilmeisesti odotettavissa Langanojärven rannoille. Myöskin toinen maan tunnetummista yritysryppäistä nimeltä Santamaria rakentaa paraikaa uutta looshia Savannaan johtavan tien varteen.

Abijatta-Shalla

Abijattan ja Shallan kansallispuisto kattaa kaksi suurta hautavajoamajärveä, niiden välisen savannikannaksen sekä ympäröiviä alueita. Järvet ovat hyvin erilaisia: Abijattajärvi on matala suolajärvi, kun taas Shallajärvi erittäin syväksi mainittu vulkaaninen järvi, joka saa vetensä vulkaanisista kuumista lähteistä. Shallajärvi on lähes kalaton, mutta siunattu useilla suojaisilla saarilla, kun taas Abijattajärvellä oli aikoinaan runsaasti kalaa, muttei suojaisia saaria. Niinpä yksi itäisen Afrikan tärkeimmistä pelikaaniyhdyskunnista pesi - ja paljon kärsineenä pesii yhä - Shallajärvellä, mutta käy kalassa alueen muilla järvillä.

Abijattan ja Shallan kansallispuisto oli suoraan sanottuna masentava ja surullinen kokemus. Tragedian kuvaamisen voi aloittaa vaikka Abijattajärvestä - tai siitä, mitä järvestä on jäljellä. Suurin osa järven vedestä on nimittäin pumpattu maatalouskäyttöön ja järvenrippeet ovat kutistuneet matalaksi suolajärveksi, jota ympäröi upottava suolainen lieju sekä ulkokehänä aavikko, jossa tuuli nostattaa ilmaan kirvelevää suolaista pölyä valtavina pilvinä. Kestämätön maatalouskäyttö ja ympäröivien alueiden ylilaidunnus ovat nostaneet järven suolapitoisuuden tasolle, joka ennen pitkää tappoi kalat ja kosteikot, karkotti pelikaanit ja muut kalansyöjälinnut ja teki alueen tuhannet kalastajat työttömiksi kerjäläisiksi.

Abijattajärvellä viihtyvät nyt lähinnä flamingot ja pikkuflamingot, jotka siivilöivät vedestä mikroskooppisia leviä ja pieneliöitä, sekä rantalietteitä kansoittavat ja lähinnä kärpäsiä ja muita rannoilla parveilevia hyönteisiä syövät talvehtivat pikkukahlaajat, kuten viklot, sirrit ja tyllit. Pölyisellä tasangolla vaeltaa keihäin aseistautuneita oromoja, joiden lehmät, vuohet, lampaat, aasit ja kamelit järsivät viimeisiä ruohonkorsia ja piikkipensaita. Kosteikoista, vehreistä lintuja ja virtahepoja kerran kuhisseista rantaniityistä, mittaamattomista ruohosavanneista ja akaasiametsistä on jäljellä vain muisto, jos sitäkään.

Suurin osa Abijattan ja Shallan kansallispuistosta on täydellisesti tuhottu. Näkemäni perusteella arvioisin, että yli 90 %. Ainoa alue, missä luonnonsavanni on säilynyt, on kansallispuiston keskuksen ympärillä oleva aidattu savannialue, johon vangittuina elävät nykyisin myös kansallispuiston kolme jäljellä olevaa suurempaa savannieläintä: strutsit, pahkasiat ja isogasellit. Näitä on helppo nähdä, koska ne on nykyisin ahdettu suhteellisen pienelle alueelle. Heti aidan takana kaikissa suunnissa maisema on dramaattisesti erilaista: kaikki ruoho on syöty, suurin osa akaasioista hakattu polttopuiksi, pensaat riistetty maasta, sateet huuhtoneet pois hedelmällisen maan. Jäljellä on pölyistä aavikoitunutta ja erosoitunutta maata, jota täplittävät riutuvat ja vähenevät akaasiat. Kaikkialla vaeltaa suurina laumoina lehmiä, lampaita, vuohia, kameleja ja aaseja. Kulkukoirat kaluavat kuolleiden kotieläinten luita.

Kaikkialla on tietysti myös ihmisiä. He ovat tunkeutuneet kansallispuiston jokaiseen kolkkaan, rakentaneet talonhökkeleitä ja päästäneet karjansa, koiransa ja kissansa hävittämään alkuperäisen eläimistön. Puiston alueella elävät ihmiset ovat saalistajia ja haaskansyöjiä - saaliina ovat harvat turistit, jotka yhä saapuvat alueelle. Heidän kimppuunsa käy heti laumoittain nälkäisen ja kurjan näköisiä lapsia, jotka sitten parveilevat ympärillä kuin kärpäset, yhtä ärsyttävinä mutta onneksi myös yhtä harmittomina. Kansallispuiston sisäänpääsyteillä on tyrkyllä vanhoja setiä, jotka eivät puhu englantia. Nämä ovat niin kutsuttuja oppaita, mutta eivät tiedä kansallispuistosta tai sen eläimistöstä juuri mitään. Oppaiden tarkoituksena ja tärkeimpänä heistä saatavana hyötynä onkin puiston alueen väestön hätistely kauemmas. He tiuskivat lapsille ja ajoittain huitovat heitä kepillään.

Kansallispuiston keskuksessa käydessä on vaikea arvioida, kumpi oli syy ja kumpi oli seuraus: onko kansallispuistoa kohdannut täydellinen katastrofi seurausta ala-arvoisesta hallinnosta, vai onko hallinto katastrofin myötä nostanut kädet pystyyn. Joka tapauksessa kansallispuiston hallinnossa vallitsi täydellinen antautumismieliala. Jouduimme käymään puiston keskuksessa neljä kertaa ennen kuin lopulta saimme kiinni kansallispuiston valvojan, joka lisäksi oli ainoa ihminen puiston alueella, joka osasi kertoa edes perusasioita puistosta. Hänen toimistonsa oli tyhjä - ei yhtään paperia, ei yhtään kansiota. Vain tuoli ja pöytä. Oli täysin ilmeistä, että mies ei usein toimistossaan istu.

Kansallispuistosta ei ollut saatavissa karttaa, ei brosyyriä, ei englantia taitavaa opasta. Saamamme opas osasi kyllä näyttää muutaman paikan, jotka olisin löytänyt helposti itsekin; osoittaa sormella isogaselleja ja sitten pyytää tippiä ikään kuin ilman häntä en olisi nähnyt viiden metrin päässä seisovaa antilooppia. Jos pitäytyi kansallispuiston keskusta ympäröivällä aidoin suojatulla savannialueella - johon lisäksi kuului lintuja kuhiseva puronvarsimetsikkö - saattoi muodostaa illuusion siitä, että oli laajalla afrikkalaisella savannilla. Lintuja oli paljon - mitä ilmeisimmin savannilinnusto on joutunut pakkautumaan laajalta alueelta vähille jäljellä oleville runsaan kasvillisuuden vyöhykkeille, kun kaikkialla muualla on vain pölyä ja puhtaaksi kaluttuja karjan tantereita.

Pahkasikoja pääsi yllättämään joka viidennen pensaan alta. Kaikesta tästä huolimatta ei voinut välttää alakuloista eläintarhan tunnelmaa, kun oli nähnyt sen tuhon, joka suurinta osaa kansallispuiston alueesta oli kohdannut. Ero Sambiaan tai vaikka Awashin kansallispuistoon oli kuin yöllä ja päivällä. Ei ihme, että muita matkailijoita en koko aikana Abijattan ja Shallan kansallispuistossa nähnyt.

On syytä mainita vielä yksi kansallispuiston oletettavasti tärkeimmistä nähtävyyksistä: kuumat lähteet lähellä Shallajärven puhtaaksi kaluttua rantaa. Ensinnäkin paikalliset ihmiset näyttävät käyttävän kuumia lähteitä kaatopaikkana, sillä roskaa oli kaikkialla. Toiseksi, lähteissä, joista ihmiset juovat, lilli kaikkialla lehmien ja lampaiden ulosteita. Vuohet ja aasit rypivät lähteiden viileämmissä osissa. Rääsyihin puetut lapset vaativat rahaa lähteillä käymisestä. Herkkämielisemmälle luonnonystävälle tulisi itku silmään lukiessa vielä joitakin vuosia sitten kirjoitettuja kuvauksia tämän alueen kauneudesta.

Ihmiset ovat kuin heinäsirkkoja, paitsi että he ovat pahempia kuin heinäsirkat. Kun kulkusirkkalaumat saapuvat jollekin alueelle, ne syövät sen putipuhtaaksi, mutta tämän jälkeen ne lähtevät toisille alueille tai katoavat odottamaan uutta invaasiotaan. Tällä välin kulkusirkkojen tuhoamat alueet toipuvat. Ihmiset sen sijaan muuttavat alueelle, tuhoavat sen täysin, ja sen jälkeen jäävät alueelle ja tekevät yhä lisää ja lisää lapsia, sitä enemmän, mitä kurjemmat olot ja sitä enemmän mitä vähemmän ruokaa ja elinkeinomahdollisuuksia. Kun maaperä on hävitetty ja makea vesi muuttunut suolaiseksi, ei enää voi viljellä. Kun kalat ovat hävinneet järvistä, ei voi enää kalastaakaan. Jäljelle jää siis paimentolaisuus ja viimeisten akaasioiden hakkaaminen ja polttaminen maakuopissa hiileksi.

Ironista kyllä, kaikkein pahin on tilanne alueella, jonka pitäisi olla kansallispuistoa. Tämä johtuu siitä, että kansallispuisto on valtion hallinnassa. Niinpä sitä ei hallita kunnolla. Kansallispuiston henkilökunta on muualta tulleita valtion virkamiehiä, joita ei näytä kiinnostavan, mitä kansallispuistolle tapahtuu. Koska he eivät ole yksityisyrittäjiä, heidän puolestaan on ilmeisesti samantekevää, missä kunnossa kansallispuisto on ja käykö siellä enää matkailijoita.

Otetaan kontrastiksi toinen alue. Paras alueella näkemäni luonnontilainen savannialue löytyy Ziwayn ja Bulbulan välisen maantieosuuden varrelta. Toisella puolen tietä on korkealla aidalla suljettu ja maantieltä katsoen valtava alue hienoa savannia, joka kasvaa kauttaaltaan kaulaan asti ulottuvaa heinää ja jossa valtavat akaasiat viheriöivät ja varjostavat aluskasvillisuutta. Alue suorastaan kuhisi lintuja. Toisella puolen tietä ei ole aitaa, ja niinpä savanni onkin ylilaidunnettu ja siellä vaeltelee isännittä aaseja ja lampaita, mutta sielläkään savanni ei ole yhtä pahoin tuhoutunut kuin kansallispuiston alueella, ja lintumaailma on yhtä rikasta kun kansallispuiston aidoin suljetulla puiston keskusta ympäröivällä vyöhykkeellä. Valtavat kalkkunasarvekkaat käyskentelevät maassa ja punanokkatokot ja liitolepinkäiset lehahtelevat puusta toiseen. Kaikkialla kaikuu erilaisten loistokottaraisten rupatteleva äänisorina.

Saimme selville, että hienoin savannialue kuuluu jollekin maatalousyritykselle tai -instituutille ja on siis mitä ilmeisimmin yksityisomistuksessa. Aidan lisäksi sitä suojelivat vartijat. Toisella puolella taas maat olivat etabloituneiden oromokylien käytössä laitumina. Mitä ilmeisimmin ihmiset tietävät, kenen laitumia mitkäkin alueet olivat, joten niitä ei ylilaidunnettu aivan yhtä surutta kuin kansallispuiston maita.

Bulbula

Bulbulit ovat lähinnä trooppisessa Aasiassa ja Afrikassa elävä suuri linturyhmä, rastaan tapaisia metsissä, pensaikkomailla ja puutarhoissa eläviä lintuja, joista suurin osa omaa miellyttävän lauluäänen. Olettaisin bulbuli-nimen tulevan alun perin Persian suunnasta, josta se on levinnyt tarkoittamaan bulbuleja ja muitakin samantyyppisiä laululintuja, kuten satakieliä, niin Intian niemimaalle kuin Arabiaankin. Koska bulbulit eivät ole olleet tuttuja eurooppalaisille, monet arabialaisen ja persialaisen runouden kääntäjät ovatkin kääntäneet bulbulit satakieliksi, mikä ornitologiselta kannalta katsoen ei ole aivan oikein.

Tähän liittyen on sivuhuomautuksena mainittava merkittävän persialaisen suufilaisen runoilijan Farid al-Attarin teos Lintujen matka, joka englanniksi kulkee usein nimellä The Conference of the Birds. Hiljattain on Jaakko Hämeen-Anttila suomentanut tämän teoksen, joka on filosofinen kuvaus lintujen matkasta näiden etsiessä korkeampaa totuutta ja Jumalaa. Tarinan erilaiset linnut kuvaavat tietysti erilaisia ihmisluonteita, joilla on kullakin omat heikkoutensa ja estonsa. Matkaan lähtevien lintujen johtajaksi nousee harjalintu, joka kuvaa suufia, opettajaa. Tämä lakkaamatta esittää muille linnuille hankalia kysymyksiä ja kertoo vertauskuvallisia tarinoita. Ihmettelin kuitenkin sitä, että Hämeen-Anttila on kääntänyt yhden tarinassa esiintyvistä haukoista "piekanaksi", vaikka kuvauksesta ja kyseisen lintuhenkilön luonteenlaadustakin käy ilmi, että kyseessä mitä ilmeisimmin on metsästyshaukkana käytettävä saker, aavikkohaukka. Piekana puolestaan on pohjoisen tundran lintu, joka eteläisimmillään talvehtii Turkin ja Keski-Aasian paikkeilla.

Mutta bulbuleihin palatakseni mainitsen myös, että muutama bulbulilaji esiintyy Välimeren ympäristössäkin, Pohjois-Afrikassa erityisesti tarhabulbuli eli vanhalta nimeltään pippurilintu, ja Lähi-idässä Turkin etelärannikolta Siinaille ja Arabiaan esiintyy arabianbulbuli. Tarhabulbuli on erittäin yleinen myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja viihtyy nimensä mukaisesti puutarhoissa. Omassakin puutarhassani kuuluu lakkaamatta bulbulin "kikkeri-kakkeri" -ääni, joka tuo tuttua tunnelmaa, koska lähisukuinen ja samalta kuulostava arabianbulbuli lauleskeli lakkaamatta Damaskoksen puutarhassani.

En tiedä, onko asialla mitään todellista yhteyttä, mutta olettaisin, että on, sillä jatkettaessa Ziwaysta etelään kohti kolmen suuren hautavajoamajärven, Langanon, Abijattan ja Shallan, ryhmää, tullaan Bulbulan pikkukaupunkiin. Tässä kaupungissa tarhabulbulit ovat erittäin yleisiä. Muuten Bulbulassa ei ole kauhean paljon nähtävää, se on tyypillinen oromolainen provinssipikkukaupunki, mutta kaikkiin suuntiin löytyy mielenkiintoista maastoa.

Ensinnäkin, Hautavajoamaa pitkin ajettaessa kannattaa kiinnittää huomiota teiden varsilla oleviin merkittävien oromojen hautoihin, jotka ovat kuin pieniä kivimökkejä, jotka on koristettu värikkäillä kuvilla ratsumiehistä, häristä, leijonista ja muista eläimistä. Monien päällä on kuunsirppi merkkinä siitä, että enemmistö oromoista on muslimeja, joidenkin päällä taas on risti, koska kristittyjäkin on oromojen parissa paljon. Haudoista näkee kuitenkin selvästi, että vanhat pakanauskonnot elävät voimakkaina islamilaisen tai kristillisen pintakuorrutuksen alla. Hautoihin kuvatut eläimet ovat shamanistisia voimaeläimiä ja joidenkin hautojen päällä on kuunsirpin tai ristin sijaan valtavat härän tai puhvelin sarvet. Samanlaisia hautoja eläinten ja ratsumiesten kuvineen harrastavat myös Keski-Aasian kirgiisit, jotka hekin ovat nimellisesti muslimeja, mutta pintaa raaputtamalla esiin tulevat oitis shamanistiset piirteet. Kirgiisien hautoja näkee Kirgisistanin lisäksi myös Kiinan Sinkiangissa, vaikkapa matkustettaessa Karakorumin valtatietä pitkin Pakistanista Kashgariin.

Oromot ovat vanha soturikulttuuri. Monet ovat tietysti nykyisin modernisoituneet, ovathan oromot myös Etiopian suurin kansa ja Oromia on Etiopian suurin ja väkirikkain osavaltio. Tästä huolimatta varsinkin maaseuduilla vanhat kulttuuripiirteet elävät vahvoina. Oromoalueilla liikkuessa törmää tuon tuosta keihäin aseistautuneisiin miehiin, jotka kulkevat savannilla. Oromojen perinteisessä yhteiskunnassa ihmisen elinkaari jakautui kahdeksan vuoden jaksoihin, joiden vaihekohdissa tapahtui siirtymäriitti. Yhteiskunta oli myös varsin demokraattinen, joskin tämä tietysti koski vain miehiä. Valta on perinteisesti ollut yhden ikäluokan miehillä, joka kattaa kaikki 24-32-vuotiaat. Niinpä ikäluokkaan 16-24 siirtyvät pojat muuttuvat nuoriksi miehiksi siirtymämenojen kautta ja valmistautuvat sitten seuraavat kahdeksan vuotta siirtymään hallitsevaan luokkaan täyttäessään 24 vuotta. Vastaavasti yli 32-vuotiaina miehet väistyvät yhteiskunnallisessa päätöksenteossa taka-alalle nuorempiensa tieltä. Tämä kannattanee suhteuttaa siihen, että joskus vanhoina aikoina oromojen yhteiskunnassa nelikymppiset ovat olleet jo vanhoja eikä yleinen eliniänodote varmaankaan ole ollut kovin korkea.

Näiden alueiden muinaisista kulttuureista tiedetään vähän, mihin on yhtenä syynä se, että perinteiset pyöreät savimajat, joita näkee kaikkialla savannien halki kulkevan maantien varsilla, murenevat ja häviävät nopeasti. Alueella on kuitenkin muutamissa paikoissa säilynyt merkittäviä arkeologisia löytöjä, kuten selittämättömät kivipaadet, joihin on kuvattu miekkoja ja muita sotaisia symboleja, ja joiden alta on löydetty suuria nuorten aikuisten joukkohautoja. Mahtavatko nämä olla muistutuksia muinaisista suursodista tasangolla, vai kenties muista katastrofeista?

Bulbulasta pääsee kätevästi joko matkailijoiden suosiossa olevalle Langanojärvelle tai sitten sen länsipuolella oleville kahdelle järvelle, Abijattalle ja Shallalle, jotka yhdessä muodostavat Abijattan ja Shallan kansallispuiston.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Ziway

Kokan patojärven kosteikkojen jälkeen juotiin tuimia aamukahveja Ziwayn kaupungissa, joka sijaitsee samannimisen suuren hautavajoamajärven rannalla.

Ziwayjärvi on makeavetinen ja siellä sijaitsee viisi saarta. Saarilla on keskiaikaisia kirkkoja ja luostareita ja niillä elävät paikalliset puhuvat edelleen ainutlaatuista muinaisen geezin sukuista kieltä. Saarelaiset uskovat polveutuvansa aksumiiteista, jotka pakenivat Aksumin imperiumin tuhoa, tarun mukaan mukanaan legendaarinen Liiton Arkki, joka etiopialaisille on kuin Graalin malja läntisen Euroopan mystikoille. Joillain saarista pesii myös merkittäviä pelikaani- ja haikarayhdyskuntia.

Ziwayjärven kuuluisin eläin on kuitenkin virtahepo, joita on järven rantakosteikoissa yhä runsaasti. Mikäpä olikaan sen mukavampi tapa viettää jouluaattoa kuin mennä katsomaan todella läheltä Afrikan vaarallisinta suureläintä. Virtahevot tappavat nimittäin vuosittain enemmän ihmisiä kuin mikään muu Afrikan villieläin. Virtahevot kaatavat veneitä, murskaavat ihmisiä lämpimikseen ja koska pimeän tultua virtahevot nousevat kuivalle maalle syömään, rannallakaan ei voi olla turvassa; jos nimittäin sattuu virtahevon ja veden väliin, eläin panikoituu ja rynnii ylitse veteen päästäkseen.

Virtahepojen suosikkimatalikolle lähdin kahden ziwaylaisen soutajan kanssa kiikkerällä pienellä soutuveneellä, joka ei olisi kestänyt krokotiilinkaan käsittelyssä, ja joka kaiken lisäksi vuoti niin että toisen soutajan soutaessa toinen lappoi saavilla vettä pois veneestä. Vajaa tunti soudettiin, järven tyyni pinta ajoittain uhkaavasti poreillen, kun monnit ja tilapiat liikkuivat veden alla. Ympärillä kalasteli merimetsoja ja käärmekauloja, uiden usein vain pää ja kaula veden yläpuolella, ikään kuin vedessä olisi ollut käärmeitä tai miniatyyrikokoisia Loch Nessin hirviöitä. Papyrusrämeet lipuivat ohitse laulavine kerttusineen, lumpeilla astelevine jassanoineen ja mustarääkkineen ja ruo'oissa tasapainottelevine keltavästäräkkeineen. Kirjo- ja malakiittikalastajat tähystelivät pikkukaloja vedestä kohoavien oksankäppyröiden päältä.

Lopulta näkyviin tuli vedestä kohoavia harmaita kallioita, ikään kuin suomalaisen saariston luotoja. Lähemmäs soudettaessa alkoi näkyä, että luodot liikkuivat. Virtahepoja oli siinä kymmenen yksilön lauma, valtavia uroksia, useita naaraita ja poikasia. Alkoi kuulua kovaäänisiä örähdyksiä ja mölinöitä ja ajoittain päät nousivat vedestä, väliin uhkaavasti lipuen kohti venettä ja uhoten. Lähimmillään oltiin muutaman metrin päässä virtahevoista, mutta soutajat vakuuttivat, etteivät eläimet hyökkää. Ne ovat tottuneet kalastajiin. Toden totta paikalliset kalastajat liikkuivat lumpeiden ja virtahepojen lomassa naurettavan pienillä kaislaveneillään tasapainoillen ja kiskoen vedestä tilapioita.

Ziwayjärven kosteikoilla oli myös runsaat lintukannat. Viheltäjäsorsia liikkui alueella suurina parvina, molempia lajeja. Haikaralintuja ja palearktisia kahlaajia oli Kokan tavoin valtavia määriä. Vähän matkaa rannasta alkoi jo kuiva ja ylilaidunnettu akaasiasavanni, jossa marabuhaikarat ja korppikotkat repivät lehmänraatoa ja akaasioissa liikkui suurina parvina valkokulmakutojia ja loistokottaraisia.

Koka

Jouluaattona kuudelta aamulla lähdin liikkeelle Addiksesta. Tie Hautavajoamalaaksoon kulkee Debre Zeitin kautta, sitten Modžon, jossa tie haarautuu. Pohjoisempi haara johtaa Nazaretiin, Awashiin ja lopulta kohti Dire Dawaa, Džidžigaa, Džibutia ja Hargeisaa. Eteläinen haara taas johtaa Hautavajoamalaaksoa pitkin järvialueelle, kohti Sidamoa ja Keniaa.

Ensimmäinen pysähdyspaikka matkalla oli Kokan patojärvi. Kokan pato tuottaa suuren osan Addis Abeban sähköstä ja padon synnyttämä tekojärvi on saanut riittävästi vesikasvillisuutta ja kosteikkoja rannoilleen vetääkseen puoleensa suuria määriä kahlaajia, haikaralintuja ja vesilintuja, sekä afrikkalaisia että palearktisia talvehtijoita. Varsinkin haikaralintuja oli häkellyttävät määrät, pienistä rääkkähaikaroista valtavan kokoisiin goljathaikaroihin ja marabuihin. Omaan heimoonsa kuuluvien vasarapäähaikaroiden lisäksi varsinaisia haikaroita laskin paikalta 9 lajia, kattohaikaroita 3 lajia, iibiksiä ja kapustahaikaroita 5 lajia.

Myös kahlaajia oli rantalietteillä ja hetteiköillä runsain määrin sirreistä (3 lajia) ja vikloista (6 lajia) suokukkoihin, mustapyrstökuireihin, taivaanvuohiin, afrikankurppiin, erilajisiin tylleihin (4 lajia) sekä kynsihyyppiin, sahelinpaksujalkoihin ja pitkäjalkoihin. Sorsalinnuista runsaimpana esiintyi täälläkin, kuten useimmissa paikoissa Etiopiassa yleinen ja kovaa kaakattava afrikanhanhi. Pienempiäkin sorsalintuja kuten pikkutaveja oli. Rantaniittyjen yllä kaarteli saalista etsien kiljumerikotkia, haarahaukkoja ja ruskosuohaukkoja.

Kokan kosteikoilta matka jatkui etelään kohti suurta Ziwayjärveä.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Addis V / 12

Vuosi lähenee loppuaan. Olen palannut viiden päivän matkalta Hautavajoamalaaksoon ja tulen käymistäni paikoista tarkemmin kirjoittamaan blogiini jahka ehdin. Ennen sitä on kuitenkin tehtävä joitain yleisiä huomioita, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn paikkaan eivätkä välttämättä edes pelkästään Etiopiaan.

Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan eli niin sanottuun Mustaan Afrikkaan tulevat länsimaalaiset ovat jaettavissa viiteen arkkityyppiin:

1) Turistit: Afrikkaan tulee vähemmän seuramatkalaisia ja enemmän repputuristin profiiliin sopivia matkailijoita, jotka kulkevat Lonely Planetin tai jonkin muun matkaoppaan varassa ja etsivät elämyksiä. Hekin kuitenkin kaipaavat yleensä riittäviä mukavuuksia ja luksusta, johon heillä saattaa olla varaa Afrikassa paremmin kuin kotimaissaan, vaikka tähän yhteyteen täytyy mainita, että ne Afrikan maat, joissa on laadukas matkailuinfrastruktuuri, eivät ole millään muotoa halpoja, vaan paljon edullisemmin voi reppumatkailija matkustella ja nauttia ylellisyyksistä vaikkapa Lähi-idässä, Intiassa tai Kaakkois-Aasiassa. Turisteilla on varaa suhtautua suurpiirteisesti jatkuviin pikkumenoihin ja ihastella kaikkea eksoottisena ja erilaisena ruusunpunaisin linssein, tai vaihtoehtoisesti, jos ovat päätyneet epärealistiset odotuksensa murskaavaan todellisuuteen, kauhistella ja sääliä kaikkea sitä kurjuutta, köyhyyttä ja likaisuutta, joka Afrikassa vallitsee. Oma lajinsa repputuristeja tietysti etsiikin kaikkea sitä, mikä Afrikassa on absurdia, surreaalista tai mustalla huumorilla varustetun näkökulmasta muuten vain huvittavaa. Turisti on vain käymässä, joten hän voi hymyillä melkein kaikelle. Turistien kategoriaan kuuluvat eräät muutkin lyhytaikaiset Afrikassa kävijät.

2) Shampanjasosialistit: Tähän kategoriaan kuuluvat ne lukemattomat kehitysyhteistyön ja kaikenlaisten hankkeiden ja ohjelmien parissa työskentelevät korkeapalkkaiset kansainväliset konsultit, virkailijat, varainkerääjät, lobbarit ja projektijohtajat, jotka puhuvat yhtä ja tekevät toista. He saarnaavat jo työnsä puolesta sitä, kuinka länsimaisten veronmaksajien pitää maksaa lisää ja lisää ja lisää rahaa kehitysyhteistyöhön ja pumpata sitä Afrikkaan. He saarnaavat sitä, kuinka köyhyys täytyy poistaa maailmasta, ja kuinka Eurooppa ja varsinkin Amerikan Yhdysvallat ovat kaikin puolin pahasta ja niiden pitää maksaa lysti, ja kuinka Afrikan äänen pitää kuulua ja toteutua kaikkialla. Se ääni tietysti vaatii lisää rahaa, mitäpä muutakaan. Samaan aikaan nämä ihmiset eivät missään tapauksessa tingi yhtään penniä omasta mukavuudestaan, vaan lentävät yleensä ykkösluokassa ja asuvat viiden tähden hotelleissa, pitävät afrikkalaista palveluskuntaa pimeänä työvoimana ja samaan aikaan räksyttävät kansainvälisestä epäoikeudenmukaisuudesta. He seurustelevat enimmäkseen toistensa ja omaan yhteiskuntaluokkaansa nousseiden afrikkalaisten shampanjasosialistien kanssa. Keskustelujen aiheina ovat raha, erilaiset korvaukset ja etuisuudet, hotellien mukavuudet sekä Amerikan ja kaiken sen edustaman kritisointi.

3) Kirkasotsaiset idealistit. Nämä ihmiset ovat kehitysyhteistyön ja erilaisten muiden hyvien asioiden edestä työskenteleviä ryysyproletaareja - vapaaehtoisia, harjoittelijoita, opiskelijoita ja kaikenlaisten varattomien pikkujärjestöjen työmyyriä. Useimmiten he ovat nuoria tullessaan ensi kerran unelmiensa Afrikkaan, jossa raadollinen todellisuus ennen pitkää mäiskitään vasten heidän kasvojaan. Jotkut heistä kaatuvatkin saappaat jalassa nuorina, kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti, koska antavat vähät rahansa ja voimansa köyhille ja kyltymättömille afrikkalaisille ja jakelevat lääkkeensäkin orpolapsille sairastuen sitten kaikenlaisiin trooppisiin tauteihin, löytämättä silti välttämättä itseään Afrikasta, koska valkoihoisina ovat ikuisesti rikkaita farandžeja eivätkä muuksi voi muuttua, vaikka pukeutuisivat kuin afrikkalaiset ja hankkisivat avioliiton kautta Schengen-passin jollekin afrikkalaiselle. Toiset heistä oppivat pelin hengen ja omaksuvat helpon kaksinaismoraalin - miksi antaa omastaan kun voi auttaa afrikkalaisia käyttämällä jonkun muun rahoja? - ja heistä tulee shampanjasosialisteja (siirry takaisin kohtaan 2). Kaikkein kunnioitettavimmat jatkavat kukin asiansa hyväksi epäitsekästä työtä ja lisääntyvän realismin taakan allakin säilyttävät otsansa kirkkaina ja välittävät; saattavat tosin saada vatsahaavan.

4) Kirkasotsaisten idealistien alalajin muodostavat uskovaiset, joille Afrikka on loppumaton työsarka tehdä hyvää ja pelastaa sieluja. Heitä on kaikista kirkkokunnista. Vakaumus ja usein myös hyvät ja vakavaraiset taustaorganisaatiot auttavat eteenpäin ja siksi tämän ryhmän edustajat harvemmin taantuvat shampanjasosialisteiksi.

5) Viimeisen ryhmän muodostavat siirtomaaliikemiehet, jotka ovat tulleet Afrikkaan tekemään rahaa. Länsimaalaiset alkavat olla suhteellisesti pienenevä joukko tässä kategoriassa, keskittyessään omien maidensa veronmaksajien kustannuksella tapahtuvaan lahjamuotoiseen kansainväliseen sosiaaliapuun, kun taas bisneksessä jyräävät kiinalaiset, intialaiset, arabit ja muut. Yrittäjänä Afrikassa kyynistyy väistämättä, sillä jos ovat yrittäjyyden esteet joskus Euroopassakin hankalia, ovat ne Afrikassa tuhatkertaisia - alkeellisesta infrastruktuurista haitalliseen byrokratiaan, korruptioon ja yleisen kilpailuvastaiseen ilmapiiriin. Niinpä monet liikemiehet päätyvät lypsämään länsimaisten veronmaksajien kustantamia kehitysrahoja ja taantuvat kategoriaan 2. Toiset jatkavat yrittämistään ja yrittävät saada afrikkalaisiakin tekemään rahaa sen sijaan, että seisovat tumput suorina ruikuttamassa ja ilmaista rahaa anomassa. Hankalat markkina-alueet ovat riski, mutta eipä se ole helppoa Venäjällä tai Kiinassakaan. Eräässä vertauksessa kerrotaan kahdesta suutarista, jotka saapuivat keskelle Mustaa Afrikkaa ja näkivät, ettei ihmisillä ole edes kenkiä jalassaan. Toinen suutareista masentui ja lähti pois, koska eiväthän ihmiset täällä näytä käyttävän kenkiä. Toinen taas näki elämänsä tilaisuuden ja päätti tehdä ja myydä kengät kaikille.

Kun Afrikan-kävijä jakaa muille länsimaalaisille kyynisiltä kuulostavia näkemyksiään, hänelle helposti vastataan, että pitää vain uskoa. Uskon lujuutta täällä usein tarvitaankin, täällä pyörivien ulkomaalaisten lisäksi siitä pitävät huolen etiopialaiset itse. Yleinen klishee eksoottisista maista puhuttaessa on, että "parasta ovat ihmiset, niin ystävällisiä ja vieraanvaraisia". Onko maailmassa jokin maa, josta ei väitettäisi näin? Eikö ole päivänselvää, että kaikkialla maailmassa on olemassa hyviä, ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä? Niinpä en aio tällä kertaa lausua samoja fraaseja, vaan todeta, että vaikka kuinka suhtautuisi ympärillään oleviin ihmisiin myönteisesti ja ymmärtäväisesti, etiopialaiset ajavat hermoromahdukseen.

Viisi päivää matkailua hienosta kohteesta toiseen ja yhtäkkiä hermorasitus on tasolla, jossa kaipaa johonkin, missä ei ole paikallisia. Vaikkapa jollekin eksklusiiviselle klubille tai looshiin, jossa on vain giniä siemailevia shampanjasosialisteja ja paikallisia varakkaita, tai oman huvilansa yli miehenkorkuisten muurien kätköön, jossa ohikulkijat eivät näe, että pihalla istuu valkoihoinen. Muurien ulkopuolelta kantautuvat vain lintujen laulu, jatkuva kirkkojen ja moskeijojen ulina - aina kun yksi uskontokunta vaikenee, joku toinen aloittaa - ja pimeän langettua hyeenojen mylvähtely satojen kulku- ja vahtikoirien haukunnan säestämänä. Muurin päällä on partaveitsenterin varustettu piikkilanka.

Syynä hermorasitukseen on ennen kaikkea etiopialaisten äärimmäisen raadollinen suhtautuminen valkoihoisiin. Valkoisen nähdessään melkein jokainen etiopialainen ajattelee lähinnä rahaa. Jos kyseessä on rahvas, se ajattelee välitöntä hyötymistä. Valkoisen nähdessään lapset alkavat mekaanisesti huutaa "you! you! mani! mani!". Tällainen mölähtely alkaa heti kantautua teiden varsilta, oviaukoista, ojanpohjilta ja pelloilta, jos valkoinen on nähty kävelemässä. Jopa keskellä savannia vastaan tulevat ihmiset ojentavat automaattisesti kätensä ja alkavat hokea "mani, mani, you! you!". Joku viisas länsimaalainen on käynyt kertomassa kansallispuistojen alueille tunkeutuneille ihmismassoille, että turistit tuovat rahaa, ja ihmiset ovat ottaneet tämän kirjaimellisesti. Niinpä muutamat ihmiset osaavat sanoa englanniksi: "You must bring me money." Muuta he eivät englanniksi osaakaan.

Jos yksi pikkulapsi havaitsee farandžin, hän alkaa heti huutaa ja hälyttää paikalle koko kyläkuntaa. Täällä on havaittu valkoinen! Kymmeniä ihmisiä kertyy pian paikalle ja aggressiivisimmat jaksavat seurata kilometrien matkoja tai tuntikausia perässä, hokien lakkaamatta "rahaa, rahaa". Jotkut kehittelevät mielikuvituksellisia (ja yleensä valheellisia) kertomuksia kurjuudestaan ja väittävät näkevänsä nälkää. Mutta älkää kuvitelkokaan, että voisitte ilahduttaa heitä ja saada yhden köyhän afrikkalaislapsen kasvot kirkastumaan ostamalla hänelle ruokaa - ehei, vain käteinen kelpaa, kaikki muu saa heidät vain vääntämään naamaa. Jos erehdytte antamaan yhden birrin köyhälle lapselle, ajatellen että sehän vastaa alle 10 senttiä, niin heti on kimpussa kymmeniä ellei satoja lapsia, naisia, vanhuksia, rampoja, tautisia ja työkykyisiä toimettomia miehiä, jotka kaikki vaativat saada rahaa, yhä vihaisemmin ja aggressiivisemmin, ja se lapsi, joka sai birrin, vaatii kiitoksen sijaan heti kymmentä birriä.

Rahanahneus ei rajoitu köyhään rahvaaseen. Jos tapaa rikkaan afrikkalaisen, tämäkin haluaa länsimaalaisesta rahaa. Syyriassa tai Libanonissa saa köyhienkin ihmisten kanssa suorastaan taistella, jotta voisi maksaa itse edes omat laskunsa saati tarjota ravintolassa paikallisille. Afrikassa sen sijaan paikallinen, jonka tulot ovat paljon omia suuremmat, syö ja juo surutta länsimaalaisen laskuun eikä edes tiedustele siihen lupaa, vaan olettaa vain automaattisesti, että rahaa tulee tuutista loppumattomana virtana. Ehkäpä länsimaalaisesta voi hyötyä jotenkin. Hän voi rahoittaa jotain olemassa olevaa tai olematonta projektia oman firmansa tai hallituksensa rahoilla tai ostaa kalliita lahjoja. Rahaa pitää tulla ilmaiseksi ja itsestäänselvyytenä ja länsimaalaisen pitää maksaa kaikesta kaksin-, kymmen- tai satakertainen hinta, muuten väännetään naamaa.

Afrikkaan vasta rantautunut länsimainen nuorimies voi parin ensimmäisen päivän ajan kokea imartelevaksi sen, kuinka paljon huomiota, hymyjä ja katseita saa osakseen ravintoloissa ja kahviloissa - kunnes ymmärtää, että ravitsemuslaitoksissa käyvät paikalliset naiset (ne jotka ovat ilman miestä) ovat käytännössä kaikki prostituoituja. Toiset heistä ovat kokopäivätoimisia ja useimmilla on HIV. Toiset ovat osa-aikaisia - usein opiskelijoita tai pahimmassa tapauksessa lukiolaisia ja koulutyttöjä - jotka ovat baareissa etsimässä varakasta ja kaikkein mieluiten länsimaista miesseuraa taloudellisin tarkoitusperin.

Luontoharrastus tuo muualla maailmassa rentoutusta silloin, kun ihmisten joukossa oleminen alkaa väsyttää. Etiopiassa näin ei välttämättä ole, vaan jos valkoihoinen kiikaroi lintuja ja antilooppeja, hänestä tuleekin itsestään nähtävyys ja tuijottamisen kohde. Useimmat ihmiset kerääntyvät ympärille tuijottamaan, koska haluavat rahaa, mutta mukana voi olla aitoa uteliaisuuttakin. Erään järven rannalla sikäläinen väestö oli poikkeuksellisen pidättyväistä eikä ruikuttanut rahaa kuin vähäsen, mutta sitäkin uteliaampia olivat. Ei riitä, että ihmiset tuijottavat viiden metrin päästä, vaan heidän pitää tuijottaa puolen metrin päästä. Paikalle hälytettiin jopa poliisi, joka sitten seurasi ja tuijotti metrin päästä yli tunnin ajan, kunnes lähdin autolla toiseen paikkaan. Ainoa hyvä asia oli, että poliisilla ei tuntunut olevan mitään asiaa eikä hän puhunut mitään. Poliisin tuijottaessa vierestä muu kansa tuijotti paria metriä kauempaa.

Kävellessäni puolestani erään toisen järven rannalla suositulla puistoalueella, jossa paikalliset teinit pitivät piknikkejä ja soittivat kovalla musiikkia mankoistaan, halusi muuan piknikillä ollut työikäinen ja hyvinpukeutunut mies, ainakin 35-vuotias, ehdottomasti keskustella kanssani. Vakiokysymysten jälkeen keskustelu kääntyi tietysti rahaan. Mies kertoi olevansa diplomi-insinööri maatalousalalta mutta työtön, joten minä voisin vaikka antaa hänelle rahaa tai hän voisi maksusta näyttää paikkoja. Kun selvisi, että hänestä ei olisi oppaana mitään hyötyä, hän esitti seuraavaksi olevansa yhä edelleen naimaton ja lapseton ja haluavansa länsimaalaisen vaimon. Kehotin lopulta häntä hankkimaan töitä ja lähdin.

Kaikkialla kohtaa saman rasittavan mentaliteetin. Jonkun muun pitää tulla ja antaa rahaa. Miten sellainen kulttuuri voi kehittyä taloudellisesti? Ihmiset ovat kiinnostuneita vain välittömästä hyödystä. Jos sitä ei tule, ei tehdä mitään. Viimeiset puut kaadetaan ja viimeisetkin vehreät alueet muutetaan aavikoiksi kestämättömällä maankäytöllä ja sitten ruikutetaan, että rikkaiden maiden täytyy tulla ja jakaa rahaa oikealle ja vasemmalle. Lapsia tehdään lisää ja lisää. Samaan aikaan halutaan kaikkea lisää heti, nyt jo kyllä. Kylissä ei ole sähköä eikä viemäröintiä, ihmiset ulostavat kaduille ja heittävät roskansa viimeiseen "puhtaaseen" lähteeseen. Siitä huolimatta kaikkien pitäisi saada televisio, auto ja kännykkä. Kaupasta kannetaan kotiin kiinalaista tuontitavaraa, joka kulutetaan, hajotetaan ja heitetään takapihojen roskaläjiin, ja sitten pitää taas ostaa lisää ja lisää. Länsimaalaiset shampanjasosialistit ja afrikkalaiseen eliittiin kuuluvat opetuslapsensa ovat käyneet alueella opettamassa ihmisille, että on ihmisoikeus saada sellainen elintaso, joka länsimaissakin on, mutta sen eteen ei tarvitse kantaa vastuuta, vaan sitä pitää osata vaatia länsimaisten veronmaksajien laskuun.

Hmm. Tämän vuodatuksen jälkeen on syytä mainita, että on Etiopiassa toki toisenkinlaisia ihmisiä. On niitä, jotka eivät heti valkoisen nähdessään hyökkää hänen kimppuunsa rahaa ruinaten - ja siksi heidän äänensä ei kuulu. On naisia ja vanhoja miehiä, jotka taivaltavat päivässä kymmenien kilometrien matkoja jalan noutaakseen vettä tai polttopuita, koska kehitysapumiljardeista huolimatta mitään ei ole tehty edes perusinfrastruktuurin suhteen suurimmassa osassa syrjäkulmia. On naisia ja vanhoja miehiä, jotka kulkevat saman matkan myös käydäkseen kirkossa tai moskeijassa, koska Jumalalle on aina riitettävä aikaa. Etiopialaiset jos ketkä ovat osaansa tyytyvää ja raskaasti raatavaa väkeä, joka ansaitsisi parempaa. Melkein missä tahansa muualla täkäläiset kansalle ladottavat byrokraattiset rasitteet ja viimeaikaiset hintojen nostamiset olisivat jo aiheuttaneet katumellakoita, mutta ei Etiopiassa. Autoritääristen hallintojen ja sisällissotien taakka on raskas, ja kulttuuri sellainen, että ylempiä ei rohjeta arvostella.

Kaikki tietävät, miksi ihmiset tuhoavat viimeisetkin akaasiapuunsa ja antavat karjansa ylilaiduntaa viimeisetkin ruohotasangot aavikoiksi. Kansa on köyhää. Kansa tarvitsee lampaansa ja lehmänsä ja polttopuunsa juuri nyt eikä ehdi ajatella, mitä jää jäljelle jälkipolville. Lapsia tehdään, koska muutakaan turvaa ei vanhemmilla vanhetessaan ole; pojat jatkavat isiensä ammatteja ja tytöistä voi tienata myötäjäisiä. Tämä on suuri asenneparadoksi, koska mitä enemmän ylilaidunnetaan ja aavikoitetaan, sitä köyhemmäksi kansa käy, ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän nälkäisiä suita ja tarpeita. Syy-seuraus-suhde on molempiin suuntiin, koska köyhyys aiheuttaa lyhytnäköistä ja vastuutonta toimintaa, mutta toisaalta lyhytnäköinen ja vastuuton toiminta aiheuttavat köyhyyttä. Mihin kaikki menevät, kun viimeisetkin kansallispuistojen rippeet on tuhottu aavikoiksi? Naiset, vanhukset ja lukemattomat lapset kansoittavat sitten tomuisia ja kurjia kyliä, joiden ympärillä koiralaumat vaeltavat ja vuohet järsivät viimeisiä kasvamista yrittäviä ruohonkorsia, ja kaikki elävät Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneiden nuorten miesten ja Persianlahdelle piikomaan lähteneiden nuorten naisten lähettämillä rahoilla. Tai länsimaisten avustusjärjestöjen tuella.

Nuorisossa on silti nähtävä toivoa. Samassa puistossa, jossa kauluspaitainen diplomi-insinööri halusi minun järjestävän itselleen rahaa, työtä tai vaimon, kohtasin myös ryhmän paikallisia provinssikaupungin teinejä, tyttöjä ja poikia sekaporukassa, jotka halusivat puhua kanssani kaikenlaisista normaaleista asioista ja olisivat kutsuneet piknikillekin, mistä kuitenkin kohteliaasti kieltäydyin. Havahduin kuitenkin ihmettelemään miksi he saivat minut hyvälle mielelle, kunnes huomasin, että koko keskustelumme aikana yksikään heistä ei kerjännyt eikä tuntunut haluavan hyötyä minusta mitenkään muuten kuin kenties harjoitellakseen englantia. Kukaan heistä ei myöskään halunnut ottaa minusta valokuvia esittääkseen myöhemmin kavereilleen, että hänellä on länsimaalaisia ystäviä. He vaikuttivat optimistisilta, moderneilta ja hyvin koulutetuilta. Tällaiset pienet ilonaiheet kertovat siitä suuresta ystävällisestä enemmistöstä, jonka ääni niin harvoin kantaa rasittavan vähemmistön valitusvirren alta.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Addis IV / 12

Jaakko Hämeen-Anttila on erinomaisen kulttuuriteon mitat täyttävässä kirjassaan Mare nostrum osoittanut, kuinka läntisen Euraasian sivilisaatiot, sekä kristilliset että islamilaiset, muodostavat oikeastaan yhden kokonaisuuden, jonka juuret johtavat Välimeren itäpohjukkaan, Kaksoisvirtainmaahan ja Egyptiin. Viime aikoina on julkaistu myös englanniksi useita hienoja teoksia Välimeren ja Mustanmeren historiasta sekä kristinuskon ja islamin yhteisestä ja toisiinsa vuorotellen vaikutteita antaneesta kehityksestä.

Itse asiassa melkein kaikki, mitä läntisen Euraasian sivilisaatioiden kasvatteina tiedämme, luulemme ja luulemme tietävämme, kaikki kulttuurinen sisältö, tieteet, taiteet, tarinat, uskomukset ja myytit, ovat hyvin usein jäljitettävissä kolmeen jokilaaksoon, joissa läntisen Euraasian sivilisaatiot kehittyivät: Niilin, Kaksoisvirtain ja Induksen.

Niilinlaakson viljavimmat tulvatasangot sijoittuvat nykyiseen Egyptiin, joka myös vastaa muinaisen Egyptin ydinalueita, vaikkakin ennen Saharan laajenemista ja laajojen alueiden aavikoitumista laajat osat nykyistä Sudania etelässä olivat myös samaa sivilisaatioita synnyttänyttä jokilaaksoa. Eufratin ja Tigrisin virtojen muodostama Kaksoisvirtainmaa eli Mesopotamia (arabiaksi Bilad ar-Rafidain) sijaitsee nykyisessä Irakissa, vaikkakin varsinkin Eufratin laakso ulottuu myös pitkälle nykyiseen Syyriaan ja Turkkiin. Indus sijaitsee käytännössä kokonaan nykyisessä Pakistanissa.

Kaikki kolme jokilaaksoa ovat nykyisinkin niin tiheään asuttuja ja niissä ovat historian saatossa riehuneet niin monet imperiumit ja sivilisaatiot, että jokilaaksojen alavien osien täpötäysissä suurkaupungeissa meteli ja käsitekohina ovat myös kulttuurihistorian kannalta melkoisia. Ajatelkaapa vaikka Bagdadia, Kairoa tai Karachia. Joskus on paikallaan lähteä etsimään jälkiä sivilisaatiomme muinaisista alkuperistä kaukaa näiden jokien alkulähteiltä. Minulla on ollut ilo lyhyen elämäni aikana ehtiä vaeltamaan kaikkien näiden kulttuurisen ymmärryksen avainjokien alkulähteille ja sattumoisin tavata noilla vuoristoseuduilla mielenkiintoisia ihmisiä, vieläpä runoilijoita, suufeja ja salatiedon harjoittajia.

Kaikkialla läntisen Euraasian vuoristoisilla seuduilla elävät kansat ovat onnistuneet säilyttämään suurimman diversiteetin ja paljon sellaista, mikä tiheään asutettujen jokilaaksojen ja monien valloittajien moneen kertaan tasaiseksi pyyhkimien tasankojen asukkailta on hävinnyt tai hukkunut kakofoniaan. Otetaan vaikka kielellinen ja kansallinen monimuotoisuus: vuoristoseuduilla, kuten Balkanilla, Kaukasiassa, Kurdistanissa, Libanonissa ja Kashmirissa samoin kuin Iranin ja Afganistanin vuoristoseuduilla se on säilynyt paljon suurempana kuin tasangoilla. Myös resessiiviset geenit ovat yleisiä, minkä vuoksi kaukaa Afganistanista ja Kashmirista asti löytyy sini- ja vihreäsilmäisiä ihmisiä, jotka voisivat ulkonäkönsä puolesta melkein olla Skandinaviasta. Libanonin Shufvuorten druusit voisivat usein olla vaikka Keski-Euroopasta. Serkkuni on kertonut Länsi-Ukrainan Karpaateilla tapaamistaan vaaleista hutsuleista, joiden kielessä kyllä on "joo" ja ei on "nej".

Nämä asiat, samoin kuin vuoristolaisten kulttuurien lähtökohtainen konservatiivisuus ja taipumus puolustaa vapauttaan kaikkia ulkoisia tunkeutujia vastaan, johtuvat tietysti viime kädessä maantieteestä. Historian saatossa on ollut aivan eri asia pyyhkiä ratsujoukoilla aavojen tasankojen yli ja polttaa, karkottaa tai alistaa kaikki tiellään. Myöhemmin ratsuväet vaihtuivat tankkeihin. Vuoristoissa sen sijaan on aina voinut pienelläkin asialle omistautuneella joukolla suojella ja puolustaa omaa laaksoaan ylivoimaisiakin vihollisia vastaan. Ja asialle on oltu omistautuneita, sillä vuoristossa olot ovat ankaria ja elanto tiukkaa, joten omastaan oli syytä pitää kiinni ja sitä puolustaa.

Kun sivistyksen imperiumit nousivat jokilaaksoista, laajat arot ja tasangot suosivat sotaisia valloittajakansoja ja merenrannikot taas laivoilla liikkuneita kauppiaita. Mauno Koivistokin on Venäjä-kirjassaan kommentoinut tasanko- ja vuoristokansojen erilaisia turvallisuuskäsityksiä ja siten poliittisen kulttuurin lähtökohtia. Vuoristojen suojaisissa laaksoissa sen sijaan rakennettiin maantieteellisesti pieniä valtioita - käytännössä jokainen kaupunki, kylä ja laakso toimi uusimpiin aikoihin saakka kuin itsenäinen valtio, ja Sveitsin valtiomalli on tästä edelleen hyvin toimiva muistutus. Kantonijärjestelmä saattaisi lopulta olla tie rauhaan myös Balkanilla, Kaukasiassa, Libanonissa, Kurdistanissa ja Kashmirissa, jos sitä vain päästäisiin rauhassa kokeilemaan.

Eufratin ja Tigrisin alkulähteet sijaitsevat nykyisen Itä-Turkin ylängöillä, jossa väestöstä enemmistö tai huomattava osa on kurdeja. Induksen alkulähteet taas ovat korkealla Länsi-Himalajalla, Kashmirissa ja Baltistanissa. Sattumoisin molemmilla ylämailla harjoitetaan islamin suufilaisia suuntauksia ja puolustetaan tarvittaessa asein omien laaksojen riippumattomuutta, tulivat valloittajat sitten naapurilaaksosta tai kaukaisemmasta imperiumin keskuksesta.

Vasta tänä vuonna minulla on ollut tilaisuus käydä Niilin alkulähteillä, joista 80 prosenttia sijaitsee Tanajärven ympärillä Abessinian ylämailla. Tällä alueella harjoitetaan mystiikkaa siinä missä Kashmirissa ja Kurdistanissa, mutta pääuskonto on ortodoksinen kristillisyys. Vuoristoa ja ylämaiden raivoisaa vastarintaperinnettä on kiittäminen siitäkin, että Abessinian ylängöt säilyttivät sotien ja kansainvaellusten tiimellyksessä kristinuskonsa, kun Niilinlaakson alavat osat valloitettiin ja käännytettiin islamille. Keskiajalla Etiopiassa riehui useita muslimien ja kristittyjen välisiä sotia - joskaan ne eivät aina olleet uskonsotia vaan poliittisia, kuten kaikki sodat - eikä ole sattumaa, että maan itä- ja eteläosien kuivat tasangot kääntyivät islamiin, kun taas ylämaat pitivät kynsin hampain kiinni ortodoksisesta kristinuskostaan niin rannikolta tulleita muslimivalloittajia, etelästä vaeltaneita oromoja, Niiliä pitkin hyökänneitä Sudanin mahdilaisia kuin katolisia eurooppalaisia siirtomaavalloittajiakin vastaan.

Etiopian ortodoksien kuningasmyytti on Liiton Arkin päätyminen Palestiinasta seikkailujen kautta Etiopiaan, jossa sitä uskotaan nykyisin säilytettävän eräässä kirkossa pohjoisen ylämailla. Uskotaan, että Aksumin imperiumin kukistuessa sen asukkaat pakenivat Liiton Arkki mukanaan aluksi etelään, päätyen Hautavajoamalaakson järvialueelle nykyisestä Addiksesta etelään. Siellä suuren Ziwayjärven saarilla, joissa on muinaisia kirkkoja, puhutaan edelleen täysin omaa kieltä, joka näyttäisi olevan järveä ympäröivästä alueesta poiketen liturgisen geesin sukua. Tarkoitukseni on joulupyhinä matkustaa Hautavajoamalaaksoa etelään Ziwayjärven kautta Langanon, Abijattan ja Shallan järville, Wondogennetiin ja edelleen Hawassaan, vieraillen samalla usealla luonnonsuojelualueella.

Koska oman jeeppini rekisteröinti ei edelleenkään ole edennyt, olen vuokraamassa auton. Täällä työvoima on halpaa, joten vuokra-autot tulevat aina kuljettajan kera. Kuljettaja varmaan samalla vaivalla informoi täkäläistä salaista poliisia farandžin liikkeistä. Auton kuljettajineen vuorokausihinta on 800 birriä, joka on noin 80 dollaria. Kohtuullisen hyvien hotellien hinnat näkyvät olevan siinä 25-30 dollaria yö.

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Addis III / 12

On viimeinen adventti ennen kuin Suomessa ja muualla läntisten kirkkojen piirissä vietetään joulua. Etiopian kristityistä suurin osa on etiopialaisortodokseja, jotka viettävät jouluaan Egyptin koptien tavoin vasta tammikuun alussa. Ajat ovat joka tapauksessa sellaisia, että uhraan jonkin verran aikaa ja ajatuksia hengellisille asioille ja täällähän kirkkoja ja luostareita riittää keskiaikaisista upouusiin.

Etiopialaiset kirkot ovat täynnä värikkäitä kirkkomaalauksia, joihin on kuvattu niin yleiskristillisiä kuin täkäläisten perinteiden ja uskomusten mukaisiakin tapahtumia ja tarinoita. Euroopassakin kirkkomaalausten tarkoituksena oli alun perin informoida lukutaidotonta ja latinaa osaamatonta kansaa, joka ei siis voinut hankkia tietojaan uskonnosta sen enempää Raamattua lukemalla kuin kirkossa pidettäviä saarnojakaan kuuntelemalla. Latina vaihtui kansalliskieliin jo kauan sitten ja sittemmin Euroopassa valtaosa väestöstä on koulutettu myös lukutaitoisiksi.

Etiopiassa suurin osa väestöstä on edelleen lukutaidotonta ja sen lisäksi ortodoksikirkko käyttää edelleen muinaista geezin kieltä, joka on nykyisten tigren ja amharan kielten pohjana samaan tapaan kuin latina nykyisten romaanisten kielten, sanskriitti hindin ja urdun ja klassinen arabia nykyisten lukuisien arabian puhekielten pohjana. Muslimit lukevat edelleen Koraania vain arabiaksi. Esimerkiksi Suomessa olen tavannut Koraanin jakeiden ulkoa opettelulla kunnostautuneen teinin, joka ei kuitenkaan osannut arabiaa eikä siis voinut tarkkaan ottaen tietää, mitä noissa pyhissä jakeissa sanottiin, ellei joku välikäsi niitä hänelle selittänyt äidinkielellään.

Tästä huolimatta muslimit, kuten myös jotkut puriteenisemmat kristityt, ovat käyneet vuosituhansia niin kutsuttua kuvakiistaa uskonnollisia maalauksia ja kuvia vastaan. Taustana on se Raamatussa ja Koraanissa oleva eetos, joka varoittaa palvomasta kuvia, oli sitten kyse kultaisista häristä tai profeetan kasvojen kuvaamisesta. Kysymyshän ei ole kuitenkaan kuvista itsestään vaan siitä, palvotaanko niitä ikään kuin pyhä henki olisi kuvissa, jolloin uskonnolliset kuvat harhauttavat puritaanien mielestä epäjumalanpalvontaan ja taikauskoon.

Pyhien asioiden kuvaamisessa ei kristillisessä ja islamilaisessa perinteessä kuitenkaan alun perin ole ollut tarkoitus, että kuvia sitten palvottaisiin, vaan kuvat ovat kieltä ja viestintää, informaation jakamista siinä missä tekstitkin, jotka nekin ovat pakosta ihmisten kirjoittamia ja lukemia ja siis tulkitsemia, vaikka informaation alkuperää pidettäisiin kuinka jumalallisena. Niinpä kummankaan uskonnon valtavirrassa ei koskaan ole ollut mitään kategorista kuvakieltoa, vaan kirkkotaide on kukoistanut, uskonnolliset aiheet innoittaneet maalauksiin ja koristeellisiin pyhien kirjoitusten miniatyyrikuvituksiin. Jeesusta ja profeettoja, myös Muhammedia, on uskonnollisessa taiteessa kuvattu satoja vuosia, vaikka aina on ollut niitäkin, jotka ovat raastaneet kuvia tai repineet partojaan tämän vuoksi.

Yksi kirkkotaiteen perusaiheista on sekä katolisessa että ortodoksisessa perinteessä ollut pyhimysten kuvaaminen. Pyhimyksiähän ei väitetä jumaliksi eikä siten palvonnan kohteiksi, vaan he ovat ihmisiä, joita on eri aikoina pidetty erityisen esimerkillisen hyvinä joko hurskautensa, tekojensa tai joissain tapauksissa vain elämäänsä osuneiden uskonnollisesti merkittävien tapausten vuoksi. Tarkoitus ei ole ollut tehdä pyhimyksistä saati heidän kuvistaan palvonnan ja taikauskon kohteita, mutta tällaisten perinteiden yleistyminen katolisten ja ortodoksien parissa toimi aikoinaan yhtenä vaikuttimena protestanteille saarnata uskonpuhdistuksen puolesta. Niinpä suomalaisissa luterilaisissa kirkoissa nähtävät kauniit kirkkomaalaukset ovat useimmissa tapauksissa jäänteitä katoliselta ajalta, kun taas Helsingin tuomiokirkon interiööri edustaa puritaanisessa valkeudessaan luterilaisten lähes wahhabilaista kuvakammoa. Ironista kyllä, tuomiokirkosta löytyvät sitten valtavan kokoiset patsaat Lutherista ja Melachthonista, mikä suuresti huvitti erästä kanssani Helsingissä vieraillutta libanonilais-amerikkalaista katolista.

Pyhimystarinoiden tarkoitus on valistaa, opastaa ja henkistää jälkipolvien kristittyjä. Niinpä ne ovat useimmiten varsin aikaansa sidottuja eikä objektiivinen historioitsija tietenkään voi olettaa niiden aina olevan tosiakaan. Esimerkiksi eräässä suositussa etiopialaisessa pyhimystarinassa pyhimys Teklu Haimanot seisoi vuosikausien ajan yhdellä jalalla Jumalaa kunnioittaakseen ja kerran vuodessa lintu toi hänelle yhden siemenen, joka sitten ihmeellisesti riitti ravinnoksi koko vuodeksi. Lopulta käyttämätön jalka putosi irti. Kirkkomaalauksissa voikin nähdä yksijalkaisen pyhimyksen ja hänen taustallaan yksinäinen jalka lentää saamillaan enkelinsiivillä taivaaseen. Olisikohan tällä tarinalla yhteyttä Syyriassa vaikuttaneeseen kuuluisaan pylväspyhimykseen Simeoniin, jonka jälkeensä jättämän luostarin hyvin säilyneitä raunioita voi käydä katsomassa Aleppon länsipuolella Mar Samanin (Saint-Simonin) kukkuloilla?

Toinen erittäin suosittu myytti täälläkin on tarina lohikäärmeen surmaavasta Pyhästä Yrjöstä. Moni kansa on omaksunut Pyhän Yrjön myytteineen itselleen - keskiaikaisesta Englannista Libanoniin, Kiovaan, Moskovaan eikä tietenkään vähiten pyhimyksen mukaan nimettyyn Georgiaan. Etiopiassa myytti on suosittu, mutta täältä löytyy myös libanonilaisia varmaankin ilahduttava hämmästyttävä vahvistus Libanonin omistusoikeuden puolesta. Libanonilaisen version mukaanhan taistelu lohikäärmettä vastaan tapahtui Pyhän Yrjön lahden alueella, joka nykyisin on Beirutin kaupungin peittämää. Etiopialaisessa myytissäkin tunnetaan neitsyt, jonka Yrjänä lohikäärmeen kynsistä pelastaa. Tämän neidon etiopialainen nimi on Birutawit, joka ihmeellisesti tarkoittaa "beirutitar". Nykyarabeja tämä varmaan huvittaisi, koska arabialaisten vitsien mukaan Beirut on se paikka arabimaailmassa, josta ei löydy neitsyitä...

Jos pelastettava neito oli beirutilainen, mikä sitten oli häntä uhannut lohikäärme, jollaisten olemassaololle ei ole löytynyt fossiilisia sen kummemmin kuin arkeologisiakaan todisteita sitten dinosaurusten katoamisen. Kiinassa lohikäärmeet toivat hyvää onnea, Kaakkois-Aasiassa lohikäärmemäiset naagat ovat pyhien paikkojen suojelijoita, ja Keski-Amerikassa sulkakäärme samoin oli hyvä jumalhahmo. Läntisessä Euraasiassa lohikäärme on kuitenkin esiintynyt hämmästyttävän laajasti eri kansojen ja uskontojen mytologioissa pahuuden symbolina. Lukekaapa vaikka Johanneksen ilmestyskirja, tuo symboliikaltaan hämmästyttävän yleismaailmallisesti toimiva hallusinogeeninen kuvaus erään imperiumin rappiosta, lopun ajoista ja tuhosta. Johanneksen ajan kontekstinä oli Rooman imperiumi, mutta pyhille kirjoituksille ominaisesti teksti on niin symbolista ja abstraktia, että sitä on voitu harvinaisen osuvasti hyödyntää kuvattaessa monia moderneja maailmanhistoriallisia tapahtumia ja erityisesti parin totalitäärisen imperiumin edesottamuksia.

Henkilöhahmojen joukossa on Babylonin portto, sittemmin Rooman purppuraan puettu nainen, jonka kruunussa oli kaksitoista tähteä. Kun purppuraan puettu nainen istui punaisen lohikäärmeen selässä, näyn näkijä sitä suuresti ihmetteli. Johannes ilmeisesti näki Rooman imperiumin rappeutuneen Babylonian tasolle tyranniaan ja pedon ja tämän väärien kuninkaiden kanssa vehtaamiseen. Pyhän hengellisen Jerusalemin ja synnillisen maallisen Rooman kaupungit edustivat pitkään symbolisia vastakohtia kristillisessä kirjallisuudessa. Muslimien perinteessä Mekan ja Medinan alkuajan vastakkainasettelu ja profeetan kannattajien voitto vanhoista vallanpitäjistä on saanut samanlaisen kaiun.

Purppuraan puettu nainen, jonka kruunussa oli kaksitoista tähteä, oli kuitenkin tietysti myös neitsyt Marian symboli, vaikkakin nainen ja kaksitoista tähteä oli symbolina peritty jo antiikin vapaudenjumalattaresta ja sitä ennen todennäköisesti Persian kautta Intiasta. Nykyisessä Pakistanissa voi muinaisen Taxilan raunioissa löytää hämmästyttävän kivireliefin, josta löytyvät niin kaksitoista tähteä, hakaristi kuin kaksipäinen kotkakin, kaikki sittemmin Persian kautta Bysanttiin ja edelleen Eurooppaan kopioituneita muinaisia intialaisia symboleja. Muinaisessa arkkitehtuurissa kaksitoista tähteä kuvasivat täydellisyyttä ja täydellistymistä, sillä ne tarvittiin optimaalisesti mosaiikilla täytetyn tilan viimeistelyyn. Hakaristin kerrotaan olleen onnellisuuden symboli, mutta se on alun perin tyylitelmä auringosta. Kaksipäinen kotka, kuten useimmat kotkasymbolit - antiikin Egyptissä korppikotka ja kobra yhdessä - oli tyypillinen hallitsijadynastian symboli. Habsburgien ja Saksan kotkat juontuvat Länsi-Roomaan, Romanovien ja Albanian kaksipäiset kotkat taas Bysanttiin, mutta näillä lienee vanhempi yhteinen alkuperä.

Ei ole sattumaa, että kehitellessään Euroopalle lippua sotienvälisen ajan varhainen Euroopan integraation puolestapuhuja, kreivi Richard Coudenhove-Kalergi, kehitteli lipun, jossa sinisellä pohjalla oli kultainen auringonkehrä, sen päällä punainen risti ja ympärillä kaksitoista tähteä. Hänen aikanaan Paneurooppa ei toteutunut, mutta lipusta tuli Euroopan neuvoston ja paljon myöhemmin Euroopan unionin lippu, joskin Turkin saamiseksi mukaan muslimeja loukkaamatta haluttiin kaikkein ilmiselvin kristillinen symboli, punainen risti, jättää pois, ja niinpä pois jäi myös Apollon kultainen auringonkehrä. Coudenhove-Kalergi tiesi symboliikkansa ja sen, että jokikinen valitsemistaan symboleista olisi voitu tulkita lukemattomilla eri tavoilla, ei vähiten auringonkehrä ja kultaiset tähdet. Jäljelle jääneessä EU:n lipussakin on riittävästi pohdittavaa, jotta jokainen voi löytää siitä haluamansa.

Ilmestyskirjassa lohikäärme symboloi saatanaa, joka kuitenkin käyttää pahantekoonsa maan päällä fyysisiä ihmishahmoja, joista keskeisiä ovat ilmeinen vallananastaja tai diktaattori, "peto, jonka kuolinhaava parani", sekä hänelle tukea julistava "väärä profeetta". Nämä onnistuvat korruptoimaan keisarillista kaupunkia symboloivan kuningattaren tai porton ja saamaan valtaansa monia maita ja kansoja. Lopulta kuitenkin tähtikruunuisen naisen synnyttämä poika, joka erämaassa piileksi lohikäärmeeltä, palaa messiaana ja lyö Armageddonin taistelussa - paikka on nykyisessä Lähi-idässä - pahat kuninkaat armeijoineen sekä syöksee lopuksi myös pedon ja väärän profeetan tuliseen järveen. Lohikäärme vangitaan.

Myytissä pyhästä Yrjänästä ja lohikäärmeestä ei ole kyse sen pienemmästä kuin ikuisesta hyvän taistelusta pahuutta vastaan. Jokaisena aikana tarvitaan hyvän ja vapauden puolesta taistelevia ritareita surmaamaan yhä uudelleen - kuka milläkin keinoin - kavalia juoniaan maailman pään menoksi puivan lohikäärmeen. Kuten tiedämme kaikista myyteistä, lohikäärmeet muuttavat muotoaan ja esiintyvät väärillä nimillä tai joskus kuningasten, vääräin profeettain ja imperiumien kautta.

Vaikka toiset ajat ovat pimeämpiä kuin toiset, ja usein pyhimykset ja muut hyvän palvelijat vaeltavat läpi pimeyden laaksojen pilkattavina ja piinattavina tai kokevat marttyyrikuoleman, on kaikkina aikoina myös aina hyvyyttä ja sankaruutta elävissä ihmisissä, jotka teoillaan ja omalla osuudellaan siellä missä voivat, kukin voimansa, elämänpiirinsä ja saamiensa tilaisuuksien mukaan, saavat aikaan jotain hyvää. Tästä pyhimystarinat ja niistä kertovat kuvat ennen kaikkea muistuttavat. Kautta maailmanhistorian lopullinen armageddon siirtyy aina vain, ja ehkä hyvä niin, sillä hyvien ihmisten tehtävänä ei ole Jumalalle varattu lopullinen voitto, vaan sen varmistaminen, että taistelu kaiken aikaa jatkuu eikä vihollinen siten koskaan voi koko maailmaa orjuuttaa.

torstai 18. joulukuuta 2008

Addis II / 12

Sain tänään etiopialaisen ajokortin käytyäni maksamassa pieniä summia monille eri luukuille, allekirjoittamassa papereita ja ottamassa niihin leimoja. Tämä ei vielä tarkoita, että voisin käyttää autoani, vaan sen rekisteröinti on edelleen kesken, vaikka viranomaiset ovatkin viimein päättäneet, mikä on auton oikea korinumero.

Paikallisen sanomalehden mukaan Etiopiassa tulee eniten kuolonuhreja liikenneonnettomuuksissa ajoneuvoa kohti koko maailmassa. Tämä ei lainkaan ihmetytä, kun katselee ajotyylejä ja etenkin jalankulkijoiden tapaa mihinkään katsomatta hyppiä autojen eteen. Kuulemma paikallisen taikauskon mukaan tuo hyvää onnea, jos kulkee pysähtymättä ja katsomatta autojen eteen ja selviää hengissä. Toisaalta kuolonuhrien määrä ihmetyttää sikäli, että tiet ja kadut ovat kaikkialla niin huonossa kunnossa, ettei missään voi ajaa kovin lujaa.

Elättelen yhä heikkoa toivoa, että saisin auton käyttööni jouluksi ja voisin ajaa johonkin pääkaupungin ulkopuolelle pyhäpäiviksi. Tosin näyttää myös siltä, että Etiopian hallitus aikoo joululahjana järjestää uuden restriktiivisen kansalaisjärjestölain julkisen kuulemisen juuri länsimaisen joulun pyhinä, jottei maailmalta tulisi turhan paljon huomiota tälle jälleen uudelle takapakille, jota maan demokratiakehitys ottaa.

Tähän liittyen oikeus tuomitsi juuri kuudeksi vuodeksi vankilaan Etiopian tunnetuimman poptähden Tewodros Kassahunin alias Teddy Afron, väittäen tämän syyllistyneen tappoon ja heitteillejättöön liikenteessä, vaikka poptähdellä oli onnettomuusillaksi alibi ja surmansa saanut oli tuotu ruumishuoneelle eri päivänä kuin onnettomuuden väitettiin tapahtuneen. Kansalaiset epäilevät, että todennäköisempi syy oli se, että Teddy oli alkanut suursuosionsa turvin arvostella hallitusta ja ottaa musiikin keinoin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Vielä liikenneturmia enemmän Etiopiassa pelottavat kuitenkin näkymättömät viholliset, jotka Afrikassa vaanivat kaikkialla huonojen hygieniaolojen ja ilmastotekijöidenkin vuoksi. Olen jälleen onnistunut saamaan vatsataudin ja jos merkit pitävät paikkansa, pari päivää menee taas hukkaan sitä kärsiessä. Onneksi Addis on niin korkealla, että täällä ei ole malariaa, mutta aina Hautavajoamassa tai muilla kuumilla alueilla vieraillessa, kun hyttynen pistää, tulee miettineeksi, muistiko ottaa sinä päivänä malariatablettinsa. Muita loiseliöitä Addiksessakin kuitenkin riittää. Ulkomaalaiset tapaavat saada ameeboja esimerkiksi hotellien seisovista pöydistä. Ihmisillä on sellainen kummallinen luulo, että jos on viiden tähden hotellissa luksusilluusion ympäröimänä, voi turvallisesti syödä kaikenlaista kylmää, kuten salaatteja, ja vieläpä seisovasta pöydästä. Paljon turvallisempaa olisi syödä vaikka rupuisessa katukeittiössä, kunhan ruoka on kunnolla kuumennettu, vaikka asiakkaan nähden, eikä seiso päivän mittaan missään seisovassa pöydässä, jonka ohi sadat ihmiset kulkevat mikrobejaan levitellen.

Kävin keskiviikkona jälleen Bishoftussa, vilkaisten myös Tshalaklakajärveä kahvin merkeissä kattoterassilta ja vieraillen ilmavoimien upseerikerholla vehreän Horajärven rannalla, jossa jälleen sadat kruununokikanat, pikku-uikut ja monet merimetsot, afrikanhanhet ja pelikaanit kelluivat runsasta kalakantaa verottamassa. Loistelias malakiittikalastajakin oli jälleen samoissa asemissa laiturin vieren puussa.

Matkalla Addiksesta Bishoftuun oli jälleen hauskoja koulujen kylttejä. Yksi parhaista oli "Persistence Academy", jonka värikkäässä kyltissä on kuva joukosta ankarannäköisiä nutturapäisiä pikkutyttöjä koulupuvuissa, huulet ja kulmakarvat mutrussa ja suorastaan pelottavasti katsojaan tuijottaen. Naapurikoulu oli nimeltään "Neway Challenge Academy", jonka kuvassa siinäkin on vakavan näköisiä lapsia univormuissa.

Tällaisiin kouluihin sitä uskaltaisi tyttärensä tai poikansa laittaa, koska koulunkäynti selvästi otetaan vakavasti. Herättäisihän se heti ajatuksia ties minkälaisesta kevytmielisyydestä, jos kuvissa olisi nauravia natiaisia. Mitä se sellainen on? Persistenssin ja haasteiden akatemioissa sen sijaan varmasti kasvatetaan luonnostaan haihatuksiin taipuvaisista lapsista kunnollisia ja siveitä pikku vaimoja.

Maan hallituskin on ryhtynyt kampanjoimaan tienvarsimainosten keinoin yhteiskunnallisia ongelmia vastaan. Yhdessä mainoksessa nainen kääntää kauhuissaan kasvonsa pois ja kohottaa torjuvasti kätensä. Iskulauseessa kehotetaan jokaista kääntämään selkänsä korruptiolle.

Toisessa kampanjamainoksessa on mies, joka halaa vaimoaan, mutta vilkuilee samalla flirttailevasti toiseen naiseen. Tekstissä muistutetaan, että aids tappaa ja kehotetaan siveyteen ja aviolliseen uskollisuuteen. Mahtaako asia nyt tällä kehityshankkeella ratketa? Paikallisten reaktiot tuntuvat olevan pikemminkin päinvastaisia, sillä heidän mielestään useaa naista vilkuileva mies on cool. Naisten pitää toki olla siveitä. Mitä siitä muuten tulisi? Sehän aiheuttaisi vain epäjärjestystä, kaaosta ja jumalatonta menoa, jos naisetkin alkaisivat käyttäytyä samoin kuin miehet. Yksi paikallisista totesikin huolestuneena, että nykyajan tytöt kulkevat ulkona ties minkälaisissa asuissa saatuaan televisiosta vaikutteita.

On tietysti täysin poissuljettua, että kampanjoitaisiin esimerkiksi ehkäisyn puolesta. Sehän olisi täysi tabu, aivan tavatonta, ja sitä vastaan ovat niin kirkot kuin moskeijat.

Nuoriso saa nykyään niin paljon vaikutteita ja perinteiset arvot unohtuvat täysin. Kaikenlaiset rastahiuksiset löysävaatteiset nuoretmiehet - yksi sellainen juuri ohitettiin lampsimassa löysästi katua pitkin ja paidassansa luki "FBI" - tekevät mitä lie popmusiikkia ja nuoriso saa päähänsä länsimaisia hullutuksia, ehkä jopa ryhtyy arvostelemaan ylempiään tai esittämään oppositiomielipiteitä. Se uhkaa vakautta ja kehitystavoitteita. Jos sen sijaan kaikki puhaltaisivat samaan hallituksen määrittämään hiileen, mikä se kulloinkin onkin, saavutettaisiin vuosituhattavoitteet heti ja Etiopia saavuttaisi ja ohittaisi länsimaat kaikilla mittareilla. Sitä ei tohdi edes sanoa, että ensin Etiopian pitäisi saavuttaa edes muut Afrikan maat, koska etiopialaiset eivät mielestään ole afrikkalaisia vaan näitä ylempiä.

Kuulin juuri, että Etiopia on vasta nyt saavuttanut sen bruttokansantuotteen tason asukasta kohti, mikä oli voimassa vuonna 1973, juuri ennen kuin keisari syrjäytettiin. Näin paljon siis toistakymmentä vuotta kestänyt kommunistinen kokeilu sai aikaan Etiopiassa. Siinä sivussa väestö on jatkanut räjähdysmäistä kasvuaan eikä kukaan tiedä, kuinka paljon yli 80 miljoonan Etiopiassa jo todellisuudessa on ruokittavia suita. Vaikka siis uudet viisivuotissuunnitelmat hallituksen valitsemalla ohjatun demokratian tiellä, joka sentään on verrattomasti Dergin diktatuuria parempi, loisivat huimia tilastoja maataloustuotannon kasvusta, mikään ei taida riittää, sillä väestö kasvaa ekspontentiaalisesti samalla kun ympäristö tuhoutuu ja aavikoituminen etenee. Ihminen ei opi.

Maassa vallitsee kolme mentaalista tai suorastaan kulttuurista estettä, jotka heijastuvat kielteisesti yhteiskunnan kehitysmahdollisuuksiin. Ensinnäkään etiopialaiset eivät pidä aloitteellisuudesta, varsinkaan oma-aloitteisuudesta. Kaiken pitää tulla ylhäältä annettuna jos on tullakseen. Ilman ylhäältä tulevaa määräystä mitään ei kannata tehdä, koska siinä tulee vain astuneeksi jonkun varpaille ja saa pyyhkeitä. Toisekseen etiopialaiset vastustavat kilpailua. Mitä siitä tulisi, jos jotkut vielä kaikkien vaikeuksien lisäksi kilpailisivat monopoliasemassa olevien kanssa? Tämä pätee niin julkiseen kuin yksityiseenkin sektoriin.

Kolmanneksi, vakaus on yhtä kuin kontrolli, ja vapaus olisi yhtä kuin kaaos. Eihän nyt ihmisten voi antaa tehdä mitä haluavat, koska sittenhän kukaan ei enää puhaltaisi oikeaan hiileen. Sen sijaan, että nuorille sallittaisiin pääsy internettiin, matkapuhelinalalla saisi olla muitakin kuin surkea valtionmonopoli ja investoinnit kaikille talouden aloille sallittaisiin, pidetään mieluummin liiat mahdollisuudet poissa nuorten koulutettujen ulottuvilta, joten nämä joutuvat lähtemään piioiksi ja siivoojiksi Persianlahdelle sen sijaan että voisivat perustaa kotimaassa yrityksiä tai kommunikoida sujuvasti ja vapaasti toistensa ja koko muun maailman kanssa, saaden uusia ajatuksia ja tietoa eri mahdollisuuksista.

Yksityistä maanomistustakaan ei ole Etiopiassa sallittu, vaan ihmiset vuokraavat maata hallitukselta. Onko heillä silloin intressi pitää huoli ympäristön ja maaperän säilymisestä lapsilleen ja lapsenlapsilleen, vai pikemminkin intressi saada vain mahdollisimman paljon nopeaa hyötyä niin kauan kuin maa on omassa käytössä? Jos metsä kuuluu valtiolle, joka ehkä lähettää kerran vuodessa jonkun käymään valvomassa, ihmiset kyllä hakkaavat kaiken pois polttopuuksi, koska muutenhan naapuri hakkaisi. Sitten ihmiset levittelevät käsiään ja sanovat, että hallituksen tai ulkomaisten avunantajien tai jonkun muun pitää ratkaista ongelmansa, kun kaikki on kurjasti.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Sambia

Olen nyt takaisin Addis Abebassa. Kiireisen Sambian-matkan jälkeen on hyvä istua kahvilla tai Pyhän Yrjön mukaan nimetyllä oluella huvilani terassilla ja havainnoida luonnon ihmeitä omassa puutarhassa. Joka päivä piha-akaasian sateenvarjomaisen latvuksen kansoittavat metelöivät kyläloistokottaraiset. Niillä on nyt erityinen syy juhlaan, sillä palvelijattareni laittoi pizzanjämät niille syötäväksi. Pizzapaikassa käykin nyt kuhina. Metallisen sinimustilla ja keltasilmäisillä kyläloistokottaraisilla on erinomainen hälytysjärjestelmä, jonka mukaan osa parvesta kantaa pizzaa akaasian suurille kiemuraisille oksille syötäväksi, kun taas osa pitää eri suuntiin vahtia ja hälyttää heti, jos äkkää yhden pihan liepeillä liikuskelevista kissoista tai harvoin näyttäytyvän arovarpushaukan.

Muitakin asioita terassilta käsin voi oppia, kuten että viiruhemppo kuulostaa aivan kirjosiepolta, kun taas säihkymedestäjä kuulostaa keltahempolta. Täplähiiron voi ajoittain havaita hyppivän oksalla tasajalkaa, mikä on ilmeisesti jonkinlainen soidinmeno, sillä se tekee tätä toisen hiiron tullessa tyrkylle samalle oksalle. Katollani pesivät täpläkyyhkyt ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen matkani aikana; ilmeisesti poikaset ovat lähteneet pesistä. Afrikanvariksesta lähtee mitä ihmeellisimpiä ääniä. Pihalla pörrää isoja pistiäisiä, jotka selvästi etsivät jotain saalista tai loisittavaa pensaista, käyden niitä systemaattisesti läpi, mutta joutuen itse etiopiansavannisiepon saaliiksi. Sieppo hakkaa pistiäistä ensin oksaan tehdäkseen pistimen vaarattomaksi ja nielee sitten ihmeen vaivatta ison ja pelottavan näköisen hyönteisen.

Mutta tarkoitus oli kirjoittaa Sambiasta. Viiden päivän aikana, jotka siellä vietin, opin paljon uutta tuosta maasta, ja yleisvaikutelmani oli hyvin myönteinen. Sambia on selvästi Afrikan unohdettu helmi, jossa näyttää olevan mitä vain mitä löytyy Keniasta tai Tansaniasta, paitsi että Sambiassa ei ole turistilaumoja. Maassa on vielä osittain puutteellinen tieinfrastruktuuri ja tunnetuimmassa turistikohteessa, Victorian putouksilla Livingstonessa, on kohtuuttoman kallista. Sambia on kuitenkin verrattomasti turvallisempi maa matkustaa kuin Kenia tai Etelä-Afrikka ja rikollisuus on vähäistä. Hinnat ovat korkeampia kuin Etiopiassa mutta päihittävät kyllä reilusti Kenian ja Etelä-Afrikan hintatasot.

Lähimpiinkin kansallispuistoihin pääseminen osoittautui niin kauan kestäväksi, että päädyin lopulta tunnin ajomatkan päässä Lusakasta olevaan Chaminukan yksityiseen riistansuojelualueeseen, jota muutama kontakti suositteli. Kun käytössä olivat vain torstai-iltapäivä, ilta ja perjantaiaamupäivä alkuiltapäivään saakka, kohde osoittautuikin tähän erinomaiseksi. Chaminuka on edullinen keidas lähellä pääkaupunkia ja lentokenttää. Sen omistaa kyproksenkreikkalainen liikemies, joka myös keräilee afrikkalaista nykytaidetta looshille. Paikassa on hyvät majoitustilat, ravintola, mukavia kahvilaterasseja ja sieltä järjestetään asiakkaiden toiveiden mukaan räätälöityjä retkiä sekä jeepillä, veneellä että jalkaisin. Päivätaksa on 300 000 kwachaa (jotain 70 € kieppeillä), kattaen sen jälkeen kaiken: oppaan, safarit, ruoat, kahvit, oluet. Päivätaksa on vähemmän kuin taksien vaatima raha tunnin ajomatkasta Chaminukaan. Sambiassa onkin selvästi kannattavampaa vuokrata oma auto.

Käyttööni saamani opas oli erittäin pätevä ja informatiivinen, puhuen hyvää englantia ja osaten kertoa erittäin paljon uutta sekä eri luontotyyppien ekologiasta että eläinlajien ja lintulajien käyttäytymisestä, esiintymisestä jne. Kun ensimmäisenä iltana auringon laskiessa törmäsimme linnunääneen, jota hän ei äkkiseltään tunnistanut, hän oli ottanut yön aikana asiasta selvää ja informoi minua aamulla, että kyse sen-ja-sen äänen kohdalla oli pensaslepinkäisestä, että mustavyösepällä on kaksi eri vaihtoehtoista laulutapaa ja että pimeän laskeuduttua kuultava laulu kuuluu kapinkehrääjälle.

Internetistä löytyvien tietojen mukaan Chaminuka on Sambian suurin yksityinen luonnonsuojelualue. Se kattaa varsin mittavat alueet Sambian luonteenomaisinta luontotyyppiä, miomboa eli brachystegiaa kasvavaa metsäsavannia, minkä lisäksi siellä on runsaasti muitakin mielenkiintoisia habitaatteja: Tulvasavannia, joka osan vuodesta on veden vallassa, joten kaikki puut ja pensaat kasvavat valtavien termiittikumpujen päällä, eläen symbioosissa termiittien kanssa. Suuria alueita entistä karjan laidunta, joka on pikkuhiljaa toipumassa takaisin luonnonsavanniksi. Pieniä damboja eli suovyöhykkeitä ja useita pieniä tekojärviä, jotka vetävät puoleensa suuria määriä kahlaajia, haikaroita ja sorsalintuja.

Chaminukan riistansuojelualueella elää 17 lajia antilooppeja, joista onnistuin kahden päivän aikana näkemään 12. Yksi yleisimmistä lajeista on Sambiassa endeeminen kafuenliki. Jonkin aikaa kesti, ennen kuin opin vaistomaisesti erottamaan toisistaan impalat, likit, pukut, kudut, puikkijat, kongonit, vesi-, ruoko-, kirjo-, hirvi- ja hevosantiloopit. Lisäksi on runsaasti kirahveja, seeproja, pahkasikoja, kafferipuhveleita ja muutama viimeinen norsu. Ikävä kyllä leijonat ja täplähyeenat on aidattu omalle alueelleen eikä niitä ole päästetty kulkemaan vapaasti, kuulemma alueella sijaitsevien muutaman paikallisen yhteisön vuoksi, jotka eivät hyväksy petojen palauttamista alueelle, josta ne kerran on hävitetty. Villi petokanta rajoittuukin siten servaaleihin, karakaleihin ja villikissoihin. Pienemmistä nisäkkäistä näin vihermarakatteja, keltapaviaaneja, pensasjäniksen sekä sambianpensasoravia.

Alueen lintulajeista suurin on strutsi, joita näkee puiston alueella laumoittain, joskin strutsikanta täällä ja usessa Sambian kansallispuistoista on ilmeisesti uudelleenistutushankkeiden tulosta, koska laji oli jo ehtinyt kuolla Sambiasta sukupuuttoon. Nyt eläinkantoja selvästi valvotaan tarkemmin, sillä pimeän aikaan tiellä Chaminukan ulkopuolella autoja pysäytettiin useassa paikassa ja takakontteja tarkastettiin siltä varalta, että siellä olisi salametsästettyä riistaa.

Lintujen etsiminen miombolla on hieman samanlaista kuin trooppisen Aasian viidakoissa: ensin ei pitkään aikaan näy mitään, kuuluu vain paljon ääniä, ja sitten yhtäkkiä ympärillä on kymmeniä eri lajeja edustavia lintuja kaikkialla, mihin katsoo. Tämä johtuu siitä trooppisille metsämaille ominaisesta asiasta, että linnut liikkuvat valtavissa sekaparvissa, lintuarmeijoissa tai lintuaalloissa, kuten niitä kutsutaan. Näin ne hyödyntävät toistensa erilaiset ravinnonhankintatavat, ravintokohteet ja varoitusmekanismit maksimaalisesti. Myös lampien ja dambojen laitamilla oli vilisemällä lintuja valtavista marabuista ja satulahaikaroista pieniin palearktisiin kahlaajiin, jotka talvehtivat täällä. Helmikanoja ja harmaatokoja oli kaikkialla. Yhteensä näin Chaminukassa kahdessa päivässä 151 lintulajia.

Alueen petolinnuista suurin, gasellikotka, jäi tällä kertaa näkemättä - gasellien sijaan sen pääravintoa Chaminukassa ovat marakatit - mutta sen sijaan näin kyllä ruskokäärmekotkan, savannikotkan, liskohaukkoja, lauluhaukkoja ja monia muita, sekä erityisen erikoisen maaelämään sopeutuneen petolinnun, sihteerin, jonka nimen alkuperälle annetaan kaksi eri selitystä. Toisen mukaan se johtuu siitä, että linnun päässä on irrallisen näköisiä sulkia, jotka näyttävät sulkakyniltä. Toisen mukaan taas englanninkielinen nimi secretary on väärin ymmärretty arabiankielisestä sanasta sakr at-ta'ir, joka merkitsee metsästyshaukkaa.

Näkemämme sihteeri näytti saalistavan jyrsijöitä, mutta lintu tunnetaan erityisesti käärmeiden pyydystäjänä. Yksi helppo saalis olisi ollut ainoa kohtaamamme käärme, tappavan myrkyllinen oksakäärme, jonka löysimme keskeltä polkua, varsin avuttomassa tilassa, sillä käärme oli onnistunut sieppaamaan suuren vihreän kameleontin ja nieli sitä paraikaa niin, että kameleontin pää ja eturuumis olivat käärmeen sisällä. Tässä tilassa käärme ei tietenkään voinut muuta kuin teeskennellä kuollutta ottaessani valokuvia aivan vierestä ja vielä kädessä pitäen mittakaavan saamiseksi. Jos käärme olisi ollut aktiivisessa tilassa, sitä ei olisi voinut käsitellä ihan samoin, sillä sen myrkky on lamauttavaa hermomyrkkyä eikä Sambiassa ole kapasiteettia hoitoon, joten tämän lajin purressa ainoa selviytymismahdollisuus olisi välitön siirto lentokoneella Etelä-Afrikkaan.

Sambiassa vallitsee yleinen leppoisa tunnelma. Autolla ajellessakin kuljettaja on hiljaa ja mitään ei puhuta, radiosta tulee harrasta kristillistä musiikkia. Niin uskonnollisia sambialaiset eivät kuitenkaan ole, että paheksuisivat tuoppia. Maan oma olut, Mosi, on hyvää. Ikävä kyllä sambialaisten pahoihin tapoihin kuuluu ryypätä iltaisin ja ajella sitten Lusakassa humalassa.

Mutta Chaminukan alueella ei sellaista tietysti ole. Illalla piti lähinnä varoa tien yli hyppiviä antilooppeja. Kerran keskellä tietä käveli iso pöllö - täplähuuhkaja - joka jäi vielä pyöreine keltaisine silmineen kökkimään tien laitaan auton valoihin, joten siitä sai erinomaisia valokuvia. Chaminukan alueella kuhisi yöllä kehrääjiä, ainakin kolmea eri lajia. Valitettavasti niillä on tapana jäädä kököttämään autotielle ja lähteä vasta kun auto on aivan kohdalla. Niinpä aamulla löytyi useita yliajettuja kehrääjiä sellaisiltakin hiekkateiltä, joissa ei voi ajaa kovaa vauhtia.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Lusaka II / 12

Olin Lusaka-klubilla saluunassa nimeltä Marlin syömässä paikan legendaarista pippuripihviä ja juomassa monia tuoppeja sambialaista Mosi-olutta eri alojen kollegojen kanssa. Paikka oli täynnä farandzheja, mutta pihvi oli hyvää ja olut samoin. Mutta vaikka Lusaka on leppoisa ja rauhallinen paikka, suuri trooppinen puutarha, tekee mieli päästä näkemään Sambiassa jotain muutakin kuin hotelleja ja konferenssikeskuksia.

Selvitystyössäni olen tullut siihen tulokseen, että ainakin kaksi erinomaista kansallispuistoa olisi muutaman tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista, mikäli viimeinen konferenssipäivä päättyy ohjelman mukaan jo aamupäivällä. Lännessä olisi valtavia Sambesin sivujoen Kafuen kosteikkoalueita ja Lochinvarin sekä Sinisen laguunin kansallispuistot. Idässä taas olisi Ala-Sambesin kansallispuiston läntisin osa toisen Sambesin sivujoen Chongwen alueella saavutettavissa. Se on hieman kauempana kuin Lochinvar ja Sinilaguuni, mutta tie sinne näyttäisi olevan parempi, joten sinne ehkä ehtisi nopeamminkin.

Kosteikkoalueelta voisi löytyä harvinainen kenkänokka, jota olin ajatellut mennä tammikuussa etsimään malarian riivaamilta Gambellan rämeiltä, mutta Chongwejoen alueella voisi puolestaan yhdistää vähäisempiin kosteikoihin laajoja alueita Sambian vallitsevaa luontotyyppiä, puusavannia miomboa, jossa linnut liikkuvat suurina kerääntyminä, lintuarmeijoina. Siellä on nähtävissä myös runsaasti troopillista nisäkäsfaunaa kuten leopardeja, leijonia, norsuja, kirahveja jne.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Lusaka I / 12

Olen Sambian pääkaupungissa ja häpeän tunnustaa, että varmaan kertaakaan aiemmin elämässäni en ole päätynyt johonkin maahan tietäen siitä etukäteen yhtä vähän kuin nyt tiedän Sambiasta. Viime päivinä ennen tänne tuloa ei ollut mahdollisuutta nettiin eikä omasta kirjastostani löytynyt tästä maasta kuin triviaalitietoa. Tietoni rajoittuvat suunnilleen siihen, että mahtava Sambesi virtaa jossain täällä päin, ja että tämä on joskus ollut Pohjois-Rhodesia, osa brittiläistä siirtomaaimperiumia Afrikassa. Vieläkin täällä ajetaan vasemmalla puolella tietä ja ihmiset puhuvat paljon englantia. Jo ennen itsenäistymistä pääkaupunki siirrettiin Livingstonesta keskemmälle maata Lusakaan. Sambian päätuote on kupari, jota louhitaan Copperbeltin alueelta.

Sambiassa on vapaampi internet kuin Etiopiassa ja täällä pääsee vapaasti myös lukuisille "vaarallisille" sivuille, jotka Etiopiassa on estetty, kuten blogit ja Wikipedia. Niinpä täytyy käyttää tilaisuutta hyväksi ja kertoa joitain ensivaikutelmia täältä.

Lusaka on kuin esikaupunkialuetta jostain Yhdysvaltain kuumankosteasta etelästä, jossa väestöstä suuri osa on mustia: Louisianasta vaikkapa. Mitään selkeää keskustaa ei ole, ellei Kaironkatua rautatieaseman tienoolla voi laskea sellaiseksi. Koko muu kaupunki, sikäli kun sitä olen päässyt näkemään, on siistiä ja keskiluokkaista omakotitaloaluetta. Kadut ovat hyväkuntoisia ja leveitä, autoilijoille tehtyjä. Ihmisiä on Afrikaksi harvassa. Yleisvaikutelma onkin Addis Abeban jälkeen hämmästyttävän siisti, rauhallinen, hiljainen ja yhteiskunnallisesti hyvin järjestetty. Tosin kaikki näyttää olevan joko uskonnollisten järjestöjen tai kehitysyhteistyön antajien rahoittamaa ja rakentamaa. Lusaka mainitaan kuitenkin miljoonakaupungiksi, joten kaipa jossain, poissa silmistä, on myös slummeja ja köyhiä seutuja, joihin kaikki se väki on pakkautunut.

Jo välilaskupaikassa Malawin pääkaupungissa Lilongwessa maisema oli muuttunut aivan erilaiseksi kuin Etiopiassa. Ensinnäkin maaperä on punainen, mikä yhdessä vihreiden akaasioiden ja ruohon kanssa luo maisemalle oikean Mustan Afrikan värimaailman. Etiopian ylängöillä värimaailma on toisenlainen. Lentokoneesta näkyi Malawista Sambiaan mittaamattomia tasankoja. Ollaan syvällä Afrikan valtavan mantereen sisäosissa.

Kaikkia kansainvälisiä lentomatkojani Afrikassa tuntuvat vainoavan kaksi häirikkötyyppiä: paikalliseen yläluokkaan kuuluva paksu musta keski-ikäinen nainen, joka valittaa kaikesta ja vaatii erikoiskohtelua, ja kouluttamaton ja huonosti käyttäytyvä kiukutteleva arabimies (yleensä libanonilainen), jolla on huivipäinen hiirimäinen vaimo ja vähintään viisi lasta. Tälläkin kertaa molemmat stereotyypit ilmaantuivat samalle portille ja samaan koneeseen jo Addiksessa. Onneksi molemmat taisivat jäädä pois Malawissa. Lusakaan tuli sambialaisten lisäksi tyypillinen ja edustava kasa nykyajan siirtomaaväkeä: kiinalaisia insinöörejä, intialaisia kauppiaita, muutama libanonilainen, kreikkalainen tai armenialainen, kansainvälisten järjestöjen palkkalistoilla olevia afrikkalaisia (ykkösluokassa) ja eurooppalaisia (turistiluokassa), valkoihoisia kehitysyhteistyövirkailijoita ja konsultteja, joiden suista kantautui milloin hollantia, milloin ruotsia, amerikkalaisia repputuristeja.

Sambialaiset ovat hillittyä, hiljaista ja totisesti jumalaapelkääväistä kansaa. Joka kadunpätkällä on jokin uskonnollinen instituutio. Tänään tosin kiinnitin huomiota siihen, että suuri anglikaaninen katedraalikin oli moderni ja sangen ruma rakennus, joskin kauniin puiston ympäröimä. Baptistien seurakuntia on siellä täällä. Myös kaksi moskeijaa näyttävät varsin uusilta. Etiopiasta tulleena kiinnitän huomiota siihen, että Sambiassa näyttää olevan uskoa Etiopian usein väittämään johtorooliin kristinuskon linnakkeena. Yksi katu on nimetty keisari Haile Selassien ja toinen Addis Abeban mukaan. Useammalla ihmisellä oli Siionin ja Juudan leijonalla varustettuja paitoja. Sambialaiset saavat pisteet kotiin myös siitä, että kun tänään kävelin Lusakaa ristiin rastiin, yksikään paikallinen ei tullut kerjäämään tai inisemään turhasta, vaan harvat sosiaalisesti aloitteelliset yksilöt halusivat rehellisesti myydä jotain - tyytyen ensimmäiseen kieltäymykseen - tai vain ystävällisesti tervehtiä ja tiedustella, miten päivä oli mennyt.

Muslimit ovat viettäneet eid al-adhaa eli uhrijuhlaa, jossa muistetaan kristityillekin tuttua raamatullista tarinaa Aabrahamista, joka oli vähällä uhrata poikansa Iisakin, mutta Jumala menikin väliin ja tilalla uhrattiinkin karitsa. Eräässä mielessä, ei vähiten teologisessa, eid al-adha on ikään kuin muslimien pääsiäinen. Silloin teurastetaan lampaita, vuohia ja nautoja ja monissa muslimimaissa onkin jouduttu laein säätämään, ettei teurastusta saa tehdä missä vain, jotteivät kaikki kadut lainehtisi seuraavana päivänä löyhkäävästä verestä. Samaan aikaan Etiopiassa ortodoksikristityt paastoavat joulun ajan odotuksen vuoksi. Etiopiassa paastotaan vähän väliä. Suomalaisille pitämistäni itsenäisyyspäivän kutsuista jäi paljon ruokaa yli, mutta sekä palvelijattareni että vartijani ovat ortodokseja ja paastoavat, ja minä puolestani lähdin Sambiaan, joten käskin jakaa ylijääneet ruoat köyhille. Epäilen kuitenkin, että eivät ne ainakaan vääräuskoisille mene.

Yksi sangen hauska asia Afrikassa ovat koulujen, uskonnollisten instituutioiden ja yritysten englanninkieliset nimet ja motot. Ei voi olla hymyilemättä esimerkiksi kouluille nimeltä "Fancy Kids Academy" ja "Dark and Lovely Academy". Jälkimmäinen on erityisen huomionarvoinen, kun Afrikassa kaikki mainoksissa esiintyvät kauniit ja hymyilevät ihmiset ovat yleensä keskimäärin vaaleampia kuin kansa muutoin. Erään koulun seinässä on ilmoitettu alaotsikkona, mitä siellä opetetaan: "Perform in Excellence". Entä sellaiset seurakunnat kuin "Ministry of the Fire on Mountain and Miracles" tai "Ministry of Grace and Internation". Suorinta sanaa tuli vastaan tänään, iloisin värikkäin kirjaimin: "Turn to Jesus or burn in hell!" - huutomerkki mukana.