perjantai 29. elokuuta 2008

Helsinki II

Sade jatkuu Helsingissä ja muutenkin elokuun lopun sää muistuttaa enemmän lokakuuta. Ihmiset kulkevat kaduilla alakuloisina ja päät painuksissa. Raitiovaunuissa kuulee taas suomalaisten työpaikkojen ja virastojen viimeisimmät juorut eikä voi olla hämmästelemättä sitä, kuinka kateellista kansaa ja millaisia selkäänpuukottajia ja tyhjänpäiväisiä juoruilijoita tässä maassa elää. Heillä ei kai ole elämässään parempaakaan tekemistä. Päivät kuluvat töissä ja vapaa-aika on liian kallista, paitsi jos lojuu television ääressä (lupamaksua maksamatta), ja sieltäkin tulee lähinnä roskaa. Kaikilta kanavilta.

Puolitoista vuorokautta Helsingissä on saanut ihmettelemään joitain suomalaisten ominaispiirteitä. Miksi suomalaiset ovat niin alistuvia? Tältä vaikutelmalta ei nimittäin voi välttyä katsellessa tätä kansaa päivittäisissä askareissaan, ilmeissään ja eleissään. Suomalaisia katsellessa voisi kuvitella, että heitä on koko ikänsä kuritettu ruumiillisesti, ja että jokin suuri kasvoton diktatuuri painaa ikeensä kaikkien päälle. Suomessa on kuulemma yksi maailman parhaimmista sananvapaustilanteista, mutta suomalaisia kuunnellessa voisi kuvitella olevansa Valko-Venäjällä tai Syyriassa, jossa täytyy koko ajan miettiä, että seinillä on korvat. Mitä suomalaiset pelkäävät niin paljon? Kuka heitä alistaa?

Libanonilaiset ja georgialaiset ovat paljon köyhempiä kuin suomalaiset, heidän maissaan ovat asiat paljon huonommin kuin Suomessa kaikilla kehityksen mittareilla, ja heidän suuremmat naapurimaansa jatkuvasti ja aggressiivisesti pelottelevat heitä ja murhaavat mielipidevaikuttajia ja toimittajia. Siitä huolimatta georgialaiset ja libanonilaiset kulkevat kaduilla pystypäin, eivät pelkää puhua niin kovalla äänellä, että muutaman metrin päässäkin kuullaan - suomalaiset puhuvat siten vain humalassa tai kännykkäänsä. Ihmiset puhuvat politiikasta eivätkä kaihda kertoa mielipiteitään, vaikka tuntemattomillekin. Kaikki libanonilaisten ja georgialaisten kehonkielessä ja pukeutumisessa viestittää vilpitöntä uskoa omaan erinomaisuuteen, silloinkin kun kate on kyseenalainen. Jos Suomessa joku hetken ajan sattuisi kuvittelemaan olevansa jotain ja hymyilisi vaikka itsetyytyväisenä, sosiaalinen tuomio olisi niin tyrmäävä, että sellaista ei tohdi ajatellakaan. Pahinta on jos hyvälle itsetunnolle on vielä katettakin. Sellaista suomalainen voi sulattaa vain ulkomaalaiselta.

Onko niin, että masentava ilmasto ja kalliit hinnat ovat piiskanneet Suomen kansan alistuvaksi vai onko tämä kaikki suomettumisen ansiota? Vanhemmat sukupolvet lukevat kyllä sotakirjoja ja puhuvat baarissa ja saunassa vieläkin Karjalasta, mutta nuoremmat miespolvet vakuuttavat tarkkailijan lähinnä siitä, että jos Venäjän tankit vyöryisivät huomenna puolustamaan "legitiimejä intressejä" tänne, suomalaismiehet keskittyisivät selittelemään, ettei tässä nyt kannata karhua ärsyttää.

Elämäni varrella olen tavannut kymmeniä suomalaisnaisia, jotka ovat muuttaneet ulkomaille ja naineet ulkomaalaisia varsinkin Välimeren ilmastovyöhykkeeltä. Todella monet heistä ovat valittaneet sitä, että suomalaismiehet ovat niin nössöjä, alistuvia, puhumattomia eivätkä huolehdi ulkonäöstäänkään. Toisaalta suomalaismies näemmä kyllä kelpaa psykiatriksi narsistien kanssa eläville. Onko tasa-arvo Suomessa johtanut kulttuuriseen muutokseen, jonka myötä naiset ovat alkaneet käyttäytyä siten kuin nuoret miehet muualla maailmassa, kun taas suomalaismiehelle ei ole enää paikkaa eikä muuta roolia, joka olisi hyväksyttävä - paitsi humalassa, armeijassa ja urheilutilaisuuksissa.

Huomiseksi on luvattu sateiden loppumista. Toisaalta Venäjän vetäytymistä Georgiasta on sitäkin luvattu joka päivä, mutta venäläisjoukot miehittävät yhä georgialaiskaupunkeja, katkovat teitä ja Venäjälle epäedulliset öljyreitit räjähtelevät salaperäisesti pitkin aluetta. Syyrian presidentti on asekauppojen yhteydessä julistanut tukevansa täysin Venäjää ja verrannut Georgiaa Libanoniin, jossa Syyrialla on oikeus erikoiskäytökseen samoin kuin Venäjällä Georgiassa. Venäjän valtionjohto on antanut ymmärtää, että Ranskan ulkoministeri on mieleltään sairas ja Yhdysvaltain ulkoministeri on mustaihoinen, jonka pitäisi pitää suunsa kiinni. Krimillä on jaettu Venäjän passeja. Mitä kaikkea Hitler saikaan sanoa ja tehdä 30-luvun lopulla ennen kuin länsieurooppalaiset alkoivat tunnustaa, että Saksa oli uhka?

torstai 28. elokuuta 2008

Helsinki

Ei uskoisi, että elokuu on virallisesti kesäkuukausi. Yksi ilta ja aamupäivä Helsingissä, ja jo nyt olo on masentava. Siitä lähtien, kun eilen laskeuduin lentokentälle, on satanut taukoamatta. Kaikki on harmaata, koleaa, hämärää ja sateista. Kengät kastuvat läpimäriksi eikä minulla tietenkään ole mukana talvivaatteita, kun odotin, että elokuussa täällä vielä olisi joten kuten kesä. Hintojen nousu Helsingin seudulla näyttää olevan prosessi, jolla ei ole mitään kattoa. Eihän täällä ole varaa edes ottaa kahvia!

Uudenmaankadun Bar 9 oli myönteinen kokemus - erinomaista ruokaa eikä yhtä törkeän ylihinnoiteltua kuin suurimmassa osassa Helsinkiä. Muistan siellä joskus aiemminkin syöneeni, mutta kolmen vuoden jälkeen on aika kokea uudelleen kaikki Suomen paikat. Sen verran muistikuvat ovat päässeet heikentymään.

Jebel Musa

Viimeisenä päivänäni Libanonissa, tiistaina 26.8.08, lähdin kahden luontoharrastajaystävän kanssa Jebel Musan - Mooseksenvuoren - kukkuloille, joita pitkin mehiläishaukkojen massamuutto Libanonin yli tavallisesti näihin aikoihin kulkee. Tämä on erinomaisen kaunis pieni ja vaikeapääsyinen vuorialue, jossa sinnittelevät esimerkiksi Libanonin viimeiset varmuudella pesivät sudet. Mehiläishaukkojen oli muutamaa päivää aiemmin nähty ylittävän Bosporinsalmen massoina ja laskettu aika aloittaa lipuminen Jebel Musan yli oli itse asiassa edellinen päivä, mutta tuo päivä oli sumuinen ja muutenkin huonosäinen eikä haukkoja ollut näkynyt.

Tiistainakin saavuimme paikalle vasta iltapäivällä, mutta yhtään haukkaa ei ollut taivaalla. Rinteiden pensaikoisa oli kohtuullisia määriä yleisiä paikallisia varpuslintuja, kuten kallionakkeleita, sinitiaisia, hernekerttuja, tiklejä, viherpeippoja, mustarastaita ja närhiä. Selvästi muutolla olleita hyönteissyöjälintuja ei vielä näkynyt, elleivät kaksi pikkulepinkäistä olleet sellaisia. Pitkin iltapäivää havaittiin vain yksinäinen mehiläishaukka ja yksi arohiirihaukka. Niinpä vetäydyimme juomaan kardemummakahvia metsänvartijan kanssa ja siinä vierähti jonkin aikaa, kun vartija halusi kommentoida myös Libanonin ja Georgian politiikkaa. Samana päivänä ystävämme, AUB:n professori Talal Nizameddin, Libanonin arvostetuin Venäjä-tutkija, oli julkaissut erinomaisen kolumnin paikallisessa The Daily Star -sanomalehdessä otsikolla "Venäjän karhu tanssii ja Eurooppa inisee", jossa arvosteli terävästi eurooppalaisen diplomatian synkkiä epäonnistumisia sekä Lähi-idässä että Kaukasiassa.

Kun kahvit oli juotu olimme jo aikeissa palata autolle ja Beirutiin, kun äkkiä havaitsimme suurten petolintujen kohoavan pilvinä ilmavirtausten mukana Jebel Musan takaa. Mehiläishaukat olivat sittenkin tulleet! Niillä vain oli ollut pitkä taival lennettävänään Turkista Syyrian läntisten rannikkovuorten yli Libanoniin, jossa vielä piti välttää pohjoislibanonilaisten kristittyjen alueiden murhanhimoisten metsästäjien haulit. Olimme ehkä missanneet ensimmäiset haukkaparvet, mutta seuraavan puolentoista tunnin aikana ohitsemme lipui erikokoisina parvina yli 500 mehiläishaukkaa - mikä unohtumaton elämys. Retken kruunasivat vielä kaksi tumman värimuodon pikkukotkaa, joskin kyseessä saattoi olla myös sama yksilö kahteen kertaan eri osissa vuorta.

Palatessamme alas vuorilta Beirutia kohti pysähdyimme kristityssä kylässä, jossa valmisteltiin juuri kyläfestivaalia ja sinne oli koottu markkinat. Paikalla oli Iranin Azerbaidzhanista Täbrizistä kotoisin oleva mattokauppias, etninen azeri, joka silkan maantieteen tuntemuksen perusteella pudotti reilusti persialaisten mattojen hintoja minulle verrattuna rikkaisiin libanonilaisiin, ja päädyinkin ostamaan kaksi vanhaa ja arvokasta persialaismattoa naurettavan edullisilla hinnoilla. Toinen ostamistani matoista on Balutshistanista, toinen Ferdozista.

Beirutiin saapuessamme ilta oli jo hämärtynyt ja se tuli olemaan toistaiseksi viimeinen iltani Beirutissa. Habibin saapuessa söimme mantea ja joimme tuopit samoilla tuoleilla Reguston baaritiskillä Hamrassa, jossa ystävyytemme aikoinaan sai alkunsa. Loppuyöhön mahtui vielä paljon soittoja ja pakkaamista, kunnes lähdimme lentokentälle ja kohti välilaskupaikkaa Istanbulia ja lopulta Suomea.

maanantai 25. elokuuta 2008

Douma

Douman ortodoksikylässä Libanonin vuorilla asuu professori - oikeusoppinut, teologi ja renessanssi-ihminen - joka on tavannut kutsua minua ja monia muita mielenkiintoisia ihmisiä huvilalleen Doumaan keskustelemaan filosofiasta ja yhteiskunnasta, syömään ja juomaan hyvin. Tällä kertaa vuorille ajoimme minä, ystäväni ja tähän kuuhun asti assistenttini, joka on ollut kyseisen professorin oppilas ja meidät aikanaan esitteli, sekä amerikanlibanonilainen ystävämme, josta onkin tullut vakiovieras Doumassa sen jälkeen, kun ensi kertaa tuli sinne mukanani. Professorin osmaniaikainen huvila on jyrkän laakson yläreunalla ja näkymät sieltä ovat henkeäsalpaavan kauniita mihin vuodenaikaan tahansa. Huvilan terassilla kasvaa omaa viiniä ja kylässä paljon hedelmäpuita, mulperia, viikunaa jne.

Kävimme myös pitkällä kävelylenkillä vuorilla, kävelykeppien kera jotka Libanonissa syystä tai toisesta kuuluvat asiaan vuorilla käveltäessä. Alueella elää varsin paljon piikkisikoja ja shakaaleja. Tällä kertaa näkyi kuitenkin lähinnä lintuja, jotka onnekseen ovat välttäneet joutumisen libanonilaisten kansanhuvin, pikkulintujen massamurhaamisen, uhreiksi.

Koura

Viimeiset päivät ovat olleet kaikkea muuta kuin rentouttavia, vaikka olen putsannut työpöytäni ja lopettanut toimistolla Damaskoksessa, tuhat asiaa on yhä kesken. Muuttofirma ei tullut sovittuna päivänä paikalle ja kävi ilmi, että olivat odottaneet jotain paperia ja sekoittaneet päivän ja tulisivatkin seuraavalla viikolla. Se nyt vain ei käy koska seuraavalla viikolla minun pitäisi olla jo matkalla Suomeen. Niinpä piti vaihtaa kalliimpaan muuttofirmaan, joka tuli vasta iltapäivällä ja jatkoi seuraavaan päivään tavaroideni pakkaamista. Kolmen vuoden Lähi-idässä asumisen muistot katosivat muuttolaatikoihin - ja osa poltettaviksi. Se oli 20.-21.8.08, mutta nyt tavarani ovat edelleen muuttolaatikoissa odottamassa joitain papereita Syyrian viranomaisilta, joita työnantajani ei tietenkään ole muistanut hoitaa, vaikka olen asiasta soittanut joka päivä uudelleen. Itse olen Libanonissa ja pelkään joutuvani vielä perumaan Suomen-matkani, koska kukaan ei tee mitään. Ainoa tapa saada täkäläinen ottamaan aikaraja tai kiire vakavasti on raivostua täysin.

Koska autonikin on pakattu pitkää merimatkaa varten, jouduin tulemaan Libanoniin taksilla. Syyrialainen taksikuski oli hankala koko matkan ajan, joka sitäpaitsi oli törkeästi ylihintainen. Rajalla oli kaksi kyproksenkreikkalaista turistia, jotka eivät olleet päässeetkään Syyriaan, joten joutuivat palaamaan Beirutiin, ja silkasta humanismista annoin heidän jakaa taksini. Taksikuski kantaa tästä varmaan vieläkin kaunaa, sillä kyproslaiset - jotka eivät kulttuurisesti paljon poikkea arabeista - heittäytyivät heti hankaliksi ja vaateliaiksi. Piti saada kahvia ja piti päästä johonkin tiettyyn paikkaan. Ei mitään rajaa toisten ihmisten kärsivällisyyden koettelussa ja epäkiitollisuudessa. Keski-ikäisen pariskunnan mies kaiken huipuksi ryhtyi vielä tinkimään siitä, mikä olisi heidän osuutensa maksamastani taksista. Kun lopulta oltiin matkalla Fanariin, taksikuski alkoi nalkuttaa joka kulmassa, ettei hän voinut ajaa täällä, koska oli syyrialainen.

Taksikuskit Syyriassa ja Libanonissa eivät koskaan tiedä osoitteita. Asiakkaan täytyy olla autoilija ja tietää itse, kuinka kohteeseen ajetaan. Mutta vaikka asiakas tietäisi tarkalleen ja osaisi vielä riittävästi arabiaa hokeakseen "oikealle, vasemmalle, suoraan...", taksikuski ei silti usko asiakkaan tietävän, koska tämähän on ulkomaalainen, joten hän ajaakin väärin, ja kun ollaan väärässä paikassa, syy on tietysti asiakkaan, koska miksi pitää haluta sinne.

Beirutissa en kovin kauaa ehtinyt perjantai-iltaa viettää, lukuun ottamatta pientä ateriointia, olutta ja vesipiippua Hamra Caféssa, koska ystäväni serkku oli järjestänyt valtavan illanvieton Pohjois-Libanonin Kourassa, Octagon-ravintolassa. Koura on oliivitarhojen peittämää kukkulaista maastoa rannikon ja Libanonvuorten välissä, Libanonin ortodoksikristittyjen ydinaluetta, joka jää Tripolin, Bybloksen ja Bsharrén väliin. Niin monet kerrat olen ollut vieraana Beshmezzinissä ja Amiounissa, istunut tutuksi tulleella parvekkeella, jossa leuto tuuli lievittää loppukesän painostavan kosteaa kuumuutta ja laulukaskaat raakkuvat puissa. Kourassa illanvietto tarkoittaa yleensä valtavaa määrää syömistä - tabbulea, fattushia, mezzejä, kebbejä, raakaa lihaa ja niin edelleen - ja sen kanssa olutta, viiniä, arrakkia ja viskiä, mieluiten sekaisin. Ihmiset riehaantuvat tanssimaan dabkeä ja ajelevat humalassa autoillaan niin kovaa kuin kyläteillä lähtee.

Muuten olisi ollut hauska ilta, mutta Lähi-idässä yhä pahemmaksi käyvä kansantauti on musiikin volyymin säätäminen vähitellen illan mittaan yhä kovemmalle, kunnes se tekee samoissa tiloissa olemisen ulkomaalaisille mahdottomaksi, yksinkertaisesti koska fyysinen kipu on niin kova ja volyymi aiheuttaa varmasti pysyviä korvavaurioita. Kaiken huipuksi illan tähtiesiintyjäksi tuli syyrialainen alawiitti Ali Dik, jonka musiikki - aina liian kovalla - on saastuttanut Damaskoksenkin ja suututtanut syntyperäiset damaskoslaiset, joiden mielestä Ba'athin vallankaappauksen jälkeen pääkaupunkiin Latakian ja Tartuksen alueelta tulvinut alawiittiväestö on muuttanut Damaskoksen kulttuurisesti suureksi kyläksi. Edes Libanonissa en siis enää voinut välttyä Ali Dikiltä.

tiistai 19. elokuuta 2008

Pakistan

Olen viimeistä kiireistä viikkoa Damaskoksessa, mutta kommentoin tänään siitä huolimatta maantieteellisesti varsin kaukaista asiaa. Pakistanin presidentti Pervez Musharraf on eronnut. Länsimedia on vuosikaudet käynyt häntä vastaan kampanjaa ja parjannut häntä diktaattoriksi, vaikka puhtaasti uudistusen määrästä ja sananvapauden tasosta laskien Musharraf on ollut demokraattisempi johtaja kuin häntä edeltäneet korruptoituneet siviilipääministerit. Koska kukaan todellinen diktaattori on vapaaehtoisesti eronnut? Jo tämä osoittaa, että Musharrafiin tuo herja sopii huonommin kuin suureen osaan muita maailman autoritäärisiä johtajia, joita media jostain syystä kohtelee paljon helläsanaisemmin.

On tietysti totta, että Musharraf oli kenraali ja armeijan komentaja, ja että hän nousi aikanaan valtaan epädemokraattisesti vallankaappauksella. Mutta vallankaappaus oli veretön ja nautti aikanaan suurta kansansuosiota. Musharraf kumosi vallasta konservatiivista Pakistanin muslimiliittoa (PML) edustaneen pääministeri Nawaz Sharifin ja osasyynä vallankaappaukseen oli Sharifin pyrkimys islamisoida Pakistan ja nostaa itsensä myös uskonnolliseksi johtajaksi. Tätä ennen Sharif ja hänen verivihollisensa Benazir Bhutto olivat taistelleet vallasta ja vuorotelleet toinen toistaan korruptoituneemmilla hallintokausilla. Benazirin aviomies Asif Zardari, joka nyt johtaa vasemmistolaista Pakistanin kansanpuoluetta (PPP) ja kiistelee vallasta Sharifin kanssa hallituksessa, joka näyttää olevan yhtä mieltä ainoastaan siitä, että Musharrafia on rangaistava.

Vielä joitain vuosia sitten Musharraf oli ehkä maailmanlaajuisesti paras esimerkki yrityksestä harjoittaa "johdettua demokratiaa" - saada jättimäinen ja epävakaa muslimimaa tielle kohti länsityyppistä demokratiaa vahvan johtajan ohjauksessa. Toisin kuin Venäjän tien Jeltsinin ajan epämääräisestä demokratiakokeilusta takaisin autoritarismiin kääntänyt Putin, Musharraf oli aito demokratian kannattaja, niin sotilas ja teknokraatti kuin olikin. Hänen viimeiset vuotensa vallassa olivat kuitenkin täynnä kaaosta, osissa Pakistania lähes sisällissotaa, salamurhia ja yleistä epävakautta, ja lopussa aikoinaan suosittu vakauttaja oli ennennäkemättömän epäsuosittu. Johdettu demokratia ei toiminut, vaan opposition toiminnan salliminen ja sananvapaus kääntyivät päinvastoin Musharrafia itseään vastaan.

Aito diktaattori olisi tästä vetänyt johtopäätökset, että oppositio on kiellettävä ja sananvapaus poljettava alas valtiojohdetun propagandamedian tieltä, kuten Venäjällä on tehty. Musharraf sen sijaan kulki tiensä vaikeaan ja nöyryyttävään loppuun saakka, mikä on kyllä hatunnoston arvoista vakaumusta.

Musharrafin oman maineen ja hänen kiistattomien ja paljon hyvää aikaan saaneiden uudistustensa jatkuvuuden kannalta olisi kuitenkin ollut viisaampaa siirtää valta kokonaan siviilihallitukselle jo huomattavasti aiemmin. Turkin kokemukset sotilasvallankaappauksista ovat osoittaneet, että sotilaiden kannattaa pysyä vallassa vain yhden vaalikauden loppuun saakka ja palauttaa sitten valta normaaleilla vaaleilla siviileille - tällä tavoin vallankaappaajakenraalit ovat pysyneet Turkin kansan silmissä valtion vakauden pelastaneina sankareina, joille on sallittu roolinsa valvoa hallitusten pysymistä oikealla tiellä.

Musharraf pärjäsi paremmin univormussa kuin siviilipuvussa. Hänen olisi kannattanut palata ajoissa kasarmiin, sillä lopussa häntä eivät tukeneet enää armeijan upseeritkaan, joilla oli paljon hampaan kolossa Musharrafin tasapainottelun jälkeen. Kompromissien tekijä vieroittaa helposti itsestään kaikki ääripäät - Pakistanin tapauksessa niin vasemmiston (PPP), oikeiston (PML) kuin islamistitkin (Muttahida Majlis-e Amal). Kokonaisuutena Musharrafin saldo on kuitenkin kunnioitettava eikä ansaitse niin yksipuolista lokaan heittämistä kuin mitä tänä päivänä näemme. Kuka uskaltaa edes toivoa, että tämän jälkeen Zardari ja Sharif pystyvät johtamaan Pakistania vastuullisesti?

maanantai 18. elokuuta 2008

Tripoli

Libanonin toiseksi suurimmassa kaupungissa Tripolissa on kiehunut jo kuukausia. Hizbullahin toukokuun alun offensiivin aikana Tripolin väkivaltaisuudet äityivät erityisen rumiksi. Hizbullahilla ei ole omaa sotilaallista voimaa Tripolin alueella, koska Tripoli ja Akkar ovat vahvasti sunnalaista aluetta. Lähimmillään Hizbullah on läsnä Pohjois-Bekaassa Hermelin alueella, mutta tätä aluetta erottavat pohjoisesta rannikosta vuoret, välissä kiihkeästi Hizbullahia vastustavat kristityn johtajan Samir Geagean joukot. Myöskään Beirutista käsin Hizbullahin olisi ollut vaikea vyöryä Tripoliin, koska välissä olevat alueet ovat pääosin kristittyjä ja pohjoisimmat merkittävät shiialaiset asutukset käsittävät vain muutamia kyliä Bybloksen alueella.

Niinpä Tripolin alueella Hizbullahin liittolaisina toimivat Syyrian tiedustelupalvelun raskaasti aseistamat mutta lukumääriltään marginaaliset Libanonin alawiitit sekä kansallissosialistinen SSNP, molemmat Libanonin syyrialaismielisimpiä pienpuolueita, joiden puuttuvaa kansalaiskannatusta kompensoivat hampaisiin asti aseistetut ja Syyriassa koulutetut militiat.

Dohan sopimuksen jälkeenkin alawiitit, joiden tukikohta Tripolissa on Jebel Mohsinin kukkula, provosoivat jatkuvasti aseellisesti sunnalaisväestöä, erityisesti Bab at-Tibbiniin keskittyvää köyhää sunniväestöä, jonka parissa islamismin radikaalien salafilaisten suuntausten kannatus on voimakasta. Tripolin väkivaltaisuudet vaativat kesän aikana kymmeniä ihmishenkiä. Libanonin armeija ilmoitti toistuvasti saaneensa tilanteen hallintaansa vain havaitakseen taistelujen puhjenneen uudelleen heti seuraavana päivänä.

Viime keskiviikkona Tripolissa räjähti pommi, joka surmasi yhdeksän Libanonin armeijan sotilasta ja saman verran siviilejä. Beirutilaisblogi Lebanese Political Journal kertoo terrori-iskussa kuolleen kengänkiillottajapojan tarinan ja analysoi muutenkin Tripolin tilannetta. Toinen mielenkiintoinen, Hanin Ghaddarin kirjoittama, artikkeli aiheesta löytyy Now Lebanon -verkkolehdestä. Kun soppaan lisää vielä uutiset Fatah al-Islamin toiminnan aktivoitumisesta alueen palestiinalaisleireillä, ei voi kuin odottaa vakavampaa räjähdystä Tripolin alueella.

Tänään Hizbullah on solminut liittosuhteen yhteen Tripolin alueen monista toisiinsa vihamielisesti suhtautuvista sunnalaisista ääriryhmistä, ja provosoinut siten kiivaan vastalauseen korkeimpana pidetyltä salafilaiselta uskonoppineelta. Strategia on ilmeinen: Hizbullah liittolaisineen on jo vuosien ajan pyrkinyt Libanonin sunnien hajottamiseen ja hallitsemiseen. On tyypillistä, että shiialaisislamistinen Hizbullah liittoutuu nimenomaan jyrkkien ja lännenvastaisten sunnalaisislamistien kanssa yrittäessään marginalisoida ja nöyryyttää Libanonin sunnimuslimien maltillista ja sekulaaria valtavirtapuoluetta Mustaqbalia, jota Haririn perhe ja pääministeri Siniora edustavat.

Libanonin sunni-islamistit ovat perinteisesti olleet jakautuneita. Tämä johtuu osaltaan seuraavasta: Shiialaisella puolella radikaali Hizbullah on monopolisoinut shiialaisen radikalismin ja alistanut toisen shiialaisen suurpuolueen Amalin käytännössä vasallikseen. Mikä tahansa poikkeama Hizbullahista vielä radikaalimpaan suuntaan eliminoitaisiin nopeasti Hizbullahin toimesta. Sunnalaisella puolella valtavirtapuolueena on sen sijaan maltillinen, sekulaari ja länsimielinen Mustaqbal, jolla on hajanainen joukko itseään vastustavia pieniä sunnalaisia puolueita varsinkin Tripolin alueella. Niinpä sunnalainen skene on rakentunut siten, että Mustaqbalin vastainen sunnalainen oppositio on suuntautunut nimenomaan islamisteihin. Tästä syystä sunnalaisia islamistiryhmittymiä on Libanonissa kymmeniä, kaikki pieniä, osa harmittomia mutta osa hyvinkin radikaaleja.

Libanonin sunni-islamistien perinteinen pääpuolue Muslimiveljeskunta, Libanonissa nimeltään Jama'at al-Islamiyya, on jakautunut jyrkästi kahtia, kun Mustaqbal-puolue on saanut tuekseen Muslimiveljeskunnan syyrialaisvastaisen ja maltillisen siiven, kun taas syyrialaismielinen ja poliittisesti radikaali siipi on liittynyt osaksi Hizbullahin johtamaa syyrialaismielistä liittoumaa. Jälkimmäistä johtaa kuulun egyptiläisislamistin Sayid Qutbin oppilas Fathi Yakan.

Todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa tullaan Tripolin alueella näkemään salaperäisten tuntemattomien "sunniryhmien" toteuttamia väkivaltaisia provokaatioita, jotka kohdistuvat Libanonin armeijaa ja kenties muita sunnipuolueita vastaan. Samaan aikaan länsimaihin levitetään voimallisesti disinformaatiota yleisestä sunniuhasta, joka yhdistetään maltilliseen Mustaqbal-puolueeseen ja Saudi-Arabian rahoitustoimintaan - Saudi-Arabia kun sattuu nykyisin olemaan Syyrian vastustaja Libanonissa.

Pyrkimyksenä on antagonisoida Libanonin armeijaa ja sunniväestöä toisiaan vastaan. Tätä yritettiin jo Fatah al-Islam -kapinan yhteydessä Nahr al-Baridin palestiinalaisleirillä vuonna 2007, mutta strategia epäonnistui, koska huolimatta Hizbullahin uhkauksista armeija tunkeutui Nahr al-Baridiin ja kukisti Fatah al-Islamin verisesti, kärsien kuitenkin suuret tappiot. Suurin osa kuolleista libanonilaissotilaista oli sunnimuslimeja Tripolin ja Akkarin alueilta, mikä sai paikalliset sunnimuslimit yhtenäisinä armeijan tueksi ja tuomitsemaan Fatah al-Islamin. Paikallisväestö piti Fatah al-Islamin kapinaa joka tapauksessa Syyrian tiedustelupalvelun provokaationa, erityisesti koska Fatah al-Islamin johtajat ja infrastruktuuri tulivat Syyrian tiedustelupalvelun tukemista palestiinalaisista ääriryhmistä Fatah al-Intifadasta ja PFLP-GC:stä. Näiden lisäksi leiriin oli haalittu rivimiehiksi kiihkoilevia jihadisteja ympäri arabimaailmaa.

Tänä päivänä Tripoli on kireä paikka, jossa näkee yhä enemmän aseita ja kuulee yhä enemmän levottomuutta herättäviä juttuja ja salaliittoteorioita molemmilla puolilla. Mustaqbalista ei täällä pidetä, koska islamistit pitävät sitä heikkona ja länsimielisenä. Toisaalta sitäkään ei unohdeta, että Syyria on murhannut ja Hizbullah nöyryyttänyt sunneja eikä armeija ole tehnyt mitään tämän estämiseksi. Tripolin teehuoneissa istuu vain miehiä - polttamassa vesipiippua, pelaamassa korttia tai tawilaa. Politiikasta ei väitellä suuna päänä kuin Beirutissa, vaan puhutaan kyräillen ja kuiskaten. Sisällissota ei ole kaukana mielistä.

Georgia

Vaikka Lähi-idässä riittää kiireitä, ajatukset karkaavat yhä Georgiaan, eikä asiaa auta se, että georgialaiset tuttavat ja Georgiaan lähteneet toimittajatutut lähettävät paikan päältä kuvauksia. Venäjä on viikon verran väittänyt, ettei miehitä Georgiaa, mutta tästä huolimatta venäläisjoukot ryöstelevät kaupunkeja ja tappavat edelleen ympäri Georgiaa. Ainakin kolmannes maasta on Venäjän miehityksen alla. Venäläiset tuhoavat Georgian armeijan, poliisin, mutta myös siviilihallinnon rakennuksia, Amerikasta, Euroopasta ja Turkista saatuja autoja, veneitä ja varusteita varastetaan ja viedään kuorma-autolasteittain Venäjälle, poikkeustilaa käytetään hyväksi tiettyjen ihmisten eliminointeihin jne. Venäjän ulkoministeri Lavrov torjui Turkin pääministeri Erdoğanin rauhanesityksen tylysti toteamalla, että "nyt on aika unohtaa puheet Georgian alueellisesta koskemattomuudesta". Samaan aikaan länsimaissa yhä uskotellaan, että kyllä Venäjän aikomus on vetäytyä jo tänään... vai oliko se eilen? Jotkut salaperäiset aseryhmät ne vain siellä ryöstelevät.

Venäläiset ovat lähteneet Georgiaan keskiaikaiselle tulen ja miekan ryöstöretkelle. Tähän on Venäjän Kaukasian-politiikassa useamman sadan vuoden perinteet. Samaan aikaan Venäjän propaganda on niin tolkuttoman valheellista, että jopa vannoutuneen venäläismielisillä länsitoimittajilla on vaikeuksia muotoilla sitä parhain päin. Ikävä kyllä ääneen päästetään silti edelleen venäläismedioita seuraavia länsimaisia "tutkijoita" ja muita asiantuntijoina esiintyviä, joilla ei näytä olevan harmainta aavistusta koko alueesta tai jotka tieten tahtoen ryhtyvät Moskovan äänitorviksi. Voi vain kuvitella, millainen maailmanlaajuinen hysteria olisi seurannut, jos Yhdysvallat olisi tehnyt jotain samankaltaista.

Moni tuttavani osoittaa moraalista epärehellisyyttään reagoimalla kahvilakeskusteluissa Georgian miehitykseen viittaamalla joko Palestiinaan tai Irakiin. Mutta mitä tekemistä Israelin harjoittamilla vääryyksillä palestiinalaisia vastaan on sen kanssa, onko Venäjällä oikeus kohdella kaukasialaisia samalla tavoin? Eikä Yhdysvaltain invaasio Irakiin sekään ole verrattavissa Venäjän hyökkäykseen Georgiaan, sillä Yhdysvallat kumosi vallasta Irakissa julman ja omassa maassaan vihatun diktaattorin, kun taas Venäjä pyrkii kumoamaan demokraattisen ja ainakin kaksissa rehellisissä vaaleissa vahvistetun hallituksen, joka ei ole missään vaiheessa kaasuttanut tai kansanmurhannut omia kansalaisiaan sen kummemmin kuin hyökännyt mihinkään naapurimaahansakaan.

Ja entä Kosovo sitten? Euroopan kahvilakeskusteluissa vedotaan siihen yhtä innokkaasti kuin Lähi-idässä kaiken selittävään Palestiinaan. Hetkinen, miten se menikään? Eurooppa oli kyvytön pysäyttämään Serbian kansallissosialistisen diktatuurin aloittamia sotia Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa, joten Yhdysvallat tuli lopulta vetkuttelun jälkeen apuun. Ilmapommitukset Serbiaa vastaan eivät olleet serbien kansanmurha, vaan estivät serbejä toteuttamasta albaanien kansanmurhan Kosovossa, koska serbien aikeet olivat tulleet selviksi sekä siellä että Bosniassa. Kosovo on itsenäistynyt, vaikka Venäjä ja Serbia edelleenkin tappelevat vastaan. Myönteisenä lisäseurauksena on ollut, että Serbia on itsekin askel askeleelta demokratisoitunut ja lähentynyt muuhun Eurooppaan, viimeisimpinä askeleina uudistusmielisen blokin vaalivoitto ja Radovan Karadžićin pidätys.

Georgia ei ole Serbia eikä Etelä-Ossetia ole Kosovo. Georgian tapauksessa Venäjä on Serbian roolissa ja eteläossetialaiset militiat verrattavissa Mitrovican pohjoispuolisiin äärikansallisiin serbiryhmiin. Abhasian separatistihallituksen venäläismielinen ulkoministeri Sergei Shamba esitti asian kuvaavasti selittäessään, miksi Kosovon itsenäisyydestä pitäisi seurata Abhasian itsenäisyys: hänen mukaansa abhaasit ansaitsevat itsenäisyyden paremmin kuin kosovolaiset, koska he eivät koskaan halunneet itsenäisyyttä vaan ainoastaan estää Neuvostoliiton hajoamisen, ja että georgialaiset olivat separatisteja, eivät abhaasit. Kuitenkin Venäjän miehitys Abhasiassa ajoi maanpakolaisiksi muuhun Georgiaan suuren osan maakunnan väestöstä, mukaan lukien lukuisia etnisiä abhaaseja, joita tapasin Tbilisin pakolaiskeskittymissä. Etnisiä puhdistuksia tekivät siis Abhasian ja Etelä-Ossetian venäläismieliset separatistihallinnot.

Toki Georgiastakin löytyy äärikansallisia aineksia, jotka varsinkin viime tapahtumien jälkeen voisivat käydä osseetti- ja abhaasisiviilien kimppuun. Tämän estämiseksi näille alueille ei kuitenkaan tarvita Venäjän miehitystä - onhan jokainen voinut nähdä, kuinka venäläisjoukot käyttäytyvät siviilejä kohtaan - vaan kansainvälisiä puolueettomia rauhanturvaajia. Tai sitten Venäjän on suoraan tunnustettava Abhasia ja Etelä-Ossetia itsenäisiksi valtioiksi, jolloin näillä valtioilla on oikeus hankkia muitakin kansainvälisiä kontakteja kuin Venäjä. Abhasialla on itsenäisyyteen paljon enemmän edellytyksiä kuin 30'000 asukkaan Etelä-Ossetialla, joka ei ole juuri muuta kuin tsaarinaikana Georgian penetroimiseksi Kaukasusvuorten yli etelään siirrettyä venäläismielistä osseettiasutusta, jota tsaarinvalta käytti aikanaan palkkasoturijoukkoinaan. Mutta on selvää, että Venäjä ei halua tunnustaa itsenäisiä valtioita Kaukasukselle, koska vuoriketjun pohjoispuolella odottaa rivi kaukasialaisia kansoja - paljon lukuisampia kuin osseetit - jotka palavat halusta karistaa Venäjän siirtomaavallan ies harteiltaan: tshetsheenit, avaarit, tsherkessit, balkaarit ja niin edelleen.

Yksi parhaista Venäjän invaasion tuominneista puheenvuoroista tuli venäläisiltä humanisteilta, johdossaan Jelena Bonner, Andrei Saharovin leski, joka totesi, että tämä viimeistään vie Venäjältä moraalisen oikeuden esiintyä nimikkeellä "rauhanturvaaja". Vielä on Venäjälläkin siis suoraselkäisyyttä ja sankaruutta.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Damaskos

Syyriassa jatkuu uusi pidätysaalto, jossa viimeisimpiä uhreja ovat salaisen poliisin sieppaama kurdien Tulevaisuusliikkeen johtaja ja kurdilainen ihmisoikeuslakimies. Tunsin molemmat hyvin. Tuntuu, että kaikki mahdollinen pyrkii jättämään mieleni murheelliseksi samalla kun viimeinen viikkoni Syyriassa on käynnistynyt.

Libanonin presidentti kävi Damaskoksessa ja presidentit sopivat jälleen kerran diplomaattisuhteiden muodostamisesta maiden välille sekä periaatteessa siitäkin, että rajalinja merkittäisiin. Kolme vuotta Lähi-idässä on kuitenkin tehnyt sen verran kyyniseksi, että uskon sitten kun näen. Joka ratkaisun esteeksi löytyy kyllä kasapäin verukkeita ja lisäehtoja.

Eilen illalla liikuin kaupungilla yhden alueen kuuluisimmista nuorista näyttelijättäristä kanssa. Hän on tehnyt elokuvaa Hollywoodissakin ja viikko sitten kuollut palestiinalaisrunoilija Mahmud Darwish ehti viimeisinä elinviikkoinaan tavata hänet ja ylistää häntä. Ravintoloissa, kaduilla ja Bab Tuman kulmilla miehet sekosivat hänet nähdessään ja yksi heittäytyi automme eteen ilmoittaen haluavansa kuolla siihen, mikäli näyttelijätär ei ottaisi häntä mukaansa. Onneksi miespolon ystävät saivat raahattua hänet sivummalle. Sellaista on tähden elämä.

Tbilisi

Venäläisjoukot jatkoivat Georgiassa sotilaallisia operaatioitaan, ryöstelyä ja ihmisten terrorisointia "tulitauon" julistamisen jälkeenkin. Koko sodassa näyttää olevan niin, että venäläiset saavat tehdä mitä haluavat mutta jos Georgia puolustautuu, sitä syytetään "aggressiosta", "vakavasta virheestä", "tulella leikkimisestä" ja niin edelleen.

Kuka tämän konfliktin aloitti? Mielestäni se ei ole lainkaan irrelevantti kysymys. Yksiselitteinen vastaus on: Venäjä. Venäjä valmistautui kuukausia ennen sodan "puhkeamista" massoittamalla joukkojaan alueelle. Venäjän kontrollissa olevat vasallit yrittivät murhata georgialaismielisen poliittisen vastustajansa ja siinä epäonnistuttuaan pommittivat georgialaiskyliä sekä tekivät terrori-iskuja georgialaispoliiseja vastaan. Kaksi georgialaiskylää tuhoutui täysin. Kun georgialaiset ampuivat takaisin, Venäjä väitti, että sen "rauhanturvaajia" (miehitysjoukkoja) ammuttiin.

Mistä lähtien Georgian osseetit ovat olleet "Venäjän kansalaisia", joita Venäjän on puolustettava? Venäjä ei ole missään vaiheessa tunnustanut Abhasian eikä Etelä-Ossetian itsenäisyyttä eikä ilmoittanut niiden liittämisestä Venäjän valtioon. Tästä huolimatta Venäjä on näillä alueilla - sekä myös Moldovan Transnistriassa - jakanut jo kymmenisen vuotta omia passejaan venäläismielisille kansalaisille alueilla. Tarkoituksena tuskin on ollut tukea abhaasien tai osseettien itsenäisyystaistelua, vaan luoda viidensiä kolonnia Georgian ja Moldovan suvereniteettien murentamiseksi.

Kun Venäjä hyökkäsi Tshetsheniaan vuonna 1999 heti Putinin tultua pääministeriksi samat läntiset kommentaattorit julistivat, että kyse on "Venäjän sisäisestä asiasta", ja että tshetsheenihallitus oli syyllinen siihen, että heitä vastustaneet islamistit tekivät provokaation Dagestanissa. Mutta kun Georgia vastaa Venäjän provokaatioon omalla alueellaan Etelä-Ossetian etelärajoilla, kyse ei olekaan Georgian sisäisestä asiasta, vaan "Venäjä vain puolustaa omia etujaan".

Jokin aika sitten Venäjä koetteli länsimaiden yhtenäisyyttä lietsomalla katumellakoita, vandalismia ja aloittamalla propaganda- ja verkkosotakampanjan Viroa vastaan. Puolustiko Venäjä sielläkin vain omia ymmärrettäviä etujaan, kun ymmärtämätön Viro oli mennyt ärsyttämään Venäjää siirtämällä neuvostosotilasta esittävän pronssipatsaan säällisempään paikkaan sotilashautausmaalle? Entä jos Venäjä olisikin käyttänyt Virossa Georgian tapaan pommikoneita ja tankkeja? Olisiko se silloinkin ollut vain "Venäjän kansalaisten puolustamista"? Onneksi Viro oli jo liittynyt Natoon, joten tankkeja ei Tallinnaan voitu vyöryttää.

Tietysti voidaan jälkiviisaasti sanoa, että Saakashvilin olisi kannattanut hiipiä Natoon sammutetuin lyhdyin, ettei ärsyttäisi karhua. Se vain on helpommin sanottu kuin tehty tilanteessa, jossa kaksi Georgian aluetta oli Venäjän miehityksen alla ja aseelliset provokaatiot jatkuvia. Venäjän propagandasota Georgiaa vastaan on viime vuosina ollut niin aggressiivista, että hiljaa oleminen olisi vain tuominnut georgialaiset tshetsheenien kohtaloon. Saakashvili teki siis oikein hankkiessaan ja saadessaan maallensa amerikkalaisten tuen, sillä mistä muualta tukea olisi tosi paikan tullen saanut? Edes verbaalista. Saakashvili varmasti muisti itsenäisen Georgian ensimmäisen presidentin Zviad Gamsahurdian kohtalon - verinen vallankaappaus ei herättänyt Lännessä vastalauseita, koska Lännessä ei tiedetty, mitä Georgiassa oikein oli tekeillä. Venäjän propaganda hallitsi helposti konfliktin julkisuuskuvaa.

Nyt se on ollut hieman vaikeampaa, koska ruusuvallankumouksesta lähtien Georgiassa on ollut vapaat sananvapausolot ja georgialaiset ovat saaneet runsaasti länsiyhteyksiä. Turun Sanomien haastattelema georgialaisen demokratia-aivoriihen edustaja totesikin osuvasti - ja empatiaa osseetteja kohtaan osoittaen - toivovansa, että osseetit saisivat monipuolisempia kontakteja ulkomaille, jotteivät olisi täysin venäläisen sotapropagandan manipuloitavissa.

Muistan edelleen tunnelman Tbilisissä ruusuvallankumouksen jälkeen ja edelleen seuraavan alkukevään vaalien aikaan. Georgialaiset heiluttelivat EU:n lippuja (tai Euroopan Neuvoston, jonka jäsen Georgia on, kuten Saakashvili totesi sen jälkeen kun jotkut eurooppalaispoliitikot olivat osoittaneet solidaarisuuttaan protestoimalla EU-lippujen käyttöä vastaan) ja viheltelivät Tbilisin vanhan kaupungin kujilla Beethovenin oodia ilolle, josta on tullut Euroopan tunnussävel. Ja kaikkialla vallitsi usko siihen, että tottahan EU tukisi Georgiaa demokratian tiellä, varsinkin verettömän vallankumouksen ja vapaiden vaalien jälkeen.

Tbilisi on varsin dramaattinen kaupunki, koska se sijaitsee molemmin puolin Mtkvari-joen rotkoa, jonka pohjalla joki virtaa halki kaupungin. Kaupungin profiilia hallitsevat lukemattomat ikivanhat ja vanhaan tyyliin rakennetut uudemmat kirkot, ja vuorella kaupungin laidalla on keskiaikainen linnoitus. Vaikka suuri osa esikaupungeista koostuu rumista neuvostokerrostaloista, vanhasta kaupungista löytyy myös turkkilaistyylistä arkkitehtuuria ja Venäjän keisariajan rakennustyylejä.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Beirut

Beirut on Syyriaa parempi paikka minkä tahansa alueen seuraamiselle, alkaen siitä että sähköposti ja internet toimivat vapaasti. Kaupunki myös parveilee paitsi persianlahtelaisia arabituristeja myös eurooppalaisia ja amerikkalaisia: turisteja, toimittajia, kansainvälisten apuorganisaatioiden väkeä, arabian opiskelijoita ja tietysti muunkinlaisia ihmisiä. Monet aivoriihet ja tutkimuslaitokset ovat perustaneet Lähi-idän toimistojaan Beirutiin juuri kaupungin hämmästyttävän informatiivisuuden vuoksi. Libanonin huikeista 44 yliopistosta kymmenkunta kuuluu kansainvälisesti korkeatasoisten luokkaan ja niissä opiskelee tulevaa eliittiä kaikkialta arabimaailmasta.

Presidentti Suleiman lähti vierailulle Damaskokseen puhumaan vaikeista asioista kuten diplomaattisuhteiden luomisesta maiden välille, rajalinjan merkitsemisestä, Shebaan maatilojen omistuksesta ja Syyriaan kadonneiden libanonilaisvankien kohtalosta. Samana päivänä Tripolissa räjähti pommi, joka oli suunnattu ilmeisesti armeijan sotilaiden bussikuljetusta vastaan. Uutistoimistot puhuvat ainakin 18 kuolleesta. Tällä kertaa asialla voivat olla aidotkin sunni-islamistit, koska sunnit ovat kokeneet armeijan toiminnan viime kuukausien väkivaltaisuuksien yhteydessä puolueelliseksi. Toisaalta myös Fatah al-Islam on aktivoitumassa uudelleen pohjoisen leireillä.

Venäjä on tietysti päinvastaisista väitteistään huolimatta jatkanut invaasiotaan Georgian vapauden ja demokratian tuhoamiseksi. Se on uhitellut myös Baltian maille ja Puolalle enteilevästi. Läntinen Eurooppa onkin kyykyssä voimankäytön edessä, kuten tavallisesti, vaikka viimeistään nyt jopa Berliinissä ja Pariisissa pitäisi valjeta, että kylmä sota jatkuu. Hyökkäys Georgiaan oli Venäjän hyökkäys koko Eurooppaa vastaan eikä se voi jäädä seurauksitta. Tällaisia aggressioita ja masinaatioita vastaan maailman demokratioiden olisi yhdistettävä voimansa, kun YK, ETYJ ja jopa Nato ovat osoittaneet hampaattomuutensa. Onneksi sekä McCain että Obama ovat puhuneet kuluneen vuoden aikana "demokratioiden liitosta".

Venäjä avasi odotetusti toisen Georgian-vastaisen rintaman Abhasiasta käsin ja miehitti georgialaiset Gorin ja Potin kaupungit. Venäjä pommitti myös Georgian lentokenttiä ja sotilastukikohtia ja kuulemma Suomen ja Ranskan ulkoministerit välttivät tunnilla parilla Venäjän pommituksen Tbilisin lentokentällä. Georgia on kerännyt joukkojaan pääkaupungin puolustukseksi. Venäjä on ilmoittanut tulitauon mutta samalla jatkanut sotatoimiaan.

Useita tuttujani on viime päivinä matkustanut Tbilisiin junalla Bakun kautta ja ahdistuneet ja välikohtauksia listaavat viestit täyttävät sähköpostiani. Tiedän yhden georgialaisen Beirutissa ja jos löydän hänet langan päähän, tarjoan solidaarisuudesta kahvin tai väkevämpää.

Libanon ja Georgia ovat monessa suhteessa samantapaisia maita. Ne ovat kummatkin vuoristomaita, joissa historiallisesti joka laakso on puolustanut aseissa riippumattomuuttaan minkäänlaisesta keskusvallasta. Molemmat ovat monien kansanryhmien mosaiikkeja - Georgia kielellisesti, Libanon uskonnollisesti. Molemmissa on sijainnut ikivanhoja korkeakulttuureja ja monet historialliset imperiumit ovat vaikuttaneet niiden alueilla. Molemmissa yhdistyvät eurooppalais-välimerelliset ja orientaaliset piirteet. Molemmilla on hankalia naapureita, jotka ovat ajoittain miehittäneet kokonaan nämä maat ja myöhemmin pitäneet osia näiden maiden alueista miehityksensä alla, käyttäen hyväkseen paikallisia hampaisiin asti aseistettuja militioita vasalleina. Molemmat ajautuivat naapurimaidensa toiminnan seurauksena verisiin sisällissotiin - Georgia samana vuonna, jona Libanonin sisällissota loppui. Lojaalisuus perheelle tulee ensin ja sitten klaanille, kylälle ja omalle kansanryhmälle, mutta silti kaikki katsovat olevansa osa yhtä kansakuntaa. Georgialaiset ja libanonilaiset juhlivatkin samaan tapaan, oli sitten kyse muinaisten sotatanssien tanssimisesta viinin ja arrakin/tshatshan jälkeen tai modernin nuorison bailaamisesta. Molemmissa maissa tehtiin veretön demokraattinen vallankumous 2000-luvulla: Georgiassa ruusuvallankumous vuonna 2003 ja Libanonissa seetrivallankumous 2005.

Hämmästyttävän monista yhtäläisyyksistä ja suhteellisesta maantieteellisestä läheisyydestä huolimatta Georgia on libanonilaisille ja muillekin arabeille aivan outo. Arabit ovat tottuneet ajattelemaan, että koko muu maailma pyörii Palestiinan ja Libanonin ympärillä ja että ne ovat uniikkeja konflikteja, joita ei voi verrata mihinkään muuhun. Libanonilaiset ystäväni olivat ihmeissään kuullessaan, että georgialaiset, venäläiset ja osseetit sekä suurin osa nykyisistä Abhasian asukkaista ovat samaa uskontokuntaa, ortodoksikristittyjä. Media on opettanut maailman kuvittelemaan kaikkia maailman konflikteja uskonnollisiksi.

maanantai 11. elokuuta 2008

Damaskos

Syyria ei todellakaan ole hyvä paikka yrittää etsiä tietoa muun maailman tapahtumista - tai sen puoleen edes Syyrian. Auttaa tosin kun pystyy kiertämään syyrialaiset estot ja blokit useimmille hyödyllisille verkkosivuille. Vaikka Lähi-idässäkin riittää seurattavaa, olen yrittänyt koota joitain tosiasioita Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan.

Pitkin kesää Venäjän paikalliset separatistiset vasallit Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa tekivät aseellisia provokaatioita ja kävivät propagandakampanjaa Georgiaa vastaan. 3.7.08 tehtiin murhayritys Etelä-Ossetian eteläosien georgialaismielisen hallituksen johtajaa Dmitri Sanakojevia vastaan, ja heti perään venäläishävittäjät kävivät Georgiassa estämässä Georgian tiedustelulennokkeja hankkimasta tietoa venäläismielisten osseettimilitioiden liikkeistä. Georgian poliisipatrolleja vastaan hyökättiin sarjalla tienvarsipommeja. Venäläismieliset osseetit tulittivat säännöllisesti georgialaiskyliä. Georgia pidättäytyi provosoitumasta aseellisiin vastatoimiin.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä 6.-7.8.08 venäläismieliset osseetit iskivät rajulla sotilaallisella hyökkäyksellä - Venäjän tuella - eteläistä Etelä-Ossetiaa vastaan, jossa georgialaismieliset osseetit ovat viime vuosien aikana onnistuneet saamaan hallintaansa vuoristoisia alueita. Sekä taktiikka että propaganda toistavat 1990-luvun alun hyökkäyksiä Georgiaa vastaan, joilla miehitettiin Etelä-Ossetia ja Abhasia Georgialta ja toteutettiin vallankaappaus Tbilisissä. Tämän viikon tapahtumat Georgiassa tuovat myös yksityiskohtaisesti mieleen toukokuun alussa Libanonissa toteutetun offensiivin.

Kysymyksessä on offensiivi demokraattisia uudistusliikkeitä vastaan, jotka onnistuivat vuosina 2003-2005 toteuttamaan demokraattiset ja verettömät vallankumoukset Georgiassa, Ukrainassa, Kirgisistanissa ja Libanonissa. Uzbekistanissa, Iranissa ja Syyriassa liikehdintä sen sijaan murskattiin. Venäjä ja Valko-Venäjä tiukensivat autoritääristä hallintoa. Viime vuosien aikana Kirgisistan on palautettu venäläismielisen hallituksen valtaan ja subversiiviset operaatiot ja aseelliset masinaatiot ovat kohdistuneet erityisesti Libanonin ja Georgian länsimielisiin hallituksiin. Epäilemättä Ukraina olisi listalla seuraava. Viron patsaskiistan aikainen masinaatio kuuluu samaan tapahtumaketjuun.

Venäjän välittömänä tavoitteena on murskata Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan syntyneet georgialaismieliset oppositiot ja valoittaa näiden tukialueet luovutettavaksi venäläismielisille separatistihallituksille venäläisten "rauhanturvaajien" lipun alla. Samalla pyritään katkaisemaan Georgian yhteydet länsivaltoihin sekä murskaamaan maan toiveet Nato-jäsenyydestä. Epäilemättä pidemmän tähtäimen tavoite on saada Mikheil Saakashvilin länsimielinen hallitus romahtamaan, mikä epäonnistui Georgian viime vaaleissa, joissa masinaatioista huolimatta Saakashvili selvästi voitti. Tilalle pitäisi kai saada venäläismielinen autoritäärinen ortodoksinationalistihallitus, joka sitten saa palkinnoksi Venäjän tuella "rauhoittaa" abhaasit ja osseetit.

Jo Sanakojevin hallitusta vastaan aloitetun suurhyökkäyksen edellä Venäjä siirsi suuria määriä militioita ja aseita "rauhanturvaajiensa" kontrolloiman Rokin tunnelin kautta Georgian puolelle Etelä-Ossetiaan. Aamulla 7.8.08 pelästynyt Saakashvili piti rauhantahtoisen ja myöntyväisen puheen, julistaen samalla yksipuolisen tulitauon. Tämä ainoastaan kiihdytti Venäjän offensiivia, johtaen Avnevin kylän tuhoamiseen sekä Tamarashenin ja Prisin kylien rajuihin pommituksiin. Myös Sanakojev yritettiin jälleen eliminoida. Georgian oli siten pakko aloittaa vastahyökkäys ja lähettää joukkonsa Sanakojevin hallituksen alueille torjumaan venäläismielisen Eduard Kokoityn militioiden etenemistä. Georgia ehti jo samana päivänä julistaa, että suurin osa Etelä-Ossetiasta oli vapautettu takaisin Georgian hallintaan.

Venäjän joukot tunkeutuivat tämän jälkeen perjantaina 8.8.08 Georgiaan ja etenivät Etelä-Ossetian separatistihallituksen pääkaupunkiin Tskhinvaliin. Tämän jälkeen Georgia näyttää joutuneen täydelliseen tiedotussaartoon, joka paheni, kun Venäjä pommitti georgialaisia matkapuhelinasemia. Venäjä on pommittanut monia kohteita Georgiassa myös Etelä-Ossetian alueen ulkopuolella.

Sunnuntaina Venäjä pommitti rajusti georgialaista Gorin kaupunkia, josta kymmenet tuhannet siviilit ovat joutuneet pakenemaan Tbilisin suuntaan. Venäjän laivasto on saartanut Georgian rannikon estäen siten ulkomaisen tuen maalle. Tänään Venäjän joukkojen on nähty tunkeutuvan kohti Goria. Venäjä on myös lähettänyt tuhansia sotilaitaan Abhasiaan, avatakseen sieltä toisen rintaman Georgiaa vastaan.

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Damaskos / Beirut

Elokuu on ollut tähän asti todella hektistä ja alan olla loppuunpalanut. Kaikki viittaa siihen suuntaan, että kiireet tästä vain pahenevat. Sähkötkin räjähtivät taas vaihteeksi sekä kotona että töissä.

Libanonin luisuessa yhä tiukemmin Hizbullahin otteeseen oli jo odotettavissakin, että Georgia olisi seuraava shakkilaudan osa, jossa offensiivi käynnistyy. Jolleivät johtavat länsivallat aktivoidu ja ota aloitetta käsiinsä, Georgian murruttua Ukraina on seuraava. Sen jälkeen alkavatkin provokaatiot todennäköisesti Baltian ja Itämeren suunnassa.

Tartuksessa ammuttiin korkea-arvoinen syyrialainen tiedustelukenraali, alawiitti ja kuulemma presidentin lähipiiriä. Presidentti oli tuolloin Iranissa, kylässä tärkeimmän liittolaisensa luona. Tiedustelukenraalin murhasta liikkuu jo koko liuta erilaisia huhuja, joista voidaan erottaa ainakin neljä pääversiota: se tavallinen epäilty eli Israel, regiimin sisäinen valtataistelu tai liikaa tietävän todistajan eliminointi, Hizbullahin kosto vuodosta, joka johti komentajansa eliminointiin Damaskoksessa helmikuussa, ja Syyriaa ja Irania vastustavan sunnisalaliiton operaatio.

Samalla jatkuu palestiinalaisten sisällissota kulissien takana - salamurhina, yhteenottoina ja vangitsemisina, Gazassa, Länsirannalla ja Libanonin leireillä. Ei Lähi-idän alue tänä kesänä ole ainakaan rauhallisempaan suuntaan menossa.