perjantai 10. helmikuuta 2017

Uudesta-Seelannista I

Kiovassa on palattu siperialaissävytteisiin pakkasiin. On aika kirjoittaa Uudesta-Seelannista, koska ellen sitä nyt tee, se jää yhtä kirjoittamattomaksi kuin taannoisista maantiematkoistani parhaimmat, esimerkiksi Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan suuntautuneet, tai hiljattaisempi puolen Argentiinan kierto. Joistakin menneistä matkoista on olemassa rikkoutuneen läppärin uumenissa piileviä päiväkirjoja, toisista ehkä muistivihkoja, mutta niin monet muistot tulevat häviämään kuin kyyneleet sateeseen, kun minusta aika jättää.

Mainitsin yhdeksi syyksi viettää kaksi viikkoa Uudessa-Seelannissa sen, että halusin vilkaista kyseistä saarivaltiota näkökulmasta, jotta olisiko se varteenotettava paikka peräti tulevana kotimaana jonain päivänä. Tuohon kysymykseen voisin vastata, että olisi. Uusi-Seelanti oli vähän kuin subtrooppinen Skotlanti, hyvässä ja pahassa. Vähemmän eurooppalainen kuin Iso-Britannia mutta kuitenkin eurooppalaisempi kuin Australia, Yhdysvalloista puhumattakaan.

Ihmiset muistuttavat geneettisiltä ja luonteenpiirteiltään enimmäkseen pohjoisenglantilaisia ja eteläskotlantilaisia, joskin paikka paikoin esimerkiksi saksalainen ja hollantilainen vaikutus oli yllättävän näkyvää. Valkoiset ovat poimineet rusinoita myös maorikulttuurin pullasta ja maorien perintö näkyy runsaana paikannimistössä. Muun Tyynenmeren ja muunkin maailman maahanmuuttajat sen sijaan keskittyvät erittäin voimakkaasti Suur-Aucklandiin. Uusseelantilaiset urputtivat tongalaisista ja samoalaisista samaan tapaan kuin yhdysvaltalaiset urputtavat meksikolaisista ja eurooppalaiset arabeista.

Kuten toinen saarivaltio, viime kesän matkakohteeni Islanti, myös Uusi-Seelanti on onnistunut maantieteellisestä eristyneisyydestään huolimatta tekemään turismista itselleen keskeisen tulonlähteen. Sekä edut että haasteet ovat hyvin samankaltaisia kuin Islannilla ja Suomella. Maa on kaukana, kallis ja harvaan asutettu. Palvelukulttuuri ei ole luonnostaan ihmisten verissä, vaan väki on kansanluonteeltaan hyvinkin kulmikasta. Turistit tunkevat kuitenkin puoliväkisin paikalle nähdäkseen ihmeellistä luontoa, kauniita maisemia, ja saadakseen sellaisia rajaseudun elämyksiä, joita eivät saa ensimmäisestä etelänkohteesta tai tunnetuimmista kulttuuripääkaupungeista.

Islanti ja Uusi-Seelanti ovat onnistuneet. Suomi on epäonnistunut. Mikä siis mättää? Miksi Suomi ei pystyisi siihen, mihin Islanti ja Uusi-Seelanti ovat pystyneet? Jätän tämän nyt tähän, koska olen asiaa käsitellyt jo aiemmin.

*   *   *

Saavuin saarten suurimpaan kaupunkiin Aucklandiin aikaisin aamulla. Vuokra-autoni oli odottamassa ja pienten alkujonojen ja herätyskahvilla käymisen jälkeen suuntasin ensimmäiseksi pohjoiseen. Kohteeni oli Whangaparaoan niemimaa, ei kovin kaukana Aucklandista, sillä olin etukäteen varannut matkani alkajaisiksi matkan Tiritiri Matangin saarelle, johon pääsee yhteysaluksella joko Aucklandin satamasta tai - kuten minä - Gulf Harbourista edellä mainitulla niemimaalla.

Uudessa-Seelannissa elettiin uudenvuoden molemmin puolin suurinta lomasesongin aikaa, joten lähes kaikki oli hyvä varata etukäteen. Usein en tee etukäteisvarauksia matkoillani, muun muassa koska sattumanvaraisuus vähentää itseeni kohdistuvia spesifejä turvallisuusuhkia. Vapaus muuttaa koko ajan suunnitelmia painaa vaakakupissani enemmän kuin se keinotekoinen turvallisuudentunne, jonka etukäteen tehdyt sitoumukset luovat, varsinkin kun jälkimmäiset johtavat tarpeettomaan aikataulupaineeseen ja rajoittavat mahdollisuuksia hyödyntää kohtalon eteen saattamia mahdollisuuksia. Sesongin aikana oli kuitenkin välttämätöntä tehdä monia majoitus- ja laivavarauksista etukäteen.

Olin hyvissä ajoin niemimaalla ja löysin vaikeuksitta majapaikkani, vietin iltapäiväni ja pitkälle iltaan Shakespearin suojelualueella niemimaan kärjessä, jossa tulin tutuiksi monien tyypillisten uusseelantilaisten lintulajien kanssa, kuten tuin, uudenseelanninkyyhkyn, pohjoissaarensiepon ja pukekon. Löysin myös harvinaisen ruskotavin. Maisemat olivat hienoja: notkojen pohjilla sai ensikosketuksen uusseelantilaisiin subtrooppisiin metsiin, ylhäällä taas oli ruohostomaita ja niiltä avautuvia tuulisia merinäköaloja Haurakinlahdelle.

Seuraavan päivän vietin kokonaan Tiritirillä. Laivamatkakin oli sangen hyödyllinen, sillä sen aikana näki useampia liitäjä- ja viistäjälajeja samoin kuin lokkeja, tiiroja ja australiansuulia. Tiriti Matangi on yksi lukuisista suojelluista pikkusaarista, jollaisia on pitkin Uuden-Seelannin rannikkoa. Näiltä saarilta on pyritty hävittämään ihmisen tuomat vieraslajiset nisäkäspedot, ja ne ovatkin nykyisin usein ainoita paikkoja, joissa Uuden-Seelannin alkuperäinen lintulajisto, samoin kuin alkuperäiset matelijalajit ja wetat, ovat hyvin säilyneet.

*   *   *

Tähän yhteyteen on selvitettävä, että Uuden-Seelannin linnusto jakautuu karkeasti neljään ryhmään. Ensimmäisen niistä muodostavat meri- ja rantalinnusto. Uusi-Seelanti on maailman parhaimpia paikkoja nähdä lukuisia valtamerilintuja, kuten albatrosseja, liitäjiä, viistäjiä, ulappakeijuja, myrskysukeltajia ja eräitä pingviinilajejakin. Rantalinnusto on samoin melko runsasta, koostuen sekä paikallisista endeemeistä että kaukaa saapuneista muuttolinnuista - mm. Itä-Siperian ja Alaskan kahlaajista, jotka viettävät pohjoisen pallonpuoliskon talvea eteläisen pallonpuoliskon kesässä.

Toisen ryhmän muodostavat Uuden-Seelannin alkuperäiset maalinnut. Lähes kaikki niistä ovat metsälintuja, ja lukuun ottamatta muutamaa hyvin menestynyttä lajia, kuten tui, tiaisviuhka, uudenseelanninmaluri ja uudenseelanninkyyhky, melkein kaikki ovat uhanalaisia ja harvinaisia, esiintyen usein ainoastaan suojelluilla alueilla, joissa tulokasnisäkkäät on hävitetty tai niiden määriä on ainakin rankasti rajoitettu. Mainitut neljä lajia lienevätkin yhä yleisiä lähinnä siksi, että niiden alkuperämuodot ovat levinneet Uuteen-Seelantiin vasta myöhemmin alueilta, joissa ne ovat jo tottuneet nisäkäspetoihin. Niinpä ne tekevät pesänsä paikkoihin, jotka ovat ainakin jotenkuten suojattuja rotilta, kärpiltä ja kettukusuilta.

Kolmannen ryhmän muodostavat eurooppalaisten siirtolaisten tarkoituksella lähinnä 1800-luvulla saarille tuomat lintulajit, joista suurin osa yleisiä eurooppalaisia lajeja. Nykyisin Uuden-Seelannin yleisimpiä lintulajeja ovatkin varpunen, kottarainen, mustarastas, laulurastas, peippo, tikli, viherpeippo, rautiainen, kiuru ja keltasirkku. Jatkoksi on tuotu tai saapunut itse laivojen mukana muutamia lajeja Aasiasta, kuten Pohjoissaaren pohjoisosat valoittaneet pihamaina ja aasianturturikyyhky, sekä Australiasta, josta ovat peräisin nykyisin yleiset isohuiluvaris ja valkokurkkurosella.

Vieraslajien suunnattoman menestyksen takana on kaksi seikkaa: ensinnäkin, ne ovat alkuperäisillä asuinseuduillaan tottuneet nisäkäspetoihin ja pesärosvoihin ja ovat siten kärpän-, lumikon- ja rotankestäviä. Toiseksi, ne ovat valloittaneet elinympäristöijä, jollaisia Uudessa-Seelannissa ei juuri ollut ennen ihmisten tuloja. Nimittäin ennen ihmistä saaret olivat lähes kauttaaltaan subtrooppisten ja lauhkeiden lehtimetsien peitossa, ja ainoita avohabitaatteja löytyi rannoilta ja vuorten tuulisilta tupasheinänummilta, joille vain muutama laji, kuten uudenseelanninkirvinen, kea ja takahe, oli sopeutunut.

Neljännen ryhmän muodostavat lajit, jotka ovat omin avuin kolonisoineet Uuden-Seelannin lentämällä sinne Australiasta ja leviämällä sitten lähinnä ihmisten muokkaamiin avoimiin tai puoliavoimiin habitaatteihin. Monet näistä lajeista ovat nisäkkäänkestävinä ja sopeutuvaisina muutamissa vuosikymmenissä nousseet Uuden-Seelannin yleisimpien lintulajien joukkoon - esimerkiksi hopearilli, australianpääsky, pyhimyskalastaja ja australiansuohaukka. Näiden lajien myöhäistä saapumista Uuteen-Seelantiin osoittaa se, että ne yhä edustavat samoja alalajeja kuin Australiassa, kun taas hieman vanhemmat saapujat, kuten viuhka ja maluri, ovat lajiutuneet jo erilleen.

*   *   *

Palatakseni Tiritiri Matangille, tuo maaginen majakkasaari on erinomainen paikka nähdä monia toisen ryhmän lajeja, eli uusseelantilaisia endeemejä. Saarella elävät yleisinä paitsi tui, tiaisviuhka ja uudenseelanninkyyhky, myös esimerkiksi pääsaarilta lähes kadonneet pohjoissaarentiiki, hihi ja korimako, harvinaisempana pohjoissaarenkokako. Metsissä tapaa pohjoissaarensieppoja ja metsävilistäjiä, pensaikkomailla ja nummilla uudenseelanninviherkaijoja ja uudenseelanninkerttusia. Sinne on tuotu pieni kanta takaheja ja hämärissä on mahdollisuus kuulla pikkukiivejä.

Maoriperäiset nimet eivät ehkä sano paljoa monelle. Tui on uusseelantilainen iso musta mesikko, joka on myös laulutaituri ja ilahduttavan yleinen kaikkialla saarilla. Toinen mesikkolaji, korimako, joka paikallisesti tunnetaan myös kellolintuna, on harvinaisempi ja löytyy enimmäkseen suojelualueilta.

Aiemmin myös paljon harvinaisempaa hihiä pidettiin mesikkona, mutta nykyisin se sijoitetaan yksilajiseen vanhaan heimoon, jonka lähimpiä sukulaisia ovat Uuden-Seelannin endeemiset helttalinnut. Helttalintuja on jäljellä enää neljä lajia, pohjoissaarentiiki ja eteläsaarentiiki sekä pohjoissaarenkokako ja eteläsaarenkokako, näistäkin viimeksi mainittu mahdollisesti jo kokonaan kadonnut. Toinen kokonaan Uudelle-Seelannille endeeminen varpuslintuheimo ovat mohuat, joita on kolme lajia, näistä valkopäämohua yleinen Tiritirillä. Kaksi muuta lajia esiintyvät vain Eteläsaarella.

Tuin lisäksi yleinen ja hyvin menestynyt alkuperäislaji on sulttaanikanan australialais-polynesialainen versio, pukeko. Pukekoja käyskentelee Uudessa-Seelannissa lähes kaikentyyppisillä avomailla ja ne ovat myös pelottomia ja usein uteliaita. Paljon harvinaisempi, jo sukupuuttoon kuolleeksi luultu, jättimäinen ja lentokyvytön takahe on niin ikään sulttaanikanoista kehittynyt ja sen väritkin ovat yhä samoja kuin pukekolla: metallinsininen yleisasu, vihertävät siivet ja valtava punainen nokka. Viimeiset takahet löytyivät elossa Eteläsaaren vuoriston tupasheinänummilta ja niitä on sittemmin istutettu suojelluille vyöhykkeille, kuten Tiritiri Matangille, jollaisissa suojapaikoissa kanta on hyvin hitaasti elpynyt.

*   *   *

Palattuani Tiritiri Matangilta seuraavat kohteeni sijaitsivat ensin Wenderholmin suojelualueella, sitten lähinnä Northlandin läänin alueella, luoteeseen osoittavalla suurella niemimaalla. Läänin ainoa varsinainen kaupunki on Whangarei, joka osoittautui varsin miellyttäväksi. Siitä pohjoiseen on monia erinomaisia rantalintu- ja metsäkohteita, ja alue tarjoaa monta paikkaa, joissa on mahdollisuus nähdä Pohjoissaaren yleisin kiivilaji, ruskokiivi.

Sitäkin enemmän alueella tuli yllätyksekseni vastaan aamu- ja iltahämärissä villikalkkunoita ja fasaaneja. molemmat kanalinnut istutuslajeja. Keretajärven ympäristössä voi nähdä Pohjoissaaren molemmat uikkulajit, uudenseelanninuikun ja australianuikun, ja rannikolla on hyviä paikkoja useiden merimetso- ja tiiralajien näkemiselle.

Whangareissa kotimajoitusta pitävä pariskunta halusi kuulla minulta tilanteesta Euroopassa, joka heidän mielestään oli alkanut näyttää uhkaavalta, varsinkin Ukrainan ja Suomen kaltaisissa paikoissa. He totesivat Uuden-Seelannin onneksi sijaitsevan kaukana Venäjästä. Heille oli syntynyt tiedotusvälineistä sellainen käsitys, että Eurooppa on jo hukkunut valtaviin maahanmuuttajien laumoihin, minkä vuoksi Uuden-Seelannin pitäisi sulkea rajansa. Ainakin itäeurooppalaisilta, kiinalaisilta ja polynesialaisilta, heitä kun oli jo liikaa.

Polynesialaiset maorit tosin ovat saarten alkuperäisasukkaita, mutta suottakos yksityiskohtiin takertumaan. Maorien yhteisomistusmaat olivat uusseelantilaisten mielestä ongelma, koska ne estävät ihmisiä myymästä maitaan - sen sijaan vuokratuloilla voi laiskotella ja olla tuottamattomia.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Päivän epistola

Kiovan kelit lämpenivät. Perjantaina ja tänään on liikuttu nollan molemmin puolin, mikä on tuottanut tämän seitsemälle kukkulalle rakennetun kaupungin kaduille infernaalisen liukkaita olosuhteita. 

Kanadalainen kollegani kävi palauttamassa lainaamiaan Krajewskeja ja otti puolestaan lainaan Janwillem van de Weteringin Mainen viikatemiehen, kun mainostin kirjailijan olleen ennen kirjailijaksi ryhtymistään rotterdamilainen poliisi ja zeniläinen munkki. Sitä paitsi Maine on melkein Kanadassa. Itseäni miellytti Mainen viikatemiehessä erityisesti se, millaisia rooleja eläimet saivat, joukossa myös oma toteemieläimeni ja henkioppaani korppi. (Seikka on vahvistettu autenttisella antropologisella eksperimentillä muinaisessa nuoruudessani.) Nyt lukemassani Akuninin eeppisessä meriromaanissa valvojalinnun rooli on varattu kuolemattomuuden saavuttaneelle japanilaiselle erakkopapukaijalle.

Ajattelin sunnuntaina kirjoittaa Uudesta-Seelannista. Yksi syy, miksi päätin jouluna matkustaa sinne ja kiertää läpi molempia pääsaaria, oli se reaalinen uhka, että joutuisin vielä aktiivi-iälläni hakeutumaan pois Euroopasta. Ei niin, että minulla olisi mitään sitä vastaan, että kuolen rintamalla isänmaan tai vapaan Euroopan puolesta, mutta sen sijaan mitään autoritääristä Mordorin vasallia en ryhdy omalla panostuksellani tukemaan. Yhdysvallat ei enää tule kyseeseen. Kanadassa on kylmä. Australia on merkittävästi vaikeuttanut maahanmuuttoa. Uusi-Seelanti näyttäytyi siis varteenotettavana vaihtoehtona ja sijaitsee myöskin riittävän kaukana eristyksissä, kaikilta puolilta valtamerten ympäröimänä. Mutta enemmän siitä sunnuntaina.

Muuan toinen kollegani kirjoitti minulle pari päivää sitten näin:
"Gorki sanoi, että 'ihminen, joka ei antaudu, tuhotaan.' Grossmann sanoi, että 'ihminen, joka pysyy uskollisena totuudelle, säilyttää ikuisesti sielunsa koskemattomuuden.'
Toivotaan, että Ukraina menee jälkimmäiseen suuntaan. Joka päivä tulee laskennallisesti satoja uusia veteraaneja. Ehkä heitä jonain päivänä on riittävästi."
Vaikea sanoa, tarkoittiko hän muistuttaa minua tuhon vaarasta vai omaako asemaansa pohti, Ukrainan kohtalon lisäksi.

Vastasin hänelle näin:
"Ota huomioon, että myös ihminen, joka antautuu, tuhotaan. Hänet vain tuhotaan toisella tavalla.
Tolkienin eepoksessa Frodo inisi toivovansa, ettei olisi joutunut elämään niin synkkää aikaa, ja Gandalf, vanha velho, totesi siihen jotain tähän tapaan: 'Niin ajattelevat useimmat, jotka sellaiseen aikaan syntyvät. Mutta me emme voi valita aikaa, jona elämme. Voimme valita vain sen, mitä teemme osaksemme tulleella ajalla.'
Taistelu on se, mikä jatkuu - tie pikemmin kuin päämäärä - ja sen varaan moraalinen maailma rakentuu. Moraalin edellytys on, että on hyvä ja paha, joista valita. Se on elämän pohja, sillä elämää erottaa kuolleesta tahto valita oikein paremman ja huonomman välillä. Mikä tahansa 'lopullinen ratkaisu', jollaista moni toivoo, ja jota kohti raivolla rämmitään, on itse asiassa vain kuolema. Missä ei valita paremman ja huonomman välillä, siellä on vain avaruutta, kiveä ja luonnonlakien mukaan viuhuva tuuli. Elämän perusta on tahto. Siitä luopuminen on tuhoutumista.
Ei minusta ole lainkaan huono elämä sellainen, joka on eletty merkittävänä, kohtalokkaanakin aikana, ja käytetty sellaisena aikana hyvin. Ruumis saakoon haavat vaan, kuulat käykööt kulkuaan - sielu jääpi perinnöksi syntymämaan.
Loppujen lopuksi tuhoutuminen on kuitenkin yksilötasolla varma asia. Siksi on ymmärrettävä olla ehdollistamatta omaa elämäänsä ja pelastuksen etsimistä sellaiseen epärealistiseen odotukseen kuin lopullisen voiton näkemiseen omana elinaikanaan. Kukin sukupolvi kulkee vuorollaan tuhoonsa näkemättä valkeuden voittoa, mutta se ei olekaan heidän tehtävänsä - heidän tehtävänsä on vain pitää liekkiä yllä ja siten evätä pimeydeltä sen voitto.
Toisaalta samasta syystä, tuhoutumisen varmuudesta johtuen, ihmisten on tarpeetonta ehdoin tahdoin kiirehtiä kuolemaan. Arvokkaampia he kuitenkin ovat asialleen elävinä, sillä kummitusjutut ovat satua eikä omaa muistoaan pääse enää jälkeenpäin editoimaan."

Toinen asia, jonka viime viikolla tein, oli testamenttini uusiminen. Se tuntui ajankohtaiselta, ja edellinen versio olikin jo vuosikausien takaa. Paljon ehti sen jälkeen vettä virrata Kabuljoessa ja Dneprissä.

Hyvin monet ystäväni ja tuttavani ovat viime viikkoina nähneet merkillisen realistisia unia, jotka yleensä tavalla tai toisella liippaavat sotaa, ja joissa on yhteisenä piirteenä se, että jokin tuttunsa - yleensä ei edes lähimmästä päästä - nousee teoillaan tai sattuman kautta merkittävyyteen. Itse olen nähnyt tällaisia unia jo monta sarjassa.

Tämä kertoo siitä, että ihmisten alitajunnat askartelevat öisin uhkaavan maailmantilanteen parissa. He muistavat niitäkin ihmisiä, joita eivät ehkä ole päivittäin tulleet ajatelleeksi. Mitä noille ihmisille kuuluu? Mitä he tekevät sitten kun? Unieni perusteella eräästä intialaisesta ystävästäni ja hänen kaveristaan tuli merkittäviä teknologiajohtajia. Eräs pakistanilainen ystäväni lähti vapaaehtoiseksi sotakirurgiksi ja pelasti ihmishenkiä pommitetun Kiovan lentokentällä. Muuan suomalainen teknokraatti, minulle tuntemattomista syistä, lavasti Kyproksella oman kidnappauksensa.

Eletään kummallisia ja pelottaviakin aikoja. Ne ovat aikoja, jotka ovat osaksemme tulleet. Jokaisella voi sellaisina aikoina silti olla merkittävä rooli, jota ilman maailma olisi pahempi paikka. Ei sen roolin tarvitse olla ylimaallisen jumalsankarin rooli. Lähimpiensä auttaja tai neuvokas selviytyjä riittää mainiosti.

Minä yritän kirjoittaa eskapistisen romaanini loppuun ennen kuin tapahtumat sen keskeyttävät. Vaikka se on venynyt aiottua pidemmäksi, olen jo loppusuoralla, ja tänä viikonloppuna valmistuu taas kaksi lukua.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Hongkongista

Kiovan seudulla on viime viikot tuntunut paljon kylmemmältä kuin ne viidestä kahdeksaan pakkasastetta, jotka tavallisesti mittarissa näkyvät. En tiedä miksi. Muutenkin talvi on ollut Euroopassa ankara, mikä on tuonut Dneprin varsille tavallista enemmän pohjoisia talvilintuja, esimerkiksi tilhiä ja urpiaisia. Harvinaisempiakin talvilintuja kuten tunturikiuruja ja lapinsirkkuja on nähty, joskaan niitä en ole itse päässyt vielä näkemään.

Joulun ja uudenvuoden ajan vietin tällä kertaa Uudessa-Seelannissa. Lähdin jouluaattona, käytyäni sitä ennen kotikaukaasini kanssa Šokoladnitsassa joululounaalla ja kaupassa ostamassa hänelle hänen joululahjansa, kauan toivomansa nahkatakin. Koska turhamaisuus menee nuorellamiehellä prioriteettijärjestyksessä aina ohi sellaisista tylsistä asioista kuin ruoka tai hammaslääkäri, halusin varmistaa, ettei hän näe takin takia nälkää poissaollessani. Ja kyllä iloa sitten riittikin. Hän piti ansiokkaasti huolta asunnostani pyhien ajan.

Istanbulin kautta lensin Hongkongiin, jossa olin varannut iltapäivän ja illan Kowlooniin tutustumiselle. Voi sitä aasialaisen kitšin yhdistymistä länsimaiseen joulukrääsään. Tapaninpäivänä lähdin aamukuudelta liikkeelle hongkongilaisen lintubloggarin kanssa tarkoituksenamme käydä päivän aikaan läpi muutama hyvä lintupaikka Uusien territorioiden puolella, ennen kuin menisin päivän päätteeksi lentokentälle ja lentäisin kohti Aucklandia.

Hongkongin kuuluisin lintualue on Maipon lahti ja kosteikkoalue, mutta se sijaitsee lähellä Manner-Kiinan rajaa ja vaatii etukäteen hankittavan luvan. Molemmat käyntini Hongkongissa jäivät tällä kertaa niin lyhyiksi, ettemme sinne lähteneet. Sen sijaan suuntasimme Taipokaun suojelualueelle, jossa on Hongkongin ilmeisesti laajin alue suojeltua sekundäärimetsää ja myös rikas metsälinnusto.

Heti alkuun löysimme kukkivan puun, jossa istuskeli peräti seitsemän kuningasseppää. Laji on minulle Pakistanista ja Nepalista tuttu, mutta harvoin saa yhtä hyviä valokuvaustilaisuuksia. Monia muita kiinnostavia eteläkiinalaisen faunan lajeja parveili puussa ja sen ympäristössä solkenaan - japaninrillit, hopeakorvatimalit, siniminlat ja harmaaposkiminivetit tulivat tutuiksi. Runsaimpia olivat kuitenkin bulbulit, joita Hongkongissa on neljä yleistä lajia ja yksi harvinaisempi. Näistä punakorvabulbuli, kiinanbulbuli ja kastanjabulbuli olivat Taipokaussa runsaimpia ja näkyvimpiä lintulajeja.

Kukkivassa puussa oli myös haarapyrstömedestäjiä ja veriselkäkukastajia, jotka kummatkin osoittautuivat Hongkongissa olevan yleisiä. Vähän harvinaisempi teräskukastaja löytyi syvemmältä Taipokaun metsistä. Naurutimaleja ja valkoposkitimaleja sekä näkyi että kuului, samoin ruostepäätimaleja, kiinanjuhinoita ja mustaotsanakkeleita.

Paikallisen lintuharrastajan kanssa liikkumisessa on paikkatuntemuksen ja seuran ohella se hyvä puoli, että lukuisat piilottelevat lajitkin löytyvät, kun hän tunnisti ne kaikki äänistä, ja sitten vain odoteltiin. Tämä tuotti hyvät näköhavainnot ja valokuviakin lymyävistä aluskasvillisuuden pikkulinnuista kuten töpökerttusesta ja ruskotöpörastaasta. Pikkutöpötimali ja pikkusirppitimali eivät suostuneet näyttäytymään ja jäivät äänihavaintoihin.

Yleisimmät kolme talvehtivaa uunilintulajia tuntuivat olevan taigauunilintu, hippiäisuunilintu ja ruskouunilintu, joista kaksi ensimmäistä erityisen yleisiä Taipokaussa ja kolmas puolestaan avoimemmissa habitaateissa. Taipokaussa onnistuttiin näkemään myös vähän harvinaisempi paikallinen pesimälaji, kantoninuunilintu, yksi niitä kaakkoisen Aasian kirkkaan keltaisia.

Jatkoimme Taipokausta toiseen lintupaikkaan, Long Valleyyn. Jo Taipokaussa minua oli ajoittain hämmästyttänyt se, kuinka paljon paikallisia lintuharrastajia oli liikkeellä kiikareineen ja kameroineen, mutta Long Valleyssä oli suorastaan tungosta poluilla riisipeltojen ja maalaismaiseman keskellä, maalaisten tehdessä töitään meistä piittaamatta. Jatkuvasti törmäsimme toisiin kaltaisiimme ja toverini vaihtoi heidän kanssaan kohteliaisuudet ja kuulumiset siitä, mitä ja missä kukin oli tänään nähnyt.

Toverini kertoi, että lintuharrastuksesta on tullut jonkinlainen buumi Hongkongissa varsinkin sen jälkeen, kun hyvä kameratekniikka tuli kaikille helposti saatavaksi. Nyt ihmiset jakavat lintukuviaan netissä ja on syntynyt varsin iso ja suosittu alakulttuuri. Mikäs sen hienompaa. Toivon sen leviävän pian Aasiassa laajemmallekin, sillä kun ihmiset alkavat kiinnostua luonnosta ympärillään ja siellä lymyävistä ihmeellisistä olennoista (joista linnut ovat helpoiten näkyviä ja tunnistettavia), alkavat he myös arvostaa sitä enemmän.

Kahlaajia oli jonkin verran paikalla, joskaan ei mitään kovin eksoottista: pitkäjalkoja, avosettejä ja muutolla olevia vikloja. Eräästä nukkuvien taivaanvuohien keskittymästä löytyi kuitenkin pari suippopyrstökurppaa, mikä on aina mukavaa. Sorsalinnustoa edusti vain muutama tavi. Sen sijaan alue oli vetänyt puoleensa runsaasti talvehtivia pikkulintuja, kuten kirvisiä ja sirkkuja. Päivän aikana näimme niin kultasirkun, pikkusirkun kuin harmaapääsirkun.

Haukat hilasivat itsensä taivaalle vasta iltapäivällä ja niistä suurin osa oli tavallisia haarahaukkoja, joskin yhden aasianhiirihaukan lopulta näimme ollessamme jo matkalla lentokentälle. Sen sijaan Long Valleyn taivaalla pyyhkivistä pienistä pääsky- ja kiitäjäparvista löytyivät toverini mukaan päivän harvinaisimmat havainnot: useampia räystäspääskyjä sekä yksinäinen himalajansalangaani paljon yleisempien pikkukiitäjien sekä haara- ja ruostepääskyjen joukosta.

Tulin uudelleen Hongkongiin paluumatkallani Uudesta-Seelannista ja sillä kertaa juutuin sinne kahdeksi päiväksi tahtomattani. Tapahtui nimittäin, että Istanbulin lumimyrskyt aiheuttivat lukuisien lentojen peruuntumisen parin päivän ajaksi ja tuhannet Turkish Airlinesin matkustajat jäivät jumiin ympäri maailmaa, varsinkin lomiltapaluuliikenteen trooppisesta Aasiasta ollessa kiireisimmillään.

Ellei minun olisi ollut pakko päästä Kiovaan ja töihin, olisivat tapahtumat olleet loppujen lopuksi vähemmän epämiellyttäviä. Lentoyhtiö maksoi hotellin ja ateriat Hongkongissa ja vaihtotiskillä aamulla ja illalla notkumisen välillä pääsin tutustumaan uusiin paikkoihin Hongkongissa. Kävelin läpi kaikki Victoriavuoren luontopolut ja katselin katuja sekä Hongkongin saarella että Kowloonissa.

Lopulta lentoyhtiö löysi korvaavat lennot minulle Hongkongista Dubaihin ja sieltä Prahaan. Kymmenen tunnin suunnittelematon pysähdys Prahassa olisi ollut hauska yllätys, ellei siellä olisi ollut pureva pakkanen ja minulla ylläni paljon lämpimämpään ilmanalaan sopivat vaatteet. Vietinkin suurimman osan Prahassa olostani kahdessa eri oluttuvassa kirjoittelemassa muistiinpanojani Uudesta-Seelannista. Lopulta pääsin Košicen kautta aamuyöksi kotiin Kiovaan ja lopputulos oli vain yksi menetetty työpäivä.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Vaikuttamisesta

Blogikirjoitukseni eivät ratkaise maailman eivätkä Suomen ongelmia. Parhaimmillaan ne antavat joitain ajatuksia harvalle joukolle ihmisiä tai kertovat joillekin, etteivät he ole yksin ajatuksinensa, tai että noita ajatuksia voisi uskaltaa sanoa ja kirjoittaa myös ääneen. Jos siis haluaa niillä olevan jotain vaikuttavuutta.

Pahimmillaan kirjoitukseni kuitenkin passivoivat - ja tämä tuntuu olevan jotenkin uniikki suomalainen ilmiö. Ihmiset alkavat kuvitella, että hyvä, joku muu sanoo ja huolehtii asioista, sitä voikin itse mennä nimettömän kirjoittajan selän taa ja esiintyä maltillisempana tai peräti paheksuvana tolkun ihmisenä. Ja sitten myöhemmin esittää, että kyllähän minä tuota mieltä olin jo kauan sitten. Palaan kuitenkin tähän kysymykseen kirjoituksen lopussa.

*   *   *

Ihmiset jakaantuvat monilla tavoilla, mutta yksi jakolinja tuntuu kulkevan niiden välillä, jotka haluavat itseään rakastettavan ja huomioitavan, ja niiden, jotka haluavat vaikuttaa. Maailma on täynnä kaikenlaisia menestymisen oppaita, mutta ennen kuin mitään oppeja kannattaa ryhtyä seuraamaan, on hyvä tietää, kumpaa näistä ryhmistä itse edustaa. Se nimittäin ratkaisevasti sanelee, mikä on "menestystä".

Jos olet ihminen, joka mittaa menestyksensä toisilta saatavana suosiona, silloin ylivoimainen tapa menestyä on opetella kameleontiksi. Omat mielipiteet ovat häiriötekijä ja ellei niitä kykene mielestä poistamaan, ne kannattaa ainakin kätkeä. Silmänkääntäjien ja hypnotisoijienkin tuntema tosiasia on, että yksi parhaista menetelmistä saada ihmiset - tutut tai ventovieraat - nopeasti pitämään itsestään, kunnioittamaan ja kuuntelemaan, on toimia kuin peili tai kuin kaiku: syöttää ihmisille näiden omat ajatukset ja sanat takaisin. Tällöin toinen ihminen vakuuttuu - kuinkas muuten - että olet ehdottoman viisas ja vielä lisäksi sympaattinenkin.

Menetelmä toimii tietysti erityisen hyvin ihmisillä, jotka ovat saaneet syntymälahjanaan kauniin tai komean ulkomuodon. Tällaiset ihmiset myös toisinaan oppivat menetelmän käytön kokemuksen kautta jo niin varhain, että he ovat aikuisikään ehtiessään luontaisia kameleontteja, ja myös tottuneita saamaansa suureen suosioon, joka silloin tällöin erehdyttää heidät luulemaan, että he ovat siinä sivussa myös voimakkaita vaikuttajia ja siksi oikeutettuja niihin johtaviin asemiin, joihin kanssaihmiset heidät mielellään asettavat.

Olennaista on havaita, että ensimmäisen tyypin ihminen mittaa menestystään ennen kaikkea sisäänpäin tulevana palautteena. Arvonanto alkaa vanhempien rakkaudesta, etenee kavereihin, sukupuolisuhteisiin ja abstrahoituu sitten omaa statusta koskevaan arvostukseen, jota voi mitata rahassa, prestiisissä, lööpeissä tai vaikka ulkoisesti tunnustetussa hyveellisessä elämäntavassa.

*   *   *

Toisen tyypin ihminen sen sijaan mittaa menestystään itsestään ulospäin lähtevässä vaikutuksessa. Jotta sellaisessa olisi menestyksekäs, paras tie lähtee siitä, että tietää mahdollisimman hyvin, mitä haluaa ja mihin haluaa vaikuttaa. Tässä katsannossa sillä, kuinka paljon ihmiset rakastavat tai ihailevat, on korkeintaan välinearvo - antaa toki välineitä vaikuttamiselle mikäli on arvostettu tai ihailtu.

Jotta tietäisi, mihin haluaa vaikuttaa, on pakko olla mielipiteitä asioista. Ne taas eivät yleensä ottaen tee ihmistä suosituksi, paitsi tietysti niiden keskuudessa, joilla on samat mielipiteet, sillä heidän kohdallaan peili- ja kaikuvaikutus toteutuu. Vaikuttaminen, joka tähtää ihmisten mielipiteiden muuttamiseen, on huomattavasti vaikeampaa kuin ihmisten suosion saaminen, johon helpoimman ja yksinkertaisimman taktiikan kuvasin jo edellä. Mielipidevaikuttamiseenkin on olemassa monia hyvin toimivia menetelmiä. Ne vain yleensä vievät enemmän aikaa ja edellyttävät taktiikan lisäksi strategiaa.

Yksinkertaisimpia tapoja on toisto, joka on siksi mainonnan ja propagandan peruskauraa. Ihmiset suhtautuvat skeptisesti siihen, mistä kuulevat ensi kertaa. Se ei vaikuta kiinnostavalta, ei oleelliselta eikä välttämättä edes todelta. Sen sijaan, jos se saa jonkin kellon kilkattamaan muistissa - jos siinä on jotain tuttua - silloin ihminen heristää heti korviaan toisella tavalla. Samalla tavoin kuin ihminen rakastuu siihen, joka syöttää hänelle takaisin sanasta sanaan omat sanansa, ihminen kokee kiinnostavaksi, oleelliseksi ja todeksi sen, mikä kuulostaa tutulta.

Suosituissa hiteissä toistetaan viitteitä entuudestaan tuttuihin. Hyvä retoriikka herättää muistikuvia, kuulostaa tutulta ja luotettavalta. Ja syötetyt tosiasiat menevät läpi toisella, kolmannella tai sadannella kerralla, kun ihminen on kuullut ne samat aiemmin jostain muualta - mieluiten niin, ettei ainakaan heti osaa yhdistää kahta lähdettä toisiinsa eikä siten epäile yhteistä agendaa niiden takana.

*   *   *

Toinen tärkeä asia on omistajuus. Ihmiset uskovat siihen, minkä kokevat omakseen. Sitä he puolustavat silloinkin, kun se on aukottomasti osoitettu vääräksi - he päinvastoin ottavat tuon todistuksen silloin hyökkäyksenä itseään vastaan. Ihmisten omistajuutta erilaisiin asioihin on varsin helppo manipuloida - markkinamiehet, poliitikot ja propagandistit tietävät mainiosti monta menetelmää.

Yksi tehokkaimmista keinoista on paketoida asioita identiteetin osaksi. Ihmiset kaipaavat vaistomaisesti itselleen monenlaisia identiteettejä. He vetävät ne ylleen suojaksi, mutta päätyvät suojaustensa puolustajiksi, usein verissä päin, kun identiteetistä tulee se, mitä ihmiset kuvittelevat todella olevansa. Suomalaisia, eurooppalaisia, valkoisia, mustia, kristittyjä, muslimeja, ateisteja, naisia, miehiä, heteroita, homoja, ruotsinkielisiä, vammaisia, kasvissyöjiä, rokkareita, pakolaisia, vasemmistolaisia, porvareita, kansallismielisiä, eläkeläisiä, insinöörejä, Barcelonan kannattajia ja mitä tahansa muuta.

Identiteetit ovat hieno asia, varsinkin jos niitä ymmärtää yhdistellä. Ne antavat pääsyn ja tunnussanoja heimoihin. Ihminen tuntee vaistomaista vetoa kuulua heimoihin, olla omiensa parissa. Jokainen identiteetti tuo kuitenkin mukanaan kokonaisen paketin oheisasioita, jotka vaikuttavat ihmiseen monella tasolla: hänen puheestaan ja pukeutumisestaan käyttäytymiseen, arvoihin ja mielipiteisiin.

Tyypillinen tapa tehdä propagandaa mielipiteen puolesta on liittää se erottamattomana osana johonkin identiteettiin, jolloin kyseisen identiteetin kantajat omaksuvat sen kritiikittä osaksi itseään ja puolustavat sitä silloinkin kun se on osoitettu objektiivisesti ja uskottavasti vääräksi. Useimmat ihmiset ovat valmiita valehtelemaankin, kunhan valhe palvelee sitä "suurempaa asiaa", jonka heidän identiteettinsä muodostaa. Vielä voimakkaammin he ovat valmiita valikoivaan totuuteen tai epäselvien asioiden ratkaisemiseen identiteetin pohjalta. Ja niitä asioitahan riittää.

*   *   *

Identiteettien rakentaminen ja muokkaaminen vaatii vaikutusvaltaa ja aikaa. Nopeampiakin tapoja tuottaa omistajuutta on. Ihmiset esimerkiksi uskovat huomattavasti paremmin sellaisia totuuksia, jotka kuvittelevat itse löytäneensä, kuin sellaisia, jotka on heille syötetty opettavaisessa tai pahimmillaan nöyryyttävässä väittelytarkoituksessa. Tähän kai perustuu se, että Suomessa on alettu siirtyä syöttävästä opettamisesta oppimisen ohjaukseen.

Ongelmana on se, että mikäli tiedon löytäminen on oppilaan itsensä vastuulla, sieltä voi löytyä ihan mitä vain - ja löytyykin, siitä pitävät mainostajat ja propagandistit huolen. Mitä hyvän opettajan pitäisi tässä tilanteessa tehdä? Antaa mahdollisimman hyviä välineitä, joilla löydettävän tiedon laatu paranee? Ehkäpä.

Ihmiset oppivat myös kokemuksista, mutta ongelmallista on se, että voimakkaimmin opitaan yleensä kielteisistä kokemuksista, eikä sellaisia ole oikein eettistä järjestää niille, joita haluaisi opettaa. Kun niitä kuitenkin tulee, ei yleensä saa kovin paljon suosiota sanomalla vahingoniloisesti "mitäs minä sanoin". Joka niin tekee, se lasta vihaa. (Mukailen vanhaa sananlaskua, koska tuttuuden tunne on tehokas vaikutuskeino ja vaikuttaa siinäkin tapauksessa, että lukija mielessään protestoi mielikuvaan sisällytettyä ristiriitaa.)

Muuan menestyksellinen vaikuttamiskeino on esimerkki. Sekin pohjaa identifikaatioon. Mestari opetuslapsineen muodostavat hyvinkin kiinteän heimon. Mestariksi ei tietenkään kelpaa kuka tahansa, vaan se vaatii poikkeuksellisia tietoja, taitoja, karismaa tai kaikkia näitä. On niitä, joiden mielestä hyveellisen esimerkin jäljittely on aina ensimmäinen vaihe tiellä, ja vasta sen luoman kurinalaisuuden jälkeen noviisi alkaa kehittää mallin pohjalle uutta ja omaa.

Niin varmaankin on - mutta se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, ja tämä on syytä ottaa huomioon. Nykyaikana myös tuntuu, ettei mestareita ja sankareita ole oikein tarjolla kuin fiktiivisessä maailmassa. Fiktiivisyys ei tosin lainkaan sulje pois vaikuttamismahdollisuuksia. Monet vaikuttavimmista roolihahmoista eivät koskaan ole olleet olemassa fyysisessä todellisuudessa.

*   *   *

Minulle sanotaan usein, ettei ihmisiä voi muuttaa. No, se on puppua. Tiedän, että voi. Kysymys on lähinnä siitä, mitä voi muuttaa ja mitä ei. En esimerkiksi usko, että ihmisistä voi - saati kannattaa - yrittää poistaa heidän luontaisia biologisia ominaisuuksiaan, joihin kuuluu aimo annos itsekkyyttä, aggressiota, mukavuudenhalua, aineellisen hyvän, vallan ja seksin himoa, ja monia muita sellaisia asioita, joita erilaiset ihmisten hyveellistämiseen tähtäävät opit pyrkivät hillitsemään. Vietit on tarkoitettu meidän selviytymiseksemme ja suvunjatkamiseksemme, eikä niitä kannata yrittää ihmiskunnasta tai itsestään poistaa tai edes demonisoida. Sen sijaan niitä kannattaa oppia hallitsemaan ja kanavoimaan mielekkäästi, sillä sitä on sivistys niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

Yhteiskuntiakin voi muuttaa. Itse asiassa, ne muuttuvat koko ajan ja niitä muutetaan koko ajan. Ei aina parempaan suuntaan. Paraikaa on menossa suuren luokan muutos - ei suinkaan spontaani vaan voimakkaalla tahdonvoimalla ja valtavilla resursseilla ohjattu - huonompaan suuntaan, pois länsimaiseksi ajattelemastamme sivistyksestä ja kohti niitä arvoja, jollaiset vallitsevat kovuutta ja julmuutta ihailevissa alakulttuureissa kuten salaisissa poliiseissa, järjestäytyneessä rikollisuudessa ja totalitäärisissä poliittisissa liikkeissä.

Länsimaiseksi ajattelemamme elämäntavan, avoimen yhteiskunnan, demokraattisen järjestelmän ja liberaalin yhteisöllisyyden arvostajien tulisi ymmärtää olevansa suurimman hyökkäyksen kohteena sitten natsi-Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton aikojen. Se, miksi tähän on tultu, ei johdu niinkään vihollisten ylivertaisuudesta - sitähän ne eivät missään tapauksessa ole - vaan länsimaisten liberaalien omasta velttoudesta. Jo muutaman vuosikymmenen ajan länsimaat ovat keskittyneet lähinnä rahan jakamiseen oikoksessa ja puheakteihin poliksessa. Se, että tehtäisiin totta, on jäänyt kauas taakse.

Viimeisten vuosien aikana on viimein alettu havahtua siihen, ettei punainen viiva muutu sanoista teoiksi ilman että tehdään tai ollaan ainakin valmiita tekemään. Siihen on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin, ettei kaikkia maailman ongelmia voi ratkaista rahalla. Kehitysmaihin syydetty raha ei muutu yhteiskunnallisiksi reformeiksi - ei varsinkaan, jos edes vastaanottajia ei edellytetä sellaisia toteuttamaan.

*   *   *

Blogikirjoituksetkaan eivät muutu kirjoituksista yhtään miksikään ilman, että joku lukija niiden vuoksi muuttaa ajatuksiaan tai vieläpä tekee jotain, vaikkapa äänestää toisin kuin olisi muussa tapauksessa äänestänyt. Blogikirjoitusten kirjoittajan kannalta kirjoitukset auttavat purkamaan ajatuksia päästä näyttöpäätteelle ja järjestämään niitä, mutta muutoin niiden kirjoittaminen olisi ajanhukkaa ja pois todeksi tekemisestä. Puolustuksekseni voin todeta, että blogikirjoittelu on omien harrastusteni kokonaisuudessa lähinnä marginaalinen sivutuote, joka osaltaan heijastaa kaikkea muuta tekemääni ja tuon kaiken muun herättämiä ajatuksia.

Saadessani viestejä, joissa kysytään, miksen ole kirjoittanut lisää - tai miksen kirjoita sinne tai tänne, omalla nimelläni, tärkeämpiin julkaisuihin, ja vaikka mitä - niin heittäisin tämän kysymyksen takaisin: Miksette itse ole? Jos kerran jo tiedätte, mitä haluaisitte minulta lukea, miksette itse kirjoita? Olette jaksaneet lukea minun pitkiä ja usein puuduttavia kirjoituksiani, ettekä silloin ole kirjallisen ilmaisun suhteen ummikkoja. Mikäli silti jostain syystä epäilette kirjoittamiskykyjänne niin kirjoittaminenhan on vain yksi lukemattomista tavoista viestiä (ja siten vaikuttaa) - ja nykytrendien valossa hiipuva sellainen. Voihan sitä puhua, käyttää kuvakieltä tai vaikka performansseja.

Ja ennen kaikkea, voi opettaa (tai ohjata oppimaan) lapsia ja nuoria, joissa kuitenkin ovat toivo ja tulevaisuus. Muutenkin heihin kannattaisi panostaa - ei antaa heille sitä kuvaa, että maailma on valmis eikä heillä ole siihen oikein sijaa. Muuten käy niin, että lapsemme eivät ole lapsiamme. Vihollinen nimittäin panostaa heihin vaikka me emme sitä tekisi.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Pimeyden koitto

Mantšurian kandidaatin virkaanastujaisten jälkeen Mordor hallitsee kahta maailman kolmesta jäljellä olevasta suurvallasta, eikä se kolmaskaan (Kiina) ole mikään valon lähettiläs. Vapaat kansat alkavat pian tuntea uuden maailmanjärjestyksen nahoissaan. Poliisi on poissa ja kaduilla vallitsevat pian rosvojen lait. Kunnon kansalaiset sulkevat ikkunaverhonsa ja toivovat, ettei rosvo juuri heidän taloonsa tulisi, ainakaan heti ensimmäisenä.

Serbian käynnistyneet provokaatiot Kosovoa vastaan ovat vain alkua siitä, mitä Euroopassa tuleman pitää. Keskisellä rintamalla Ukrainassa ollaan pattitilanteessa, jossa Venäjä voi rauhassa odotella sanktioiden lakkauttamista ja sitten maan haltuunottoa. Moldovaa, joka vain muutama vuosi sitten oli idän mallioppilas, pidetään nyt yhä laajemmissa piireissä menetettynä. Mordorin silmä kääntyy vääjäämättä kohti Romaniaa, joka on viimeinen kohtuullisen menestyvä ja voimakas valtio Venäjän ja Serbian välissä, esteenä sille, että Venäjä ottaa Balkanin hegemonian haltuunsa. Putin ei herkästi unohda hävinneensä Romaniassa presidentinvaalit.

Balkanin ohella epävakautumaan tulee Itämeren alue. Olisi ihme, jos se ei epävakautuisi - varsinkin Suomen politiikka on suoranaisesti kutsunut Venäjää koettelemaan kaikki rajansa.

Euroopalla ovat edessä pimeät ajat, itku ja hammastenkiristys. Vallassa on silti yhä samanlaisia hahmoja kuin Sarumanin ja agenttiensa vietävissä ollut Rohanin kuningas, tai kuin Gondorin kaikille muille katkeroitunut rintamamaan käskynhaltija. Ukraina herätteli Länttä, mutta se ei riittänyt.

Eteläisellä rintamalla Venäjä on ottanut haltuunsa Mustanmeren, itäisen Välimeren ja Syyrian, kammennut Turkin pois Lännen leiristä ja jakanut uuden hegemonian Iranin kanssa juuri kun se oli murtumaisillaan. Nyt se ulottaa luonnollisesti pidemmälle, tavoitellen lisää vaikutusvaltaa Lähi-idässä samoin kuin asemansa palauttamista Pohjois-Afrikkaan, erityisesti Libyan ja Algerian kautta.

Se horisontaalisesta aspektista eli Venäjän vallan territoriaalisesta laajentumisesta, joka on ollut Venäjän yksi päätavoite. Toinen päätavoite, vertikaalinen vallankäyttö, on vahvistunut vähintään yhtäläisesti. Venäjä sanelee nyt pelisääntöjä, muut alistuvat. Kun vaikutusvallan horisontaalisen ekspansion tärkein työväline on ollut propaganda, vertikaalisen vallankäytön tärkein työväline on KGB. (On mielekästä puhua siitä yhä vanhalla kolmikirjaimisella lyhenteellään, vaikka Venäjän tiedustelukoneisto nykyisin jakautuu muodollisesti useampaan orgaaniin: FSB:hen, SVR:ään, GRU:hun, elektroniseen vakoiluun jne.)

Putin on vuonna 2016 onnistunut nostamaan KGB:n kiistattomasti maailman vaikutusvaltaisimmaksi organisaatioksi, ohi merkittävimpien kilpailijoidensa kuten katolisen kirkon ja Kiinan kansanarmeijan. Tämän osoitti sen suora vallankäyttö Yhdysvaltain viranomaiskoneistoon ja poliittiseen kenttään, varmistaen näin maailman vahvimman suurvallan korkeimman vallan haltuunoton. Moisen onnistuessa ilman kunnollista vastarintaa Naton kahdessa suurimmassa jäsenvaltiossa, Turkissa ja Yhdysvalloissa, ei juurikaan jää kysymyksiä sen suhteen, onnistuuko sama Euroopan maissa. Ranska on jo käytännössä kaatunut. Saksa yrittää mobilisoida vastarintaa, mutta kuinka pitkälle se riittää asioiden ollessa nykyisellä tolallaan?

Mikä tekee Venäjästä niin vahvan? Sehän on objektiivisesti mitattuna paljon heikommin resursoitu kuin vaikkapa Euroopan unionin suurimmat jäsenmaat, puhumattakaan Yhdysvalloista.

Vastaukset ovat selkeydessään ilmeisesti liian vaikeita ymmärtää postmodernin nykylännen ajattelijoille. Niiden ymmärtämiseksi pitäisi kaivaa esille paljon vanhempia sotataidon ja vallankäytön klassikoita, kuten Sunzi ja Machiavelli.

Yritän kuitenkin vääntää rautalangasta, sillä pärjätä ei voi, jos ei opi tappioistaan mitään, ja minä kuitenkin vilpittömästi toivoisin Lännen pärjäävän - siitä kun riippuu oman kotimaanikin selviytyminen itsenäisenä kansakuntana, oma henkeni ja useimpien läheisteni tulevaisuus. Itsestäni en niin enää välitä, mutta tuntemalleni nuorisolle soisin jotain parempaa kuin kuolema juoksuhaudoissa tai elämä autoritarismin ikeessä.

*   *   *

1) Venäjä ei ole arvaamaton. Venäjä on hyvin ennalta-arvattava. Tämä johtuu siitä, että Venäjän tavoitteet ovat selkeitä - vertikaalinen vallankäyttö ja imperiaalinen ekspansio - ja se pyrkii niihin avoimesti ja kaikin keinoin, hämärtämättä pyrkimyksiään kaikenlaisella ristiriitaisella lässytyksellä. Venäjän vaalit ovat ennalta-arvattavia ja niiden tulokset tiedetään etukäteen. Menestys ja yleneminen riippuvat lojaalisuudesta johtajille eikä niillä ole mitään tekemistä niin ailahtelevan asian kuin kansansuosio kanssa. Venäjästä tiedetään, ettei se noudata sopimuksiaan, ellei sitä huvita. Venäjä toimii täydellisessä rankaisemattomuuden tilassa. Se on suvereeni suurvalta, jota voisivat edes teoriassa rajoittaa ainoastaan toiset suvereenit suurvallat - nyt siis lähinnä Kiina. Kiinaa ei kiinnostane kovin paljon parin tuhannenkaan kilometrin etupiirimuutos Euraasian kaukolännessä.

Länsimaat sen sijaan ovat arvaamattomia. Vaikka ne tekisivät hurskaita kansainvälisiä sopimuksia ja lupaisivat kauniita, yksi ainoa Alankomaiden kansanäänestys romuttaa nämä lupaukset. EU:sta voi erota hetken mielijohteessa, kuten olemme nähneet - eikä Lännestä löydy ainoatakaan poliittista johtajaa, joka voisi mitään edes hyvin pienille asioille. Tämä tarkoittaa, että Länteen ei missään oloissa voi luottaa. Se on täysin arvaamaton. Se hädin tuskin suojelee Naton viidennen artiklan kattamia liittolaisia, mutta ei lainkaan esimerkiksi Naton alueen ulkopuolelle jäävien maiden länsimielisiä poliitikkoja, oikeuslaitoksen uudistajia tai ei-korruptoituneita poliiseja. Näitä saa vapaasti lavastaa, murhata ja nöyryyttää.

2) Venäjä fokusoi vaikutusvaltansa. Venäjä keskittää kaiken voimansa niihin asioihin vaikuttamiseen, jotka ovat sille tärkeitä. Tärkeitä asioita ovat ne, jotka edistävät Venäjän vertikaalista vallankäyttöä ja tuon vallankäytön horisontaalista laajentamista. Noiden tavoitteiden tielle asettuvat saavat vastaansa niin propaganda-, tiedustelu- kuin väkivaltakoneistotkin, jotka ovat Venäjän hallinnassa. Venäjän agentit puolestaan ovat koskemattomia. Joka kajoaa heihin, saa vastaansa edellä mainitut koneistot.

Länsi ei fokusoi vaikutusvaltaansa, vaan hajottaa sen mahdollisimman laajalle, puuhastellen mieluiten sellaisten asioiden parissa, jotka se voi esittää puhtaasti teknisinä. Se julistaa hyviä yleisen tason tavoitteita, mutta ei seuraa niitä siellä, missä niitä pitäisi edistää esimerkiksi fokusoimalla vallankäyttö henkilövalintaan tai strategisen kohteen hallintaan.

Venäjä fokusoi taloudelliset resurssinsa tarkasti palvelemaan poliittisia tavoitteitaan. Länsimaat puolestaan jakavat rahaa oikealle ja vasemmalle, usein suoraan vihollisilleen. Ne vääntelevät käsiään ja sanovat, etteivät voi rahoittaa ystäviään. Samalla ne haaskaavat miljardeja asioihin, jotka suoraan toimivat niitä itseään vastaan. Venäjä rahoittaa ystäviään ja ottaa pois vihollisiltaan, ojentaen näiden yritykset ja öljylähteet lojaaleille oligarkeilleen.

3) Venäjä käyttää voimaa. Venäjän tielle asettuva valtio joutuu epävakauttamistoimien kohteeksi. Sitä vastaan asettuva yksilö tuhotaan yksilönä. Venäjän etuja palveleva poliitikko tai liikemies sen sijaan saa myös länsimaissa immuniteetin lakeja ja oikeudenkäyttöä vastaan. Häneen ei kajota.

Länsimailla on valtava määrä potentiaalista voimaa. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä länsimaat eivät voimaansa käytä.

4) Kun Venäjä on sodassa - ja useimmiten se on, nyt mitä suurimmassa määrin - se pyrkii sodassaan voittoon. Se ei pyri mihinkään abstraktiin "ratkaisuun" eikä varsinkaan "rauhaan", vaan voittoon. Ei Venäjä halua rauhaa, ellei se toimi osana sodan tavoitteita - siis keinona alistaa ja sitoa vihollinen.

Jos ja kun länsimaat ylipäätään tunnustavat olevansa sodassa, ne kieltävät itseltään voittoon pyrkimisen ja pyrkivät sen sijaan "ratkaisuun" tai "rauhaan" hinnalla millä hyvänsä. Tämä tarkoittaa ikuista myönnytysten kierrettä, joka tekee Lännen vastustajille erittäin kannattavaksi aloittaa lisää sotia ja jatkaa vanhoja.

*   *   *

Nämä neljä ovat tärkeimpiä niistä syistä, joiden vuoksi tällä hetkellä Venäjä on ottamassa itselleen läntisen pallonpuoliskon hegemoniaa.

Maailmassa on tietysti yhä toivoa. Sitä oli toisen maailmansodan aikana ja sitä oli Neuvostoliitossakin. Historia ei lopu. Yksikään imperiumi ei ole vielä koskaan hallinnut koko maailmaa ja tuskin tulee hallitsemaan. Samat ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä niin vallanhimoisia ja sotaisia - heidän egonsa ja kilpailunhalunsa - tulevat siunaamaan maailmanhistoriaa yhä uusilla vallantavoittelijoilla, vastarinnoilla ja jakautumisilla. Poliittinen ja taloudellinen kilpailu puolestaan jättävät sijaa inhimilliselle elämälle. Pimeintä on pimeys vain siellä, missä poliittinen ja taloudellinen kilpailu on kyetty täysin tukahduttamaan ja vallitsee "vakaus", pysähtyneisyyden aika.

Venäjän vallankäytön menetelmien menestyksellisyys perustuu niiden selkeään primitiivisyyteen. Venäjä toimii järjestäytyneen rikollisuuden logiikalla, jossa ensin otetaan haltuun valta-asemat ja sen jälkeen pyritään eliminoimaan kilpailu, jotta voitot olisivat mahdollisimman suuria. Kannattajia löytyy, sillä riittävän monet hyötyvät järjestelmästä ja siitä, että saavat lojaalisuutensa myötä itselleen erilaisia etuja, kun he muuten joutuisivat kilpailemaan kaltaistensa ja luultavasti parempiensa kanssa.

On syytä muistaa, että valtioiden alkuperä on järjestäytyneessä rikollisuudessa. Kun rosvopäälliköt alkoivat rakentaa linnoja ja niihin kokoamillaan liikkuvilla sotajoukoilla verottaa kansaa näille annettua "suojelusta" vastaan, syntyi paikalleen sidottuja, hallitsijoiden alle alamaisiksi rekisteröityjä yhteisöjä, joiden hallitsijaporrasta alettiin kutsua valtioksi. Valtion prototyyppi oli kyläyhteisö tai strategista kauppasolmukohtaa valvonut linnake - laajin tunnettu arkkityyppi taas on imperiumi.

Venäjä on perinteinen imperiumi, ja siksi niin kykenevä ryhtymään valtioksi valtioille heti kun Yhdysvallat omaa tyhmyyttään oli suurvalta-asemastaan luopunut. Myös Kiina kuitenkin on perinteinen imperiumi, ja tuskin tulee alistumaan itseensä nähden naurettavan pienen Venäjän vasalliksi samanlaisella euforisella fatalismilla kuin Euroopan populistit tai Amerikan harhaanjohdetut hipsterit.

Venäjän perinteinen valtajärjestelmä myös nojaa vasalleihin. Venäjällä ei ole varaa eikä aikomustakaan rahoittaa itse imperiaalista ekspansiotaan - sehän merkitsisi imperiaalista ylivenytystä - vaan sen tarkoitus on vanhanaikaiseen tapaan panna alusmaat itse maksamaan alamaisuudestaan. Tämä tarkoittaa useimmiten sitä, että Venäjän on nostettava valtaan ja pidettävä vallassa autoritäärisiä, mielellään paikallisten keskuudessa epäsuosittuja vasalleja - sellaisia kuin kaalimaiden kommunistijohtajat ja suomettuneen Suomen johtajat.

Ajoittain vasallit kuitenkin onnistuvat luomaan itselleen aidon kansallisen aseman, rakentavat itselleen oman voimaposition ja ryhtyvät raivaamaan omaa pelitilaa. Venäjällä on ajoittain vaikeuksia jo sisärenkaan vasallien, Jeltsinin aikaan venäläisten kuvernöörien tai Putinin aikana Kadyrovin kaltaisten sotaherrojen kanssa. Venäjän avulla Washingtonissa valtaan nostettu Mantšurian kandidaatti on saatu aloittamaan uransa konfliktilla oman maansa tiedustelukoneistoa vastaan, mutta onnistuuko KGB loputtomiin pelaamaan hänet riippuvaiseksi itsestään Yhdysvalloissa vallassa pysyäkseen, vai itsenäistyykö hyvin resursoitu vasalli jossain vaiheessa käsittelijöidensä käsistä?

Hyvin tiukasti otteessa olevien vasallien, kuten Ukrainan taannoisen johtajan Janukovitšin, ongelmana on se, että he saattavat lopulta menettää kokonaan valtansa läänityksillään, vaikka Venäjä kuinka tukisi heitä propagandalla ja erikoisoperaatioilla. Kovin vahvojen vasallien ongelma taas on edellä mainittu itsenäistymisen vaara, joka realisoitui esimerkiksi Ševardnadzen, Alijevin ja Kutšman kohdalla.

*   *   *

Joka tapauksessa vuosi 2017 alkaa varsin masentavissa merkeissä, enkä valitettavasti näe valoa tunnelin päässä ainakaan vuoden tähtäimellä. Rajamaille, kuten Suomelle, ajat ovat oleva erityisen ankeita. Kyyti tulee olemaan kovaa, kun tosiasiat lopulta selviävät, ja nykyinen talouden stagnaatio vain esimakua. Mutta itsepä se on aiheutettu.

Kremlin ilmapuntari Karaganov ehätti jo julistamaan, että Eurooppaa ei enää ole, Venäjä on voittanut, ja että uuden maailmanjärjestyksen luovat nyt Venäjä, Kiina ja Trumpin Yhdysvallat. Ymmärrän hyvin Kremlissä vallitsevan triumfaalisen uhon, kun koko ydinlänsi on langennut rähmälleen ilman, että Venäjän on tarvinnut edes vyöryttää tankkeja resursseiltaan mitättömiin Suomeen ja Baltiaan. Kallistahan sellainen olisikin ollut. Siitä huolimatta ennustan, että Karaganovin arvio on hitusen ylioptimistinen, venäläisestä näkökulmasta siis.

Eurooppa on sössinyt asiansa pahemman kerran, mutta on se historiassa sössinyt asioitaan vielä pahemmin ja silti noussut tuhkasta Feeniks-lintuna. Sitä tietysti toivoisi, ettei aivan samanlaisten pohjakosketusten kautta tarvitsisi taas kulkea. Että vähän vähempikin voisi sytyttää järjen valon, tai kutsua esiin edes muutaman säällisen johtajan. Järjestelmässämme on ilmeisesti jotain, mikä estää heitä nousemasta lähellekään valtiollisen tason valtaa.

Keskustelin vastikään erään nuoren romanialaisen toimittajan kanssa, joka sitä ennen toimi vuosia nuorisojohtajuuden parissa. Kuvaillessaan, mitä ovat saaneet aikaan viimeisten päälle kymmenen vuoden aikana, ymmärsin miksi Romania on sittenkin onnistunut suhteellisen hyvin muuttamaan kehitysmaan tasolla olleen läpikorruptoituneen balkanilaisen banaanivaltion eurooppalaiseksi demokratiaksi, jossa on vapaa lehdistö ja yhä raivokkaasti maata puhdistava antikorruptiolaitos. On sääli, jos kaikki tämä menetetään vain siksi, että muut maat ympärillä yksi toisensa jälkeen antavat periksi ja vajoavat pimeyteen.

Tuon tyypin äänestäisin koska vain melkein kenen tahansa nykyisen Euroopan valtionpäämiehen tilalle (muutamia poikkeuksia on, mutta heidänkin kohdalla joudun odottelemaan näyttöjä, jotten kehuisi ennenaikaisesti). Mutta todennäköisempää 21-vuotiaalle on tulla heitetyksi vankilaan tai ammutuksi, mikäli Romania seuraa Moldovan ja Bulgarian jalanjäljissä Venäjän etupiiriin.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Lännestä

Minun on jo parin viikon ajan ollut tarkoitus kirjoittaa blogikirjoitus aiheesta Länsi, mutten ole kerennyt sitä tekemään. Töissä on eletty kiireisiä aikoja, vapaa-aikana lapsen kasvattaminen ja romaanin kirjoittaminen ovat pitäneet minua poissa tästä tärkeästä tehtävästä.

Jo viikkoja sitten kopsahti postilaatikkooni Jukka Jouhkin ja Henna-Riikka Pennasen toimittama tuore kirja, Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva, jonka on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden seura ja vertaistarkastanuttanut Suomen historiallinen seura. Kirja odottaa yhä kannesta kanteen lukemistani, mutta ensisilmäilyn perusteella vaikuttaa siltä, että suurin osa sen kirjoittajista seuraa ns. postmodernia traditiota eli dekonstruoi käsitteellisesti Länttä ja sitä koskevia puhetapoja. Kirjassa näytään myös ainakin Pekka Korhosen artikkelissa luotavan katsaus siihen, kuinka Länttä on tarkasteltu eräältä sen ulkopuoliseksi mielletyltä alueelta, Itä-Aasiasta käsin.

Itsenäisyyspäivän viikolla pyöri entisessä kotiyliopistossani Jyväskylässä konferenssi, jossa kysyttiin, onko Suomi osa Länttä. Aiheellinen kysymys pohdintaan, ja nimenomaan pohdintaan enemmän kuin kategoriseen vastaamiseen. Konferenssin esitelmöitsijöiltä ilmestyi hiljan Suomen antropologissa kolme englanninkielistä artikkelia oksidentalismista ja Lännen ideasta Helsingin Sanomien uutisissa, Lähi-idän arabinuorten ajatuksissa sekä suhteessa Kreikan kriisiin. Noista kommentoin tässä alun perin toisaalle osoittamassani ja jonkin verran editoidussa kirjoituksessa Jouhkin artikkelia Global Issues, Western Foci. Hän näyttää toisaalle kirjoittaneen artikkelin myös Länsi-puheesta Helsingin Sanomain Ukrainan kriisiä koskevassa uutisoinnissa.

Jyväskylä on pitkään edustanut postmodernia, käsitehistoriallisesti orientoitunutta yhteiskuntatieteilyä, jossa on aina olennaista määritellä ja tutkia, mitä sanoilla ja käsitteillä oikeastaan tarkoitetaan. Tulin aikoinaan tuntemaan tuon puhetavan varsin hyvin, vaikka sittemmin olen luisunut kauhisteltuun essentialismiin monilla elämänalueilla ja olen aina mitä kiinnostunein paitsi siitä, mitä ja miten jostain puhutaan, myös siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Kuinka se oikeasti oli. Postmoderni diskurssi ei aina avaudu oppialan ulkopuolisille ja saa nämä ihmettelemään retoriikan vatvonnan relevanssia, mutta on siinä kiistämättä oma tajuntaa avartava pointtinsa. Kyseisessä diskurssissa on täysin mahdollista argumentoida myös muuten kuin yksipuolisen länsikriittisen "anti-imperialistisesti" - jos niin ei tapahdu, on vika silloin tutkijoiden yksipuolisen kriittisessä oksidentalismissa.

Yleensä lukiessani kyseisen tutkimustradition hengessä kirjoitettuja analyysejä, jään siihen tuntemukseen, että jotain mielenkiintoista on avattu, mutta sitten kirstu jätetty auki ja lähdetty pois. On dekonstruoitu, muttei ole rekonstruoitu. Mitä tahansa tekstiä voidaan analysoida kriittisesti, pilkkoa se palasiksi ja osoitella käsitteiden ja ilmaisujen sumeutta, semanttista kohinaa ja kaiken banaalisuutta. On hyvä, että näin tehdään, varsinkin teksteille, jotka ovat minkäänlaisessa vaarassa tulla otetuiksi annettuina itsestäänselvyyksinä. Kirjoittajat tekisivät kuitenkin hyvin ehdottaessaan tilalle jotain, vaikka haurastakin rekonstruktiota, sillä emmehän me maailman ymmärtämistä yhä yrittävät ihmiset halua sitä, että ajatuksemme vain revitään kappaleiksi ja niille ilkutaan, vaan pitäisi myös saada jotain, mitä itse voimme puolestamme koetella ja kritisoida tiedossamme olevalla empirialla.

*   *   *

Kuten lukijat lienevät huomanneet, käytän itse aktiivisesti Länsi-käsitettä isolla alkukirjaimella (erotukseksi ilmansuunnasta), ja teen tämän tietoisesti ja tahallani. Käytän Lännen käsitettä paljon enemmän Jouhkin tarkoittamassa rituaalisessa ja yhteisöllisyyttä tukevassa tarkoituksessa kuin mitä artikkeleissa käsitellyt banaalit retoriset lännettäjät tekevät. Tarkoitan Lännellä poliittista ja institutionaalis-yhteisöllistä Länttä, jota yhdistävät liberaalidemokraattinen poliittinen järjestelmä ja erityisen tiiviit institutionaaliset suhteet. Jälkimmäisiä voi halutessaan vaikka kvantifioida teknisen ja keskitason kokousten määrinä länsimaiden monentasoisten instituutioiden kesken. Nämä suhteet/yhteydet eivät rajoitu eksklusiivisesti ns. länsimaihin, mutta hahmottuvat silti suurena synaptisena tihentymänä, kun taas tihentymän ulkopuolella mainitunlaiset suhteet/yhteydet harvenevat.

Niinpä näen supranationalistiset konstruktiot luonteeltaan asteittaisina pikemmin kuin kategorisina. Kun jo käytin synapsimetaforaa, siihen sopii hyvin myös puhe ytimistä ja periferioista. Ydinlänsi käsittää sellaisia maita ja instituutioita, joissa toteutuvat kaikki Lännen tunnusmerkit. Tästä tihentymästä ulommas Länsi vaihettuu asteittain ja näkökulmasta riippuen ei-länneksi tai erilaisiksi ei-länsiksi (sillä eiväthän ei-lännet muodosta yhtä kokonaisuutta, there's the West and there's the rest).

Ydinlänttä lienevät ne maat ja kansat, joiden länsimaisuutta juuri kukaan ei koskaan yritä aktiivisesti kiistää. Lännen periferioissa kiistanalaisuus on jo hyvinkin selvää. Se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka suomalaiset, vaikka toisaalta pitävät Suomea banaalisti länsimaisena, puhuvat silti usein Lännestä ja Euroopasta ikään kuin ne olisivat omasta kansallisesta identiteetistä erillisiä asioita - tai suorastaan se "toinen", johon omaa kansallista identiteettiä peilataan. Eihän suomalainen tavallisesti vaivaudu peilaamaan itseään Afrikkaan eikä Itä-Aasiaan. Venäjäänkin peilaaminen, joka taannoin oli relevanttia ja määritti koko Suomen olemassaoloa, ehti sodan jälkeen haalistua ja muuttua 90-luvun nuorten ajattelussa irrelevantiksi, kunnes lopulta Ukrainan tapahtumat muuttivat diskurssia Suomessa ja muualla Euroopassa, palauttaen sen takaisin tilanteeseen, jossa "islamilaisen maailman" lisäksi myös Venäjä oli äkkiä relevantti peilauskohde läntisyydelle.

Lännen periferian lisäksi ovat olemassa "länsimaisittain orientoituneet ei-länsimaat", esimerkiksi Japani, Korea, Israel ja Turkki. Jotkut pitävät näitä implisiittisesti osina Länttä. Itse kuljetan niitä usein mukana tahallisesti. Mutta on toisia, jotka pitävät niitä - tai osaa niistä - itsestäänselvästi ei-länsimaisina, eli niiden läntisyyden kiistanalaisuus on hyvin suurta.

Matkailu avartaa ja sen vuoksi mietin usein mielessäni, miksi vaikkapa Libanon, Filippiinit tai Georgia eivät useimpien maailmankuvassa ole mitenkään osa Länttä, vaikka niissä eletään monin tavoin länsimaista elämää, ollaan (suurelta osin) kristittyjä, eikä esimerkiksi Libanon jää elintasossaan jälkeen Itä-Euroopasta. Ovatko erilaiset "ei-lännen" konstruktiot yksinkertaisesti niin vahvoja - siis kuvitelmat "arabimaailman", "Aasian" ja "itäblokin" inherentistä ei-länsimaisuudesta?

Hahmottuu joka tapauksessa Ydinlännen ympärille jäsentynyt hierarkkinen ja asteittain epälänsimaistuva Länsi, johon kuuluminen kiistattomasti näyttää edellyttävän useiden kriteerien yhtäaikaista toteutumista: englannin kieltä, tai jonkin muun liittoutuneiden puolella toisessa maailmansodassa olleen Länsi-Euroopan maan kieltä, esim. ranska, hollanti, skandinaaviset kielet ja (myöhemmin) italia tuntuvat kelpaavan automaattisesti, espanja ja portugali vasta näiden maiden demokratisoitumisen ja euroatlanttisen integraation jälkeen; valkoihoista enemmistöä; kristittyä enemmistöä; taloudellista vaurautta; sekä sitä, etteivät maat ole olleet kylmän sodan aikana kommunistisia.

Ydinlännen sijaintipaikoiksi kelpaavat Pohjois-Amerikka, Länsi-Eurooppa ja Oseania. Muualla, esimerkiksi Karibianmerellä, Etelä-Amerikassa, Itä-Euroopassa tai Lähi-idässä sijaitseminen on kummallista, mikä kuvastaa kilpailevien ei-länsi-kuvitelmien mielikuvavoimaa. Toisin sanoen, maa X ei ole Länttä, koska se on mielikuvallisesti osa jotain tiettyä ei-länttä, ja tuossa ajatelmassa juuri kausaaliolettama herättää kysymään "miksi".

Sisemmälle ydintä ympäröivälle kehälle mahtuvat myös ne Euroopan maat, jotka toisen maailmansodan jälkeen liittoutuivat poliittisesti Ydinlänteen. Saksa ei ollut "Länttä" ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen, mutta kylmän sodan alettua saksankieliset maat ovat alkaneet näyttäytyä itsestäänselvänä osana Länttä, kylmän sodan jälkeen myös Itä-Saksa, joka suoran inkorporaationsa ansiosta vältti joutumisen "entisten kaalimaiden", "entisten sosialistimaiden" tai "uuden Euroopan" epäsuotuisiin diskursseihin, joilla Itä-Eurooppaa on siitä saakka vähätelty ja ei-läntistetty, eikä tästä Itä-Eurooppaa toiseuttavasta puheesta ole edelleenkään päästy eroon. Ironista kyllä, ainoa Itä-Euroopan maa, josta Länsi-Euroopassa säännöllisesti puhutaan kunnioittavasti, on Lännestä voimakkaasti irtisanoutuva Venäjä.

Käytin edellisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä tietoisesti sanaparia "poliittisesti liittoutuneet", sillä se tuntuu pitävän paikkansa: Irlanti, Itävalta, Sveitsi, Ruotsi ja häilyvämmin jopa Suomi on hyväksytty yleisesti osiksi Länttä. Sotilaallinen liittoutuminen on merkinnyt vähemmän, kuten havaitaan täysin erilaisessa suhtautumisessa naapurimaihin Kreikkaan ja Turkkiin. Turkki on ollut monipuoluedemokratia ja markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista, mukaan lukien Etelä-Euroopan entiset sotilasdiktatuurit. Kuitenkin "islamilainen maailma" kuvitellaan niin voimakkaasti ei-länneksi tai jopa antilänneksi, ettei Turkin reformeilla ja liittoutumisella tunnu olleen merkitystä. Vaikka turkkilainen poliittinen järjestelmä, talousjärjestelmä, kansainväliset suhteet ja turkkilaisten arkielämä ovat paljon lähempänä Kreikkaa ja peräti perieurooppalaisia Saksaa ja Ranskaa kuin Saudi-Arabiaa, Afganistania ja Sudania, Turkki niputetaan suuren yleisön mielikuvissa jälkimmäisten joukkoon, ei länsimaiden. Niin vahva "toisen" konstruktio islamista on rakennettu.

Lännen ulkokehillä, joilla läntisyys riippuu jo sangen paljon puhujan mielikuvista ja kontekstistä, on Länteen päästetty mukaan myös ne Euroopan entiset sosialistimaat, jotka ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi, samoin kuin sekalainen joukko perinteisesti ei-länsimaisiksi ymmärrettyjä maita, mikäli ne ovat rikkaita (kuten Singapore) ja poliittisesti joko demokraattisia tai kapitalistisia tai mielellään molempia. Jotkut, varsinkin kultturistiset puhujat, tuntuvat näkevän Latinalaisen Amerikan osana Länttä, vaikka tätä harvoin korostetaan ibeerisiä kieliä puhuvan maailman ulkopuolella. Jännää on se, ettei Latinalaisen Amerikan maiden välisiä suuria eroja poliittisissa ja taloudellisissa järjestelmissä sekä liittosuhteissa Länteen usein vaivauduta ottamaan huomioon, vaan niitä käsitellään kuin blokkia, joka joko on kokonaan mukana tai kokonaan ulkona. Aasiasta on Länteen luettu usein vähintään Japani ja Etelä-Korea, joskus muitakin poliittisesti ja/tai taloudellisesti Ydinlänteen kytkeytyneitä maita.

Ei-länttä näyttää olevan ruskea tai tumma iho, islaminusko (muut ei-kristityt uskonnot saati ateismi eivät näytä eksklusoivan Lännestä lainkaan samalla tapaa), kommunismi (ja vielä aiemmin fasismi), köyhyys sekä kuuluminen mielikuvissa Venäjän etupiiriin. Mielenkiintoista sen sijaan on, että esimerkiksi kulttuurinen omaleimaisuus tai entinen siirtomaa-asema (esim. Irlanti) eivät tunnu haittaavan Länteen lukemista, ellei kulttuurinen omaleimaisuus sisällä islaminuskoa tai siirtomaaisäntä ole ollut Venäjä. "Läntisten" kolonialistien entiset siirtomaat kelpuutetaan, Venäjän vallan alla olevista maista vain Itä-Saksa ja Suomi melko kiistattomasti, joukko muita siinä tapauksessa, että ne ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi.

Venäjän etupiirikonstruktion lisäksi myös Balkan näyttää olevan vahvasti ei-länsimaistava, toiseuttava mielikuva. Onneksi Balkanin niemimaalla sijaitseva Kreikka ei selvästikään ole Balkania, olipa sen talous kuinka kuralla tahansa.

*   *   *

Kun nyt olen jotenkin päättänyt, mitä Lännellä minusta tarkoitetaan, reflektoin muita ajatuksiani alussa mainitusta artikkelista.

Lukiessani ajattelin uein mielessäni sitä, millä tavoin arabit ja itäeurooppalaiset puhuvat Lännestä. Olen asunut pitkiä aikoja Syyriassa, Libanonissa, Virossa, Ukrainassa, Pakistanissa, Afganistanissa ja Etiopiassa. Kuuntelen luonani asuvan georgialaisen päivittäistä puhetta "Lännestä" ja "Euroopasta". Sosiaalisissa verkostoissani on runsaasti aktiivisesti "Lännestä" puhuvia pohjoisafrikkalaisia, irakilaisia, turkkilaisia, filippiiniläisiä, intialaisia, kolumbialaisia ja monia muita oletusarvoisesti "ei-länsimaisia" ihmisiä, jotka puhuvat "Lännestä" useimmiten siten, että eksklusoivat itsensä siitä ja peilaavat itseään sitä vasten.

Kuunnellessani ja miettiessäni näiden ihmisten oksidentalistista puhetta, tajuan usein, etteivät he oikeastaan juuri lainkaan ajattele maantieteellistä Länttä. Osa heistä, varsinkin tuntemani aasialaiset ja osa arabeista, ajattelevat aktiivisesti rotua. Jokunen ajattelee uskontoa, mutta he ajattelevat sitä lähinnä oman kotiseutunsa valtauskonnon näkökulmasta, koska heidän Länsi-puheensa ei yleensä puhu kristinuskosta, vaan Lännen sekularistisesta järjestelmästä.

Eniten uskontoa näyttävät ajattelevan Lähi-idän kristityt, joille asia tuntuu olevan paitsi heitä pinnallisesti Länteen yhdistävä tekijä ("olemme länsimaalaisempia kuin nämä muut täällä"), myös merkittävä katkeruuden aihe ("Länsi ei välitä meistä, vaikka olemme kristittyjä"). Filippiiniläiset ja kolumbialaiset, joista suurin osa on katolisia kristittyjä, eivät juuri koskaan käytä uskontoaan argumenttina sen puolesta, miksi Lännen pitäisi erityisesti välittää heistä. Tämä on mielenkiintoista. Ehkä se kertoo siitä, ette he enemmistöasemastaan johtuen ottavat kristinuskonsa oletusasetuksena eivätkä läntisenä ominaisuutena, kun taas Lähi-idän kristityt vähemmistöasemansa vuoksi koko ajan uusintavat kristillistä identiteettiään uhanalaisuuden narratiivien kautta.

Eksplikoitujen rotu- ja uskontopuheiden alla näkyy poikkeuksellisen vahvana implisiittinen puhe kosmopoliittisista kaupungeista. Eiväthän "Lännestä" puhuvat arabit, turkkilaiset tai filippiiniläiset oikeastaan koskaan puhu Iowan maissipelloista, Skotlannin ylämaista eivätkä Alppien kylistä, eivät Pihtiputaasta eivätkä edes Prahasta ja Budapestistä. Heidän "Läntensä" on New York, Lontoo tai Pariisi - suurten "länsimaisten" kaupunkien elämäntapa, kulttuuri ja usein epärealistisesti ladatut mielikuvat, joita populaarikulttuuri joka päivä välittää. Tämä muistuttaa siitä, kuinka suomalaiset puhuvat "suuresta maailmasta", ajatellen suurkaupunkeja, eivät muita osia länsimaiden maantieteestä.

Mielenkiintoista tässä on se, että onhan "idässäkin" kosmopoliittisia ja rikkaita suurkaupunkeja, kuten Hongkong ja Dubai. Nämä kaksi esimerkkiä ovat tuttuja monille koulutetuille ja kansainvälisille työmarkkinoille integroituneille ei-länsimaalaisille. Istanbul ja Moskovakin ovat hyvä esimerkki: en koskaan kuule ei-länsimaisten puhuvan niistä länsimaisina kaupunkeina, vaikka niissä jonkin aikaa asuva länsimaalainen nopeasti löytää niistä New Yorkin, Lontoon ja Pariisin kaltaisia piirteitä. Varmasti enemmän kuin suomalaisesta tai edes keskiverrosta ydinläntisestä pikkukaupungista.

Silmiini pisti artikkelissa lause: "Orientals have rarely seen themselves as the Orient as strongly as Westerners see themselves as the West." Tämä ei oikein vastaa omaa kokemustani. Esimerkiksi arabit ja venäläiset, jossain määrin myös ukrainalaiset, georgialaiset ja turkkilaiset (jopa suomalaiset) mielestäni jatkuvalla puheella konstruoivat omaa "itäisyyttään" ja peilaavat jatkuvasti itseään "Länteen". Tämä koskee niitäkin (tai ehkä varsinkin niitä), jotka koettavat perustella omaa henkilökohtaista ei-orientaalisuuttaan ja läntisyyttään, tyypillisesti haukkumalla ja vähättelemällä kotimaataan, sen takapajuisuutta, korruptoituneisuutta, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja milloin mitäkin "itäistä" ominaisuutta, heilutellen ihanteellistettua kuvaa "Lännestä" ja jakaen tuon käsityksen tueksi usein kyseenalaisia anekdootteja siitä, kuinka "Lännessä" palvelut ovat ilmaisia, kaikki ihmiset hyvin koulutettuja ja suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, kauniita ja vaaleahiuksisia.

Jotakuinkin yhtä epärealistisesti konstruoivat omaa Orienttiaan lännenvihaajat, esimerkiksi putinistit ja islamistit, jotka paitsi rakentavat demonisoitua kuvaa Lännestä (ts. läntisten suurkaupunkien kosmopoliittisesta rappiosta), toistavat jatkuvasti tämän vastapainoksi täysin kuvitteellista ja utopistista kuvaa oman kulttuurinsa kauniista konservatiivisista, yhteisöllisistä ja kunniantuntoisista arvoista. Tosiasiahan on, että heidän kulttuurialueensa suurkaupungit muistuttavat paljon enemmän vihatun Lännen kaupunkeja kuin heidän luomiaan orientalistisia kuvauksia. Ihmisten arkielämää jäsentävät arvot edustaisivat lueteltuina todennäköisesti hyvin pitkälle samanlaista hajontaa kuin läntisissä yhteiskunnissa. (Arvoja ei toki pidä sekoittaa identiteetteihin. Kyselytutkimuksissa saadaan aivan eri tulos, mikäli ei kysytäkään arvoja vaan identifioitumista tiettyyn uskontoon, kansallisuuteen tms.)

*   *   *

Suosikkikirjailijani Felipe Fernández-Armeston neuvoa seuraten tulee rajamaihin usein kiinnittää tarkempaa huomiota, koska ne paljastavat, hankaavat ja kohtaavat "toisen" paremmin kuin mielikuvien varassa operoivat sydänmaat.

Ukrainalaiset puhuvat itseään eurooppalaisiksi usein korostamalla moskoviittien ja (varhaisempina aikoina) turkkilaisten kansojen aasialaisuutta. Kokonainen tutkimustraditio pyrkii todistelemaan, miksi ukrainalaiset ja Kiovan Rus kytkeytyvät Eurooppaan, kun taas Moskovan valtakunta on mongolien perillinen. Näitä historiallisen narratiivin näkyvimpiä piirteitä mielenkiintoisempaa ja paljastavampaa on itse asiassa se, miten ukrainalaiset suhtautuvat vähättelevästi länsinaapuriinsa Moldovaan sekä monissa asioissa kohtalontoverinaan olleeseen Georgiaan.

Olen kuullut yllättävän monta kertaa ukrainalaisten valittavan sitä, kuinka Länsi ei välitä Ukrainasta kylliksi, vaikka ukrainalaiset ovat eurooppalaisempia kuin moldovalaiset ja georgialaiset. Kontekstinä on jo kymmenisen vuotta ollut se, että Moldova ja Georgia ovat viime vuosiin saakka edistyneet Ukrainaa paremmin reformeissaan ja siksi esimerkiksi moldovalaiset saivat himoitun viisumivapauden "Eurooppaan", kun taas ukrainalaiset eivät sitä lukuisista lupauksista huolimatta edelleenkään ole "Euroopalta" saaneet.

Mutta-mutta: Kuinka Moldova voisi olla "itäisempi" kuin Ukraina, kun se sijaitsee Ukrainasta länteen? Kuinka Georgia voisi olla vähemmän kristillis-historiallinen kuin Ukraina, kun se oli kristitty kuningaskunta ja korkeakulttuuri jo satoja vuosia ennen Ukrainaa, Venäjästä puhumattakaan? Loppujen lopuksi ukrainalaisten asenteet palautuvat ristikuulusteltaessa ihmisten ulkonäköön ja kieleen. Ukrainalaiset ovat slaaveja ja heidän mielikuvituksessaan slaavius on eurooppalaisuutta. Tämän vuoksi ukrainalaishistorioitsijoilta kuulee yhtenään todisteita siitä, miksi moskoviitit eivät ole "oikeita slaaveja" eivätkä "oikeita ortodokseja" vaan puoliverisiä finnougreja ja tataarilaisia pakanoita. Romaniankieliset moldovalaiset nähdään balkanilaisina, georgialaiset kaukasialaisina, ja näiden vähätelmien perustana on ensisijaisesti se, että romanialaiset ja georgialaiset ovat keskimäärin tummempia, välimerellisten rotuominaisuuksien kantajia, kuin verrattain vaaleat ukrainalaiset.

*   *   *

Lopulta kommentoin kohdeartikkelin Helsingin Sanomain juttuja käsitteleviä osia. Suhtaudun intuitiivisellä epäilyksellä läpi artikkelin toistettuun väitteeseen, että banaali Länsi-puhe olisi rituaali, jonka tarkoituksena on luoda ja uusintaa kuvitteellista yhteisöä. En ole tästä vakuuttunut. Minusta tuntuu pikemminkin, että Lännestä banaalilla tavalla kirjoittavat eivät yksinkertaisesti tunne ei-länttä tarpeeksi, ja kokevat sen siksi myös epärelevanttina.

Esimerkiksi Saudi-Arabiaa koskevassa uutisessa toimittaja tuskin on tiennyt, pohtinut tai yrittänyt ottaa selvää, millaisia viikonloppujärjestelmiä Aasiassa on. Hän viittaa Länteen siksi, ettei tiedä, ei tule ajatelleeksi, tai vaikka tulisi ajatelleeksi, ei vaivaudu etsimään tietoa muusta maailmasta. Jos hän olisi asiaa pohtinut, hän olisi huomannut, että muslimienemmistöisten maiden ja arabimaidenkin viikonloppukäytännöt poikkeavat paljon. Monessa muslimimaassa viikonloppu on vain perjantai, joissain se on torstai-perjantai, mutta useimmissa se taitaa olla perjantai-lauantai. Joissain, joissa on merkittävä kristitty vähemmistö, se on perjantai ja sunnuntai, muttei lauantai. Ja joissain, kuten Libanonissa, on pragmaattis-kaupallisista syistä siirrytty kristilliseen ("länsimaiseen") lauantai-sunnuntai -viikonloppuun.

Zimbabwesta artikkelia kirjoittanut toimittaja on todennäköisesti nähnyt englanninkielisessä alkuperäislähteessään viittauksen vain "läntisiin" vaalitarkkailijoihin. Kyseessä ovat useimmiten silloin länsimaihin tehokkaasti viestimään kykenevät järjestöt, joiden jäsenet eivät suinkaan rajoitu Länteen. Ilmeisesti kuitenkin ollessaan vaikkapa EU:n, YK:n tai jonkin suuren kansainvälisen kansalaisjärjestön palveluksessa, muuttuvat afrikkalaisetkin vaalitarkkailijat "länsimaisiksi". Todennäköinen peilauskohta on sellainen järjestö, joka on sallittu samaan aikaan kun "läntiset" järjestöt on kielletty, eli jonka tarkkailutulokset on voitu olettaa tai ohjelmoida Zimbabwen vallanpitäjien kannalta suosiollisiksi. Mieleen tulee lähinnä Afrikan unioni, mutta en vaivautunut (kuten ei ilmeisesti toimittajakaan) tätä tietoa esille kaivamaan. Se kuitenkin selittäisi "Lännestä" puhumisen tässä kontekstissä paremmin kuin oletus, että toimittaja yrittää rituaalisesti luoda ja uusintaa kuvitteellista Länttä, edes tiedostamattaan.

Oikeastaan siis "läntistä" on käytetty merkityksessä "ei-afrikkalainen", ja jos Zimbabwen hallituksella on ollut retorista pelisilmää, se on todennäköisesti propagandassaan käyttänyt juuri tuonkaltaista dikotomiaa: "afrikkalaiset vaalit ovat afrikkalaisten asia, joten ei-afrikkalaisia vaalitarkkailijoita ei tarvita". Retoriikasta riippumatta kohteena lienevät tosiaan olleet nimenomaan ne järjestöt, joiden on kuviteltu edistävän demonisoidun Lännen agendaa esimerkiksi raportoimalla vaaleista kriittisesti ja häiritsemällä demokratiateatterin rituaalinäytelmää, jonka lopputulokset on vakauden nimissä etukäteen käsikirjoitettu.

Kuuntelin aikoinani Afrikan unionin huippukokouksessa Libyan suuren kansandemokraattisen jumhuriyyan veljellisen everstin Muammar al-Qaddafin puhetta, jossa hän todisteli sitä, kuinka afrikkalaista demokratiaa on suojeltava länsimaisilta keksinnöiltä. Esimerkiksi oppositio oli täysin tarpeeton asia Afrikassa, jonka demokratiaan kuului se, että vahva isähahmo johti ja muut tottelivat. Sattumoisin kuuntelin aikoinani saman miehen puhetta myös Arabiliiton huippukokouksessa, jossa demokratian kriteerinä tuntui olevan ennen kaikkea Palestiinan vapauttaminen. Ennen sitä demokratia ei voisi toimia.

On hyvä kiinnittää huomiota Länsi-puheen vastinparina esiintyvään islam-puheeseen. Räikein epäsymmetria Länsi ja islam -retoriikassa on se, että tässä puheessa Länttä edustaa aina normaalius, eivät suinkaan ääriliikkeet eivätkä eksoottiset ihmeellisyydet. Sen sijaan "islamilaista maailmaa" - jolla yleensä tarkoitetaan muslimienemmistöisiä valtioita, mutta niitäkin ydin- ja ulkokehä-periaatteella siten, että Länsi-Afrikka, Sundasaaret, Albania ja Turkestan yleensä jäävät vähemmälle huomiolle kuin Arabia, Iran ja kulloisetkin sotatantereet - ei koskaan edusta mainittujen yhteiskuntien normaali elämä, vaan ääriliikkeet ja muut kummallisuudet. Näin on asianlaita jopa silloin, kun islamista tai muslimienemmistöisistä yhteiskunnista halutaan puhua myönteiseen tai suvaitsevaan sävyyn.

Mainitunlaisen orientalismin vastinparina on lännenvihaajien, kuten putinistien ja islamistien, harjoittama oksidentalismi, jossa itäisestä yhteiskunnasta luodaan mytologista kuvaa, kun taas Länttä edustavat homot, huorat, huumeet ja hävyttömyys.

Olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka koomisella tavalla esimerkiksi länsimaisten uusfasistien ja itämaisten islamistien tekstit ja arvomaailmat muistuttavat toisiaan. Kummatkin luovat mytologisia kuvia omasta identiteetistä ja demonisoituja olkinukkeja vihatusta, kuvitellusta vastapuolesta. Olennaisessa sisällössään ne kuitenkin vaativat samoja asioita: kuria ja järjestystä, kunniaa, vanhempien ihmisten ja perinteisten sukupuoliroolien kunnioittamista, konservatiivisia ja sotilaallisia hyveitä ja sen sellaista. Jos näistä teksteistä ja puheista poistaa kaiken puhtaasti identiteetillisen ja symbolisen ja redusoi ne pelkästään arvoihin ja käytännön elämää koskeviin vaatimuksiin, ne muistuttavat toisiaan erittäin paljon.

Artikkelin viimeiselle sivulle päästessäni pohdin mielessäni, mitä olisi tapahtunut jos sana "Länsi" olisi jätetty pois kaikista esimerkkitapauksista. Eikö se olisi oikeastaan tehnyt retoriikasta vielä länsisentrisempää? Olisi puhuttu banaalisti "tunnetusta maailmasta" mutta tarkoitettu kuitenkin mediassa ja pop-kulttuurissa näkyvää Länttä, ikään kuin se olisi koko maailma. Lännen mainitseminen sentään korottaa hieman tietoisuuden astetta. Toimittaja sen mainitsemalla ikään kuin tuo esille sen, että tietää Lännen ulkopuolisenkin maailman olemassaolosta, mutta tunnustaa tietojensa vajavaisuuden ja siksi katsoo paremmaksi olettaa, että sanomansa pätee vain "tuntemaansa maailmaan" eli Länteen.

Tästä päästään toiseen kysymykseen eli siihen, missä määrin toimittajat, saati heidän lukijansa, tuntevat edes Länttä.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Mitä konservatiivisuudelle on tapahtunut?

Edellinen blogikirjoitus toi mukanaan poikkeuksellisen paljon vihamielistä viestintää. Kummallisen monilla suomalaisilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pysyä nahoissaan, kun joku kehtaa arvostella Trumpia, hänen venäläismielistä ulkopolitiikkaansa tai hänen kansalaisoikeuksia ja sananvapautta vastaan hyökkäävää sisäpolitiikkaansa. Vihamielisten purkausten aalloista voi päätellä, etteivät ne tule sattumalta yksittäisiltä kansalaisilta vaan samaista vihaa nostattavista someryhmistä.

Yksi raivonpurkausten aihe, jonka olen saanut viime viikkoina säännöllisesti osakseni, on koskenut sitä, että käytän sanoja uusfasismi tai äärioikeisto kuvaamaan uusfasistisia ja äärioikeistolaisia liikkeitä. Joudunkin ehkä korjaamaan tätä kielenkäyttöä ainakin amerikkalaisen alt-rightin osalta. Kuten tämä videopuhe kyseisen termin käyttöönottajalta ja yhdeltä liikkeen johtajista osoittaa, kyse ei ole enää pelkästään uusfasismista vaan aivan puhdasverisestä, vanhanaikaisesta, hitleriläisestä natsismista.

Ääntenlaskenta on edennyt ja vaalipäivän arviot sekä Trumpin että Clintonin jäämisestä paljon alle edellisten vaalien pääehdokkaiden äänisaaliiden näyttäisivät perustuneen ennenaikaisiin laskelmiin. Clintonin kokonaisäänimäärän etumatka Trumpiin näyttää nousseen jopa kahteen miljoonaan, joten tulosta ei voi selittää Clintonin valtavalla epäsuosiolla verrattuna aiempiin demokraattiehdokkaisiin. Eikä esimerkiksi hänen naiseudellaan.

Kaikki muu näyttää sen sijaan toistaiseksi vahvistavan niitä pessimistisiä arvioita, joita edellisessä kirjoituksessa esitin. Trumpin käytännössä varmoja nimityksiä ovat jo nyt kaksi aggressiivista putinistia, hänen päästrateginsa Bannon ja turvallisuusneuvonantajakseen nimittämänsä Flynn. Bannon on ilmoittautunut leninistiksi, joka vannoo tuhoavansa amerikkalaisen järjestelmän. Trumpin järjestäessä putinilaistyylisen spektaakkelinomaisen haukkumistilaisuuden Yhdysvaltain tärkeimmille tiedotusvälineille, huutaen näiden olevan valehtelijoita, langoista veteli juuri valemediamoguli Bannon. Flynn taas on poseerannut Putinin ja tämän neuvonantajien pitopöydissä ja venäläisen propagandakanavan RT:n avustajana.

Trump on nimittänyt myös normaaleja republikaaneja, kuten Priebusin, jolla ei kuitenkaan ole valtaa niihin avainkysymyksiin, jotka tulevat vaikuttamaan Trumpin ajan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ja CIA-johtajaksi kaavaillun Pompeon. Kyseessä ovat pikemminkin nimitykset, joilla varmistetaan selustaa republikaanien hallitsemiin Kongressiin ja Senaattiin.

Euroopassa ei mene yhtään vahvemmin. Tässä kuussa Bulgarian ja Moldovan presidentinvaalit päättyivät venäläismielisten, autoritääristen ehdokkaiden voittoon. Sama on odotettavissa Italiassa ja Itävallassa joulukuun alussa, Alankomaissa maaliskuussa ja Ranskassa huhtikuussa. Venäjän häikäilemättömät operaatiot Serbiassa ja Montenegrossa näyttivät herättävän Länsi-Euroopassa vain vaimeita otsikoita.

Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, että Ranskan presidentinvaalien toisella kierroksella on vastakkain kaksi putinistia ja valinta siis tehdään maltillisemman Fillonin ja uusfasisti Le Penin välillä. Saksan vaalit ovat vasta elokuussa, joten on ennenaikaista iloita siitä, että Merkelin kannatusluvut vielä nyt näyttävät yllättävänkin hyviltä. Paljon ehtii tapahtua ja oma tuntumani on se, ettei CDU:n olisi välttämättä kannattanut lähteä hakemaan Merkelille jatkokautta nykyisessä tilanteessa. Toivottavasti olen väärässä. (Arvostan Merkeliä ja toivon hänelle voittoa, mutta epäilen hänen suosionsa kantokykyä.)

Mitä Suomeen tulee, kuulemme lähinnä käsittämätöntä mölinää siitä, kuinka Suomen vielä järjissään olevat sanomalehdet, Yleisradio tai Ulkopoliittinen instituutti uhkaavat syvää rauhan tilaa Itämeren alueella kehtaamalla puhua, vaikka sordiinollakin, Venäjän muodostamasta uhasta. Omat tunnelmani suomalaisen keskustelun suhteen ovat samoilla linjoilla kuin tämä suoraselkäinen ja hieno kirjoitus, joka tänään pelasti aamuni olemassaolollaan. Lainaan tähän kirjoittajan ajatukset sellaisinaan:

"Alan olla kurkkuani myöten kyllästynyt niihin lukuisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Venäjän toiminnassa ei ole mitään huolestuttavaa, tai ainakaan mitään sellaista, mikä Suomea voisi jotenkin uhata. Pitäisi kuulemma keskittyä siihen, mitä Yhdysvallat on joskus vuosia sitten tehnyt, eikä hiiskua sanaakaan Venäjästä – eihän sitä tiedä, jos Venäjä kokisi tämän loukkauksena tai peräti russofobiana. Ilmeisesti se Venäjä, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun, pommittaa siviilikohteita Aleppossa, salamurhaa kansalaisiaan ja järjestää etnisiä puhdistuksia ei ole se sama Venäjä, joka on Suomen itäinen naapurimaa.
Olen todennut blogissani jo monta kertaa, ettei närkästykseni kohdistu venäjää puhuviin tai itsensä jollain tavoin venäläiseksi määritteleviin ihmisiin. Viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. En ole myöskään sokea Amerikka-fani, etenkään kaikkien niiden kokemusten jälkeen, joita kesäiseltä tutkimusmatkaltani jaoin eteenpäin. En vain pysty ymmärtämään, miksi lukuisat isänmaallisina esiintyvät suomalaiset ovat aloittaneet taas käsittämättömän nöyristelyn selkeästi vihamielisen hallinnon edessä, haikaillen takaisin 70-lukulaista Kekkoslovakiaa tai peräti tsaarinaikaista autonomiaa. Historia tuntee vastaavasta toiminnasta vain varoittavia esimerkkejä, eivätkä ajankohtaiset tapahtumat tue millään lailla teorioita siitä, että Venäjän toimintatavat olisivat muuttuneet yhtään mihinkään.
Suurta huolenaihetta on myös siinä, että viimeisetkin sotaveteraanit ovat vähitellen poistumassa keskuudestamme. Heidän mukanaan näyttäisi nimittäin katoavan se viimeinenkin selkärankaisuus, josta suomalaisia perinteisesti on arvostettu – tosin rappeutumisen taisivat käynnistää jo sotaa seuranneet suuret ikäluokat menneinä suomettumis- ja taistolaisvuosinaan. Näemmeköhän enää koskaan tulevaisuudessa sukupolvea, joka ajaisi oman etunsa sijaan jotain elämääkin suurempaa asiaa? Vai haluammeko tietoisesti takaisin epävarmuuden ja älyllisen epärehellisyyden ajat? Onnekseni tietyt koulusijaisuudet ovat tosin osoittaneet, että nykynuorissa vilkkuu ehkä toivonkipinä – he eivät enää pidä pelkkänä itsestäänselvyytenä kaikkea sitä hyvää, jota länsimaissa on jäljellä, ja osoittavat aitoa huolta ja kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan. Ehkä he kirjoittavat joskus onnellisen lopun nykypäivän synkille tarinoille."
*   *   *

Näissä olosuhteissa on hyvä pysähtyä miettimään, miten tähän on tultu. Minkä vuoksi länsimaat ovat vajonneet tilanteeseen, jossa täysin länsimaisessa vapaudessa, hyvinvoinnissa ja korkeassa koulutustasossa kasvaneet ihmiset kaipaavat takaisin 1930-luvun fasismin nousuun, Molotov-Ribbentrop-sopimukseen, uuteen Jaltaan, tai kuten Suomessa, takaisin 1970-luvun YYA-aikaan? Kaikki tämä vieläpä tilanteessa, jossa suurimmalla osalla maailmasta - myös amerikkalaisilla ja eurooppaisilla - menee taloudellisesti ja elämänlaadun kannalta paremmin kuin koskaan ennen.

Itse arvelen, että tuhon siemenet ovatkin juuri hyvinvoinnissa - siinä "valmiissa maailmassa", josta kirjoitin esimerkiksi "väkeä" koskevassa artikkelissani taannoin. Monissa artikkeleissa pitkin maailmaa on jo pohdittu niitä talousrakenteellisia ja sosiologisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet oikeistoradikalismin, populismin tai totuudenjälkeisen maailmankuvan nousuun. Myös mediaympäristön roolia tässä muutoksessa on käsitelty - osoitellen sormella somen suuntaan.

Kun automatiikka on korvannut tehdastyöväkeä ja yksinkertaisten rutiinitöiden tekijöitä talouden rattaissa, samanaikaisesti on tapahtunut murros ihmisten informaatiokäyttäytymisessä. Kuulun itsekin siihen sukupolveen, joka on käytännössä, joskin vastahakoisesti, luopunut paperisanomalehdistä ja (vähemmän vastahakoisesti) televisiosta, ja joka saa suurimman osan maailmankuvaa ja tilannetajua muotoilevasta uutisaineistosta internetistä, joko suoraan lehtien nettiversioista tai välillisesti sosiaalisen median kautta, kun omat verkostot jakavat ja linkittävät tietoa.

Omat verkostoni jakavat aidosti hyödyllistä ja oikeaa tietoa - artikkeleja, tutkimuksia ja tallenteita. Näistä verkostoista on muodostunut korvaamattomia tietolähteitä, joiden kautta saan niin ammatillisesti kuin harrastuksellisesti, akateemisesti ja yksityisesti tarpeellisen tiedon usein nopeammin ja laadukkaampana kuin jos lähtisin etsimään sitä seuraavana päivänä ilmestyvistä paperilehdistä. Puhumattakaan siitä, että muodostaisin kuvani auki olevan television tuottamasta emotionaalis-sävytteisestä ja löysästä hötöstä.

Televisiosta luopuminen, johon päädyin jo lähes vuosikymmen sitten, ei ole millään tavalla heikentänyt ymmärrystäni siitä, mitä maailmalla tapahtuu, vaan päinvastoin. Televisio tuhlaa tavattomasti aikaa loputtomaan toistoon ja tunnepohjaiseen raportointiin. Hyvienkin uutislähetysten tietopohja on löysä, sillä ne keskittyvät kilpailemaan nopeudessa eivätkä uutisten tietopohjassa. Koska televisio keskittyy siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, sen tietopohja on aina väistämättä heikko - parempi tieto ja varmuus asioista tulee aina vasta viiveellä.

Useimpien ihmisten verkostot eivät kuitenkaan muodostu samassa määrin ihmisistä, jotka seuraavat tiiviisti ja laajasti useiden eri maailmankolkkien politiikkaa, ympäristöasioita, eri alojen teknologiaa, siinä sivussa taloutta ja sosiaalipsykologiaa, välillä hieman kulttuuria, taidetta ja eettis-uskonnollisia keskusteluja. Useimmat ihmiset eivät käytä sosiaalista mediaa ensisijaisesti tällaisia aiheita koskevan tiedon hankkimiseksi. Toki hekin saavat näitä aiheita koskevaa tietoa silloin tällöin, usein satunnaisesti, kaveriensa ja sukulaistensa yksityiselämää koskevien päivitysten, kissakuvien, meemien ja musiikkivideoiden lomassa.

Politiikkaa, ulkomaita tai tiedettä koskevat uutiset eivät kuitenkaan ole heille se päätiedonintressi, vaan sivuasia, josta he hyväksyvät helpommin faktapohjaltaan löysät mutta emotionaalisesti sopivat fragmentit. Usein siis täyden roskan. Algoritmit ja maksettu propagandapuffaus edistävät tämän disinformaatiovirran syöttämistä vaivattomasti suoraan kohdeyleisöille, kun taas vakavasti otettavien tiedotusvälineiden tuottamasta sisällöstä joutuu usein erikseen maksamaan. Lisäksi vakavasti otettavaa mediaa vaivaa tasapuolisuusharha, ja yleensäkin riski, että tasapuolisuus nostetaan arvona totuuden yläpuolelle (asia, josta olen kirjoittanut tässä artikkelissa).

Vielä pahempi tilanne on niissä kuplissa, jotka ovat syystä tai toiseesta kehittäneet sosiaalisesti akkumuloituvan ja peilikammioissa vahvistusharhan avulla vahvistuvan pakkomielteen jotain tiettyä aihetta kohtaan. Esimerkiksi nyt vaikka maahanmuuttoa. Otan sen esimerkiksi, koska se on kuluneen vuosikymmenen ehkä selvin esimerkki väylästä, joka on johtanut miljoonia näennäisesti täysin länsimaalaisia ja järkeviä ihmisiä omaksumaan konspiratiivisen maailmankuvan, ja antanut sen vähitellen johdattaa itsensä uusfasistisen amalgaaman muihin trooppeihin, näiden joukossa yhä vahvistuvana virtauksena putinismi.

Ennen kuin tämän lukija kiljuu minun olevan saudirahoitteinen islamistiagentti (tätä on tapahtunut toistuvasti, joskin epäilen, että asialla on aina sama suomalainen), huomautan, että olen nähnyt täysin verrannaisen kehityksen luovan islamistista propagandaa suosivia kuplia, joissa tietyt pakkomielteet johtavat vähitellen miljoonia näennäisesti järkeviä ja normaaleja muslimeja omaksumaan yhä useampia propagoituja trooppeja. Ne alkavat vähitellen kaikki liittyä toisiinsa, kunnes voidaan nähdä selvä ideologinen virtaus, joka paitsi luo omia organisaatioitaan (foorumeja, järjestöjä, puolueita), myös soluttautuu propagandallaan vähitellen osaksi muiden, alun perin paljon valtavirtaisemmin ajatelleiden ideologioiden ja organisaatioiden ajattelua.

*   *   *

Prosessit ovat pitkälle samanlaisia, olipa kyse maahanmuuttajavastaisesta äärioikeistosta, venäläismielisestä putinismista tai jihadistisesta islamismista. Mainitsen nämä kolme esimerkkeinä, sillä ne ovat olleet viimeiset kymmenen vuotta ja tulevat olemaan seuraavat kymmenen vuotta ainakin Euroopan näkökulmasta kaikkein olennaisimpia ja vaarallisimpia nousevan ääriliikehdinnän trendejä. Kaksi ensinmainittua ovat nyt jo lähellä valtiollista valtaannousua, joka tekee niistä mittaamattomasti vaarallisempia, sillä niistä tulee valtiollisten sota- ja tiedustelukoneistojen hallitsijoita. Myös jihadistit ovat päässeet käsiksi valtiomaisiin sota- ja tiedustelukoneistoihin esimerkiksi Talibanin ja Da'ishin hallitsemilla alueilla, vaikkeivät hallitsekaan tällä hetkellä ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua valtiota.

Saavutettuaan valtaa autoritääriset ääriliikkeet käyttävät sitä yhä uusien valtapositioiden kaappaamiseen. Historiassa on hyvin vähän esimerkkejä valtaan päässeistä ääriliikkeistä, jotka olisivat vapaaehtoisesti luopuneet vallasta ja palanneet tai siirtyneet demokratiaan. Sen sijaan on kyllä paljon esimerkkejä radikaaleina ääriliikkeinä vallan kaapanneista ryhmistä, jotka ovat hallitessaan väljähtyneet ideologisesti ja tuottaneet vuosikymmeniä vallassa pysyneitä autoritäärisiä koneistoja, joita on vähitellen alettu pitää normaalina järjestyksenä. Tällaisiahan ovat olleet esimerkiksi kylmän sodan aikana monissa arabimaissa valtaan nostetut sotilasdiktatuurit samoin kuin islamistiset Saudi-Arabia ja Iran.

Pelkästään konservatiivisten autoritääristen hallintojen on ollut helpompi reformoida itseään demokratiaan ilman veristä vallankumousta tai hävittyä sotaa. Euroopassa tästä on esimerkkinä esimerkiksi Espanjan ja Portugalin demokratisoituminen, ehkä myös Turkin kehitys ennen kuin Erdoğan käänsi suunnan takaisin autoritarismiin. Esimerkiksi Kreikan ja Kyproksen demokratisoituminen vaati Turkille hävityn katastrofin Kyproksella. Arabimaiden joukossa Marokko ja Jordania lienevät vakuuttavimmin onnistuneet asteittaisessa siirtymässä autoritarismista kohti demokratiaa, vaikkeivät vielä olisikaan eurooppalaisittain mitattuina täysverisiä demokratioita.

Miksi tämä on relevanttia tässä kirjoituksessa? Siksi, että lukija havahtuisi haihatelmista, joita toiveajattelijat toistavat, että eihän autoritäärisen johtajan valtaannousu demokraattisessa valtiossa ole kuin osa demokratiaa. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, ja lopusta pitävät kyllä huolen demokraattisen järjestelmän rakenteet, instituutiot ja pelisäännöt. Checks and balances. 

Tämä on vaarallista ajattelua siinä mielessä, että se redusoi demokratian yksittäisiin vaalituloksiin. Todellisuudessa demokratiassa on kyse jokapäiväisestä elämästä demokraattisessa järjestelmästä, ei suinkaan yksittäisestä, rituaalimaisesta vaalitapahtumasta, jossa 51 % voittaa ja 49 % häviää. Ei ole demokratiaa valita vaaleilla diktaattori. Tämän vuoksi demokratian ongelmiin kuuluu se ahdistava tosiasia, että demokratian on voitettava jokaiset vaalit, kun taas autoritäärien tarvitsee voittaa vain yhdet vaalit. Voitettuaan jälkimmäiset voivat muuttaa pelisäännöt ja varmistaa, etteivät seuraavat vaalit - jos sellaisia tulee - ole enää demokraattiset.

Demokratialle nimittäin on toki vaihtoehtoja. Venäjällä demokratian estämiseen on kehitetty oma tieteenlajikin, polit-teknologia, joka nyt on tehnyt voimalla tulonsa myös länsimaisiin vaaleihin ja poliittisiin järjestelmiin.

*   *   *

Kylmän sodan aikana länsimaisten demokratioiden - tai kuten silloin sanottiin, Vapaan maailman - puolustamisen eturintamassa oli toki merkittäviä liberaaleja ja asevelisosialisteja, mutta päävastuun kantoivat konservatiivit. Konservatiivit ovatkin oikeastaan se aateryhmä, josta olen tänä päivänä eniten huolissani. Jos ja kun konservatiivit mutatoituvat fasisteiksi, putinisteiksi ja trumpisteiksi, kuka silloin enää puolustaa kaikkea sitä, mikä länsimaisissa yhteiskunnissa on ollut hyvää?

Monet ihmiset ovat ennen ja jälkeen Yhdysvaltain vaalien kertoneet minulle äänestäneensä tai kannattaneensa Trumpia siksi, että ovat konservatiivisia, kristillisiä tai koska haluavat vanhat arvot kunniaan. Minun on hyvin vaikea ymmärtää näitä ihmisiä. Minun maailmankuvassani Trump ja takanansa oleva alt-right-liike eivät edusta konservatismia, vaan konservatismin vastakohtaa, radikalismia. Sama pätee äärioikeistoon myös Euroopassa: järjestelmänvastaisina ja protestiliikkeinä ne edustavat pikemminkin vastakulttuuria kuin säilyttäviä voimia, ja tämä kantautuu käytännössä kaikista heidän puheenvuoroistaan, niistäkin, joissa väitetään puolustettavan länsimaista kulttuuria sitä uhkaavilta kuvitteellisilta muutoksilta kuten islamisaatiolta tai "kaikkien pakottamiselta sukupuolineutraaleiksi".

Minun maailmankuvassani konservatiivisuus merkitsee perinteisiä oikeistolaisia arvoja: sivistyneisyyttä, (moraalista) kunnollisuutta, käytöstapoja, arvokkuutta, kunniaa, vanhanaikaista patrioottisuutta. Konservatiivisuuden tulisi olla herrasmiesten ja kunniallisten naisten aate. Toki boheemiporvari suvaitsee paljon muutakin, mutta se kaikki muu on parempi pitää yksityisessä sfäärissä. Myös ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen on perinteinen konservatiivinen arvo. Räävitön julkisuus, valehtelu ja vihanlietsonta eivät ole kunnollista.

Tätä kummallisempaa onkin se, kuinka nykyään konservatiiveina esiintyvät ihmiset, joiden arvomaailma ja sitä noudattava käytös tuntuvat edustavan vastakohtaa perinteisille konservatiivisille arvoille. Muutenkin tämä "vaihtoehto-oikeisto" tuntuu olevan sisäisesti kauttaaltaan epäjohdonmukaista. Ollaan muka libertaareja ja samaan aikaan kannatetaan autoritarismia. Ollaan muka länsimaisen yhteiskunnan puolustajia ja samaan aikaan kannatetaan itämaisia tyranneja. Ollaan kristillisiä ja samaan aikaan ateisteja, tieteellisiä ja samalla täyttä huuhaata. Vastustetaan muka poliittista korrektiutta, mutta vaaditaan sitä heti kun kyse on itselle tärkeistä asioista. Nauretaan loukkaantujille, mutta loukkaannutaan verisesti jos joku sanoo rasistia rasistiksi.

Ei ihme, että näitä ihmisiä pitkään vähäteltiin marginaalijoukkona, joka näyttäytyi lähinnä salaliittoteoreetikkojen seminaareissa ja internetissä. Nyt elämme kuitenkin sitä vaihetta ääriliikkeiden amalgamoitumisessa yhteen ja soluttautumisessa valtavirtaisiin poliittisiin liikkeisiin, että kuulemme samat narratiivit, samat troopit ja saman propagandan lähes päivittäin ihmisiltä, jotka ovat nyt, ovat vasta hiljattain olleet tai tulevat olemaan merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa hyvinkin perinteisissä puolueissa ja instituutioissa. Suomi ei ole ainoa maa, jossa poliittisen, taloudellisen, byrokraattisen ja sotilaallisen eliitin usein iäkkäät vaikuttajat ovat perustaneet kansalaispuolueita ja geopoliittisia seuroja ja miehittäneet niitä uusnatseilla ja niin kutsutun Donetskin kansantasavallan terrorihallintoon osallistuvilla vierastaistelijoilla.

Vanhoja taistolaisia tai tunnettuja laitaliikehörhöjä en niinkään ihmettele, eivätkä he yleensä ole edes olennaisimpia siinä ideologisessa subversiossa, joka Euroopan maissa tällä hetkellä on menossa. Olennaisia ovat ne, joilla on valtaa, joko suoraan tai korkeiden yhteiskuntasuhteidensa kautta. Erityisen huolestuttavaa on nähdä demokratianvastaisten ääriliikkeiden riveissä sotilas- ja tiedusteluorganisaatioiden korkeita edustajia sekä näitä instituutioita valvovien poliittisten kokoonpanojen jäseniä.

Ovatko kyseessä kauan nukkuneet vaikuttaja-agentit, jotka nyt on aktivoitu näkyvään myyräntyöhön, vai ovatko kyseessä vasta hiljattain radikalisoituneet yksilöt, jotka syystä tai toisesta ovat hurahtaneet vihollisen propagandaan? Kolmaskin vaihtoehto on olemassa: opportunistit, jotka haistavat tuulen kääntyneen ja haluavat varmistaa uusien hallitsijoiden suosiollisuuden alamaisuuttaan osoittamalla. On vaikea päättää, mikä näistä kolmesta ihmisryhmästä, päästessään demokraattisten yhteiskuntien vaikutusvaltaisimpiin asemiin, on kaikkein huolestuttavin tulevaisuutemme kannalta.

Jos kristillisyydestä puhutaan, niin vasta kesäkuussa 2016 evankeliseen kristinuskoon kääntyneestä Trumpista tulee itselleni mieleen aivan muita Raamatun hahmoja kuin Jeesus. Ennemminkin Obama on viimeaikaisista Yhdysvaltain presidenteistä se, jonka politiikasta jeesustelu on tullut eniten mieleen - sisäpolitiikassa Obamacare, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toisen posken kääntely. Uusfasisteja kannattaville "kristityille" kristinusko merkitseekin ilmeisesti vain muslimien tai toisella lailla uskovien kristittyjen vihaamista, ei omaa kristillistä vakaumusta. Samalla logiikalla natsit olivat kristittyjä, koska vainosivat juutalaisia. Ja kyllä, monet tuon ajan kristityt, jotka kannattivat tai vähintään hyväksyivät natsien politiikan, uskoivat nimenomaan juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin, samalla kiivaudella, jolla heidän nykyiset vastineensa uskovat muslimivastaisiin salaliittoteorioihin.

Brittikonservatiivit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Brexit. Republikaanit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Trump. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Manner-Euroopan konservatiivit kykenisivät ryhdistäytymään yhtään paremmin. Näyttääkin pahasti siltä, että Euroopassa, aivan kuten Amerikassa tätä ennen, fasisteja vastassa tulevat olemaan lähinnä suurten iäkkäiden ikäryhmien luottamuksen menettäneet vasemmistolaiset ja poliittisesti kodittomat 90-luvulla syntyneet hipsterit.

Eikö nyt jo olisi aika konservatiivisille kunnon miehille ja kunniallisille naisille astua esiin ja ryhtyä palauttamaan järjestystä ennen kuin on liian myöhäistä? Ennen kuin Lännen säilyttämisen aikarajat ovat umpeutuneet ja sen takaisin saamiseksi on ryhdyttävä aivan toisenlaisiin keinoihin?