perjantai 5. toukokuuta 2017

Totuus, valta ja viha

Venäjällä totuus ei ole kovin korkeassa arvossa. Korkein arvo on valta, joka edellyttää puolestaan voimaa. Todellisuus ei saa sitä horjuttaa. Venäjä ei halua tulla totuuden kolonisoimaksi. Totuudella on ilmeisesti jotain tekemistä kadehditun Lännen kanssa.

Onhan kirjoitettu, että paholainen on nimenomaan kateuden ruumiillistuma, ja kateus ilmenee aina arvonkieltona. Länsi on sitä, mitä Venäjä eräällä tavoin haluaisi olla, mutta tietää, ettei ole, joten Lännen arvo ja kunnia on kiellettävä. Tämä tehdään perikateellisten perinnekeinoin: vähättelemällä, herjaamalla, ilkkumalla – ja valehtelemalla. Totuuteen suhtaudutaan samalla tavoin. Valta ulotetaan yli totuuden siten, että valta kolonisoi totuuden eikä päinvastoin.

Tämä on taustalla, kun venäläinen luonto niin kiivaasti vihaa angloamerikkalaista terävää suorapuheisuutta – totuus tekee kipeää – ja saksalaista järjestelmällisyyttä – myös toden tekeminen tekee kipeää. Venäläisellä totuudella on vähän jos lainkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Totuus on suorastaan jotain todellisuudelle vastakkaista – sen tehtävä ei ole kuvata todellisuutta vaan kolonisoida se.

Suomalainen ymmärtää venäläistä ehkä varsinaislänttä paremmin, sillä merkittävällä osalla suomalaisista – ainakin itäisemmällä haploryhmällä – tuntuu olevan sama taipumus kuin venäläisillä. Kun suomalainen puhuu ”tosiasioiden tunnustamisesta”, hän ei puhu tosiasioista länsimaisessa, objektiivisessa merkityksessä, vaan hän puhuu voima- ja valtasuhteista. Venäläisestä totuudesta. Se iskostettiin suomalaisten päihin isonvihan, pikkuvihan, sortokausien ja suomettumisen aikoina. Kuka ties se oli siellä alun alkaenkin, lauloihan Väinämöinenkin kerskailevan Joukahaisen suohon ja nai Aino-tyttösen tosiasioista sen kummemmin piittaamatta.

Ja pilkka – tuo kauhea, hirveä, Edgar Allan Poen lattialautojen alla kuvitteellisesti sykkivä sydän, jonka alati olemme kuulevinamme kantautuvan Ruotsista ja viime aikoina Virostakin – pohjaa sanana puun kylkeen kirveellä iskettyyn kuolinmerkkiin. Pilkattu on tuomittu kaadettavaksi, vähän kuin laumastaan eroon joutunut gnu leijonien kansoittamalla afrikkalaisella alkuarolla. Suomalainen pelkää pilkkaa kuin ruttoa.

*   *   *

Venäjän valtiaat – tai Valta, kuten sitä itäslaavilaisittain kutsutaan – ei taivu totuuden edessä, vaan totuuden on taivuttava. Kun totuus ei taivu vallan edessä, sille tehdään kuten Venäjällä yleensäkin tehdään taipumattomille: tapetaan. Venäläinen on sitkeä, todellisuuden edessä hän ei taivu, mutta ”tosiasioiden” edessä hän on aina taipuisa ja vääntyy Vallan ailahtelevien oikkujen mukaan vaikka mutkalle. Suomen kansallisperimän itäisemmässä aineksessa tämä taipumus (!) on niin ikään selvästi nähtävissä.

Suomen todellisen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna suuriruhtinaskunnan säätyläisjohtajat kokoontuivat jälleen Porvooseen hyllaamaan tsaaria ja pokkuroimaan hänen lähettiläälleen, aivan kuin Suomi ei olisikaan itsenäistynyt sata vuotta sitten Venäjän imperiumista vaan runsaat kaksisataa vuotta sitten Ruotsista, säätyläisjohtajien edeltäjien pettäessä kuninkaansa heittäytyäkseen rähmälleen itämaisen tyrannin jalkojen juureen Porvoon maapäivillä 1809.

Vielä koomisempaa on, että uutisointi keskittyy puolestaan ylistämään johtajien neroutta ja nälvimään länsi- ja etelänaapureidemme (useimmiten kuvitteellisia) pilkkaääniä. Suomalaiset eivät taida tajuta, etteivät ruotsalaiset ja virolaiset meitä pilkkaa – vaan ovat syvästi huolissaan. Heille Suomi on jotain, mitä se ei koskaan tule olemaan Venäjälle: rakas ja arvostettu naapurimaa, jonka halutaan olevan siellä, olemassa.

Suomalaisten kannattaisi muistaa, ettei valtiollinen ja varsinkaan suurvaltapolitiikka ole mitään sentimentaalisten eleiden taidetta, vaan kovien realiteettien laskelmointia ja usein päähänpinttymiksi asti väännettyjen intressien ajamista. Suomalaisten kannattaisi aina pitää mielessään, keiden intresseissä Suomen itsenäisyys on – ja keille sillä ei ole juurikaan väliä (tai pahimmillaan se on suorastaan epätoivottava asia, joka on ikävästi suurpolitiikan suurpiirteisten linjanvetojen tiellä). Maailman kaikista maista Ruotsi ja Viro ovat ne, joilla on konkreettisin intressi välittää Suomen itsenäisyydestä.

*   *   *

Viikonloppuna tulee tiedettäväksi, saako Eurooppa jatkoaikaa vai peittääkö taivaanrannan pedon koitto. Mielipidemittaukset toki lupaavat Emmanuel Macronille voittoa, mutta se on oikeastaan osa ongelmaa. Länsimaiset tolkun ihmiset eivät näytä oppineen oikein mitään Trumpin voitosta. Jokainen hehkutus Macronin varmasta voitosta sataa Marine Le Penin ja siis Putinin laariin.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus ylistää Macronin olevan kansainvälinen, eurooppalaismielinen, kosmopoliitti tai liberaali, menettää Macron lukemattomia äänestäjiä eikä saa yhtäkään lisää. Vaikka Macron on todellisuudessa ranskalainen patriootti ja pragmaattinen uudistaja, hänet leimataan vanhan ihanan järjestelmän ylläpitäjäksi.

Ongelma tässä on se, että kaikki ne, jotka ajattelevat samoin kuin nuo pääkirjoitukset, olisivat äänestäneet Macronia joka tapauksessa – kun taas kukaan noita asioita vastustava ei tule häntä äänestämään siksi, että päin heidän kasvojaan hierotaan Macronin olevan juuri sitä, mitä he inhoavat. Asiat, jotka normaalilla maailmankuvalla varustetulle ihmiselle ovat myönteisiä ja kertovat ehdokkaan kyvykkyydestä, todistelevat käänteistodellisuudessa elävälle kansalle hänen olevan Rothschildien, Bilderbergin ja globaalin juutalais-vapaamuurarillisen salaliiton edustaja. Washingtonin lakeijaksi häntä ei oikein enää voi kehystää, kun Trump istuu Valkoisessa talossa, mutta ajatus pysyy samana - jotain hämärää kohinaa atlantisteista ja globalisteista.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus kauhistelee Le Penin olevan ksenofobinen fasisti, hän ei menetä ainuttakaan ääntä, koska hänen äänestäjänsä äänestävät häntä juuri siksi, että hän on ksenofobinen fasisti.

Sama tapahtui Trumpin kohdalla ja nyt se on tapahtumassa Le Penin kohdalla ilman että mitään on opittu. Lisäksi Venäjälle kysymyksessä on niin iso asia, että olisi suoranainen ihme, jos lauantaina ei tapahtuisi terrori-iskua – jota ei tietenkään saada ennen sunnuntaita vielä selvitettyä, vaan paras disinformaation masinoija sanelee sen, mihin hysteeriset äänestäjät uskovat. Ei ole epäilystäkään siitä, mikä koneisto on maailmassa paras disinformaation masinoija. Eikä se edes operoi yksin, vaan runsaan amerikkalaisen ja brittiläisen mediatuen tukemana.

Pelkään myös vahvasti, että Macron on aivan liian hyvä mies suurvallan johtoon meidän aikanamme. Justin Trudeau vielä meni läpi, mutta hän taivuttelikin totuutta paljon lahjakkaammin kuin politiikan ulkopuolelta tuleva teknokraatti Macron. Ei ole epäilystäkään, että juuri Macronin kaltaista johtajaa Ranska ja Eurooppa tosiasiallisesti tarvitsisivat. Mutta me emme nyt elä tosiasioiden aikaa vaan totuudenjälkeistä aikaa, jota luonnehtii pikemminkin suomalaistyyppinen ”tosiasioiden tunnustaminen”.

*   *   *

Eurooppa, Venäjä, Turkki, Yhdysvallat ja moni muukin maailmankolkka on vihaisten ihmisten vallassa. Nämä ihmiset eivät missään tapauksessa halua valita johtajikseen sellaisia ihmisiä, jotka ovat heitä parempia. Aivan toisenlaisina aikoina ihmiset tekevät niin – he haluavat sankareita ja johtajia, jotka antavat heille toivoa ja johdattavat johonkin uuteen. Nykyiset vihaiset ihmiset eivät halua sellaista. He haluavat sen sijaan tuhoojan. Siksi he kannattavat mieluummin roistoja, huijareita ja vaikka pellejä. Eivät siksi, että he haluavat tulla murskatuiksi, huijatuiksi ja ilkutuiksi, vaan koska he haluavat toisten tulevan.

Kansa ei tällä hetkellä halua rakentajia, vaan tuhoojia. Eivät vihaiset ihmiset halua rakentaa mitään – joka sellaista ehdottaa väärällä hetkellä, saa vihat paitsi itsensä myös rakennushankkeensa niskoille. Vihaiset ihmiset haluavat rikkoa ja särkeä paikkoja, korottaa ääntään ja huutaa niin kauan kunnes toinen ymmärtää olla hiljaa (vasta sen jälkeen he saattavat ehkä tajuta, etteivät oikeastaan sanoneet mitään). Jos tuo kansa vielä vähän pääsee ulos sitä ahdistavien moraalisääntöjen kuoresta, se haluaa itse asiassa valtaan kansantuhoojia – verta, keskitysleirejä ja joukkokarkotuksia. Mitä tahansa, mikä kohdistuu ”toisiin”, ei tietenkään koskaan heihin itseensä. Niinhän he kuvittelevat, ja ovat sitten vasta jälkeenpäin järkyttyneitä ja pettyneitä, kun tulivat rikkoneeksi kaiken sen, mikä olisi suojellut ”toisten” lisäksi heitä itseään.

Eivät Putin ja hänen lakeijansa lietso vihaa ja vainoa homoja, jehovantodistajia ja luonnonsuojelijoita vastaan siksi, että nämä ihmisryhmät olisivat heidän mielikuvituksessaan oikeasti vaarallisia. Vähemmistöjä vainotaan siksi, että he ovat vähemmistöjä – ja ärsyttävät monia enemmistön edustajia silkalla olemassaolollaan. Saati että näkyisivät ja saisivat ääntään kuuluviin. Enemmistö suhtautuu heidän vainoamiseensa joko myötämielisesti tai välinpitämättömästi. Välinpitämättömät ajattelevat, ettei tuo koske minua. Niinhän saksalaisetkin ajattelivat, kun tultiin hakemaan ensin juutalaisia, sitten vasemmistolaisia, sitten ties keitä muita. Myötämieliset puolestaan ajattelevat, että saavatpahan kerrankin kokea olevansa ylempää ja etuoikeutettua kansaa.

Noiden jälkimmäisten myötäilijöiden joukossa tuntuu kautta maailmanhistorian aina olevan monia vähemmistöjen edustajia, jotka koettavat olla enemmistöläisempiä kuin enemmistö itse. Sekin on kai osa ihmisluonnon irvokkuutta. Suomi ensin -liikkeessä vaikuttaa ties minkälaista ulkomaanelävää, jotka kai saavat siitä tunteen, että ovatpahan ainakin ylempiä kuin muslimit. Monet äänekkäät homofobit ovat itsensä kieltäviä kaappihomoja. Hitlerillä oli juutalaisia juuria eikä hän muutenkaan ollut saksalainen vaan itävaltalainen. Sen sijaan suursotiin mieltynyt Katariina Suuri oli saksalainen. Stalin ja Beria olivat georgialaisia, Surkov syntyjään tšetšeeni.

torstai 4. toukokuuta 2017

Laskeumia

Kiovan kesä alkoi viime viikon keskiviikkona. Sitä ennen oli koleaa, kymmentä astetta. Sitten yhdessä päivässä tuli 23 astetta, seuraavana päivänä hevoskastanjapuut olivat jo täydessä lehdessä ja kukassa.

Samaan aikaan kun Pohjois-Ukrainan metsät ovat täyttyneet kirjosiepoista, sirittäjistä ja mustapääkertuista, löytyi tällä viikolla Sofian luostarin suurten puiden mistelipehkoista tilhiparvi sirisemästä siperialaista ikäväänsä, kun Suomen ja Luoteis-Venäjän ankarat ilmasto-olosuhteet lumimyrskyineen ja raekuuroineen lienevät estäneet böömiläisten vahasiipien paluun taigavyöhykkeelle, jossa niiden kaiken järjen mukaan jo tähän aikaan keväästä pitäisi olla.

Ennen matkustamistani Espanjaan ja Ranskaan ehdin käydä Kiovan läänin Bojarkassa metsäntutkimuslaitoksessa, jossa käsiteltiin metsämaan ja puiden oikeaa määrittämistä metsäkorruption hillitsemiseksi samoin kuin harvinaisten pesimälajien, kuten mustahaikaran, kiljukotkan ja monenlaisten kämmeköiden tunnistamista ja raportointia. Liito-oravaa ei tietääkseni Ukrainasta saakka löydy - sitä elää Euroopassa vain Suomessa, Virossa ja Venäjällä. (Idässä sen levinneisyys tosin ulottuu Hokkaidolle saakka.)

Viime viikonloppuna kävin Tšernobylin suljetulla vyöhykkeellä. Olin lapsi, kun tuo ydinkatastrofi sattui. Valtava alue Pohjois-Ukrainassa ja rajan takana Valko-Venäjällä on yhä kiellettyä vyöhykettä, joskin radioaktiivisuus on nykyisin suurimmaksi osaksi sitoutunut maaperään ja nousee sieltä vaarallisesti vain mikäli sattuu esimerkiksi metsä- tai maastopalo.

Laskeuma-alue vastaa suurelta osin tunnettuja Pripjatin soita, jotka kilpailevat yhdessä Karpaattien pohjoismutkan kanssa slaavien alkukodin asemasta. Soistuneet metsät ja metsäarot ovat nyt ihmisen vetäydyttyä alueelta muuttuneet yhdeksi Euroopan tärkeimmistä luonnonsuojelualueista. Esimerkiksi susi- ja karhukannat ovat tällä Ukrainan ja Valko-Venäjän rajaseudulla nykyisin Euroopan tiheimpiä. Alueelle on uudelleenistutettu mm. visenttejä ja villihevosia, jotta ne voisivat jossain elää rauhassa.

Vaikka baabuškoja on palannut laittomasti kielletylle vyöhykkeelle miehittämään entisiä kotitalojaan ja Tšernobylin kaupungissa samoin kuin voimala-alueella jatkavat työtään ne ihmiset, joiden tehtävänä on pitää sarkofagiin suljettua ydinvoimalaa aisoissa tulevien satojen tai tuhansien vuosien ajan, suurimmaksi osaksi on luonto ottanut takaisin hylätyt kompleksit, neuvostosotilastukikohdat, Lännen turmioksi rakennetun valtavan radioaaltoja keskittävän salaisen aseen ja Pripjatin aavekaupungin.

Linnut lauloivat Tšernobylin metsissä. Kaikkialla kantautui peippojen ja punarintojen laulu, johon sekoittui mustapää- ja hernekerttuja, tiltaltteja, sirittäjiä, pähkinänakkelin huutoja ja palokärjen raivokasta rummutusta. Niitty- ja ruskosuohaukkoja lensi tien yli, kanahaukkakin näyttäytyi. Aavekaupungin raunioiden lomassa liikehtivät närhiparvet. Valtavat monnit ovat palanneet alueen vesistöihin, saavuttaen useiden metrien mitan ilman että kukaan kiskoo niitä vedestä. Hämmästyttävää, kuinka suuri vaikutus ihmisen poissaololla on.

Paluumatkalla piipahdimme kansan virkistysalueeksi muutetulla Mežyhirjan palatsilla, jonka suomalaiset rakensivat korruptiokeisari Janukovitšin yksityiskäyttöön. Ukrainalainen kertoi, että Janukovitšilla oli Mežyhirjan Honka-palatsin lisäksi kuusi muutakin vastaavanlaista palatsia - "useimmat edustaen samaa tyyliä", ts. kansalle keskisormea näyttävää pompöösiä pröystäilyä, johon venäläisen, arabialaisen ja latinalais-amerikkalaisen maailman diktaattorit ovat niin kovin mieltyneet. Kolme näistä seitsemästä palatsista olisi kuulemma ollut suomalaisten rakentamia. Kysyin tietysti, missä ne kaksi muuta ovat. Yksi on nykyisin Venäjän miehittämällä alueella Donetskissa, mutta toisen pitäisi olla jossain päin Kiovan lääniä, ilmeisesti nykyään valtiollisessa valvonnassa.

Kiovassa tuntuu olevan taukoamaton sarja juhlia ja joukkotapahtumia. Ne alkoivat hyvissä ajoin ennen pääsiäistä, eikä pääsiäiskojuja ja -koristeita ole edes vaivauduttu korjaamaan pois, kun vuorossa jo olivat vappu (venäläisittäin pervoje maja tai ukrainalaisittain perše travnja) ja seuraavaksi euroviisut. Viikonloppuna eri vierasporukoiden kanssa Kiovan ravintoloita ja baareja kiertäessä kävikin selväksi, että kaupunki on täynnänsä musiikkibisneksessä työskentelevää porukkaa kaikkialta Euroopasta. Pöytäseurueissa puhuttiin kielillä. Suomenkin joukkue on kuulemma jo saapunut kaupunkiin.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kataloniassa ja Oksitaniassa

Huhtikuu alkoi varsin hyvillä säillä mutta taantui sittemmin takatalveksi. Edelleen eletään kylmää jaksoa, varsinkin sisätiloissa, kun lämmitykset katkaistiin kaikista taloista. Ei sentään lumimyrskyssä, kuten Suomessa näyttää olevan.

Pääsiäisenä - joka tänä vuonna oli läntisillä ja itäisillä kirkoilla samaan aikaan - tein rengasmatkan Koillis-Espanjaan ja Lounais-Ranskaan, tosin Barcelonasta otetulla vuokra-autolla, koska aika ei riittänyt siihen, että olisin ajanut Kiovasta kohdealueelle ja takaisin. Jos olisi, olisin toki preferoinut oman auton käyttöä ja nähnyt enemmän Eurooppaa. Näkihän sitä näinkin.

Lomille lähtöä edeltävä viikko on aina kiireistä aikaa ja tällä kertaa se oli niin hektistä, ettei minulle jäänyt juuri aikaa matkaani valmistella. Vielä myöhäisillalla, hetkeä ennen lentokentälle lähtöä, muuan ukrainalaiskontakti tuli luokseni noutamaan miniatyyrikaupunkikuviaan. Yö meni lentäessä. Ja kun aamulla tupsahdin Barcelonan kentälle, minulla ei ollut mitään valmiina odottamassa. Eräällä tavoin se on miellyttävä olotila, mikäli on resursseja - kuten nettiyhteys - ja vapautta improvisoida.

Niin tein, ja muutamassa minuutissa oli minulla sekä majapaikka että auto. En ollut edeltävinä vuorokausina kovin paljon nukkunut, joten löydettyäni navigaattoriohjelmalla majapaikkani, uhrasin pari tuntia orastavasta päivästä nukkumiseen, vaikka toisessa olotilassa olisin lentokentältä ajanut suoraan viereiseen Llobregatin jokisuistoon. Tai kenties Barcelonan kaupunkiin.

Majapaikkani oli Barcelonan eteläpuolisessa pikkukaupungissa Castelldefelsissä, koska se oli samalla puolella suurkaupunkia kuin lentokenttä ja Llobregatin suisto, joten säästäisin itseni metropolin ruuhkissa navigoimiselta. Barcelonan kaupungin nähtävyyksiin, ravintoloihin, baareihin ja kirjakauppoihinkin olen tutustunut jo aiemmilla matkoilla, joten tällä kertaa keskityin tietoisesti Katalonian luontokohteisiin sekä niihin kulttuurisiin ja kulinaarisiin elämyksiin, joita pikkukaupungeilla ja kylillä oli tarjottavanaan. Toinen syy moiseen oli se, että kaksi eri henkilöä, suomalainen ja ukrainalainen, joiden oli alun perin pitänyt tulla matkalle mukaan, peruivat eri syistä tulonsa. Useimmiten matkaillessani käy niin, että jos matkustan toisten kanssa, keskittyy matka sosiaalisiin ja kulttuurisiin kohteisiin kun taas yksin matkustaessani pääpaino on luontokohteissa.

*   *   *

Llobregatin suistoon ehätin samana iltapäivänä. Lajikirjoltaan varsin vaikuttava kosteikkoalue aivan Barcelonan miljoonakaupungin lähistöllä toimii varsinkin muuttoaikoina todellisena magneettina Katalonian rannikkoa etelästä pohjoiseen seuraaville muuttolinnuille, minkä lisäksi siellä talvehtii suuri määrä pohjoisia sorsalintuja. Kataloniassa ei ollut saapuessani vielä kesä, vaan ensimmäisinä päivinä päällystakkikeli. Monet myöhäisimmät saapujat, kuten kuhankeittäjät ja taiturikultarinnat, puuttuivat vielä, mutta toisaalta laguuneilla oli vielä jäljellä arktisia muuttajia, kuten haapanoita ja jouhisorsia.

Monet ruovikoiden kerttuset eivät vielä olleet saapuneet - tosin tulevina päivinä niitä tuli vastaan yksittäisinä ensisaapujina - mutta sen sijaan paikalliset tyyppilajit heinäherttu ja silkkikerttunen olivat omnipresenttejä. Useampi pronssi-iibis ja sulttaanikana olivat mukavia havaintoja, joskaan eivät nekään minulle uusia Espanjan-pinnoja, koska aikoinaan jo kolusin läpi Andalusiaa ja Extremaduraa, löytääkseni kaikki suomalaisesta näkökulmasta maan eksoottisimmat lajit. Leimallista olikin, että suurin osa uusista maapinnoistani oli triviaaleja eurooppalaisia lajeja, kuten pikkuvarpunen ja pajulintu, jotka olen aiemmin Espanjassa joko missannut tai unohtanut kirjata.

Castelldefelsissä ei tuntunut olevan kovin paljon muuta turistia kiinnostavaa kuin kukkulalla oleva linnake, josta paikka on saanut nimensä, mutta ehkä juuri siksi pikkukaupunki oli sovelias tukikohta. Ei turisteja, paitsi jokunen sinnekin eksynyt brittiteini kaupungin keskusaukiolta lähtevän kävelykadun terasseilla.

*   *   *

Seuraava kohteeni oli Barcelonasta etelään Katalonian rannikkoa pitkin sijaitseva Ebren eli kastiliaksi Ebron suisto. Sielläkin majoituin vähemmän merkitykselliseen pikkukaupunkiin, Sant Carles de la Ràpitaan. Toisin kuin varsin kompakti, Barcelonan lentokentän ja Castelldefelsin rantojen puristuksiin jäävä Llobregatin suisto, Ebren suisto muodostaa valtavan alueen Tortosanniemen molemmin puolin. Tortosan kaupunki Ebren varrella jää kauas sisämaahan, mutta suistoalueella sijaitsee useampia kyliä, joista suurimmassa osassa löytyy jonkinmoista majoitusta. Ilman omaa autoa Ebren suistoalueen moniin kohteisiin tutustuminen on kuitenkin vaikeaa.

Aloitin systemaattisesti pohjoisista laguuneista ja kävelin joenvarsilehtoja ja muita reittejä niin paljon, että sain jalkani rikki. Mutta alueelta löytyvä vesi-, ranta- ja avomaalinnuston kirjokin oli sen arvoista. En ollut aiemmin käsittänyt pronssi-iibiksen olevan niin yleinen. Muutenkin alueelta löytyivät melkein kaikki Euroopassa löydettävissä olevat haikaralinnut. On oma viehätyksensä ajella suistoalueen peltoaukeiden halki merkitsemättömiä pikkuteitä eri laguuneille löytääkseen, koskaan tietämättä mitä tien päästä löytyisi. Toisaalta tuottavimmat alueet löytyvät suistoalueen eteläisen osan suurten laguunien väliin jäävältä kannakselta, jonne on myös asennettu lintutorneja.

*   *   *

Kolmas merkittävämpi kohteeni sijaitsi jälleen Barcelonasta pohjoiseen, Katalonian pohjoisimmassa osassa lähellä Ranskan rajaa. Kyseessä oli Aiguamolls de l'Empordà, laaja kosteikoista ja niiden sisämaapuolella levittäytyvistä macchia- ja gariguealueista muodostuva luonnonsuojelualue, joka sijaitsee Figueresin kaupungista itään, Castelló d'Empúriesin pikkukaupungin lähellä. Majoituin Castelló d'Empúriesissa, joka osoittautui keskiaikaiseksi kreivikunnan pääpaikaksi kapeine mukulakivikujineen, ja majapaikkani paikallisen tavernan yläkerraksi.

Aiguamolls de l'Empordà oli fantastisen hyvä lintupaikka, ja lisäksi erittäin hyvin vierailijoita ajatellen organisoitu, sillä autot on jätettävä suojelualueen keskuksen parkkipaikalle ja sen jälkeen lukuisat luontopolut johdattavat vierailijaa paikasta toiseen. Viettäessäni siellä aamusta alkuiltaan lajilista kohosi lähelle kahtasataa, sillä alue kattaa niin laguuneja ja ruovikoita kuin myös aromaisia avomaita, lehtoja, laitumia ja sisämaan puolella kuivaa piikkipensaikkoa. Kesäkin alkoi jo tulla, joten myöhäisiä saapujia alkoi näkyä ja kuulua tipoittain.

*   *   *

Ranskan puolella ensimmäinen varsinainen kohdealueeni muodostui Perpignanin ja Narbonnen väliin jäävien laguunien ja gariguekukkuloiden muodostamasta luontoalueesta, joka edustaa ibeerisintä luontoaluetta Ranskassa. Nämä historiallisen Rousillonin kreivikunnan ja nykyisen Auden läänin alueet ovat muutoinkin kaunista seutua lukuisine kataareista muistuttavine keskiaikaisine linnoinensa. Itse asiassa vieraillessani Salsesin ritarilinnassa löysin sitä ympäröivistä metsiköistä ja pensaikoista mitä vilkkaimman keskittymän edellisyönä taivaalta pudonneita muutolla olleita varpuslintuja, varsinkin sieppoja, kerttuja ja muita hysyjä.

Narbonnen ja Leucaten laguunit olivat sitä vastoin yllättävän tyhjiä vesi- ja rantalinnuista. Yksittäisiä kyllä, mutta hyvin pieniä määriä. Minut ohjattiin Port-la-Nouvellesta luonnonsuojelualueeksi muutetulle Sainte-Lucien saarelle, jonka kiersin kävellen ympäri ontuvasta jalastani huolimatta, näkemättä siellä juurikaan muita erityisen mielenkiintoisia lajeja kuin tavattoman yleisenä esiintyneen ruskokertun.

*   *   *

Illalla ajoin Montpellier'n kautta Camargueen eli Rhônen laajalle suistoalueelle, joka on vuosikausia ollut yksi haavekohteistani Euroopassa. Ehdin sinne, kun aurinko oli painumassa mailleen ja heti alueelle saavuttuani aloin nähdä flamingoja laskevan auringon ruusunpunaisessa valossa lukuisilla pienillä laguuneilla, joiden halki tie kulki pikkukylästä toiseen. Päädyin lopulta valitsemaan yösijaksi Aigues-Mortesin pikkukaupungin, koska sen nimi kuulosti hauskalta - "kuolleet vedet" - ja koska ajattelin, että majoittuminen sisämaassa olisi edullisempaa kuin rannikkoa reunustavissa resorteissa.

Aigues-Mortes osoittautui keskiaikaiseksi, muurien ympäröimäksi ristiretkeläiskaupungiksi, ja vieläpä majoituspaikkanikin oli ristiretkeläisittäin nimetty. Laitoin siis pöydän koreaksi sianlihalla ja punaviinillä, sillä seuraava päivä kuluisi ajellessa laajaa suistoaluetta ristiin rastiin.

Niin tapahtui. Jo aamutunteina sain plakkariin käytännössä kaikki Euroopan haikaralinnut lukuun ottamatta mustahaikaraa, jonka löytää paremmin Pohjois-Ukrainan korpimailta. Camarguen ytimessä sijaitsee erityinen "ornitologinen puisto", joka on käytännössä useiden ruokailevien flamingojen suosimien laguunien muodostama alue, jonka ympäri kiemurtelee tähystyskojuilla varustettuja luontopolkuja. Keskellä sijaitsee valokuvaamisen kannalta erityisen otollinen monen eri haikaralajin sekayhdyskunta.

Camarguen ihmeitä ei kuitenkaan kannata jättää flamingoihin ja haikaroihin. Alueelta löytyy lukuisia välimerenlajeja, kun vähän jaksaa ajella pikkuteitä ja kulkea kosteikkojen laitapolkuja. Löysin esimerkiksi paksujalan ja harakkakäen melkein vahingossa. Sen sijaan suola-aroilla elävät pikkutrappi ja jouhihietakana jäivät löytämättä - pikkupensaskerttuja ja ruskokerttuja kyllä löytyi.

Seuraavana aamuna ristiretkeläishostellin rouva, joka oli pitänyt minua saksalaisena, tiedosti matkustajakorttiin merkitsemäni ukrainalaisen osoitteen ja tiedusteli minulta, eikö Kiovassa ole hirveän vaarallista. Sanoin, että vaarallistahan voi olla missä vain. Rintamalinja on satojen kilometrien päässä Donbasissa, mutta sotaa käydään Kiovassa siinä missä Pariisissa tai Aigues-Mortesissa. Eikös Ranskassa ole tulossa juuri vaalit? Rouva pyöritteli silmiään - että pitikin siitä kauhistuksesta muistuttaa. Sanoin siihen, että ne vaalit eivät koske vain Ranskaa vaan koko Euroopan tulevaisuutta, niin että älkää nyt ainakaan toistako näissä vaaleissa brittien jo kansanäänestyksessään tekemää petosta.

Camarguen jälkeen olen laskujeni mukaan tutustunut kaikkiin Euroopan tärkeimpiin laajoihin jokisuistoihin, lukuun ottamatta Donin ja Volgan suistoja, jotka kummatkin sijaitsevat nykyisen Venäjän federaation eteläosissa, vaikkakin ovat historiallisesti tataarien, kasaarien ja kasakoiden alueita.

*   *   *

Kasaareista kataareihin. Olin ajatellut, että pitkänäperjantaina olisi hyvä käydä kataarien pääpaikaksi muodostuneessa Carcassonnessa aistimassa näiden gnostilaisen marttyyriuden henkeä. Kataarien kansanmurha muodostui Ranskan ja ylipäätään katolisen kirkon mustaksi jaksoksi 1200-luvulla. Kun vielä sata vuotta kansanmurhan jälkeen katolinen kirkko pyrki hävittämään kaikki kataareista muistuttaneet pyhät asiakirjatkin, oli sitä taustaa vasten merkillistä havaita, kuinka nykyaikana koko Languedocin ja Oksitanian länsiosa suorastaan korostaa omaa kataarilaista perintöään. Hyvähän sitä nyt on, kun katalaanin sukuinen oksitaanin kieli viruu henkihieverissä ranskalaisen assimilaation ikeessä (toisin kuin Espanjassa, jossa alueelliset kielet ovat hyvissä voimissa), ja kataarien perin olennaiset uskonnolliset opetukset on pyyhitty pois teologisista opeista.

Oli kuitenkin virhe seurata Jeesuksen henkisiä jalanjälkiä Carcassonneen tuona nimenomaisena päivänä, sillä puoli Oksitaniaa näytti saaneen saman ajatuksen. Ensin juutuin tuntikausiksi ruuhkaan Narbonnesta Carcassonneen johtavalla tiellä, ja lopulta Carcassonneen saapuessani sain havaita, ettei kaupungissa ollut ainuttakaan parkkipaikkaa. Teiden varsia reunustivat laittomasti paikoitettujen autojen rivit jo pari kilometriä kaupungin ulkopuolella. Tapahtui siis kuin Dubrovnikissa taannoin elokuussa 2007, jolloin lähin parkkipaikka oli viiden kilometrin päässä kaupungista eikä sekään mikään parkkipaikka vaan tienlaita.

Onneksi suurin osa väestä tungeksi nimenomaan Carcassonnen kaupunkiin, ja heti kun keksin etsiä alueen henkeä pikkukaupungeista ja kylistä, johti Via Dolorosa huomattavasti seesteisemmille taipaleille. Montréal ja Fanjeaux olivat käytännössä tyhjiä paikallisistakin turisteista, ihmiset mitä ystävällisimpiä ja jotenkin kataarien henki eli väkevämpänä kuin turistikohteeksi muuttuneessa Carcassonnessa. Mirepoix oli mitä miellyttävin keskiaikainen kataarikaupunki.

Ajellessani Ariègen idyllisissä maisemissa yhä korkeammalle Pyreneille liikuin myös kesäisestä säästä takaisin varhaiskevääseen, kunnes korkealla vuoristometsissä ja paljakalla oli maa lumen peitossa ja viuhui vuoristotuuli.

*   *   *

Korkean-Ariègen maisemista saavuin Pas de la Casan kautta Andorraan, joka olikin toiseksi viimeinen Euroopan maa, jossa en ollut vielä käynyt. (Viimeinen jäljellä oleva on Malta.) Andorran halki vie yksi mutkitteleva valtatie, jonka yksi pää on korkealla Pas de la Casan paljakalla ja toinen pää laaksossa, joka johtaa Espanjaan. Samassa laaksossa sijaitsee myös kääpiövaltion pääkaupunki Andorra la Vella, jossa vietin iltani ja yöni.

Andorra oli vähän kuin iberialainen versio San Marinosta. Kaikki, mikä Espanjassa tai Ranskassa on säänneltyä ja kallista, oli Andorrassa joka liikkeen ikkunassa - aseita, absinttia, hamppua. Kalliit asiat olivat verottomia ja halpoja, halvat asiat, kuten majoitus ja ulkona syöminen, taas kalliita. Koska suurimmassa osassa Andorraa oli yhä vasta alkukevät, paikka oli täynnä espanjalaisia talviurheiluturisteja samoin kuin ostosmatkalaisia. Siellä täällä kuuli venäjää ja arabiaa, mikä on muillekin Euroopan kääpiövaltioille ominaista, niissä kun rahojen alkuperää ei kysellä.

*   *   *

Espanjan Pyreneillä pääkohteeni sijaitsi Aragonian puolella, korkealla vuoriston keskiosissa, Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuistossa. Muuan suomalainen biologi oli neuvonut minua hakeutumaan Bestuén kylään, jossa partakorppikotka - eli espanjaksi quebrantahuesos, se-joka-rikkoo-luita - tykkäsi lennellä ympäröivien pahtojen ja harjanteiden yllä.

Päätin hakeutua sinne pikkuteitä pitkin saadakseni parhaat palat Pyreneiden luonnosta. Valitettavasti pyreneidenvuorivuohi, joka tapasi elellä juuri Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuiston alueella, kuoli sukupuuttoon vuonna 2000. Korppikotkat ovat kuitenkin yhä elossa. Matkan varrella näinkin lukuisia hanhikorppikotkia, mutta saman päivän aikana myös kaikki kolme muuta Euroopan korppikotkalajia, samoin kuin maakotkan, käärmekotkia, vuorikotkia ja pikkukotkan.

Melkein heti kun olin pysäköinyt uteliaiden mummojen silmien alle Bestuén kylässä, ylleni kaartoi komea vanha partakorppikotka, kuin katsomaan tulijaa. Olin kylässä ainoa matkailija ja majatalokin oli suljettu, joten majoituksen jouduin hakemaan paljon etelämpää Grausin pikkukaupungista. Sitä ennen ehdin nähdä useamman partakorppikotkan, kaksi pikkukorppikotkaa, kymmeniä hanhikorppikotkia ja yhden munkkikorppikotkan, parvittain haarahaukkoja ja useita isohaarahaukkoja, pikkukotkan ja kaikenlaista muuta mukavaa.

Palatessani vuorilta liftasi Minerva-niminen tyttö kyytiini Escalonan kylän ulkopuolella olevan ravintolan edestä kotikaupunkiinsa Aínsaan. Hän oli vuoristolainen, puhui lähinnä katalaania, mutta osasi myös kastiliaa ja vähäsen ranskaa. Englantia ei juurikaan. Lisäksi hän osoittautui olevan täysin humalassa, mikä yllätti minua, koska hän vaikutti kunnolliselta tytöltä, mutta tajusin pian, että joka kylä alueella oli tuossa vaiheessa iltaa humalassa - täällä nimittäin laskettiin Kristuksen nousseen jo kolmannen päivän aattona.

Samalla ilmiöllä oli ikäviä seurauksia Grausissa, sillä majatalon lupaamaa parkkipaikkaa ei ollutkaan - ilmeisesti koko lähiseutu oli ajanut pikkukaupunkiin juomaan ja syömään, hillui humalassa pitkin kylänraittia ja oli täyttänyt kaikki täytettävissä olevat tilat autoillaan. Ei ollut muuta paikkaa kuin täyteen ahdettu epämääräinen takapiha, ja siellä epämääräisen vaijerin päässä roikkuva metallitörppö murskasi autostani takaikkunan. Koska pääsiäispyhät olivat päällä, vuokrafirma ehdotti, että sinnittelisin rikkinäisellä ikkunalla loput lomaani siihen asti kunnes saisin auton heille Barcelonan lentokentälle, ja hakisin myöhemmin korvauksia vakuutusyhtiöltä. Koska vaihtoehtona oli olla autotta keskellä vuoristoa, näin oli tehtävä. En antanut sen pilata pääsiäistäni, tai matkani jatkumista.

*   *   *

Viimeinen täysi matkapäiväni koostui Pyreneiden alarinteistä ja sitten laajoista viljelysmaita ja macchiaa käsittävistä tasangoista, jotka viettävät Katalonian keskiosien halki Välimeren rannikkoa kohti, ennen Montsant- ja Montserrat-vuoriketjujen ylittämistä. Tein lukuisia pysähdyksiä linnustollisesti mielenkiintoisiin maastoihin ja havaitsin ilokseni useimpien viimeistenkin myöhäissaapujien nyt ilmaantuneen ääneen tai näkösälle.

Kävin viimeisellä suurella pääsiäisillallisellani Montblancin keskiaikaisessa pikkukaupungissa ja jatkoin sitten viimeiseksi illaksi jo tutuksi tulleeseen Castelldefelsiin. Seuraavana päivänä Kiovaan lentäessäni oli täällä tullut eräänlainen takatalvi ja löysin asuntoni hyytävän kylmänä. Sitä on jatkunut sittemmin.

Kirjallisesti en ole ollut kovin tuottoisa. Romaanini on juuttunut kuudenteenkymmenenteen lukuunsa, vaikka tarina on lähellä loppuaan - seitsemättäkymmenettä ei enää pitäisi tulla. Muuan ystävällinen sielu oli kuitenkin jättänyt minulle viestinä koordinaatit siitä, kuinka löytää valkopäätiaisia Rivnen ja Volynian läänien pohjoisosien soisista metsistä, joten jonain tulevista viikonlopuista ottanen tuosta neuvosta vaarin ja katsastanen aluetta, jonka muutenkin tiedän mainioksi: siellä tulee vastaan saksanhirvien ja villisikojen lisäksi visenttejä, ja mustahaikara ja kiljukotka ovat yleisiä pesimälajeja.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kettu, kaniini ja kotisirkka

Viikonloppuna piipahdin taas Ammanissa. Se oli jo kolmas kerta vuoden sisällä, mutta Kiovasta on kätevät suorat lennot sinne, eikä ole kallista. Lensin suoraan töiden jälkeen perjantaina, palasin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

Jordanian pääkaupunki on aliarvostettu: se ei ole yhtä eksoottinen kuin Kairo tai Damaskos, yhtä trendikäs kuin Beirut eikä yhtä ultramoderni kuin Dubai, mutta se on kuitenkin sopivassa määrin niin levanttilainen, arabialainen kuin länsimaistunutkin paikka. Sopii mainiosti esimerkiksi arabimaailman ensikävijöille pehmeäksi laskuksi alueelle. Sitä paitsi Amman on rauhallinen, turvallinen eikä liian kallis. Siellä ei ole niin paljon nähtävyyksiä turistin kannalta kuin monissa muissa Jordanian osissa, mutta siksipä siellä ei myöskään ole turistilaumoja eikä kimpussa hääräävää härdelliä rihkamanmyyjineen ja palveluntarjoajineen. Hinnat ovat niitä mitä ovat (paitsi basaarissa) ja kaikki toimii.

*   *   *

Varsinainen syy matkaani oli kuitenkin tavata poika ja tyttö. Poika on 17-vuotias irakilaisen isän ja algerialaisen äidin jälkeläinen, joka on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa. Abiturientti, jolla edessä viimeinen tenttisarjansa ja sitten ylioppilaaksi valmistuminen ja samoihin aikoihin 18-vuotissyntymäpäivänsä. Tyttö on 19-vuotias hammaslääketieteen opiskelija Irbidistä, isän puolelta jordanialainen ja äidin puolelta venäläinen. Hitunen tataarivertakin, esivanhemmat taistelivat valkoisessa armeijassa polsuja vastaan.

Poika oli tämän kokoontumisen järjestänyt. Ainoat vieraat olimme minä ja tyttö. Me olimme valittuja. Me olimme ne, jotka poika tilaisuuteensa halusi, ja sai. Toinen meistä matkusti paikalle lentokoneella Kiovasta, toinen bussilla Irbidistä. Tyttö toi suuren kukkakimpun. Minä järjestin meidät ravintolaan. Ikäraja oli 23, mutta tunnen sedän, joka paikkaa pitää - hän on nähnyt minut ja pojan monta kertaa terassillaan šakkia pelaamassa. Setä tuntui myös tietävän, että päivä oli jotenkin erityinen. Kukaan ei nipottanut iästä, tai tarjoilusta.

Poika oli hankkinut kolme riipusta, yhden meistä kullekin. Hän sanoi laittaneensa niihin pienet palaset sieluaan, ja pitäisimme ne aina lähellä sydämiämme, jotta emme koskaan joudu eroon. Minä ja tyttö saimme myös runot kumpikin. Molemmissa on keskellä eläimen kuva ja sen neljällä puolella neljä säettä, kussakin neljä riviä. Kaikki saksaksi, koska runsas vuosi sitten poika alkoi huvikseen lukea saksaa ja nykyään kirjoittaa tuolla kielellä faustisia runoja, vanhahtavaan tyyliin. Saksasta on tullut hänelle yksi saari lisää. Pakopaikka, jossa hän voi olla vapaa.

*   *   *

Pojan älykkyysosamäärä huitelee jossain 145:n yläpuolella. Tyttö ei jää siitä paljon jälkeen, mutta hänellä on ollut suurempia ongelmia mielensä kanssa. Ongelmia, jotka ovat vähitellen tasaantuneet hänen päästyään yliopistoon ja tavattuaan pojan netissä. Pojalla on ihmeellinen kyky niin nuoreksi, puhua ihmisille kuin ihmisille - mutta erityisesti älykkäille ihmisille - ja tehdä heihin syvä vaikutus. Tyttö on arrogantti kapinallinen, joka mielellään provosoi ihmisiä ja yhteiskuntaa. Mutta hän on myös tyttö. Tyttöystävän olemassaololla on valtava itsetuntoa vahvistava merkitys nuorelle pojalle, varsinkin sellaiselle, joka on viettänyt suurimman osan teinivuosiaan hyljeksittynä nörttinä.

Ehkä pojan kyky tehdä vaikutus johtuu osaltaan hänen omista vaikeuksistaan. Hän oli vuosikausia koulukiusattu. Älyllisesti lahjattomat kiusaajat ovat nyt jääneet taakse, mutta poika kokee yhä eksistentiaalista yksinäisyyttä outolintuna nörttiydelleen ilkkuvien koulukaveriensa keskellä. Lisäksi ovat vaikeat vanhemmat. Vastuusta vetäytyvä isä ja epävakaa, uskonnollisesti fanaattinen, vainoharhaisuuteen asti poikaansa kontrolloimaan pyrkivä äiti, joka on ajoittain myös väkivaltainen. Pienempänä poikaa kiusattiin usein siitä, että äiti oli hakannut hänet siniseksi ja sulki tuon tuosta kotiarestiin.

Nyt kun täysi-ikäisyys, ylioppilaaksi valmistuminen ja seuraavaksi yliopistoelämään siirtyminen ovat jo niin lähellä, luulisi pojalla olevan syytä helpotukseen ja juhlaan. Valitettavasti itsenäisyyden häämötys horisontissa on tuntunut sysäävän äidin kokonaan raiteiltaan ja tilanne on loppua kohti vain pahentunut. Toivon, että tuo nainen vielä jonain päivänä - kun pojastaan on tullut maailmankuulu tiedemies tai teknologi tai kirjailija - ymmärtää, mitä omien tekojensa vuoksi menetti.

*   *   *

Poika otti minuun taannoin yhteyttä saman foorumin kautta, josta olen tullut tuntemaan monta kaltaistaan nuorta. Kuten pian tajusin, hän oli silloin vasta 15-vuotias. Runsas vuosi sitten meistä tuli ystäviä oikeilla henkilöllisyyksillämme ja viime kesänä tapasin hänet ensi kerran elävänä. Paljon on vettä virrannut Jordanjoessa (ja Dneprissäkin) jo tuona aikana. Mutta vielä paljon enemmän tulee virtaamaan. Voin vain kuvitella, mitä ihmeitä poika on saavuttanut vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, ollessaan 27-vuotias. Hän on jo nyt harvoja ihmisiä, joiden kanssa voin keskustella aivan mistä tahansa. Hän puhuu suvereenisti luonnontieteistä, keinoälyn kehityksestä, evoluutiosta, psykologisesta testaamisesta, Nietzschestä, maailmanhistoriasta, runoudesta, vaihtoehto-oikeiston tai arabialaisten marxistien meemeistä, tai siitä, miten hän haluaa antaa ystävilleen kuolemattomuuden sitten kun on kehittänyt siihen keinot.

Mistä teinipoika on saanut ammennettua kaiken tuon tiedon? Ei suinkaan koulusta. Silloin kun häntä huvittaa, hän lukee valtavia tieteellisiä tiiliskiviä muutamassa päivässä, mutta useinkaan häntä ei huvita. Sen sijaan hänellä on avovankilaelämässään ylen määrin aikaa seikkailla tärkeimmällä maagisella saarellaan, internetissä. Yleensä hän esiintyy nimimerkillä ja ihmiset pitävät häntä ehkä amerikkalaisena, ehkä eurooppalaisena, mutta vähintäänkin kymmenisen vuotta vanhempana kuin mitä hän todellisuudessa on. Ja niinpä hän on etsinyt ystävikseen enemmän omalla tasollaan olevia ihmisiä, kuten evoluutiotutkijoita, futurologeja ja kielitieteilijöitä. Joskus katsoessani hänen nettikeskustelujaan tulee mieleeni Raamatun tarina Jeesuksesta, joka lapsena käveli synagogaan ja imponeerasi rabbeja kysymyksillään ja tiedoillaan.

Nettihenkilönä poika on itsevarma ja sosiaalinen; hänen on helppo vakuuttaa tietolähteitään, hän hallitsee useimmat vakuuttamis- ja vaikuttamistekniikat erinomaisesti. Netissä kasvaneena hän on hyvä ja nopea tiedonetsimisessä aiheesta kuin aiheesta - mutta monista muista nettikansalaisista poiketen myös harvinaisen vahva kriittisessä arviointikyvyssään. Hän on humoristinen, usein jopa hävytön, koettelee mielellään normeja ja konventioita, ja heittäytyy omaksi älylliseksi huviksensa eri alojen väittelyihin. Sillä tavalla saa nopeasti hämmästyttävän määrän tietoa - jos on hänen tapaansa kykenevä käsittelemään sen analyyttisesti ja kriittisesti.

Minuun on aina tehnyt vaikutuksen hänen hämmästyttävä tietoisuuden tasonsa. Hän analysoi ja tarkastelee maailmaa ja itseään kypsyydellä, joka on ennenkuulumatonta tuon ikäiselle, mutta jota tasoa suurin osa aikuisistakaan ei koskaan saavuta. Usein minusta tuntuu kuin hän suorastaan lukisi ajatuksia. Joskus hän huvikseen sanookin niin tekevänsä.

*   *   *

Mutta ne runot. Minun saamani runo kertoo kotisirkasta - Heimchen. Keskellä on pojan piirtämä kuva kyseisestä hyönteisestä. Koska poika on mieltynyt viittauksiin, monitasoisiin merkityspeleihin ja sanaleikkeihin, ei varmasti mikään sana runon kuudellatoista rivillä ole sattumaa. Heimchen on kielellisesti vähän kuin englannin homie. Ja kotisirkan viite on minulle selvä: Samu Sirkka (il Grillo Parlante), Pinocchion ulkoistettu omatunto.

Tyttö sai runon kaniinista, ja sen keskellä pojan piirtämän kuvan luppakorvaisesta kanista. Poika itse on aina ollut kettu. Sisäpiirijuttu, mutta se sai alkunsa kauan sitten hänen käyttämästään avattaresta ja Saint-Exupérystä.

*   *   *

Ennen tytön bussin saapumista kävimme pojan kanssa kahvilla ja söimme suklaaseen kuorrutettuja vohveleita. Keskustelimme kirjallisuudesta ja tieteestä, omasta käsikirjoituksestani (jonka parissa poika on minua suuresti auttanut - hänen vaikutuksensa on ollut vahva varsinkin saarella tapahtuvaan toiseen osaan) ja pojan tulevaisuudensuunnitelmista. Kävimme kirjastossa katsomassa saksalaisten klassikoiden osastoa ja poika halusi näyttää minulle mitä kaikkea oli viimeksi tutkinut. Kun tuli ajankohta, jolloin hänen äitinsä tavallisesti kulkee kirjaston ohi, hän halusi meidän piileksivän hetken ajan kirjaston takana, elokuvateatterilla. Pian sen jälkeen tyttö tuli.

Vietimme kauniin illan pubissa ja sitten yötä myöten hipsterikahvilassa. Poika pääsi vauhtiin. Hehkui, loisti, selitti ja puhui meille vapautuneena, kaikesta mahdollisesta.

Tyttö kertoi minulle siinä sivussa elämäntarinansa ja miten poika oli hänet pelastanut pahasta masennuksesta. Nettituttavuutemme perusteella odotin keskusteluja Kropotkinista tai Ayn Randista, mutta tyttö halusikin keskustella slaavien historiasta, kasaarivaltakunnasta, kasakoista ja Ukrainasta. Millaista täällä oikeasti oli? - tytön äidin välittämä kuva oli kovin yksipuolinen. Annoin tytölle mukanani olleet ukrainalaiset sanomalehdet, joista hän olikin hyvin kiinnostunut. Hän halusi kuulla Laatokalla olevasta Mantsinsaaresta, josta äidinäitini suku oli kotoisin, ja hän osoitti tietävänsä paljonkin tsaarinajan historiasta, vanhauskoisista ja Suomen rajaseudusta, joka hänen mielikuvitustaan oli aina kiehtonut.

Puolenyön aikaan saatoimme pojan kotikatunsa päähän, jossa hän hyvästeli meidät, jottei kukaan hänen äitinsä tunteva naapuri näkisi meitä, juoruilisi ja aiheuttaisi kohtausta äidin taholta. Siihen asti poika oli ollut iloinen, mutta lopulta pois pimeisiin varjoihin kävellessään oli kuin yllään olisi ollut myös syvän ahdistuksen varjo. Saari oli sulkeutunut, valot sammuneet. Siltä kerralta.

Puhuimme asiasta hiljaa tytön kanssa, kun saatoin hänet taksiasemalle. Me, kaksi vierasta, olimme pojan valittuja, joten emme ikinä hylkäisi häntä. Saari olisi aina olemassa, silloinkin kun sinne käsillä olevalla hetkellä ei päässyt. Me tiesimme, ja ymmärsimme toisiamme, koska eri aikoina olimme kaikki käyneet sen läpi.

*   *   *

Poika kävi aamulla uudelleen tapaamassa minua, istumassa terassilla, kertomassa ilostaan. Varmistamassa, että riipus ja runo olivat hyvässä tallessa. Hän halusi niistä valokuvatodisteet vielä sittenkin kun olin palannut Kiovaan. Kyllä ne pysyvät tallessa. Mutta se, mitä ne edustavat, pysyisi ilmankin niitä sydämessäni ja mielessäni.

Ystävyys on meidän raadollisena aikanamme aliarvostettua. Mukavuuksia ja ruumiin nautintoja himoitseva kuolleen Jumalan kulttuuri on vieläpä tehnyt ystävyydestä pilkkasanan - friendzone. Jos joku olisi meitä kolmea katsellut pubissa tai kahvilassa, hän olisi todennäköisesti ihmetellyt, mikä meitä oikein yhdisti. Mutta väliäkö sillä. Ihmiset käykööt kulkuaan onttoutta kumisevin sydämin. Meillä on saaremme. Silloinkin kun olemme eri puolilla maailmaa.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Villihanhien matkassa

On talven viimeinen ilta, huomenna koittaa kevät. Vaikkei siltä vielä näyttäisi, ilmassa on jo ollut kevään merkkejä. Virallisesti kevätkauden katsotaan Itä-Euroopassa alkavan naistenpäivästä eli vasta ensi viikolla.

Helmikuun puolivälin puolin ja toisin olin taas toisella puolen Tonavan. Kansanlaulun sanoin sinne on paljon poikia haudattuina Balkanin santaan. Mutta mikä vielä tärkeämpää omalta kannaltani, Mustanmeren rannikkovyöhykkeen järvet Romaniassa ja Bulgariassa toimivat miljoonien tundralta ja taigalta saapuvien hanhien talvehtimisalueena. Oli aika lähteä villihanhien perään, ei tosin peukaloisena vaan pitkässä harmaassa afgaanitakissa ja tryzubilla varustetussa pipossa, jeepin ja kaukoputken kera.

Yleisiä hanhilajeja ovat tundrahanhi ja merihanhi. Pääkohteinani olivat kuitenkin kaksi maailmanlaajuisesti erittäin uhanalaista lajia, kiljuhanhi ja punakaulahanhi. Belgialainen lintuharrastajatuttuni ehätti alueelle ensin ja kertoi minulle suurimman osan punakaulahanhen maailmankannasta olevan talvea viettämässä Bulgariassa, Burgasin kaupungin kupeessa sijaitsevan Vajajärven ympäristössä. Talvehtivista kiljuhanhista sen sijaan näkyi raportteja sekä Bulgariasta että Kreikan puolelta Evroksen suistosta.

Suuntasin Kiovasta etelään Odessan valtatietä varsin arktisissa tunnelmissa. Lumi viuhui ympärillä ja nietokset olivat korkeita. Talvehtivia piekanoita näkyi talven tunturimaisiksi muuttamissa maisemissa useita runsaampien hiirihaukkojen joukossa. Lisäksi räkättirastaiden ja urpiaisten talviparvia siellä täällä. Pulmusia ei näkynyt; lievätkö jo suunnanneet pohjoista kohti.

Vasta Odessan ympäristössä alkoi näkyä paljaampia maita. Pakkanen silti paukkui ja tuuli puhalsi mereltä hyytävänä. Ukrainan puolella Etelä-Bessarabiassa käytännössä kaikki järvet olivat vielä jäässä, mutta eräille jokisuulahdille oli kerääntynyt suuria massoja talvehtivia arktisia vesilintuja, varsinkin telkkiä, puna- ja tukkasotkia, isokoskeloja ja uiveloja.

Etelä-Bessarabian peltomailla liikkui suurina talviparvina mm. peippoja ja järripeippoja, kottaraisia, räkätti- ja punakylkirastaita, tiklejä, viherpeippoja ja urpiaisia, kelta- ja harmaasirkkuja. Hiirihaukkoja ja piekanoita täälläkin. Taivaan pimentäviä mustavaris- ja naakkaparvia, pienempinä kerääntyminä sepel- ja uuttukyyhkyjä.

Moldovan rajalla virkailijatar ei ensin millään tajunnut kuka olen, joten jouduin seisomaan porteilla ja soittamaan aikani auton ikkunasta rajavartiostolle Tin Sontsjan kappaleita Sontsetšolovik ja Kosari, ennen kuin asia lopulta juolahti hänelle mieleen ja pääsin jonojen ohi. Minulla nimittäin oli jo kiire Galaţin kantapaikkaani Ca Jouhun, mättämään lihaa ja viiniä erinomaisen edullisesti. Tuntee itsensä aurinkoisemmaksi.

Minua miellyttävät Romanian vähemmän matkailijoiden suosimat itäiset rajakaupungit, kuten Iaşi, Galaţi ja Brăila. Turistit keskittyvät Romaniassa Transilvaniaan, Karpaateille ja Bukarestiin, kesäisin myös muutoin alikehittyneelle Mustanmeren-rannikolle. Silti mainitut kaupungit ovat hämmästyttävän vilkkaita ja miellyttäviä, eivätkä todellakaan hinnoilla pilattuja. Galaţissa ja Brăilassa oman viehätyksensä tuo myös se, että ne ovat Tonavan jokisatamia. Ehkä olen muodostanut myönteisen tunnesiteen näihin paikkoihin myös siksi, että ne – samoin kuin Puolan Lublin – ovat usein toimineet ensimmäisinä portteinani Ukrainasta EU:n ja NATO:n alueelle.

Galaţista ei ole kuin kolmen tunnin ajomatka Bukarestiin, mutta melkein saman verran aikaa tuhrautui parkkipaikallisen hotellin löytämiseen miljoonakaupungin autoruuhkissa. Sopiva löytyi lopulta läheltä Gara de Nordia. Vietin Bukarestissa kaksi päivää, oppaanani korruptiota ja kaikkea pahaa vastaan taisteleva sankarillinen toimittaja-historianopiskelija. Suurmielenosoitukset olivat tosin laantuneet pienemmäksi päivystykseksi Piaţa Victorieilla. Bukarestkin on hintatasoltaan käsittämättömän edullinen kaupunki, ja pääsin perehtymään myös kirjakauppojen tarjontaan.

Bukarestista jatkoin Bulgarian jokisatamaan Ruseen, poimin kaksi belgialaista mukaan ja jatkoin sitten kohti Varnaa. Bukarestin päivieni aikana kevät alkoi jo näyttää naamaansa, vaikka lunta riitti Bulgariaan saakka. Tämä talvi on ollut ankara, ja alun perin pelkäsinkin, että kilju- ja punakaulahanhet olisivat lentäneet Kreikkaan, Turkkiin tai peräti Irakiin saakka, kuten ne kylmimpinä talvina tekevät. Ensimmäisten lämpimämpien päivien jälkeen tilanne kuitenkin eteni nopeasti päinvastaiseen suuntaan ja osa hanhimassoista alkoi asteittain siirtyä pohjoiseen, kohti Romaniaa.

Ajoin Varnan kautta kohti Burgasia ja kohtasin jo rannikon tulvittuneilla pelloilla joitakin tuhansia tundra- ja merihanhia, laulujoutsenia ja joukosta löytyi yksi metsähanhikin, joka etelässä on harvinainen, suurin osa kannasta kun talvehtii Länsi-Euroopassa. Lisäksi löysin suuria parvia töyhtöhyyppiä ja kapustarintoja, sinisuohaukan ja useamman arohiirihaukan sekä Romanian että Bulgarian puolelta. Kulttuurikohteena pysähdyin Nesebarin historiallisessa pikkukaupungissa, joka oli aavemaisen autio näin talvella. Toi silti hieman mieleen Bybloksen. (Nesebar on muinainen kreikkalainen siirtokunta Mesembria.)

Tärkein operaatiotoimialueeni sijaitsi molemmin puolin Burgasia. Pohjoispuolella on parissa paikassa suola-altaita, joilla olin hämmästynyt löytäessäni – jo helmikuussa – pieniä parvia suosirrejä samoin kuin yksittäisiä eri lajien vikloja, mustajalkatyllejä, tundrakurmitsoja ja isokuoveja. Näytti, että kahlaajat ovat jo liikkumassa kovasti pohjoista kohti, vaikka samaan aikaan oli lunta maassa.

Vajajärvi on varsin imponeeraava paikka, puhuttiinpa sitten järvellä lepäilevistä vesilintulautoista tai järveä ympäröivillä kumpuilevilla peltomailla laiduntavista sadoistatuhansista hanhista, joista ylivoimaisesti suurin osa tundrahanhia. Tuhansien hanhien takana laidunsi laulujoutsenia ja niiden joukossa pikkujoutsenia, joten totuin jo pitämään hanhien joukossa olevia suuria valkoisia lintuja joutsenina.

Kun sitten skannasin järvellä kelluvia yli miljoonaa tundrahanhea etsiäkseni joukosta harvinaisia kilju- ja punakaulahanhia, ajattelin mielessäni niiden takana kelluvien valtavien valkeiden lintujen, joiden päät olivat piilossa siiven alla, olevan kyhmyjoutsenia, joita oli järvellä paljon. Linnut kuitenkin osoittautuivat kiharapelikaaneiksi. Sittemmin laskin Burgasin ympäristön järviltä ja kosteikoilta yhteensä parikymmentä kiharapelikaania.

Järven etelärannalla Gorno Jezerovon kylässä jouduin keskelle mitä merkillisintä näytelmää. Kaduilla juoksi keppien kanssa lapsia pelottelevia piruja ja zombeja, joita lapset yrittivät puolestaan lyödä kepeillä, mutta useimmiten pelkäsivät liikaa ja säntäsivät viime hetkillä karkuun. Tästä groteskista karnevaalista läpi pääsemiseksi minulta vaadittiin lahjuksia. Onneksi symbolinen kolikkokasa kelpasi.

Vajajärven eteläpuolella oleva Mandrajärvi oli yhä melkein kokonaan jäässä – toisin kuin pääosin sula Vajajärvi – mutta senkin ympäristöstä löytyi runsaasti talvehtivia vesilintuja, etenkin Podan kosteikosta, jossa on myös lintukeskus; ystävällinen mies opasti kaikkien lähistöllä oleilevien harvinaisuuksien koordinaateille, näytti mistä löytyivät mustapäälokit ja kovin aikainen mustaviklo.

Lopulta lomaviikkoni kääntyi päätökseensä ja alkoi paluumatkani, ei tosin ilman, että ehdin katselemaan hanhia, joutsenia ja sorsamassoja myös Romanian puolella Constanţan alueella. Vietin viimeisen matkayön Constanţassa ja ajoin sitten sieltä yhdessä päivässä Galaţin ja Odessan kautta Kiovaan. Mukaan tuli laatikoittain ja kanistereittain hyviä viinejä Bulgarian, Romanian ja Ukrainan Mustanmeren-puoleisilta tiloilta – odottamaan viimeistä kevättäni Kiovassa ja siivittämään loppurutistukseensa ehtinyttä romaanikäsikirjoitusta.

torstai 23. helmikuuta 2017

Uudesta-Seelannista II

Lähdettyäni ajamaan takaisin etelän suuntaan, vierailin Waitakeren suojelualueella, joka on melko laaja metsäalue lähellä Aucklandia ja siksi usein myös täynnä kotimaisia vierailijoita Suur-Aucklandin alueelta. Koska aluetta ei ole puhdistettu nisäkäspedoista, lintulajisto ei sisällä harvinaisempia endeemejä. Yleisempiä, kuten kereruja, tuita, peukaloissieppoja ja tiaisviuhkoja, sen sijaan on runsaasti tarjolla.

Pysähdyttyäni ostoksille Aucklandiin jatkoin sitten sieltä etelään Whangamarinon soille, jossa tarkoitukseni oli nähdä paikallisia vesi- ja kosteikkolintuja. Näistä suurin osa ei ole endeemisiä, vaan samaa lajistoa Australian kanssa. Mustajoutsen, täplätavi ja australianlapasorsa olivat yleisiä. Uuden-Seelannin yleisin sorsa on sen sijaan valitettavasti nykyään istutettu sinisorsa, joka on sulauttanut itseensä oseanialaisen vastineensa juovanaamasorsan. Uudessa-Seelannissa näkee erittäin paljon näiden kahden risteymäkantojen edustajia, jotka usein näyttävät juovanaamasorsilta naamajuovineen, mutta joita ei pidetä puhtaina lajinsa edustajina. Komea paratiisisorsa - Uuden-Seelannin vastine Euraasian ruostesorsalle - on sen sijaan sekä endeeminen että hyvin yleinen. Ruostesorsan tavoin senkin löytää usein kaukana vedestä, esimerkiksi pelloilta, niityiltä tai nummilta.

Majoituin Hamiltonin kaupunkiin, jossa oli runsas vaikkakin kovin varhain ovensa sulkeva ravintolatarjonta. Varsinainen kohteeni oli kuitenkin kaupungista kaakkoon sijaitseva Maungatautari, suojeltu ja petokontrolloitu sademetsän peittämä vuori, jonne harkitaan jopa kakapon palauttamista - kakapo löytyy luonnossa nykyään vain kolmelta eristyneeltä ja suljetulta pikkusaarelta, joista kaksi, Codfish- ja Anchor-saaret, sijaitsevat kaukana etelässä ja yksi, Little Barrier Island, pohjoisesta. Mihinkään niistä ei pääse ilman erityislupaa kuten osallisuutta biologiseen ekspeditioon.

Kakapottakin Maungatautari oli sangen antoisa kohde endeemisiä luontokappaleita etsivälle. Parin tunnin luontopolkujen kävelyn jälkeen muistivihossani oli kolmisenkymmentä lajia, mikä ei kuulosta paljolta, mutta Uudessa-Seelannissa edustaa korkeaa diversiteettiä. Täällä kohtasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi kakan, pronssinhohtoisen suuren metsäpapukaijan. Paikallisetkin suhtautuivat kateudella siihen, että onnistuin valokuvaamaan aikuisen kiiltokäen, joka useimpien kohdalla jää vain kuulluksi, ei nähdyksi lajiksi. Peukaloissieppoja ja pohjoissaarensieppoja oli runsaasti, samoin tiaisviuhkoja, hopearillejä ja uudenseelanninmalureja. Vierailijakeskuksen myymälässä oli hyvä valikoima kirjallisuutta.

Ajoin sitten pitkän matkan Pohjoissaaren sisäosien halki, Taupon ja Turangin kauniiden maisemien ja useiden luontopysähdysten kautta Whanganuihin ja edelleen Kapitin rannikolle kohti Wellingtonia. Vietin uudenvuodenaaton Foxtonin ja Levinin pikkukaupungeissa. Sää kurjeni merkittävästi ja johti seuraavina päivinä siihen, että suunnitelmani vierailla Kapitin suojellulla saarella peruuntui. Viestin sen sijaan tihkusateisen päivän tiiraillen runsaita kahlaajamassoja Foxtonin rannikolla - pääosissa punakuirit ja isosirrit, mutta sieltä löytyi runsaasti myös kieronokkatyllejä ja uudenseelannintyllejä ynnä kaikenlaista muuta.

Kun seuraavakin päivä oli myrskyisä ja kaikki alukset peruttu, vietin sadepäiviä Wellingtonissa, joka ei ollut lainkaan hullumpi kaupunki. Löysin muutaman hyvän pubin ja kirjakaupan. Kävin Zealandian kansallispuistossa, joka on perustettu yhteen Wellingtonin laaksoista ja puhdistettu vieraspedoista. Se tarjoaa hyvän mahdollisuuden nähdä läheltä ja valokuvata monia endeemisiä lajeja. Ja kun ylimääräistä aikaa jäi alkuperäisten suunnitelmieni peruuntumisesta, kävin Wellingtonin itäpuolella, lahden toisella puolella sijaitsevalla Baringin niemimaalla, jossa oli houkuttelevan kuuloinen Khybersolan alue. Kauniita maisemia, mutta sisämaalinnusto pääasiassa vieraslajeja. Rannoilla sentään kaikenlaista.

*   *   *

Pohjoissaaren ja Eteläsaaren välillä liikennöi kaksi lauttalinjaa, jotka kulkevat Cookinsalmen yli Wellingtonista Pictoniin. Cookinsalmen ylitys on erinomainen tilaisuus nähdä paljon valtamerilintuja, joten aluksella kannattaa hankkiutua johonkin yläkansille, mieluiten ulkoilmaan, ja asettua tähystämään merta. Pian näkyviin tuleekin lähellä rannikkoa viihtyviä uudenseelanninliitäjiä ja myrskysukeltajia, salmen keskiosissa runsaina parvina liitäjiä, viistäjiä, prioneja ja useita albatrossilajeja, varsinkin isoalbatrossia lensi mennen tullen paljon.

Saavuttaessa Eteläsaaren ensimmäisille kalliosaarille ja Marlborough'n salmiin, kannattaa tähyillä rantajyrkänteillä pesiviä merimetsoyhdyskuntia - siellä voi nähdä myös harvinaisen maorimerimetson, joita on muutama yhdyskunta paljon yleisempien kaunomerimetsojen ja partamerimetsojen ohella. Myös kihuja näkyy lähempänä rannikkoa. Iltaisin voi nähdä sinipingviinien alkavan saapua mereltä pesimärannikoilleen.

Pictonin pikkukaupunki on ensimmäinen paikka Eteläsaaren puolella ja itsessään varsin viehättävä, ei vähiten sen vuoksi, että sijaitsee erinomaisen luonnonkauniilla alueella Marlborough'n salmien ja Kuningatar Charlotten väylän päässä. Kaikkiin suuntiin Pictonista on hienoja rannikoita, etelään voi jatkaa Marlborough'n viinilaaksoihin, pohjoisen suuntaan taas Abel Tasmanin kansallispuistoon. Pictonista pääsee myös veneellä Motuaran suojellulle saarelle.

Luonnonystävän kannalta keskeinen kohde on Kaikouran pikkukaupunki Eteläsaaren koillisella rannikolla. Siitä on kehittynyt valaiden, delfiinien ja pelagisten merilintujen katselemisen mekka. Valitettavasti hiljattainen maanjäristys tuhosi sekä Pictonista Blenheimin kautta Kaikouraan kulkevan tien että aiheutti sen, että moni matkailuyrittäjä sulki ainakin toistaiseksi ovensa.

Oli tehtävä pitkä kierros, ensin sisämaan ylänköjen halki Saint-Arnaudin vuoristokylän ja Bullerinsolan kautta länsirannikolle, jossa vierailin Paparoan kansallispuistossa ja pääsin näkemään ensimmäiset vekani sateisessa säässä. Veka on suuri lentokyvytön luhtakana, joka on yhä Eteläsaarella paikoin yleinen - Pohjoissaarella hyvin harvinainen. Jatkoin sitten edelleen Lewisinsolan kautta kulkevaa reittiä ja sisämaatietä pitkin Kaikouraan.

Kaikourassa rannikon luontopolut tarjosivat paljon merimetsoja, merikarhuja ja lokkiyhdyskuntia. Useammasta niemenkärjestä pystyi myös näkemään tuhansia tummapikkuliitäjiä, jotka pesivät Kaikouran ympäristön kukkuloiden lakiosissa, sekä merellä pyyhältäviä isomyrskyliitäjiä ja albatrosseja. Pelagisia retkiä merelle kuitenkin lykättiin lykkäämistään myrskyvaroitusten vuoksi. Palasin Kaikouraan vielä myöhemmin Arthurinsolassa käytyäni siinä toivossa, että nyt käynnistäisivät luvatut ja jo maksetut pelagiset matkansa, mutta lopputulos oli usean päivän odottelun jälkeen vain rahat takaisin.

Arthur's Passin kansallispuisto oli sen sijaan hieno elämys itsessään. Siellä pääsee melkoisella varmuudella tutustumaan läheisesti Eteläsaaren vuoristojen tyyppilajiin, keaan, joka on viekas ja utelias suuri papukaija. Varansa kannattaa pitää, sillä kea näyttää mieltyneen autojen tiivisteisiin ja kaikenlaisten asioiden hajottamiseen jykevällä nokallaan. Arthurinsolan vuoristoissa pääsee myös samoilemaan etelänpyökkien muodostamissa ikimetsissä, jotka ovat niitä samoja enttimetsiä, joissa Sormusten herran elokuvatrilogiaa on kuvattu. Varsin taianomainen tunnelma niissä olikin, etenkin kun ympärillä hyörii koko ajan metsävilistäjiä, peukalois- ja eteläsaarensieppoja ja muita jänniä pikkulintuja, ja pipipi huuteli puista.

Alueen vuoristojärviltä löytää istutettujen sinisorsien ja kanadanhanhien lisäksi myös alkuperäistä silkkiuikun eristynyttä populaatiota samoin kuin yleisenä esiintyvän uudenseelanninsotkan. Vuoristopuroissa elää harvinainen vuorisorsa. Kirjokiivi huutelee öisin alueen metsissä. Lewisinsolan maisemissa vastaani tuli myös uudenseelanninhaukka.

Sahattuani pari päivää vuoristojen ja Kaikouran väliä, oli aika lopulta suunnata kohti kotimatkaa. Kaikouran komplikaatioiden vuoksi Eteläsaaren eteläosat jäivät tällä kertaa näkemättä, mutta ainahan on hyvä, että on syitä palata takaisin Uuteen-Seelantiin. Silmiini sattui Ataraussa majoitusta tarjonnut eristynyt paikka, jonka nimi oli Villikiivilooži. Sen omistaja osoittautui eläkkeelle jääneeksi paikallisen luonnonsuojeluorganisaation veteraaniksi, lintuharrastajaksi, valokuvaajaksi ja paikallishistorioitsijaksi, jolla oli oma suojeltu kiivimetsänsä kärpän- ja kusunkestävien aitojen ympäröimänä. Emme onnistuneet yöllä kiivejä näkemään, mutta uudenseelanninpöllö ja suuri joukko vekoja näyttäytyivät sentään.

Paluumatkalla kävin jälleen Paparoassa ja tapasin nuorenparin, joka oli muuttamassa tytön kamoja Eteläsaaren eteläosista Aucklandiin pojan luo. Molemmat olivat luontoharrastajia ja ainoa harmi olikin, että kohtasin heidät vasta tässä vaiheessa, paluumatkani jo alettua, koska sain monta hyvää vinkkiä varmoiksi paikoiksi niiden lajien osalle, joita en tällä matkalla onnistunut näkemään.

Niin ikään kävin Pictonin ympäristössä, näin mm. sinipingviinejä ja merikihuja. Ja Cookinsalmen ylitys sujui erinomaisessa kuvaussäässä, joten sain lopulta kasan niitä albatrossikuvia, joita en myrskysään vuoksi Kaikourasta saanut. Seurana lautalla oli pari bussilastillista partiolaisia matkalla jamboreehen.

Wellingtonista ajoin Pohjoissaaren halki Aucklandiin, käväisin Turangissa, jossa tulivat vastaan ensimmäiset mainat, ja yritin ehtiä vielä ennen auringonlaskua Mirandan kahlaajarannoille. Viimeksi mainitussa tavoitteessa laskelmani - tai ehkä Uuden-Seelannin nopeusrajoitukset - menivät kuitenkin pieleen, joten aurinko oli ehtinyt laskea, ja suuntasin sitten Aucklandiin viimeiseksi Uudessa-Seelannissa vietetyksi yöksi.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Uudesta-Seelannista I

Kiovassa on palattu siperialaissävytteisiin pakkasiin. On aika kirjoittaa Uudesta-Seelannista, koska ellen sitä nyt tee, se jää yhtä kirjoittamattomaksi kuin taannoisista maantiematkoistani parhaimmat, esimerkiksi Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan suuntautuneet, tai hiljattaisempi puolen Argentiinan kierto. Joistakin menneistä matkoista on olemassa rikkoutuneen läppärin uumenissa piileviä päiväkirjoja, toisista ehkä muistivihkoja, mutta niin monet muistot tulevat häviämään kuin kyyneleet sateeseen, kun minusta aika jättää.

Mainitsin yhdeksi syyksi viettää kaksi viikkoa Uudessa-Seelannissa sen, että halusin vilkaista kyseistä saarivaltiota näkökulmasta, jotta olisiko se varteenotettava paikka peräti tulevana kotimaana jonain päivänä. Tuohon kysymykseen voisin vastata, että olisi. Uusi-Seelanti oli vähän kuin subtrooppinen Skotlanti, hyvässä ja pahassa. Vähemmän eurooppalainen kuin Iso-Britannia mutta kuitenkin eurooppalaisempi kuin Australia, Yhdysvalloista puhumattakaan.

Ihmiset muistuttavat geneettisiltä ja luonteenpiirteiltään enimmäkseen pohjoisenglantilaisia ja eteläskotlantilaisia, joskin paikka paikoin esimerkiksi saksalainen ja hollantilainen vaikutus oli yllättävän näkyvää. Valkoiset ovat poimineet rusinoita myös maorikulttuurin pullasta ja maorien perintö näkyy runsaana paikannimistössä. Muun Tyynenmeren ja muunkin maailman maahanmuuttajat sen sijaan keskittyvät erittäin voimakkaasti Suur-Aucklandiin. Uusseelantilaiset urputtivat tongalaisista ja samoalaisista samaan tapaan kuin yhdysvaltalaiset urputtavat meksikolaisista ja eurooppalaiset arabeista.

Kuten toinen saarivaltio, viime kesän matkakohteeni Islanti, myös Uusi-Seelanti on onnistunut maantieteellisestä eristyneisyydestään huolimatta tekemään turismista itselleen keskeisen tulonlähteen. Sekä edut että haasteet ovat hyvin samankaltaisia kuin Islannilla ja Suomella. Maa on kaukana, kallis ja harvaan asutettu. Palvelukulttuuri ei ole luonnostaan ihmisten verissä, vaan väki on kansanluonteeltaan hyvinkin kulmikasta. Turistit tunkevat kuitenkin puoliväkisin paikalle nähdäkseen ihmeellistä luontoa, kauniita maisemia, ja saadakseen sellaisia rajaseudun elämyksiä, joita eivät saa ensimmäisestä etelänkohteesta tai tunnetuimmista kulttuuripääkaupungeista.

Islanti ja Uusi-Seelanti ovat onnistuneet. Suomi on epäonnistunut. Mikä siis mättää? Miksi Suomi ei pystyisi siihen, mihin Islanti ja Uusi-Seelanti ovat pystyneet? Jätän tämän nyt tähän, koska olen asiaa käsitellyt jo aiemmin.

*   *   *

Saavuin saarten suurimpaan kaupunkiin Aucklandiin aikaisin aamulla. Vuokra-autoni oli odottamassa ja pienten alkujonojen ja herätyskahvilla käymisen jälkeen suuntasin ensimmäiseksi pohjoiseen. Kohteeni oli Whangaparaoan niemimaa, ei kovin kaukana Aucklandista, sillä olin etukäteen varannut matkani alkajaisiksi matkan Tiritiri Matangin saarelle, johon pääsee yhteysaluksella joko Aucklandin satamasta tai - kuten minä - Gulf Harbourista edellä mainitulta niemimaalta.

Uudessa-Seelannissa elettiin uudenvuoden molemmin puolin suurinta lomasesongin aikaa, joten lähes kaikki oli hyvä varata etukäteen. Usein en tee etukäteisvarauksia matkoillani, muun muassa koska sattumanvaraisuus vähentää itseeni kohdistuvia spesifejä turvallisuusuhkia. Vapaus muuttaa koko ajan suunnitelmia painaa vaakakupissani enemmän kuin se keinotekoinen turvallisuudentunne, jonka etukäteen tehdyt sitoumukset luovat, varsinkin kun jälkimmäiset johtavat tarpeettomaan aikataulupaineeseen ja rajoittavat mahdollisuuksia hyödyntää kohtalon eteen saattamia mahdollisuuksia. Sesongin aikana oli kuitenkin välttämätöntä tehdä monia majoitus- ja laivavarauksista etukäteen.

Olin hyvissä ajoin niemimaalla ja löysin vaikeuksitta majapaikkani. Vietin iltapäiväni ja pitkälle iltaan Shakespearin suojelualueella niemimaan kärjessä, jossa tulin tutuiksi monien tyypillisten uusseelantilaisten lintulajien kanssa, kuten tuin, uudenseelanninkyyhkyn, pohjoissaarensiepon ja pukekon. Löysin myös harvinaisen ruskotavin. Maisemat olivat hienoja: notkojen pohjilla sai ensikosketuksen uusseelantilaisiin subtrooppisiin metsiin, ylhäällä taas oli ruohostomaita ja niiltä avautuvia tuulisia merinäköaloja Haurakinlahdelle.

Seuraavan päivän vietin kokonaan Tiritirillä. Laivamatkakin oli sangen hyödyllinen, sillä sen aikana näki useampia liitäjä- ja viistäjälajeja samoin kuin lokkeja, tiiroja ja australiansuulia. Tiritiri Matangi on yksi lukuisista suojelluista pikkusaarista, jollaisia on pitkin Uuden-Seelannin rannikkoja. Näiltä saarilta on pyritty hävittämään ihmisen tuomat vieraslajiset nisäkäspedot, ja suojellut saaret ovatkin nykyisin usein ainoita paikkoja, joissa Uuden-Seelannin alkuperäinen lintulajisto, samoin kuin alkuperäiset skinkit ja wetat, ovat hyvin säilyneet.

*   *   *

Tähän yhteyteen on selvitettävä, että Uuden-Seelannin linnusto jakautuu karkeasti neljään ryhmään. Ensimmäisen niistä muodostavat meri- ja rantalinnusto. Uusi-Seelanti on maailman parhaimpia paikkoja nähdä lukuisia valtamerilintuja, kuten albatrosseja, liitäjiä, viistäjiä, ulappakeijuja, myrskysukeltajia ja eräitä pingviinilajejakin. Rantalinnusto on samoin melko runsasta, koostuen sekä paikallisista endeemeistä että kaukaa saapuneista muuttolinnuista - mm. Itä-Siperian ja Alaskan kahlaajista, jotka viettävät pohjoisen pallonpuoliskon talvea eteläisen pallonpuoliskon kesässä.

Toisen ryhmän muodostavat Uuden-Seelannin alkuperäiset maalinnut. Lähes kaikki niistä ovat metsälintuja, ja lukuun ottamatta muutamaa hyvin menestynyttä lajia, kuten tui, tiaisviuhka, uudenseelanninmaluri ja uudenseelanninkyyhky, melkein kaikki ovat uhanalaisia ja harvinaisia, esiintyen usein ainoastaan suojelluilla alueilla, joissa tulokasnisäkkäät on hävitetty tai niiden määriä on ainakin rankasti rajoitettu. Mainitut neljä lajia lienevätkin yhä yleisiä lähinnä siksi, että niiden alkuperämuodot ovat levinneet Uuteen-Seelantiin vasta myöhemmin alueilta, joissa ne ovat jo tottuneet nisäkäspetoihin. Niinpä ne tekevät pesänsä paikkoihin, jotka ovat ainakin jotenkuten suojattuja rotilta, kärpiltä ja kettukusuilta.

Kolmannen ryhmän muodostavat eurooppalaisten siirtolaisten tarkoituksella lähinnä 1800-luvulla saarille tuomat lintulajit, joista suurin osa yleisiä eurooppalaisia lajeja. Nykyisin Uuden-Seelannin yleisimpiä lintulajeja ovatkin varpunen, kottarainen, mustarastas, laulurastas, peippo, tikli, viherpeippo, rautiainen, kiuru ja keltasirkku. Jatkoksi on tuotu tai saapunut itse laivojen mukana muutamia lajeja Aasiasta, kuten Pohjoissaaren pohjoisosat valoittaneet pihamaina ja aasianturturikyyhky, sekä Australiasta, josta ovat peräisin nykyisin yleiset isohuiluvaris ja valkokurkkurosella.

Vieraslajien suunnattoman menestyksen takana on kaksi seikkaa: ensinnäkin, ne ovat alkuperäisillä asuinseuduillaan tottuneet nisäkäspetoihin ja pesärosvoihin ja ovat siten kärpän-, lumikon- ja rotankestäviä. Toiseksi, ne ovat valloittaneet elinympäristöjä, jollaisia Uudessa-Seelannissa ei juuri ollut ennen ihmisten tuloa. Nimittäin ennen ihmistä saaret olivat lähes kauttaaltaan subtrooppisten ja lauhkeiden lehtimetsien peitossa, ja ainoita avohabitaatteja löytyi rannoilta ja vuorten tuulisilta tupasheinänummilta, joille vain muutama laji, kuten uudenseelanninkirvinen, kea ja takahe, oli sopeutunut.

Neljännen ryhmän muodostavat lajit, jotka ovat omin avuin kolonisoineet Uuden-Seelannin lentämällä sinne Australiasta ja leviämällä sitten lähinnä ihmisten muokkaamiin avoimiin tai puoliavoimiin habitaatteihin. Monet näistä lajeista ovat nisäkkäänkestävinä ja sopeutuvaisina muutamissa vuosikymmenissä nousseet Uuden-Seelannin yleisimpien lintulajien joukkoon - esimerkiksi hopearilli, australianpääsky, pyhimyskalastaja, naamiohyyppä ja australiansuohaukka tulevat vastaan joka puolella. Näiden lajien myöhäistä saapumista Uuteen-Seelantiin osoittaa se, että ne yhä edustavat samoja alalajeja kuin Australiassa, kun taas hieman vanhemmat saapujat, kuten viuhka ja maluri, ovat lajiutuneet jo erilleen.

*   *   *

Palatakseni Tiritiri Matangille, tuo maaginen majakkasaari on erinomainen paikka nähdä monia toisen ryhmän lajeja, eli uusseelantilaisia endeemejä. Saarella elävät yleisinä paitsi tui, tiaisviuhka ja uudenseelanninkyyhky eli kereru, myös esimerkiksi pääsaarilta lähes kadonneet pohjoissaarentiiki, hihi ja korimako, harvinaisempana pohjoissaarenkokako. Metsissä tapaa pohjoissaarensieppoja ja metsävilistäjiä, pensaikkomailla ja nummilla uudenseelanninviherkaijoja ja uudenseelanninkerttusia. Sinne on tuotu pieni kanta takaheja ja hämärissä on mahdollisuus kuulla pikkukiivejä.

Maoriperäiset nimet eivät ehkä sano paljoa monelle. Tui on uusseelantilainen iso musta mesikko, joka on myös laulutaituri ja ilahduttavan yleinen kaikkialla saarilla. Toinen mesikkolaji, korimako, joka paikallisesti tunnetaan myös kellolintuna, on harvinaisempi ja löytyy enimmäkseen suojelualueilta.

Aiemmin myös paljon harvinaisempaa hihiä pidettiin mesikkona, mutta nykyisin se sijoitetaan yksilajiseen vanhaan heimoon, jonka lähimpiä sukulaisia ovat Uuden-Seelannin endeemiset helttalinnut. Helttalintuja on jäljellä enää neljä lajia, pohjoissaarentiiki ja eteläsaarentiiki sekä pohjoissaarenkokako ja eteläsaarenkokako, näistäkin viimeksi mainittu mahdollisesti jo kokonaan kadonnut. Toinen kokonaan Uudelle-Seelannille endeeminen varpuslintuheimo ovat mohuat, joita on kolme lajia, näistä valkopäämohua yleinen Tiritirillä. Kaksi muuta lajia esiintyvät vain Eteläsaarella.

Tuin lisäksi yleinen ja hyvin menestynyt alkuperäislaji on sulttaanikanan australialais-polynesialainen versio, pukeko. Pukekoja käyskentelee Uudessa-Seelannissa lähes kaikentyyppisillä avomailla ja ne ovat myös pelottomia ja usein uteliaita. Paljon harvinaisempi, jo sukupuuttoon kuolleeksi luultu, jättimäinen ja lentokyvytön takahe on niin ikään sulttaanikanoista kehittynyt ja sen väritkin ovat yhä samoja kuin pukekolla: metallinsininen yleisasu, vihertävät siivet ja valtava punainen nokka. Viimeiset takahet löytyivät elossa Eteläsaaren vuoriston tupasheinänummilta ja niitä on sittemmin istutettu suojelluille vyöhykkeille, kuten Tiritiri Matangille, jollaisissa suojapaikoissa kanta on hyvin hitaasti elpynyt.

*   *   *

Palattuani Tiritiri Matangilta seuraavat kohteeni sijaitsivat ensin Wenderholmin suojelualueella, sitten lähinnä Northlandin läänin alueella, luoteeseen osoittavalla suurella niemimaalla. Läänin ainoa varsinainen kaupunki on Whangarei, joka osoittautui varsin miellyttäväksi. Siitä pohjoiseen on monia erinomaisia rantalintu- ja metsäkohteita, ja alue tarjoaa monta paikkaa, joissa on mahdollisuus nähdä Pohjoissaaren yleisin kiivilaji, ruskokiivi.

Sitäkin enemmän alueella tuli yllätyksekseni vastaan aamu- ja iltahämärissä villikalkkunoita ja fasaaneja. molemmat kanalinnut istutuslajeja. Keretajärven ympäristössä voi nähdä Pohjoissaaren molemmat uikkulajit, uudenseelanninuikun ja australianuikun, ja rannikolla on hyviä paikkoja useiden merimetso- ja tiiralajien näkemiselle.

Whangareissa kotimajoitusta pitävä pariskunta halusi kuulla minulta tilanteesta Euroopassa, joka heidän mielestään oli alkanut näyttää uhkaavalta, varsinkin Ukrainan ja Suomen kaltaisissa paikoissa. He totesivat Uuden-Seelannin onneksi sijaitsevan kaukana Venäjästä. Heille oli syntynyt tiedotusvälineistä sellainen käsitys, että Eurooppa on jo hukkunut valtaviin maahanmuuttajien laumoihin, minkä vuoksi Uuden-Seelannin pitäisi sulkea rajansa. Ainakin itäeurooppalaisilta, kiinalaisilta ja polynesialaisilta, heitä kun oli jo liikaa.

Polynesialaiset maorit tosin ovat saarten alkuperäisasukkaita, mutta suottakos yksityiskohtiin takertumaan. Maorien yhteisomistusmaat olivat uusseelantilaisten mielestä ongelma, koska ne estävät ihmisiä myymästä maitaan - sen sijaan vuokratuloilla voi laiskotella ja olla tuottamattomia.