lauantai 27. elokuuta 2016

Elämää syksyn edellä

Blogini lukijat jakautuvat kahteen pääryhmään: niihin, jotka tuntevat minut ja joita kiinnostaa, mitä omassa yksityisessä elämässäni tapahtuu jossain täällä kaukana; ja niihin, jotka eivät minua välttämättä tunne, ja jotka haluaisivat ennen kaikkea lukea ajatuksiani maailmanpolitiikasta ja ajankohtaisista tapahtumista.

Alkuperäinen ajatukseni blogin perustamisessa oli kuitenkin laittaa talteen joitain merkintöjä niistä paikoista, jossa elin ja matkustin, koska elämäni on jopa nykymittapuulla kohtuullisen liikkuvainen, ja näen sekä todistan siksi monia asioita, joista voisivat olla kiinnostuneita ne, jotka vasta suunnittelevat matkaansa tai jotka ovat joskus olleet, mutteivät ole juuri nyt samoissa paikoissa kuin minä. Samalla tulisin jakaneeksi tuttaville (ja ei-tuttavillekin siinä sivussa) joitain sellaisia ajatuksia, jotka ovat liian pitkiä sosiaalisen median päivityksiin, tai jotka eivät välity valokuva-albumeista.

Tässä blogipäivityksessä on vaihteeksi kyse taas matkan ja matkustamisen syvemmistä esoteerisista tasoista, vaikka liikutaan periaatteessa tämänhetkisellä kotiseudullani Ukrainassa, tosin yksi pitkä ajomatka läntiseen Lviviin ja takaisin.

Vaikka rajoilta kantautuu pahaenteisten pasuunain pauhu Mordorin soittaessa tuhon torvia, muu elämä Euroopassa jatkuu. Neljännesvuosisataisen välirauhan viimeinen kesä on ollut kuumankostea ja aurinkoinen. Siihen ovat kuuluneet terassit, pitkät automatkat sekä valokuvien ottaminen lukuisissa itäisen Euroopan kaupungeissa, jotta muistaisimme joskus tulevaisuudessa, mitä hukkasimme. Mitä Euroopassa kerran oli, ja mitä emme osanneet arvostaa.

Örkkien aika on tehnyt tuloaan jo vuosikymmenen. Ennen sen puhkeamista kunnolla verenkarvaiseen kukkaansa ihmisillä on vielä hetki aikaa nauttia illuusiostaan. Elämästä, jota he erehtyivät pitämään itsestäänselvyytenä, syntymäoikeutena, jota ei tarvitsisi puolustaa. Örkin aika Tarun sormusten herrasta filmatisoinnista tuli eläväisenä mieleeni seuratessani Venäjän järjestämää 'Viidennen valtakunnan' (Pjataja Imperija) perustamisen juhlaa laittomasti miehitetyn Krimin pääkaupungissa Simferopolissa. Pääpuhujana oli motorisoidun rikollisliigan johtaja 'Kirurgi', joka raivon vallassa paasasi hurmoksellisille putinoideille venäläisfasistista paatosta ja sodan evankeliumia. Symboliikka oli väkevää: kaksipäinen kotka oli yhdistetty sirppiin ja vasaraan, Luciferin punatähti häälyi kaiken yllä ja pioneerilapset marssivat militanteissa riveissä neuvostohymnin raikuessa.

Mutta kesään kuuluvat myös kesävieraat, joita ilman kesänvietto jäisi vaille paljoa luovaa hulluutta. Liekö se sitten tämä Euroopan viimeisen kesän tuntu, joka on vetänyt minulle vieraita aiempia kesiä enemmän. Ehkä ihmiset haluavat nähdä vapaan Ukrainan kun se vielä on täällä. Sitä paitsi tänne kannattaa tulla, koska Ukraina on Moldovan ohella Euroopan selvästi edullisin maa. Nato-maa Albaniankin hintataso on tainnut nousta. Ukraina on myös hyvin helppo ja turvallinen maa matkailla, kunhan ei mene rintamalinjalle, mutta eipä sinne kannata muutenkaan mennä, ellei kyseessä ole vakava osallisuus Ukrainan ja koko Euroopan maanpuolustukseen joko aseellisella tai inforintamalla.

Nimenomaan edullisuus tekee matkailusta helppoa, sillä se tarkoittaa, että minkä tahansa pikku ongelman ratkaisemiseen on aina varaa. Tämä ei ole asianlaita kehittyneessä Lännessä, jossa pienikin haaveri tulee helposti niin kohtuuttoman kalliiksi, että matkaillessa pitää aina olla jonkinlainen paniikki päällä. Ukrainassa tieverkosto on hyvä, majoittautuminen ja ruoka naurettavan halpoja ja maa on tiheään asuttu, joten kaikkialla on kaikkea, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ainoan haasteen länsimatkailijalle asettaa se, että yli 25-vuotiaat ukrainalaiset yhä varsin harvoin osaavat mitään muuta kieltä kuin ukrainaa ja venäjää. Se tuottaa haasteita, jos tarvitsee autokorjaamoa tai muita palveluita jossain kaupunkien ulkopuolella. Jos noita kieliä ei osaa, nuorisolta voi pyytää apua, he kun ovat yleensä jo koulussa oppineet englantia.

Niistä kesävieraista. Suomalaisia on käynyt jo useampi tänä kesänä. Viime viikkoina on ollut oikea virta länsieurooppalaisia, johtuneeko siitä, että elokuu on lomakuu suuressa osassa Eurooppaa. Suomalaisten jälkeen oli ensin kaksi puolalaistyttöä ja sveitsiläinen poika, joka toi ranskalaisen kaverinsakin. Puolalaiset viipyivät pidempään, sekoillen ankarasti ja kadottaen siinä sivussa yhden luottokortin. Sveitsiläinen taas halusi väen vängällä Transnistriaan, vaikka varoittelin. Nyt hän on kai jo saanut itsensä turvallisesti Moldovaan.

Puolalaisten jälkeen tuli italialainen robotiikan ekspertti, jota en aluksi ehtinyt työkiireiden vuoksi nähdä, joten sitten kun näin ja selvisi, että oli hänen viimeinen perjantai-iltansa Kiovassa, vietimme sen pitkän kaavan mukaan aloittaen syömingeillä, jatkaen juomingeilla erään tšekin läksiäisissä ja sitten useissa muissa kohteissa. Hänen piti päästä maanantaiaamuksi Krakovaan, mutta kaikki junat länteen olivat täynnä ja hänen käyttämänsä saksalainen halpabussifirma oli tehnyt oharit, joten päätin viedä hänet autolla Lviviin ja viettää siellä viikonlopun. Lvivistä hän jatkaisi eri bussilla Krakovaan sunnuntaina.

Lviv on viiden ja puolensadan kilometrin päässä Kiovasta lounaaseen, mutta valtatie on hyvä ja ajettavissa 120-140 km keskivauhtia, usein tavanomaista 160 km/h vauhtiani. Lauantai-ilta siellä oli mitä parhain, kesä kuuma ja kaupunki täynnä nuorta väkeä. On syytä mainita, että Lviv on yksi Ukrainan kauneimmista kaupungeista ja hinnat puolet kiovalaisista tai alle. Leijonien kaupunki Lviv on myös yksi Ukrainan eurooppalaisimmista kaupungeista. Siellä henkivät pitkät vuosisadat osina Puolaa (Lwów) ja Itävalta-Unkaria (Lemberg).

Jätin italialaisen sunnuntaina myöhäisiltapäivällä Lviviin, täytin muutaman kanisterin Stepanikalla sijaitsevan viinipuodin hanoista (cabernet'ta ja saperavia) ja suuntasin sitten takaisin kohti Kiovaa. Vähän matkaa Lvivin ulkopuolella, keskellä ei mitään, poimin kyytiin nuoren liftarin, joka oli menossa Kiovaan, joten mikä ettei. Pian osoittautui, että hän oli 19-vuotias Tšernihivin polyteknisen yliopiston opiskelija, mutta myös runoilija, kirjailija ja räppäri. Hän oli matkustellut liftaamalla, ilman rahaa, kaikkialla siellä, mihin nuori varaton ukrainalainen pääsi ilman viisumia, eli Ukrainassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Georgiassa ja Turkissa. Hän kirjoitti matkoistaan kirjaa, josta totesi, että 'totta kai siitä tulee menestys'. Hänen vanha slaavilainen nimensä merkitsi 'kaikkien hallitsijaa'.

Kävi niin ikään ilmi, että hän oli suuresti kiinnostunut Balkanista, Kurdistanista ja Syyriasta. Hän tunsi lukuisia merkittäviä persialaisia ja suufilaisia runoilijoita ja viittaili tuon tuosta Orwelliin tai Goetheen. Hän oli ollut 16-vuotias Maidaniin osallistuessaan ja se oli antanut hänelle kansallisen arvokkuuden ja vakaumuksen omasta ukrainalaisuudestaan, vaikka puolet hänen suvustaan oli venäläisiä Siperiasta, jostain Krasnojarskin läänin perukoilta. Hän löysi aarteita ukrainalaisten levyjen kokoelmastani, soitti niitä ja lauloi mukana. Hän kertoi kaikenlaista 80-luvun azerbaidžanilaisesta järjestelmänvastaisesta rokista, vaikkei ollut silloin edes syntynyt, ja esitti minulle täysin omasta aloitteestaan perusteita käsitykselleen, että Da'ish (jonka nimen hän lausui oikein) oli itse asiassa Irakin KGB-koulutettujen tiedustelu-upseerien ja siis Venäjän luomus. Hän oli kävellyt läpi Istanbulin, ollut töissä Hannoverissa ja osallisena kulttuuritapahtumaan Münchenissä. Hän oli lähtenyt vapaaehtoisena Donbasin rintamalle auttamaan siviiliväestöä, hänen kaverinsa oli organisoinut siellä ruumiiden evakuointia ja hän oli kirjoittanut sekä lukenut runojaan rintamalinjan siviileille.

Tähän mennessä olimme tulleet historiallisen Dubnon pikkukaupungin kohdalle ja ehdotin taukoa sekä pientä ekskursiota sinne, mikä hänelle sopi mainiosti. Hän esitteli minulle Lubomirskien ruhtinassuvun linnaa, Dubnon halki virtaavaa jokea, etnisten ukrainalaisten historiaa Puolan imperiumissa, ja kävimme kahvilla. Maksoin hänelle yhden mustan kahvin opastuksestaan, muusta hän kieltäytyi. Huomasin vasta paljon myöhemmin, että hänellä oli nälkä eikä hän ollut syönyt ilmeisesti sinä päivänä mitään.

Žytomyrin paikkeilla hän nukahti ja nukkui loppumatkan. Kun tulimme Kiovaan, oli jo yö, ja kysyin, mitä hän meinasi tehdä. Ei vaikuttanut järkevältä lähteä talsimaan kohti Tšernihivin maantietä keskellä yötä, joten tarjosin hänelle vierashuoneeni, joka oli nyt vapaa puolalaisten ja italialaisen lähdettyä. Hän asettui taloksi kuin olisi aina asunut luonani, auttoi itseään ja haki jääkaapistani olutta (toki luvallani) sekä söi suurella ruokahalulla kaiken mitä minulla oli tarjota. Hän otti haltuunsa yhden vanhoista läppäreistäni ja soitti minulle itselleen tärkeää musiikkia. Vetäydyin itse nukkumaan, koska seuraava päivä olisi normipäivä, mutta hän halusi suuren inspiraationsa vallassa kirjoittaa runoja ja jätin hänet siihen työhönsä.

Löysin hänet aamulla samasta puuhasta, vaikka oli kuulemma yöllä nukkunut. Hän halusi kahvia ja ilmoitti, että seuraavan kerran kun lähtisin Lähi-itään tai Amerikkaan, hän tulisi mukaan. Yön aikana hän oli lukenut romaanikäsikirjoitustani ja tarjoutui kääntämään sen ukrainaksi ja venäjäksi. Minun pitäisi vastaavasti kääntää hänen kirjansa suomeksi. Mikäs siinä. Sanoin, että jos olisi vielä illalla Kiovassa, voisin viedä hänet Tšernihiviin saakka, mutta hän lähti jo aamusta liftaamaan sinne, luottavaisena, että perille pääsisi. Rahaa ei ollut, mutta eipä sitä näemmä maailmanmatkailuun tarvittu. Pääsihän hän perille, sillä jo samana iltana häneltä alkoi tulla viestejä. Luulen, että kuulen hänestä vielä.

Mitä romaaniini tulee, olin luvannut jordanialaiselle ystävälleni, josta luultavasti tulee jonain päivänä yksi aikamme suurimmista ajattelijoista, että saisin sen loppuun kesän loppuun mennessä. Siis vuodessa, sillä aloitin viime vuonna näihin aikoihin. Olen nyt saamassa loppuun kirjan kaksi ensimmäistä osaa ja jäljellä on enää kolmas ja viimeinen, jonka pitäisi olla ensimmäistä osaa pidempi mutta toista lyhyempi. Onneksi kesä Ukrainassa jatkuu vielä jonkin aikaa elokuun päätyttyäkin. Ja Jordaniassa vielä kauemmin. Selityksiä minulla siis tarpeen vaatiessa on.

torstai 11. elokuuta 2016

Elokuun aseiden savu

Elokuun aseita lämmitellään taas Venäjän puolella seuraavia hyökkäyksiä varten ja propagandamylly jauhaa tavalliseen tahtiinsa. Venäjä on jo jonkin aikaa eskaloinut Donbasin kontaktilinjan hyökkäyksiä Ukrainan asemia vastaan koko rintaman laajuudelta, Stanytsja Luhanskasta aina Mariupolin esikaupunkeihin. Venäjä on niin ikään massoittanut suuria määriä sotilaskalustoa Ukrainan rajoille sekä idässä että laittomasti miehittämänsä Krimin pohjoisosissa. Nyt Venäjä kiinnittää maailman huomiota Krimin valvontalinjaan ilmeisellä provokaatiollaan, joka tuo mieleen Mainilan laukaukset.

Venäjä saattaa valmistella narratiivia laajempaan maahyökkäykseen Ukrainaa vastaan, pyrkien tätä varten hajottamaan Ukrainan maanpuolustuksen mahdollisimman laajalle alueelle. Toisaalta, Venäjä voi myös vanhaan tapaansa pyrkiä kiinnittämään maailman huomion Krimille, kun hyökkäys tehdäänkin jossain muualla - vaikkapa Itä-Ukrainassa, Odessassa tai Georgiassa. Kun Venäjä valmisteli kesällä 2008 hyökkäystään Georgiaan, se eskaloi pitkin heinäkuuta Abhasiaa, kunnes lopulta aloitti hyökkäyksensä Ossetiasta.

Ottamalla haltuunsa Mustanmeren ja itäisen Välimeren, eristämällä Lännen toimintakyvyn pois koko Euroopan kaakkoispuoliselta vyöhykkeeltä sekä neutralisoimalla Naton toiseksi suurimman armeijan, Venäjä on hankkinut sekä sotilaallisen herruuden että rankaisemattomuuden toimia kuinka haluaa. Turkki oli viimeinen maa, joka sen tarvitsi enää ottaa huomioon Syyriasta Suomeen ulottuvalla sotarintamallaan, ja tämä asia on nyt siirretty pois päiväjärjestyksestä. Israel ja Saudi-Arabia lienee vakuuteltu siitä, että Syyriaa etelämmäs Venäjä ei ole vielä tässä vaiheessa etenemässä (näiden kahden verivihollisen välillä käytiin Turkin tapahtumien auetessa muuten hätäneuvottelu, joten ne eivät välttämättä Venäjään luota).

On myös mahdollista, että Venäjä käyttää Krimin eskalointia uusien myönnytysten kiristämiseen Länneltä, tavoitellen Ukrainan pään yli tehtävää uutta sopimusta G20-huippukokouksen yhteydessä, mihin Normandian länsivallat ovat olleet haluttomia. Yhdysvaltain kanssa on kuitenkin nähtävästi käyty salaisia kahdenvälisiä neuvotteluja asiasta. Venäjä tietää, että varmin tapa saada myönnytyksiä Länneltä on olla törkeä. Kun Venäjä omaan provokaatioonsa viitaten kieltäytyy puhumasta Ukrainasta, se tietää länsivaltojen rientävän oitis nöyristelemään ja suostuvan Venäjän ehtoihin. Näille kun on itsetarkoituksellista ylläpitää fiktiivisiä rauhanprosesseja, ja siinä ei tunnu muutaman itsenäisen valtion suvereenisuus paljoa painavan.

Julkaisen seuraavan kommentin eräältä tuntemaltani asiantuntijalta. Nämä ajatukset antakoot lukijoille ajattelemisen aihetta sillä välin, kun en itse ehdi muistaa blogia vuodatuksillani.

"Sanna Ukkolan harvinaisen ennakkoluuloton kirjoitus Trumpista kannustaa eurooppalaisia miettimään nopeasti, kuinka suhtautua tämän mahdolliseen valintaan - jottei yllätyttäisi kuin Brexit-äänestyksestä konsanaan.
Vaikka inhoan Trumpia itsekin niin syvästi, että epäilen joutuneeni demokraattimedian aivopesemäksi (...), eurooppalaisilla on ollut yli 200 vuoden aikana useitakin kohtalokkaita vaikeuksia pitää ystävänsä - muutkin kuin amerikkalaiset, joita olisi kaivattu 1930-luvulla ja viime vuosina sittenkin jälleen kerran sekaantumaan Euroopan asioihin.
Lähes sadan vuoden ajan Eurooppaa riivasi Britannian ja Ranskan välinen juopa, joka umpeutui vasta Fashodan selkkauksen jälkeen. Sen korvasi kuitenkin heti länsimaiden ja saksankielisten maiden välinen välirikko, joka kärjistyi kahteen maailmansotaan. Liian paljon on saarnattu Saksan ja Itävalta-Unkarin syyllisyyttä, mutta unohdettu miettiä mitä olisi voitu tehdä toisin Balkanin 'ruutitynnyrin' ja muiden konfliktinaiheiden deaktivoimiseksi.
Kun sitten vihdoin saatiin kaikki eurooppalaiset suurvallat yhteisen EU:n piiriin, holtittomalla vallan keskittämisellä Brysseliin vieroitettiin muitakin kuin englantilaisia. Samanaikaisesti onnistuttiin laajentamaan Eurooppaa idässä Istanbulin porteille ja Narvajoelle asti, mutta jäätiin jumiin entisen Jugoslavian ja IVY-alueen raunioille.
Käsittämättömintä oli kyvyttömyys ratkaista 1950-luvun EOKA-terrorismista ja joulukuun 1963 joukkomurhista alkanut Kyproksen kahtiajako. Kyproksen kohtalontovereita olivat Bosnia ja Kosovo, jotka eivät vieläkään ole päässeet EU-hakijoiksi koska Kreikan ja Espanjan kaltaisilla mailla on vastakkaisia intressejä - tai ne kuvittelevat niin, johtuen historiantuntemuksensa puutteista ja kyvyttömyydestä ymmärtää todelliset pitkän aikavälin tarpeensa.
Kun jo Unkarin ja Puolan kaltaisissa maissa, jotka viimeistään 1800-luvulta alkaen ovat kiihkeästi halunneet kuulua läntiseen arvoyhteisöön, EU nähdään hyödyttömänä tai jopa haitallisena harminaiheena, ei ehkä pidäkään enää yllättyä siitä, jos myös puolet turkkilaisista ja pian ukrainalaisetkin alkavat halveksia EU:n hurskastelua. Eikä silloin ole järkevää sortua venäläistyyppiseen kaikkien muiden syyttelyyn, ikään kuin olisimme maailmanlaajuisen salaliiton uhreja.
Pikemminkin olisi kiire miettiä, miksi Eurooppa ei kykenekään tarjoamaan mitään houkuttelevaa - ja miksi se yhä uudelleen vieraannuttaa itsestään vanhatkin ystävänsä. Oliko lopulta kovinkaan viisasta keikaroida bushbashingillä ja obamanialla? Onko viisasta pyörtyä kauhusta, jos Trump valitaan presidentiksi? Mikä meni pieleen kun republikaanit eivät enää piittaakaan eurooppalaisista eivätkä koe 'manifest destinyn' vaativan sotilaallisia ja taloudellisia uhrauksia, Euroopan vapauden puolustamista maihinnousuilla ja Marshall-avulla?
Jos Euroopassa on kuviteltu, että Venäjää voidaan ovelasti peluuttaa milloin Ranskaa, Britanniaa, Turkkia, Saksaa tai Yhdysvaltoja vastaan, sellaiset metternichiläiset haaveet olisi jo syytä unohtaa. Venäjä on aina kyennyt vaihtamaan ystäviään, mutta ei milloinkaan ole tarkoittanut Euroopan parasta. Tähän 200-vuotiseen hajoituspolitiikkaan olisi vihdoin vastattava lujittamalla länsimaiden yhtenäisyyttä.
Sitä ennen olisi kuitenkin opittava sietämään ranskalaista bonapartismia ja gaullismia, brittien itsepäisyyttä, islamia, preussilaista kurinalaisuutta ja itävaltalaista romantiikkaa, amerikkalaisia republikaaneja, puolalaisten ja unkarilaisten omanarvontuntoa, balttien varovaisuutta sekä kaikkea muutakin historiallisten kokemuksien ja perinteiden tuomaa eurooppalaista moninaisuutta. Ei EU voi olla kuin suuri Belgia, eikä sillä ole varaa hyljeksiä ystäviään vain koska Belgian ei tarvitse pelätä Venäjää."

Valitettavasti suurin ongelma ei enää ole siinä, että Venäjä on Venäjä, ja toimii ennalta-arvattavasti tavoitellen jo kauan sitten selviksi tekemiään päämääriä - vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota. Suurin ongelma on siinä, ettei Lännestä löydy minkäänlaista päättäväisyyttä, ei minkäänlaista selkärankaa.

Länsi ei ole heikko, vaan se on itseaiheutetussa autismin ja halvaannuksen tilassa. Ei kykenemätön näkemään, vaan haluton.

Nyt, kun Venäjä valmistautuu seuraaviin voimapoliittisiin siirtoihinsa, tiedämme jo miten länsimaat tulevat reagoimaan - ja niin tietää Venäjäkin, senpä takia hyökkäävä ja häikäilemätön politiikka kannattaa. Ensimmäisten hyökkäyspäivien ajan Venäjän propaganda sanelee sen, mistä puhutaan ja miten puhutaan. Muiden aika menee selittelyyn ja itsestäänselvien asioiden "todistamiseen", kun taas Venäjän ystävineen ei koskaan tarvitse todistaa mitään, riittää kun väittää.

Kun Lännessä alkaa hitaasti ja vastahakoisesti käynnistyä vastareaktioita Venäjän offensiiviin, se on jo muuttanut tosiasioita kentällä ja siirtänyt pelin muihin kysymyksiin. Tässä vaiheessa länsimaiset johtajat esittävät tavanomaisia pehmyitä vetoomuksiaan "kaikille osapuolille" malttiin.

Seuraavaksi Venäjä tarjoutuu puhumaan, mutta vain omilla ehdoillaan ja täydellisen rankaisemattomuuden asetelmasta. Se vetäytyy pari kertaa, kunnes länsimaalaiset anovat ja rukoilevat Venäjän paluuta neuvottelupöytiin, luvaten ummet ja lammet sekä tehden Venäjän uhreiksi joutuneiden selkäin takana monenmoisia diilejä Kremlin kanssa. Tämän jälkeen Kreml vaatii, että länsimaat sen lakeijoina osallistuvat Ukrainan, Georgian, Baltian maiden ja kuka milloinkin on uhrina painostamiseen johonkin "sopimukseen", jonka Venäjä on toisille sanellut, mutta jota Venäjä itse ei aio noudattaa. Aiemmista Venäjän yksipuolisesti rikkomista sopimuksista ei puhuta. Rauhan venehän voisi keikkua jos sodanlietsojaa vienostikaan vaaditaan vetäytymään.

Elokuusta tullee verinen, syksystä synkkä, ja Trumpin noustessa Valkoisen talon valtaistuimelle on Venäjä jo etupainotteisesti realisoinut etupiirejään kauas länteen ja etelään. Putin taas voi uusista asemistaan käsin keskittyä Itä-Euroopan ja Lähi-idän remilitarisointiin sekä Saksan ja Ranskan poliittisten järjestelmien vaihtamiseen vuoden 2017 vaaleissa. Tämä on helppoa, sillä länsimaat kieltäytyvät edelleenkin puolustautumasta.

Ainoa asia, josta länsimaiden poliittinen eliitti näyttää välittävän, on se, ettei mistään oltaisi vastuussa. Kunhan joku vie, populistit vikisevät kyllä. Eletään vahvasti kolmekymmenlukulaisissa tunnelmissa.

lauantai 6. elokuuta 2016

Holodnyi Jar

Tšerkasyn läänissä Dneprin länsipuolella, Tšerkasyn, Smilan ja Tšyhyrynin muodostaman kolmion keskellä sijaitsee Holodnyi Jarina eli Kylmälaaksona (rotkoksi sitä ei oikein voi kutsua) tunnettu luonnonkaunis alue. Alueesta tekee merkittävän sen ukrainalainen kansalliskulttuurinen historia useine tunnettuine kansannousuineen puolalaisia, venäläisiä ja saksalaisia miehittäjiä vastaan. Olipa alueella jopa lyhytikäiseksi jäänyt tasavaltakin.

Holodnyi Jarissa virtaa yhä kasakoiden veri ja kasakkakulttuuria elvytetään kansanperinteen, laulujen ja tapahtumien muodossa. Alueen kylät ovat kutistuneet sotia edeltäneistä ajoista murto-osaan, mutta viime aikoina Tšerkasysta on muuttanut muutamia yrittäjiä ja taiteilijoita alueelle, jota pidetään yhtenä Ukrainan henkisistä sydänmaista.

Vietin pari päivää maastossa ja metsissä ukrainalaisen nuorisojärjestön kanssa, joka tukee paikallisia vapaaehtoistöin sekä auttaa näitä kehittämään majataloja, nähtävyyksiä ja reittejä niin, että ne vetäisivät alueelle paremmin kotimaisia ja kenties ulkomaisiakin matkailijoita.

Medvedivkassa ja Ivkitsissä kävimme vanhalla tuulimyllyllä ja kurganilla eli hautakummulla, jonka alla paikallinen, omaa kansallisperinteen museota pyörittävä ja Tšerkasyn yliopistossa opettava historioitsija uskoo hetmanni Bohdan Hmelnitskin lopullisen hautapaikan olevan. Mehiläissyöjät pyörivät kirkkaalla kesätaivaalla.

Budan kylässä on jäljellä suuri alue metsää ja sen keskellä tuhatvuotinen tammi, jota sanovat yhdeksi Euroopan kymmenestä vanhimmasta puusta. Se kohoaa kolmenkymmenen metrin korkeuteen ja sen paksu haarautunut runko on tamminkaisten toukkien näyttävästi jäytävä. Salama on iskenyt siihen viimeisten sadan vuoden aikana yhdeksästi, mutta aina vain tammi kestää. Tästä sai myöhemmin illalla hyvän metaforan välttämättömiin maljapuheisiin, joissa myös muistelimme jokia purjehtineiden viikinkien ja aroja ratsastaneiden kasakoiden yhteisiä edesottamuksia.

Muut jäivät vielä viikonlopuksi niihin maisemiin. Minun taas oli palattava Kiovaan. Kävi kuitenkin ilmi, että kahdella nuorista olisi ollut junat vasta puoleltaöin, ja vielä eri kaupungeista, yhdellä Tšerkasystä ja toisella Smilasta. Olimme jo ehtineet Tšerkasyyn tämän käydessä ilmi. Joten katselimme Tšerkasyn suurta patokannasta yli aavan Dneprin, ja sitten ajoin pieniä teitä Kanivin, Bila Tserkvan ja Kozjatynin kautta heidän kotikaupunkiinsa Vinnytsjaan parin sadan kilometrin päähän, jotta pääsivät myöhäisiltapäiväksi koteihinsa. Sieltä sitten vasta Kiovaan. Päivä oli mitä seesteisin, seura ja keskustelut hyviä ja musiikki legendaarista.

Kiovaa koettelee yhä trooppinen kuumuus. Sisäpihani aprikoosipuu pudottelee hedelmiään parkkipaikalle, johon ne liiskautuvat ja niiden käynyt aromi täyttää kuuman ilman. Muuan tuttavani oli joskus yrittänyt kerätä heitteille jääviä aprikooseja talteen, mutta ovenvartijamummo oli siitä kiivastunut ja huutanut, että tulee ja varastaa meidän aprikoosimme. Nyt ne sitten pilaantuvat pitkin maata, kun pulutkaan eivät tunnu saavan niitä syötyä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Auringonlaskuista

Islannista paluuni jälkeen olen ehtinyt kuukauden aikana käydä jo neljällä matkalla. Sellaista se on. Muina aikoina Kiova on paahtunut miellyttävissä hellesäissä paitsi yhtä sateista viikkoa, joka sattui väliin.

Ensin kävin Helsingissä. Siellä oli kylmää ja sateista, mutta vapaana lauantai-iltana sain kirjoitettua valmiiksi tärkeän luvun romaaniini, jonka olen luvannut valmistuvan kesän loppuun mennessä. Sitten kävin Vinnytsjassa pohtimassa ekoturisminäkymiä ja syömässä georgialaisessa ravintolassa.

Toissaviikonloppuna lennähdin perjantaina toimiston suljettuani Ammaniin, jonne on UIA:lla halvat suorat lennot. Tulin sieltä takaisin maanantaiaamuksi suoraan töihin. Lauantain ja sunnuntain vietin ammanilaisen ystäväni kanssa, jonka nyt tapasin ensimmäisen kerran elävänä, vaikka olemme netistä tunteneet toisemme jo vuosia. Hän on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa, mutta isänsä on irakilainen ja äitinsä algerialainen. Teimme nörttimäisiä asioita, pelasimme šakkia, keskustelimme syvällisiä, kommentoimme toistemme tuotantoa ja sitä, missä olemme yhdistäneet voimamme, ja istuimme kahviloissa. Sain aikaan kaksi uutta lukua kirjaani.

Viime viikonloppuna olin Odessassa ja sen länsipuolella Etelä-Bessarabian rannikolla sijaitsevassa Zatokassa. Zatokassa tapasin verbaalisesti lahjakkaita nuoria ja join paikallisia kotiviinejä leirinuotion ääressä rannalla. Odessassa oli filmifestivaalit ja suuri "Odessa ilman Truhanovia" -mielenosoitus, jonka tähtipuhujana oli Mordorin mustasta tornista vapaaksi päässyt lentäjätär Nadja Savtšenko. Mielenosoittajat vaativat Odessan puhdistamista venäläismielisistä mafiosoista ja näiden korruptiosta, jonka ruumiillistumaksi katsovat pormestari Truhanovin.

*   *   *

Maailma on menossa erittäin vaaralliseen suuntaan, mikä ei lupaa Suomelle hyvää. Kuten olen tässä blogissa tuuleen huutanut, Venäjä teki siirtonsa Turkissa masinoimalla geopoliittista puoltaan vaihtaneen Erdoğanin vallankaappauksen. Hyvin valmistellun operaation huipennusta edelsivät Putinin katoaminen julkisuudesta ja Erdoğanin merkillinen koordinaatiokierros ympäri aluetta. Iranin lisäksi Venäjällä on nyt toinen erittäin vahva liittolainen etelässä.

Yhdysvalloissa Mantšurian kandidaatti Trump on ohittanut kannatuksessa Clintonin eikä Venäjällä ole enää estoja puuttua kunnioituksensa menettäneiden länsimaiden vaaleihin täysin avoimesti. Saksan ja Ranskan vaalit ovat edessä ensi vuonna. Sitä ennen voidaan vielä arvuutella, kuinka monta maata Obama onnistuu vielä menettämään Venäjälle ennen kuin Trump pääsee vetämään Putinin kanssa uutta etupiirilinjaa Eurooppaan - tai ehkä Atlantille.

Fasismi on nousussa pitkin Euraasiaa ja Pohjois-Amerikkaa. Uutiset ovat järjestään huonoja Britanniasta Japaniin ja Israelista Kolumbiaan. Ihmiset syyttävät demokratiaa - kuinka se on huono järjestelmä, tehoton, ja kykenemätön mihinkään. Kaiken tämän keskellä kannattaa silloin tällöin luoda katse maailman demokraattisimpaan valtioon Sveitsiin, joka harvojen joukossa tuntuu onnistuvan pitämään kiinni integriteetistään.

Kukaan ei muista Sveitsin presidentin tai muiden keskeisten poliitikkojen nimiä - eihän heillä ole väliä, koska ei heillä ole sellaista valtaa, jolla pääsisi tuhoamaan maan saati maailman. Sitä on tosi demokratia. Demokratiassa parasta on nimenomaan se, että se rajoittaa vallanpitäjien valtaa. Ikävä kyllä sillä on rappeutuneessa poliittisessa kulttuurissa ja väärin ymmärrettynä sivuvaikutus, että se rajoittaa johtajuutta silloinkin kun johtajuutta tarvittaisiin. Paitsi hyvinvointivaltioideologian kasvattamat pullamössökansalaiset, myös poliittiset johtajat ovat alkaneet sysätä vastuun kaikesta yhteiskunnan niskoille. Yhteiskunta ei kuitenkaan pysty vastuuta kantamaan ilman jonkinlaista johtajuutta, oli se sitten yksittäisen valtiomiehen tai -naisen, hyvin toimivan joukkueen tai kollektiivisen kansanliikkeen johtajuutta.

Pahuus on päässyt valloilleen juuri siksi, etteivät hyvät ihmiset tee mitään.

Meitä ei pitäisi yllättää vähääkään se, että Venäjä toimii Venäjän tavoin, tai että Erdoğan ottaa tuen autoritäärisille taipumuksilleen sieltä, missä autoritäärisiä taipumuksia tuetaan. Sekä Putin että Erdoğan toimivat rationaalisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, operationalisoiden sellaisia tavoitteita, jotka ovat olleet pitkään näkyvissä ja tiedossa. Länsimaat sen sijaan toimivat irrationaalisesti, reaktiivisesti ja tehottomasti, yleensä myös räikeässä ristiriidassa julkilausuttuja tavoitteitaan vastaan.

Pitäisi lakata ihmettelemästä mitä Putin tai Erdoğan haluavat, se kun on ollut ilmeistä jo pitkään. Sen sijaan pitäisi alkaa vähitellen kysellä, mitä Länsi haluaa. Mitä haluaa Yhdysvallat? Mitä haluaa Eurooppa? Entä Suomi? Kuka näitä haluja muotoilisi innostavaksi poliittiseksi retoriikaksi? Sellaiseksi kuin Sveitsin puolustusvoimain komentaja Henri Guisanin kuuluisa radiopuhe, jonka osaltaan väitetään romahduttaneen kansallissosialistien kannatuksen Sveitsissä ja siten estäneen maan luisumisen Saksan vaikutusvaltaan.

Muuan suomalainen ystäväni kirjoitti Brexitin jälkimainingeissa:
"Siksi on syytä surra nykyistä maailmantilaa ja median kritiikitöntä ylistystä vastuuttomille isolationistisille historiantulkinnoille, jotka eivät tarjoa ratkaisuja edessämme oleviin kriiseihin, vaan ainoastaan hurskastelevat tuomitsemalla edellisten tulipalojen sammuttajia turhan aikaisesta ja heikosti perustellusta interventionismista. Churchillin ei olisi pitänyt luvata taistelevansa loppuun asti maalla, merellä ja ilmassa, milloinkaan antautumatta, sillä Hessin ja Petainin rauhanaloitteet olisi pitänyt ottaa vakavaan harkintaan. Saksalla ei ollut vielä moneen vuoteen atomipommin vaatimaa tuhovoimaa eikä kaasukammioista ollut riittävää tiedustelutietoa. Olisi pitänyt jatkaa Kansainliiton keskusteluja ja sanktioita siitä huolimatta, että Kremlin isäntä ei niistä piitannut, sillä ilman hänen suostumustaan ennakoivat iskut olisivat laittomia. Kuinka paljon paremmin onkaan nyt, kun Englanti mieluummin eroaa EU:sta ja UK:sta kuin vakuuttaa seisovansa liittolaisten rinnalla kävi miten kävi?"
Länsimaiden johdossa ei ole enää Reaganin ja Churchillin veroisia moraalisia johtajia, ei Adenaueria eikä Atatürkiä. Lyhyen tähtäimen ennuste länsimaiden poliittiselle kulttuurille näyttääkin nyt olevan Untergang des Abendlandesmutta kuinka kauan tätä kulttuurimasokistista psykopatologiaa oikein voi jatkua?

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Islannista II

Snæfellsnesin niemimaan Grundarfjörđur, kuvankauniin vuonon rannalla, jossa miekkavalaat vierailivat, jonka puroissa virta-allit polskivat ja jonka kallioilla isolokit yhdyskuntina pesivät, oli lähtöpaikkana Islannin matkani seuraavalle osuudelle, halki Pohjois-Islannin.

Tämä ajomatka, ensin Grundarfjörđurista Hvammstangiin ja sitten Hvammstangista Blönduósin kautta Akureyriin kuului Islannin ympäriajoni mielenkiintoisimpiin, sillä se käsitti niin rannikoita kuin sisämaisia ylänköjä, vuolaita vuoristojokia alleineen ja virta-alleineen, kuulaita järviä mustalintuineen ja amerikanjääkuikkineen sekä ylätasankojen tupasheinäisiä soita, joilla pesi lyhytnokkahanhia, laulujoutsenia ja merihanhia. Sitten tultiin taas seuraavien vuonojen ääreen ja silloin tällöin johonkin kylään tai pikkukaupunkiin, jollainen oli myös Islannin toiseksi suurin kaupunki Akureyri.

Matkalla koin Islannin ympäriajon ainoan onnettomuuden. Olin ottanut kaksi ranskalaista liftaria kyytiin Blönduósin huoltoaseman kulmilta ja ajoimme pitkin ykköstietä ylätasangon halki, kun rengas puhkesi. Ensimmäiset kohdallemme pysähtyneet olivat hekin ranskalaisia turisteja ja sain heiltä kyydin takaisin Blönduósiin, jossa sain yhteyden korjaajaan ja uuden renkaan. Vuokra-autossani ei nimittäin ollut enää vararengasta - liekö edellinen asiakas jo käyttänyt sen.

Parin tunnin viivytyksestä huolimatta matka jatkui iloisesti halki pohjoisen Islannin tunturi- ja vuonomaisemien, ajoittaisten tunturikoivikoiden ja nevojen, ja lopulta alas laaksoon, jossa sijaitsi Islannin kuuluisin lintujärvi Mývatn. Minulla oli etukäteen varattuna majoitus kahdeksi yöksi Mývatnin itäpuolella Vógarissa, Reykjahlídin kylän eteläpuolella.

Jo lähestyessäni iltaa myöten Mývatnia ja saapuessani tasangon järvialueelle alkoivat valtavat mäkärä- ja sääskiparvet peittää näkymiä auton ikkunoista sekä haitata valokuvausta. Missään muualla matkani varrella räkkä ei ollut ongelmana, mutta Mývatnilla hyttysverkko pään ympärillä tuli tarpeeseen. Onneksi paikalliset mäkärät ja sääsket olivat luonteeltaan melko flegmaattisia, joten niiden pistot olivat hyvällä hyttysverkkovarustuksella olematon ongelma - paljon suurempi ongelma oli niiden liiskautuminen massoittain farkkuihin ja auton sisäpintoihin.

Mývatn on nimensä mukaisesti kuuluisa sääskipilvistään, mutta se on myös erityisen kuuluisa yhtenä Euroopan vesilinturikkaimmista kohteista. Siellä voi kohtuullisella ajankäytöllä nähdä käytännössä kaikki Euroopan arktiset ja palearktiset sorsalintulajit muutamaa eteläistä lajia kuten heinätavia lukuun ottamatta - ja lisäksi muutaman levinneisyydeltään pohjoisamerikkalaisen lajin. Esimerkiksi islannintelkkä on jopa Islannissa hyvin rajoittunut juuri Mývatnin ympäristöön.

Mývatnista tein erillisen matkan ylätasankojen läpi pohjoisrannikon Húsavíkiin, joka on kuuluisa valaistaan. Skjálfandinlahti on monien valaslajien erityisessä suosiossa, ja niitä pääsee siellä näkemään varsin helposti, suurten myrskylintu-, pikkukajava- ja lapintiiraparvien ympäröiminä. Omalla valasretkelläni näin lukuisia ryhävalaita ja lahtivalaita sekä jonkin verran pyöriäisiä. Húsavík oli myös pikkukaupunkina sangen miellyttävä.

Mývatnin rannoilta jatkoin matkaani kohti Itä-Islantia, jossa syvät vuonot tunkeutuvat tunturien ja tunturikoivikoiden hallitsemaan rannikkomaahan. Ylempänä ylängöllä on rakkaa ja jäätiköitä. Ainoana alueena Islannissa täällä voi nähdä myös poroja. Tie pohjoisesta itään kulkee Egilstađirin pikkukaupungin kautta Seyđisfjörđuriin, josta on tullut turistikaupunki, osittain siksi, että sinne tulee Euroopasta Islantiin kulkeva lauttayhteys Färsaarten kautta. Itse suuntasin kuitenkin hiljaisempaan ja pohjoisempaan Bakkagerđin eli Borgarfjörđur Eystrin kylään, jossa majoituin ihanteelliseen paikkaan - motelliksi muutettuun entiseen kalatehtaaseen, jonka huoneiden ikkunoista avautuu näkymä suoraan kahlaajien laiduntamalle rannalle ja suvantoon, jossa virta-allit, haahkat ja muut sorsalinnut sankoin joukoin pulikoivat.

Bakkagerđin laidalla, kirkon takana, kohoaa haltiakukkula, jonka kivimuodostelmien katsotaan muodostavan paikallisen haltiakaupungin. Koko alueen haltiakuningattaren uskotaan asuvan siellä. Kysyin asiasta minulle kertoneelta naiselta eivätkö haltiat vihastuneet, jos turisti sinne kiipeäisi, mutta hän oli sitä mieltä, että eivät, kunhan olisin asialla hyvin aikein. Ja käyttäytyisin asianmukaisesti. Kiipesin haltiakaupunkiin ja identifioin siellä nopeasti kulkuväylän ja muutaman potentiaalisen portin tuonpuoleiseen. Minulle ilmestyi kolme eläinopasta: alimpana rinteillä taivaanvuohi, ylempänä lapintiira ja huipulla porttien tykönä västäräkki, joka lisäksi seurasi minua palatessani alas vuorelta.

Bakkagerđin kirkko on sijoitettu kylän ja haltiavuoren väliin. Lisäksi kylästä haltiavuorelle osoittaviin ikkunoihin on asennettu silmiä ja muita taikakaluja. Kirkon alttarimaalauksessa Jeesus ei saarnaakaan Genesaretjärven läheisellä vuorella vaan Bakkagerđin haltiakukkulalla.

Seuraavaa yötä ajatellen tein mitä tehdä täytyy, siltä varalta, että kulkisin uniruumiissani haltiakukkulan porteista, mutta tätä matkaa en muista tehneeni. Sen sijaan lähdin katsomaan vuonon toisella puolen sijaitsevia lunniyhdyskuntia. Siellä tarjoutuikin erinomainen mahdollisuus lunnien ja monien muiden merilintujen näkemiseen läheltä.

Ajoin sittemmin Itä-Islannin rannikkoa etelään ja aina Djúpivoguriin, Berufjörđurin rannalla, jossa on mielenkiintoinen kosteikkoalue ja runsaasti lisää vesilintuja ja kahlaajia. Muualla Islannissa varsin harvinaiset ristisorsa ja lapasorsa ovat helposti nähtävillä täällä. Myös Djúpivogurissa on haltiakukkula henkikaupunkeineen, jossa vierailin. En tosin henkiruumiissani.

Djúpivogurin jälkeen lähdin ajamaan pitkin Etelä-Islannin tuulista ja myrskyjen tuivertamaa rannikkoa, jossa maisema muuttuu monin paikoin laavakentiksi ja aavikoiksi. Väliin on kauniita vihreitä niittyjä, tulivuoria ja sinisiä hohtavia lahtia, majakkaniemenkärkiä ja lintuvuoria. Höfnin jälkeen poimin kyytiini puolalaisen liftarin, jolla oli ollut mielenkiintoinen elämä yhä maahanmuuttajavastaisemmassa Iso-Britanniassa, ja joka oli sitten tullut kiertämään Islantia niillä rahoilla, joita oli Britanniassa saanut kasaan.

Kävimme yhdessä Jökulsárlónin jäätikkövuonolla, jossa sinisiksi värjäytyneet jäävuoret valuvat Vatnajökullin jäätiköiltä hiljalleen kohti Atlanttia. Haahkat ja valkoposkihanhet käyskentelevät jään ja vihreän ruohon kontrastissa, pulmuset laulavat siirtolohkareiden päällä ja lapintiiraparvien lomassa purjehtii silloin tällöin ohi isokihu tai merikihu.

Yövyin Hörgslandissa, jossa naapurissani oli bilettäviä amerikkalaisia, ja lähdin seuraavana aamuna takaisin käydäkseni Skaftafellin kansallispuistossa. Siellä voi käyskennellä laajoissa tunturikoivikoissa, joissa laulaa peukaloisen islantilainen alalaji, ja jossa taivaanvuohet osoittavat olevansa myös maa- ja metsälintuja.

Viimeistä edellisenä Islannin päivänäni ajoin Etelä-Islannin rannikkoa Kirkjubæjarklausturin ja Víkin maisemien kautta Bakkin satamaan ja sain itseni lautalle Vestmannasaarille (Vestmannaeyjar). Minulla oli kaksi tärkeää syytä matkustaa näille eristyneille tulivuorisaarille - ornitologinen ja kirjallinen.

Ensiksi, saaret ovat Islannin tärkein pesimäalue vaikeimmin nähtäville ja pienimmille valtamerimerilinnuille, myrskykeijuille ja merikeijuille, jotka vierailevat pesimäyhdyskunnissaan ainoastaan öisin. Vierailuni ajankohta oli sikäli otollinen, että yötön yö tarjosi optimaalisia mahdollisuuksia niiden näkemiseen iltalautalta - tai sitten vaeltamalla keskiyötä odottamaan pääsaaren Heimaeyn koillisiin niemenkärkiin, joista käsin saattoi nähdä liitäjien ja keijujen saapuvan kapean lahden toisella puolen sijaitsevien pesimäjyrkänteidensä luoksepääsemättömille tupasheinäniityille.

Pikkuliitäjiä näinkin Elliđaeyn, Bjarnareyn ja pääsaaren Heimaeyn vesillä sadoittain, ja lopulta onnistuin näkemään myös pikkuparvina lepattelevia merikeijuja. Myrskykeijun näkeminen ei onnistunut, mutta majataloni emännän mukaan niitä pitäisikin hakea myrskyjen jälkeen saarella olevan pikkukaupungin katulyhtyjen alta.

Toiseksi, minun oli tärkeää vaeltaa aktiivisen tulivuorisaaren maisemissa, jollaisista olen ottanut vaikutteita kirjoittamaani tarinaan (siinä tosin saari on yhdistelmä visuaalisista havainnoistani polynesialaisilla ja pohjoisatlanttisilla tulivuorisaarilla). Tämä onnistui erityisen hyvin Heimaeyllä, jonka pohjoispuoli on varsin seesteistä. Pikkukaupunki uinuu suojaisen vuonon päässä, ympärillään jylhät lintuvuoret. Saaren eteläkärjen majakalla on puolestaan toistuvasti mitattu Euroopan kovimpia tuulia. Näiden välissä on loputtomiin tupasheinää ja lupiinia kasvavia vulkaanisia tasankoja. Vasta hiljattain, vuonna 1973, Eldfell purkautui ja laava peitti alleen osan kaupunkia. Nyt laavakentällä on muistoina katukylttejä ja talojen muistomerkkejä - itse kadut ja talot ovat syvällä laavakerroksen alla.

Palasin seuraavana päivänä Vestmannasaarilta Islannin mannermaalle ja lähdin ajamaan kohti Keflavíkiä, pysähtyen matkalla Stokkseyrissä ja Eyrarbakkissa. Palautin vuokra-autoni ja olin ajoissa lentokentällä.

Lentomatkalla Budapestiin islantilaismies puhutteli minua useaan otteeseen muurarimestariksi, joka kuulemma oli ainoa osaamansa suomen kielen sana. En oikein päässyt selville, mistä hän niin päätteli, baijerilaisesta hatustaniko. Joka tapauksessa Budapestiin päästiin ja sieltä jatkoin seuraavana aamuna Kiovaan.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Islannista I

On kulunut kuukausi onnistuneesta Islannin matkastani, mutten vielä löytänyt aikaa kirjoittaa siitä. Nyt se aika on tullut, olkoonkin että aamuyö. Syynä tähän on se, että perjantai-iltani vierähti Hurtsin ja Musen konsertissa Kiovan olympiastadionilla, jossa festarijuomanamme oli lähinnä pelkkää šampanjaa, ja sen jälkeen vielä mättämässä pari kiloa sušia, sekin kuohuviinin kera, tällä kertaa georgialaisen Badagonin. Seurauksena aamuyöhön venyneestä musiikin harrastuksesta minulta jäi lauantaina ajamatta Odessaan, jonne eräät ystäväni saapuivat laivalla Georgian satamakaupungista Batumista.

Niinpä päätin käyttää lauantaini kirjoittamalla käsikirjoitusta, jonka suomenkielisen edition toistaiseksi tärkein lukija on Batumista saapuvan seurueen joukossa, ja jonka englanninkielisen edition tärkeimmän lukijan tapaan puolestani seuraavana viikonloppuna. Viimeksi mainitulle olen mennyt lupaamaan, että käsikirjoitus on valmis kesän loppuun mennessä, ja antanut myös tehtävän motivoida itseäni tässä asiassa. Ja sitä hän on totisesti tehnytkin, siinä määrin, että ajattelin antaa viimeisen luvun kirjoittamisen hänelle. Se, eli epilogi enteilevältä nimeltään Poika joka näki lintuja, kerrotaan joka tapauksessa eri kertojaminän näkökulmasta kuin kaikki sitä edeltävät. Sama poika on myös luvannut kirjoittaa romaanin loppuun jos minulle tällä välin tapahtuisi jotain. Asia, johon nykyisessä maailmantilanteessa ei voi suhtautua yhtä huolettomasti kuin joskus.

Minun oli pitänyt käydä kesäkuussa Kaliforniassa ja Oregonissa, joissa olisin tavannut erityisesti kirjallisia kontakteja, mutta oli vain viikko lomaa ja unkarilainen työtoveri sattui kertomaan minulle halvoista lentoyhteyksistä Islantiin. Tarkistin, ja niin tosiaan oli, että Wizzair lentää Keflavíkiin todella edullisesti. Auton vuokraaminen koko ajaksi oli sekin aivan inhimillisissä hinnoissa eikä Pohjoismaiden ja EU:n kansalaisten tarvitse huolehtia viisumista.

Lensin ensin Vilnaan, jossa minulle siunaantui miellyttävä kesäpäivä viinibaareineen, divareineen ja tummine oluineen. Vilnasta sitten Keflavíkiin, johon saavuin yöllä. Sain haltuuni vuokra-autoni ja ajoin yöttömän yön halki varaamaani motelliin Reykjavíkin laidalle. Islannissa kannattaa ehdottomasti vuokrata auto, sillä etäisyydet ovat pitkiä ja julkinen liikenne kallista. Muuten hintataso oli hieman Suomea korkeammalla, ei niin kallis, kuin olin kuvitellut. Majoituspaikat olivat sen sijaan maaseudullakin kaikkialla helposti netistä varattavissa ja länsieurooppalaisiksi kohtuullisia. Vain Reykjavíkissä majoitus oli Helsingin hinnoissa.

Islanti on panostanut varsinkin lamavuosiensa jälkeen todella paljon turismiin. Kaikkialla maassa on nurin menneitä maatiloja ja kalatehtaita muutettu majataloiksi. Matkailijoita näkikin maassa oikeastaan kaikkialla enemmän kuin islantilaisia. Isoimpia matkailijaryhmiä olivat ranskalaiset, britit ja amerikkalaiset, mutta merkittävän paljon näkyi myös itäeurooppalaisia (etenkin puolalaisia), aasialaisia ja arabeja. Islanti on erittäin onnistuneesti etabloinut itsensä sekä perinteisellä mainonnalla että runsailla some-meemeillä suosituksi ja muodikkaaksi matkailumaaksi. Se on tehnyt kaukaiselle saarelle matkustamisen helpoksi sekä käytännössä että mielikuvien tasolla - ja varmistanut, että matkailijat löytävät kaikkialta sitä, mistä ovat valmiita maksamaan. Tässä olisi Suomella paljon opittavaa.

Suunnittelin oman matkani käyttämällä lähinnä Google Mapsiä ja Booking.comia, sen lisäksi, että selvitin tapani mukaan etukäteen koordinaatteja tärkeimmille lintupaikoille. Islanti onkin ihanteellinen maa omatoimiselle matkailijalle, joka on tottunut ajamaan autoa. Olin varautunut siihen, että voisin tarvittaessa nukkua autossa (halpalentoyhtiöiden painorajoitukset eivät houkutelleet ottamaan telttaa mukaan), mutta siihen ei tarvinnut kertaakaan turvautua, sillä joka kerran löysin sopivan ja ei liian kalliin majatalon, usein maaseudulta. Navigaattori löysi kaikkien osoitteet.

Toukokuun alkupuolisko on todennäköisesti vuoden paras aika käydä Islannissa. On kesä, mutta sääskistä ja sen sellaisista ei ollut ongelmaa kuin yhdellä alueella. Yötä ei ole, vaan läpi vuorokauden on valoisaa. Lisäksi ajankohta on optimaalinen mahdollisimman monien lintulajien näkemiseen.

Islannin maalinnut voi yleensä kussakin kohteessa laskea yhden käden sormin. Meri-, vesi- ja rantalintuja on sitten senkin edestä. Pikkulinnuista yleisimpiä koko maassa ovat niittykirvinen, punakylkirastas, urpiainen ja Länsi-Islannissa kottarainen. Pulmusia ja kivitaskuja löytyy sieltä täältä kivikkoisista ympäristöistä, peukaloisia suojaisista tunturikoivikoista. Monet Euroopan yleisistä linturyhmistä puuttuvat Islannista kokonaan, ja useimpia muita edustaa usein vain yksi laji kutakin. Esimerkiksi kertut, pääskyt ja tiaiset puuttuvat kokonaan. Luulisi, että Islannissa olisi sopivia maastoja esimerkiksi pajulinnuille ja kiuruille, mutta ilmeisesti täällä ollaan liian kaukana.

Tyypillisiä tundran ja nummen lajeja ovat monet kahlaajat, kuten pikkukuovi, punajalkaviklo, kapustarinta, taivaanvuohi, meriharakka ja mustapyrstökuiri. Rannoilta löytyy suo- ja merisirrejä, tyllejä ja karikukkoja. Lokkeja on monia lajeja, tiiroja sen sijaan vain lapintiira. Päiväpetolintuja edustavat Islannissa vain merikotka, tunturihaukka ja ampuhaukka - sen sijaan useimpien avomaiden yllä voi nähdä saalistajana merikihun, rannikoilla myös isokihun.

Merilintuyhdyskuntia löytyy kaikilta Islannin rannikoilta. Niiden yleisimpiä pesimälajeja ovat myrskylintu, pikkukajava, lunni, etelänkiisla ja ruokki, pohjoisessa myös pohjankiisla. Laulujoutsenia ja merihanhia löytyy kaikkialta, ylänköjen soilta ja lammilta yleisinä myös lyhytnokkahanhia. Järviä ja lampia tutkimalla saa kokoon yhden palearktisen alueen suurimmista vesilintudiversiteeteistä, johon kuuluu myös kolme sellaista lajia, joita ei Euroopassa pääse pesivinä näkemään muualla kuin Islannissa: virta-alli, islannintelkkä ja amerikanjääkuikka.

Reykjavíkissä aloitin ensimmäisen päiväni motellin läheltä Perlasta ja sitä ympäröivien kukkuloiden tunturikoivikoista. Tutustuin sitten Islannin pääkaupungin tarjontaan, kalaravintoloihin ja kirjakauppoihin. Islantilaiset ovat kaamostalvensa ansiosta lukukansaa ja kirjakauppojen taso sen mukainen. Reykjavíkistä löytyy myös erityisesti skifiin ja fantasiaan erikoistunut kirjakauppa, ilmeisesti lajissaan maailmanluokkaa.

Kävin vanhasta satamasta käsin Reykjavíkin pohjoispuolisilla saarilla katsomassa merilintuyhdyskuntia, joista varsinkin lunnit ovat suosittuja matkailijain keskuudessa. Ajoin sitten niemenkärkeen Seltjarnarnesin majakalle ja kiersin niemeä, jonka rannoilla velloivat tuhannet haahkat ja jonka lammilla oli runsain mitoin erilaisia sorsalintuja ja vesipääskyjä.

Ilta kun oli Islannissa valoisa, ajoin sitten Garđurin seudulle ja majakalle, joka on Reykjanesin luoteiskärjessä. Näin matkalla suopöllön. Itse majakalta näkyi runsaasti merilintuja, mukaan lukien suulia, sekä miekkavalas. Rannoilla oli tavanomaisempien lajien lisäksi paljon pulmussirrejä ja karikukkoja. Jatkoin vielä Hafnabergiin, jossa on pitkä kävely pysäköintipaikalta karujen nummien ja kivimuodostelmien halki lintuvuorille. Siellä on yleisempien myrskylintujen, etelänkiislojen, ruokkien ja riskilöiden lisäksi nähtävissä pohjankiisloja ja karimetsoja.

Seuraavana päivänä ajoin pitkän ja maisemallisesti henkeäsalpaavan matkan Reykjavíkistä pohjoiseen Mýrarin ja Borgarnesin kautta Snæfellsnesin niemimaalle. Matkalla on runsaasti linturikkaita lampia soiden ja tunturimaiseman keskellä, kauniita vuonoja ja idyllisiä pikkukyliä. Tämän ajotaipaleen aikana näin ensimmäiset virta-allini ja sain amerikanjääkuikasta Euroopan-pinnan. Virta-allien kunniaksi pinnakahvit ja lihapullat otin Vegamótissa, jonka jälkeen tulinkin Snæfellsnesin niemimaalle.

Koska iltapäivää oli hyvin jäljellä, suuntasin suoraan Snæfellsnesin länsikärkiin, Arnarstapiin ja Hellissanduriin. Viimeiset tienpätkät majakoille ovat päällystämättömiä, mutta palkitsevia, sillä siellä näkee kiirunoita ja pulmusia. Merilintuja kuhisi rantajyrkänteillä. Matkasin sitten niemimaan pohjoisrannikon kuvankauniita vuonomaisemia pitkin Grundarfjörđuriin, jossa minulla oli majoitus vesiputousten ja jyrkänteiden ympäröimässä maatalossa.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Rautalankaa rajoille, kausaaliketjuiksi taottuna

Huomenna on Suomessa juhannus, jota tänä vuonna vietän Kiovassa. Kaupunki ei ole lainkaan hullumpi paikka sitä viettää - kesä on kuuma, terassit täynnänsä ja vaikka pääkaupungissa on aina muuta maata merkittävästi kalliimpaa, ei Kiovan hintataso länsimaista lompakkoa pahoinpitele, sillä Ukraina lienee tällä hetkellä Euroopan edullisin maa.

Saattaa myös olla nykylännen viimeinen päivä sellaisena, kun se pitkään opittiin tuntemaan, sillä Britannian euroäänestyksen päätyessä eroon EU:sta voi koittaa ketjureaktioiden sarja, jota Lännen nykyinen yleisesti vastuupakoinen johto on kyvytön ohjaamaan tai edes hallitsemaan. Tuon sarjan päätteeksi maailma saattaa olla merkittävästi ikävämpi ja vaarallisempi paikka kuin kukaan suurten ikäluokkien edustaja tai sitä nuorempi länsimaissa muistaa.

Ehdin edellisen blogikirjoitukseni jälkeen käydä ajamassa Islannin ympäri sekä uudelleen Helsingissä ja lyhyemmin Vilnassa, Riiassa ja Budapestissä, mutta kirjoitan niistä myöhemmin - no, ainakin Islannista, joka oli kolmanneksi viimeinen puuttuva Euroopan valtio kartallani (jäljellä ovat enää Andorra ja Malta). Ei-itsenäistenkin alueiden kartalla saaret ovat nyt merkittävimpiä puutteita: en ole vielä käynyt Korsikalla, Sardiniassa, Sisiliassa, Baleaareilla enkä Kreetalla, en myöskään Färsaarilla, Huippuvuorilla, Kanaalisaarilla enkä Mansaarella. Manner-Euroopasta on sen sijaan vaikea keksiä edes läänitason alueita, joissa en olisi vielä käynyt - poikkeuksina Etelä-Venäjä ja Pohjois-Irlanti. Valkoisten alueiden maantiede johtuu tietysti siitä, että saaret jäävät ulos automatkojen reiteiltä ja vaatisivat erillistä matkaa.

*   *   *

Floridan osavaltion Orlandossa tehdyn joukkomurhan jälkimainingeissa alkoi jälleen ennalta-arvattava jauhanta siitä, pitääkö voimaton viha projisoida muslimeja vai pyssyjä vastaan. Pääasia näyttää aina olevan, että johonkin kollektiiviseen tuo vellova viha on projisoitava, mikä kuulunee osana nykyiseen vastuunvälttelyn ja -väistelyn kulttuuriin.

Asekeskustelun yhteydessä kuulee usein toinen toistaan absurdimpia päättelyketjuja, joita minun ei ole tarve tässä blogissa käsitellä. Otan kuitenkin astinlaudaksi muihin asioihin esille yhden toistuvan argumentin - sen, että tappavathan autot paljon enemmän ihmisiä kuin aseet. Kielletäänkö sitten autotkin?

Vastaus tähän on selvä: tietysti kielletään. Mutta sen selittämiseksi on mentävä hieman periaatteellisemmalle tasolle, jossa kehotan tarkastelemaan objekteja "ase" ja "auto" hieman laajemmasta näkökulmasta. Ase on periaatteessa mikä tahansa sellainen apuväline, jolla voi vahingoittaa tai uhata toista ihmistä ja siten joko pakottaa tätä tai puolustautua pakottamiselta. Asia voidaan ajatella vielä pidemmälle - välineen tilalla voi olla itsepuolustustaito, tai vaikkapa erityinen tietotekninen osaaminen, jolla voi suojautua omaa vapautta rajoittavilta tai pakottavilta toimenpiteiltä kuten urkinnalta tai tietyille sivuille pääsemisen estämiseltä.

Joillekin vapaus on pelkkä luonnonoikeudellinen abstraktio, vielä useammille pelkkä sana. Tosimaailmassa vapaus ei ole mahdollinen ilman, että sitä voidaan puolustaa. Se ei ole vapaa, jonka vapaus on pelkästään hallitsijan tai kotikatua hallitsevan rikollisjengin tilapäistä armoa, jonka säilyttämiseksi on jatkuvasti maksettava suojelusrahoja.

Jos ihmiset luopuvat periaatteellisesta oikeudestaan puolustaa itseään, silloin on selvää, että he tulevat luopumaan myös periaatteellisesta oikeudestaan liikkua vapaasti. Aseet ovat tietysti tulilinjalla ensimmäisinä, koska aseistettua ihmistä on nyt vain paljon vaikeampaa pakottaa tai kiristää kuin puolustuskyvytöntä. Ihmisten kastroimisesta puolustuskyvyttömiksi nahjuksiksi on kuitenkin vain lyhyt askel heidän liikkuvuutensa sitomiseen. Tämän osoittaa myös autoritääristen järjestelmien historian tutkiminen. Totta kai paikoille sidottua ja luvanvaraiseen liikkumiseen alistettua väestöä on helpompi hallita ja riistää kuin sellaista, joka voi halutessaan äänestää jaloillaan.

Jo nyt esiintyy pelottavan paljon sellaisia mielipiteitä, joiden mukaan ei riitä, että yksityisautoilija maksaa ajoneuvo- ja polttoaineveroja, tietulleja ja ties mitä, vaan vapaan liikkumisen vaihtoehto pitäisi häneltä periaatteellisista syistä kieltää. Ei siksi, että auto saastuttaa, vaan jotta ihmisten olisi pakko kulkea kuin karja ylhäältä johdetulla julkisella liikenteellä, joissa puolestaan turva-, tunnistautumis- ja kontrollitoimet jatkuvasti lisääntyvät.

Lentomatkailu on jo käytännössä jonkinlainen kidutuksen ja nöyryyttämisen yhdistelmä, laivalinjoilla mennään samaan suuntaan, ja lienee vain ajan kysymys, koska vastaava sääntely (tietysti turvallisuuteen vedoten) leviää juniin, metroihin ja linja-autoihin. Kaukana ollaan niistä seesteisen futuristisista kuvauksista, joiden piti olla totta 2000-luvun liikenteessä. Surullisinta on, etteivät nuo kuvaukset olisi edes teknisesti epärealistisia toteuttaa tänä päivänä.

*   *   *

Varsinkin Suomen kaltaisessa pitkien etäisyyksien ja harvan väestön maassa koko maan pitäminen aseistettuna olisi halvinta ja turvallisinta maanpuolustuspolitiikkaa. Vihollisen ottaessa haltuunsa keskeisimpiä strategisia kohteita poliittisiin johtajiin ja poliittisen järjestelmän päättäväisyyteen ei voi Suomessa luottaa. Sen sijaan aseistettuun kansaan voisi luottaa - siihen, että se kykenee toimimaan myös johtajitta.

Ylivoimaiseen viholliseen liittyy se tärkeä piirre, että se voittaa varmasti, mikäli pystyy fokusoimaan voimansa tarkasti. Voimankäytössä potentiaali ei riitä, ellei sitä voida mobilisoida ja projisoida tehokkaasti. Tämän vuoksi länsimaat ovat heikkoja Venäjän kaltaisen toimijan edessä - ja usein näyttää, että paljon pienempienkin vihollisten. Länsimaiden voima on sen sijaan siinä, että ne muodostuvat suhteellisen autonomisista yhteiskunnista, jotka kykenevät toimimaan tarvittaessa myös johtajitta.

Autoritääristen järjestelmien vahvuus ja heikkous löytyy samasta lähteestä: Ne pystyvät monopolisoimaan resursseja ja projisoimaan ne pelottavalla voimalla tiettyyn kohteeseen. Samalla ne kuitenkin luovat kohteen, johon tehokas voiman projisoiminen välittömästi tehoaa. Tähtien sodan imperiumi kykeni voimaa projisoimalla räjäyttämään Alderaanin kappaleiksi, mutta Kuolemantähti tuhoutui vastaavasti kokonaan, kun järjestelmän heikkoon kohtaan viimein saatiin isketyksi.

Avoimien yhteiskuntien tilanne on oleellisesti toinen. Niiden ei missään tapauksessa kannata kasata voimaansa yhteen paikkaan, elleivät halua tehdä siitä Alderaania. Sama koskee esimerkiksi Venäjän oppositiota. Niin kauan kuin se keskittyy Moskovaan ja Pietariin ja sitä johtavat tunnetut yksilöt, se ei muodosta vaaraa Kremlin vallalle, sillä resursseja tehokkaasti monopolisoinut ja niillä vahvan vallan vertikaalin rakentanut hallinto kykenee aina fokusoimaan sortotoimensa tehokkaasti.

Värivallankumoukset ja arabikevät onnistuivat siksi, että ne olivat johtajattomia kansannousuja. Sellaisia on vaikea kukistaa yhdellä verilöylyllä, tiettyjen avainyksilöiden eliminoimisella tai edes kokonaisen kaupungin jyräämisellä maan tasalle, kuten kukistuneet diktaattorit katkerasti oppivat. Samasta syystä nämä vallankumoukset kauhistuttivat Venäjää ja sen vasalleja niin perinpohjaisesti, että suurin osa putinismista on oikeastaan reaktiota ja projektiota näihin kansanvallan purkauksiin.

*   *   *

Venäjän A-suunnitelma on aina hierarkkinen, autoritäärinen vallankäyttö, joka optimissaan tapahtuu autoritäärisen, epäsuositun vasallihallinnon kautta. Tällainen hallinto tekee likaisen työn tsaarin puolesta, keskittäen voimankäyttönsä omaa kansaa vastaan. Myssyläisyys, suomettuminen ja nykyinen uussuomettuminen eivät ole sen kummempaa kuin tämän dominiomenettelyn pehmeämpi muoto, jossa fyysistä väkivaltaa tarvitaan enää äärimmäisen poikkeuksellisesti alamaiskansan itseohjautuvan pelkuruuden hoitaessa työn.

Venäjän suunnitelmissa Suomen varalle A-suunnitelma on, että Suomi alistetaan ilman laukaustakaan, paikallisten vasallien hallitessa alamaisiaan vierasmaalaisen kenraalikuvernöörin sijaan. A-suunnitelman onnistuessa kohdemaan asema vastaa Valko-Venäjän asemaa, ja yleensä myös poliittinen järjestelmä tapaa muuttua nopeasti samaan suuntaan. Suomen suomettumisen pehmeys oli poikkeus, ei pääsääntö.

Mikäli A-suunnitelma ei mene niin sanotusti putkeen, B-suunnitelma on subversio, jota nykyisin on muodikasta kutsua hybridisodankäynniksi. Se sisältää käytännössä rajattoman paletin toinen toistaan machiavelliläisempiä temppuja ja menetelmiä, joilla epävakautetaan ja rampautetaan vastahakoista hallintoa joko raivaten tietä A-tilanteeseen tai kohdemaan eristämiseksi puskurivyöhykkeeksi, jossa vallitsee pysyvä epävakaus.

Vasta C-suunnitelma on perinteinen invaasio, jossa maata lähdetän ottamaan haltuun suorin sotilaallisin operaatioin. Viimeisenä ja epätodennäköisimpänä vaihtoehtona on D-suunnitelma, ydinaseiden käyttö.

Venäjän toimintatapaan kuuluu, että kullakin tasolla uhataan eskaloida tilanne seuraavalle tasolle. Tällä tavoin eskalaatiota pelkäävä vastustaja lannistetaan ja painostetaan olemaan puolustautumatta. Suomessa ollaan tällä hetkellä aktiivisessa A-suunnitelmassa, jota tuetaan yhä avoimemmiksi muuttuneilla uhkauksilla aktivoida täysimittainen B-suunnitelma. Uhkaileminen tapahtuu jo nyt B-suunnitelmaan kuuluvien hybridisotatoimien osittaisilla käyttöönotoilla, mikä osoittaa Venäjän olevan Suomen suhteen aktiivisessa A-suunnitelmassa.

Aktiiviseen B-suunnitelmaan, jollainen on käynnissä esimerkiksi Ukrainaa ja Georgiaa vastaan, kuuluu jatkuva uhkaaminen C-suunnitelman mukaisella täysimittaisella invaasiolla. Tämä toimii tehokkaasti, sillä Ukrainan ja Georgian maanpuolustuskykyä lamauttaa merkittävästi se uhka, että Venäjä voi milloin vain eskaloida sotatoimensa täysimittaiseksi invaasioksi. Lisäksi länsivallat ovat sekä Georgian että Ukrainan tapauksissa osallistuneet hyökkäyssodan uhrien painostamiseen olemaan puolustautumatta. Näin ollen Venäjä on onnistunut taivuttamaan jopa läntiset suurvallat tahtonsa alle uhkaamalla siirtyä B-suunnitelmasta C-suunnitelmaan.

Naton jäsenyys muodostaa merkittävän kynnyksen nimenomaan B- ja C-vaiheiden väliin, sillä vaikka Venäjän on mahdollista käyttää B-suunnitelmaan kuuluvia hybridisodan menetelmiä pitkälle punalinjaa etsien myös Nato-maata (kuten Viroa tai Turkkia) vastaan, sen kyky lamauttaa näiden maiden maanpuolustus C-suunnitelmaan kuuluvan perinteisen invaasion uhalla on dramaattisesti rajoitettu Naton viidennen artiklan vuoksi. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että Suomea, Ukrainaa ja Georgiaa kyseinen kynnys ei suojaa.

Suomessakin on alettu kaikuna toistaa Venäjän viestiä ydinaseilla uhkaamisesta, vaikka sen varsinainen kohde on Lännen suurvalloissa, ei Suomessa. Suomihan ei vielä ole C-vaiheessa, vaan vasta A- ja B-vaiheiden välisessä aidalla istuvassa jakkarahuojunnassa.

Lisäksi on selvää, että Suomen kaltainen valtio on mahdollisimman huono kohde ydinaseilla tehtävälle iskulle, joten siinä suhteessa suomalaiset voisivat pitää enemmän jäitä hatuissaan. Edes Helsingin tuhoaminen ydinaseiskulla ei lopettaisi Suomen vastarintaa, vaan päinvastoin kiihdyttäisi sitä, minkä lisäksi maailmanpoliittinen hinta mainitunlaisesta iskusta olisi paljon suurempi kuin siitä saatava hyöty. Ydinsotaan jouduttaessa Helsinki ei olisi niin merkittävä paikka, että sen tuhoaminen lamauttaisi Länttä.

Todennäköisemmät ensi-iskun kohteet löytyvät Suomea lännempää ja ovat pääsääntöisesti jo Naton suojaamia. Näiden uhkaaminen ydinaseilla liittyisikin tilanteeseen, jossa C-suunnitelma on jo aktiivinen. Esimerkiksi Tukholman uhkaaminen ydinaseella voisi estää länsimaita puuttumasta Naton ulkopuolelle jääneen Suomen sotilaalliseen miehitykseen. Varsovan uhkaaminen voisi aiheuttaa invaasion kohteeksi joutuvan Baltian depriorisoimisen, mikäli viides artikla aktivoidaan liian myöhään. Istanbulin uhkaaminen ydinaseilla halvauttaa Turkin ja sitä suojaavan Naton kykyä puolustaa kansallisia etujaan rajojensa itä- ja eteläpuolella - ehkä pian myös Itä-Turkissa.

*   *   *

Perinteisen suomettumisen strategia pohjasi siihen logiikkaan, että jotta Venäjän ei tarvitsisi eskaloida toimintaansa B-suunnitelman asteelle eli hybridisotaan, Suomi alistui auttamaan vihollistaan A-suunnitelman toteuttamisessa. Tämä tarkoitti sitä, että Suomi pidättäytyi puolustautumasta A-suunnitelmaa vastaan, käyttäen korkeintaan passiivisen virkamiesvastarinnan ja vastahakoisen viivyttelyn taktiikkoja ja toivoen aikojen muuttuvan.

Tällaiseen strategiaan, joka vie vääjäämättä kohti asemaa autoritäärisenä vasallina, liittyy puhe siitä, etteivät Suomen johtajat ja instituutiot muka voi asioille mitään, kaikki lankeaa taivaalta annettuna. Käytännössä tämä puhe kuitenkin tarkoittaa, että johtajuus on luovutettu maan rajojen ulkopuolelle, Moskovaan.

Alistussuhteen edetessä vasalli on vallassa pysyäkseen yhä riippuvaisempi alistajastaan, ja joutuu panostamaan voimavarojaan kotimaisen vastarinnan ja arvostelun nujertamiseen. Juuri siten siirrytään periksi antamisesta suoraan vasallisuhteeseen: Suomen valtajärjestelmästä tulee Venäjän vallankäytön väline suomalaisten hallitsemisessa.

Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomi on uudelleen valitsemassa suomettumisen tietä. Vaikka sillä tiellä viivyttelisi ja haraisi vastaan, se vie loogisesti kohti vasallisuhdetta ja suvereenisuuden menettämistä, josta palaaminen avoimeen yhteiskuntaan edellyttää joko Venäjän fyysistä kukistamista sodassa tai sen järjestelmän romahtamista, kuten tapahtui tsaarinvallan ja neuvostovallan romahtaessa.

Suomettumisen tien valitseminen on siis hirvittävää riskinottoa suomalaisten tulevaisuuden kustannuksella. Erityisen ikävä tosiasia on, että mitä pidemmälle tähän suohon vajotaan, sitä suurempia riskejä liittyy vaihtoehtoisiin strategioihin. Niissä on voitava varautua pitkällekin menevään B-suunnitelman keinojen aktivoimiseen, mihin liittyy osana uhkaaminen C-suunnitelmalla.

Koska haamuraja, johon Naton viides artikla tosiasiallisesti ja hyvin olennaisesti vaikuttaa, kulkee nimenomaan B- ja C-suunnitelmien välissä, ehkäisten Venäjää käyttämästä C-suunnitelmaa reaalisena uhkana (mikä lisää merkittävästi B-suunnitelman menestyksellisyyttä), Naton jäsenyys olisi Suomen kannalta ylivoimaisesti paras ja rationaalisin ratkaisu ikävän ketjun katkaisemiseksi.

*   *   *

Subversio tarkoittaa sitä, että kun vastustajalta löytyykin johtajuutta ja vastarintaa eikä se alistu noin vain hallittavaksi, siirtyy vihollinen subvertoimaan vastustajaansa, eli projisoimaan monenlaista voimaa tämän epävakauttamiseksi, lamauttamiseksi, lannistamiseksi ja valtasuhteiden keikauttamiseksi itselleen edullisemmalle tolalle.

Hybridisodassa subversiiveja ja monentasoisia vaikuttaja-agentteja käytetään vallankäytön välineinä ei-toivotun eli vastarintaa tekevän johtajuuden kaatamiseksi. Tällaista kampanjaa Venäjä on käynyt esimerkiksi Saksan liittokansleri Merkeliä vastaan, ja subversiivinen hybridisota erityisesti Saksaa ja Ranskaa vastaan kiihtynee Venäjän pyrkiessä voittamaan ensi vuonna näissä maissa pidettävät vaalit. Myös esimerkiksi Britanniaa, Turkkia, Baltian maita ja Puolaa vastaan Venäjä on käyttänyt aktiivisia subversiivisia menetelmiä, koska se ei ole vielä onnistunut nostamaan valtaan myötämielisiä - suomettuneita tai vasallisuhteessa olevia - hallitsijoita.

Subversion logiikka toimii myös laajemmassa kansainvälisessä kehyksessä. Viime aikoina Suomessakin on kirjoitettu kriittisiä puheenvuoroja siitä, kuinka Venäjä käyttää Suomea ja Kreikkaa agentteinaan Euroopan subvertoimiseksi.

*   *   *

Näiden ansiokkaiden puheenvuorojen lukeminen palautti mieleeni erään jo 90-luvun lopulla suomalaisessa yliopistossa järjestetyn geopoliittisen konferenssin, johon osallistuin kirkasotsaisena (joskaan en ehkä viattomana) opiskelijana. Venäjän edustajat, jotka käsittivät eräitä polit-teknologeja ja Putinin pietarilaista lähipiiriä, kertoivat tulevassa uudessa moninapaisessa arkkitehtuurissa Suomen tehtävän olevan toimia Venäjän työkaluna Euroopan hallitsemiseksi. He eivät toki käyttäneet näin täsmällisiä ilmauksia, mutta sanoma ei jäänyt epäselväksi.

Uhan muodosti puolestaan se, mikäli Suomi yrittää toimia Euroopan työvälineenä Venäjän hallitsemiseksi - esimerkiksi tukemalla kansalaisyhteiskuntaa, oppositiotoimittajia ja ihmisoikeuksia tai levittämällä Raamattuja Karjalaan humanitäärisellä peitteellä. Tällaiseen uhkaan Venäjä oli pakotettu vastaamaan asianmukaisin toimin, esimerkiksi rajoittamalla ja kieltämällä ulkomaisia - "venäläisyydelle vieraita" - arvoja levittäviä järjestöjä.

Erikoista oli, että monet suomalaiset tuntuivat olevan samaa mieltä Venäjän edustajien kanssa. Heidän mielestään siis Suomen tulisi palvella Venäjän tavoitteita Euroopan subvertoimiseksi eikä Euroopan oletettuja tavoitteita Venäjän demokratisoimiseksi. Moni suomalainen tuntui ostavan venäläisen logiikan, jonka mukaan länsimaalaiset valehtelivat toistellessaan kuorossa sitoutuvansa vahvan ja yhtenäisen Venäjän tukemiseen, keskinäisriippuvuuteen, rauhankumppanuuteen ja vaikka mihin. Todellisuudessa länsimaat pyrkivät ihmisoikeuksien ja kansalaisjärjestöjen varjolla subversioon Kremlin vallan murentamiseksi. Ajatusrakenne vastasi tietysti täysin venäläistä tapaa projisoida oma toimintatapa oletettuihin vastustajiin - Länttä syytetään aina siitä, mitä Venäjä tosiasiallisesti tekee. Erikoista oli lähinnä se, miten suomalaiset nyökyttelivät tällaisille täysin päättömille käsityksille länsimaista.

Se ei tietenkään selvinnyt, miksi ihmeessä Venäjän pitäisi hallita Eurooppaa, ja miten ihmeessä se vieläpä hyödyttäisi jotenkin suomalaisia. Toki venäläisvieraat perustelivat tätäkin asiaa, mutta siinä kohtaa mentiin kokonaan mystiikan puolelle: fiktiivisiin karttoihin, geopoliittisiin teorioihin sekä mystiseen puheeseen Venäjän olemuksellisesta luonteesta ja suuresta tehtävästä. Venäjän traditionaalisista arvoista. Välttämättömyydestä tuhota angloamerikkalainen hegemonia. Venäjän ja Saksan akselin luonnollisesta yhteydestä (mainitsematta sitä sivuseikkaa, että se edellisen kerran realisoitui Molotov-Ribbentrop-sopimuksen muodossa).

Suomalaiset nyökyttelivät näille ajatuksille - eivät tietenkään kaikki, mutta eri mieltä olevat pyörittelivät silmiään itsekseen ja keskenään eivätkä rohjenneet sanoa mitään. Syntyi varmasti sellainen vaikutelma, että näin Suomessakin ajatellaan.

*   *   *

Nykyään olisi varmasti tuotu keskusteluun lisää islamofobiaa ja maahanmuuttovastaisuutta, ilkeitä vihjailuja länsimaiden seksuaalisesta suuntautumisesta ja naisten hedelmättömyydestä sekä paljon muuta sellaista, mikä tuolloin vasta teki tuloaan venäläisen propagandan valtavirtaan. Tuolloin demonisointi keskittyi vielä lähinnä tšetšeeneihin ja kosovolaisiin, joista useimmat suomalaiset eivät tienneet juuri mitään muuta kuin sen, mitä venäläinen propaganda sai syötettyä länsimedioihin.

Nykyisin todisteltaisiin sitä, että Venäjän tapaan hallitussa - eli fasistisessa - Euroopassa eivät mamut ja matut hyppisi kantavalkoisten valkokantaisten silmille ja kadut olisivat turvallisen valkoisia. Se on tietysti silkkaa puppua, kuten tietää jokainen, joka on käynyt Venäjän ja sen taannoin hallitsemien neuvostotasavaltojen monikulttuurisissa kaupungeissa. Neuvosto-Suomi ja sitä seurannut postneuvostolainen Suomi olisivat takuulla paljon monikansallisempia kuin se itsenäinen Impivaara, jonka Suomi onnistui säilyttämään. Jos Baltian merkit olisivat pitäneet paikkansa, olisi Suomessa todennäköisesti 30-60 prosentin muulaisväestö, joka käyttäisi yhteisenä kielenään venäjää. Osa tuosta väestöstä olisi kaukasialaisia ja keskiaasialaisia muslimeja, jos sillä nyt on mitään merkitystä, ja yliopistoihin olisi tuotettu Neuvostoliiton sosialististen kehitysmaakumppanien opiskelijoita ja ammattivallankumouksellisia.

Venäjä osaa myös tarvittaessa mobilisoida nyky-Euroopassa satoja muualta tulleita maahanmuuttajataustaisia subversiivejaan monenmoiseen pahantekoon ja propagandaa tukeviin operaatioihin, kuten Euroopan keskeisimmissä pääkaupungeissa on nyt jo pariin otteeseen nähty. Tai sitten fyysisiä operatiiveja ei edes tarvita, eurooppalaiset kun saadaan nykyään kiihotettua myös puhtaalla fiktiolla.

*   *   *

Tästä tuleekin mieleeni viimeisin operaatio, jalkapallohulinointi. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kyse ei ollut sattumasta eikä spontaanista toiminnasta, vaan valmistellusta operaatiosta, jolla oli suorat yhteydet Venäjän turvallisuuskoneistoon. Onko se sitten jonkinlainen yllätys, että Kremlin taskussa on moottoripyöräjengien ja irakilaismilitioiden lisäksi myös jalkapallohuligaaneja - ja tarvittaessahan sama tasa-aineksinen miesjoukko voidaan pukea mihin vain projektioon sopivaan rekvisiittaan.

Venäjän toimintatapoihin kuuluu yleensä projektio: Se syyttää länsimaita niistä toimintatavoista, joita itse harjoittaa, ja projisoi vastustajiensa todellisia ja kuvitteellisia toimintatapoja luoden niistä omat versionsa. Tällä tavoin otetaan haltuun meemejä ja narratiiveja ja pyritään syrjäyttämään alkuperäiset toimijat, jotka eivät olleet Venäjän hallittavissa.

Ukrainalaiset, tunisialaiset ja egyptiläiset jalkapallofanit näyttelivät keskeisiä osia oranssissa, jasmiinissa, Tahririn ja Maidanin vallankumouksissa, joissa jalkapallofanit toteuttivat varsinkin ryhmäkuria, nopeaa mobilisoitumista ja fyysistä voimaa vaatineita suorituksia. Kremlin poliittisessa mielikuvituksessa tällaiset eivät mitenkään voineet olla poliittisesti kokemattomien nuorten spontaaneja suorituksia, vaan Venäjä oli vakuuttunut tai ainakin teeskentelee olevansa vakuuttunut, että ukrainalaisten, tunisialaisten ja egyptiläisten jalkapallofanien täytyi olla todellisuudessa CIA:n operatiiveja.

Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan yllättävää, että Venäjä pyrkii käyttämään "jalkapallofaneja" hybridisodankäynnin välineenä. Ranska ja Britannia olivat Venäjän päävastustajia arabikeväässä, joten niille oli näytettävä, että Venäjä osaa. Samalla edistetään isompaa tavoitetta: Venäjän ja venäläisten kaikinpuolista rankaisemattomuutta uudessa normaalissa.

Omille näytetään, että Putin on vahva ja tekee mitä haluaa; Länttä nöyryytetään. Katsotaan kuinka paljon ja kuinka röyhkeää menoa Länsi on vielä valmis nielemään. Aina kun Venäjän toiminta menee läpi ja niellään, on selvää, että Venäjä ei ole kohdannut punalinjaansa vaan tulee eskaloimaan edelleen, jolloin edelliset eskalaatioaskeleet hyväksytään jo uutena normaalina. Jos kova tulee kovaa vastaan, Venäjä uhriutuu kovaäänisesti ja vetäytyy askeleen tai kaksi taaksepäin, siirtyen muihin menetelmiin. Se pyrkii toki kostamaan nöyryytyksensä, mutta samalla nöyryytyksen pelko on putinilaisen Venäjän tärkein heikkous - se on se ruuvi, josta vääntämällä Venäjää voidaan padota, ja suursota välttää.

Muuhun Eurooppaan sovelletaan samaa laajempaa strategiaa kuin Suomeen: sammakonkeittoperiaatetta. Se varioituu jatkuvasti eri muodoiksi, joita sitten sovitellaan hybridisodan varsin keinotekoisen käsitekaton alle, mutta Venäjän tavoitteissa ja yleisessä toimintalinjassa ei ole - tai ei ainakaan pitäisi enää olla - mitään kovin yllättävää.

*   *   *

Muuan amerikanitalialainen ystäväni lennähti yllättäen Kiovaan työasioille kirjan julkaisseen esimiehensä kanssa. Kallistellessamme tuoppeja päädyimme vääjämättä puhumaan Trump-ilmiöstä ja populismin vyörystä vanhaan ja uuteen Länteen.

Mielenkiintoista on se, kuinka moni tuntuu pitävän Trumpia jotenkin primitiivisenä, Maslowin tarvehierarkian alimpiin tasoihin vetoavana johtajana. Minusta asia on päinvastoin. Trump ei lupaa - saati uskottavasti tarjoa - kellekään leipää, eivätkä sirkushuvitkaan liene suosion ydinsalaisuus. Kyse on pikemminkin ensimmäisen maailman ongelmista, jotka rappeutuvassa länsimaisessa kulttuurissa ovat korvanneet ns. todelliset ongelmat. Tunteet ja symboliset sijaistoiminnot menevät aitojen rationaalisten intressien edelle suorastaan heittämällä.

Länsimaissa velloo vihainen väestö, mutta sen tunteita eivät kuumenna todelliset arkielämän kysymykset, vaan symboliset, arvokysymyksiksi naamioidut identiteettikysymykset, joita puolestaan ohjaavat keskenään ristiriitaiset meemit. Kaikkialla tuntuu tekopyhä löyhkä. Vaikka Trump on avoimesti todennut, ettei piittaa Jumalasta, herännäiskristityt kannattavat häntä, mikä osoittaa, etteivät nämäkään todellisuudessa välitä Jumalasta yhtä paljon kuin kiihottuvat homoista, aborteista ja muslimeista.

Someajan meemipolitiikka on kohonnut Maslowin tarvehierarkian abstrakteimmille tasoille. Valitettavasti sofistikaatio ja fyysisestä kurjuudesta vapautuminen eivät ole tehneet ihmisistä filosofeja vaan kultakalan keskittymiskyvyn omaavia herkkähipiöitä. Sellaisistahan aikaamme kuvastavissa vihaisten ihmisten massoissa on todella kyse. Heitä vihastuttavat asiat, joilla on hyvin heikko jos minkäänlainen yhteys vihaisten ihmisten todelliseen kokemusmaailmaan. Viha projisoidaan paitsi erilaisiin vähemmistöihin ja muihin sijaiskärsijöihin, myös demokraattiseen järjestelmään.

Länsimaiden vihaiset suuret ikäluokat ovat kuin hemmoteltuja kakaroita, jotka kieltäytyvät hyväksymästä vastuuta mistään, mutta kokevat erittäin voimakkaasti olevansa oikeutettuja johonkin, mitä jonkun muun - yhteiskunnan, maailman - tulisi heille antaa. Tuloksena demokraattinen järjestelmä uhkaa nyt korvautua poliittisella teknologialla, kilpailu taas monopoleilla ja privilegioilla. Ikävä kyllä tämän tien päässä on orwellilainen maailma.

*   *   *

Länsimaiden kulttuuripsykologiselle perikadolle on ominaista arvoromahdus, josta relativismi muodostaa vain osailmentymän - itse asiassa juuri se joukko, joka eniten vouhottaa relativismista, edustaa paljon konkreettisemmin länsimaista arvorappiota.

Usein luetellessamme länsimaisia arvoja luettelemme itse asiassa universaaleja arvoja, emme spesifisti länsimaisia. Mainittujen vihaisten ihmisten arvostelun kohteena ovat puolestaan juuri ne arvojen poliittiset sovellukset, joita on perinteisesti pidetty länsimaisina: demokratia ja liberalismi. Tyypillinen "vihainen kansalainen", joka äänestää populisteja, jakaa yleensä arvomaailmansa pikemminkin Talibanin ja Da'ishin kanssa, mutta koska he todellisuudessa eivät harjoita arvopolitiikkaa vaan identiteettipolitiikkaa, tämä sivuutetaan epäoleellisena.

On yksi arvo, joka enemmän kuin ehkä mikään muu on muodostanut kivijalan länsimaisena pitämämme avoimen yhteiskunnan kehittymiselle. Tuo arvo on usko objektiiviseen totuuteen rehellisyyden pohjana. Renessanssista alkanut ja valistuksen kautta kulkenut Lännen länsimaistumisen tie on toistuvasti asettanut totuuden etsimisen jopa uskonnon dogmien ja hallitsijoiden etujen edelle - ja juuri tämä on raivannut tietä tieteelliselle maailmankuvalle, demokraattiselle järjestelmälle ja sen toimimisen kannalta välttämättömälle liberaalille yhteiskunta-asenteelle.

Rehellisyys arvona on ollut edellytyksenä myös yksityisomistuksellisen markkinatalouden suotuisalle kehitykselle, sillä ilman tätä ydinarvoa ei olisi sitä luottamuskulttuuria, joka mahdollistaa abstraktien oikeuksien toimimisen ilman jatkuvaa fyysisellä väkivallalla tai sen uhalla toimeenpanemista. Muualla maailmassa omistussuhteet ovat riippuneet merkittävästi suoremmin vallankäytöstä ja altistaneet vertikaaliselle riippuvuudelle.

Vaikka totuutta on etsitty kaikissa kulttuureissa, suhtautuminen rehellisyyteen on vaihdellut huomattavasti. Nimenomaan länsimaisessa kulttuurissa rehellisyys on sidottu totuuteen. Rehellistä on puhua totta. Ei esimerkiksi olla kohtelias ja hyvätapainen (eli sanoa sitä, mitä toinen osapuoli haluaa kuulla). Länsimaisessa ja länsivaikutteisessa demokraattisessa politiikassa on siten ollut mahdollista, että valehtelusta kiinni jääminen on skandaali.

Juuri rehellisyyden länsimainen tulkinta, arvojärjestelmämme kivijalka, on murentunut. Röyhkeästi valehteleva uusfasismi ja muunlainen populismi ovat tästä selvimpiä ilmentymiä, vaikka myöskään syyttävän sormen osoittaminen ns. kulttuurimarxilaisen relativismin suuntaan ei ole aiheetonta.

Valitettavasti ajatusjärjestelmät kylvävät usein oman tuhonsa siemenet - sisältävät ikään kuin aina ne olemukselliset heikkoudet, jotka rappeuttavat järjestelmää. Länsimaisessa liberaalissa demokratiassa rehellisyyttä ja siihen pohjannutta luottamusta ovat murentaneet samat sekularisoitumisen, individualismin ja relativismin voimat, jotka toisaalta ovat olleet välttämättömiä sellaisen maailmankuvan kehittymiselle, jossa maailmaa ymmärretään enemmän kausaalisuuden kuin dogmien kautta, vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen, ja totuudet on voitava kyseenalaistaa totuuden etsimiseksi.

Eletään vihaisten hölmöjen aikaa. Sitä kannattaa kavahtaa, sillä nämä ihmiset ovat riittävän vihaisia ja riittävän hölmöjä hävittääkseen oman etuoikeutetun elämänsä perusteet, eikä heillä ole kykyä sen paremmin kuin rohkeuttakaan hallita tai hillitä valloilleen päästämiään voimia.