lauantai 26. marraskuuta 2016

Mitä konservatiivisuudelle on tapahtunut?

Edellinen blogikirjoitus toi mukanaan poikkeuksellisen paljon vihamielistä viestintää. Kummallisen monilla suomalaisilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pysyä nahoissaan, kun joku kehtaa arvostella Trumpia, hänen venäläismielistä ulkopolitiikkaansa tai hänen kansalaisoikeuksia ja sananvapautta vastaan hyökkäävää sisäpolitiikkaansa. Vihamielisten purkausten aalloista voi päätellä, etteivät ne tule sattumalta yksittäisiltä kansalaisilta vaan samaista vihaa nostattavista someryhmistä.

Yksi raivonpurkausten aihe, jonka olen saanut viime viikkoina säännöllisesti osakseni, on koskenut sitä, että käytän sanoja uusfasismi tai äärioikeisto kuvaamaan uusfasistisia ja äärioikeistolaisia liikkeitä. Joudunkin ehkä korjaamaan tätä kielenkäyttöä ainakin amerikkalaisen alt-rightin osalta. Kuten tämä videopuhe kyseisen termin käyttöönottajalta ja yhdeltä liikkeen johtajista osoittaa, kyse ei ole enää pelkästään uusfasismista vaan aivan puhdasverisestä, vanhanaikaisesta, hitleriläisestä natsismista.

Ääntenlaskenta on edennyt ja vaalipäivän arviot sekä Trumpin että Clintonin jäämisestä paljon alle edellisten vaalien pääehdokkaiden äänisaaliiden näyttäisivät perustuneen ennenaikaisiin laskelmiin. Clintonin kokonaisäänimäärän etumatka Trumpiin näyttää nousseen jopa kahteen miljoonaan, joten tulosta ei voi selittää Clintonin valtavalla epäsuosiolla verrattuna aiempiin demokraattiehdokkaisiin. Eikä esimerkiksi hänen naiseudellaan.

Kaikki muu näyttää sen sijaan toistaiseksi vahvistavan niitä pessimistisiä arvioita, joita edellisessä kirjoituksessa esitin. Trumpin käytännössä varmoja nimityksiä ovat jo nyt kaksi aggressiivista putinistia, hänen päästrateginsa Bannon ja turvallisuusneuvonantajakseen nimittämä Flynn. Bannon on ilmoittautunut leninistiksi, joka vannoo tuhoavansa amerikkalaisen järjestelmän. Trumpin järjestäessä putinilaistyylisen spektaakkelinomaisen haukkumistilaisuuden Yhdysvaltain tärkeimmille tiedotusvälineille, huutaen näiden olevan valehtelijoita, langoista veteli juuri valemediamoguli Bannon. Flynn taas on poseerannut Putinin ja tämän neuvonantajien pitopöydissä ja venäläisen propagandakanavan RT:n avustajana.

Trump on nimittänyt myös normaaleja republikaaneja, kuten Priebusin, jolla ei kuitenkaan ole valtaa niihin avainkysymyksiin, jotka tulevat vaikuttamaan Trumpin ajan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ja CIA-johtajaksi kaavaillun Pompeon. Kyseessä ovat pikemminkin nimitykset, joilla varmistetaan selustaa republikaanien hallitsemiin Kongressiin ja Senaattiin.

Euroopassa ei mene yhtään vahvemmin. Tässä kuussa Bulgarian ja Moldovan presidentinvaalit päättyivät venäläismielisten, autoritääristen ehdokkaiden voittoon. Sama on odotettavissa Italiassa ja Itävallassa joulukuun alussa, Alankomaissa maaliskuussa ja Ranskassa huhtikuussa. Venäjän häikäilemättömät operaatiot Serbiassa ja Montenegrossa näyttivät herättävän Länsi-Euroopassa vain vaimeita otsikoita.

Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, että Ranskan presidentinvaalien toisella kierroksella on vastakkain kaksi putinistia ja valinta siis tehdään maltillisemman Fillonin ja uusfasisti Le Penin välillä. Saksan vaalit ovat vasta elokuussa, joten on ennenaikaista iloita siitä, että Merkelin kannatusluvut vielä nyt näyttävät yllättävänkin hyviltä. Paljon ehtii tapahtua ja oma tuntumani on se, ettei CDU:n olisi välttämättä kannattanut lähteä hakemaan Merkelille jatkokautta nykyisessä tilanteessa. Toivottavasti olen väärässä. (Arvostan Merkeliä ja toivon hänelle voittoa, mutta epäilen hänen suosionsa kantokykyä.)

Mitä Suomeen tulee, kuulemme lähinnä käsittämätöntä mölinää siitä, kuinka Suomen vielä järjissään olevat sanomalehdet, Yleisradio tai Ulkopoliittinen instituutti uhkaavat syvää rauhan tilaa Itämeren alueella kehtaamalla puhua, vaikka sordiinollakin, Venäjän muodostamasta uhasta. Omat tunnelmani suomalaisen keskustelun suhteen ovat samoilla linjoilla kuin tämä suoraselkäinen ja hieno kirjoitus, joka tänään pelasti aamuni olemassaolollaan. Lainaan tähän kirjoittajan ajatukset sellaisinaan:

"Alan olla kurkkuani myöten kyllästynyt niihin lukuisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Venäjän toiminnassa ei ole mitään huolestuttavaa, tai ainakaan mitään sellaista, mikä Suomea voisi jotenkin uhata. Pitäisi kuulemma keskittyä siihen, mitä Yhdysvallat on joskus vuosia sitten tehnyt, eikä hiiskua sanaakaan Venäjästä – eihän sitä tiedä, jos Venäjä kokisi tämän loukkauksena tai peräti russofobiana. Ilmeisesti se Venäjä, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun, pommittaa siviilikohteita Aleppossa, salamurhaa kansalaisiaan ja järjestää etnisiä puhdistuksia ei ole se sama Venäjä, joka on Suomen itäinen naapurimaa.
Olen todennut blogissani jo monta kertaa, ettei närkästykseni kohdistu venäjää puhuviin tai itsensä jollain tavoin venäläiseksi määritteleviin ihmisiin. Viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. En ole myöskään sokea Amerikka-fani, etenkään kaikkien niiden kokemusten jälkeen, joita kesäiseltä tutkimusmatkaltani jaoin eteenpäin. En vain pysty ymmärtämään, miksi lukuisat isänmaallisina esiintyvät suomalaiset ovat aloittaneet taas käsittämättömän nöyristelyn selkeästi vihamielisen hallinnon edessä, haikaillen takaisin 70-lukulaista Kekkoslovakiaa tai peräti tsaarinaikaista autonomiaa. Historia tuntee vastaavasta toiminnasta vain varoittavia esimerkkejä, eivätkä ajankohtaiset tapahtumat tue millään lailla teorioita siitä, että Venäjän toimintatavat olisivat muuttuneet yhtään mihinkään.
Suurta huolenaihetta on myös siinä, että viimeisetkin sotaveteraanit ovat vähitellen poistumassa keskuudestamme. Heidän mukanaan näyttäisi nimittäin katoavan se viimeinenkin selkärankaisuus, josta suomalaisia perinteisesti on arvostettu – tosin rappeutumisen taisivat käynnistää jo sotaa seuranneet suuret ikäluokat menneinä suomettumis- ja taistolaisvuosinaan. Näemmeköhän enää koskaan tulevaisuudessa sukupolvea, joka ajaisi oman etunsa sijaan jotain elämääkin suurempaa asiaa? Vai haluammeko tietoisesti takaisin epävarmuuden ja älyllisen epärehellisyyden ajat? Onnekseni tietyt koulusijaisuudet ovat tosin osoittaneet, että nykynuorissa vilkkuu ehkä toivonkipinä – he eivät enää pidä pelkkänä itsestäänselvyytenä kaikkea sitä hyvää, jota länsimaissa on jäljellä, ja osoittavat aitoa huolta ja kiinnostusta maailman tapahtumia kohtaan. Ehkä he kirjoittavat joskus onnellisen lopun nykypäivän synkille tarinoille."
*   *   *

Näissä olosuhteissa on hyvä pysähtyä miettimään, miten tähän on tultu. Minkä vuoksi länsimaat ovat vajonneet tilanteeseen, jossa täysin länsimaisessa vapaudessa, hyvinvoinnissa ja korkeassa koulutustasossa kasvaneet ihmiset kaipaavat takaisin 1930-luvun fasismin nousuun, Molotov-Ribbentrop-sopimukseen, uuteen Jaltaan, tai kuten Suomessa, takaisin 1970-luvun YYA-aikaan? Kaikki tämä vieläpä tilanteessa, jossa suurimmalla osalla maailmasta - myös amerikkalaisilla ja eurooppaisilla - menee taloudellisesti ja elämänlaadun kannalta paremmin kuin koskaan ennen.

Itse arvelen, että tuhon siemenet ovatkin juuri hyvinvoinnissa - siinä "valmiissa maailmassa", josta kirjoitin esimerkiksi "väkeä" koskevassa artikkelissani taannoin. Monissa artikkeleissa pitkin maailmaa on jo pohdittu niitä talousrakenteellisia ja sosiologisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet oikeistoradikalismin, populismin tai totuudenjälkeisen maailmankuvan nousuun. Myös mediaympäristön roolia tässä muutoksessa on käsitelty - osoitellen sormella somen suuntaan.

Kun automatiikka on korvannut tehdastyöväkeä ja yksinkertaisten rutiinitöiden tekijöitä talouden rattaissa, samanaikaisesti on tapahtunut murros ihmisten informaatiokäyttäytymisessä. Kuulun itsekin siihen sukupolveen, joka on käytännössä, joskin vastahakoisesti, luopunut paperisanomalehdistä ja (vähemmän vastahakoisesti) televisiosta, ja joka saa suurimman osan maailmankuvaa ja tilannetajua muotoilevasta uutisaineistosta internetistä, joko suoraan lehtien nettiversioista tai välillisesti sosiaalisen median kautta, kun omat verkostot jakavat ja linkittävät tietoa.

Omat verkostoni jakavat aidosti hyödyllistä ja oikeaa tietoa - artikkeleja, tutkimuksia ja tallenteita. Näistä verkostoista on muodostunut korvaamattomia tietolähteitä, joiden kautta saan niin ammatillisesti kuin harrastuksellisesti, akateemisesti ja yksityisesti tarpeellisen tiedon usein nopeammin ja laadukkaampana kuin jos lähtisin etsimään sitä seuraavana päivänä ilmestyvistä paperilehdistä. Puhumattakaan siitä, että muodostaisin kuvani auki olevan television tuottamasta emotionaalis-sävytteisestä ja löysästä hötöstä.

Televisiosta luopuminen, johon päädyin jo lähes vuosikymmen sitten, ei ole millään tavalla heikentänyt ymmärrystäni siitä, mitä maailmalla tapahtuu, vaan päinvastoin. Televisio tuhlaa tavattomasti aikaa loputtomaan toistoon ja tunnepohjaiseen raportointiin. Hyvienkin uutislähetysten tietopohja on löysä, sillä ne keskittyvät kilpailemaan nopeudessa eivätkä uutisten tietopohjassa. Koska televisio keskittyy siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, sen tietopohja on aina väistämättä heikko - parempi tieto ja varmuus asioista tulee aina vasta viiveellä.

Useimpien ihmisten verkostot eivät kuitenkaan muodostu samassa määrin ihmisistä, jotka seuraavat tiiviisti ja laajasti useiden eri maailmankolkkien politiikkaa, ympäristöasioita, eri alojen teknologiaa, siinä sivussa taloutta ja sosiaalipsykologiaa, välillä hieman kulttuuria, taidetta ja eettis-uskonnollisia keskusteluja. Useimmat ihmiset eivät käytä sosiaalista mediaa ensisijaisesti tällaisia aiheita koskevan tiedon hankkimiseksi. Toki hekin saavat näitä aiheita koskevaa tietoa silloin tällöin, usein satunnaisesti, kaveriensa ja sukulaistensa yksityiselämää koskevien päivitysten, kissakuvien, meemien ja musiikkivideoiden lomassa.

Politiikkaa, ulkomaita tai tiedettä koskevat uutiset eivät kuitenkaan ole heille se päätiedonintressi, vaan sivuasia, josta he hyväksyvät helpommin faktapohjaltaan löysät mutta emotionaalisesti sopivat fragmentit. Usein siis täyden roskan. Algoritmit ja maksettu propagandapuffaus edistävät tämän disinformaatiovirran syöttämistä vaivattomasti suoraan kohdeyleisöille, kun taas vakavasti otettavien tiedotusvälineiden tuottamasta sisällöstä joutuu usein erikseen maksamaan. Lisäksi vakavasti otettavaa mediaa vaivaa tasapuolisuusharha, ja yleensäkin riski, että tasapuolisuus nostetaan arvona totuuden yläpuolelle (asia, josta olen kirjoittanut tässä artikkelissa).

Vielä pahempi tilanne on niissä kuplissa, jotka ovat syystä tai toiseesta kehittäneet sosiaalisesti akkumuloituvan ja peilikammioissa vahvistusharhan avulla vahvistuvan pakkomielteen jotain tiettyä aihetta kohtaan. Esimerkiksi nyt vaikka maahanmuuttoa. Otan sen esimerkiksi, koska se on kuluneen vuosikymmenen ehkä selvin esimerkki väylästä, joka on johtanut miljoonia näennäisesti täysin länsimaalaisia ja järkeviä ihmisiä omaksumaan konspiratiivisen maailmankuvan, ja antanut sen vähitellen johdattaa itsensä uusfasistisen amalgaaman muihin trooppeihin, näiden joukossa yhä vahvistuvana virtauksena putinismi.

Ennen kuin tämän lukija kiljuu minun olevan saudirahoitteinen islamistiagentti (tätä on tapahtunut toistuvasti, joskin epäilen, että asialla on aina sama suomalainen), huomautan, että olen nähnyt täysin verrannaisen kehityksen luovan islamistista propagandaa suosivia kuplia, joissa tietyt pakkomielteet johtavat vähitellen miljoonia näennäisesti järkeviä ja normaaleja muslimeja omaksumaan yhä useampia propagoituja trooppeja. Ne alkavat vähitellen kaikki liittyä toisiinsa, kunnes voidaan nähdä selvä ideologinen virtaus, joka paitsi luo omia organisaatioitaan (foorumeja, järjestöjä, puolueita), myös soluttautuu propagandallaan vähitellen osaksi muiden, alun perin paljon valtavirtaisemmin ajatelleiden ideologioiden ja organisaatioiden ajattelua.

*   *   *

Prosessit ovat pitkälle samanlaisia, olipa kyse maahanmuuttajavastaisesta äärioikeistosta, venäläismielisestä putinismista tai jihadistisesta islamismista. Mainitsen nämä kolme esimerkkeinä, sillä ne ovat olleet viimeiset kymmenen vuotta ja tulevat olemaan seuraavat kymmenen vuotta ainakin Euroopan näkökulmasta kaikkein olennaisimpia ja vaarallisimpia nousevan ääriliikehdinnän trendejä. Kaksi ensinmainittua ovat nyt jo lähellä valtiollista valtaannousua, joka tekee niistä mittaamattomasti vaarallisempia, sillä niistä tulee valtiollisten sota- ja tiedustelukoneistojen hallitsijoita. Myös jihadistit ovat päässeet käsiksi valtiomaisiin sota- ja tiedustelukoneistoihin esimerkiksi Talibanin ja Da'ishin hallitsemilla alueilla, vaikkeivät hallitsekaan tällä hetkellä ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua valtiota.

Saavutettuaan valtaa autoritääriset ääriliikkeet käyttävät sitä yhä uusien valtapositioiden kaappaamiseen. Historiassa on hyvin vähän esimerkkejä valtaan päässeistä ääriliikkeistä, jotka olisivat vapaaehtoisesti luopuneet vallasta ja palanneet tai siirtyneet demokratiaan. Sen sijaan on kyllä paljon esimerkkejä radikaaleina ääriliikkeinä vallan kaapanneista ryhmistä, jotka ovat hallitessaan väljähtyneet ideologisesti ja tuottaneet vuosikymmeniä vallassa pysyneitä autoritäärisiä koneistoja, joita on vähitellen alettu pitää normaalina järjestyksenä. Tällaisiahan ovat olleet esimerkiksi kylmän sodan aikana monissa arabimaissa valtaan nostetut sotilasdiktatuurit samoin kuin islamistiset Saudi-Arabia ja Iran.

Pelkästään konservatiivisten autoritääristen hallintojen on ollut helpompi reformoida itseään demokratiaan ilman veristä vallankumousta tai hävittyä sotaa. Euroopassa tästä on esimerkkinä esimerkiksi Espanjan ja Portugalin demokratisoituminen, ehkä myös Turkin kehitys ennen kuin Erdoğan käänsi suunnan takaisin autoritarismiin. Esimerkiksi Kreikan ja Kyproksen demokratisoituminen vaati Turkille hävityn katastrofin Kyproksella. Arabimaiden joukossa Marokko ja Jordania lienevät vakuuttavimmin onnistuneet asteittaisessa siirtymässä autoritarismista kohti demokratiaa, vaikkeivät vielä olisikaan eurooppalaisittain mitattuina täysverisiä demokratioita.

Miksi tämä on relevanttia tässä kirjoituksessa? Siksi, että lukija havahtuisi haihatelmista, joita toiveajattelijat toistavat, että eihän autoritäärisen johtajan valtaannousu demokraattisessa valtiossa ole kuin osa demokratiaa. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, ja lopusta pitävät kyllä huolen demokraattisen järjestelmän rakenteet, instituutiot ja pelisäännöt. Checks and balances. 

Tämä on vaarallista ajattelua siinä mielessä, että se redusoi demokratian yksittäisiin vaalituloksiin. Todellisuudessa demokratiassa on kyse jokapäiväisestä elämästä demokraattisessa järjestelmästä, ei suinkaan yksittäisestä, rituaalimaisesta vaalitapahtumasta, jossa 51 % voittaa ja 49 % häviää. Ei ole demokratiaa valita vaaleilla diktaattori. Tämän vuoksi demokratian ongelmiin kuuluu se ahdistava tosiasia, että demokratian on voitettava jokaiset vaalit, kun taas autoritäärien tarvitsee voittaa vain yhdet vaalit. Voitettuaan jälkimmäiset voivat muuttaa pelisäännöt ja varmistaa, etteivät seuraavat vaalit - jos sellaisia tulee - ole enää demokraattiset.

Demokratialle nimittäin on toki vaihtoehtoja. Venäjällä demokratian estämiseen on kehitetty oma tieteenlajikin, polit-teknologia, joka nyt on tehnyt voimalla tulonsa myös länsimaisiin vaaleihin ja poliittisiin järjestelmiin.

*   *   *

Kylmän sodan aikana länsimaisten demokratioiden - tai kuten silloin sanottiin, Vapaan maailman - puolustamisen eturintamassa oli toki merkittäviä liberaaleja ja asevelisosialisteja, mutta päävastuun kantoivat konservatiivit. Konservatiivit ovatkin oikeastaan se aateryhmä, josta olen tänä päivänä eniten huolissani. Jos ja kun konservatiivit mutatoituvat fasisteiksi, putinisteiksi ja trumpisteiksi, kuka silloin enää puolustaa kaikkea sitä, mikä länsimaisissa yhteiskunnissa on ollut hyvää?

Monet ihmiset ovat ennen ja jälkeen Yhdysvaltain vaalien kertoneet minulle äänestäneensä tai kannattaneensa Trumpia siksi, että ovat konservatiivisia, kristillisiä tai koska haluavat vanhat arvot kunniaan. Minun on hyvin vaikea ymmärtää näitä ihmisiä. Minun maailmankuvassani Trump ja takanansa oleva alt-right-liike eivät edusta konservatismia, vaan konservatismin vastakohtaa, radikalismia. Sama pätee äärioikeistoon myös Euroopassa: järjestelmänvastaisina ja protestiliikkeinä ne edustavat pikemminkin vastakulttuuria kuin säilyttäviä voimia, ja tämä kantautuu käytännössä kaikista heidän puheenvuoroistaan, niistäkin, joissa väitetään puolustettavan länsimaista kulttuuria sitä uhkaavilta kuvitteellisilta muutoksilta kuten islamisaatiolta tai "kaikkien pakottamiselta sukupuolineutraaleiksi".

Minun maailmankuvassani konservatiivisuus merkitsee perinteisiä oikeistolaisia arvoja: sivistyneisyyttä, (moraalista) kunnollisuutta, käytöstapoja, arvokkuutta, kunniaa, vanhanaikaista patrioottisuutta. Konservatiivisuuden tulisi olla herrasmiesten ja kunniallisten naisten aate. Toki boheemiporvari suvaitsee paljon muutakin, mutta se kaikki muu on parempi pitää yksityisessä sfäärissä. Myös ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen on perinteinen konservatiivinen arvo. Räävitön julkisuus, valehtelu ja vihanlietsonta eivät ole kunnollista.

Tätä kummallisempaa onkin se, kuinka nykyään konservatiiveina esiintyvät ihmiset, joiden arvomaailma ja sitä noudattava käytös tuntuvat edustavan vastakohtaa perinteisille konservatiivisille arvoille. Muutenkin tämä "vaihtoehto-oikeisto" tuntuu olevan sisäisesti kauttaaltaan epäjohdonmukaista. Ollaan muka libertaareja ja samaan aikaan kannatetaan autoritarismia. Ollaan muka länsimaisen yhteiskunnan puolustajia ja samaan aikaan kannatetaan itämaisia tyranneja. Ollaan kristillisiä ja samaan aikaan ateisteja, tieteellisiä ja samalla täyttä huuhaata. Vastustetaan muka poliittista korrektiutta, mutta vaaditaan sitä heti kun kyse on itselle tärkeistä asioista. Nauretaan loukkaantujille, mutta loukkaannutaan verisesti jos joku sanoo rasistia rasistiksi.

Ei ihme, että näitä ihmisiä pitkään vähäteltiin marginaalijoukkona, joka näyttäytyi lähinnä salaliittoteoreetikkojen seminaareissa ja internetissä. Nyt elämme kuitenkin sitä vaihetta ääriliikkeiden amalgamoitumisessa yhteen ja soluttautumisessa valtavirtaisiin poliittisiin liikkeisiin, että kuulemme samat narratiivit, samat troopit ja saman propagandan lähes päivittäin ihmisiltä, joka ovat nyt, ovat vasta hiljattain olleet tai tulevat olemaan merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa hyvinkin perinteisissä puolueissa ja instituutioissa. Suomi ei ole ainoa maa, jossa poliittisen, taloudellisen, byrokraattisen ja sotilaallisen eliitin usein iäkkäät vaikuttajat ovat perustaneet kansalaispuolueita ja geopoliittisia seuroja ja miehittäneet niitä uusnatseilla ja niin kutsutun Donetskin kansantasavallan terrorihallintoon osallistuvilla vierastaistelijoilla.

Vanhoja taistolaisia tai tunnettuja laitaliikehörhöjä en niinkään ihmettele, eivätkä he yleensä ole edes olennaisimpia siinä ideologisessa subversiossa, joka Euroopan maissa tällä hetkellä on menossa. Olennaisia ovat ne, joilla on valtaa, joko suoraan tai korkeiden yhteiskuntasuhteidensa kautta. Erityisen huolestuttavaa on nähdä demokratianvastaisten ääriliikkeiden edustajina sotilas- ja tiedusteluorganisaatioiden korkeita edustajia sekä näitä instituutioita valvovien poliittisten kokoonpanojen jäseniä.

Ovatko kyseessä kauan nukkuneet vaikuttaja-agentit, jotka nyt on aktivoitu näkyvään myyräntyöhön, vai ovatko kyseessä vasta hiljattain radikalisoituneet yksilöt, jotka syystä tai toisesta ovat hurahtaneet vihollisen propagandaan? Kolmaskin vaihtoehto on olemassa: opportunistit, jotka haistavat tuulen kääntyneen ja haluavat varmistaa uusien hallitsijoiden suosiollisuuden alamaisuuttaan osoittamalla. On vaikea päättää, mikä näistä kolmesta ihmisryhmästä, päästessään demokraattisten yhteiskuntien vaikutusvaltaisimpiin asemiin, on kaikkein huolestuttavin tulevaisuutemme kannalta.

Jos kristillisyydestä puhutaan, niin vasta kesäkuussa 2016 evankeliseen kristinuskoon kääntyneestä Trumpista tulee itselleni mieleen aivan muita Raamatun hahmoja kuin Jeesus. Ennemminkin Obama on viimeaikaisista Yhdysvaltain presidenteistä se, jonka politiikasta jeesustelu on tullut eniten mieleen - sisäpolitiikassa Obamacare, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toisen posken kääntely. Uusfasisteja kannattaville "kristityille" kristinusko merkitseekin ilmeisesti vain muslimien tai toisella lailla uskovien kristittyjen vihaamista, ei omaa kristillistä vakaumusta. Samalla logiikalla natsit olivat kristittyjä, koska vainosivat juutalaisia. Ja kyllä, monet tuon ajan kristityt, jotka kannattivat tai vähintään hyväksyivät natsien politiikan, uskoivat nimenomaan juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin, samalla kiivaudella, jolla heidän nykyiset vastineensa uskovat muslimivastaisiin salaliittoteorioihin.

Brittikonservatiivit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Brexit. Republikaanit eivät ryhdistäytyneet ajoissa ja tulos oli Trump. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Manner-Euroopan konservatiivit kykenisivät ryhdistäytymään yhtään paremmin. Näyttääkin pahasti siltä, että Euroopassa, aivan kuten Amerikassa tätä ennen, fasisteja vastassa tulevat olemaan lähinnä suurten iäkkäiden ikäryhmien luottamuksen menettäneet vasemmistolaiset ja poliittisesti kodittomat 90-luvulla syntyneet hipsterit.

Eikö nyt jo olisi aika konservatiivisille kunnon miehille ja kunniallisille naisille astua esiin ja ryhtyä palauttamaan järjestystä ennen kuin on liian myöhäistä? Ennen kuin Lännen säilyttämisen aikarajat ovat umpeutuneet ja sen takaisin saamiseksi on ryhdyttävä aivan toisenlaisiin keinoihin?

maanantai 14. marraskuuta 2016

Punainen aamunkoitto

Jo edellisinä viikkoina olen nähnyt somesta Suomen, New Yorkin ja monen muun maailmankolkan peittyvän lumimassojen alle. Nyt lunta tupruttaa taivaan täydeltä Kiovaankin, niin että vuosisadan verikuu ei näy taivaan peittävien pilvi- ja pyrymassojen takaa. Tiedämme kuitenkin, että siellä se möllöttää. Katselee verenpunaisena, kuinka valkoisen rodun pohjoinen maailma peittyy kuolemanvalkeaan vaippaan.

Kylmän sodan ollessa vielä käynnissä 80-luvulla, ilmestyi Amerikassa elokuva nimeltä Red Dawn, jossa koulupojat joutuvat puolustamaan Amerikkaansa ja länsimaista elämäänsä maan miehittäviä neuvostojohtoisia vihollisjoukkoja vastaan. Elokuvaa on sittemmin tavattu halveksia alarmistisena ja neuvostovastaisena propagandana, vaikka siinä itse asiassa käytetään enemmän sanoja ja tunteita kuvaamaan miehittäjää vastaan taistelevien, yksin jätettyjen partisaanien koti-ikävää, ahdistusta ja uskon horjumista. Kuinka uskoa toivottomalta tuntuvaan asiaan, kun omat sukulaisetkin taivuttavat selkärankansa ja asettuvat vihollisen palvelukseen, kuka mistäkin syystä, mutta useimmiten siksi, että se on helpompaa.

Keskiviikkona, kun varhain ennen herätyskelloa heräsin aamun apeaan valonkajoon ja Trumpin voittoon Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, ja kun kuljin tuon tapahtuman myötä tuhoon tuomitun Kiovan katuja, haluttomana päätyä toimistolleni arjen askareisiin, minusta tuntui samalta kuin Punaisen aamunkoiton vuorille paenneista koulupojista.

Muutama päivä myöhemmin kaikki muutkin elokuvan elementeistä ovat käyneet toteen. Olen nähnyt, kuinka selkärangattomat ovat ryhmittyneet muuttamaan mielipiteitään, kirjoittamaan denialismia ja toiveajattelua huokuvia, älyllisesti epärehellisiä vakuutteluja siitä, ettei mikään ole muuttunut, että kyllä se Trump varmaan nyt muuttaa mielipiteitään, ja että eihän hänen konspiratiivisilla suhteillaan Venäjään, jonka propaganda- ja tiedustelukoneisto nosti hänet presidentiksi, voi olla mitään vaikutusta hänen tulevaan ulkopolitiikkaansa, koska amerikkalainen järjestelmä kyllä pitää puolensa.

*   *   *

Trumpin vaalivoitosta on syytetty kaikkia muita paitsi niitä, jotka häntä äänestivät. Hänen voittonsa on kuulemma liberaalien ja vasemmiston vika, nämä kun ovat olleet ylimielisiä ja eläneet kuplassa. Se on vakiintuneen poliittisen järjestelmän vika, nämä kun ovat eliittiä ja rikkaita - toisin kuin ilmeisesti Trump. On syytetty muslimeja ja meksikolaisia - mitäs ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin.

Selitykset eivät ole historiassa mitään uutta. Kun Breivik joukkomurhasi norjalaisnuoria Utöyan saarella, Trumpin aatetoverit selittivät meille veriteon olevan mokuttajien ja suvaitsevaiston syytä. Hitlerin valtaannousukin oli epäilemättä juutalaisten syytä - mitä muutakaan saksalaiset olisivat voineet?

Kremlissä on nosteltu šamppanjamaljoja ja ympäri maailmaa venäläismieliset ja muut fasistit ovat riehuneet vahingoniloaan, uhonneet, että nyt päästään tuhoamaan ja leirittämään vastustajat. Andorrassa rikosvastuuta pakoileva suomalaispropagandisti on jo ilmoittanut laatineensa henkilörekistereitä Trumpin vastustajista Suomessa. Useampi Venäjän propagandatorvi julisti Venäjän voittaneen Yhdysvaltain presidentinvaalit - vieläpä Krimin miehityksestä tutun iskulauseen parafraasilla "Amerikka on meidän!" - eivätkä Kremlin virallisetkaan edustajat ole enää kiistäneet ratkaisevaa vaikutustaan vaalien manipuloimiseksi. Kremlillä näyttää päinvastoin olleen suuri tarve muistuttaa Trumpia siitä, kuka hänet nosti valtaan.

Itse en ollut vaalituloksesta yllättynyt. Ikävää, että jälleen kerran osoittautui, että Maailma ja paikat oli ennakoinut tapahtumat oikein. Tiukka kamppailu vaaleissa silti käytiin, eivätkä paljon parjatut mielipidemittaukset kovin väärässä olleet, sillä Clinton sai vaaleissa enemmän ääniä kuin Trump. Vaalipiirijako vain suosii republikaaneja, minkä lisäksi kaikki vaa'ankielitapaukset kääntyivät vaaliyön mittaan merkillisesti Trumpin hyväksi.

Jos olisi käynyt toisin päin, vaalitulos olisi ilman muuta riitautettu ja uusintaäänestyksiin jouduttu monessa osavaltiossa. Kun kävi näin päin, en usko, että mitään tutkitaan. Obama ja Clinton ovat viime vuosina osoittaneet kouriintuntuvasti sen, missä määrin heillä on kykyä kontrolloida mitään edes omalla kotikentällään.

Paitsi että Trump sai vähemmän ääniä kuin Clinton, hän sai myös miljoona ääntä vähemmän kuin edelliset, Obamalle hävinneet republikaaniehdokkaat, McCain ja Romney. Neljäkymmentäneljä prosenttia yhdysvaltalaisista äänioikeutetuista ei äänestänyt lainkaan. Trump nousee siis läntisen maailman johtavan suurvallan hallitsijaksi runsaan kahdenkymmenen prosentin äänillä. Mutta tämä on tietysti vaalitekniikkaa ja asia, josta on turha purnata jälkikäteen, sen jälkeen kun asioita ei alun perin hoidettu kunnolla.

Luvut kertovat olennaisesti sen, että Trump ei noussut valtaan oman ilmiömäisen suosionsa ansiosta, vaan Clintonin ilmiömäisen epäonnistumisen. Edellisvaaleihin nähden molemmat puolueet nimittäin saivat uurnille merkittävästi vähemmän äänestäjiä. Demokraattien tulisi siis katsoa peiliin. Mutta vielä enemmän peiliinkatsomisen paikka on republikaaneilla, jotka antoivat vieraan valtion tukeman huijarin kaapata oman kunniakkaan puolueensa - ja samalla Yhdysvaltain korkeimman vallan.

*   *   *

Yksi näissä vaaleissa selväksi käynyt asia on se, että Venäjä on tänä päivänä voimakkain mielipidevaikuttaja myös Yhdysvalloissa. Tälle blogille tämäkään asia ei tule yllätyksenä, sillä olen tästä asiasta yrittänyt varoitella kuuroille korville jo vuosien ajan. Venäjän propagandaa ja sitä monistavia lukemattomia läntisen äärioikeiston äänitorvia ei edelleenkään haasteta eikä paljasteta länsimaisen valtavirtamedian toimesta. Niihin, jotka varoittavat, että miljoonat länsimaalaiset muodostavat maailmankuvansa tuon propagandakoneiston vaikutuksesta, suhtaudutaan järkensä menettäneinä alarmisteina. Ilmeisesti koska vallan kabineteissa ja valtamedian toimituksissa ei juurikaan seurata sitä, mistä - ja kenen narratiivien vaikutuksessa - kansa mielipiteitään muodostaa.

Toinen näissä vaaleissa selväksi tullut asia on niin kutsuttu postfaktuaalinen maailma. Kuten putinismi, trumpismi on käytännössä kultti. Se perustuu identiteettiin ja tunnetiloihin - järki ja tosiasiat eivät vakuuta tunteella mielipiteensä muodostavaa väkimassaa, jota johdatetaan tehokkaalla ehdollistavalla propagandalla. Muu media tyytyy vahvistamaan tuota propagandaa "neutraalilla" toistolla, reaktiivisuudella ja loputtoman uuden näkyvyyden tarjoamisella, eikä vastusta sitä aloitteellisesti.

Kaikkialta on varsinkin vaalituloken selvittyä tulvinut fasismia ymmärtävää tai päähän silittelevää, liberaaleja syyllistävää propagandaa. Se on kummallista, koska koko kampanjan ajan media keskittyi ilmatilan antamiseen Trumpille ja kannattajilleen. Trumpetöörit kehystettiin ja yhä kehystetään "kansaksi", normaalit ja järkevät ihmiset taas "ylimieliseksi eliitiksi". Näennäisesti liberaali media jatkaa edelleen trumpistisen propagandan monistamista ja denialismia. Yksi harvoja terveellä järjellä kirjoitettuja kolumneja oli tämä Tabatha Southeyn kirjoitus kanadalaisessa The Globe and Mailissa.
"Valtamerten verran mustetta on vuodatettu näiden loputtomien vaalien aikana, vaatien, että meidän on 'yritettävä ymmärtää' Donald Trumpin kannattajia. Tarinoista, jotka kertovat matkoista Trumpmaan sydämeen, tuli kampanjan aikana oma genrensä - sellainen, jossa Trumpin kannatuskokouksia käsiteltiin lähinnä kunnioittavaan sävyyn. 
Jopa vaalipäivän lähestyessä puhuvat päät kertoivat meille, että tärkeä työ - Trumpin kannattajien huolenaiheiden ottaminen tosissaan - koittaisi jälkeenpäin. Emme saa unohtaa heitä, meille tolkutettiin, tavalla, jolla meitä ei kehotettu pitämään Mitt Romneyn tai Al Goren kannattajia aina sydämissämme.
Epäilen, ettemme tule näkemään kovin paljon samansävyisiä ajatuksia Hillary Clintonin äänestäjistä tällä viikolla, emme tarinoita siitä, kuinka meidän todella täytyy kuunnella Hillarya kannattanutta kansaa, tuntea heidän tuskansa ja varmistua heidän tarpeidensa täyttämisestä ennen seuraavia vaaleja." 

En puutu tällä kertaa Trumpin törkeisiin käytöstapoihin tai hänen karkean vihamielisiin puheisiinsa naisista, muslimeista, latinoista, mustista, opiskelijoista, seksuaalivähemmistöistä ja milloin mistäkin kansanryhmästä. Suurin osa Trump-kritiikistä on jo nyt keskittynyt näihin teemoihin. Suurin osa on täysin aiheellista, vaikka Trump näyttääkin näitä mielipiteitään muuttelevan kulloisenkin yleisönsä ja tilanteensa mukaan.

Keskityn sen sijaan niihin teemoihin, joita valtamedia ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan niiden ansaitsemalla vakavuudella. Koska blogikirjoitus ei voi olla romaanin pituinen, otan käsittelyyn kolme mielestäni kaikkein vakavinta vaaraa Trumpin suhteen. Ne liittyvät kukin toisiinsa - tavoilla, joita on käsitelty tässä blogissa monta kertaa aiemmin ja pidemmin. Ensimmäinen vaara liittyy siihen tosiasiaan, että Trump on suoraan Venäjän turvallisuus- ja propagandakoneiston vaikutuksen alainen. Toinen vaara koskee hänen henkilöprofiiliaan ja ominaisuuksiaan tulevana suurvaltajohtajana. Kolmas vaara liittyy hänen kannattajiensa motiiveihin. Lopuksi käsittelen hieman suuremmalla siveltimellä sitä, mitä tämä merkitsee Läntenä tunnetulle poliittiselle entiteetille.

*   *   *

Suurin yksittäinen ongelma Trumpin kohdalla on hänen voimakas sidoksensa Venäjään. Yhden suurvallan tuleva johtaja on tukeutunut toiseen suurvaltaan päästäkseen valtaan, ja valtaan päästyään tulee siksi mitä todennäköisimmin tukeutumaan Venäjään edelleen pysyäkseen vallassa. Tilanne ei ole historiallisesti mitenkään uusi - lukematon määrä erilaisten kolmannen maailman maiden autoritäärisiä johtajia on päässyt valtaan ja pysynyt vallassa vieraisiin suurvaltoihin tukeutumalla. Ennenkuulumatonta nykytilanteessa on lähinnä se, että banaanitasavallan asemassa on nyt Yhdysvallat ja langoista vetelee objektiivisilla kriteereillä mitaten paljon heikompi valtio, Venäjä.

Koko Trumpin kampanjan ajan hänen vaaliteemansa ja propagandansa toistivat peilin tavoin Venäjän propagandaa ja sitä monistavaa läntisen "vaihtoehto-oikeiston" (alt-right) salaliittomouhotusta. Ulkopolitiikassa Trump myötäili kaikessa oleellisessa Venäjän propagandan tarjoilemaa maailmankuvaa. Hän tarjoili Venäjälle Itä-Eurooppaa ja Baltiaa, toisti Venäjän propagandavalheita Syyriasta ja Libyasta sekä kyseenalaisti Naton. Sisäpolitiikassa hän korosti niin ikään Venäjän propagandan mieliteemoja, kuten maahanmuuttaja- ja vähemmistövastaisuutta, autoritarismia, demokratian halveksuntaa ja antiliberalismia. Trumpin ja Putinin kannattajien propaganda oli siis sisällöltään olennaisesti samaa. Tämä todistaa jos ei muuta niin vahvan aatetoveruuden.

Yhteydet eivät kuitenkaan jääneet aatetoveruuden tasolle. Trumpin propaganda myös muutti kantojaan aina kun Venäjän propaganda teki niin, ja käytti täsmälleen samoja taktiikkoja. Se perustui lähinnä kielteiseen viestintään - vihanlietsontaan, länsimaisen järjestelmän legitimiteetin kiistämiseen, avoimeen rasismiin, homofobiaan, šovinismiin ja muihin uusfasismille tyypillisiin trooppeihin. Kuten Venäjän propaganda, myös Trumpin propaganda muuttuu ja vaihtuu sen mukaan, mikä milloinkin on tarkoituksenmukaista. Tärkeitä ovat tunnetilat, eivät tosiasiat tai johdonmukaisuus.

Venäjä on avoimesti käyttänyt tätä menetelmää propagandassaan, joka on saavuttanut maailmanlaajuisen mielipidevaikuttajan aseman kaikilla mantereilla. Putinin propagandistin Dmitri Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua". Samaa menetelmää ovat käyttäneet menestyksellisesti Venäjän liittolaiset länsimaissa, mukaan lukien Trumpin kampanja, joka useiden julkaistujenkin tietojen mukaan koordinoi propagandaansa suoraan Kremlin kanssa.

Merkittävä osa Trumpin kampanjasta nojasi sekä sisällöllisesti että operatiivisesti suoraan Venäjän maailmanlaajuiseen propagandakoneistoon. Kampanjaa tuettiin poikkeuksellisen röyhkeillä informaatio-operaatioilla, kuten Clintonin sähköpostiviestien toistuvalla (ja osin väärennetyllä) vuotamisella, kyberhyökkäyksillä ja trolliverkostojen valjastuksella vihaviestintään. Niin ikään Trumpin kampanjaa tuettiin amerikkalaiseen järjestelmään solutettujen vaikuttaja-agenttien vuodoilla, ulostuloilla ja mediaoperaatioilla.

Vähintään neljä Trumpin ydintiimin jäsenistä - he olivat sen keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoilijoita - paljastui kampanjan aikana Venäjän vaikuttaja-agenteiksi, jotka ovat jo aiemmissa vaiheissa uraansa palvelleet Venäjä-lobbyssä samoin kuin Venäjän konspiratiivisissa operaatioissa mm. Ukrainassa, Balkanilla ja Lähi-idässä.

Muutamat sinänsä arvostamistani ystävistä naureskelivat minulle kampanjan aikana, että eihän ole mitenkään mahdollista, että näin ilmiselvästi Venäjän asiamiehenä toimiva mies saisi amerikkalaisten äänet. Oma arvioni - joka sittemmin osoittautui oikeaksi - oli, että Venäjä-yhteyksillä ei ole mitään kielteistä vaikutusta Trumpin kannattajakuntaan, joka pitää niitä joko hyvänä asiana tai on niiden suhteen välinpitämätön. Ne, jotka Trumpin läheisistä Venäjä-yhteyksistä kauhistuvat, eivät olisi häntä äänestäneet muutenkaan.

Trumpin oli siis suoranaisesti kannattavaa pelata Venäjä-kortilla avoimesti, sillä hän ei menettänyt sen vuoksi ainoatakaan ääntä, mutta sen sijaan sai tuekseen maailman vaikutusvaltaisimman propaganda- ja tiedustelukoneiston. Ja erittäin vakavasti otetun pelotteluvoiman, jonka tunnemme Euroopassakin ihmisten fyysisestä pelottelemisesta ja murhaamisesta.

*   *   *

Tästä siirrymme toiseen asiaan eli Trumpin psykologiseen profiiliin. Jos Trump on jotain tehnyt selväksi kampanjansa aikana niin se on hänen perin venäläinen tapansa hahmottaa sekä bisnestä että politiikkaa. Molemmat ovat hänelle nollasummapeliä, jossa tärkeintä on voittaa - keinoja kaihtamatta. Hänellä ei ole minkäänlaista kunnioitusta tosiasioita kohtaan, mutta ei myöskään lakeja ja maansa poliittista järjestelmää, jonka legitimiteetin hän moneen kertaan kampanjansa aikana kyseenalaisti.

Toinen asia, jonka Trump on tehnyt selväksi kampanjansa aikana, on se, että hän uskoo mieluummin venäläistä propagandaa ja Alex Jonesin kaltaisia venäläispropagandaa levittäviä salaliittoteoreetikkoja kuin Yhdysvaltain omien tiedusteluviranomaisten raportteja - saati tutkijoita ja asiantuntijoita.

Trump ei kunnioita muuta kuin voimaa. Itse asiassa hän inkarnoi ennen kaikkea juuri epäkunnioitusta. Täysin kunniattoman huijarin valinta Valkoiseen taloon on hänen kannattajiltaan epäkunnioituksen osoitus järjestelmää kohtaan. Lähihistorian suurin kollektiivinen fuck you, kuten muuan toimittaja asiaa hiljattain luonnehti.

Trump ei milloinkaan tule myöntämään tehneensä mitään väärää tai olleensa väärässä. Tässä suhteessa hänen lähtökohtansa on täysin sama kuin Venäjän johtajilla: mitään ei koskaan tule myöntää, ellei ole voittanut, ja puolustautuminen tapahtuu hyökkäämällä ja eskaloimalla. Trump ei tule presidenttinä kunnioittamaan Yhdyvaltain lakeja eikä järjestelmän pelisääntöjä yhtään sen enempää kuin liikemiehenä. Miksi ihmeessä hän niin tekisi - asemassa, jossa hänen on entistä epätodennäköisempää joutua oikeudelliseen edesvastuuseen?

On kuitenkin asia, johon hän ei kykene kontrollia harjoittamaan, ja jota hän sen vuoksi kunnioittaa, ja se on hänen riippuvuutensa Venäjästä. Niinpä ennustan, että Trump ei tule kaihtamaan Venäjän erikoispalvelusten käyttämistä kotimaisten vastustajiensa vainoamiseen, olipa kyse poliittisista vastustajista, liike-elämän siirtämisestä suosikkien hallintaan tai viranomaisorganisaatioiden vastarinnasta, jollaista noussee erityisesti Trumpin käynnistäessä turvallisuusviranomaisten politisoimisen ja kompromettoinnin Venäjän hyväksi.

On selvää, että Trump tulee tehtailemaan watergatejä tavalla, jollaista ei ole Yhdysvaltain historiassa nähty. Silti ennustan, että hänen saamisensa niistä tilille tulee olemaan paljon vaikeampaa kuin Nixonin kohdalla, jolla ei ollut taustatukenaan vierasta suurvaltaa tiedustelupalveluineen, ja jolla kaikesta huolimatta oli kunnollisuutta ja isänmaallisuutta myöntyä eroonsa. Trump ei tule näin toimimaan, eikä tule milloinkaan luovuttamaan vapaaehtoisesti.

Skandaaleilla ei ole vaikutusta Trumpiin, sillä hän kiistää tosiasiat. Mikäli hänet vedetään oikeuteen, hän kiistää tuomioistuimen laillisuuden. Tulitukea tulee maailmanlaajuiselta propagandakoneistolta, ja tarvittaessa muunkinlaisia operaatioita. Siviilirohkeutta saattaa Trumpin vastustajilta Amerikasta hyvinkin löytyä, mutta mistä näille löytyisi konkreettisiin operaatioihin kykenevä selkänoja?

*   *   *

Kolmas huolestuttava asia liittyy Trumpin nauttiman kannatuksen perimmäisiin syihin. Niitä on etsitty talouden tilasta ja valkoisen roskaväen syrjäytymisestä, mutta nämä selitykset ontuvat, sillä Trumpin kannattajakunnassa on paljon myös ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia. Itse olen viime aikoina törmännyt lukuisiin Trumpia kannattaviin tai ymmärtäviin ihmisiin, jotka mielellään korostavat korkeaa koulutustaan, varallisuuttaan tai yläluokkaisuuttaan, vaikka heidän tietonsa ja ymmärryksensä maailmanpolitiikasta ovatkin MV-tasoa. Ja siinä varsinainen ongelma piileekin. Tänä päivänä suurin jakolinja ei kulje perinteisissä poliittisissa luokka-asetelmissa vaan siinä, mistä ihmiset hankkivat "tietonsa".

Mielipidemittausten valossa näyttää selvältä, että tärkeimmät syyt Trumpin kannatukselle ovat paljon raadollisempia kuin sosiologien jalot globaalitaloudellisen uhriutumisen selitysyritykset. Trumpin kannattajakunnan arvomaailma on rasistista, ksenofobista ja misogyynistä, ja siksi he hurraavat Trumpin rasistisille, ksenofobisille ja misogyynisille puheille.

Trumpin kannattajakunnan arvomaailmassa pahin mahdollinen asia on länsimainen liberaali. Kaikki, mitä liberaali sanoo tai tekee, muuttuu automaattisesti myrkyksi - se on pakottamista, poliittista korrektiutta, rasistisen sananvapauden loukkaamista ja ties mitä. Ei vaadi kuin lyhyen vierailun jollain yhteiskunnallisella keskustelufoorumilla tai lehtien kommenttipalstoilla sen näkemiseksi, etteivät trumpistit niinkään ole huolissaan terästeollisuuden tilasta, vaan neekereistä, muslimeista ja silloin tällöin vanhoista kunnon juutalaismyyteistäkin. He hekumoivat liberaalien yliopistotyttöjen raiskaamisella ja meksikolaisten kuohimisella. Kuulostaako tutulta? Samaa tuubaa on suomalainen skene syytänyt vähintään viimeiset kymmenen vuotta.

Trumpia kannattavien piirien retoriikassa hallitsevina tunteina ovat viha, kosto ja vahingonilo. Siitä saa osansa jokainen, joka arvostelee julkisesti Putinia tai Trumpia. Veikkaan, että tämän blogikirjoituksen julkaisemisen jälkeen pääsen taas paljon tavallista ahkerammin painelemaan poistonappia ja tallettamaan tappouhkauksia niille varattuun kansioon.

Trumpetöörien riehuminen poliittisesta korrektiudesta olisi hivenen uskottavampaa, jos eivät he itse olisi maailman kaikkein herkkähipiäisintä väkeä. En ole koskaan nähnyt klassisen liberaalin vajoavan samaan prinsessamaisuuteen saati tappouhkailuun, joka äärioikeiston kohdalla näyttää olevan pikemminkin normireaktio kuin poikkeus. Suoraan sanottuna harvemmin näen vastaavaa edes tulipunaisilta vihervasureilta tai telaketjufeministeiltä, vaikka miljoona meemiä tietäisi toisin.

*   *   *

Heikki Aittokoski siteerasi Helsingin Sanomissa Saksan varaliittokansleria Sigmar Gabrielia, jonka mukaan Trump on nyt "uuden autoritäärisen ja sovinistisen internationaalin keulahahmo". Aittokosken muutoin ansiokkaassa esseessä on ongelmana sen eläminen länsikuplassa samoin kuin kauan sitten vanhentuneessa oletuksessa oikeisto-vasemmisto-jaosta. Jälkimmäinen näkyy esimerkiksi siinä, että Aittokoski vertaa Trumpia poliittisesti täysin päinvastaisiin, länsimielisiin amerikkalaispresidentteihin Reaganiin ja Bushiin.

Aittokoski näkee vihollisiaan liehitelleen ja liittolaisiaan vieraannuttaneen Obaman wilsonilaisena, mikä vaikuttaa täysin nurinkuriselta. Wilsonhan kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta ja humanitäärisiä interventioita eli vertautui ennemminkin Bushiin tai tämän edeltäjään Bill Clintoniin kuin vastustajiensa imperiumeille etupiirejä myöntävään Obamaan.

Aittokoski ja monet muutkin länsikommentaattorit jättävät huomiotta sen, ettei autoritäärisen ja sovinistisen internationaalin johtaja suinkaan ole Trump vaan Putin. Länsimaiden äärioikeistot hyppivät Venäjän propagandan tahtiin. Yhdysvaltain jälkeen Venäjä nostanee valtaan venäläismielisiä uusfasisteja Bulgariassa, Moldovassa, Itävallassa, Alankomaissa, Ranskassa ja Saksassa. Puola ja Unkari ovat jo autoritääristen kansalliskonservatiivien hallussa. Puhumattakaan muun maailman entisistä länsisuuntautuneista maista, joissa on viimeisen vuoden aikana kaapattu valta Erdoğanin käsiin, katkottu länsisuhteita ja murhattu ihmisiä Duterten toimesta sekä nostettu sisällissodan kavaltajakenraali, ikäloppu Aoun, presidentiksi.

Länsi on suurimmassa vaarassa sitten George Kennanin sähkeen - ja vaarallisinta tilanteessa on se, ettei Lännessä ole tällä hetkellä vallassa sellaista maailmansodan kokenutta sukupolvea kuin aikoinaan, kun Kennan kirjoitti sähkeensä. Uskon, että vastaavia sähkeitä on jo pitkään kirjoitettu Lännen pääkaupunkeihin, mutta ne on siellä haudattu syvälle mappeihin samalla kun on kuiskuteltu ilkeyksiä niiden kirjoittajien tasapainoisuudesta ja vastuullisuudesta. Kaikista näistä sähkeistä huolimatta jokainen uusi Georgia, Ukraina, Syyria ja Trump tulee muka aina yllätyksenä, jota kukaan ei olisi osannut aavistaa. Varoittelijoita ei edelleenkään haluta kuunnella.

Aittokoski kertoo kolumnissaan, kuinka Ranskan uusfasistien johtaja Marine Le Pen haukkui oman maansa Washingtonin-suurlähettilään Gérard Araud'n, joka oli Trumpin voiton ratkettua twiitannut maailman romahtamisesta. Le Penin mukaan kyseessä ei ollut maailmanloppu vaan yhden maailman loppu.

En ole juuri mistään Le Penin kanssa samaa mieltä, mutta tästä asiasta olen. Trumpin voitto ei tietenkään ollut maailmanloppu. Sen sijaan se oli loppu Lännelle sellaisena, jona me olemme sen pitkään tunteneet. Länsi olisi kaikin mokomin kestänyt Kreikan, Unkarin, Puolan ja Suomen joutumisen äärioikeiston valtaan - tai vaikka näiden liittämisen Euraasian unioniin. Mutta se, että lopullinen petos läntistä sivilisaatiota vastaan tulee nimenomaan englanninkielisiltä kansoilta Atlantin molemmin puolin - ensin Brexitin ja sitten Trumpin muodossa - se on Lännen olemassaololle kohtalokasta.

Länsi ei voi enää olla sitä, mitä se oli. Jotain uutta ja uhkaavaa on tuleva, ja epäilemättä jossain vaiheessa koittaa päivä, jolloin Länsi rakennetaan uudelleen. Valitettavasti ennen sitä edessä on pimeyden aika, joka on sekä pelottava että aidosti hengenvaarallinen. Todennäköisesti miljoonia tulee kuolemaan sen vuoksi, mutta heistä suurin osa Syyrian ja Ukrainan kaltaisissa paikoissa, joista ydinlännen pääkaupungeissa ei niin paljon piitata. Venäjä tulee kuitenkin tunkeutumaan syvälle Eurooppaan, vähintään Balkanille ja Itämerelle - muu riippuu läntisten yhteiskuntien vastustuskyvystä omien autoritääristen hallitustensa ollessa vallassa.

*   *   *

Fasistien marssi valtavirtaan on saanut Yhdysvaltain presidentinvaaleista ratkaisevan voiton. Voittokulku tuskin pysähtyy tähän. Bulgaria ja Moldova osoittivat tämän jo tänään valitsemalla venäläismieliset autoritääriset presidentit. Seuraavina vuorossa ovat Itävalta ja Alankomaat, sitten Ranska ja Saksa.

Ihmiset kavahtavat yhä kutsumasta fasismia oikealla nimellään. Tämä johtuu lähinnä siitä mytologisesta asennoitumisesta, jonka Länsi on omaksunut fasistista osamenneisyyttään kohtaan toisen maailmansodan jälkeen. Kolmannen valtakunnan tuhouduttua tuli Lännen itseymmärryksen kannalta välttämättömäksi eristää fasistinen pahuus itsestä - se oli Saksan ja ehkä Italian syytä, ja niiden kukistuttua fasismi oli muuttunut myyttiseksi demoniseksi pahaksi, joka ei koskaan enää nousisi historian haudoista.

Todellisuus oli varsin toisenlainen. Fasismi oli alun pitäenkin ennen kaikkea banaali aate, joka runnoi itsensä valtaan kansanomaisella ja räävittömällä vihapuheella, salaliittoteorioiden levittämisellä ja sittemmin Saksan turvallisuuspalvelujen myötämielisellä avustuksella. Pahimmillaan Ranskassa oli fasisteilla enemmän jäseniä väkilukuun suhteutettuina kuin Saksassa konsanaan, vaikka sodan jälkeen ranskalaiset - samoin kuin puolalaiset ja monet muutkin - muistelivat vain urheaa vastarintaliikettään.

Hitler ja natsi-ideologia eivät olleet geneettisiä poikkeamia. Niitä kannatti se sama "tavallinen kansa", joka nyt vihaisina kannattaa Brexitiä, Trumpia ja ammentaa maailmanpoliittisen tietonsa Venäjän propagandatuuteista. Ilman sivistynyttä oikeusvaltiota monine rajoitteineen kansa on aina valmis sumeilemattomaan vihaan ja väkivaltaan, etenkin jos näiden kohteena on joku muu. Tuon muun kuvitellaan aina olevan jotenkin itse syyllinen, tai ainakaan se ei koskea vihaista kansaa itseään, vaan niitä muita.

Siinä Euroopassa, jossa Mussolini ja Hitler nousivat valtaan, antisemitismi ja salaliittoteoriat pankkiirien salaliittoja ja liberaaleja selkäänpuukottajia vastaan olivat "kansan äänen" valtavirtaa. Ääni kävi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes lopulta saksalaiset äänestivät natsit valtaan. Tämän jälkeen natsit tekivät sen, minkä autoritäärit aina tekevät, eli kaappasivat ensin saamallaan vallalla lopun vallan ja tekivät sitten tyhjiksi kaikki mahdollisuudet tehdä korjausliike muutoin kuin suurella verenvuodatuksella.

Ikävä kyllä, näin tulevat Trump ja hänen aatetoverinsakin toimimaan, ja Venäjä tulee heitä siinä avustamaan. Kyseessä on elimellinen osa fasistista ajatus- ja toimintamaailmaa - toiveajattelu on haihattelua. Rahvas on raivossaan sokeaa eikä tiedä mitä tekee nostaessaan valtaan uudet rahvaanomaiset valtiaansa. Historia toistuu. Se tapahtuu taas.

*   *   *

Merkittävä osasyy siihen, miksi historia on toistumassa, on piillyt vastarinnan olemattomuudessa. Länttä ei ole puolustettu. Sitä on vain parjattu ja sitä vastaan on hyökätty samanaikaisesti ulkoa ja sisältä käsin. Surullista kyllä, länsimaiden ihmiset tuntuvat ansainneen sen kauhistuksen, jonka ovat nyt päästäneet valloilleen.

Länsi ei voi säilyttää vakautta ilman toimivaa johtajuutta. Johtajuusvaje on vallinnut jo pitkään - ja nyt johto on siirtynyt vihollisille. Se, että tämä tapahtui lopulta juuri anglosaksisessa maailmassa, vaikka kehitys kyti paljon kauemmin manner-Euroopassa, saattaa johtua juuri vastustuskyvyn puutteesta. Manner-Euroopassa oli sentään olemassa jonkinlainen kulttuurisen muistin kokemus taistelusta sekä fasismia että kommunismia vastaan omalla maaperällä, kun taas anglojen maailmankuvassa tämä oli kaikonnut varsin kauas historian hämärään, ja sielläkin toinen maailmansota ja kylmä sota käytiin pääosin omasta kokemusmaailmasta käsin katsottuna kaukaisissa maailmankolkissa.

Reaganin, Thatcherin ja monen muun länsijohtajan periksiantamattomuus toi lopulta voiton kylmässä sodassa Neuvostoliittoa ja sen imperiumia vastaan. Vuosina 1989-1991 Vapaan maailman voitto huipentui Euroopan rintamalla, kun Berliinin muuri murtui ja maa toisensa jälkeen vapautui kommunismin ikeestä. Lopulta Pahuuden imperiumin ytimessä, Moskovassa, nousi valtaan demokraattinen regiimi, vaikkakin lyhytikäinen. Vuonna 2016 uusi kylmä sota on päättynyt päinvastaiseen tulokseen, Pahuuden imperiumin voittoon: Venäjä on nostanut valtaan autoritäärisen johtajan Vapaan maailman pääkaupungissa Washingtonissa, hajottanut EU:n ja Naton.

Tärkein syy Venäjän voittoon ei lopulta ollut Venäjän mahti, vaan Lännen itsepintainen kieltäymys oikean tilannekuvan muodostamisesta ja itsensä puolustamisesta. Nyt edessä on pimeyden laakson halki vaeltaminen. Fasistien uho on jo ennennäkemätön ympäri Amerikkaa, jossa on pidetty Ku Klux -klaanin voitonmarsseja ja putinistien voitonpuheita. Trumpia vastustavia mielenosoittajia on ammuttu ja satoja pidätetty Oregonin Portlandissa.

Kunniattoman kunnioittaminen Lännen johtajana on mahdotonta, joten Länsi elää nyt ja vastedes vastarintaliikkeenä omalla maallaan. Kuinka kauan, se riippuu länsimaisten yhteiskuntien vastustuskyvystä ja kyvykkyydestä suistaa pois vallasta kerran valtaan noussut vihollisensa. Helppoa se ei tule olemaan, sillä autoritäärit eivät milloinkaan luovu vallasta vapaaehtoisesti.

Ironista kyllä, amerikkalaiset eivät tule kärsimään Trumpin valtaannoususta eniten, sillä Yhdysvaltain järjestelmässä presidentin valtaoikeudet eivät ulotu kokonaisvaltaisesti kansalaisten elämään ympäri liittovaltion osavaltioita - eivät ainakaan ennen kuin järjestelmää on runnottu täysin uuteen uskoon. Sen sijaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella Yhdysvaltain presidentillä on erittäin paljon valtaa - enemmän kuin suurimmalla osalla Euroopan valtionpäämiehistä - ja siten Yhdysvaltain uusi suunta tulee ruhjomaan tunnistamattomiksi ennen kaikkea Lännen rajamaita ja länsisuuntautuneita ei-länsimaita.

Länsimaisen Euroopan perikato ei ehkä ole maailmanloppu ranskalaisille, saksalaisille eikä hollantilaisillekaan. Näissä maissa Euroopasta on tullut itsestäänselvyys, ja sitä kaivataan vasta kun se on menetetty. Sen sijaan itäeurooppalaisille ja mm. suomalaisille kyse on elämän ja kuoleman asiasta. Tavallisen suomalaisen elämälle on erittäin suuri merkitys sillä, onko Suomi osa vahvaa Länttä ja Eurooppaa vai osa Venäjän etupiiriä.

Amerikkalaiselle, britille tai ranskalaiselle ei ole suurta merkitystä, kulkeeko Lännen ja Venäjän etupiiriraja Pohjanlahdella vai Suomen itärajalla. Sen sijaan sillä on erittäin suuri merkitys jokaiselle tavalliselle suomalaiselle, näiden lasten ja lastenlasten tulevaisuudelle.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Istanbulissa ja Donbasissa

Ensimmäinen puolisko lokakuusta oli säiden puolesta varsin inhimillistä aikaa kultaisten kupolien Kiovassa. Sittemmin on ollut sateista ja tällä viikolla tuli lopulta lunta ja rakeita.

Georgialainen poika, joka asui luonani suuren osan vuoden alkupuoliskosta, tuli pari viikkoa sitten takaisin. Hän oli vuokrannut pientä yksiötä kimpassa entisten kaveriensa kanssa, mutta näiltä loppuivat rahat ja kaikki katosivat omille teilleen. Hänen oli myös tarkoitus mennä Ikaros-lukioon sen alkaessa, mutta huonot uutiset ja verukkeet seurasivat toistaan ja ennen kuin Ikaros oli edes ehtinyt nousta siivilleen saati polttaa niitä, hän oli kadulla ja nukkui jossain aidan suojaamassa puutarhassa. Georgiassa on paljon pidempään lämmintä kuin Ukrainassa, mutta lokakuussa yöt sielläkin käyvät kylmiksi.

Ristiriitaisin tuntein pelastin hänet siis toistamiseen. Kävin illalla hakemassa hänet lentokentältä ja sinä iltana emme oikeastaan puhuneet mitään. Hän sulkeutui tuttuun vierashuoneeseen ja kuunteli musiikkia kännykästään. Prioriteetit ovat prioriteetteja, joten uusimman mallin älypuhelin hänellä oli, vaikka asui kadulla. Sen oli joku lapsuudenystävä antanut. Isoäitikin oli avustanut rahallisesti tuon puolenvuoden aikana, jonka hän oli Georgiassa, mutta sitten biologinen isänsä oli taas ilmaantunut uhkailemaan isoäidin luo.

Seuraavana päivänä töistä palattuani puhuttelin hänet ja monikerroksisten selitysten alta kävi ilmi, että hän ei mennyt Ikaros-lukioon, koska pelkäsi ihmisiä. Täällä hän kuitenkin haluaa jälleen yrittää lukioon menemistä, eikä sekään tunnu olevan esteenä, että hän joutuisi ensin opiskelemaan ukrainaa niin paljon, että pystyy opiskelemaan muita aineita. Hän on löytänyt jokusen georgialaisen, jotka asuvat täällä ja antavat hänelle neuvoja. Ongelmana vain on, että ne neuvot eivät ole aina oikeita tai eivät ainakaan realistisia. Mutta katsotaan.

Itselleni hänestä on hyvin vähän vaivaa. Hän on paljon omissa oloissaan, nukkuu, on netissä, katselee Neverland-sarjaa tai höpöttää itsekseen jotain kartuliksi. Parina ensimmäisenä päivänä huomasin hänen itkeskelevän, mutta sitten se loppui. Hän on taas käynyt sosiaalisemmaksi ja iloisemmaksi, kuten edelliskerrallakin kävi. Poissa ollessani hän siivoaa, tiskaa, pesee pyykkejä ja käy kaupassa, ja siitä hyvästä annan hänelle rahaa, joka riittää ukrainalaisella hintatasolla normaaliin elämiseen. Hän on vieläpä uskaltautunut käyttämään myös busseja ja metroa, jotka puoli vuotta sitten olivat kovin vaikeita.

Sanon hänelle, kuten sanoin aina aiemminkin, että hän on nyt aikuinen, ja kaikki muu on kyllä järjestettävissä, mutta se yksi asia, joka hänen on opittava, on itsestään huolehtiminen. Sen jälkeen muut ongelmat kyllä voi ratkaista. Ilman sitä taas oikein mikään ei koskaan tule onnistumaan, vaan ajelehtiminen kohtalon armoilla ja oman epäoikeudenmukaisen menneen surkuttelu jatkuvat. Minä ja ne muut ystävänsä, jotka häntä ovat auttaneet, voimme tarjota vain väliaikaista apua.

*   *   *

Kävin Istanbulissa, jossa vietettiin Habibin syntymäpäiviä. Kaksi turkkilaista tyttöä oli ottanut tämän tapahtuman järjestääkseen ja saivat paikalle Habibin ystäviä niin Antepista, Alepposta, Beirutista kuin sekalaisista muistakin paikoista. Onnistuivat pitämään salaisuudenkin loppuun asti, joten kun Habibi tuli pitopaikkana toimivalle kattoterassille ja näki ystäviensä kokoontuneen sinne eripuolilta maailmaa, hän puhkesi kyyneliin. Pullotolkulla rakia tarvittiin huuhtelemaan kaikki se ruoan ja muistojen määrä.

Kaikkien Turkista kantautuneiden huonojen uutisten jälkeen oli lohdullista todeta, että Istanbul oli sentään entisensä. Muuan Istanbulia rakastava libanonilainen runoilija, joka on ystäväni, varoitteli minua etukäteen, ettei kaupunki ollut enää entisensä - että Istiklalilla oli autiota, useat legendaariset antikvariaatit ovat sulkeneet ja gentrifikaatio pyyhkinyt pois Beyoğlun boheemiutta. Kävi onneksi ilmi, että hänen havaintonsa olivat edustaneet sitä poikkeustilaa, joka kaupungissa vallitsi heti pommi-iskujen jälkeen, jolloin runoilija oli siellä ikävöinyt entistä Istanbuliaan.

Nyt Istiklal oli jälleen täynnä väenpaljoutta ja sen sivukadut kukkivat kaikkia kukkia aivan kuten ennen. Jokunen vanha divarilegenda oli sulkenut tai muuttanut mutta moni muu oli edelleen paikoillaan, ja joitain uusia puolestaan avautunut. Mielenosoitukset Erdoğanin vallankaappauksen johdosta pyörivät omaan tahtiinsa, rytmikkäiden protestihuutojen saattamina, sekä Istiklalilla että Venäjän konsulaatin luona. Syyrialaisista on tullut enemmän tai vähemmän pysyvä osa niin Istanbulin kuin muidenkin turkkilaiskaupunkien katukuvaa.

Istanbul on yhä vauras kaupunki. Myös ukrainalaisia on siellä töissä yllättävän paljon, mistä todisti esimerkiksi se yllätykseni, että eräässä Istiklalin merkkiliikkeistä soi kadulle saakka Okean Elzi. Kävin kirjakaupoissa, tapasin uusia ihmisiä ja vanhoja, söin peräti kahdesti brunssia Babel Caféssa ja luin loppuun ukrainalaisen kirjailijan Vasyl Koželjankon romaanin Hopeinen hämähäkki suomennoksen. Mielenkiintoinen veijaritarinan ja salaseuramysteerin yhdistelmä, joka tapahtuu suurimmaksi osaksi Romanian vallan aikaisessa Cernăuţissa (nyk. ukrainalainen Tšernivtsi). Kirja on monessakin suhteessa varsin merkillinen, ja kielenkäytön täytyy kummuta alkukielisestä, koska en usko, että suomentaja olisi omasta päästään keksinyt muotoiluja, joissa mainitaan samassa lauseessa sanat 'immanentti' ja 'vittu'.

*   *   *

Vain muutama päivä Istanbulista palattuani lähdin hieman rujompaan ja vähemmän romanttiseen maailmankolkkaan, nimittäin Donbasin rintamalinjalle, jossa Ukraina puolustaa vapaata maailmaa Mordorin kyltymättömiä ekspansiopyrkimyksiä vastaan. Oli jotenkin outoa lähteä aamuyöllä liikkeelle Kiovasta täysin modernilla pikajunalla, joka jyskytti kohti idästä nousevaa aurinkoa, niin että jouduin (tai pääsin) laittamaan aurinkolasit silmilleni. Junasta astuttiin ulos rintama-alueen teolliseen todellisuuteen, jossa tosin suurin osa tehtaista ja kaivoksista nykyään seisoo.

Kävin Kramatorskissa ja Slovjanskissa, vapautetun Pohjois-Doneštšynan suurimmissa teollisuus- ja asutuskeskuksissa. Kramatorsk toimii nykyään Donetskin läänin pääkaupunkina Donetskin, entisen miljoonakaupungin, ollessa Mordorin terrorihallinnon miehittämä. Pyhässä luostarikaupungissa Svjatohirskissä tapasin miehitetyiltä alueilta paenneita evakkoja auttavia humanitäärisiä järjestöjä. Kävimme syömässä intiaanihenkisessä saluunassa, jonka terassilla kolme paskasti täytettyä kettua pelasi pokeria.

Kävin myös vanhalla ja uudella rintamalinjan ylityspisteellä - se siirrettiin hiljattain Zaitsevesta Majorskiin turvallisuussyistä. Kävin Novhorodsken kylässä, joka vielä keisarikunnan aikaan tunnettiin nimellä New York - tämäkin seikka muistuttaa länsimaisten kapitalistien merkityksestä Donbasin teollistamisessa. Donetskin kaupungin perustaja oli walesiläinen teollisuusmies John Hughes, jonka mukaan kaupunki oli aluksi nimeltään Juzovka (ukr. Juzivka). 

Niin ikään kävin Bahmutin kaupungissa, joka on saanut takaisin vanhan esineuvostolaisen nimensä. Kaupungin kuuluisin tuote, vapautetun Artemivsken šamppanja, tunnetaan kuitenkin yhä kaupungin neuvostonimellä (ukr. Artemivsk, ven. Artjomovsk). Družkivkassa perehdyin ruoka-avun ja elintarvikekuponkien jakeluun.

Rintamalinjan lähikaupungeissakin elämä jatkui yllättävän normaalina. Siellä missä ei näkynyt tuhoutuneita taloja, vain sotilaiden läsnäolo muistutti rintaman läheisyydestä. Yllättävää Ukrainan hallinnoimilla alueilla Donbasissa oli lähinnä elämän normaalius. Esimerkiksi nuoret aseikäiset miehet saattoivat ihan rauhassa kävellä kaupunkien kaduilla. Aikanaan käydessäni etnisissä tšetšeeni- ja dagestanilaiskylissä lähellä Tšetšenian ja Dagestanin rajoja kiinnitti heti huomiota se, että taajamissa oli vain naisia, vanhuksia ja lapsia.

Hiljainen elämä jatkui Donbasin kaupungeissa köyhyyden, työttömyyden ja asuntopulan ollessa konkreettisimpia ongelmia. Alueella puhutaan kaupungeissa lähinnä venäjää - ukrainaa kuitenkin ymmärretään ja osataan, eikä sitä puhuviin kohdistu heti automaattista aggressiota kuten Venäjän miehittämillä alueilla. Jotkut suomalaiset propagandistit ja vaikuttaja-agentit ovat julkaisseet Donbasin kaupungeista ilmeisiä valheita, kuten väitteitä, että venäjän kieltä puhuvia pahoinpideltäisiin. Se on varsin epätodennäköistä, kun esimerkiksi Kramatorsk ja Slovjansk ovat lähes täysin venäjänkielisiä. Jos nämä suomalaispropagandistien jutut eivät ole täysin omasta päästä keksittyjä (mikä on melko todennäköistä), silloin aggressio on luultavammin hankittu putinistisen propagandan julistamisella eikä venäjän puhumisella.

Donbasissa oli siellä käydessäni jo todella kylmä. Päivisinkin oltiin lievästi miinuksen puolella. Voin vain kuvitella, millaista evakkojen surkeimmissa asumuksissa on kun tullaan sydäntalven paukkupakkasiin. Monilla paikkakunnilla miehitetyiltä alueilta paenneiden määrä yltää jo puoleen väestöstä - Svjatohirskissä kahteen kolmannekseen, koska siellä sattui luostareiden vuoksi olemaan paljon sanatorioita, joita ympäri Ukrainaa on mobilisoitu evakkojen sijoituspaikoiksi. Nämä sanatoriot ovat useimmiten ammattiyhdistysliikkeen omistamia - kyseinen instituutio on Ukrainassa perinteisesti ollut korruptiopesä, ja tämä on tuottanut monenlaisia ongelmia myös eläkkeidensä ja sosiaalitukiensa saamiseksi rekisteröimisen kanssa kamppaileville evakoille.

Mutta asuinpaikkapolitiikka on paljon yleisempikin ongelma Ukrainassa. Suuri osa tavallisistakin ukrainalaisista asuu todellisissa asuin-, työskentely- ja opiskelupaikoissaan 'laittomasti', siis rekisteröitymättä, koska vuokraisännät säännöllisesti kieltäytyvät rekisteröimästä heitä asuntojensa asukkaiksi, jotta saisivat vuokratulot ohi verotuksen. Tällä on vaikutusta paitsi siihen, mistä eläkkeet tai muut etuisuudet pitää käydä nostamassa, myös esimerkiksi äänestysaktiivisuuteen, koska äänestäminen vaatii matkustamista sille paikkakunnalle, jossa äänioikeutettu on virallisesti kirjoilla. Seurauksena on myös se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka paljon ihmisiä Kiovassa, Dniprossa tai muissa työpaikkakeskittymissä todellisuudessa asuu.

Palasin Donbasista takaisin Kiovaan samaisella modernilla pikajunalla, jossa oli ilmainen netti ja kaikki muut mukavuudet, mutta tuomisinani oli valitettavasti nopeasti kylmentyneen sään aiheuttama flunssa. Sitä olen potenut viime päivät, katsellen ikkunan ulkopuolella putoilevaa lunta, lukien John le Carrén Salaista pyhiinvaeltajaa, kuunnellen georgialaisen tekemiä soittolistoja, syöden valkosipulia ja sitruunaa, juoden hunajateetä ja yrittäen kirjoittaa romaaniani eteenpäin. Elämä on näinä päivinä hiljaista.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Diskursseja

Syksy tuli, kahteen otteeseen. Ensin se tuli pian Romaniasta ja Jordaniasta palattuani, mutta tätä seurasi vielä kesän viimeinen potkaisu, lämmin kausi, joka päättyi viime viikon päätteeksi. Nyt sataa ja on koleaa, erityisesti sisällä, kun talojen lämmityskausi ei ole vielä käynnistynyt.

Kävin Brysselissä ja Varsovassa, sateista niissäkin. Brysselissä oli tosin melko lämmintä silloin kun ei satanut, ja lepakotkin lensivät vielä kaupungin kattojen yllä. Kahtena iltana hyvin myöhään oli jonkin verran vapaata, jona aikana tapasin jälleen erään vanhan tuttuni. Aika rientää niin, että kymmenenkin vuotta tuntuu kuluneen kovin äkkiä. Onneksi Belgiassa on hyvää olutta, ruokaa ja ranskalaisia viinejä.

Marketeissa on oma hylly jokaiselle Bordeaux'n mäelle, yksi muulle Ranskalle ja lopuksi yksi hylly koko muulle maailmalle. Niinpä lähtiessäni tästä suotta paljon parjatusta kaupungista paluumatkalle, täytin omankin erikoisvalmisteisen laukkuni Bordeaux'n tuotteilla ja joka pullo tuli ehjänä perille.

En oikein itsekään tiedä, kuinka sen tein, mutta sain jälleen Brysselissä ja Varsovassa valmiiksi yhden uuden luvun romaaniini - vieläpä molemmilla kielillä, joilla sitä kirjoitan. Osittain tämä oli seurausta siitä, että Varsovassa satoi eikä se innostanut lähtemään vanhassa kaupungissa sijainneen hostellini lähintä baaria kauemmas kalaan. Lisäksi olohuoneen myyjättärellä ei ollut kassaa sulkiessaan vaihtorahaa, joten otin loput tuoppeina.

Lento Varsovasta Kiovaan oli tunnin myöhässä, mutta akkukin oli koneesta loppu, joten lisälukuja ei enää syntynyt - sen sijaan lukaisin uuden kirjan puolalaiskirjailija Marek Krajewskilta, jonka kirjat sijoittuvat kohtalokkaalle 30-luvulle, tällä kertaa Breslaun (Wrocławin) ohella Lwówiin (Lviviin) ja Katowiceen.

Keskustelin maailman tilasta erään amerikkalaisen ystäväni kanssa, jolla on pitkä kokemus oman kotimaansa politiikan taustavaikuttajana, ja joka hiljattain kiinnitti huomionsa siihen, että kaikki varoitukseni olivat olleet ikävä kyllä oikeassa. Enpä itsekään toivoisi niin olevan - onhan se Euroopalle vielä huonompi uutinen kuin Amerikalle.

Jätän keskustelumme lukijoilleni.
"Käyttämällä hermokaasua Damaskoksen siviiliasuinalueita vastaan, ampumalla alas matkustajakoneita, fosforipommittamalla Aleppon sairaaloita, rikkomalla sopimukset heti ne allekirjoitettuaan, sekaantumalla törkeästi länsimaiden vaaleihin, käyttämällä terrorismia ja monenmoisia muita keinoja, Venäjä iskee - itse ja proksiensa kautta - suoraan sitä vastaan, mitä pitää läntisen hegemonian kulmakivenä: sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä, joka puolestaan Venäjän mielestä perustuu läntisille versioille totuudesta ja tosiasioista.
Samalla Venäjä tulee demonstroineeksi oman täydellisen rankaisemattomuutensa samoin kuin kykynsä taivuttaa totuutta ja uudelleenkirjoittaa tosiasiat tahtonsa mukaan. Juuri tahto ja päättäväisyys ovat ne kentät, joilla Venäjällä on yhä yliote päättämätöntä ja relativistista Länttä vastaan. Juuri tähän asiaintilaan läntinen maailmanjärjestys on murentumassa. Kuka enää kunnioittaisi mitään Lännen julistamaa sääntöä tai normia, kun ei niitä tehdä todeksi toiminnalla? Lännen entiset liittolaiset luisuvat yksi toisensa jälkeen autoritarismiin ja siten Venäjän dominoimaan maailmanjärjestykseen. Venäjällä on rankaisemattomuus ja niinpä Lännellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin niellä nöyryytyksensä ja tulla tuhotuksi, tai käydä Venäjää vastaan muuttumalla yhtä kovaksi kuin Venäjä on.
Länsimaalaiset toistelevat itselleen ja toisilleen: kävi kummin päin vain, Venäjä voittaa. Jos länsimaat jatkavat antautumista Venäjän röyhkeyden edessä, heidän maailmansa tuhotaan hitaasti mutta varmasti. Jos he sen sijaan muuttuvat Venäjän tavoin pahoiksi, heidän illuusionsa omasta moraalisesta paremmuudestaan on ohi ja taas Venäjä voittaa. Tähän tapaan, monin eri sanoin, perustellaan läntistä toimettomuutta lukemattomissa apologeeseissä, ja niin Länsi kieltäytyy puolustamasta itseään.
Se vain ei ole niin. Lännen ei tarvitse tulla yhtä pahaksi kuin Venäjä haastaakseen Venäjän. Totta kyllä, sen täytyy ryhtyä proaktiivisemmaksi ja sen täytyy ryhtyä käyttämään todentekemisen välineitä eikä vain fiktiivisiä välineitä (kuten tyhjiä puheita ja sopimuksia, joita ei koskaan panna toimeen). Vaihtoehdot eivät koskaan rajaudu vain kahteen. Mikseivät ihmiset enää lue Kennaniaan ja Clifford-Elseyään? Patoamispolitiikka toi voiton kylmässä sodassa. Ei koskaan tullut ydinsotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta oli silti olemassa tietoisuus siitä, että kyseessä oli sota - kylmä sota - ja että Vapaata maailmaa piti puolustaa. Oli selvä vastavoima Neuvostoliiton herruuspyrkimyksille."

Tähän amerikkalainen:
"Venäjä ottaa lisää valtaa, mutta entä sitten? Venäläiset ihmiset menettävät mahdollisuutensa. Loppupeleissä Venäjä ei tule tässä voittamaan, vaan Kiina. Duterte näkee sen.
Kiinalaisten tarvitsee vain katsella, kuinka Yhdysvallat, Eurooppa ja Venäjä rappeutuvat. Siperian roudan sulaessa asumaton Itä-Venäjä tulee täyttymään kiinalaisesta tulvasta. Se voi tapahtua jo meidän elinaikanamme.
Yhdysvallat ei ole romahtanut, mutta sen ylläpitämä kansainvälinen järjestelmä on. Siitä riippumatta, kuka valitaan presidentiksi, 'Länsi' ja Amerikan herruus ovat ohi. Turvallisuusneuvostolta kesti liian kauan ryhtyä uudistamaan itseään. Se oli vastaus 1800-luvun ongelmiin ja olisi vaatinut vakavaa uudistamista viimeiset 25 vuotta.
Kiinalaiset ryhtyvät rakentamaan globaaleja instituutioita ja niistä tulee vastauksia nykymaailman ongelmiin - mutta ne luodaan kiinalaisella painotuksella.
Ironia on siinä, että 1800- ja 1900-lukujen Amerikka oli todella kaunis unelma, jota kukaan ei enää pysty luomaan uudelleen. Se oli unelma modernisaatiosta, ihanteista, turvallisuudesta, vapaudesta ja mahdollisuuksista kaikille. Tätä unelmaa toki piinasivat rasismi ja maahanmuuttopolitiikat, mutta se oli silti yhdistävä. Kuka tahansa maailmassa saattoi unelmoida tulevansa amerikkalaiseksi ja muuttavansa Amerikkaan unelmiaan toteuttamaan - ja se todella saattoi käydä toteen.
Niin ei ole asianlaita Kiinan kohdalla. Kiinan herruus tulee olemaan mahtavaa kiinalaisille, mutta se on etnis-kansallinen voitto. Muilla on hyvin vähäiset mahdollisuudet osallistua tuohon voittoon. Se ei ole voitto ihmiskunnalle."

Ja oma loppukommentaarini:
"En sanonutkaan, että Yhdysvallat romahtaa. Yhdysvallat on uppoamassa, sen sijaan Länsi kokonaisuutena on romahtamassa. Yhdysvallat osoitti ensin haluttomuutensa ja lopulta myös kyvyttömyytensä kantaa kansainvälistä järjestystä harteillaan, ja tämän seurauksena Venäjä on nyt ottanut pelisääntöjen sanelijan paikan. Sen kaltaiset johtajat kuin Duterte ja Erdoğan ovat tämän tunnistaneet. Kiina sen sijaan on kärsivällinen ja odottaa. Se ei tule tulvittamaan Siperiaa, sillä sekä Venäjä että Kiina kunnioittavat aggressiivista voimaa ja tulevat siksi tulvittamaan minkä tahansa muun alueen maailmasta ennemmin kuin kääntyvät toisiaan vastaan.
Toisen maailmansodan alkuasetelmat toistuvat, mutta pelaajat ovat vaihtuneet. Sen, mitä Saksa teki 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, sen toistaa nyt Venäjä, kun taas Japanin valintoja tuona aikakautena toistaa nyt Kiina. Niinpä Kiina kääntyy Tyynellemerelle, ei suinkaan Siperiaan. Ja Kiina haastaa paljon ennemmin heikkona pidetyt Yhdysvallat kuin vahvana pidetyn Venäjän.
Venäjä on jo saavuttanut hämmästyttävän lyhyessä ajassa hegemonian Lähi-idässä ja Itä-Euroopassa, vieläpä Obaman aktiivisella avustuksella. Turkin kaappauksen jälkeen myös Israel ja Saudi-Arabia tulevat navigoitumaan Venäjän suuntaan - eikä ihme, onhan Obaman hallinto koko ajan vieraannuttanut näitä entisiä Yhdysvaltain liittolaisia ja suosinut järjestelmällisesti Yhdysvaltain vihollisia, joita se ei ole kääntänyt piiruakaan myötämielisemmiksi. Ne, jotka vastustavat Venäjän hegemoniaa, demonisoidaan ja tuhotaan. Venäjän proksit voittavat vaalit Saksassa ja Ranskassa vuonna 2017. Iso-Britannia kääntyy isolationismiin.
Ei ole toista länsivaltaa, joka voisi astua Yhdysvaltain tilalle. Niinpä kun Yhdysvallat ei enää halua johtaa, Länsi kuolee. Toki länsimaat säilyvät vielä pitkään länsimaisina (toisin kuin rajamaat); tiensä päähän tulee vain se kaunis poliittis-kulttuurinen kokonaisuus, joka Läntenä tunnettiin. Ei-länsimaiset suurvallat tulevat ottamaan Yhdysvaltain paikan.
Maailma kääntyy autoritarismiin, mikä tarkoittaa myös sitä, että edessä on yhä enemmän tuhoisia totalitäärisiä ylilyöntejä."

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Jälleen Jordaniassa

Piipahdin viikon Jordaniassa, jona aikana ajoin maan ympäri. Matkaseurana oli kaksi nerokasta nuorta, kumpikin runoilijoita ja käveleviä ensyklopedioita, Jordaniassa syntynyt ja kasvanut irakilaisen ja algerialaisen jälkeläinen sekä Tšernihivistä kotoisin oleva ukrainalainen. Matkassa oli myös nostalgisia piirteitä, sillä Jordania on itselleni menneisyydestä varsin tuttu. Olen käynyt maan jotakuinkin jokaisessa kolkassa, etenkin niiden vuosien aikana, jotka asuin kolmessa eri Lähi-idän maassa.

Jordaniassa oli saapumistamme seuranneena päivänä vaalit, joita pääsimme seuraamaan pääkallonpaikalla Ammanissa. Uutisten mukaan islamistit menestyivät, mutta kaduilla ei katkottu ihmisten päitä eikä syöty sydämiä, paitsi tietysti hyödyllisten hölmöjen vaihtoehtotodellisuudessa.

Olen ennenkin todennut Jordanian olevan varsin merkillinen maa. Sillä ovat naapureinaan Israel ja miehitetty Länsiranta, Syyria, Irak, Saudi-Arabia ja vain Aqabanlahden ja Eilatin erottamana myös Egypti.

Pienen ja öljyttömän maan luulisi olleen mahdotonta säilyttää vakautensa ja vapautensa tässä ympäristössä, mutta juuri noissa asioissa on Jordania onnistunut useimpia naapureitaan paremmin. Tämä siitä huolimatta, että sen kaupunkiväestöstä suurin osa koostuu Palestiinasta ja osin muualtakin eri aikoina paenneista ja näiden jälkeläisistä, mihin päälle ovat tulleet vielä hiljattaisemmat useamman miljoonan pakolaisvyöryt Irakista ja Syyriasta.

Jordaniaa hallitsee yhä islamin profeetan geneettisistä jälkeläisistä periytyvä hašemiittien kuningashuone. Se irtautui Osmanivaltakunnan vallasta vieraan siirtomaavallan, Englannin, tukemalla arabikansannousulla. Menneen ajan brittiläisiä sankareita, Arabian Lawrencea ja Glubb Pashaa, kunnioitetaan yhä ja Britannia on läheisin länsikumppani, vaikka Jordania on ollut jo pitkään itsenäinen brittien holhouksesta.

Löysin muuten aikoinaan beirutilaisesta divarista Glubb Pashan hyvin mielenkiintoisen, jonkinlaisen luonnospainosversion Venäjän roolia Lähi-idän suuressa pelissä valottaneesta tutkielmasta, jota sietäisi nykyajankin geopoliittisten analyytikkojen lukevan, kaiken maailman islamofobisten diletanttipamflettien sijaan. T. E. Lawrencen Seitsemän viisauden pylvästä lienevät ilmankin mainostani alan asiantuntijain lukemistossa.

Vaaran vyöhykkeen ytimessä ja ilman merkittäviä arvoluonnonvaroja sijaitseva Jordania on kaikesta huolimatta onnistunut pitämään kunnossa hyvät länsisuhteet samoin kuin toimivat suhteet kaikkiin naapurivaltioihinsa. Vain omaa kansaansa vastaan tuhoamissodan käynnistäneen Syyrian baathistihallinnon kanssa välit ovat tänä päivänä poikki - salaiset yhteydet lienevät sinnekin toimivat.

Jordanian aktiivisen vakauspolitiikan mahdollistajana ovat kiinteät ja luottamukselliset länsisuhteet - ilman että maa olisi eristäytynyt muista arabimaista. Naton rauhankumppanuusohjelmassakin Jordanialla on samanlainen edistyneen kumppanin asema kuin Suomella. Israelin kanssa Jordanialla on rauhansopimus huolimatta Länsirannan miehityksestä, ja Jordania onkin (lähes) ainoa arabimaa, jossa israelilaisturistit liikkuvat vapaasti ja suuremmin joukoin.

Arabikevään aikana Jordaniakin koki suurmielenosoituksia, mutta Marokon tavoin tämä länsisuuntautunut kuningaskunta käytti malttia ja aktiivisia uudistuksia, laajentaen mieluummin kansalaistensa demokraattisia oikeuksia kuin kuunnellen Venäjän väkivaltaisia neuvoja, joita seuraamalla Libya ja Syyria päätyivät nykyiseen tilaansa. Suomessa riittää yhä kumman paljon kannatusta Assadille sekä edesmenneille Qaddafille ja Saddamille, muttei juuri akateemista kummempaa kiinnostusta Jordanian ja Marokon menestystä kohtaan.

Mikä olisikaan tilanne koko Euroopan naapurustossa, jos Jordanian ja Marokon kuninkaat olisivat päätyneet samoihin ratkaisuihin omia kansalaisiaan vastaan kuin Venäjän liittolaiset alueella?

*   *   *

Vietimme ensin pari päivää Jabal Ammanin kahviloissa ja nyttemmin legendaarisiksi muuttuneissa Firefly-hampurilaispaikassa ja kirjastossa. Matkatoverini lukivat ääneen runojaan majoituspaikkamme alakerran eläväisessä pubissa ja kävimme muutamissa Rainbow Streetin ja sen sivukatujen hipsteripaikoissa. Kävimme myös alakaupungin lukuisissa divareissa ja kiipesimme kukkulan roomalaisraunioille ja umaijadipalatsille.

Sitten vuokrasimme auton ja ajoimme Kuolleenmeren pohjoispohjukkaan, jonne Jordanjoki laskee. Joen tuoman makean veden ansiosta tuon nimensä mukaisesti martaan suolajärven pohjoisimmassa osassa voi uida, ja niinpä sinne pakkautuvat myös lukuisat hotellit ja lomakohteet sekä Jordanian että Israelin puolella.

Seuraavana päivänä ajoimme syvänköä pitkin, vajaat puoli kilometria merenpinnan alapuolella, etelään ja Karakin ristiretkeläislinnaan. Sieltä edelleen historiallisten maisemien ja kohteiden kautta Wadi Musaan, jonka kupeessa sijaitsee Jordanian luultavasti kuuluisin ja näyttävin historiallinen kohde, nabatealaisten kadonnut kalliokaupunki Petra.

Olen tähän mennessä käynyt Petrassa ainakin parikymmentä kertaa, mutta aina se on näkemisen arvoinen. Häiritsevää on sen sijaan, että hinnat Petrassa ja jopa Wadi Musassa tuntuvat kipuavan turistien vuoksi naurettavuuksiin, ollen usein kymmenkertaisia maan normaalitasoon verrattuna. Lisäksi hotellien, kojujen, ihmisten ja kotieläinten tunkeutuminen yhä syvemmälle Petran kanjoneihin ja vuortenrinteille on jatkunut. Tulevat sukupolvet eivät tule näkemään enää sitä taianomaista kadonnutta kaupunkia, joka Petra oli vielä 2000-luvun alussa, kun siellä ensi kertaa vierailin. Eniten lintuja löytyi taas luostariksi kutsutulta vuorenhuipulta ja sinne johtavalta polulta: mustapyrstöjä, rotkorakkeleita, rotkopunavarpusia ja harjalintuja.

Seuraavaksi ajoimme edelleen Kuninkaan valtatietä etelään ja lopulta Jordanian satamakaupunkiin Aqabaan, joka on vuosien varrella selvästi vaurastunut. Toisin kuin konservatiivinen Wadi Musa, Aqaba on miellyttävän liberaali ja sieltä löytää paikkoja, joissa viettää aikaansa. Punaiseltamereltä puhalsi miellyttävä tuulenvire ja yölläkin oli 33 astetta lämmintä.

Seuraavana aamuna raahasin matkatoverini Aqaban lintuobservatorioon aivan Israelin rajalle. Alueen akaasia- ja tamariskilehdoista ja tekolampareilta löytyi satakunta lajia muuttolintuja ja päälle paikalliset keidaslajit. Oli afrikanhanhia, rääkkähaikaroita ja pronssi-iibiksiä, kynsihyyppiä, mustavikloja ja valkosiipitiiroja, mehiläissyöjiä, arabianmehiläissyöjiä ja sitruunavästäräkkejä, heinätaveja ja aavikkojuoksijoita. Petolintuja näkyi sen sijaan yllättävän vähän, yksi arokotka sentään ja muutamia muutolla olleita haukkoja.

Aqabasta jatkoimme itäisen aavikon halki vievää tietä Azraqin keitaalle, joka jakautuu pohjoiseen druusien asuttamaan (Azraq ash-Shamali eli Azraq ad-Druz) ja eteläiseen tšetšeenien asuttamaan (Azraq al-Janubi eli Azraq ash-Shishan) osaan. Druusit ovat tulleet Azraqiin Syyriasta, tšetšeenit puolestaan 1890- ja 1920-luvuilla Kaukasian kansanmurhia pakoon. Moni tšetšeeni työskentelee yhä Kuninkaallisen luonnonsuojelujärjestön palveluksessa, joka ylläpitää mm. Azraqin kosteikon jäljelläolevaa suojelualuetta sekä keitaan eteläpuolella sijaitsevaa Shaumarin suojelualuetta, jossa gasellit ja keihäsantiloopit yhä laiduntavat.

Myös Azraqin keitaan vesipuhvelit, joita nyt käytetään kosteikon viimeisinä säilyneiden osien pitämiseen avoimina, ovat tšetšeenien mukanaan tuomia - näin kerrotaan. Mistä ne alun perin ovat peräisin, ei tullut ilmi - sillä eiväthän vesipuhvelit ole Kaukasiasta kotoisin vaan Intiasta. Vesipuhveleista huolimatta muinoin laajoina levittäytyneiden kosteikoiden kohtalo on murheellinen, sillä laiton vedenpumppaus jatkuu yhä ja keidas tekee kuolemaa. Sekin on paikka, joka kannattaa nähdä nyt, koska tulevaisuudessa sitä ei enää ole.

Autiomaa henkisti ukrainalaisen matkatoverini lukemaan pitkillä ajotaipaleilla ääneen Serhi Žadanin runoutta, erityisesti kirjaa Temppeliherrat. Kävimme varhaisislamilaisessa Qasr Amran aavikkolinnassa, joka juurestaan hiekkaan hautautuneena kätkee sisäänsä mitä näyttävimmät ja eriskummallisimmat seinämaalaukset. Sen seinillä kukkivat nimittäin kaikki nautinnot tanssitytöistä ja paljasrintaisista neitokaisista viininjuominkeihin, luutunsoittajiin ja runonlaulajiin, samoin kuin pitoihin osallistuviin eläinhahmoisiin džinneihin.

Palasimme Ammaniin, vietimme siellä viimeisen illan ja kaksi meistä lensi sitten takaisin Kiovaan. Lähtiessään kohti kotikaupunkiaan totesi ukrainalaisosanottaja jäähyväissanoiksi, että tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme, muttei varmasti viimeinen. Ja mitä jordanialais-irakilais-algerialaiseen tulee, hänen aktiivisella panostuksellaan on romaanihanke edennyt vääjäämättä kolmanteen ja viimeiseen maailmaansa. Se ei valmistunut syksyksi, mutta ehkäpä sentään talven aikana.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Toisella puolen Tonavan

Viime viikkoina olen käynyt kahdesti Odessassa, jonka ilmanala on pysynyt kesäisen kuumana, väki terasseilla ja rannoilla. Puurivien reunustamia maanteitä ajaessa tielle lankeava pienten keltaisten lehtien sade on muistuttanut, kuinka pitkällä syksyssä jo ollaan. Toki jokunen muukin asia. Kiovassa poppeleista kuuluu taukoamaton viserrys, kun kottaraiset ovat kerääntyneet syysparvikseen.

Toissa viikonloppuna olin Odessassa perehtymässä kilpaväittelyn ihmeelliseen maailmaan. Erilaisten harrasteskenejen sisäinen maailma on aina jotenkin kiehtonut minua samaan tapaan kuin poliittisten tai uskonnollisten ryhmien oma sisäinen keskustelunsa, sanastonsa ja perinteensä, jotka aluksi näyttäytyvät ulkopuolisen silmiin erikoisilta, kunnes sanojen ja eleiden merkitys aukenee. Puhutaankin alakulttuureista, jollaisia jokaisen kulttuurin sisään mahtuu valtavia määriä, mikä minkäkin asian ympärille rakentuneina.

Väittely on jalo taito. Kyse ei ole vain siitä pelistä, joksi se kilpailtaessa muuttuu, vaan oikeastaan perustavaa laatua olevasta elämäntaidosta, joka on sivistyneen maailman tunnusmerkki. Ikävä kyllä sivistynyt maailma on tänä päivänä murenemassa. Enää ei väitellä vaan valehdellaan ja huudetaan kuplissa. Tästä on vieläpä muodostunut niin kutsuttu "uusi normaali", mikä on antanut aihetta nimittää aikakauttamme "postfaktuaalisen ajan aluksi". Tosiasioilla ei siinä enää olisi merkitystä, vaan ainoastaan tunteilla ja tunnetiloilla. Ja niitähän propaganda, populismi ja kaikenlaiset helppoheikit todellisuudessa jakavat - eivät faktoja. Kremlin propagandistin Dmitri Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua".

Aikamme huolestuttaviin tunnusmerkkeihin kuuluu se, että valehtelijoita on alettu pitää "rehellisinä" ja "totuudenpuhujina". Tämän paradoksin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä se, mistä uudessa normaalissa ja postfaktuaalisuudessa oikeastaan on kyse. Esimerkiksi putinistit tai trumpetöörit eivät suinkaan vilpittömästi usko mestareidensa puhuvan totta - sillä ei ole väliä. Väliä on kannattajien näkökulmasta sillä, että nämä johtajat luovat valheillaan ja propagandallaan "tosia tunteita", vähän niin kuin tositeevee. Tunteet ovat niitä, jotka noita kannattajalaumoja ohjailevat - eivät suinkaan faktat.

Olin siis ilahtunut viettäessäni viikonlopun väittelevän nuorison parissa, joita oli teineistä jo valmistuneisiin, kaikki verbaalisesti lahjakkaita, rohkeita esittämään ja perustelemaan kantojaan sekä vakuuttamaan toisia niistä - usein draaman ja vaikuttamiskeinojen kera, muttei koskaan huutamalla, räyhäämällä tai hyökkäämällä vastapuolen henkilöä vastaan. Siitä ei kukaan saa pisteitä, että jankkaa argumentaatiovirheistä tai vaatii linkkiä - vain loogisesti rakennetusta päättelystä, joka pohjaa tosiasioille (tai ainakin uskottavasti sellaisilta kuulostaville, mikäli uskaltaa ottaa riskin bluffin paljastumisesta).

Elämme vaarallisia ja pelottaviakin aikoja, ja vielä vaarallisempia ja pelottavampia ne ovat nuorille ihmisille Ukrainan kaltaisissa maissa, jotka ovat joutuneet rintamalinjalle. Emigraatio on yhä vähemmän varteenotettava eskapistinen tie ulos, koska maailmasta alkavat länsimaiden vajotessa fasismiin huveta paikat, joihin voi mennä. Käymistilassa ovat koko Eurooppa, Lähi-itä, Aasia eikä vähiten Amerikka.

Kyky esittää asia ja perustella se, vakuuttaa toisia ja puolestaan paljastaa bluffi ja valheet ovat tärkeämpiä kuin kenties kertaakaan pitkään aikaan. Toivottavasti postfaktuaalisen aallon jälkeen nousee jostain taas sukupolvi, joka vaatii selkeyttä ja järkeä tunteita kuohuttavan populistisen mutun jälkeen, ja joka kykenee tunnistamaan ja paljastamaan manipuloinnin ja disinformaation sitä kohdatessaan. Jos nämä eivät siihen kykenisi, kuka sitten?

*   *   *

Toistamiseen ajoin kohti Odessaa vain viikkoa myöhemmin, tällä kertaa tosin kohteeni olivat siitä kauempana, Mustanmeren rannikkoa lounaaseen ja etelään. Lähdin Kiovasta puoleltapäivin ja asetuin illaksi eteläbessarabialaiseen Izmailin kaupunkiin. Alueella on vieläkin bulgaari- ja tataariväestöä samoin kuin vanhauskoisia lipovaaneja, joita elää varsinkin Tonavan laajan suistoalueen saarilla, mahdollisimman eristyksissä vainoajiensa imperiumista.

Sekä muslimit että vanhauskoiset ortodoksit ovat Tonavan vaikeakulkuisella suistoalueella ja Romanian puolella Pohjois-Dobrudžassa samasta syystä - pakenemassa vainoa ja kansanmurhia, joita Venäjän keisarikunta pani toimeen useaan otteeseen. Ensin Osmanivaltakunnan suojeluksessa ja myöhemmin itsenäisessä Romaniassa heitä vainottiin vähemmän, minkä vuoksi molempia ryhmiä on yhä elossa kylittäin. Suuremmat kaupungit kuten Ukrainan puolella Izmail ja Romanian puolella vaikkapa Tulcea ovat sen sijaan suureksi osaksi valtaväestöityneet.

Lähdin Izmailista varhain aamulla ehtiäkseni hyvissä ajoin Izmailin ja Renin välillä sijaitseville Novosilsken kosteikoille. Tuolla tieosuudella olen joskus toukokuun aikana nähnyt lyhyessä ajassa kaikki Euroopan pesivät haikaralintulajit paitsi kahta. Monet sellaisetkin, joita ei löydä kovin helpolla muualta Ukrainan kosteikoista, kuten rääkkähaikara ja pronssi-iibis, ovat yleisiä. Monenlaisia sorsalintuja, pikkumerimetsoja, noki- ja liejukanoja, uikkuja ja suohaukkoja on myös käytännössä taatusti nähtävillä. Nyt syksyllä oli hieman hiljaisempaa, mutta lintuja näkyi yhtä kaikki paljon.

Renin jälkeen maantie kohti Romaniaa kulkee lyhyen matkaa Moldovan tasavallan alueen kautta, koska joensuulahden pohjukassa on Moldovan tasavallan ainoa satama. Sitten tullaan Romanian puolelle etelämoldavialaiseen Galaţiin, jonka vanhassakaupungissa on kauniita huviloita, ja muutenkin kaupunki on kahvila- ja ravintolaelämältään ja joenvarsinäkymiltään sangen viehättävä.

Söin Galaţissa myöhäisen aamiaisen tai aikaisen lounaan, miten sen nyt ottaa, ja jatkoin sitten kohti eteläistä naapurikaupunkia Brăilaa. Myös Brăila on varsin viihtyisä oman maakuntansa pääkaupunki. Kävin siellä palloilemassa ja ostoksilla, ja suuntasin sitten kaupungin pohjoispuolella olevalle Tonavan ylittävälle lossille, joka vei Smărdanin kylään. Matka maaseudun ja suistomaiseman halki geologisesti vanhan harjujonon kupeessa sijaitsevaan Măciniin oli linnustollisesti varsin hyvä, petolintumuuttoakin näkyi jonkin verran, kun vanha merikotka näyttäytyi taivaalla yhtä aikaa muutaman idänhiirihaukan ja punajalkahaukan kanssa.

Măcinista jatkoin Tonavan pääuoman eteläpuolta seurailevaa tietä pitkin luonnonkauniiden maisemain läpi Isacceaan, jonka pikkukaupungin keskustaa koristi vanha moskeija. Sieltä kiipesin vuorille Cocoşin luostariin, jonka ympärillä olevien rinteiden lehtimetsissä on mahdollista nähdä niin monta lajia tikkoja, että Euroopan lajistosta puuttuvat ainoastaan pohjantikka ja Pyreneiden niemimaan endeeminen iberianvihertikka. Näistäkin pohjantikka löytyy kyllä Romanian Karpaateilta.

Cocoşista jatkoin Niculiţein ja Somovan kylien kautta Tulcean kaupunkiin, joka on Romanian-puoleisen Tonavan suiston pääkaupunki. Jos käytettävissäni olisi ollut useampia päiviä, sieltä olisi voinut jatkaa jokilaivalla pitkin laajaa suistoa, tai autolla niihin suiston kyliin, jotka ovat maanteitse saavutettavissa, ja niistä veneellä edelleen etäisempiin kohteisiin. Ajan rajallisuuden vuoksi jatkoin sen sijaan autolla Tulceasta etelään, vieraillen useilla järvillä, joita Romaniassa pitkään asuneen britin James Robertsin erinomaisen perusteellinen opaskirja Romanian lintupaikkoihin suositti. Babadagjärven pohjoispuolella oli useampia pienempiä järviä täynnä sorsalintuja, Zebilin ja Sarichioin kylien alueilla. Yöksi menin Kahden jäniksen majataloon Babadagin eteläpuolisissa metsissä.

Babadagin kaupunki - jolla on yhä turkkilainen nimensä ("Isävuori") - on historiallisine moskeijoineen ja kirkkoineen itsessään miellyttävä. Babadagin ympäristössä avautuu useita linnustollisesti merkittäviä elinympäristöjä, mukaan lukien laajoja vanhoja lehtimetsiä - siellä pesivät esimerkiksi pikkukotka, pikkukiljukotka, balkanintiainen ja pikkusieppo - ja arojen peittämiä kukkuloita.

Babadagin itäpuolella sijaitseva Enisala on kylä, jonka ylle kohoaa aron peittämän kukkulan huipulla oleva keskiaikainen linna. Roberts ylisti kirjassaan Enisalaa maasta taivaisiin, kehuen erityisesti kylän liepeillä sijaitsevia altaita. Itse olin niihin hieman pettynyt. Paikalla oli muuttavien varpuslintujen lisäksi lähinnä merimetsoja ja harmaahaikaroita, joita joku yritti karkottaa ajelemalla kannaksia pitkin autolla ja töötöttäen torvea. Altaat oli näemmä otettu karpinviljelyyn ja ympärille oli ilmaantunut yksityisalue-kylttejä.

Yhtä kaikki pikkutie Enisalasta Razimin laguunin rannikkoa pitkin Jurilovcaan, Luncaan ja Ceamurliaan sisälsi hyödyllisiä pysähdyspaikkoja, ja vielä enemmän löytyi Sinoiesta ja Istriasta. Sinoiesta käsin pääsee heikkokuntoisia pikkuteitä pitkin Grindul Lupilor -nimiselle susien niemelle, josta löysin matkan lintuisimman järven - vieläpä sellaisen, jota ei ollut Robertsin kirjassa mainittu. Siellä oli runsain määrin pelikaaneja, kapustahaikaroita ja ristisorsia sekä muuta mukavaa.

Istria on toinen paikka, jota Roberts vuolaasti ylisti. Nykyisen Istrian kylän itäpuolella on antiikin Histrian rauniokaupunki - arkeologinen kohde, jolle vievä tie on ilmeisesti keväällä ja talvella erityisen produktiivinen linnustollisessa mielessä. Nyt nuo laajat kosteikot olivat liian vähävetisiä ja linnut jossain muualla. Raunioilta löytyi tosin arotasku, joka on harvinainen näin kaukana lännessä. Pikkutiet Istrian ja arkeologisen kohteen välillä veivät hyvien maisemien halki ja esimerkiksi tavanomaisia petolintuja näkyi jonkin verran.

Seuraava kohteeni oli Vadun kylän lähialue, jossa pääsee teitä pitkin suojellulle rannikolle. Robertsin ylistämät kahlaajalietteet olivat kuitenkin aivan liian kuivia. Sen sijaan kahlaajia - mm. pitkäjalkoja ja avosettejä - löytyi kylläkin muutamilta läheisiltä altailta. Rannikolla lepäili suuria määriä lokkeja ja tiiroja.

Käytettävissäni oleva aika ei riittänyt Constanţaa etäämmäs Romaniaan, vaikka jos aikaa olisi jäänyt, olisin käynyt Bulgarian puolella Etelä-Dobrudžassa. Oli kuitenkin palattava sunnuntain ja maanantain väliseksi yöksi takaisin Kiovaan, koska aiemmin mainitsemani liftari-runoilija halusi lunastaa lupaukseni, että menemme yhdessä Lähi-itään, ja se onkin seuraavana matkana vuorossa pian tämän kirjoittamisen jälkeen. Ajoin siis Constanţasta sisämaahan ja Hărşovaan, jossa Tonavan yli pääsee siltaa pitkin, ja sieltä sitten joen länsipuolta pitkin pohjoiseen jo aiemmin puheena olleeseen Brăilaan, jossa majoituin jokimajataloon.

Tonavan yllä loisti täysikuu, kun menin majatalon terassille illalliselle ja oluelle. Edessäni lömppi jokin otus ja kumartuessani katsomaan se paljastui vihertäväksi, täplikkääksi rupikonnaksi, joka saman tien hyppäsi kengälleni ja näytti siltä, kuin olisi halunnut tulla poimituksi käteen. Samassa huusi myös minervanpöllö lähistöltä: Kiev! Kiev! Ki-ki-keek-keek. (Romaanikäsikirjoitukseni lukijoille rupikonnalla ja pöllöllä on erityinen merkitys.)

Romania on miellyttävä ja edullinen matkailumaa. Se on vaurastunut runsaasti EU-jäsenyytensä jälkeen, tieverkosto alkaa olla erinomaisessa kunnossa ja kaupunkikulttuurista tuntuu karisevan pois kommunismin jättämä leima samaa tahtia kuin romanialaiset löytävät itsensä uudelleen ortodoksisina latinoina, Itä-Euroopan italialaisina. Matalat verot ja varsin hyvin koulutettu työvoima ovat vetäneet puoleensa läntisiä investointeja, jotka ovat puolestaan tuoneet työpaikkoja ja rahaa. Ihmiset pitävät hyvästä elämästä, ruoasta ja viinistä, kuten missä tahansa Etelä-Euroopassa - ja matala hintataso tarkoittaa, että heillä on niihin myös varaa. NATO-jäsenyys puolestaan takaa, ettei Romanian tarvitse kovin paljon murehtia siitä ahdingosta, jossa naapurimaat Moldova ja Ukraina riutuvat.

Tänä päivänä ajankuva on siis Romanialle suosiollinen. Kaikki voi toki muuttua, Euroopan ollessa matkalla kohti huonompaa. Nyt kannattaa kuitenkin matkustaa ja nähdä kaikki se, mitä hyvää Euroopan integraatio ehti saada aikaan verrattain lyhyessä ajassa, ennen kuin sitä kaikkea ryhdyttiin tuhoamaan.

Sunnuntaiaamuna lähdin liikkeelle Brăilasta, palasin Galaţin ja Izmailin kautta Odessaan vievälle maantielle. Odessan ulkopuolelta poimin Kiovaan saakka kaksi liftaria - kvanttifysiikkaa harrastaneen softasuunnittelijan ja hänen etnometallista pitävän tyttöystävänsä. Saapuessani Kiovaan oli tšernihiviläinen vieraani kuitenkin kadonnut ja kuulin hänestä vasta tänään. Mutta hyvä niin, nyt on seuraavan matkan retkikunta koossa. Ja mitä sitten tapahtui, siitä lukenette joskus toiste.

tiistai 30. elokuuta 2016

Viisi väärinymmärrystä Venäjästä

Länsimaalaiset ymmärtävät Venäjää väärin sekä tahtomattaan - tietämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä - että tieten tahtoen - koska eivät halua, uskalla tai suostu ymmärtämään. Molempien valitettavana seurauksena on kuitenkin se, että tilanne pahenee pahenemistaan, jokainen Venäjän uusi siirto tulee "yllätyksenä", tai ainakaan sille ei muka voitu mitään. Prosessin myötä Venäjän aggressiivisuus lisääntyy, koska se kannattaa.

Länsi puolestaan murenee hiljalleen paitsi laidoiltaan, myös sisältä päin, sillä se ei puolustaudu, ei näe puolustautumista edes sen arvoiseksi, sekä menettää siten moraalisen vaikutusvaltansa paitsi ulkopuolisiin myös omiin kansalaisiinsa. Länsi menettää itseluottamuksensa, joka vielä hiljan lepäsi itsestäänselvyyksien olettamisessa - sellaiset murenevatkin paljon nopeammin kuin muut. Kuten koulunpihoilta tiedämme, ilman itseluottamusta katoavat pian kaveritkin, jotka uskoivat. Yhä harvempi haluaa sitoutua häviäjiin, kun vihollinen näyttää pysäyttämättömältä ja voittamattomalta - mitä se ei tietenkään ole, kaukana siitä.

Kyllähän yksikin viiden katupojan jengi voi pitää kokonaista koulua tai kokonaista kaupunginosaa henkisessä vallassaan niin kauan kuin heitä ei pysäytetä. Vahvat kieltäytyvät puolustautumasta, sulkevat vain ikkunaluukkunsa; heikot jäävät yksin ja on helppo nujertaa. Pian muodollinen auktoriteetti on fiktio ja todelliset pelisäännöt sanelee rankaisematta toimiva jengi. Ne, jotka eivät moista sulata, turvautuvat kilpaileviin jengeihin ja päätyvät pahentamaan ongelmaa. Juuri tällä tavoin tapahtuu sisällissotaan vajoavassa valtiossa kuten Syyriassa samoin kuin slummeissa ja lähiöissä, joissa nuorisojengien vastapainoksi ja tilalle ilmaantuu katu- ja kuolemanpartioita.

Mainitsen tässä viisi asiaa, joita länsimaalaiset itsepintaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä Venäjästä:

1) Venäjä on sodassa. On selvää, että länsimaat eivät tätä sotaa halunneet eivätkä edelleenkään halua. Ne tekevät jotakuinkin mitä tahansa saadakseen rauhan ja vakauden. Sillä, että länsimaalaiset eivät halua kyseessä olevan sodan, ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin Venäjä omasta mielestään on sodassa.

Venäjän sota on kaikenkattava olemassaolon muoto. Siihen on mobilisoitu koko Venäjän valtiokoneisto - armeijasta ja tiedustelupalveluista suuryrityksiin, hakkereihin ja aivan erityisesti propagandakoneistoon. Myös venäläinen yhteiskunta on propagandan avulla mobilisoitu sotaan. Sodassa ollessaan yhteiskunta on valmis uhrauksiin, joita se ei normaaliaikoina olisi valmis tekemään. Länsimainen yhteiskunta ei ole sodassa, joten länsimaiden kansalaiset eivät myöskään ole valmiita uhrauksiin. Venäjällä tilanne on aivan toinen.

2) Venäjän sota suuntautuu Länttä vastaan; naapurikansat ovat siinä vain pelinappuloita ja pelikenttiä. Venäjä määrittelee Lännen päävihollisekseen niin julkisesti kuin julkisuudesta piilossa. Tätä viholliskuvaa reflektoivat niin Venäjän propaganda kuin myös sen tekojen propaganda, eli jokainen strateginen ratkaisu, jonka Venäjä sodassaan tekee.

Niin ikävältä kuin se länsimaalaisista tuntuukin, Venäjä on leppymätön ja pyrkii toiminnallaan vahingoittamaan ja satuttamaan länsimaita niin paljon kuin se voi rankaisematta tehdä. Epäsymmetrinen asetelma - Länsi on valmis maksamaan kalliisti, koska ei halua tätä sotaa - on laskenut Venäjän kynnystä toimia suoraan jopa läntisiä suurvaltoja vastaan koko ajan matalammaksi. Venäjä ei kunnioita Länttä. Niinpä tilanne muuttuu koko ajan vaarallisemmaksi.

3) Venäjä pyrkii sodassaan voittoon, ei rauhaan eikä vakauteen. Venäjä elää pysyvän sotatilan ideologiassa, jota määrittää yhä paisuva usko omaan voittamattomuuteen. Tämä taas johtuu pitkälle haastamattomuudesta. Venäjän johtajat pystyvät esittämään jokaisen uuden tapahtumasarjan voittona, ja Lännen puolestaan nöyristelemässä ja perääntymässä Venäjän mahdin edessä. Tämä on sitä voittoa, joka kelpaa oopiumiksi myös uhrauksia tekevälle kansalle.

Länsimaille kelpaavat huonot tilapäiset ratkaisut, kunhan ne hieman rauhoittavat jotain monista sotakentistä. Sellaisten eteen ollaan valmiita julkisiin nöyryytyksiin ja miljardien veroeurojen tai -dollarien haaskaukseen. Länsi ei paukuttele henkseleitään kylmän sodan voitolla sen enempää kuin millään sitä seuranneella. Pikemminkin se rypee itsevihassa ja tekee kaikkensa kääntääkseen Jugoslavian hajoamissotien ja kansanmurhien pysäyttämisen, Talibanin vallasta syöksemisen, Saddamin ja Qaddafin kaatamisen sekä jonkin kaupungin valtaamisen Da'ishilta vääryyksiksi ja tappioiksi. Länsi ei pyri voittoon, vaan omien intressiensä relativoimiseen. Venäjä ottaa tästä syntyvän tyhjiön haltuunsa.

4) Venäjälle voitto merkitsee vertikaalista vallankäyttöä ja territoriaalista ekspansiota. Esimerkiksi kauppa on täysin toissijainen asia, sillä kaupan pelisäännöt sanellaan vertikaalisella vallalla ja tuon vallan kattavuus territoriaalisella ekspansiolla. Venäjän voittaessa seurauksena ei ole velvollisuus rakentaa miehitettyä aluetta ja syytää sinne miljardien edestä rahaa. Venäjä tuhoaa paljon mieluummin kuin rakentaa - ja jos rakentaa, se pyrkii ennen kaikkea kirjoittamaan niin historian kuin nykyisyydenkin uudelleen.

Venäjä pyrkii vallan vertikaaliin. Se tarkoittaa saneluvaltaa, jossa Kreml on hierarkiassa korkeimmalla ja muut ovat sille alisteisia. Alisteisia ei tarvitse kunnioittaa. Sopimukset sitovat vain alisteisia.

Venäjä pyrkii niin ikään imperiaaliseen ekspansioon, joka näyttäytyy eritoten territoriaalisena: Venäjä pyrkii jatkuviin aluelaajennuksiin. Se, missä muodossa yhä uusia alueita liitetään Venäjän vertikaalisen vallan alle, ei ole olennaista. Joitain alueita liitetään suoraan Venäjään, toisista luodaan limbotilassa olevia rosvovaltioita tai sotilastukikohtia, jotka jäävät kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle (kuten Donbas, Etelä-Ossetia ja Transnistria). Paikoin luodaan Venäjän tosiasiallisesti hallitsemia kvasivaltioita (kuten Abhasia) tai ylläpidetään kansainvälisesti tunnustettuja valtioita täysin alisteisessa vasalliasemassa (kuten Valko-Venäjä ja Armenia). Ulommilla kehillä pyritään rajoittamaan valtioiden suvereenisuutta, nostamaan niissä valtaan autoritäärisiä vasalleja tai pönkittämään suomettuneisuutta. Kaukaisemmassa Lännessä haetaan vasallisuhteessa olevia poliittisia voimia yhteiskuntien sisältä ja yritetään lisätä niiden vaikutusvaltaa.

Sekä vertikaalinen vallankäyttö että horisontaalinen ekspansio antavat Venäjälle kyvyn sanella pelisäännöt itselleen edullisiksi, mitä taas käytetään edelleen vallan vertikaalin lujittamiseen ja imperiaalisen ekspansion laajentamiseen.

5) Sodan ainoa sääntö Venäjälle on voittaa. Muita sääntöjä tai sopimuksia ei tarvitse noudattaa. Säännöt ja sopimukset ovat Venäjän näkökulmasta välineitä vastustajien sitomiseen ja pakottamiseen. Venäjän ei tarvitse niitä noudattaa, sillä eihän sitä pakoteta.

Venäjän pakkomielteinen asennoituminen voittoon on kuitenkin sen suurin heikkous. Tämä heikkous tarjoaa myös keinot padota Venäjää, jottei tarvittaisi avointa sotaa. Venäjä ei kestä tappioita. Se pelkää niitä kuollakseen. Jos Venäjän eteen asetetaan uskottava tappion uhka, Venäjä jättää hyökkäämättä. Se toki huutaa, räyhää, puukottaa selkään ja käyttää kaikki epäsuorat keinonsa, mutta selvää tappion riskiä se ei ole valmis ottamaan.

Patoaminen on kuitenkin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa ja olisi pitänyt aloittaa kauan sitten. Lisäksi sen on oltava järjestelmällistä ja aktiivista politiikkaa, mikäli halutaan välttää tilanteen eskaloituminen siihen, että Venäjä sanelee jatkossa Euroopan etupiirirajoja suoraan ydinaseella uhkaamalla.

Lisäksi Venäjä on erinomainen pokerinpelaaja, joka ottaa tiedustelutoimin tarkasti etukäteen selvää siitä, tuleeko vastustaja vetäytymään pelipöydästä Venäjän nokituksen edessä vai ei. Niinpä Venäjää ei voi padota fiktiivisillä punalinjoilla, kuten Obama ilmeisesti kuvitteli tekevänsä (ellei hän päinvastoin halunnut tahallisesti hävitä), vaan punalinjojen on oltava todellisia, Venäjän tiedustelijoiden raporttien on kerrottava Kremliin, että seuraavaa hyökkäysaskelta ei kannata ottaa, koska tappion riski on suuri.

Aktiivinen patoamispolitiikka olisi rauhantyötä. Vastaavalla politiikalla kylmäkin sota voitettiin. Valitettavasti tällainen patoaminen edellyttää juuri alussa mainittua Venäjän ymmärtämistä. Ei siis Venäjän "ymmärtämistä" merkityksessä Venäjän myötäily, vaan sitä, että Venäjän tavoitteiden ja toimintatapojen suhteen suostutaan olemaan realistisia ja lopettamaan kaunistelu ja "yllättyminen" jokaisen Venäjän siirron jälkeen, niissä kun ei ole ollut mitään yllättävää.