maanantai 19. syyskuuta 2016

Toisella puolen Tonavan

Viime viikkoina olen käynyt kahdesti Odessassa, jonka ilmanala on pysynyt kesäisen kuumana, väki terasseilla ja rannoilla. Puurivien reunustamia maanteitä ajaessa tielle lankeava pienten keltaisten lehtien sade on muistuttanut, kuinka pitkällä syksyssä jo ollaan. Toki jokunen muukin asia. Kiovassa poppeleista kuuluu taukoamaton viserrys, kun kottaraiset ovat kerääntyneet syysparvikseen.

Toissa viikonloppuna olin Odessassa perehtymässä kilpaväittelyn ihmeelliseen maailmaan. Erilaisten harrasteskenejen sisäinen maailma on aina jotenkin kiehtonut minua samaan tapaan kuin poliittisten tai uskonnollisten ryhmien oma sisäinen keskustelunsa, sanastonsa ja perinteensä, jotka aluksi näyttäytyvät ulkopuolisen silmiin erikoisilta, kunnes sanojen ja eleiden merkitys aukenee. Puhutaankin alakulttuureista, jollaisia jokaisen kulttuurin sisään mahtuu valtavia määriä, mikä minkäkin asian ympärille rakentuneina.

Väittely on jalo taito. Kyse ei ole vain siitä pelistä, joksi se kilpailtaessa muuttuu, vaan oikeastaan perustavaa laatua olevasta elämäntaidosta, joka on sivistyneen maailman tunnusmerkki. Ikävä kyllä sivistynyt maailma on tänä päivänä murenemassa. Enää ei väitellä vaan valehdellaan ja huudetaan kuplissa. Tästä on vieläpä muodostunut niin kutsuttu "uusi normaali", mikä on antanut aihetta nimittää aikakauttamme "postfaktuaalisen ajan aluksi". Tosiasioilla ei siinä enää olisi merkitystä, vaan ainoastaan tunteilla ja tunnetiloilla. Ja niitähän propaganda, populismi ja kaikenlaiset helppoheikit todellisuudessa jakavat - eivät faktoja. Kremlin propagandistin Dmitri Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua".

Aikamme huolestuttaviin tunnusmerkkeihin kuuluu se, että valehtelijoita on alettu pitää "rehellisinä" ja "totuudenpuhujina". Tämän paradoksin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä se, mistä uudessa normaalissa ja postfaktuaalisuudessa oikeastaan on kyse. Esimerkiksi putinistit tai trumpetöörit eivät suinkaan vilpittömästi usko mestareidensa puhuvan totta - sillä ei ole väliä. Väliä on kannattajien näkökulmasta sillä, että nämä johtajat luovat valheillaan ja propagandallaan "tosia tunteita", vähän niin kuin tositeevee. Tunteet ovat niitä, jotka noita kannattajalaumoja ohjailevat - eivät suinkaan faktat.

Olin siis ilahtunut viettäessäni viikonlopun väittelevän nuorison parissa, joita oli teineistä jo valmistuneihin, kaikki verbaalisesti lahjakkaita, rohkeita esittämään ja perustelemaan kantojaan sekä vakuuttamaan toisia niistä - usein draaman ja vaikuttamiskeinojen kera, muttei koskaan huutamalla, räyhäämällä tai hyökkäämällä vastapuolen henkilöä vastaan. Siitä ei kukaan saa pisteitä, että jankkaa argumentaatiovirheistä tai vaatii linkkiä - vain loogisesti rakennetusta päättelystä, joka pohjaa tosiasioille (tai ainakin uskottavasti sellaisilta kuulostaville, mikäli uskaltaa ottaa riskin bluffin paljastumisesta).

Elämme vaarallisia ja pelottaviakin aikoja, ja vielä vaarallisempia ja pelottavampia ne ovat nuorille ihmisille Ukrainan kaltaisissa maissa, jotka ovat joutuneet rintamalinjalle. Emigraatio on yhä vähemmän varteenotettava eskapistinen tie ulos, koska maailmasta alkavat länsimaiden vajotessa fasismiin huveta paikat, joihin voi mennä. Käymistilassa ovat koko Eurooppa, Lähi-itä, Aasia eikä vähiten Amerikka.

Kykyjä esittää asia ja perustella se, vakuuttaa toisia ja puolestaan paljastaa bluffi ja valheet ovat tärkeämpiä kuin kenties kertaakaan pitkään aikaan. Toivottavasti postfaktuaalisen aallon jälkeen nousee jostain taas sukupolvi, joka vaatii selkeyttä ja järkeä tunteita kuohuttavan populistisen mutun jälkeen, ja joka kykenee tunnistamaan ja paljastamaan manipuloinnin ja disinformaation sitä kohdatessaan. Jos nämä eivät siihen kykenisi, kuka sitten?

*   *   *

Toistamiseen ajoin kohti Odessaa vain viikkoa myöhemmin, tällä kertaa tosin kohteeni olivat siitä kauempana, Mustanmeren rannikkoa lounaaseen ja etelään. Lähdin Kiovasta puoleltapäivin ja asetuin illaksi eteläbessarabialaiseen Izmailin kaupunkiin. Alueella on vieläkin bulgaari- ja tataariväestöä samoin kuin vanhauskoisia lipovaaneja, joita elää varsinkin Tonavan laajan suistoalueen saarilla, mahdollisimman eristyksissä vainoajiensa imperiumista.

Sekä muslimit että vanhauskoiset ortodoksit ovat Tonavan vaikeakulkuisella suistoalueella ja Romanian puolella Pohjois-Dobrudžassa samasta syystä - pakenemassa vainoa ja kansanmurhia, joita Venäjän keisarikunta pani toimeen useaan otteeseen. Ensin Osmanivaltakunnan suojeluksessa ja myöhemmin itsenäisessä Romaniassa heitä vainottiin vähemmän, minkä vuoksi molempia ryhmiä on yhä elossa kylittäin. Suuremmat kaupungit kuten Ukrainan puolella Izmail ja Romanian puolella vaikkapa Tulcea ovat sen sijaan suureksi osaksi valtaväestöityneet.

Lähdin Izmailista varhain aamulla ehtiäkseni hyvissä ajoin Izmailin ja Renin välillä sijaitseville Novosilsken kosteikoille. Tuolla tieosuudella olen joskus toukokuun aikana nähnyt lyhyessä ajassa kaikki Euroopan pesivät haikaralintulajit paitsi kahta. Monet sellaisetkin, joita ei löydä kovin helpolla muualta Ukrainan kosteikoista, kuten rääkkähaikara ja pronssi-iibis, ovat yleisiä. Monenlaisia sorsalintuja, pikkumerimetsoja, noki- ja liejukanoja, uikkuja ja suohaukkoja on myös käytännössä taatusti nähtävillä. Nyt syksyllä oli hieman hiljaisempaa, mutta lintuja näkyi yhtä kaikki paljon.

Renin jälkeen maantie kohti Romaniaa kulkee lyhyen matkaa Moldovan tasavallan alueen kautta, koska joensuulahden pohjukassa on Moldovan tasavallan ainoa satama. Sitten tullaan Romanian puolelle etelämoldavialaiseen Galaţiin, jonka vanhassakaupungissa on kauniita huviloita, ja muutenkin kaupunki on kahvila- ja ravintolaelämältään ja joenvarsinäkymiltään sangen viehättävä.

Söin Galaţissa myöhäisen aamiaisen tai aikaisen lounaan, miten sen nyt ottaa, ja jatkoin sitten kohti eteläistä naapurikaupunkia Brăilaa. Myös Brăila on varsin viihtyisä oman maakuntansa pääkaupunki. Kävin siellä palloilemassa ja ostoksilla, ja suuntasin sitten kaupungin pohjoispuolella olevalle Tonavan ylittävälle lossille, joka vei Smărdanin kylään. Matka maaseudun ja suistomaiseman halki geologisesti vanhan harjujonon kupeessa sijaitsevaan Măciniin oli linnustollisesti varsin hyvä, petolintumuuttoakin näkyi jonkin verran, kun vanha merikotka näyttäytyi taivaalla yhtä aikaa muutaman idänhiirihaukan ja punajalkahaukan kanssa.

Măcinista jatkoin Tonavan pääuoman eteläpuolta seurailevaa tietä pitkin luonnonkauniiden maisemain läpi Isacceaan, jonka pikkukaupungin keskustaa koristi vanha moskeija. Sieltä kiipesin vuorille Cocoşin luostariin, jonka ympärillä olevien rinteiden lehtimetsissä on mahdollista nähdä niin monta lajia tikkoja, että Euroopan lajistosta puuttuvat ainoastaan pohjantikka ja Pyreneiden niemimaan endeeminen iberianvihertikka. Näistäkin pohjantikka löytyy kyllä Romanian Karpaateilta.

Cocoşista jatkoin Niculiţein ja Somovan kylien kautta Tulcean kaupunkiin, joka on Romanian-puoleisen Tonavan suiston pääkaupunki. Jos käytettävissäni olisi ollut useampia päiviä, sieltä olisi voinut jatkaa jokilaivalla pitkin laajaa suistoa, tai autolla niihin suiston kyliin, jotka ovat maanteitse saavutettavissa, ja niistä veneellä edelleen etäisempiin kohteisiin. Ajan rajallisuuden vuoksi jatkoin sen sijaan autolla Tulceasta etelään, vieraillen useilla järvillä, joita Romaniassa pitkään asuneen britin James Robertsin erinomaisen perusteellinen opaskirja Romanian lintupaikkoihin suositti. Babadagjärven pohjoispuolella oli useampia pienempiä järviä täynnä sorsalintuja, Zebilin ja Sarichioin kylien alueilla. Yöksi menin Kahden jäniksen majataloon Babadagin eteläpuolisissa metsissä.

Babadagin kaupunki - jolla on yhä turkkilainen nimensä ("Isävuori") - on historiallisine moskeijoineen ja kirkkoineen itsessään miellyttävä. Babadagin ympäristössä avautuu useita linnustollisesti merkittäviä elinympäristöjä, mukaan lukien laajoja vanhoja lehtimetsiä - siellä pesivät esimerkiksi pikkukotka, pikkukiljukotka, balkanintiainen ja pikkusieppo - ja arojen peittämiä kukkuloita.

Babadagin itäpuolella sijaitseva Enisala on kylä, jonka ylle kohoaa aron peittämän kukkulan huipulla oleva keskiaikainen linna. Roberts ylisti kirjassaan Enisalaa maasta taivaisiin, kehuen erityisesti kylän liepeillä sijaitsevia altaita. Itse olin niihin hieman pettynyt. Paikalla oli muuttavien varpuslintujen lisäksi lähinnä merimetsoja ja harmaahaikaroita, joita joku yritti karkottaa ajelemalla kannaksia pitkin autolla ja töötöttäen torvea. Altaat oli näemmä otettu karpinviljelyyn ja ympärille oli ilmaantunut yksityisalue-kylttejä.

Yhtä kaikki pikkutie Enisalasta Razimin laguunin rannikkoa pitkin Jurilovcaan, Luncaan ja Ceamurliaan sisälsi hyödyllisiä pysähdyspaikkoja, ja vielä enemmän löytyi Sinoiesta ja Istriasta. Sinoiesta käsin pääsee heikkokuntoisia pikkuteitä pitkin Grindul Lupilor -nimiselle susien niemelle, josta löysin matkan lintuisimman järven - vieläpä sellaisen, jota ei ollut Robertsin kirjassa mainittu. Siellä oli runsain määrin pelikaaneja, kapustahaikaroita ja ristisorsia sekä muuta mukavaa.

Istria on toinen paikka, jota Roberts vuolaasti ylisti. Nykyisen Istrian kylän itäpuolella on antiikin Histrian rauniokaupunki - arkeologinen kohde, jolle vievä tie on ilmeisesti keväällä ja talvella erityisen produktiivinen linnustollisessa mielessä. Nyt nuo laajat kosteikot olivat liian vähävetisiä ja linnut jossain muualla. Raunioilta löytyi tosin arotasku, joka on harvinainen näin kaukana lännessä. Pikkutiet Istrian ja arkeologisen kohteen välillä veivät hyvien maisemien halki ja esimerkiksi tavanomaisia petolintuja näkyi jonkin verran.

Seuraava kohteeni oli Vadun kylän lähialue, jossa pääsee teitä pitkin suojellulle rannikolle. Robertsin ylistämät kahlaajalietteet olivat kuitenkin aivan liian kuivia. Sen sijaan kahlaajia - mm. pitkäjalkoja ja avosettejä - löytyi kylläkin muutamilta läheisiltä altailta. Rannikolla lepäili suuria määriä lokkeja ja tiiroja.

Käytettävissäni oleva aika ei riittänyt Constanţaa etäämmäs Romaniaan, vaikka jos aikaa olisi jäänyt, olisin käynyt Bulgarian puolella Etelä-Dobrudžassa. Oli kuitenkin palattava sunnuntain ja maanantain väliseksi yöksi takaisin Kiovaan, koska aiemmin mainitsemani liftari-runoilija halusi lunastaa lupaukseni, että menemme yhdessä Lähi-itään, ja se onkin seuraavana matkana vuorossa pian tämän kirjoittamisen jälkeen. Ajoin siis Constanţasta sisämaahan ja Hărşovaan, jossa Tonavan yli pääsee siltaa pitkin, ja sieltä sitten joen länsipuolta pitkin pohjoiseen jo aiemmin puheena olleeseen Brăilaan, jossa majoituin jokimajataloon.

Tonavan yllä loisti täysikuu, kun menin majatalon terassille illalliselle ja oluelle. Edessäni lömppi jokin otus ja kumartuessani katsomaan se paljastui vihertäväksi, täplikkääksi rupikonnaksi, joka saman tien hyppäsi kengälleni ja näytti siltä, kuin olisi halunnut tulla poimituksi käteen. Samassa huusi myös minervanpöllö lähistöltä: Kiev! Kiev! Ki-ki-keek-keek. (Romaanikäsikirjoitukseni lukijoille rupikonnalla ja pöllöllä on erityinen merkitys.)

Romania on miellyttävä ja edullinen matkailumaa. Se on vaurastunut runsaasti EU-jäsenyytensä jälkeen, tieverkosto alkaa olla erinomaisessa kunnossa ja kaupunkikulttuurista tuntuu karisevan pois kommunismin jättämä leima samaa tahtia kuin romanialaiset löytävät itsensä uudelleen ortodoksisina latinoina, Itä-Euroopan italialaisina. Matalat verot ja varsin hyvin koulutettu työvoima ovat vetäneet puoleensa läntisiä investointeja, jotka ovat puolestaan tuoneet työpaikkoja ja rahaa. Ihmiset pitävät hyvästä elämästä, ruoasta ja viinistä, kuten missä tahansa Etelä-Euroopassa - ja matala hintataso tarkoittaa, että heillä on niihin myös varaa. NATO-jäsenyys puolestaan takaa, ettei Romanian tarvitse kovin paljon murehtia siitä ahdingosta, jossa naapurimaat Moldova ja Ukraina riutuvat.

Tänä päivänä ajankuva on siis Romanialle suosiollinen. Kaikki voi toki muuttua, Euroopan ollessa matkalla kohti huonompaa. Nyt kannattaa kuitenkin matkustaa ja nähdä kaikki se, mitä hyvää Euroopan integraatio ehti saada aikaan verrattain lyhyessä ajassa, ennen kuin sitä kaikkea ryhdyttiin tuhoamaan.

Sunnuntaiaamuna lähdin liikkeelle Brăilasta, palasin Galaţin ja Izmailin kautta Odessaan vievälle maantielle. Odessan ulkopuolelta poimin Kiovaan saakka kaksi liftaria - kvanttifysiikkaa harrastaneen softasuunnittelijan ja hänen etnometallista pitävän tyttöystävänsä. Saapuessani Kiovaan oli tšernihiviläinen vieraani kuitenkin kadonnut ja kuulin hänestä vasta tänään. Mutta hyvä niin, nyt on seuraavan matkan retkikunta koossa. Ja mitä sitten tapahtui, siitä lukenette joskus toiste.

tiistai 30. elokuuta 2016

Viisi väärinymmärrystä Venäjästä

Länsimaalaiset ymmärtävät Venäjää väärin sekä tahtomattaan - tietämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä - että tieten tahtoen - koska eivät halua, uskalla tai suostu ymmärtämään. Molempien valitettavana seurauksena on kuitenkin se, että tilanne pahenee pahenemistaan, jokainen Venäjän uusi siirto tulee "yllätyksenä", tai ainakaan sille ei muka voitu mitään. Prosessin myötä Venäjän aggressiivisuus lisääntyy, koska se kannattaa.

Länsi puolestaan murenee hiljalleen paitsi laidoiltaan, myös sisältä päin, sillä se ei puolustaudu, ei näe puolustautumista edes sen arvoiseksi, sekä menettää siten moraalisen vaikutusvaltansa paitsi ulkopuolisiin myös omiin kansalaisiinsa. Länsi menettää itseluottamuksensa, joka vielä hiljan lepäsi itsestäänselvyyksien olettamisessa - sellaiset murenevatkin paljon nopeammin kuin muut. Kuten koulunpihoilta tiedämme, ilman itseluottamusta katoavat pian kaveritkin, jotka uskoivat. Yhä harvempi haluaa sitoutua häviäjiin, kun vihollinen näyttää pysäyttämättömältä ja voittamattomalta - mitä se ei tietenkään ole, kaukana siitä.

Kyllähän yksikin viiden katupojan jengi voi pitää kokonaista koulua tai kokonaista kaupunginosaa henkisessä vallassaan niin kauan kuin heitä ei pysäytetä. Vahvat kieltäytyvät puolustautumasta, sulkevat vain ikkunaluukkunsa; heikot jäävät yksin ja on helppo nujertaa. Pian muodollinen auktoriteetti on fiktio ja todelliset pelisäännöt sanelee rankaisematta toimiva jengi. Ne, jotka eivät moista sulata, turvautuvat kilpaileviin jengeihin ja päätyvät pahentamaan ongelmaa. Juuri tällä tavoin tapahtuu sisällissotaan vajoavassa valtiossa kuten Syyriassa samoin kuin slummeissa ja lähiöissä, joissa nuorisojengien vastapainoksi ja tilalle ilmaantuu katu- ja kuolemanpartioita.

Mainitsen tässä viisi asiaa, joita länsimaalaiset itsepintaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä Venäjästä:

1) Venäjä on sodassa. On selvää, että länsimaat eivät tätä sotaa halunneet eivätkä edelleenkään halua. Ne tekevät jotakuinkin mitä tahansa saadakseen rauhan ja vakauden. Sillä, että länsimaalaiset eivät halua kyseessä olevan sodan, ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin Venäjä omasta mielestään on sodassa.

Venäjän sota on kaikenkattava olemassaolon muoto. Siihen on mobilisoitu koko Venäjän valtiokoneisto - armeijasta ja tiedustelupalveluista suuryrityksiin, hakkereihin ja aivan erityisesti propagandakoneistoon. Myös venäläinen yhteiskunta on propagandan avulla mobilisoitu sotaan. Sodassa ollessaan yhteiskunta on valmis uhrauksiin, joita se ei normaaliaikoina olisi valmis tekemään. Länsimainen yhteiskunta ei ole sodassa, joten länsimaiden kansalaiset eivät myöskään ole valmiita uhrauksiin. Venäjällä tilanne on aivan toinen.

2) Venäjän sota suuntautuu Länttä vastaan; naapurikansat ovat siinä vain pelinappuloita ja pelikenttiä. Venäjä määrittelee Lännen päävihollisekseen niin julkisesti kuin julkisuudesta piilossa. Tätä viholliskuvaa reflektoivat niin Venäjän propaganda kuin myös sen tekojen propaganda, eli jokainen strateginen ratkaisu, jonka Venäjä sodassaan tekee.

Niin ikävältä kuin se länsimaalaisista tuntuukin, Venäjä on leppymätön ja pyrkii toiminnallaan vahingoittamaan ja satuttamaan länsimaita niin paljon kuin se voi rankaisematta tehdä. Epäsymmetrinen asetelma - Länsi on valmis maksamaan kalliisti, koska ei halua tätä sotaa - on laskenut Venäjän kynnystä toimia suoraan jopa läntisiä suurvaltoja vastaan koko ajan matalammaksi. Venäjä ei kunnioita Länttä. Niinpä tilanne muuttuu koko ajan vaarallisemmaksi.

3) Venäjä pyrkii sodassaan voittoon, ei rauhaan eikä vakauteen. Venäjä elää pysyvän sotatilan ideologiassa, jota määrittää yhä paisuva usko omaan voittamattomuuteen. Tämä taas johtuu pitkälle haastamattomuudesta. Venäjän johtajat pystyvät esittämään jokaisen uuden tapahtumasarjan voittona, ja Lännen puolestaan nöyristelemässä ja perääntymässä Venäjän mahdin edessä. Tämä on sitä voittoa, joka kelpaa oopiumiksi myös uhrauksia tekevälle kansalle.

Länsimaille kelpaavat huonot tilapäiset ratkaisut, kunhan ne hieman rauhoittavat jotain monista sotakentistä. Sellaisten eteen ollaan valmiita julkisiin nöyryytyksiin ja miljardien veroeurojen tai -dollarien haaskaukseen. Länsi ei paukuttele henkseleitään kylmän sodan voitolla sen enempää kuin millään sitä seuranneella. Pikemminkin se rypee itsevihassa ja tekee kaikkensa kääntääkseen Jugoslavian hajoamissotien ja kansanmurhien pysäyttämisen, Talibanin vallasta syöksemisen, Saddamin ja Qaddafin kaatamisen sekä jonkin kaupungin valtaamisen Da'ishilta vääryyksiksi ja tappioiksi. Länsi ei pyri voittoon, vaan omien intressiensä relativoimiseen. Venäjä ottaa tästä syntyvän tyhjiön haltuunsa.

4) Venäjälle voitto merkitsee vertikaalista vallankäyttöä ja territoriaalista ekspansiota. Esimerkiksi kauppa on täysin toissijainen asia, sillä kaupan pelisäännöt sanellaan vertikaalisella vallalla ja tuon vallan kattavuus territoriaalisella ekspansiolla. Venäjän voittaessa seurauksena ei ole velvollisuus rakentaa miehitettyä aluetta ja syytää sinne miljardien edestä rahaa. Venäjä tuhoaa paljon mieluummin kuin rakentaa - ja jos rakentaa, se pyrkii ennen kaikkea kirjoittamaan niin historian kuin nykyisyydenkin uudelleen.

Venäjä pyrkii vallan vertikaaliin. Se tarkoittaa saneluvaltaa, jossa Kreml on hierarkiassa korkeimmalla ja muut ovat sille alisteisia. Alisteisia ei tarvitse kunnioittaa. Sopimukset sitovat vain alisteisia.

Venäjä pyrkii niin ikään imperiaaliseen ekspansioon, joka näyttäytyy eritoten territoriaalisena: Venäjä pyrkii jatkuviin aluelaajennuksiin. Se, missä muodossa yhä uusia alueita liitetään Venäjän vertikaalisen vallan alle, ei ole olennaista. Joitain alueita liitetään suoraan Venäjään, toisista luodaan limbotilassa olevia rosvovaltioita tai sotilastukikohtia, jotka jäävät kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle (kuten Donbas, Etelä-Ossetia ja Transnistria). Paikoin luodaan Venäjän tosiasiallisesti hallitsemia kvasivaltioita (kuten Abhasia) tai ylläpidetään kansainvälisesti tunnustettuja valtioita täysin alisteisessa vasalliasemassa (kuten Valko-Venäjä ja Armenia). Ulommilla kehillä pyritään rajoittamaan valtioiden suvereenisuutta, nostamaan niissä valtaan autoritäärisiä vasalleja tai pönkittämään suomettuneisuutta. Kaukaisemmassa Lännessä haetaan vasallisuhteessa olevia poliittisia voimia yhteiskuntien sisältä ja yritetään lisätä niiden vaikutusvaltaa.

Sekä vertikaalinen vallankäyttö että horisontaalinen ekspansio antavat Venäjälle kyvyn sanella pelisäännöt itselleen edullisiksi, mitä taas käytetään edelleen vallan vertikaalin lujittamiseen ja imperiaalisen ekspansion laajentamiseen.

5) Sodan ainoa sääntö Venäjälle on voittaa. Muita sääntöjä tai sopimuksia ei tarvitse noudattaa. Säännöt ja sopimukset ovat Venäjän näkökulmasta välineitä vastustajien sitomiseen ja pakottamiseen. Venäjän ei tarvitse niitä noudattaa, sillä eihän sitä pakoteta.

Venäjän pakkomielteinen asennoituminen voittoon on kuitenkin sen suurin heikkous. Tämä heikkous tarjoaa myös keinot padota Venäjää, jottei tarvittaisi avointa sotaa. Venäjä ei kestä tappioita. Se pelkää niitä kuollakseen. Jos Venäjän eteen asetetaan uskottava tappion uhka, Venäjä jättää hyökkäämättä. Se toki huutaa, räyhää, puukottaa selkään ja käyttää kaikki epäsuorat keinonsa, mutta selvää tappion riskiä se ei ole valmis ottamaan.

Patoaminen on kuitenkin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa ja olisi pitänyt aloittaa kauan sitten. Lisäksi sen on oltava järjestelmällistä ja aktiivista politiikkaa, mikäli halutaan välttää tilanteen eskaloituminen siihen, että Venäjä sanelee jatkossa Euroopan etupiirirajoja suoraan ydinaseella uhkaamalla.

Lisäksi Venäjä on erinomainen pokerinpelaaja, joka ottaa tiedustelutoimin tarkasti etukäteen selvää siitä, tuleeko vastustaja vetäytymään pelipöydästä Venäjän nokituksen edessä vai ei. Niinpä Venäjää ei voi padota fiktiivisillä punalinjoilla, kuten Obama ilmeisesti kuvitteli tekevänsä (ellei hän päinvastoin halunnut tahallisesti hävitä), vaan punalinjojen on oltava todellisia, Venäjän tiedustelijoiden raporttien on kerrottava Kremliin, että seuraavaa hyökkäysaskelta ei kannata ottaa, koska tappion riski on suuri.

Aktiivinen patoamispolitiikka olisi rauhantyötä. Vastaavalla politiikalla kylmäkin sota voitettiin. Valitettavasti tällainen patoaminen edellyttää juuri alussa mainittua Venäjän ymmärtämistä. Ei siis Venäjän "ymmärtämistä" merkityksessä Venäjän myötäily, vaan sitä, että Venäjän tavoitteiden ja toimintatapojen suhteen suostutaan olemaan realistisia ja lopettamaan kaunistelu ja "yllättyminen" jokaisen Venäjän siirron jälkeen, niissä kun ei ole ollut mitään yllättävää.

lauantai 27. elokuuta 2016

Elämää syksyn edellä

Blogini lukijat jakautuvat kahteen pääryhmään: niihin, jotka tuntevat minut ja joita kiinnostaa, mitä omassa yksityisessä elämässäni tapahtuu jossain täällä kaukana; ja niihin, jotka eivät minua välttämättä tunne, ja jotka haluaisivat ennen kaikkea lukea ajatuksiani maailmanpolitiikasta ja ajankohtaisista tapahtumista.

Alkuperäinen ajatukseni blogin perustamisessa oli kuitenkin laittaa talteen joitain merkintöjä niistä paikoista, jossa elin ja matkustin, koska elämäni on jopa nykymittapuulla kohtuullisen liikkuvainen, ja näen sekä todistan siksi monia asioita, joista voisivat olla kiinnostuneita ne, jotka vasta suunnittelevat matkaansa tai jotka ovat joskus olleet, mutteivät ole juuri nyt samoissa paikoissa kuin minä. Samalla tulisin jakaneeksi tuttaville (ja ei-tuttavillekin siinä sivussa) joitain sellaisia ajatuksia, jotka ovat liian pitkiä sosiaalisen median päivityksiin, tai jotka eivät välity valokuva-albumeista.

Tässä blogipäivityksessä on vaihteeksi kyse taas matkan ja matkustamisen syvemmistä esoteerisista tasoista, vaikka liikutaan periaatteessa tämänhetkisellä kotiseudullani Ukrainassa, tosin yksi pitkä ajomatka läntiseen Lviviin ja takaisin.

Vaikka rajoilta kantautuu pahaenteisten pasuunain pauhu Mordorin soittaessa tuhon torvia, muu elämä Euroopassa jatkuu. Neljännesvuosisataisen välirauhan viimeinen kesä on ollut kuumankostea ja aurinkoinen. Siihen ovat kuuluneet terassit, pitkät automatkat sekä valokuvien ottaminen lukuisissa itäisen Euroopan kaupungeissa, jotta muistaisimme joskus tulevaisuudessa, mitä hukkasimme. Mitä Euroopassa kerran oli, ja mitä emme osanneet arvostaa.

Örkkien aika on tehnyt tuloaan jo vuosikymmenen. Ennen sen puhkeamista kunnolla verenkarvaiseen kukkaansa ihmisillä on vielä hetki aikaa nauttia illuusiostaan. Elämästä, jota he erehtyivät pitämään itsestäänselvyytenä, syntymäoikeutena, jota ei tarvitsisi puolustaa. Örkin aika Tarun sormusten herrasta filmatisoinnista tuli eläväisenä mieleeni seuratessani Venäjän järjestämää 'Viidennen valtakunnan' (Pjataja Imperija) perustamisen juhlaa laittomasti miehitetyn Krimin pääkaupungissa Simferopolissa. Pääpuhujana oli motorisoidun rikollisliigan johtaja 'Kirurgi', joka raivon vallassa paasasi hurmoksellisille putinoideille venäläisfasistista paatosta ja sodan evankeliumia. Symboliikka oli väkevää: kaksipäinen kotka oli yhdistetty sirppiin ja vasaraan, Luciferin punatähti häälyi kaiken yllä ja pioneerilapset marssivat militanteissa riveissä neuvostohymnin raikuessa.

Mutta kesään kuuluvat myös kesävieraat, joita ilman kesänvietto jäisi vaille paljoa luovaa hulluutta. Liekö se sitten tämä Euroopan viimeisen kesän tuntu, joka on vetänyt minulle vieraita aiempia kesiä enemmän. Ehkä ihmiset haluavat nähdä vapaan Ukrainan kun se vielä on täällä. Sitä paitsi tänne kannattaa tulla, koska Ukraina on Moldovan ohella Euroopan selvästi edullisin maa. Nato-maa Albaniankin hintataso on tainnut nousta. Ukraina on myös hyvin helppo ja turvallinen maa matkailla, kunhan ei mene rintamalinjalle, mutta eipä sinne kannata muutenkaan mennä, ellei kyseessä ole vakava osallisuus Ukrainan ja koko Euroopan maanpuolustukseen joko aseellisella tai inforintamalla.

Nimenomaan edullisuus tekee matkailusta helppoa, sillä se tarkoittaa, että minkä tahansa pikku ongelman ratkaisemiseen on aina varaa. Tämä ei ole asianlaita kehittyneessä Lännessä, jossa pienikin haaveri tulee helposti niin kohtuuttoman kalliiksi, että matkaillessa pitää aina olla jonkinlainen paniikki päällä. Ukrainassa tieverkosto on hyvä, majoittautuminen ja ruoka naurettavan halpoja ja maa on tiheään asuttu, joten kaikkialla on kaikkea, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ainoan haasteen länsimatkailijalle asettaa se, että yli 25-vuotiaat ukrainalaiset yhä varsin harvoin osaavat mitään muuta kieltä kuin ukrainaa ja venäjää. Se tuottaa haasteita, jos tarvitsee autokorjaamoa tai muita palveluita jossain kaupunkien ulkopuolella. Jos noita kieliä ei osaa, nuorisolta voi pyytää apua, he kun ovat yleensä jo koulussa oppineet englantia.

Niistä kesävieraista. Suomalaisia on käynyt jo useampi tänä kesänä. Viime viikkoina on ollut oikea virta länsieurooppalaisia, johtuneeko siitä, että elokuu on lomakuu suuressa osassa Eurooppaa. Suomalaisten jälkeen oli ensin kaksi puolalaistyttöä ja sveitsiläinen poika, joka toi ranskalaisen kaverinsakin. Puolalaiset viipyivät pidempään, sekoillen ankarasti ja kadottaen siinä sivussa yhden luottokortin. Sveitsiläinen taas halusi väen vängällä Transnistriaan, vaikka varoittelin. Nyt hän on kai jo saanut itsensä turvallisesti Moldovaan.

Puolalaisten jälkeen tuli italialainen robotiikan ekspertti, jota en aluksi ehtinyt työkiireiden vuoksi nähdä, joten sitten kun näin ja selvisi, että oli hänen viimeinen perjantai-iltansa Kiovassa, vietimme sen pitkän kaavan mukaan aloittaen syömingeillä, jatkaen juomingeilla erään tšekin läksiäisissä ja sitten useissa muissa kohteissa. Hänen piti päästä maanantaiaamuksi Krakovaan, mutta kaikki junat länteen olivat täynnä ja hänen käyttämänsä saksalainen halpabussifirma oli tehnyt oharit, joten päätin viedä hänet autolla Lviviin ja viettää siellä viikonlopun. Lvivistä hän jatkaisi eri bussilla Krakovaan sunnuntaina.

Lviv on viiden ja puolensadan kilometrin päässä Kiovasta lounaaseen, mutta valtatie on hyvä ja ajettavissa 120-140 km keskivauhtia, usein tavanomaista 160 km/h vauhtiani. Lauantai-ilta siellä oli mitä parhain, kesä kuuma ja kaupunki täynnä nuorta väkeä. On syytä mainita, että Lviv on yksi Ukrainan kauneimmista kaupungeista ja hinnat puolet kiovalaisista tai alle. Leijonien kaupunki Lviv on myös yksi Ukrainan eurooppalaisimmista kaupungeista. Siellä henkivät pitkät vuosisadat osina Puolaa (Lwów) ja Itävalta-Unkaria (Lemberg).

Jätin italialaisen sunnuntaina myöhäisiltapäivällä Lviviin, täytin muutaman kanisterin Stepanikalla sijaitsevan viinipuodin hanoista (cabernet'ta ja saperavia) ja suuntasin sitten takaisin kohti Kiovaa. Vähän matkaa Lvivin ulkopuolella, keskellä ei mitään, poimin kyytiin nuoren liftarin, joka oli menossa Kiovaan, joten mikä ettei. Pian osoittautui, että hän oli 19-vuotias Tšernihivin polyteknisen yliopiston opiskelija, mutta myös runoilija, kirjailija ja räppäri. Hän oli matkustellut liftaamalla, ilman rahaa, kaikkialla siellä, mihin nuori varaton ukrainalainen pääsi ilman viisumia, eli Ukrainassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Georgiassa ja Turkissa. Hän kirjoitti matkoistaan kirjaa, josta totesi, että 'totta kai siitä tulee menestys'. Hänen vanha slaavilainen nimensä merkitsi 'kaikkien hallitsijaa'.

Kävi niin ikään ilmi, että hän oli suuresti kiinnostunut Balkanista, Kurdistanista ja Syyriasta. Hän tunsi lukuisia merkittäviä persialaisia ja suufilaisia runoilijoita ja viittaili tuon tuosta Orwelliin tai Goetheen. Hän oli ollut 16-vuotias Maidaniin osallistuessaan ja se oli antanut hänelle kansallisen arvokkuuden ja vakaumuksen omasta ukrainalaisuudestaan, vaikka puolet hänen suvustaan oli venäläisiä Siperiasta, jostain Krasnojarskin läänin perukoilta. Hän löysi aarteita ukrainalaisten levyjen kokoelmastani, soitti niitä ja lauloi mukana. Hän kertoi kaikenlaista 80-luvun azerbaidžanilaisesta järjestelmänvastaisesta rokista, vaikkei ollut silloin edes syntynyt, ja esitti minulle täysin omasta aloitteestaan perusteita käsitykselleen, että Da'ish (jonka nimen hän lausui oikein) oli itse asiassa Irakin KGB-koulutettujen tiedustelu-upseerien ja siis Venäjän luomus. Hän oli kävellyt läpi Istanbulin, ollut töissä Hannoverissa ja osallisena kulttuuritapahtumaan Münchenissä. Hän oli lähtenyt vapaaehtoisena Donbasin rintamalle auttamaan siviiliväestöä, hänen kaverinsa oli organisoinut siellä ruumiiden evakuointia ja hän oli kirjoittanut sekä lukenut runojaan rintamalinjan siviileille.

Tähän mennessä olimme tulleet historiallisen Dubnon pikkukaupungin kohdalle ja ehdotin taukoa sekä pientä ekskursiota sinne, mikä hänelle sopi mainiosti. Hän esitteli minulle Lubomirskien ruhtinassuvun linnaa, Dubnon halki virtaavaa jokea, etnisten ukrainalaisten historiaa Puolan imperiumissa, ja kävimme kahvilla. Maksoin hänelle yhden mustan kahvin opastuksestaan, muusta hän kieltäytyi. Huomasin vasta paljon myöhemmin, että hänellä oli nälkä eikä hän ollut syönyt ilmeisesti sinä päivänä mitään.

Žytomyrin paikkeilla hän nukahti ja nukkui loppumatkan. Kun tulimme Kiovaan, oli jo yö, ja kysyin, mitä hän meinasi tehdä. Ei vaikuttanut järkevältä lähteä talsimaan kohti Tšernihivin maantietä keskellä yötä, joten tarjosin hänelle vierashuoneeni, joka oli nyt vapaa puolalaisten ja italialaisen lähdettyä. Hän asettui taloksi kuin olisi aina asunut luonani, auttoi itseään ja haki jääkaapistani olutta (toki luvallani) sekä söi suurella ruokahalulla kaiken mitä minulla oli tarjota. Hän otti haltuunsa yhden vanhoista läppäreistäni ja soitti minulle itselleen tärkeää musiikkia. Vetäydyin itse nukkumaan, koska seuraava päivä olisi normipäivä, mutta hän halusi suuren inspiraationsa vallassa kirjoittaa runoja ja jätin hänet siihen työhönsä.

Löysin hänet aamulla samasta puuhasta, vaikka oli kuulemma yöllä nukkunut. Hän halusi kahvia ja ilmoitti, että seuraavan kerran kun lähtisin Lähi-itään tai Amerikkaan, hän tulisi mukaan. Yön aikana hän oli lukenut romaanikäsikirjoitustani ja tarjoutui kääntämään sen ukrainaksi ja venäjäksi. Minun pitäisi vastaavasti kääntää hänen kirjansa suomeksi. Mikäs siinä. Sanoin, että jos olisi vielä illalla Kiovassa, voisin viedä hänet Tšernihiviin saakka, mutta hän lähti jo aamusta liftaamaan sinne, luottavaisena, että perille pääsisi. Rahaa ei ollut, mutta eipä sitä näemmä maailmanmatkailuun tarvittu. Pääsihän hän perille, sillä jo samana iltana häneltä alkoi tulla viestejä. Luulen, että kuulen hänestä vielä.

Mitä romaaniini tulee, olin luvannut jordanialaiselle ystävälleni, josta luultavasti tulee jonain päivänä yksi aikamme suurimmista ajattelijoista, että saisin sen loppuun kesän loppuun mennessä. Siis vuodessa, sillä aloitin viime vuonna näihin aikoihin. Olen nyt saamassa loppuun kirjan kaksi ensimmäistä osaa ja jäljellä on enää kolmas ja viimeinen, jonka pitäisi olla ensimmäistä osaa pidempi mutta toista lyhyempi. Onneksi kesä Ukrainassa jatkuu vielä jonkin aikaa elokuun päätyttyäkin. Ja Jordaniassa vielä kauemmin. Selityksiä minulla siis tarpeen vaatiessa on.

torstai 11. elokuuta 2016

Elokuun aseiden savu

Elokuun aseita lämmitellään taas Venäjän puolella seuraavia hyökkäyksiä varten ja propagandamylly jauhaa tavalliseen tahtiinsa. Venäjä on jo jonkin aikaa eskaloinut Donbasin kontaktilinjan hyökkäyksiä Ukrainan asemia vastaan koko rintaman laajuudelta, Stanytsja Luhanskasta aina Mariupolin esikaupunkeihin. Venäjä on niin ikään massoittanut suuria määriä sotilaskalustoa Ukrainan rajoille sekä idässä että laittomasti miehittämänsä Krimin pohjoisosissa. Nyt Venäjä kiinnittää maailman huomiota Krimin valvontalinjaan ilmeisellä provokaatiollaan, joka tuo mieleen Mainilan laukaukset.

Venäjä saattaa valmistella narratiivia laajempaan maahyökkäykseen Ukrainaa vastaan, pyrkien tätä varten hajottamaan Ukrainan maanpuolustuksen mahdollisimman laajalle alueelle. Toisaalta, Venäjä voi myös vanhaan tapaansa pyrkiä kiinnittämään maailman huomion Krimille, kun hyökkäys tehdäänkin jossain muualla - vaikkapa Itä-Ukrainassa, Odessassa tai Georgiassa. Kun Venäjä valmisteli kesällä 2008 hyökkäystään Georgiaan, se eskaloi pitkin heinäkuuta Abhasiaa, kunnes lopulta aloitti hyökkäyksensä Ossetiasta.

Ottamalla haltuunsa Mustanmeren ja itäisen Välimeren, eristämällä Lännen toimintakyvyn pois koko Euroopan kaakkoispuoliselta vyöhykkeeltä sekä neutralisoimalla Naton toiseksi suurimman armeijan, Venäjä on hankkinut sekä sotilaallisen herruuden että rankaisemattomuuden toimia kuinka haluaa. Turkki oli viimeinen maa, joka sen tarvitsi enää ottaa huomioon Syyriasta Suomeen ulottuvalla sotarintamallaan, ja tämä asia on nyt siirretty pois päiväjärjestyksestä. Israel ja Saudi-Arabia lienee vakuuteltu siitä, että Syyriaa etelämmäs Venäjä ei ole vielä tässä vaiheessa etenemässä (näiden kahden verivihollisen välillä käytiin Turkin tapahtumien auetessa muuten hätäneuvottelu, joten ne eivät välttämättä Venäjään luota).

On myös mahdollista, että Venäjä käyttää Krimin eskalointia uusien myönnytysten kiristämiseen Länneltä, tavoitellen Ukrainan pään yli tehtävää uutta sopimusta G20-huippukokouksen yhteydessä, mihin Normandian länsivallat ovat olleet haluttomia. Yhdysvaltain kanssa on kuitenkin nähtävästi käyty salaisia kahdenvälisiä neuvotteluja asiasta. Venäjä tietää, että varmin tapa saada myönnytyksiä Länneltä on olla törkeä. Kun Venäjä omaan provokaatioonsa viitaten kieltäytyy puhumasta Ukrainasta, se tietää länsivaltojen rientävän oitis nöyristelemään ja suostuvan Venäjän ehtoihin. Näille kun on itsetarkoituksellista ylläpitää fiktiivisiä rauhanprosesseja, ja siinä ei tunnu muutaman itsenäisen valtion suvereenisuus paljoa painavan.

Julkaisen seuraavan kommentin eräältä tuntemaltani asiantuntijalta. Nämä ajatukset antakoot lukijoille ajattelemisen aihetta sillä välin, kun en itse ehdi muistaa blogia vuodatuksillani.

"Sanna Ukkolan harvinaisen ennakkoluuloton kirjoitus Trumpista kannustaa eurooppalaisia miettimään nopeasti, kuinka suhtautua tämän mahdolliseen valintaan - jottei yllätyttäisi kuin Brexit-äänestyksestä konsanaan.
Vaikka inhoan Trumpia itsekin niin syvästi, että epäilen joutuneeni demokraattimedian aivopesemäksi (...), eurooppalaisilla on ollut yli 200 vuoden aikana useitakin kohtalokkaita vaikeuksia pitää ystävänsä - muutkin kuin amerikkalaiset, joita olisi kaivattu 1930-luvulla ja viime vuosina sittenkin jälleen kerran sekaantumaan Euroopan asioihin.
Lähes sadan vuoden ajan Eurooppaa riivasi Britannian ja Ranskan välinen juopa, joka umpeutui vasta Fashodan selkkauksen jälkeen. Sen korvasi kuitenkin heti länsimaiden ja saksankielisten maiden välinen välirikko, joka kärjistyi kahteen maailmansotaan. Liian paljon on saarnattu Saksan ja Itävalta-Unkarin syyllisyyttä, mutta unohdettu miettiä mitä olisi voitu tehdä toisin Balkanin 'ruutitynnyrin' ja muiden konfliktinaiheiden deaktivoimiseksi.
Kun sitten vihdoin saatiin kaikki eurooppalaiset suurvallat yhteisen EU:n piiriin, holtittomalla vallan keskittämisellä Brysseliin vieroitettiin muitakin kuin englantilaisia. Samanaikaisesti onnistuttiin laajentamaan Eurooppaa idässä Istanbulin porteille ja Narvajoelle asti, mutta jäätiin jumiin entisen Jugoslavian ja IVY-alueen raunioille.
Käsittämättömintä oli kyvyttömyys ratkaista 1950-luvun EOKA-terrorismista ja joulukuun 1963 joukkomurhista alkanut Kyproksen kahtiajako. Kyproksen kohtalontovereita olivat Bosnia ja Kosovo, jotka eivät vieläkään ole päässeet EU-hakijoiksi koska Kreikan ja Espanjan kaltaisilla mailla on vastakkaisia intressejä - tai ne kuvittelevat niin, johtuen historiantuntemuksensa puutteista ja kyvyttömyydestä ymmärtää todelliset pitkän aikavälin tarpeensa.
Kun jo Unkarin ja Puolan kaltaisissa maissa, jotka viimeistään 1800-luvulta alkaen ovat kiihkeästi halunneet kuulua läntiseen arvoyhteisöön, EU nähdään hyödyttömänä tai jopa haitallisena harminaiheena, ei ehkä pidäkään enää yllättyä siitä, jos myös puolet turkkilaisista ja pian ukrainalaisetkin alkavat halveksia EU:n hurskastelua. Eikä silloin ole järkevää sortua venäläistyyppiseen kaikkien muiden syyttelyyn, ikään kuin olisimme maailmanlaajuisen salaliiton uhreja.
Pikemminkin olisi kiire miettiä, miksi Eurooppa ei kykenekään tarjoamaan mitään houkuttelevaa - ja miksi se yhä uudelleen vieraannuttaa itsestään vanhatkin ystävänsä. Oliko lopulta kovinkaan viisasta keikaroida bushbashingillä ja obamanialla? Onko viisasta pyörtyä kauhusta, jos Trump valitaan presidentiksi? Mikä meni pieleen kun republikaanit eivät enää piittaakaan eurooppalaisista eivätkä koe 'manifest destinyn' vaativan sotilaallisia ja taloudellisia uhrauksia, Euroopan vapauden puolustamista maihinnousuilla ja Marshall-avulla?
Jos Euroopassa on kuviteltu, että Venäjää voidaan ovelasti peluuttaa milloin Ranskaa, Britanniaa, Turkkia, Saksaa tai Yhdysvaltoja vastaan, sellaiset metternichiläiset haaveet olisi jo syytä unohtaa. Venäjä on aina kyennyt vaihtamaan ystäviään, mutta ei milloinkaan ole tarkoittanut Euroopan parasta. Tähän 200-vuotiseen hajoituspolitiikkaan olisi vihdoin vastattava lujittamalla länsimaiden yhtenäisyyttä.
Sitä ennen olisi kuitenkin opittava sietämään ranskalaista bonapartismia ja gaullismia, brittien itsepäisyyttä, islamia, preussilaista kurinalaisuutta ja itävaltalaista romantiikkaa, amerikkalaisia republikaaneja, puolalaisten ja unkarilaisten omanarvontuntoa, balttien varovaisuutta sekä kaikkea muutakin historiallisten kokemuksien ja perinteiden tuomaa eurooppalaista moninaisuutta. Ei EU voi olla kuin suuri Belgia, eikä sillä ole varaa hyljeksiä ystäviään vain koska Belgian ei tarvitse pelätä Venäjää."

Valitettavasti suurin ongelma ei enää ole siinä, että Venäjä on Venäjä, ja toimii ennalta-arvattavasti tavoitellen jo kauan sitten selviksi tekemiään päämääriä - vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota. Suurin ongelma on siinä, ettei Lännestä löydy minkäänlaista päättäväisyyttä, ei minkäänlaista selkärankaa.

Länsi ei ole heikko, vaan se on itseaiheutetussa autismin ja halvaannuksen tilassa. Ei kykenemätön näkemään, vaan haluton.

Nyt, kun Venäjä valmistautuu seuraaviin voimapoliittisiin siirtoihinsa, tiedämme jo miten länsimaat tulevat reagoimaan - ja niin tietää Venäjäkin, senpä takia hyökkäävä ja häikäilemätön politiikka kannattaa. Ensimmäisten hyökkäyspäivien ajan Venäjän propaganda sanelee sen, mistä puhutaan ja miten puhutaan. Muiden aika menee selittelyyn ja itsestäänselvien asioiden "todistamiseen", kun taas Venäjän ystävineen ei koskaan tarvitse todistaa mitään, riittää kun väittää.

Kun Lännessä alkaa hitaasti ja vastahakoisesti käynnistyä vastareaktioita Venäjän offensiiviin, se on jo muuttanut tosiasioita kentällä ja siirtänyt pelin muihin kysymyksiin. Tässä vaiheessa länsimaiset johtajat esittävät tavanomaisia pehmyitä vetoomuksiaan "kaikille osapuolille" malttiin.

Seuraavaksi Venäjä tarjoutuu puhumaan, mutta vain omilla ehdoillaan ja täydellisen rankaisemattomuuden asetelmasta. Se vetäytyy pari kertaa, kunnes länsimaalaiset anovat ja rukoilevat Venäjän paluuta neuvottelupöytiin, luvaten ummet ja lammet sekä tehden Venäjän uhreiksi joutuneiden selkäin takana monenmoisia diilejä Kremlin kanssa. Tämän jälkeen Kreml vaatii, että länsimaat sen lakeijoina osallistuvat Ukrainan, Georgian, Baltian maiden ja kuka milloinkin on uhrina painostamiseen johonkin "sopimukseen", jonka Venäjä on toisille sanellut, mutta jota Venäjä itse ei aio noudattaa. Aiemmista Venäjän yksipuolisesti rikkomista sopimuksista ei puhuta. Rauhan venehän voisi keikkua jos sodanlietsojaa vienostikaan vaaditaan vetäytymään.

Elokuusta tullee verinen, syksystä synkkä, ja Trumpin noustessa Valkoisen talon valtaistuimelle on Venäjä jo etupainotteisesti realisoinut etupiirejään kauas länteen ja etelään. Putin taas voi uusista asemistaan käsin keskittyä Itä-Euroopan ja Lähi-idän remilitarisointiin sekä Saksan ja Ranskan poliittisten järjestelmien vaihtamiseen vuoden 2017 vaaleissa. Tämä on helppoa, sillä länsimaat kieltäytyvät edelleenkin puolustautumasta.

Ainoa asia, josta länsimaiden poliittinen eliitti näyttää välittävän, on se, ettei mistään oltaisi vastuussa. Kunhan joku vie, populistit vikisevät kyllä. Eletään vahvasti kolmekymmenlukulaisissa tunnelmissa.

lauantai 6. elokuuta 2016

Holodnyi Jar

Tšerkasyn läänissä Dneprin länsipuolella, Tšerkasyn, Smilan ja Tšyhyrynin muodostaman kolmion keskellä sijaitsee Holodnyi Jarina eli Kylmälaaksona (rotkoksi sitä ei oikein voi kutsua) tunnettu luonnonkaunis alue. Alueesta tekee merkittävän sen ukrainalainen kansalliskulttuurinen historia useine tunnettuine kansannousuineen puolalaisia, venäläisiä ja saksalaisia miehittäjiä vastaan. Olipa alueella jopa lyhytikäiseksi jäänyt tasavaltakin.

Holodnyi Jarissa virtaa yhä kasakoiden veri ja kasakkakulttuuria elvytetään kansanperinteen, laulujen ja tapahtumien muodossa. Alueen kylät ovat kutistuneet sotia edeltäneistä ajoista murto-osaan, mutta viime aikoina Tšerkasysta on muuttanut muutamia yrittäjiä ja taiteilijoita alueelle, jota pidetään yhtenä Ukrainan henkisistä sydänmaista.

Vietin pari päivää maastossa ja metsissä ukrainalaisen nuorisojärjestön kanssa, joka tukee paikallisia vapaaehtoistöin sekä auttaa näitä kehittämään majataloja, nähtävyyksiä ja reittejä niin, että ne vetäisivät alueelle paremmin kotimaisia ja kenties ulkomaisiakin matkailijoita.

Medvedivkassa ja Ivkitsissä kävimme vanhalla tuulimyllyllä ja kurganilla eli hautakummulla, jonka alla paikallinen, omaa kansallisperinteen museota pyörittävä ja Tšerkasyn yliopistossa opettava historioitsija uskoo hetmanni Bohdan Hmelnitskin lopullisen hautapaikan olevan. Mehiläissyöjät pyörivät kirkkaalla kesätaivaalla.

Budan kylässä on jäljellä suuri alue metsää ja sen keskellä tuhatvuotinen tammi, jota sanovat yhdeksi Euroopan kymmenestä vanhimmasta puusta. Se kohoaa kolmenkymmenen metrin korkeuteen ja sen paksu haarautunut runko on tamminkaisten toukkien näyttävästi jäytävä. Salama on iskenyt siihen viimeisten sadan vuoden aikana yhdeksästi, mutta aina vain tammi kestää. Tästä sai myöhemmin illalla hyvän metaforan välttämättömiin maljapuheisiin, joissa myös muistelimme jokia purjehtineiden viikinkien ja aroja ratsastaneiden kasakoiden yhteisiä edesottamuksia.

Muut jäivät vielä viikonlopuksi niihin maisemiin. Minun taas oli palattava Kiovaan. Kävi kuitenkin ilmi, että kahdella nuorista olisi ollut junat vasta puoleltaöin, ja vielä eri kaupungeista, yhdellä Tšerkasystä ja toisella Smilasta. Olimme jo ehtineet Tšerkasyyn tämän käydessä ilmi. Joten katselimme Tšerkasyn suurta patokannasta yli aavan Dneprin, ja sitten ajoin pieniä teitä Kanivin, Bila Tserkvan ja Kozjatynin kautta heidän kotikaupunkiinsa Vinnytsjaan parin sadan kilometrin päähän, jotta pääsivät myöhäisiltapäiväksi koteihinsa. Sieltä sitten vasta Kiovaan. Päivä oli mitä seesteisin, seura ja keskustelut hyviä ja musiikki legendaarista.

Kiovaa koettelee yhä trooppinen kuumuus. Sisäpihani aprikoosipuu pudottelee hedelmiään parkkipaikalle, johon ne liiskautuvat ja niiden käynyt aromi täyttää kuuman ilman. Muuan tuttavani oli joskus yrittänyt kerätä heitteille jääviä aprikooseja talteen, mutta ovenvartijamummo oli siitä kiivastunut ja huutanut, että tulee ja varastaa meidän aprikoosimme. Nyt ne sitten pilaantuvat pitkin maata, kun pulutkaan eivät tunnu saavan niitä syötyä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Auringonlaskuista

Islannista paluuni jälkeen olen ehtinyt kuukauden aikana käydä jo neljällä matkalla. Sellaista se on. Muina aikoina Kiova on paahtunut miellyttävissä hellesäissä paitsi yhtä sateista viikkoa, joka sattui väliin.

Ensin kävin Helsingissä. Siellä oli kylmää ja sateista, mutta vapaana lauantai-iltana sain kirjoitettua valmiiksi tärkeän luvun romaaniini, jonka olen luvannut valmistuvan kesän loppuun mennessä. Sitten kävin Vinnytsjassa pohtimassa ekoturisminäkymiä ja syömässä georgialaisessa ravintolassa.

Toissaviikonloppuna lennähdin perjantaina toimiston suljettuani Ammaniin, jonne on UIA:lla halvat suorat lennot. Tulin sieltä takaisin maanantaiaamuksi suoraan töihin. Lauantain ja sunnuntain vietin ammanilaisen ystäväni kanssa, jonka nyt tapasin ensimmäisen kerran elävänä, vaikka olemme netistä tunteneet toisemme jo vuosia. Hän on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa, mutta isänsä on irakilainen ja äitinsä algerialainen. Teimme nörttimäisiä asioita, pelasimme šakkia, keskustelimme syvällisiä, kommentoimme toistemme tuotantoa ja sitä, missä olemme yhdistäneet voimamme, ja istuimme kahviloissa. Sain aikaan kaksi uutta lukua kirjaani.

Viime viikonloppuna olin Odessassa ja sen länsipuolella Etelä-Bessarabian rannikolla sijaitsevassa Zatokassa. Zatokassa tapasin verbaalisesti lahjakkaita nuoria ja join paikallisia kotiviinejä leirinuotion ääressä rannalla. Odessassa oli filmifestivaalit ja suuri "Odessa ilman Truhanovia" -mielenosoitus, jonka tähtipuhujana oli Mordorin mustasta tornista vapaaksi päässyt lentäjätär Nadja Savtšenko. Mielenosoittajat vaativat Odessan puhdistamista venäläismielisistä mafiosoista ja näiden korruptiosta, jonka ruumiillistumaksi katsovat pormestari Truhanovin.

*   *   *

Maailma on menossa erittäin vaaralliseen suuntaan, mikä ei lupaa Suomelle hyvää. Kuten olen tässä blogissa tuuleen huutanut, Venäjä teki siirtonsa Turkissa masinoimalla geopoliittista puoltaan vaihtaneen Erdoğanin vallankaappauksen. Hyvin valmistellun operaation huipennusta edelsivät Putinin katoaminen julkisuudesta ja Erdoğanin merkillinen koordinaatiokierros ympäri aluetta. Iranin lisäksi Venäjällä on nyt toinen erittäin vahva liittolainen etelässä.

Yhdysvalloissa Mantšurian kandidaatti Trump on ohittanut kannatuksessa Clintonin eikä Venäjällä ole enää estoja puuttua kunnioituksensa menettäneiden länsimaiden vaaleihin täysin avoimesti. Saksan ja Ranskan vaalit ovat edessä ensi vuonna. Sitä ennen voidaan vielä arvuutella, kuinka monta maata Obama onnistuu vielä menettämään Venäjälle ennen kuin Trump pääsee vetämään Putinin kanssa uutta etupiirilinjaa Eurooppaan - tai ehkä Atlantille.

Fasismi on nousussa pitkin Euraasiaa ja Pohjois-Amerikkaa. Uutiset ovat järjestään huonoja Britanniasta Japaniin ja Israelista Kolumbiaan. Ihmiset syyttävät demokratiaa - kuinka se on huono järjestelmä, tehoton, ja kykenemätön mihinkään. Kaiken tämän keskellä kannattaa silloin tällöin luoda katse maailman demokraattisimpaan valtioon Sveitsiin, joka harvojen joukossa tuntuu onnistuvan pitämään kiinni integriteetistään.

Kukaan ei muista Sveitsin presidentin tai muiden keskeisten poliitikkojen nimiä - eihän heillä ole väliä, koska ei heillä ole sellaista valtaa, jolla pääsisi tuhoamaan maan saati maailman. Sitä on tosi demokratia. Demokratiassa parasta on nimenomaan se, että se rajoittaa vallanpitäjien valtaa. Ikävä kyllä sillä on rappeutuneessa poliittisessa kulttuurissa ja väärin ymmärrettynä sivuvaikutus, että se rajoittaa johtajuutta silloinkin kun johtajuutta tarvittaisiin. Paitsi hyvinvointivaltioideologian kasvattamat pullamössökansalaiset, myös poliittiset johtajat ovat alkaneet sysätä vastuun kaikesta yhteiskunnan niskoille. Yhteiskunta ei kuitenkaan pysty vastuuta kantamaan ilman jonkinlaista johtajuutta, oli se sitten yksittäisen valtiomiehen tai -naisen, hyvin toimivan joukkueen tai kollektiivisen kansanliikkeen johtajuutta.

Pahuus on päässyt valloilleen juuri siksi, etteivät hyvät ihmiset tee mitään.

Meitä ei pitäisi yllättää vähääkään se, että Venäjä toimii Venäjän tavoin, tai että Erdoğan ottaa tuen autoritäärisille taipumuksilleen sieltä, missä autoritäärisiä taipumuksia tuetaan. Sekä Putin että Erdoğan toimivat rationaalisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, operationalisoiden sellaisia tavoitteita, jotka ovat olleet pitkään näkyvissä ja tiedossa. Länsimaat sen sijaan toimivat irrationaalisesti, reaktiivisesti ja tehottomasti, yleensä myös räikeässä ristiriidassa julkilausuttuja tavoitteitaan vastaan.

Pitäisi lakata ihmettelemästä mitä Putin tai Erdoğan haluavat, se kun on ollut ilmeistä jo pitkään. Sen sijaan pitäisi alkaa vähitellen kysellä, mitä Länsi haluaa. Mitä haluaa Yhdysvallat? Mitä haluaa Eurooppa? Entä Suomi? Kuka näitä haluja muotoilisi innostavaksi poliittiseksi retoriikaksi? Sellaiseksi kuin Sveitsin puolustusvoimain komentaja Henri Guisanin kuuluisa radiopuhe, jonka osaltaan väitetään romahduttaneen kansallissosialistien kannatuksen Sveitsissä ja siten estäneen maan luisumisen Saksan vaikutusvaltaan.

Muuan suomalainen ystäväni kirjoitti Brexitin jälkimainingeissa:
"Siksi on syytä surra nykyistä maailmantilaa ja median kritiikitöntä ylistystä vastuuttomille isolationistisille historiantulkinnoille, jotka eivät tarjoa ratkaisuja edessämme oleviin kriiseihin, vaan ainoastaan hurskastelevat tuomitsemalla edellisten tulipalojen sammuttajia turhan aikaisesta ja heikosti perustellusta interventionismista. Churchillin ei olisi pitänyt luvata taistelevansa loppuun asti maalla, merellä ja ilmassa, milloinkaan antautumatta, sillä Hessin ja Petainin rauhanaloitteet olisi pitänyt ottaa vakavaan harkintaan. Saksalla ei ollut vielä moneen vuoteen atomipommin vaatimaa tuhovoimaa eikä kaasukammioista ollut riittävää tiedustelutietoa. Olisi pitänyt jatkaa Kansainliiton keskusteluja ja sanktioita siitä huolimatta, että Kremlin isäntä ei niistä piitannut, sillä ilman hänen suostumustaan ennakoivat iskut olisivat laittomia. Kuinka paljon paremmin onkaan nyt, kun Englanti mieluummin eroaa EU:sta ja UK:sta kuin vakuuttaa seisovansa liittolaisten rinnalla kävi miten kävi?"
Länsimaiden johdossa ei ole enää Reaganin ja Churchillin veroisia moraalisia johtajia, ei Adenaueria eikä Atatürkiä. Lyhyen tähtäimen ennuste länsimaiden poliittiselle kulttuurille näyttääkin nyt olevan Untergang des Abendlandesmutta kuinka kauan tätä kulttuurimasokistista psykopatologiaa oikein voi jatkua?

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Islannista II

Snæfellsnesin niemimaan Grundarfjörđur, kuvankauniin vuonon rannalla, jossa miekkavalaat vierailivat, jonka puroissa virta-allit polskivat ja jonka kallioilla isolokit yhdyskuntina pesivät, oli lähtöpaikkana Islannin matkani seuraavalle osuudelle, halki Pohjois-Islannin.

Tämä ajomatka, ensin Grundarfjörđurista Hvammstangiin ja sitten Hvammstangista Blönduósin kautta Akureyriin kuului Islannin ympäriajoni mielenkiintoisimpiin, sillä se käsitti niin rannikoita kuin sisämaisia ylänköjä, vuolaita vuoristojokia alleineen ja virta-alleineen, kuulaita järviä mustalintuineen ja amerikanjääkuikkineen sekä ylätasankojen tupasheinäisiä soita, joilla pesi lyhytnokkahanhia, laulujoutsenia ja merihanhia. Sitten tultiin taas seuraavien vuonojen ääreen ja silloin tällöin johonkin kylään tai pikkukaupunkiin, jollainen oli myös Islannin toiseksi suurin kaupunki Akureyri.

Matkalla koin Islannin ympäriajon ainoan onnettomuuden. Olin ottanut kaksi ranskalaista liftaria kyytiin Blönduósin huoltoaseman kulmilta ja ajoimme pitkin ykköstietä ylätasangon halki, kun rengas puhkesi. Ensimmäiset kohdallemme pysähtyneet olivat hekin ranskalaisia turisteja ja sain heiltä kyydin takaisin Blönduósiin, jossa sain yhteyden korjaajaan ja uuden renkaan. Vuokra-autossani ei nimittäin ollut enää vararengasta - liekö edellinen asiakas jo käyttänyt sen.

Parin tunnin viivytyksestä huolimatta matka jatkui iloisesti halki pohjoisen Islannin tunturi- ja vuonomaisemien, ajoittaisten tunturikoivikoiden ja nevojen, ja lopulta alas laaksoon, jossa sijaitsi Islannin kuuluisin lintujärvi Mývatn. Minulla oli etukäteen varattuna majoitus kahdeksi yöksi Mývatnin itäpuolella Vógarissa, Reykjahlídin kylän eteläpuolella.

Jo lähestyessäni iltaa myöten Mývatnia ja saapuessani tasangon järvialueelle alkoivat valtavat mäkärä- ja sääskiparvet peittää näkymiä auton ikkunoista sekä haitata valokuvausta. Missään muualla matkani varrella räkkä ei ollut ongelmana, mutta Mývatnilla hyttysverkko pään ympärillä tuli tarpeeseen. Onneksi paikalliset mäkärät ja sääsket olivat luonteeltaan melko flegmaattisia, joten niiden pistot olivat hyvällä hyttysverkkovarustuksella olematon ongelma - paljon suurempi ongelma oli niiden liiskautuminen massoittain farkkuihin ja auton sisäpintoihin.

Mývatn on nimensä mukaisesti kuuluisa sääskipilvistään, mutta se on myös erityisen kuuluisa yhtenä Euroopan vesilinturikkaimmista kohteista. Siellä voi kohtuullisella ajankäytöllä nähdä käytännössä kaikki Euroopan arktiset ja palearktiset sorsalintulajit muutamaa eteläistä lajia kuten heinätavia lukuun ottamatta - ja lisäksi muutaman levinneisyydeltään pohjoisamerikkalaisen lajin. Esimerkiksi islannintelkkä on jopa Islannissa hyvin rajoittunut juuri Mývatnin ympäristöön.

Mývatnista tein erillisen matkan ylätasankojen läpi pohjoisrannikon Húsavíkiin, joka on kuuluisa valaistaan. Skjálfandinlahti on monien valaslajien erityisessä suosiossa, ja niitä pääsee siellä näkemään varsin helposti, suurten myrskylintu-, pikkukajava- ja lapintiiraparvien ympäröiminä. Omalla valasretkelläni näin lukuisia ryhävalaita ja lahtivalaita sekä jonkin verran pyöriäisiä. Húsavík oli myös pikkukaupunkina sangen miellyttävä.

Mývatnin rannoilta jatkoin matkaani kohti Itä-Islantia, jossa syvät vuonot tunkeutuvat tunturien ja tunturikoivikoiden hallitsemaan rannikkomaahan. Ylempänä ylängöllä on rakkaa ja jäätiköitä. Ainoana alueena Islannissa täällä voi nähdä myös poroja. Tie pohjoisesta itään kulkee Egilstađirin pikkukaupungin kautta Seyđisfjörđuriin, josta on tullut turistikaupunki, osittain siksi, että sinne tulee Euroopasta Islantiin kulkeva lauttayhteys Färsaarten kautta. Itse suuntasin kuitenkin hiljaisempaan ja pohjoisempaan Bakkagerđin eli Borgarfjörđur Eystrin kylään, jossa majoituin ihanteelliseen paikkaan - motelliksi muutettuun entiseen kalatehtaaseen, jonka huoneiden ikkunoista avautuu näkymä suoraan kahlaajien laiduntamalle rannalle ja suvantoon, jossa virta-allit, haahkat ja muut sorsalinnut sankoin joukoin pulikoivat.

Bakkagerđin laidalla, kirkon takana, kohoaa haltiakukkula, jonka kivimuodostelmien katsotaan muodostavan paikallisen haltiakaupungin. Koko alueen haltiakuningattaren uskotaan asuvan siellä. Kysyin asiasta minulle kertoneelta naiselta eivätkö haltiat vihastuneet, jos turisti sinne kiipeäisi, mutta hän oli sitä mieltä, että eivät, kunhan olisin asialla hyvin aikein. Ja käyttäytyisin asianmukaisesti. Kiipesin haltiakaupunkiin ja identifioin siellä nopeasti kulkuväylän ja muutaman potentiaalisen portin tuonpuoleiseen. Minulle ilmestyi kolme eläinopasta: alimpana rinteillä taivaanvuohi, ylempänä lapintiira ja huipulla porttien tykönä västäräkki, joka lisäksi seurasi minua palatessani alas vuorelta.

Bakkagerđin kirkko on sijoitettu kylän ja haltiavuoren väliin. Lisäksi kylästä haltiavuorelle osoittaviin ikkunoihin on asennettu silmiä ja muita taikakaluja. Kirkon alttarimaalauksessa Jeesus ei saarnaakaan Genesaretjärven läheisellä vuorella vaan Bakkagerđin haltiakukkulalla.

Seuraavaa yötä ajatellen tein mitä tehdä täytyy, siltä varalta, että kulkisin uniruumiissani haltiakukkulan porteista, mutta tätä matkaa en muista tehneeni. Sen sijaan lähdin katsomaan vuonon toisella puolen sijaitsevia lunniyhdyskuntia. Siellä tarjoutuikin erinomainen mahdollisuus lunnien ja monien muiden merilintujen näkemiseen läheltä.

Ajoin sittemmin Itä-Islannin rannikkoa etelään ja aina Djúpivoguriin, Berufjörđurin rannalla, jossa on mielenkiintoinen kosteikkoalue ja runsaasti lisää vesilintuja ja kahlaajia. Muualla Islannissa varsin harvinaiset ristisorsa ja lapasorsa ovat helposti nähtävillä täällä. Myös Djúpivogurissa on haltiakukkula henkikaupunkeineen, jossa vierailin. En tosin henkiruumiissani.

Djúpivogurin jälkeen lähdin ajamaan pitkin Etelä-Islannin tuulista ja myrskyjen tuivertamaa rannikkoa, jossa maisema muuttuu monin paikoin laavakentiksi ja aavikoiksi. Väliin on kauniita vihreitä niittyjä, tulivuoria ja sinisiä hohtavia lahtia, majakkaniemenkärkiä ja lintuvuoria. Höfnin jälkeen poimin kyytiini puolalaisen liftarin, jolla oli ollut mielenkiintoinen elämä yhä maahanmuuttajavastaisemmassa Iso-Britanniassa, ja joka oli sitten tullut kiertämään Islantia niillä rahoilla, joita oli Britanniassa saanut kasaan.

Kävimme yhdessä Jökulsárlónin jäätikkövuonolla, jossa sinisiksi värjäytyneet jäävuoret valuvat Vatnajökullin jäätiköiltä hiljalleen kohti Atlanttia. Haahkat ja valkoposkihanhet käyskentelevät jään ja vihreän ruohon kontrastissa, pulmuset laulavat siirtolohkareiden päällä ja lapintiiraparvien lomassa purjehtii silloin tällöin ohi isokihu tai merikihu.

Yövyin Hörgslandissa, jossa naapurissani oli bilettäviä amerikkalaisia, ja lähdin seuraavana aamuna takaisin käydäkseni Skaftafellin kansallispuistossa. Siellä voi käyskennellä laajoissa tunturikoivikoissa, joissa laulaa peukaloisen islantilainen alalaji, ja jossa taivaanvuohet osoittavat olevansa myös maa- ja metsälintuja.

Viimeistä edellisenä Islannin päivänäni ajoin Etelä-Islannin rannikkoa Kirkjubæjarklausturin ja Víkin maisemien kautta Bakkin satamaan ja sain itseni lautalle Vestmannasaarille (Vestmannaeyjar). Minulla oli kaksi tärkeää syytä matkustaa näille eristyneille tulivuorisaarille - ornitologinen ja kirjallinen.

Ensiksi, saaret ovat Islannin tärkein pesimäalue vaikeimmin nähtäville ja pienimmille valtamerimerilinnuille, myrskykeijuille ja merikeijuille, jotka vierailevat pesimäyhdyskunnissaan ainoastaan öisin. Vierailuni ajankohta oli sikäli otollinen, että yötön yö tarjosi optimaalisia mahdollisuuksia niiden näkemiseen iltalautalta - tai sitten vaeltamalla keskiyötä odottamaan pääsaaren Heimaeyn koillisiin niemenkärkiin, joista käsin saattoi nähdä liitäjien ja keijujen saapuvan kapean lahden toisella puolen sijaitsevien pesimäjyrkänteidensä luoksepääsemättömille tupasheinäniityille.

Pikkuliitäjiä näinkin Elliđaeyn, Bjarnareyn ja pääsaaren Heimaeyn vesillä sadoittain, ja lopulta onnistuin näkemään myös pikkuparvina lepattelevia merikeijuja. Myrskykeijun näkeminen ei onnistunut, mutta majataloni emännän mukaan niitä pitäisikin hakea myrskyjen jälkeen saarella olevan pikkukaupungin katulyhtyjen alta.

Toiseksi, minun oli tärkeää vaeltaa aktiivisen tulivuorisaaren maisemissa, jollaisista olen ottanut vaikutteita kirjoittamaani tarinaan (siinä tosin saari on yhdistelmä visuaalisista havainnoistani polynesialaisilla ja pohjoisatlanttisilla tulivuorisaarilla). Tämä onnistui erityisen hyvin Heimaeyllä, jonka pohjoispuoli on varsin seesteistä. Pikkukaupunki uinuu suojaisen vuonon päässä, ympärillään jylhät lintuvuoret. Saaren eteläkärjen majakalla on puolestaan toistuvasti mitattu Euroopan kovimpia tuulia. Näiden välissä on loputtomiin tupasheinää ja lupiinia kasvavia vulkaanisia tasankoja. Vasta hiljattain, vuonna 1973, Eldfell purkautui ja laava peitti alleen osan kaupunkia. Nyt laavakentällä on muistoina katukylttejä ja talojen muistomerkkejä - itse kadut ja talot ovat syvällä laavakerroksen alla.

Palasin seuraavana päivänä Vestmannasaarilta Islannin mannermaalle ja lähdin ajamaan kohti Keflavíkiä, pysähtyen matkalla Stokkseyrissä ja Eyrarbakkissa. Palautin vuokra-autoni ja olin ajoissa lentokentällä.

Lentomatkalla Budapestiin islantilaismies puhutteli minua useaan otteeseen muurarimestariksi, joka kuulemma oli ainoa osaamansa suomen kielen sana. En oikein päässyt selville, mistä hän niin päätteli, baijerilaisesta hatustaniko. Joka tapauksessa Budapestiin päästiin ja sieltä jatkoin seuraavana aamuna Kiovaan.